Uusi lapsuus (striimi) / Tehdas teatteri 21.2.2021

Tämä autofiktiivinen esitys kahden nuoren naisen lapsuudesta sai ensi-iltansa viime syksynä KOM-teatterissa. Monen sattuman summana en päässytkään paikalle, mutta onneksi tuli tämä striimausmahdollisuus. Sisarukset Ruusu ja Seidi Haarla ovat teatterintekijöitä, jotka käyttävät omaa elämäänsä esitysten rakennusaineina. Edellinen yhteistyö eli Traumaruumis (2015) jäi näkemättä, mutta muutamia muita heidän juttujaan olen onnistunut kyllä kokemaan. Tämä uusin Uusi lapsuus on jollain tavalla itsenäinen jatko-osa Traumaruumille.

Ehkä tämä olisi toiminut paremmin livenä teatterissa. Nyt huomasin että minulla oli suuria ongelmia keskittyä. Esitys tuntui jatkuvan loputtomiin, tuntikausia. Reilut 2,5 tuntia on kyllä pitkä aika, varsinkin kun siihen väliin katsoin vielä suoran lähetyksen, missä Haarlat keskustelivat teoksen teemoista psykoterapeutti & kirjailija Jussi Sudenlehden kanssa. Se ei kyllä kauheasti avannut minulle tätä, herätti vain lisää kysymyksiä.

Kaikesta päätellen Seidin ja Ruusun lapsuuteen kuului monenlaisia ongelmia, ja niitä he sitten käsittelevät töissään. Mikä on totta ja mikä ei, se ongelma on aina autofiktiivisen teoksen äärellä. Onko sillä oikeastaan väliäkään. Katsoja voi ajatella katsovansa 100% fiktiota, tai sitten yhtä totuutta. Haarlan sisarusten vanhemmilla, sukulaisilla ja omaisilla on kullakin oma näkemyksensä asioista ja siten oma totuutensa. Uusi lapsuus alkaa katkelmilla Traumaruumiista, ja myös omaisten yhteydenottojen lukemisella. Lähtökohtaisestihan taiteilija saa käyttää omaa elämäänsä kipupisteineen taiteensa lähtökohtana, eikä siihen ole kenelläkään nokan koputtamista. 

Esitystä katsoessa tulee välillä mieleen että missä menee sosiaalipornon raja? Onko oman navan kaivelu kiinnostavaa katsojien mielestä, vai vain esiintyjälle tapa käsitellä asioita? Kuinka monta esitystä omasta lapsuudestaan tai elämästään voi taiteilija tehdä (tai maalata tai...). Minkälaista tarinaa kerrotaan, ja kenen näkökulmasta? Tarjoaako tämänkaltainen esitys riittävästi samaistumispintaa katsojalle, tai tarvitseeko sen tarjota? Avautuuko esitys paremmin heille ketkä ovat itse kokeneet vastaavaa omassa elämässään? Onko tämä enemmän terapiaa tekijöilleen kuin esitys katsojille? Onko tapahtunut hyväksikäyttöä jos asiaa ei itse muista, vai onko kyse nimenomaan siitä?

Niin paljon kysymyksiä ja ajatuksia pulpahtelee mieleeni. Hyvä esitys siis siinä mielessä, että se herättää näitä pohdintoja.

Heini Maarasen suunnittelemat nuket jäävät statistin osaan, ehkä tarkoituksella. Kasvottomat ja hahmottomat nuket taipuvat moneen; niitä retuutetaan ja käännellään eri asentoihin. Esiintyjät vaihtavat asuja useasti, kuin luoden uuden identiteetin/minuuden/henkilön.

Katson tätä kuin jonkunlaisena sisarteoksena juuri näkemälleni Sukupuuttoparatiisille. Asiaa äitiydestä, mutta hyvin eri vinkkelistä. Olisiko joskus parempi että äiti ei ole äiti, eli jättäisi lapset kokonaan hankkimatta.

