Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan teatteri 30.9.2017

No nyt on väriä, vauhtia, räväkkyyttä ja tarttuvia rytmejä tarjolla Hämeenlinnan kaupunginteatterissa! Almodovarin leffana tunnettu Naisia hermoromahduksen partaalla sai Suomen kantaesityksensä 14.9. ja esitykset jatkuvat vielä ensi maaliskuulle asti. Nyt jos koskaan kannattaa suunnata Hämeenlinnaan, olit nähnyt leffan tai et. Sen verran mukaansatempaava tämä Maiju Sallaksen ohjaama musikaali oli.

Tapahtumapaikkana on Madrid ja tarinassa käydään läpi tragikoomisia naiskohtaloita, jotka kiertyvät toisiinsa. On miehiäkin tottakai, hehän ovat monesti kaiken pahan alku ja juuri. On näyttelijätärtä, mallia, siivoojaa, lakimiehiä, äitejä, terroristejä ja vaikka ketä. Värikäs hahmogalleria saattaa aluksi vaikuttaa sekavalta, ja miten nämä muka kaikki liittyvät samaan tarinaan, mutta kyllä käsikirjoittaja Jeffrey Lane saa langat solmittua yhteen. Naisten kohtaloiden keskipisteessä tuntuu olevan ketkumainen Iván (Lasse Sandberg) joka on lipevä joka suuntaan, mutta ah niin hurmaava. Jälkeensä jää rikkinäisiä sydämiä - mutta kosto elää!

Sinikka Salminen (Pepa), Katariina Kuisma-Syrjä (Lucia), Lotta Huitti (Marisa), Liisa Peltonen (Candela) ja Birgitta Putkonen (Paulina) säihkyvät ja säkenöivät elämänmakuisina naisina. Jens Walentinssonin vauhdikkaissa koreografioissa pääsevät sääret säihkymään ja korot kopsaamaan. Lauluäänet soivat suloisesti ihan joka iikalla, römeä-äänistä taksikuskia (Mikko Töyssy) myöten. Hämeenlinnan teatterilla on kova joukko laulu- ja tanssitaitoisia näyttelijöitä ja tässä heitä kanssa hyödynnetään mainiosti. Mm. Johanna Reilin ja Maiju-Riina Huittinen vetävät monta pienempää roolia täysin suvereenisti. Ja sitten on Petja Lähde kaksoisroolissaan muusikkona ja monessa roolissa esityksessäkin.

Tässä Madridissa nappaillaan valiumia ja sotketaan sitä soppaankin, paljasta pintaa vilautellaan, ja on tässä aika näyttäviä ja hulvattomia takaa-ajokohtauksiakin. On mammanpoikaa ja tyhmiä poliiseja ja paljon puhelinsoittoja (huom. aikana ennen kännyköitä!). Pikkutuhmuuksia ja tulipaloja. Putoavia kenkiä ja korkokenkiä ja tanssikenkiä ja ylipäätään kenkiä! Jätettyjä naisia, hulluja naisia, viisaita naisia, bimboja naisia ja kaikenlaisia naisia. Niitäkin jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Lattaritemperamentti nostelee päätään!

Kaikkea tätä ihmissuhdesoppaa hämmentää Antti Parangon johtama erinomaisesti svengaava 6-henkinen bändi, jonka soittajat on sijoitettu lavan molemmille laidoille yläilmoihin. Bändin pukeutuminen noudattaa samaa värien kyllästämää linjaa kuin Eira Lähteisen upean nerokas lavastus ja Satu Suutarin huikean iloitteleva puvustus. Hauskoja yksityiskohtia on paljon (mm. yhdessä kohdassa Almodovarin leffajulisteet). Silmäkarkkia kyllä vaativampaankin makuun. Mustavalkoruudullinen lattia toimii myös katseenvangitsijana. Lisäksi lavalle tuo lisäeloa monipuolisen hieno Veikko Pullin videosuunnittelu.

Musiikkihan on iloinen cocktail lattarisävelmiä. En oikeastaan pidä tämänkaltaisesta musiikista, enkä kuuntelisi sitä kotona. Mutta en voisi kuvitella muunlaista musaa tämmöiseen elämäniloiseen ja värikkääseen musikaaliin. Vaikka tässä on oikeasti aika dramaattisiakin tapahtumia, niin iloiset tanssirytmit vievät meitä eteenpäin emmekä jää vellomaan murheisiin.

Meno on hulvatonta koko 2,5 tunnin ajan, eikä kyllä jätä kylmäksi ketään. Eihän tästä voi kun tykätä!



Kuvien copyright Tapio Aulu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Luulosairas / Tampereen työväen teatteri 29.9.2017

Lähtökohtaisesti Molieren Luulosairas ei ole mikään supersuosikkini, vaan enemmänkin sellaista hauskaa perusviihdettä teatterikatsojille. Jos se on tehty hyvin. Ja Otso Kauton ohjaama versio Tampereen työväen teatterissa on juuri sellaista. Hyvin tehtyä ja hauskaa, mutta silti jotenkin hieman yllätyksetöntä. Ja aivan liian pitkä, 2 h 40 minuutillaan.

Vaikka näytelmä on kirjoitettu jo 1673, se on edelleenkin tosi tykätty näytelmä, ja varmaankin Molieren suosituin. Kansallisteatterissa se on pyörinyt tällä kertaa keväästä 2015 asti, ja suosiosta johtuen on jo siirretty Pieneltä näyttämöltä Suurelle. Edelleen loppuunmyydyille katsomoille. Mikä kumma tässä sitten on niin hienoa että se jaksaa vuosisadasta toiseen viehättää?

Minä en oikein ymmärrä, enkä ymmärrä sitä vielä TTT:n version jälkeenkään. Esityksessä ei siis ole mitään varsinaista vikaa (paitsi se pituus), vaan kaikki on perustoimivaa. Auvo Vihro on aivan mainio kärttyisen hömpässä nimiroolissaan ja muutenkin koko miehitys on herkullinen. Kaikki ampuvat niin reippaasti yli että siitä ansaitsivat jo jonkinlaisen palkinnon. Mika Honkanen on loistava kosija-Tuomaana, Teija Auvinen kaikkeen puuttuvana palvelustyttönä ilkikurisen passeli. Ja kun Miia Selin purjehtii sisään valtavan näyttävässä punaisessa puvussaan, kirjamellisesti rakastajansa notaari (Verneri Lilja) helmoissaan, niin huh!

Itse asiassa juurikin Verneri Lilja vastaa positiivisimmasta yllätyksestä lavalla. Muuthan on moneen kertaan Työviksen näytelmissä nähty ja hyviksi havaittu, mutta nuori Lilja on verrattain uusi tuttavuus. Aiemmin samalla viikolla nähdyssä Kevytkenkäisessä naisessa ei ihan vakuuttanut, mutta Luulosairaassa hänellä on kaksi herkullista roolia. Kurjen lailla jalkojaan ojenteleva rakastajanotaari sekä myhäilevä lipevä sulhaskandidaatin isäpappa. Erinomaisia suorituksia kumpikin! Janne Kallioniemi on oivallisen rocktähtimainen rakastettu ja Heidi Kiviharju bimbohtava luulosairaan tytär. Tommi Raitolehto luulosairaan veljenä koittaa olla jonkunlainen järjen ääni tarinassa, kyseenalaistaen Argonin sairaudet. Turhaan.

Kaikki juonittelevat, kukin kykyjensä mukaan, lähinnä omaa etuaan tavoitellen. Lavalle tulot ovat yliampuvan teatraalisia. Lääkärikin saapuu estradille kuin jumala konsanaan, ukkosen saattelemana. Kornia mutta hauskaa.

