Esitys toimii varmaan myös heille ketkä eivät muista 1990-luvusta tuon taivaallista. Tämä on kuitenkin aika universaali ryysyistä rikkauksiin ja sieltä taas takaisin maan pinnalle -tarina. Mutta vielä enemmän tämä kyllä aukeaa hieman vanhemmille katsojille. Ketkä muistavat laman ja sitä seuranneen ahdingon ja konkurssiaallot, ja toinen toistaan kliseisempien poikabändien (miksei myös tyttöbändien) esiinmarssin.
Syrjä&Suokas-huumoria ja tarinankerrontaa on nähty TTT:n lavalla jo legendaarisen menestyneessä Vuonna 85 -musikaalissa kaikkine johdannaisineen, ja hieman miedommassa (ja ehkä vähemmän menestyneessä) muodossa viime syksyn Hämeenlinnan teatterin Tahtien Sota -esityksessä. Samoja juttuja nytkin nähdään eli kielellistä iloittelua, hauskoja irtovitsejä/reploja, monenlaista sakkia, ja monipuolista musiikkia. Siitä vastaavat ysärimusalegendat Risto Asikainen ja Kristian Maukonen, ja kapellimestarinakin esityksissä toimiva Pekka Siistonen (mies Vuonna 85 musan sovitusten takana). Kyllä tältä kolmikolta musiikkia lähtee - vaikka oikeastaan mikään ei jää korvan taakse kauheasti jumpsuttamaankaan. Esikuvien mukaisesti. Kyllä Avain, Hikee tai Tehdään mehuu ovat ihan meneviä rallatuksia, mutta en minä näitä kotona kuuntelisi. Lyriikat ovat enimmäkseen noloja.
Poikabändi kertoo samaan aikaan useampaa narratiiviä. On kaverikaksikko Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), joiden radiomainos/äänentoistofirma ajautuu laman kourissa konkkaan, ja jollain pitäisi saada velat kuitattua. Kaverukset on monessa liemessä keitetty, mutta kestääkö välit kunnossa kuningasideaaansa poikabändielämää? Sitten on tietysti se toinen tarina: halutaan luoda kaupallinen tuote ja tuotteistaa se. Ja se tuote on ToiBoys. Ja mitä se menestys tuo tullessaan, miten se muuttaa ihmisiä. Koko 90-luvun Suomi näyttäytyy kaikessa kurjuudessaan, pintaliidossaan, nukkavieruudessaan, hypetyksessään.
Bändiviisikkoa esittää myös monessa liemessä marinoidut hienot esiintyjät. Jari Ahola ja Saska Pulkkinen ovat TTT:n omia voimia, ja lisäavuksi on hankittu viimeksi upeasti HKT:n Kinky Bootsissa pääroolin tehnyt Lauri Mikkola, lukuisissa esityksissä minut hurmannut Jonas Saari ja mm. HKT:n Tarzanissa ja Shrekissä nähty Jon-Jon Geitel. Kaikilla miehillä on laulu- ja tanssitaidot kohdillaan sekä poikabändiin sopivat ulkoiset olemuksetkin just eikä melkeen. Kullekin tyypille rakennetaan oma hahmo, esimerkiksi Geitel on hyvin uskovainen Matteus, mutta ToiBoysiin hänet stailataan hauskaksi keppostelijaksi. Hienosti vetävät roolinsa kyllä kaikki. Pulkkisen Seitti on nuorimmainen ja joutuukin bändiin puskista ja puolivahingossa. Saamme seurailla tämän äidinkaipuuta ja vanhempien naisten kanssa seikkailuita illan aikana. Sisästä draamaa lisää toki monenlaiset naiskuviot mitä poikien ympärillä pyörii. Omat suosikkini viisikosta oli kyllä koivutukin kanssa lavalle saapunut Juzzi (hyräillen Dave Lindholmin Pientä ja hentoa otetta) eli aina ihanan rouheaääninen Jonas Saari, ja myös Tommi Läntisen/Mike Monroen oloiseksi stailattu Lauri Mikkola souläänineen.