En tiedä mitä tästä ajattelisin. En tiedä onko tämä teatteria, performanssia, terapiaa vai mitä. Onko mahdollista palata mielikuvissaan omaan lapsuuteen ja koittaa terapoida itseään saamaan parempi lapsuus, luomalla sen näyttämölle. Ei tietenkään ole, mutta yritystä on. Enimmäkseen minua tämän katsominen ahdistaa eikä se tarjoa mitään ratkaisua tai totuutta asiaan. Mihinkään asiaan. 

Kuvien copyright Noora Geagea:
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Saatana saapuu Moskovaan / Tampereen teatteri 18.2.2021

Bulgakovin klassikkokirja Mestari ja Margarita tunnetaan Suomessa ehkä paremmin nimellä Saatana saapuu Moskovaan. Rakkaalla lapsella voi hyvinkin olla monta nimeä, ja molemmat kuvaavat kirjaa hieman eri kantilta. Siinä on enemmän tasoja ja tahoja kuin hallituksen sotehimmelissä tai Inception-elokuvan juonenkiemuroissa. Toisaalla on mystisen Wolandin saapuminen Moskovaan monenkirjavan seurueensa kanssa, toisaalla kirjailija Bezdomnyin kokemukset mielisairaalassa, toisaalla kauniin Margaritan ja tämän rakastetun Mestarin romanssi, ja sitten myös Pontius Pilatuksen mietinnöt kaukana menneisyydessä. Mukana pyörii monenkirjava kirjailijajoukko, höpsähtäneitä teatterintekijöitä, tavallisia moskovalaisia sekä paljon muuta porukkaa. Maaginen realismi lyö kättä 1930-luvun neukkuestetiikan kanssa ja kaikkea kuorruttaa absurdi, jopa psykedeelinen meno.

Antti Mikkola on siitä taitava ja lahjakas ohjaaja että hän ei todellakaan epäröi tarttua haasteisiin. Ei voi auttaa, sori tarjoili 2 erilaista loppuratkaisua, riippuen siitä katsoiko sen Työviksellä vai Telakalla. Huojuva talo käännätti totutut roolit rohkeasti päinvastaisiksi ja nyt se olikin vaimo joka pahoinpiteli puolisoaan. Piinassa oli hyytävä tunnelma (ja samansorttisia visuaalisia elementtejä kuin tässä Saatanassakin). Avustettu itserakkaus taas oli näennäisen kepeä, mutta aika syviä asioita luotaava draamakomedia. Noh, haasteita Saatanassa kyllä piisaa. Lisäksi hengästyttävä kaarti henkilöhahmoja, ja monilla vielä kilometrin pituiset venäläiset nimet. Teoksen dramatisointi ei toden totta onnistuisi ihan joka iikalta. 

Pituutta Tampereen teatterin kevään suursatsaukselle on silti jäänyt vielä 3 tuntia ja vartti, mikä kyllä on himppasen liian paljon. Toisaalta, mistä sitä sitten karsisi ilman että kaikki absurdit juonenkäänteet tulevat mukaan? Itse nipistäisin Pontius Pilatus -osioista (vaikka täytyy sanoa että Jukka Leisti tekee todella hienon roolityön päänsärkyisenä ja jahkailevana hegemonina). Mutta sitten: esitys oli vielä valmistavissa harjoituksissa puolisen tuntia pidempi... Vähän sinällään kiehtovia rönsyjä pois ja kokonaisuus olisi napakampi.

Mutta toisaalta, kun kerran näinä tautisina aikoina pääsee teatteriin, niin kivahan siellä on istua koko rahan edestä :-) Varsinkin kun vinkistä (kiitos Sanna!) oivalsi pukea pitkät kalsarit ja villapaidan katsomoon. Kymmenen katsojaa ei paljoa lämmitä isoa tilaa. Oli muuten aika erikoinen tunnelma ensi-illassa, kun läsnä oli vain 10 ihmistä (ja olipa hienoa tulla kutsutuksi tähän joukkoon). "Meidät" mainittiin ihan Ylen uutisissakin! Ohjaaja ja muut tekijät seurasivat esitystä kameroiden välityksellä Kulttuuriravintola Kiven puolella ja tulivat sitten loppukiitoksiin.