Voi näitä tapoihinsa, normeihinsa ja ulkokultaisuuteensa kompastuvia hölmöjä sieluja! Ihmisten karikatyyrejä. Kuin pilapiirroksia jotka heräävät henkiin pilkkaamaan ihmiskuntaa; pakottaen katsomaan peiliin! Välillä on vaikea päättää kuka tyypeistä on vastenmielisin tai niljakkain. Mutta yhtäkaikki, myös erittäin koomisia tyyppejä. Ensimmäinen näytös päättyy ihanan oivaltavasti: näyttämöllä keräännytään lavan etureunaan, katsomaan viihdykkeeksi hankittuja apinoita. Valot syttyvät katsomoon. Siitäs saimme!

Annukka Pykäläisen loistelias pukusuunnittelu on barokkimaisen yliampuvaa, värikästä ja koreilevaa. Sopii näytelmään kuin nenä päähän. Tai kuin peräruiske Arganin hanuriin. Kuten myös Pia Kähkösen kampaukset ja maskit.

Aina on hyväuskoisia ja aina on niitä jotka näitä hyväuskoisia huijaavat. Niin se vaan on. Onko se oikein tai reilua voisi kysyä. Kyllä siitä viihdettä saa revittyä!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaikki isäni hotellit / Teatteri Vanha Juko 28.9.2017

John Irving on ollut yksi suosikkikirjailijoistani jo kymmeniä vuosia. Hänen teoksiaan ei ole kai kauhean paljon teatterin lavoille dramatisoituna nähty. Kaikki isäni hotellit esitettiin kyllä KOM-teatterissa 2009 (en tosin nähnyt sitä). Mutta ihmekös tuo, koska nämä kirjat lienevät aika haasteellisia siirtää näyttämölle, monipolvisuudellaan ja rönsyilevyydellään. Sitäkin hienompaa että lahtelainen Teatteri Vanha Juko on tarttunut haasteeseen ja toteuttanut Linda Wallgrenin ohjauksessa Kaikki isäni hotellit! Jukolaisilta olen nähnyt aivan huikeita ja hyvin virkistäviä tulkintoja, esimerkiksi vaikka Rikhard III.

Odotukset olivat siis korkealla, mutta myös jännittyneet. Mitä on tarinasta ja ihmisistä jätetty pois ja karsittu, mitä päässyt lavalle? Lopputulema oli melko perinteistä teatteria, hyvässä ja pahassa. Ei siis mitään hurjan ihmeellistä tai maagista, vaikka siihenkin kirja olisi tarjonnut mahdollisuudet. Mutta voiko tästä tarinasta ylipäätään olla pitämättä? Vinksahtanut perhe reissaa isän hotelli-intohimon pauloissa paikasta, hotellista ja maanosastakin toiseen. Siinä sivussa kohdataan toinen toistaan oudompia tyyppejä, koetaan suuria tunteita ja menetyksiä, mutta toki myös ilon hetkiä ja onnistumisia. Perhettä kohtaavat yllätykset ja kriisit sivuutetaan aika lakonisesti; ei niitä jäädä vellomaan, kuten ei kirjassakaan. Täytetty Suru-koira kulkee mukana ja suru seuraa perhettä takapiruna kaikkien vaiheiden läpi. Ei esitys silti surumielinen ole, vaikka paljon ikävää tapahtuukin.

Näyttelijät suoriutuvat kaikki erinomaisesti. Jarkko Mikkola hieman vaisuna mutta hotelleistaan hehkuttavana isänä on maanläheinen, vaikka pää pilvissä kulkeekin ja hänen vaimonaan Maria Nissi kaiken kärsivänä ja anteeksiantavana. Nissi tekee toisenkin ison roolin, ehkä vielä tärkeämmänkin, Susie-karhuna ja sen sisään kätkeytyvänä "rumana" naisena. Susie on traaginen hahmo, joka oudolla tavalla tasapainottaa perhettä. Berryn perheen lapset ovat kaikki aika eksentrisiä. Etäisimmäksi jää nuorin Egg (Onni Karekallas), jolla ei ole montaa repliikkiä. Hyvin nuorin Karekallas roolista kuitenkin suoriutuu. Sen sijaan vanhempi Karekallas eli Markus Berryjen vanhimpana lapsena on enemmän esillä. Eksentrinen ja tiukkapipoinen Frank kanniskelee mallinukkea äidinkaipuussaan. Hieno roolisuoritus.

Kertojana toimiva John (Jussi-Pekka Parviainen) alkaa nostella puntteja kun ei pysty auttamaan siskoaan Frannya hädän hetkellä. Muuten John on aika väritön hahmo, vaikkakin tämän intohimo siskoa kohtaan saa kierroksia aikaan. Mutta Parviainen hanskaa tyypin hyvin. Kertoja on muuten varmaan kirjaa lukemattomille ihan tarpeen, kun on tämä aika sekava tarina kuitenkin. Omistakin lukuvuosista on sen verran aikaa että yöllä kotiin saavuttuani aloitin uusintalukukierroksen. Perheen nuorempi tyttö Lilly (Minja Koski) on jäänyt lyhyeksi ja se aiheuttaa traumoja. Lilly kommentoi perheen menoa hieman pikkuvanhalla tavalla. Upea roolisuoritus tämäkin. Franny (Ilona Pukkila) on räväkkä ja ehkä hieman tasapainoton, ja Pukkila tuo rooliin sopivaa vauhtia ja särmää. Sohville valuva teini vetää miehiä puoleensa ja siitä seuraa monenlaista.

Paksusta ja monivaiheisesta romaanista joutuu sovittaessa jättämään paljon pois ja jukolaiset vietät esityksen läpi seitsemällä näyttelijällä, satunnaisesti lavalla piipahtavalla valosuunnittelijalla ja ääninauhoilla. Marko Järvikallas dramatisoijana on ollut hankalan haasteen edessä, mutta kyllä tässä on mielestäni onnistuttu. Paljon tapahtumia ja henkilöitä on siis jätetty kokonaan pois, esimerkiksi Freudin tärkeää hahmoa ei nähdä lavalla lainkaan, vaikka hän on läsnä muuten. Mutta bonuksena haiseva Suru-koira on ihan oikea koira (vaikkakin vääränrotuinen)! Hanna Kaitila vastaa sekä pukusuunnittelusta että lavastuksesta - onnistuneesti. Nyt ollaan perheen olohuoneessa, mitä näppärästi muutetaan aina rakennuksen vaihtuessa. Isot ikkunat huoneen taustalla ovat mukana monessa, ja niitä käytetään oivaltavasti. On varottava avoimia ikkunoita. Sitäpaitsi multa saa aina bonmuspisteitä kun elävää musiikkia käytetään teatterissa - nyt sekä Koski että Parviainen tapailevat pianoa. Ja sitten se limittyy hienosti nauhalta tulevaan musiikkiin. Janne Louhelaisen äänisuunnittelu on muutenkin toimivaa. Esimerkiksi aina salaperäisen valkosmokkisen miehen ilmaantuessa tulee hieman uhkaavaa musiikkia, huu.

