Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jonas Saari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jonas Saari. Näytä kaikki tekstit

torstai 5. syyskuuta 2019

Poikabändi / Tampereen työväen teatteri 5.9.2019

Jaahas. Syksyn musikaaliuutuus Työviksellä, aina iso tapaus. Keväästä asti Poikabändi on ollut aktiivisessa markkinoinnissa (soittaen mm. juoksutapahtuma Likkojen Lenkillä toukokuussa) ja itsekin kävin ennakkotilaisuudessa huhtikuussa hakemassa maistiaisia. Kyllähän tämä kiinnosti, vaikka ysäri(poikabändi)musiikkia kammoksunkin. Tunnustan että ennakkoasenteet olivat vähän myötähäpeän ja varovaisen kiinnostuksen suuntaisia.


Sitäkin riemullisempaa oli ensi-illassa huomata että esityshän on oikeasti tosi kiva! Myötähäpeän sai unohtaa, ja vaikka se ysärimusiikki nyt ei edelleenkään iske, niin onneksi mukana oli kaikenlaista muutakin. Rautaiset ammattilaiset osaavat kyllä ja käsikirjoittaja/ohjaajakaksikko Heikki Syrjä ja Riku Suokas tietävät mistä naruista vedellä. Eihän tämä juoneltaan mikään maailman syvällisin tai monimutkaisin teos ole, mutta eihän sitä tarvitsekaan. Huumoria on kosolti.

Esitys toimii varmaan myös heille ketkä eivät muista 1990-luvusta tuon taivaallista. Tämä on kuitenkin aika universaali ryysyistä rikkauksiin ja sieltä taas takaisin maan pinnalle -tarina. Mutta vielä enemmän tämä kyllä aukeaa hieman vanhemmille katsojille. Ketkä muistavat laman ja sitä seuranneen ahdingon ja konkurssiaallot, ja toinen toistaan kliseisempien poikabändien (miksei myös tyttöbändien) esiinmarssin.


Syrjä&Suokas-huumoria ja tarinankerrontaa on nähty TTT:n lavalla jo legendaarisen menestyneessä Vuonna 85 -musikaalissa kaikkine johdannaisineen, ja hieman miedommassa (ja ehkä vähemmän menestyneessä) muodossa viime syksyn Hämeenlinnan teatterin Tahtien Sota -esityksessä. Samoja juttuja nytkin nähdään eli kielellistä iloittelua, hauskoja irtovitsejä/reploja, monenlaista sakkia, ja monipuolista musiikkia. Siitä vastaavat ysärimusalegendat Risto Asikainen ja Kristian Maukonen, ja kapellimestarinakin esityksissä toimiva Pekka Siistonen (mies Vuonna 85 musan sovitusten takana). Kyllä tältä kolmikolta musiikkia lähtee - vaikka oikeastaan mikään ei jää korvan taakse kauheasti jumpsuttamaankaan. Esikuvien mukaisesti. Kyllä Avain, Hikee tai Tehdään mehuu ovat ihan meneviä rallatuksia, mutta en minä näitä kotona kuuntelisi. Lyriikat ovat enimmäkseen noloja.

Poikabändi kertoo samaan aikaan useampaa narratiiviä. On kaverikaksikko Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), joiden radiomainos/äänentoistofirma ajautuu laman kourissa konkkaan, ja jollain pitäisi saada velat kuitattua. Kaverukset on monessa liemessä keitetty, mutta kestääkö välit kunnossa kuningasideaaansa poikabändielämää? Sitten on tietysti se toinen tarina: halutaan luoda kaupallinen tuote ja tuotteistaa se. Ja se tuote on ToiBoys. Ja mitä se menestys tuo tullessaan, miten se muuttaa ihmisiä. Koko 90-luvun Suomi näyttäytyy kaikessa kurjuudessaan, pintaliidossaan, nukkavieruudessaan, hypetyksessään.