Täytyy kyllä sanoa että Mikkolan Saatana on todella komeaa katsottavaa. Hyvin elokuvamaista paikoitellen, ja nimenomaan mustavalkoisen elokuvan estetiikkaa. Teppo Järvisen innovatiivinen lavastus muuntuu nopeasti kohtauksesta ja aikakaudesta toiseen. Irtopylväillä luodaan muinaiskuvasto, ja kulmikkailla elementeillä Moskova. Stalinin ummehtunut henki leijailee läsnä niin väreissä kuin kuoseissakin sekä kaikenlaisessa pikkutilpehöörissä. Sadovajakadun huoneisto numero 50 muuntuu pienestä ja ahtaasta kopperosta joksikin paljon suuremmaksi - varsinkin sen jälkeen kuin Woland joukkioineen asettuu sinne asumaan. Siirtyvät seinät ovat ihanat! Saumattomasti lavastuselementteihin liittyy Tiiti Hynnisen loihtimat projisoinnit. Henkilöt kulkevat sillalla, joka hajoaa pirstaleiksi. Tämä pirstaloituminen, kuin kuvastaakseen Mestarin (ja Bezdomnyin) mielen hajoamista, toistuu teemana läpi esityksen. Myös Hynnisen valosuunnittelu on huippuluokkaa. Paljon sirottuvia, kylmiä valoja, prismamaisia. Taskulamppujen spottivalot kohdentavat huomion hyvin haluttuun suuntaan. Ja sitten on kynttilät! Tokihan Wolandin kuuluu kynttiläkehässä istuakin, ja tämä näky piirtyy kyllä verkkokalvoille tehokkaasti. Muistiinpanoissani mainitaan valot kyllä harvinaisen monta kertaa. Toisessa näytöksessä käytetyt UV-valot ja strobot viimeistelivät elämyksen.

Mari Pajulan pukusuunnittelu on myös täysin nappisuoritus. Ruskeasävyiset arkivaatteet kaupungin asukkailla, Lihodejevin nukkavieru, sopivasti lököttävä alusasu, pompöösit miliisiunivormut, valkosävyiset miestenpuvut teatterin päättäjillä ja kirjailijoilla. Kuin olisi oikeasti siirtynyt 30-luvun Moskovaan! Sitten Woland! Liituraitapuku, mustat hansikkaat, teräväkärkiset kiiltävät buutsit, musta huopahattu ja koirapäinen kävelykeppi, Ja iso rubiinisormus! Sekä taskunauris kultaketjuineen. Hillitty ja tyylikäs brittilook, jossa yhdistyy myös ripaus gangsteria. Kaiken kruunaa Jonna Lindströmin peruukkisuunnittelu ja maskeeraus. Suonikkaat kasvot, pitkä viimeistelty letti ja pistäväkatseiset silmät saavat kylmät väreet selkäpiihini. En todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä edes päivänvalossa, pimeästä puhumattakaan. Muutenkin Lindströmin kampaukset, peruukit ja maskit ovat upea piste iin päälle komeassa näyttämökuvassa. Irtopäistä lisäpisteet. Kaiken kruunaa Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu ja oivalliset musiikkivalinnat (taas elokuvamaista). Sähköshokkikoneen ääniefektit riipivät.