Jostain osui silmiini lause että jos pidit Irvingin kirjasta, pidät tästä Jukon versiostakin. Kyllä, allekirjoitan sen kyllä. Nyt kun aloitin uudelleen lukemaan kirjaa muistan miten paljon siitä tykkäsin, ja Irvingin tavasta kirjoittaa ylipäätään. Se romaanin henki on säilytetty tässä teatteriversiossakin. Mutta tottakai tämä on oma itsenäinen teoksensa, eikä tavoitteena olekaan toteuttaa kirjaa yksi yhteen lavalle. Esitys kannattaa nähdä oli kirjaa lukenut tai ei. Se toimii kyllä "omillaankin". Lämminhenkinen ja paljon elämänviisauksia sisältävä (esimerkiksi Win-isän "kaiken kanssa oppii elämään" jäi mieleen) tarina, joka irrottaa arjesta muutamaksi tunniksi.  Menkää siis Lahteen; esityksiä on 29.11. asti.


Kuvien copyright Jarno Keski-Jylhä
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Die Hard Tampere / Teatteri Siperia ja Jalostamo Kollektiivi 27.9.2017

No nyt oli! Jotain hieman erilaista, jotain hienoa, jotain hämmentävää! Teatteri Siperia ja Jalostamo Kollektiivi ovat molemmat tunnettuja yhteiskunnallisista ja kantaaottavista teoksistaan, joten mitä tapahtuu kun nämä kaksi kulttuuritoimijaa lyövät hynttyyt yhteen? Siitä syntyy Die Hard Tampere! Alunperin työnimellä Oikeamieliset kulkenut spektaakkeli mitä esitetään Tampereen Lielahdessa, M-Realin (nyk. Metsä Group) lakkautetun sellutehtaan vanhassa hiertämössä.

Ja mikä paremmin sopisikaan tälle esitykselle kuin karu ja kolkko tehdasmiljöö. Esitys on suunniteltu ja rakennettu tilan mukaan, ja kaikuvaa ja korkeaa hallia todellakin hyödynnettään hyvin. Betoniset seinät ja kaikenlaiset tehtaaseen jääneet härpäkkeet pääsevät hienosti esille. Aluksi istumme valkokankaalla rajatussa tilassa, mutta kun se siirretään sivuun pääseekin kolmen hengen esiintyjäporukka valloilleen ihan uudessa mittakaavassa. Valtavat kiitokset valo- ja lavastussuunnittelusta Petri Tuhkaselle ja Raisa Kilpeläiselle (joka on suunnitellut myös mainion puvustuksen). Tilankäyttö on luovaa ja jatkuvasti löytyi uusia elementtejä mitä voi äimistellä. Myös valosuunnittelusta. Loistavaa!!

Aluksi katsojat saavat ihailla valkokankaalta vanhojen mestarien maalauksia, sekä pöydän still life-asetelmaa pääkalloineen ja vihanneksineen (!). Esiintyjäkolmikko Marika Heiskanen, Anna Lipponen sekä Tuukka Huttunen keskustelevat moninaisista asioista kuten terrorismista, radikalisoitumisesta ja minkä suhteen he voisivat olla valmiita olemaan ehdottomia. Leppoisaa jutustelua vakavista teemoista. Ohjaaja/dramaturgi Janne Pellinen on mukana kaiuttimen äänenä, Die Hard-lippis päässään. Sitten pohditaan rakkauden tekoja, millaisia kukin tekisi jos pitäisi kolme sellaista tehdä. Anna halasi ihmisiä ja instituutioita, Marikan teot liittyivät äitiin ja sieniin, ja Tuukka sitten. Tuukka jäätyi ja hymyili pelottavasti...

Puolessatoissa tunnissa ehditään paljon ja kaikenlaista. Jumala (?) soittelee ja sanelee hieman uudenlaista luomiskertomusta, Tuukka kanavoi sisäistä Cate Blanchettiaan Galadrielin roolissa (muutenkin Taru Sormuksen Herrasta-kohtaukset ovat itselleni yksi illan huippukohdista), nautitaan reipashenkisestä perhejoulusta, mutta päästään myös Die Hard-leffan väkivaltaisiin tunnelmiin. Monipuolista, yllättävää ja viihdyttävää. Mutta ei tämä pelkkää sekopäistä kohellusta ja vihannesten tappamista ole. Kuulemme sitaatteja kiinnostavista teoksista, jotka herättävät ajatuksia ja saavat pohtimaan monenlaisia asioita. Jos kerran muita ei voi muuttaa kuin itseään ja omaa käytöstään, miten sitten voisi toimia? Voidaanko maailmaa ylipäätään enää pelastaa? Tai ihmistä? Mitä tavallinen pieni ihminen voi tehdä toisin? Ja miten pääsisimme terrorismista eroon...? Isoja kysymyksiä, mutta niitä pohdin kotimatkalla.

Mutta onko rakkaudella ja sen levittämisellä mahdollisuutta muuttaa maailmaa, se on hyvä kysymys. Die Hard Tampere ei tarjoile vastauksia, mutta paljon pohdittavaa ja pureksittavaa. Tämä esitys on vähän semmoinen runsaudensarvi ja sillisalaatti, missä saa välillä nauraa liki hirnuen, ja välillä meinaa liikutus saada silmät valumaan. Camus'n näytelmä Oikeamieliset toimi varmaan monenlaisena innoittajana tähän, ja sen terrorismiteemaa käsitellään myös. Kuka muuten tekisi Oikeamieliset näyttämölle Suomessa näinä aikoina?

Loistavaa että tamperelaiset teatteriryhmät lähtevät ulos perinteisistä teatteritiloista ja esiintyvät hieman erilaisissa paikoissa, kuten nyt vaikkapa uittotunnelissa taikka hiertämössä. Lisää tämmöistä! Hieman hankalampi niihin saattaa olla päästä kuin "normaaleihin" teatterisaleihin, ja lisäksi vaatetuksen on oltava muuta kun mekko ja pikkukengät-tyylistä. Die Hard Tamperettakin katsomaan tulevien kannattaa varustautua lämpimillä vaatteilla, nimittäin tilassa on aika koleaa. Paikan päällä on kyllä lämpimiä huopia, mutta toppatakki ei ole lainkaan liioittelua. Semminkin kun esityksiä on joulukuun puoliväliin asti...

Kiitos koko työryhmälle taas kerran yhdestä ajatuksia herättävästä esityksestä. Iso kiitos myös käsiohjelman kirja/taulu/musiikki-listasta.



Esityskuvien copyright Petri Tuhkanen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kevytkenkäinen nainen / Tampereen työväen teatteri 26.9.2017

Jaahas. TTT:n Kevytkenkäinen nainen (A Round-Heeled Woman) on näytelmä vanhemman naisen tarpeesta kokea vielä kerran seksiä miehen kanssa kenestä pitää. Ennenkuin täyttää 67. Tässä on lähtökohta ja sitten reilut pari tuntia seurataan naisen seikkailuita kirjeenvaihtoilmoitukseen vastanneiden miesten parissa.

Jane Juskan ilmeisen omakohtaisiin kokemuksiin perustuva näytelmä esittelee meille Janen. Vanhenevan naisen joka on omistanut elämänsä äidinkielenopettajan työlle, vapaaehtoistoiminnalle - ja elänyt ilman seksiä kolmekymmentä vuotta. Kirjat, ja varsinkin Anthony Trollopen kirjat itsellisine sankarittarineen, tuovat lohtua ja seuraa. Jopa niinkin paljon että että Janen suosikkisankaritar neiti MacKenzie ilmaantuu viktoriaanisissa röyhelöissään kommunikoimaan Janen kanssa. Neiti Mackenzieltä Jane saa vertaistukea ja keskusteluseuraa.