Bändiviisikkoa esittää myös monessa liemessä marinoidut hienot esiintyjät. Jari Ahola ja Saska Pulkkinen ovat TTT:n omia voimia, ja lisäavuksi on hankittu viimeksi upeasti HKT:n Kinky Bootsissa pääroolin tehnyt Lauri Mikkola, lukuisissa esityksissä minut hurmannut Jonas Saari ja mm. HKT:n Tarzanissa ja Shrekissä nähty Jon-Jon Geitel. Kaikilla miehillä on laulu- ja tanssitaidot kohdillaan sekä poikabändiin sopivat ulkoiset olemuksetkin just eikä melkeen. Kullekin tyypille rakennetaan oma hahmo, esimerkiksi Geitel on hyvin uskovainen Matteus, mutta ToiBoysiin hänet stailataan hauskaksi keppostelijaksi. Hienosti vetävät roolinsa kyllä kaikki. Pulkkisen Seitti on nuorimmainen ja joutuukin bändiin puskista ja puolivahingossa. Saamme seurailla tämän äidinkaipuuta ja vanhempien naisten kanssa seikkailuita illan aikana. Sisästä draamaa lisää toki monenlaiset naiskuviot mitä poikien ympärillä pyörii. Omat suosikkini viisikosta oli kyllä koivutukin kanssa lavalle saapunut Juzzi (hyräillen Dave Lindholmin Pientä ja hentoa otetta) eli aina ihanan rouheaääninen Jonas Saari, ja myös Tommi Läntisen/Mike Monroen oloiseksi stailattu Lauri Mikkola souläänineen.

Väkeä lavalla riittääkin sitten kun Vilkkilässä kissoja, ja aika hersyviä hahmoja siellä nähdään. Suosikkini taitaa olla niljakas ruotsalaismanageri Jas Gripen (huikean upean roolin tekevä Verneri Lilja), Maken ja Seitin isäukko Ilpo (Aimo Räsänen) ja bändille henkiseksi avuksi pestattu Tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri). Ja sitten on toki Rauno "Leave your hat on"-numeroineen (varokaa eturivi!) :-D Naishahmot jäävät koko esityksessä sivuosiin, mutta Jaana Oravisto Garin äitinä ja Heidi Kiviharju maskeeraaja-Monicana ovat sieltä tärkeimmästä päästä.


TTT:n Suuren näyttämön puitteet ovat suuret ja hienosti Teppo Järvisen lavastus sen täyttää. Suosikkini on toijalalainen heinälato minkä pyöröpaalien ja räsymattojen suojissa ToiBoysia aletaan rakennella. Kyllä nämä työväentalot ja seurojenhuoneet ovat niin tunnistettavissa. Myös Jaana Aron pukusuunnittelu on varsin onnistunutta; kyllä tässä ne kaikki ysärikliseet näkyvät. Kuusihenkinen Alabama House Band soittaa enimmäkseen lavan takaosissa, mutta loppukuhinoissa heidänkin lavansa siirtyy eteen kuin rokkikeikalla konsanaan. Videoita (Sami Rautaneva, joka vastaa myös valoista, Suokas, Järvinen) hyödynnetään paljon, ja ne ovat kyllä onnistuneita. Pyroja on paljon, ja eturivissä saattaa olla aika lämmintä aina hetkittäin. Teknisesti oikein näyttävää menoa siis. Välillä tuntuu kuin olisi aikakoneeseen astunut ja oikeasti sinne ysärille kulkenut. Ja hauska ajatusleikki että Backstreet Boys ja Take That ottivat vaikutteensa nimenomaan ToiBoysilta!

Yksittäisistä vitseistä mua nauratti ehkä eniten se Maken heitto, että hän on Suomen Lennon-McCartney ja Gari on se viiva siinä välissä. On meinaan jäänyt hyvin mieleen takavuosien Suosikista Pantse Syrjän sama kommentti itsestään, heidän tapauksessaan velipoika Martti Syrjä oli se viiva. Oikeista lähteistä on siis tekstiä ammennettu!

Ja se Jas Gripenin kysymys: "Varför inte poppi soi ja tanner tömise" hihityttää vieläkin.


Onneksi Markku Nenonen on ollut tekemässä koreografiat (eikä Åke Blomqvistiltä tilattu kasetti) ja vaikka ne liikuttavia (ja näennäisen simppeleitä) ovatkin, niin kiva niitä on katsella.