Lavalla nähdään koko Tampereen teatterin näyttelijäensemble, täydennettyinä Suomen Teatteriopiston opiskelijajoukolla. Moni venyy useaan, erilaiseenkin rooliin - ja tämä pitää puvustajat ja maskeeraajat esityksen aikana kiireisinä. Esa Latva-Äijö tuo Wolandiinsa jyhkeyttä omalla verkkaisella ja muka-leppoisellaan tavalla. Pinnan alla on paljon uhkaa ja hillittyä voimaa. Tämä Woland ei turhia flirttaile vaan luottaa omaan voimaansa. Kätyreinään mukana Moskovassa on ensinnäkin mustanpuhuva kissansa Begemot (Elisa Piispanen), joka viettelee Wolandinkin edestä. Kissa ihan tursuaa erotiiikkaa, varsinkin vaihtaessaan vapaalle kissapuvustaan. Piispasen liikunnallisuus pääsee hyvin oikeuksiinsa. Välillä riettaus ihan ryöpsähtää käpälistä. Toinen apuri on erehdyttävästi teatteriohjaaja Tuomas Parkkista muistuttava Korovjev (Matti Hakulinen), joka lyhytpunttisessa tweedpuvussaan, pyöreissä silmälaseissaan ja pystypörrötukassaan pyllistelee, kiekuu ja kekkaloi pitkin lavaa kuin adrenaliinipistoksen saanut jänis. Sympaattinen hahmo, jos kohta aika karmaiseva myös. Jengiin kuuluu myös hieman sivummalle jäävä liituraitaheppu Azazello (Eeva Hakulinen) epämuodostuneine kasvoineen.

Säteilevä Pia Piltz on omimmillaan esittäessään elegantteja leidejä, kuten tässä kaunista Margaritaa. Mutta ehkä vieläkin sykähdyttävämpi roolityö on uhriutuva ja hyvyyttä säteilevä Jesua Ha-Notsri. Resuinen ja takkutukkainen mies haluaa hyvää muille vielä ristillä riippuessaankin ja hänen katseensa kärsimys iskee suoraan sydämeen. Huh! Koko ristiinnaulitsemiskohtaus säväyttää kyllä. Muutenkin naiset vetävät mainiot miesroolit. Ritva Jalonen kröhivänä ja pönöttävänä kirjailijaliiton puheenjohtaja Berliozina on aivan pistämätön. Kolmikko Mari Turunen, Kirsimarja Järvinen ja Elina Rintala turhamaisina kirjailijamiehinä olivat hulvattomia karikatyyrejä, mutta sujuivat ne muutkin roolit heiltä, mm. Turusen hillitty professori Stravinski ja Rintalan helppoheikkimäinen Bengalski.

Antti Tiensuu henkisesti kärsivänä kirjailija-Mestarina teki riutuvan roolin sopivalla intensiteetillä. Ja Ville Majamaa on aina taiturillinen, tällä kertaa kirjailija Bezdomnyinä. Ola Tuominen oli hersyvä niin virkaintoisena miliisiupseeri Zelbybinä että Varietee-teatterin hieman hysteerisenä talousjohtajana. Sokerina pohjalla moni-ilmeinen Arttu Ratinen, joka päätyi lopulta Jaltalle rasvailemaan tatuoitujen merimiesten selkiä! Varietee-teatterin viinaanmenevä johtaja Lihodejev, pokkuroiva miliisikapteeni sekä akustiikkakomission puheenjohtaja - kaikki hieman erilaisia roolitöitä.

Joitain hahmoja oli jätetty pois, joitain yhdistelty (esimerkiksi Wolandin kätyrit Begemot ja Hella sulautettu samaksi), mutta kokonaisuus on sekavan tasapainoinen. Tämä toimi oikein hyvin, vaikka venäläisklassikkotapaan ihmisiä on kuin Vilkkilässä kissoja.

Yksi kiinnostava yksityiskohta ensimmäisen näytöksen lopussa oli näyttämön ylärivin teatterisuuruuksien "nimivaakunat". Normaalistihan ne siellä pönöttävät paikoillaan ja ennen joka esitystä suon niille hellän katseen: Molière ja Shakespeare, Kivi ja Canth sekä moni muu. Mutta nyt oli 3 vaakunoista nytkähtänyt alas, paljastaen raamatunjakeen: Markus 5, säkeet 1-20. Kannattaapa käydä pläräämässä Raamatusta mitä siellä sanotaan (ja jos ei hyllystä löydy niin kirja löytyy myös netistä). Ihana pieni yksityiskohta!