   

Sitä muuta seuraa ilmaantuu sitten kirjallisuuslehden seuranhakuilmoituksen jälkeen. Kaikenlaisia könsikkäitä jotka eivät ole kuulleetkaan Trollopesta ja ajattelevat vain seksiä, tissejä, rakastajatarta, omaa kirjaansa ja ties mitä. Miehiä jotka ovat valehdelleet ikänsä tai muita tärkeitä tietoja. Janella on kolme kriteeriä potentiaalisille miesystäville: ei republikaaneja, ei ukkomiehiä eikä mitään kauhean poikkeavaa. Ja kas kun heti jo ensimmäinen treffiseuralainen on tissifanaatikko taksikuski, joka taatusti äänestäisi Trumpia.

Jane tapaa myös sivistyneen ja fiksun miehen, mutta valitettavasti tämä on muka aivan liian nuori 33-vuotiaana. Harmi. Menneisyyden "haamut" putkahtelevat esille mitä yllättävimmistä paikoista ja opimme lisää Janen ongelmallisesta äitisuhteesta sekä mitä on tapahtunut hänen kadonneelle pojalleen.

Sinällään Jane Juskan ja Jane Prowsen kynäilemässä näytelmässä ei ole mitään vikaa, ja nauroinkin moneen kertaan. Silti en tullut tempautuneeksi teatterin taikamaailmaan millään tasolla. Maarit Pyökärin ohjaus on kyllä varmaotteista ja näyttelijätkin osaavat hommansa. TTT:n Suuri näyttämö on ehkä hieman liian suuri tälle näytelmälle, mutta kyllä Pirjo Liiri-Majavan lavastus sen täyttää. Sinikka Sokka on reipas Jane, joka koittaa olla positiivinen lukuisien pettymyksienkin jälkeen. Hän on selvinnyt epäonnistuneesta avioliitosta, muodonmuutoksestaan ja lapsensa katoamisesta - ja sinnittelee nyt sitten seksinetsinnässäkin.

    

Ilmari Saarelainen ja Esko Roine tekevät lukuisia enemmän ja vähemmän niljakkaita rakastajarooleja, vuosikymmenien kokemuksen tuomalla rutiinilla. Samuli Muje on sopivan ryhdikäs toisena Trollope-fanina, joka nyt sattuu pitämään vanhemmista naisista. Teija Auvinen ja Minna Hokkanen tekvät monia rooleja, myös Janen kikattavina ystävättärinä. Teatterin nuori kiinnitys Verneri Lilja koittaa omalla tavallan paikata hänen ja äitinsä välejä.

Musiikkia käytetään monipuolisesti, ja siitä plussaa!

Ei tämä ihan mun teekupillinen ollut, mutta sinällään hienoa että hieman tabusta aiheesta eli vanhemman naisen seksitarpeesta tehdään näytelmä. Aino Piirolan suomentama teksti on suorapuheista ja hetkittäin aika räväkkääkin, ja asioista todellakin puhutaan niiden oikeilla nimillä. Itsensä hyväksyminen on tärkeää, missä iässä hyvänsä.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Yerma / NT Live 25.9.2017

Kyllä mä tiesin että tämä on hyvä näytelmä. Mutta että näin hyvä! Kaverit hehkuttaneet, some ylistänyt, ja kaikki kriitikotkin. En saanut lippuja kesän 2016 esityksiin, silloin kun tätä ekan kerran Young Vicissä esitettiin. Tänä kesänä sitten uusintakierroksella, mutta silloin oli jo tiedossa että on tulossa NT Liveen. Niin en sitten koittanutkaan lippua, kun ei ollut oikein elokuun reissulla kalenterissa tilaakaan. Mutta nyt sitten maanantaina vihdoin ja viimein!

Kyseessä siis Simon Stonen ohjaama ja Federico Garcia Lorcan alkuperäistekstistä uudelleenmuokkaama versio Yerma. Tarina lapsettomuudesta ja mitä se tekee naiselle, miehelle, parisuhteelle, muille suhteille. En varsinaisesti tiennyt edes näytelmän aihetta etukäteen.

Näytelmä alkaa hilpeissä tunnelmissa. Pariskunta kippaa kuohuvaa, juhlivat talon ostamista. Puhuvat seksistä, lasten hankinnasta, tulevaisuuden suunnitelmistaan. Mies on kiireinen yrittäjä, jonka työ vaatii paljon matkustamista. Nainen on suosittu bloggaaja ja journalisti. Arki rullaa ja aika kuluu, mutta lasta ei vaan ala kuulua. Nainen käy tutkimuksissa, mutta vikaa ei löydy. Mies on matkoilla. Yhteistä aikaa lapsen alkuunsaattamisellekaan ei tunnu löytyvän, ei vaikka kellon ja kalenterin kanssa koitetaan. Asiaa ei lainkaan helpota kun sisko saa vauvan, tai oma äiti joka keskittyy mieluummin uraansa kuin lapsiinsa (ja vertaa omia raskauksiaan Alien-elokuvien monsteriin).

Naisen eksäkin vuosien takaa ilmestyy kuvioihin ja mahtaako vanha suolakin vähän janottaa. Varsinkin kun aikaa kuluu, vuosia, ja mitään ei vauvarintamalla tapahdu. Blogin lukijamäärät laskevat, kunnes nainen alkaa hyödyntämään omiaan ja lähipiirinsä intiimeitä (lapsi)asioita. Välithän siinä rikkoutuvat. Kohta tuntuu että kaikki hajoaa pirstaleiksi. Lapsettomuus repii pariskuntaa, ja rahatkin ovat huvenneet jatkuviin lapsettomuushoitoihin. Hyvinhän tämä tarina ei pääty, mutta sitä ennen on revitty sielut rikki niin pariskunnalta kuin katsojiltakin.

Vaikken itse ole koskaan halunnut lapsia, enkä siten voi ehkä täysin samaistua naisen tuntemuksiin, niin kyllä tämä esitys iskee luihin ja ytimiin. Se tuska ja turhautuneisuus mitä nainen tuntee joka kuukausi kun lasta ei vaan kuulu. Kun koko elämä pyörii vain yhden asian ympärillä ja kaikki muu on toisarvoista; työpaikat, ihmissuhteet, kaikki. Pakkomielteinen paniikki ikääntymisestä ja biologisen kellon tikityksestä täyttää elämän 24/7. Billie Piper on niin uskottava pääroolissa että ihan sydämestä koskee. Muutamia kertoja olen hänet teatterin lavoilla nähnyt ennenkin, mutta tämä rooli on ihan toista. Viimekeväinen Olivier-palkinto parhaasta naispääosasta on erittäin ansaittu, kuten kaikki muutkin Brittien teatterialan palkinnotkin. Hän käy todellakin läpi kaiken sen tuskan mitä lapsettomuus naiselle aiheuttaa.

Liki yhtä hienon rolin tekee aviomiehenä Brendan Cowell. Kiireinen uraohjus koittaa ymmärtää vaimoaan, mutta jossain vaiheessa kärsivällisyys ja ymmärrys loppuu. Pidin kovasti myös Maureen Beattiesta (naisen äiti) ja Charlotte Randlesta (naisen sisko). Maanläheiset naiset, jotka koittavat ymmärtää ja tukea Yermaa, omien kykyjensä mukaan. Nuorena kollegana Thalissa Teixeira hurmaa ja vie naista myös hunningolle. Ja sitten on vielä John Macmillan ymmärtävänä eksänä - joka myös löytää onnen ja sen myötä lapsen.