Innostusta tämä on herättänyt ja varmaan katsojiakin kerää. En silti jaksa nähdä samanlaista menestysputkea kun esimerkiksi Vuonna 85 oli. Erittäin viihdyttävä ja hauska esitys, mutta aika pintapuolinen silti. Toimii hyvin eskapistisena ja nostalgiakaipuuta täyttävänä viihde-esityksenä. Poikabändi ei onneksi suhtaudu asioihin mitenkään ryppyotsaisesti, ei itseensä eikä poikabändeihin. Sopii hyvin myös heille jotka haluavat mennä tiirailemaan vähäpukeisia somia nuorempia miehiä lavalla eikä strippausryhmät innosta. Tässäpä myös teatterin kaapuun verhottua silmäniloa. Jos nyt jotain on pakko moittia niin loppua eri biiseineen oli venytetty hieman ehkä liikaa. Ehkäpä se oli vaan ensi-iltahuumaa. Vartin olisi voinut kestoa muutenkin tiivistää.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Seitsemän veljestä / Turun kaupunginteatteri 7.11.2017

Turun kaupunginteatterin "uusi" Seitsemän veljestä on varmaan yksi odotetuimmista esityksistä tässä maassa tänä vuonna. Olihan se jollain tasolla vastine 1970-luvun alun massiiviseen menestystarinaan eli Holmbergín ohjaukseen, josta tuli valtava hitti. Moni katsoja tuntui väliajalla muistelevan ja vertaavan tätä esitystä siihen. Mutta aika kultaa muistot, ja yli 40 vuoden takaisesta esityksestä on sen verran aikaa, että Turun kaupunginteatteri saattoi tehdä tämän tulkinnan puhtaalta pöydältä, ilman mitään Holmbergin painolastia. Hyvässä ja pahassa.


Ohjaaja Lauri Maijala ottaa kyllä sekä Kiven klassikkotekstistä että nuoresta näyttelijäseitsikostaan kaiken irti! Ihan kaikkea "vanhaa" ei unohdeta, koska alun viitteellisen yksinkertainen lavastus kumartaa suoraan sinne Holmbergin suuntaan. Vaan se ja veljesten kartuilla rytmiä hakkaaminen onkin silmänlumetta, ja pian pääsemme varsinaisesti vauhtiin. Vauhtia tässä meinaan kyllä piisaa koko kolmetuntisen esityksen ajan. Silti jokainen veljes saa oman tilansa, yksilönä, eikä ole vain osanen mölisevää sonnilaumaa.

Joonas Saartamo on äkkipikaisuuksissaan jo aika yliampuva Juhani, ja jää vähän roolinsa vangiksi. Olli Rahkonen astmaisena Aapona hyörii siellä muiden mukana. Joel Mäkisen Timo juoksentelee kuin viitapiru pitkin lavaa, paikoin jo aika hysteerisenä. Laulua tekisi mieli luikautella, mutta toiset estelevät. Jonas Saaren Lauri ei paljoa puhua eikä pukahda, kunnes sitten liitokset repeää. Pyry Äikää Tuomaksena on hieman pienemmässä roolissa, kuten ehkä myös Paavo Kinnusen Eerokin. Markus Järvenpää on yksi taitavimpia ikäluokkansa näyttelijöitä, ja tämän Simeoni kyllä oivallinen roolityö taas kerran. Oivallinen veljeskatras! Jos kohta olisi ollut kiinnostavaa nähdä Eero Milonoff lavalla Tuomaksena, kuten aluperin piti.


Itselleni veljeksistä nousi esille muutama, joiden roolityöt ansaitsevat erityismaininnan. Laurin (Jonas Saari) kehityskaari ja kasvu ihmisenä on silmiinpistvän hienosti tehty. Pitkän aikaa hän hiipii nurkissa eikä sano mitä, mutta se kypsyminen nähdään myöhemmin. Ja kun Laurin pitkä pinna napsahtaa poikki, nähdään maanisen hysteerinen kohtaus! Väliaplodit olivat totaalisen ansaitut. Loistavaa näyttelijätyötä. Toisena on Timo (Joel Mäkinen) jonka hienoa pianonsoittotaitoa ja lauluääntä hyödynnetään myös upeasti. Tämä Timo taitaa olla hieman drama queen tässä porukassa.

Lukuisia sivurooleja urakoivat Ulla Koivuranta (esim. poikien enkelisiipisenä äitinä) ja Petri Rajala (mm. viherpiipertäjä Toukolan hemmona ja poikia seinään paiskovana lukkarin) luovat tälle veljeskatraalle semmoiset raamit missä temmeltää. Näissä rooleissaan kumpikin venyi kyllä hienosti.