   

Todellisuuden ja projisointien saumaton sulautuminen toisiinsa heijasti hienosti Pilatuksen ajan ja siitä kirjoittavan Mestarin kokemuksia ja miten ne limittyivät. Aika suodattuu ja sulautuu mielisairaalan ja todellisuuden välillä samalla tavalla. Kaikkea hämmensi Woland, joka oli kuiskuttamassa jo Pilatuksen korvaan mielipiteitään Jesuasta ja jatkoi tihutöitään sujuvasti Moskovassa Mestarin ja Margaritan (sekä toki viattomien moskovalaisten) parissa. Kaikki huipentui koreisiin kevättanssiaisiin, missä Margarita muuntui leiskuvatukkaiseksi noidaksi ja lensi ilmojen halki (upea kohtaus tämäkin) hulppeassa sulkapäähineessään. "Olen noita, olen vapaa ja rakastan. Minä lennän!" Savun keskellä, Margaritan jalkojen juuressa, ryömivät hahmottomat, kasvottomat syntiset, ilmiantajista sotarikollisiin ja raiskaajiin.Nämä toivat lisää goottilaista kauhua lavalle. 

Saatana saapuu Moskovaan on riemastuttava ja monitahoinen, visuaalisesti paikoitellen jopa shokeeraava, täydellinen irtiotto arjesta. Shamanistinen iloittelu, joka saa taatusti ajatukset irti korona-arjesta. Se näyttää miten hyvätkin saadaan tekemään pahoja asioita, esimerkiksi uskonnon tai aatteen vanavedessä. Rippunen elokuvallisuutta (lopun hulvaton ammuntaräiskintäkohtaus miliisien ja Wolandin joukkojen välillä meni jo vähän överiksi, mutta sillä tavalla sopivasti) sopi tähän esitykseen paremmin kuin hyvin. 

Kun lopussa miliisi haastattelee Bezdomnyitä ja tämä toteaa olevansa parantunut, eikä enää kirjailija, ja Mestari ja Margaritakin ovat kadonneet... katsoja voi myös ihmetellä. Oliko tämä kaikki unta, vai näinkö ja koinko tämän oikeasti? Minne Woland katosi porukoineen? Miltä maa näyttäisi jos sieltä katoaisivat varjot?

Todella vaikuttavaa teatteria.

Maalis-huhtikuussa on teatterilla live-esityksiäkin (jos tautitilanne suinkin sallii), mutta kannattaa varmistaa katsomiskokemuksensa ostamalla striimilippu. Striimistä ei jää tallennetta. Virittäydy siis katsomaan 11.3., 9.4. tai 14.4.

Kuvien copyright Maria Atosuo. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla - valtavan iso kiitos Tampereen teatteri mahdollisuudesta!

Sukupuuttoparatiisi (striimi) / Mekaaninen joutsen & Tehdas Teatteri 17.2.2021

Tätä esitystä odotin ensi-iltaan kovasti, about vuosi sitten. Mutta koska korona, niin sen tekeminen (ja siis myös näkeminen) venyi aina näihin aikoihin asti. Sen sijaan Pauliina Grymin toimittaman viisiosaisen kuunnelmasarjan kuuntelin jo vuosi sitten, mutta muistin virkistämiseksi sekin täytyy nyt ottaa uusintakierrokselle. Kiinnostavat vieraat ja kiinnostava aihe. 