Esitys tapahtuu lasiseinien sisällä, kaksipuoleisen katsomon välissä. Pääsemme katsomaan pariskunnan elämää kuin terraariossa pyristelevien olentojen, tarkkaillen ja tutkiskellen. Kiinnostava ratkaisu. Kohtausten vaihdot tapahtuvat vanhoista mykkäelokuvista tuttujen tekstiplanssien ja voimakkaan kuoromusiikin avulla. Muuten ajankulua olisikin vaikea seurata, koska tapahtumat venyvät vuosiin. Nainen istuttaa uuden talon pihalle puun, joka loppuvaiheissa on yhtä kuollut ja kuivunut kuin naisen kohtukin. Koskettavaa, että espanjan sana yerma tarkoittaa mahoa, hedelmätöntä, karua.

En ole lukenut Lorcan alkuperäistekstiä, joten en osaa sanoa minkä verran alkuperäistä lyyristä teksitä on jäljellä. Minusta tämä oli hyvin moderni näytelmä, niin kieleltään kuin muutenkin. Simon Stone ja koko työryhmä on tehnyt todella taitavaa jälkeä. Kaikin puolin erinomainen, vaikkakin raastava, katsomiskokemus.

Ennen näytelmää katsoimme lyhyen haastattelun missä Young Vicin taiteellinen johtaja David Lan (jonka seuraaja Kwame Kwei-Armah muuten julkistettiin eilen; Lan on johtanut Young Viciä ennätykselliset 18 vuotta) haastatteli Simon Stonea näytelmästä ja Lorcasta. Stonen mielestä näytelmä kertoo naisesta, joka haluaa jotain mitä yhteiskunta ei voi hänelle antaa. hmmm... Näytelmän nainen ei halua adoptoida vaan lapsen pitää olla oma. Missä loppuu yhteiskunnan velvollisuus?


Kuvien copyright Johan Persson.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!

Cats / Tampereen teatteri 23.9.2017

Klassikkomusikaali Cats ei kuulu suosikkimusikaaleihini, joten siksi en odottanut tätä Tampereen Teatterin syksyn suursatsausta niin intopiukassa kuin monet muut. Ensi-iltaankaan en päässyt kun valitsin toisen esityksen (mistä oli kaikkiaan vain 3 näytöstä). Enkä ole kissaihminenkään :-) 

Toisaalta Cats oli itse asiassa ensimmäinen musikaalini; näin sen 16-vuotiaana Australiassa. En kauhean selkeästi muista mitä siitä pidin. Kai se jonkunlaisen vaikutuksen teki kuitenkin. Mutta kun tilaisuus tarjoutui, pitihän se nyt mennä katsomaan. Jos ei muuten niin tarkistamaan mistä kaikki ovat olleet niin innoissaan!

Cats on alunperin kokoelma T.S. Eliotin runomuotoisia kissatarinoita joista musikaalivelho Andrew Lloyd Webber loihti menestysmusikaalin 1980. Kissat esittelevät erilaisia persoonia yhden yön aikana ja lopuksi yksi heistä saa syntyä uudelleen. Ken saakaan sen kunnian, kas sen päättää Vanha Deuteronomi (Matti Hakulinen). Ei siis mikään ihmeellisen hääppöinen juoni.

Väliajalla oli tunnelmani hieman epäuskoiset. Tätäkö kaikki ovat hehkuttaneet ja ihkuttaneet pari viikkoa omassa somekuplassani, printtimediassa - ja kaikissa muissakin foorumeissa? Joukko riimitteleviä kissoja laulaa luikauttamassa puhkikuluneita viisuja. No okei, Tuomas Lampisen suunnittelemat yksilölliset kissapuvut ovat varsin hienoa katsottavaa, eikä Mikko Saastamoisen lavastuksessakaan mitään moitteen sijaa ole. Mutta tuntui että jellikit ja lellikit ja pollikit tulevat korvista. Jukka Virtasen (Päivi Kinnusen ja Ville Revon avustamana) kääntämät lyriikat ovat hetkittäin aika oivaltavia ja hauskoja, mutta eivät ihan 100% toimivia. Risto Korhosen esittämä rottahahmo on minusta ihan turha. Vaikkakin on toki hienoa että ohjaaja Georg Malvius on nyt saanut tehdä tämmöisen oman Cats-version, ja lisätä tuon unennäkijä-rotan mukaan.

Väliajan jälkeen ääni kellossa(ni) muuttui ihan tyystin! Yhtäkkiä tässä on menoa ja meininkiä ihan eri tavalla. Osasyynsä on tähtitenori Tero Harjunniemen ilmaantuminen kehiin. Tämän eläköitynyt teatterikissa Gus riipoo sydäntä hauraudellaan ja muistellen loistonsa päiviä. Ja mikä ihana oivallus valaista näyttämön yläpuolen näytelmäkirjailijavaakunat tässä! Silmiä piti pyyhkiä... Sitten Gus muistelee yhtä isoa rooliaan, Murr-Roopea, ja sukellamme keskelle huikeaa merirosvoseikkailua! Ooh, olen ihan myyty. Kaikkine Rosvo-Roope viittauksineen tämä on huikea kohtaus! Harjunniemellä on kolmaskin rooli eli rautatiekissa Toppa-Roy (mikä ihana sanaleikki!), ja sekin kohtaus on vauhdikas ja hurmaava. Bravo!

Toisessa näytöksessä kuultiin myös se musikaalin ehkä suurin hitti Memory eli suomeksi Muisto, koskettavasti Grizabella-kissan (Ritva Jalonen) sekä nuoren Jemiman (Pia Piltz) tulkitsemana. Mua lähinnä ärsyttää tämä biisi, mutta hienosti kaksi eri-ikäistä kissaa sen veti. Ja oli mun mielestä se musikaalin huippukohta eli Maaginen Mister Mistofeli, jossa huikean upea Mr Mistofeli (Aleksi Seppänen) veti sellaiset taikashow'n että oksat pois! En ole koskaan nähnyt moisia valoefektejä, huikeaa! Seppäsen mustan kissan tanssikuviot olivat muutenkin koko esityksen hienoimpia elämyksiä.

Muista kissahahmoista tykästyin rokkirenttu Runtunranttuun (Lari Halme), pulleaan herkkusuuhun Kerhonen B:hen (Aki Haikonen), notkeaan Demeteriin (Katra Solopuro), kaunisääniseen Lady Kylkiluuhun (Helena Rängman), keppostelevaan taitokaksikko Jengamurriin (Pyry Smolander) ja Rämppätinttiin (Ulriikka Heikinheimo) sekä aivan parhaaseen tanssijakissa Viktoriaan (Hanna Mönkäre). Tosin kaikki kissat olivat kiehtovia, yhdessä ja erikseen.

Tampereen teatterin päänäyttämön lava ei ole suurensuuri, ja nyt se on täynnä hyppiviä ja hiipiviä, loikkivia ja ryömiviä kissoja. Adrienne Åbjörnin koreografiat ovat hulvattoman upeita. Näyttelijäjoukko (ja heitä on hirveän monta, 27 henkilöä) taipuu moneen ja ainakaan riville 10 ei erota kuka on tanssija, kuka näyttelijä. Tätähän koreografi käsiohjelman mukaan toivoikin. Aluksi katselen taiten maskeerattuja kasvoja, upeiden peruukkien alla (kummatkin Jonna Lindströmin suunnittelemia) ja mietin etteihän sieltä voi tunnistaa "tuttuja" kasvoja. Mutta kyllä sieltä sitten tunnistikin. Oma lukunsa on Martin Segerstrålen johtama 10-henkinen livebändi - loistavasti svengaavaa musiikkia! Tosin ainakin siihen kymppiriville musiikki kuului kovin hiljaa.