Väkeä lavalla riittääkin sitten kun Vilkkilässä kissoja, ja aika hersyviä hahmoja siellä nähdään. Suosikkini taitaa olla niljakas ruotsalaismanageri Jas Gripen (huikean upean roolin tekevä Verneri Lilja), Maken ja Seitin isäukko Ilpo (Aimo Räsänen) ja bändille henkiseksi avuksi pestattu Tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri). Ja sitten on toki Rauno "Leave your hat on"-numeroineen (varokaa eturivi!) :-D Naishahmot jäävät koko esityksessä sivuosiin, mutta Jaana Oravisto Garin äitinä ja Heidi Kiviharju maskeeraaja-Monicana ovat sieltä tärkeimmästä päästä.
TTT:n Suuren näyttämön puitteet ovat suuret ja hienosti Teppo Järvisen lavastus sen täyttää. Suosikkini on toijalalainen heinälato minkä pyöröpaalien ja räsymattojen suojissa ToiBoysia aletaan rakennella. Kyllä nämä työväentalot ja seurojenhuoneet ovat niin tunnistettavissa. Myös Jaana Aron pukusuunnittelu on varsin onnistunutta; kyllä tässä ne kaikki ysärikliseet näkyvät. Kuusihenkinen Alabama House Band soittaa enimmäkseen lavan takaosissa, mutta loppukuhinoissa heidänkin lavansa siirtyy eteen kuin rokkikeikalla konsanaan. Videoita (Sami Rautaneva, joka vastaa myös valoista, Suokas, Järvinen) hyödynnetään paljon, ja ne ovat kyllä onnistuneita. Pyroja on paljon, ja eturivissä saattaa olla aika lämmintä aina hetkittäin. Teknisesti oikein näyttävää menoa siis. Välillä tuntuu kuin olisi aikakoneeseen astunut ja oikeasti sinne ysärille kulkenut. Ja hauska ajatusleikki että Backstreet Boys ja Take That ottivat vaikutteensa nimenomaan ToiBoysilta!
Yksittäisistä vitseistä mua nauratti ehkä eniten se Maken heitto, että hän on Suomen Lennon-McCartney ja Gari on se viiva siinä välissä. On meinaan jäänyt hyvin mieleen takavuosien Suosikista Pantse Syrjän sama kommentti itsestään, heidän tapauksessaan velipoika Martti Syrjä oli se viiva. Oikeista lähteistä on siis tekstiä ammennettu!
Ja se Jas Gripenin kysymys: "Varför inte poppi soi ja tanner tömise" hihityttää vieläkin.
Onneksi Markku Nenonen on ollut tekemässä koreografiat (eikä Åke Blomqvistiltä tilattu kasetti) ja vaikka ne liikuttavia (ja näennäisen simppeleitä) ovatkin, niin kiva niitä on katsella.
Innostusta tämä on herättänyt ja varmaan katsojiakin kerää. En silti jaksa nähdä samanlaista menestysputkea kun esimerkiksi Vuonna 85 oli. Erittäin viihdyttävä ja hauska esitys, mutta aika pintapuolinen silti. Toimii hyvin eskapistisena ja nostalgiakaipuuta täyttävänä viihde-esityksenä. Poikabändi ei onneksi suhtaudu asioihin mitenkään ryppyotsaisesti, ei itseensä eikä poikabändeihin. Sopii hyvin myös heille jotka haluavat mennä tiirailemaan vähäpukeisia somia nuorempia miehiä lavalla eikä strippausryhmät innosta. Tässäpä myös teatterin kaapuun verhottua silmäniloa. Jos nyt jotain on pakko moittia niin loppua eri biiseineen oli venytetty hieman ehkä liikaa. Ehkäpä se oli vaan ensi-iltahuumaa. Vartin olisi voinut kestoa muutenkin tiivistää.
Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