Niin, mikä se on tämä Sukupuuttoparatiisi? Shamanistinen, kalevalapoljentoinen syvänmerensukellus vapaaehtoiseen lapsettomuuteen, työorientoituneen ihmisen biologisen kellon tikitykseen, upeisiin mereneläviin, hengästyttävään nukketeatterimiljööseen ja kauniiseen visuaaliseen maailmaan. Elävänä paikan päällä olisi ollut varmaan vieläkin enemmän kaikkia aisteja hivelevä kokemus, mutta kyllä se tunnelma välittyi kotisohvallekin. Esitys tarjosi komean katsottavan ja kuunneltavan lisäksi myös tiukkaa asiaa. 

Alma Rajalan dramatisoima ja ohjaama esitys luotaa nelikymppisen meribiologi Eevan sielunelämää ja johdattaa meidätkin kilkkien, kalojen, velojen, simpukkasisarten ja mahottarien maailmaan. Välillä Valkoinen Kani (tuttu Lewis Carrollin luomana hahmona) pompsahtaa jostain esiin tikittävine kelloineen - tikittääkö se biologinen kello vai aikapommi - ja maaninen pupu pistää lisää kierroksia koko esitykseen. Lavalle putkahtelee myös sympaattinen luurankoheppu labratakissaan. 

Reetta Niemelän teksti koskettaa ja tulee iholle - niin paljon tuttuja tunteita itsellenikin, vaikka en niin uraorientoinut ihminen olekaan kuin esityksen Eeva. "Jokainen sukellus on matka alkuun" toteaa Eeva työstään. Katsoja saa bonuksena aimoannoksen tietoutta merentutkimuksesta. Sinilevät, planktonit ja kilkit vilahtelevat puheissa ja kyllä niitä nähdään lavallakin! Itämerta voi todellakin kuvata monilla erilaisilla sanoilla. On kiinnostavaa nähdä miten Eevan kertoessa elämänmittaisen haaveen toteuttamisesta työkaverit luulevat heti kyseessä olevan lapsenodotuksen. Onko se niin monen naisen oletusarvo, että siitä kaikki haaveilevat ja haluavat äidiksi? Naisen elämä voi olla niin paljon muutakin kuin lastentekoa - ja esitys tarjoilee runsain mitoin hyviä vaihtoehtoja. Ihminen voi olla hyvinkin onnellinen ilman lasta, myös nainen. "Eikö edes kuolleena saa olla lapseton?" kysytään. No niinpä. Mistä tämmöinen yhteiskunnallinen paine kumpuaa? Eihän lapsettomuus ole puute, sairaus tai edes oire mistään. Vapaaehtoisesti lapseton, kuten minä, on ihan itse osansa valinnut, ja on luultavimmin erittäin tyytyväinen päätökseensä. Toki on surku heitä ketkä joka kuukausi joutuvat pettymään, kun ei taaskaan tärpännyt ja kello tikittää ja ympärillä kaikki lisääntyvät. Mutta se ei voi olla ainoa oikea tie. Aina on vaihtoehtona olla ilmankin.

Sukupuuttoparatiisi on paljon muutakin kuin perinteistä nukketeatteria. Kaikenlaiset laboratoriokapistukset heräävät henkiin taitavissa käsissä ja sitten on myös pariakrobatiaa ja muuta tanssillistakin liikettä (apulaisohjaaja Lee Lahikainen vastasi koreografioista). Superlahjakas esiintyjäkolmikko Petriikka Pohjanheimo Eevana sekä Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen kaikissa muissa rooleissa sekä nukettajina, todellakin osaavat asiansa - mikä on tullut todettua lukuisia kertoja aiemminkin. Ilmeikkäät taiteilijat loihtivat kymmeniä erilaisia hahmoja ja kohtauksia, saumatta ja sujuvasti, lennossa vaihtaen. Yhtä hyvin sujuu nuketus kuin näytteleminenkin.