Ai niin ja pitää kehua vielä Raimo Salmen yöllisen maagista valosuunnittelua! Sinihämyistä ja kaunista.

Lisäkiitos kivasta ja kattavasta käsiohjelmasta, alun nelikielisestä ei matkapuhelimia/kuvausta-kuulutuksesta ja kollikissoista tankotanssimassa! Tekstitys oli myös hyvä, ihan vaikka vaan koska en minä ainakaan saanut ihan selvää kaikesta puheesta ja laulustakaan. Ja ne kissansilmät katsomossa, hienoa! Ja bonusta kaikista akrobatia/sirkuskuvioista myös.

Silti edelleenkään en tykännyt tästä rottahahmosta, minusta se ei tuonut mitään uutta esitykseen. Minä siis en ole mikään musikaalipuristi, kenen mielestä aina pitää vetää samalla kaavalla. Mutta vaikka kuinka sympaattisen hupsu Korhosen nököhampainen siimahäntä olikin, niin ei se minuun vedonnut.

Eli summa summarum: kannattako tämä nähdä? Kyllä kannattaa! Kyllä Georg Malvius on loihtinut tästä oikein toimivan kokonaisuuden. Lippuja saa vielä, paremmin toki ensi kevään esityksiin. Vaikka olin hitaammin syttyvä, niin Cats voitti minut lopulta puolelleen hersyvällä energialla ja upeilla joukkokohtauksillaan. Ja yhdellä taikurilla. Ja yhdellä teatterikissalla. Ja...


Esityskuvien copyright Harri Hinkka, alkukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Erottaja 1917-1918 / Teatteri Avoimet Ovet 22.9.2017

Miten voisi tiivistää tämän kokemuksen: raskas mutta helkkarin antoisa. Tai näytelmä mikä jokaisen tulisi nähdä. Tai yksi syksyn rankimmista ja palkitsevimmista katsomiskokemuksista. Kaikki ovat ihan yhtä oikein. On kumma, tai ei ehkä oikeastaan, miten sadan vuoden takaiset tapahtumat sykähdyttävät edelleen niin kovasti. Mutta vuoden 1917 ja varsinkin 1918 tapahtumat ovat taas tapetilla. Niihin vuosiin liittyviä esityksiä nähdään monella suomalaisella paikkakunnalla nyt syksyllä ja varsikin ensi keväänä. Kyllä vapaussota/itsenäisyyssota/punakapina/sisällissota/vallakumous/luokkasota (rakkaalla lapsella on monta nimeä) ansaitsee näytelmän jos toisenkin.

Teatteri Avoimet Ovet on tarttunut tapahtumiin helsinkiläisestä näkökulmasta. Käsikirjoittajat Anneli Kanto ja Heini Tola (joista jälkimmäinen toimii myös ohjaajana ja dramaturgina) ovat ammentaneet Erottaja 1917-1918 näytelmään aineksia penkomalla arkistoja ja tutkimalla tietokirjoja. Lopputulemana on ihmisyyttä kunnioittava, kyseenalaistava ja koskettava näytelmä. Kävin katsomassa tämän päivänäytöksessä, jossa oli vin muutama aikuinen koululaisryhmien lisäksi. Hienoa että opettajat tuovat oppilaansa teatteriin ja tämänkaltaista esitystä katsomaan (joskin toivoisin kännyköiden takavarikkoa esityksen ajaksi).

Ida Redsven (Maija Andersson) muuttaa maalta palvelijaksi Rosenqvistin varakkaaseen perheeseen. Hän on ahkera ja pidetty, mutta tulee joutuneeksi mukaan työväenliikkeeseen. Sinne houkuttajana toimii mukava viilari Juho Koskelainen (Miika Laakso), josta tulee myöhemmin punapäällikkö. Näytelmässä vuorotellaan Idan kuulustelujen ja aiempien tapahtumien välillä. Kuulusteluihin siirrytään symbaalien läväyttämisen kautta. Miten Ida joutui vangiksi ja kuulusteltavaksi selviää kahden tunnin aikana. Tapahtumia rakennetaan pala palalta, kuin suurta dekkaria. Kertojina toimivat kaksi lyhtypylvästä tapahtumien keskipisteistä eli Erottajan lyhtypylväs (Paavo Kerosuo) sekä Dianapuiston lyhtypylväs (Karoliina Kudjoi).

Idan ja Juhon tarina ei ehkä ole maailman suurin rakkauskertomus, oikeastaan aika tavallinen tarina. Mutta siinä on silti kaikki. Suuret haaveet miten hekin, köyhät työläiset, voivat joskus kävellä Esplanadilla käsi kädessä, lastenvaunuja työntäen ja kioskista jäätelöt ostaen. Miten he voivat olla tasa-arvoisia ihmisiä, nauttia kahdeksan tunnin työpäivistä ja tulla kohdelluksi ihmisinä. Pienet toivonpilkahdukset paremmasta huomisesta tukahdutetaan julmasti. Rouva Rosenqvist (Outi Vuoriranta) kohtelee Idaa ystävänä, rohkaisee ja kannustaa opiskelemaan, ja tulee lopulta todistamaankin Idan puolesta. Mutta sekään ei riitä. Maailma oli vuonna 1917 epäoikeudenmukainen paikka, ja sitä se on tavallaan vieläkin, sata vuotta myöhemmin. Hieman ehkä eri tavalla, mutta silti. Työläiset kuvittelivat Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen tuovan onnen ja auvon maahan. Toisinpa kävi. Seurasi vain protesteja, lakkoja, kapinoita, pulaa ja puutetta kaikesta. Tavarat myytiin Venäjälle ja köyhät suomalaiset näkivät nälkää. Ida kannatti äänestämistä, 8 tunnin työpäivää ja lakkoilua sen saamiseksi. Ei aseita tai väkivaltaa.

Jos on Ida luokkayhteiskunnan vanki, niin ei rouva Rosenqvistkään vapaa ole. Omat haaveet opettajan ammatista ja itsenäisyydestä ovat jääneet, ja konservatiivisen ankara mies Oscar (Jukka Pitkänen) määrää talon isäntänä pitkälle kaikesta. Avioliittokin on yhdenlainen vankila. Toisaalta Oscar on aikansa tuote. Tämä toteaa vaimolleen: koita nyt saada päähäs muutakin kun hattu, senkin hanhi tai Idalle: harakka ei ole lintu eikä piika ihminen. Pahasti sanottu? Kyllä. Mutta tänä päivänäkin on miehiä jotka puhuvat puolisoilleen noin. 

Näytelmä resonoi niin hyvin nykyajan kanssa. Vihapuhe, luokkaerot, kyttäysmentaliteetti - kuulostaako tutulta? Jos kumpikin osapuoli on vakaasti sitä mieltä että vastapuolen tyypit eivät ole ihmisiä... Huhut, juorut ja tositarinat; hirmutöitä ja sankaritarinoita kummallakin puolella. Kaikki uskoivat olevansa oikeassa. Mikä tässä on sadassa vuodessa muuttunut? Sitä voi kukin katsoja kysyä itseltään kun seuraa maailman uutisia tänä päivänä. Vaikka Helsinki ja muukin Suomi näennäisesti toipui vuodesta 1918, sen kevään jälkiä korjataan vielä kauan. Vielä sadan vuoden jälkeenkin.