Nämä veljekset telttailevat, grillaavat ja kuseskelevat. Joulupöydässä pussaillaan ja lässytetään keskenään; kyllä se sopukin maittaa ainakin näin joulukuvaelman hengessä. Kohtauksia on yhdistelty, muokattu, lyhennelty, modernisoitu. Silti (tai siksi) tämä toimii kyllä kokonaisuutena. Lopussa lähtee pojilla vähän homma käsistä, mutta onneksi joukkoitsemurhaan ei kuitenkaan päädytä. Kyllä se lukeminen taitaa sittenkin viedä voiton palkkasotilaankin urasta, vaikka ihan tankilla käydään houkuttelemassa. Jonas Saaren laulama Sydämeni laulu Joel Mäkisen flyygelillä säestämänä kyllä osuu ja uppoaa.

Janne Vasaman lavastus täyttää hyvin sekä suuren lavan että myös sen suomalliskansallisen habituksen mitä tältä näytelmältä ehkä odotetaankin. Kotoisat työväentalomiljööt täytettyine eläimenpäineen, Hiidenkiwi-ravintola neonvaloineen, lasiseinäinen saunakoppi. Sopii näille veljeksille passelisti. Kokonaisuus on muutenkin tuotu johonkin määrittelemättömään nykyaikaan taiten, juuria ja Kiven hersyvää kieltä unohtamatta. Maijala on lisännyt omiaan dramatisoinnissaan, ja kieli istuu hyvin veljesten suihin näinkin. Myös Tuomas Lampisen puvustus muuntaa veljekset ruutupaitajunttilookista urbaaneihin pukuhemmoihin suitsait-sukkelaan. Välillä mennään myös harjastukissa ja rohdinvaatteissa joulupöytään. Tunnelmasta toiseen. Olen myös kirjoittanut muistiin äänisuunnittelun ja sille ison sydämen. Monipuolista äänimaisemaa, hienoja efektejä ja hyvin kuuluvat äänet. Kiitos niistä Iiro Laaksolle.


Härät ja muut luonnonilmiöt on saatu jännällä tavalla modernisoitua nekin. Kaikkea ei tartte sanoa ja näyttää suoraan vaan viittauskin riittää.

Jatkuvaa nahistelua ja nujakointia, semmoistahan se näiden velikultien elämä on. Ja kamppailua yhteiskunnan paineissa, kun pitäisi osata lukea että saisi naisen. Ja sitähän nämä kaikki vartoovat. Ellei nyt naapurin Venlaa, niin jotakuta. Se oppimisen paine ja lukutaidon merkitys on yksi näytelmän avainjuttuja. Ja onneksi sen kohkaamisen ja meuhkaamisen tasapainoksi on niitä seesteisiäkin hetkiä. Kuten vaikkapa Timon herkästi pianolla soittama ja laulama Laulu oravasta (kokonaan uusi Maijalan sävellys tämäkin). Hiidenkiwessäkin aika tuntuu etenevän niin hitaasti että melkein haukotus tulee. Tätä kohtausta olisi kyllä voinut hieman lyhentääkin, kun ravintolassa on vain juomaa vaan ei ruokaa. Mitäkö siitä seuraa? No, kännäämistä toki, ja Simeoni sortuu jo kovempiin aineisiinkin, vetäen Eeronkin mukaansa. Mutta tämä poppoo pitää yhtä!


Siitä bonusta että koko näyttämötilaa (ja katsomoakin) käytetään laajasti hyväkseen, niin korkeus-, syvyys- kuin leveyssuunnassakin. Istuin parven kolmosrivillä ja valitettavasti sieltä jäi kyllä osa tapahtumista näkemättäkin, siis mitä permannolla tapahtui. Koska tässä ei kyllä pysytä siellä lavalla kokoaikaa. Permannolla kannattaa siis istua mikäli haluaa kaiken nähdä.

Nämä veljekset tulevat iholle. En voi sanoa ihan kaikesta täysillä tykkääväni, mutta tavattoman kiinnostava ja paikoitellen mahtipontinenkin versio tämä oli. Sellainen joka jäi mietityttämään, että pitäisi nähdä uudelleen, muodostaakseen lopullisen mielipiteensä.

Ehdottomasti kannattaa mennä kuitenkin itse katsomaan. Sitä voi sitten paheksua miten klassikko on pilattu, tai ihastella miten se on taitavasti tuotu tähän päivään. Esitykset jatkuvat toukokuulle 2018 asti, eli varmasti ennättäää, vaikka loppuvuodelle ei enää lippuja saisikaan.



Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Viimeinen laiva / Turun kaupunginteatteri 16.9.2017


Kolmen evakkovuoden jälkeen Turun kaupunginteatteri palasi uudistettuun, laajennettuun ja täysin remontoituun teatteritaloonsa Aurajoen rannalle. Kyllä se Logomo oli kiva tila kanssa, mutta onhan tämä nyt ihan eri asia. Pääsin tutustumaan tiloihin jo tiistain pressitilaisuudessa, ja ihanan valoisaa ja ja avaraa joka paikassa oli. Tekniikkaa on uusittu, rakennettu hissi ja kokonaan uusi pieni näyttämökin. Myös puvustamo, ompelimo, värjäämö jne ovat saaneet uudet ja asianmukaiset tilat. Hienoa! Henkilökunnan pukuhuoneista näkyy joelle ja kaikkialla leijailee uutuuden raikkaus. Kyllä täällä kelpaa henkilökunnan laatia meille katsojille uusia, hienoa elämyksiä.


Vaan millainen elämys oli brittimuusikko Stingin hieman omaelämäkerrallinen sävellystyö Viimeinen Laiva (The Last Ship)? Aivan mahtava saavutus teatterilta napata tämä teos juuri telakkakaupunki Turkuun ja ylipäätään Suomeen, ensimmäisenä Euroopan maista. Tätä on esitetty jenkeissä muutamassa paikassa, mutta ei se siellä tainnut olla suurikaan menestystarina. Mutta nyt sitten Suomen Turussa! Musiikkina muutamia Stingin vanhoja (hitti)biisejä mutta enimmäkseen varta vasten tätä musikaalia varten sävellettyä materiaalia. Laulukielenä suomi, joka tuntui aluksi hieman kömpelöltä, mutta Mikko Koivusalon suomennos oli kuitenkin aika hyvää ja musiikkiin käännettyä. Englanninkielinen tekstitys toimi ihan hyvin myös.


Musiikin sovitukset (Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä) olivat tuoreistettuja, ja hetkittäin jopa niin erilaisia että piti ihan miettiä mikäs biisi tämä olikaan. Irkkurytmejä aika paljon, sellaista reipashenkistä poljentoa mutta folk-suotimella. Pidin musiikista jopa enemmän kuin perinteisistä Stingin omista tulkinnoista! Näin tämän musikaalin konserttiversion muistaakseni Yle Teemalta muutama vuosi sitten.


Nyt ollaan rapistuvassa telakkakaupunki Wallsendissä, Northumberlandissa (oikeastaan ja tavallaan yksi Newcastle-Upon-Tynen esikaupunki), siellä missä Sting syntyi ja kasvoi. Telakka on ajettu alas ja työntekijät lorvehtivat baarissa. Romunkeräyshommia olisi tarjolla, mutta ylpeät telakkatyypit eivät sellaisia tee. Varsinkin kun tarjoajana on luopio eli telakkaduunarin hommat ajoissa jättänyt Arthur (Jussu Pöyhönen). Tähän saumaan palaa viisitoista vuotta sitten Wallsendin taakseen jättänyt Gideon (Olli Rahkonen). Silloin hän lähti kokeilemaan siipiään suureen maailmaan, koska tunsi ettei kotona ole mitään muuta kun väkivaltainen isä. Oli toki ihana tyttöystävä Meg (Saara Kaskilahti) mutta... Mahtaako Meg odottaa häntä vielä? No, ei odottanut, vaikka kaipaa kyllä edelleenkin. Aikuis-Megillä (Anna Victoria Eriksson) on uusi mies (juurikin se luopio-Arthur) ja poikakin Tom (Kalle Kurikkala). Seuraa kolmiodraamaa, ja samaan aikaan Gideon tsemppaa telakanpoikia ryhdistäytymään. Kun vielä letkeä pappismies (Taneli Mäkelä) lainaa hieman rahaa kirkon rakennusrahastosta, niin nyt olisi saumaa rakentaa porukalla se viimeinen laiva, ja lopulta seilata sillä pois koko kurjasta Wallsendistä. Tuumasta toimeen.


Juoni on onnettoman höttöinen, mutta ei kai se musikaaleissa usein kovin monimutkainen olekaan. Valitseeko Meg Gideonin joka ei pidä lupauksiaan, ja jonka kanssa on 15-vuotiaana heilastellut, vai pitäytyykö hän tutussa ja turvallisessa Arthurissa, joka on ollut hyvä isä ja ostanut juuri tontinkin!? Kas siinäpä pulma. Sillä välin telakalla uurastetaan kuin viimeistä päivää, välillä kumotaan tuoppeja pubissa ja tapellaankin vähän.