Laulua ja musiikkia (Tuuli Kyttälän musiikki ja äänisuunnittelu ylipäätään oli isossa osassa) oli paljon, ja se sopi esitykseen paremmin kuin hyvin. Varsinkin biisi Nainen elää elämäänsä iski sydämeeni. Salaperäiset meren äänet huminoineen ja ujelluksineen, kellojen tikitykset ja nakutukset ja muut ääniefektit loivat mystisen tunnelman, jota Nadja Räikän valosuunnittelu taitavasti tehosti. Sinisävyinen merimaailma muuttui kuin taikaiskusta kliiniseksi labraksi ja taas takaisin mystisiin sfääreihin. Myös otsalamppujen kekseliäs käyttö oli kivaa katsottavaa. Jussi Virkkumaan taidokkaat projisoinnit toivat vesielementin ja kaikki meriöttiäiset ihan iholle, ja isot vesialtaat ja akvaariot täydensivät näyttämökuvan. 

Heini Maaranen toteutti monimuotoisen lavastuksen joka vaihtui nopeasti autenttisen näköisestä tutkimuslaboratoriosta merenpohjaan. Maarasen rakentamia olivat myös kaikki nähdyt nuket. Iso kiitos myös Noora Salmelle mielikuvitusrikkaasta garderoobista. Kilkkipuvut säväyttivät, sukelluspuku oli hyvin aidonoloinen, päähineet ja peruukit vetivät suun wau-ilmeeseen. 

Munasarjalätkä oli hauskaa, ja ylipäätään se jumppapallomainen munasarja oli symppis. Kilkkidiskoilu sulatti sydämeni ja sensuellit velat (vapaaehtoisesti lapsettomat) ovat suorastaan innokkaita nappaamaan uuden sielunsisaren tiimiinsä. Navankatselujoogakin nauratti. Ja tiesitkö että muurahaiskarhutkin ovat monogaamisia? Mukana oli paljon huumoria ettei vaan touhu mene liian vakavaksi.

Kaiken kaikkiaan Sukupuuttoparatiisi on todella sympaattinen ja tärkeä esitys joka käsittelee intiimiä ja henkilökohtaista aihetta lämmöllä ja ymmärryksellä. Se ei saarnaa eikä tuomitse, vaan esittää erilaisia näkökulmia aiheeseen. Lempeä huumori ja napakka lähestymistapa kietoo katsojan siniseen meduusamaiseen syleilyyn. Esityksen Eeva keskittyy Itämeren hyvinvointiin ja pohjasedimenttien tonkimiseen ja kokee ristiriitaisia tuntemuksia lisääntymisasioista. Katsojaa muistutellaan elämän monimuotoisuudesta ja lopultakin ihmiselämä rinnastuu kiehtoviin kilkkeihin. Oleellista lienee muistaa, että me kaikki elämme yhtä rikasta (tai köyhää) elämää, kuului siihen lapsia tai ei.

Vietin joskus viikonlopun Turun saaristossa Seilin saaressa, ja pääsin päiväksi merelle ottamaan sedimenttinäytteitä ja labraan analysoimaan niitä. Toki labrat ovat muutenkin tulleet tutuiksi paikoiksi opiskelujen ja töidenkin merkeissä, joten sikälikin Sukupuuttoparatiisi oli "tuttua" katsottavaa. Luonnontieteen tutkimus yhdistettynä siihen haluaako sitä kaikki lisääntyä iski kyllä johonkin sisimpääni.

Sukupuuttoparatiisi-striimin voi katsoa 21.2.21 klo 23.59 asti - ja suosittelen lämpimästi. Tunnin ja 40 minuuttia voisit käyttää paljon huonomminkin. Minä haluaisin nähdä tämän vielä uudelleen, mieluiten elävänä teatterissa.

Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Liian ruma raiskattavaksi / Tukkateatteri 13.2.2021

Raflaava nimi näytelmällä, kieltämättä. Liian ruma raiskattavaksi. Mutta ainakin itse kiinnostuin tästä juurikin siksi. Sen kirjoittaja Tristan Selin oli saanut inspiraationsa elävästä elämästä, Italiassa vuonna 2015 käydystä oikeuskäsittelystä. Perulaistaustainen nainen oli raiskattu, kahden perulaistaustaisen miehen toimesta. Oikeudessa miehet kuitenkin vapautettiin syytteistä, koska katsottiin naisen olleen niin ruma, että raiskaus katsottiin mahdottomaksi. Myöhemmin nainen muutti pois maasta, koska sai niin paljon negatiivista palautetta yhteisöltään (mitäs rumilus kehtasi nostaa turhasta oikeusjutun).