Erottaja 1917-1918 on rakkaustarina, historiallinen kertomus, dokumentaarinen draama. Painostava tunnelma luodaan taitavalla valosuunnittelulla (Luca Sirviö), musiikilla (Suvi Isotalo) ja hiljaisilla hetkillä, tykkien kaukaisella kumulla ja muilla ääniefekteillä sekä taitavalla näyttelijäntyöllä. Veera-Maija Murtola on loihtinut työväestön harmaa-mustat ja ylemmän luokan valko-mustat asusteet. Ainoan värin lavalle tuovat punaiset käsinauhat. Toteutus tikapuineen on tyylikkään pelkistettyä ja ehkä siksi juuri hyvin vaikuttavaa. Koko ensemble tekee vakuuttavaa työtä lavalla, mutta erityisesti Maija Anderssonin hienovarainen näyttelijäntyö vakuuttaa Idana.

Esityksiä on 9.12. asti, eli vielä kerkeää hyvin katsomaan. Suosittelen erittäin lämpimästi. Vaikka ilman nenäliinaa ei luultavasti selviä (minä ainakaan) ja katsominen välillä melkein sattuu, niin silti. Yksi syksyn vaikuttavimpia esityksiä.

Kuvien copyright Mitro Härkönen

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Seuraavat 500 vuotta / Espoon kaupunginteatteri 20.9.2017

Tämä Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama uutukainen Seuraavat 500 vuotta herätti kiinnostukseni viime keväänä välittömästi. Ensinnäkin koska se on Westerbergiä. Toisekseen siinä on mahtava näyttelijäporukka eli Ria Kataja, Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman. Kyllä siinä on riittävästi vetovoimaa.

Ja vetovoima toimi. Näytelmä ei ole helppo, ja ensimmäinen näytös jätti aika sekavan olon. Kuulusteluissa ollaan, mutta mitäs ihmettä tässä tapahtuu. Tarina kuoriutui auki hiljalleen kuin sipuli. Toisessa näytöksessä alkoi olla jo niin intensiivinen tunnelma että hyvä kun penkillä pysyi. Kaksi tuntia ja vartti, ja en oikeastaan vieläkään tiedä mitä tapahtui.

On kuulustelut. On vankimielisairaala. On uhri, on tekijä, vaan kuka pitikään airoa. Oliko pallopeli tennis, sulkapallo vai squash. Mitä puutarhajuhlissa tapahtui? Tapasivatko Lauri ja Kristian koirapuistossa vai puutarhajuhlissa. Paljon kysymyksiä, paljon erilaisia skenaarioita. Miten Luther, usko ja uskonto liittyvät tähän kaikkeen? Olemmeko Lutherin käännösvirheen takia joutuneet kärsimään kaikki tämän viisisataa vuotta? Miten luku 78 liittyy asioihin? Pelastummeko kaikki vai ainoastaan uskovat ihmiset? Ja kuka on syyllinen?

Vaikuttaa sekavalta, ja sitä se hetkittäin olikin. Toistoja, jumittaako filmi tai kuulustelunauha? Menneisyys toistuu, toistuu ja toistuu. Eikä nyt lopussa mitenkään kaikkia lankoja sidota yhteen, mutta jonkunlainen selkeys tapahtumiin löytyy. Naisen roolikin selviää. Vai selviääkö. Kannattaa mennä itse katsomaan.

Esitys tarjoaa monta yllätyksellistä hetkeä. Muutaman kerran meinaan huokaista ääneen ooh, mutta saan viime hetkessä purtua huulta. Tässä oli hetkittäin jotain hitchcockmaista, siinä tunnelman kiristymisessä ja jännitteen lisäämisessä ehkä. Ihmisen muisti on mielenkiintoinen asia. Miten se toimii, mitä kukin muistaa, ja mitä ei muista. Välillä keskustelussa on pitkä taukoja, välillä valoissa on pitkiä taukoja. Hiljaisuus ja pimeys tuovat omaa kiinnostavaa lisäänsä esitykseen.

Kun lavalla on kolme erittäin karismaattista näyttelijää, niin on oikeasti sama mitä he siellä tekevät. Nautinto sitä kuitenkin on katsella. Upeaa työtä koko kolmikolta. Sekä Ahoa että Katajaa olen nähnyt lavalla paljon viime vuosina, mutta siitä on aikaa kun Rundis oli viimeksi osunut silmiini teatterissa. Olisiko ollut jopa Cyranon rooli Suomenlinnassa 2010? Ikävä on ollut. Sekä Aholla että Rundiksella on näytelmässä työsarkanaan massiivisten luetteloiden läpikäyminen. Rundiksen roolihenkilö kertoo millainen on kunnon kansalainen (eli hän), ja lista on melkomoinen. Ahon roolihenkilö pistää vielä pidemmäksi: hän kertoo yksinkertaisista asioista mistä pitää. Tulee hieman mieleen Amerikan Psyko-kirja ja sen luetteloinnit... Normaalia ja tervettä? Ei...

Markus Tsokkisen lavastus on mahdottoman simppeliä, ainakin siltä se aluksi näyttää. Jippo paljastuukin lopussa. Kaikki ei ole aina siltä miltä se näyttää, tässä tapauksessa ankea betoniseinäinen ja kolkko huone. Tsokkinen on suunnitellut myös yksinkertaisen tehokkaat ja vaattetkin. Väriskaala noudattelee hyvin maltillista linjaa myös vaatteissa. Ville Seppäsen yksinkertaisen nerokas valosuunnittelu meinaa salvata hengityksen. Lattiassa ja katossa loisteputkia imitoivat led-valokiskot ovat kuin joku orgaaninen olento, joka sykkii, hengittää ja sammuu. Pimeyttäkin hyödynnetään hyvin. Miten valoista saadaan kovia ja kylmiä sekä utuisen pehmeitä ja lämpimiä. Samoista valoista vielä siis. Ja se lopun lavastukseen kytketty valoshow! Upeaa! Ja varjoja, miten niitä onkaan, ja miten menneisyyde varjot heittävät peittonsa nykyisyyden valoisuuden päälle.

Millään mittapuulla Seuraavat 500 vuotta ei ole helppo näytelmä, eikä mitenkään erityisen viihdyttäväkään. Se vaatii hieman katsojaltakin. Veikkaan että se tulee jakamaan mielipiteitä. Mutta minä tykkäsin, kun kaikki ei aina ole niin suoraviivaista ja valmiiksi pureskeltua katsottavaa. Haasta itsesi ja suuntaa Tapiolaan teatteriin!


Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viimeinen laiva / Turun kaupunginteatteri 16.9.2017

Kolmen evakkovuoden jälkeen Turun kaupunginteatteri palasi uudistettuun, laajennettuun ja täysin remontoituun teatteritaloonsa Aurajoen rannalle. Kyllä se Logomo oli kiva tila kanssa, mutta onhan tämä nyt ihan eri asia. Pääsin tutustumaan tiloihin jo tiistain pressitilaisuudessa, ja ihanan valoisaa ja ja avaraa joka paikassa oli. Tekniikkaa on uusittu, rakennettu hissi ja kokonaan uusi pieni näyttämökin. Myös puvustamo, ompelimo, värjäämö jne ovat saaneet uudet ja asianmukaiset tilat. Hienoa! Henkilökunnan pukuhuoneista näkyy joelle ja kaikkialla leijailee uutuuden raikkaus. Kyllä täällä kelpaa henkilökunnan laatia meille katsojille uusia, hienoa elämyksiä.