Vaikka tarina on on mitä on niin hyvät esiintyjät saavat siihen puhallettua hieman henkeä. Olli Rahkonen on taas kerran oikein hyvässä roolissa Gideonina, ja Taneli Mäkelä tekee lämminhenkisestä ja rennosta kirkonmiehestä hyvin elävän kuvan. Telakan miehisestä maailmasta huolimatta tässä on monia hyviä naisrooleja - Meg tietysti, mutta myös duunarien pomon räväkkä vaimo Peggy (Riitta Salminen) ja kapakan tarjoilijattaret (Kirsi Tarvaisen Beatrice etunenässä) saavat biisejä laulettavikseen. Kalle Kurikkala oli todella hyvä sekä nuorena Gideonina että Tom-poikana. Tuukka Raitala äkkipikaisena työmiehenä jäi myös mieleen. Mutta sitten oli Jonas Saari Jackie Whiten roolissa. Nyt oli casting osunut oikeaan; vaikkakin ehkä hieman nuori tähän duunarien pomoksi Saari on. Mutta miten musta tuntuu että hänellä oli laulettavia biisejä eniten? Jonas puhalsi sellaista hehkua nokkamiehen rooliin että. Murheen alhosta takaisin kömpivä juureva mies, jota vaimo tukee, työmiehet kunnioittavat ja joka saa itseluottamuksensa laivaprojektin myötä takaisin. Mulle tämä Jonaksen esitys nousi sieltä ihan kohokohdaksi!


Joukkokohtaukset ovat aina musikaaleissa yleensä toimivia ja näyttäviä, ja Viimeinen laiva ei ole poikkeus. Jouni Prittisen kansantanssihenkiset koreografiat toimivat. Enkä tarkoita siis nyt mitään tanhumeininkiä vaan verevää ja vauhdikasta irkkutyyppistä menoa. Siinä alkoi itselläkin jalka vipajamaan ja teki mieli lähteä telakan poikain kanssa askeltamaan (juu ei, en osaa tanssia pätkääkään).


Jos olivat esiintyjät hyviä niin sitä olivat sitten myös teknis-taiteellinen henkilökuntakin. Jani Uljas tekee taas kerran mahdottoman hienon lavastuksen. Lavan eri nousevia ja laskevia ja pyöriviä osia käytetään hienosti hyväksi. Ja parvekkeellakin nähdään viulistit vierailemassa. Laivan osia, laskusiltaa, ankeaa kasarilookkia. Toimii. Ankea kasari- ja duunarilook jatkuu Tuomas Lampisen maanläheisessä pukusuunnittelussa. Sanna Malkavaaran projisoinnit (esim. laivan potkurit) toimivat hienosti yhteen lavastuksen ja valojen kanssa. Valot sitten niin. Pelkästään jo Kalle Ropposen valosuunnittelun takia kannattaa mennä katsomaan Viimeinen laiva. Sillä se on ilmiömäistä. Siis ihan hurjan upeaa. Valot ovat pehmeitä ja teräviä, kovia ja tunnelmallisia.


Kymmenhenkinen bändi soittaa hyvin Jussi Vahvaselän johdolla, ja musiikki svengaa. Mikään ei puuroudu ja reploista saa selvää. Äänet ovat tasapainossa ja ison näyttämön akustiikkakin siis toiminee, kiitos tästä taitavan äänisuunnittelun eli Iiro Laakson ja Eero Auvisen. Akustiikkamielessäkin teatterin remontti on siis onnistunut. Pienen biisinäytteen voit käydä katsomassa täältä (kuvattu pressitilaisuudessa 12.9. eli 3 päivää ennen ensi-iltaa).


Must-see esitys varsinkin Stingin musiikin ystäville mutta ihan kelpo viihdettä tämä on muutenkin. Samalla oivallinen tilaisuus nauttia hienon sitruunainen M-bakeryn nimikkoleivos väliajalla, ihastella jokinäkymää lämpiön ikkunasta ja nauttia uudenkarhean teatteritalon ilmapiiristä. Jos kerran itse Sting on tulossa katsomaan tätä, niin pitäisi kelvata suomalaisillekin.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.