Vaan millainen elämys oli brittimuusikko Stingin hieman omaelämäkerrallinen sävellystyö Viimeinen Laiva (The Last Ship)? Aivan mahtava saavutus teatterilta napata tämä teos juuri telakkakaupunki Turkuun ja ylipäätään Suomeen, ensimmäisenä Euroopan maista. Tätä on esitetty jenkeissä muutamassa paikassa, mutta ei se siellä tainnut olla suurikaan menestystarina. Mutta nyt sitten Suomen Turussa! Musiikkina muutamia Stingin vanhoja (hitti)biisejä mutta enimmäkseen varta vasten tätä musikaalia varten sävellettyä materiaalia. Laulukielenä suomi, joka tuntui aluksi hieman kömpelöltä, mutta Mikko Koivusalon suomennos oli kuitenkin aika hyvää ja musiikkiin käännettyä. Englanninkielinen tekstitys toimi ihan hyvin myös.

Musiikin sovitukset (Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä) olivat tuoreistettuja, ja hetkittäin jopa niin erilaisia että piti ihan miettiä mikäs biisi tämä olikaan. Irkkurytmejä aika paljon, sellaista reipashenkistä poljentoa mutta folk-suotimella. Pidin musiikista jopa enemmän kuin perinteisistä Stingin omista tulkinnoista! Näin tämän musikaalin konserttiversion muistaakseni Yle Teemalta muutama vuosi sitten.

Nyt ollaan rapistuvassa telakkakaupunki Wallsendissä, Northumberlandissa (oikeastaan ja tavallaan yksi Newcastle-Upon-Tynen esikaupunki), siellä missä Sting syntyi ja kasvoi. Telakka on ajettu alas ja työntekijät lorvehtivat baarissa. Romunkeräyshommia olisi tarjolla, mutta ylpeät telakkatyypit eivät sellaisia tee. Varsinkin kun tarjoajana on luopio eli telakkaduunarin hommat ajoissa jättänyt Arthur (Jussu Pöyhönen). Tähän saumaan palaa viisitoista vuotta sitten Wallsendin taakseen jättänyt Gideon (Olli Rahkonen). Silloin hän lähti kokeilemaan siipiään suureen maailmaan, koska tunsi ettei kotona ole mitään muuta kun väkivaltainen isä. Oli toki ihana tyttöystävä Meg (Saara Kaskilahti) mutta... Mahtaako Meg odottaa häntä vielä? No, ei odottanut, vaikka kaipaa kyllä edelleenkin. Aikuis-Megillä (Anna Victoria Eriksson) on uusi mies (juurikin se luopio-Arthur) ja poikakin Tom (Kalle Kurikkala). Seuraa kolmiodraamaa, ja samaan aikaan Gideon tsemppaa telakanpoikia ryhdistäytymään. Kun vielä letkeä pappismies (Taneli Mäkelä) lainaa hieman rahaa kirkon rakennusrahastosta, niin nyt olisi saumaa rakentaa porukalla se viimeinen laiva, ja lopulta seilata sillä pois koko kurjasta Wallsendistä. Tuumasta toimeen.

Juoni on onnettoman höttöinen, mutta ei kai se musikaaleissa usein kovin monimutkainen olekaan. Valitseeko Meg Gideonin joka ei pidä lupauksiaan, ja jonka kanssa on 15-vuotiaana heilastellut, vai pitäytyykö hän tutussa ja turvallisessa Arthurissa, joka on ollut hyvä isä ja ostanut juuri tontinkin!? Kas siinäpä pulma. Sillä välin telakalla uurastetaan kuin viimeistä päivää, välillä kumotaan tuoppeja pubissa ja tapellaankin vähän.

Vaikka tarina on on mitä on niin hyvät esiintyjät saavat siihen puhallettua hieman henkeä. Olli Rahkonen on taas kerran oikein hyvässä roolissa Gideonina, ja Taneli Mäkelä tekee lämminhenkisestä ja rennosta kirkonmiehestä hyvin elävän kuvan. Telakan miehisestä maailmasta huolimatta tässä on monia hyviä naisrooleja - Meg tietysti, mutta myös duunarien pomon räväkkä vaimo Peggy (Riitta Salminen) ja kapakan tarjoilijattaret (Kirsi Tarvaisen Beatrice etunenässä) saavat biisejä laulettavikseen. Kalle Kurikkala oli todella hyvä sekä nuorena Gideonina että Tom-poikana. Tuukka Raitala äkkipikaisena työmiehenä jäi myös mieleen. Mutta sitten oli Jonas Saari Jackie Whiten roolissa. Nyt oli casting osunut oikeaan; vaikkakin ehkä hieman nuori tähän duunarien pomoksi Saari on. Mutta miten musta tuntuu että hänellä oli laulettavia biisejä eniten? Jonas puhalsi sellaista hehkua nokkamiehen rooliin että. Murheen alhosta takaisin kömpivä juureva mies, jota vaimo tukee, työmiehet kunnioittavat ja joka saa itseluottamuksensa laivaprojektin myötä takaisin. Mulle tämä Jonaksen esitys nousi sieltä ihan kohokohdaksi!

Joukkokohtaukset ovat aina musikaaleissa yleensä toimivia ja näyttäviä, ja Viimeinen laiva ei ole poikkeus. Jouni Prittisen kansantanssihenkiset koreografiat toimivat. Enkä tarkoita siis nyt mitään tanhumeininkiä vaan verevää ja vauhdikasta irkkutyyppistä menoa. Siinä alkoi itselläkin jalka vipajamaan ja teki mieli lähteä telakan poikain kanssa askeltamaan (juu ei, en osaa tanssia pätkääkään).

Jos olivat esiintyjät hyviä niin sitä olivat sitten myös teknis-taiteellinen henkilökuntakin. Jani Uljas tekee taas kerran mahdottoman hienon lavastuksen. Lavan eri nousevia ja laskevia ja pyöriviä osia käytetään hienosti hyväksi. Ja parvekkeellakin nähdään viulistit vierailemassa. Laivan osia, laskusiltaa, ankeaa kasarilookkia. Toimii. Ankea kasari- ja duunarilook jatkuu Tuomas Lampisen maanläheisessä pukusuunnittelussa. Sanna Malkavaaran projisoinnit (esim. laivan potkurit) toimivat hienosti yhteen lavastuksen ja valojen kanssa. Valot sitten niin. Pelkästään jo Kalle Ropposen valosuunnittelun takia kannattaa mennä katsomaan Viimeinen laiva. Sillä se on ilmiömäistä. Siis ihan hurjan upeaa. Valot ovat pehmeitä ja teräviä, kovia ja tunnelmallisia.

Kymmenhenkinen bändi soittaa hyvin Jussi Vahvaselän johdolla, ja musiikki svengaa. Mikään ei puuroudu ja reploista saa selvää. Äänet ovat tasapainossa ja ison näyttämön akustiikkakin siis toiminee, kiitos tästä taitavan äänisuunnittelun eli Iiro Laakson ja Eero Auvisen. Akustiikkamielessäkin teatterin remontti on siis onnistunut. Pienen biisinäytteen voit käydä katsomassa täältä (kuvattu pressitilaisuudessa 12.9. eli 3 päivää ennen ensi-iltaa).

Must-see esitys varsinkin Stingin musiikin ystäville mutta ihan kelpo viihdettä tämä on muutenkin. Samalla oivallinen tilaisuus nauttia hienon sitruunainen M-bakeryn nimikkoleivos väliajalla, ihastella jokinäkymää lämpiön ikkunasta ja nauttia uudenkarhean teatteritalon ilmapiiristä. Jos kerran itse Sting on tulossa katsomaan tätä, niin pitäisi kelvata suomalaisillekin.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.