Näinä korona-aikoina on aina Tapaus (isolla Teellä) päästä teatteriin, siis ihan fyysisesti paikan päälle. Vaikka katsomossa olisi vain 6 henkeä ja tekniikan ihmiset, niin fiilis on íhan eri kuin striimiä kotisohvalta katsoen. Niin nytkin. Liian ruma raiskattavaksi on feministinen operetti, joka ei juuri laulata. No ei niin. Eikä kauheasti lauleta lavallakaan. Musiikkina kuulemme yllättävän monta joululaulua, ja erityisesti sanaton Sylvian joululaulu sopi tähän kuin nenä päähän, sen häkkilintuosion takia.

Ohjaaja Terhi Tuominen on työryhmineen toteuttanut näytelmästä kaksi puolentunnin mittaista näyttämösovitusta. Ensimmäinen sijoittuu Italiaan, kirkossa tapahtuviin hääharjoituksiin, ja toinen Suomeen, perheen dynamiikkaan ja suhtautumiseen ulkomaalaiseen (tyyppi Italia-teemaisessa kasvomaskissa). Kummankin kesto puoli tuntia. Aluksi olin hämmentynyt kun toinen osa alkoi, kummallinen deja vu -ilmiö. Onpas tutun kuuloista tekstiä. Mutta koska tapahtumat ja henkilöt olivat eri, huomasi hyvin miten asia muuttuivat vaikka teksti pysyi samana. Jännää. Tätä koko "kuka on liian ruma raiskattavaksi" teemaa korosti vielä se että pääosin näyttelijät lavalla olivat naispuoleisia, kuin siirtäen pääsääntöisesti miespuoleisten tekemät raiskaukset pois sieltä tekijöiltä. Toisaalta, ei niitä raiskaajia kyllä edes nähdä lavalla. Asioita pohtivat sivulliset, suntiosta pappiin ja morsiusparin vanhempiin tai suomalaiset pikkutytöt, äidin ja mummon kanssa. Kiinnostavat näkökulmat. Mutta naisethan niitä uhreja ovat; lapset, naiset, mummot, siskot, tädit ja serkut.

Tiukkaa asiaahan tämä kaikki oli, eikä sinällään hauska laisinkaan. Onneksi pieniä huumoripilkahduksiakin aina välillä nähtiin, muuten olisi voinut mennä liian raskaaksi. Hyvänä esimerkkinä Minerva Kettukujan ja Senja Veijalaisen hulvattomat tytöt! Ja tv-ohjelma! Ja kirkkohäiden sulhanen oli hattuineen ja silmälaseineen aika muikea ilmestys. Lavalla nähtiin myös Niina Hyytiäinen, Jenna Lahti, Niko Ranta ja Rosa Viitaniemi.

Anne Kareman oivaltava puvustus oli kaunista katsottavaa; erityisesti runsas pitsin käyttö vaikutti. Valosuunnittelusta vastasivat Karema sekä Kettukuja. Marko Itkonen käytti lavastuksessa erilaisia liikkuvia puulaatikoita ja kankaita hyvin. Bonusta muuten nukketeatterin keinoista!

Tukkateatteri tekee kyllä ajankohtaisia ja kiinnostavia juttuja, joita on aina kiva käydä katsomassa. Ja mikä mahdollisesti ei-ammattilaisnäyttelijyydessä hävitään, korvataan energialla ja innolla. Se on aina hyvä asia. Esitykset jatkuvat 13.3. asti - menkää ja tukekaa elävää teatteria!

Pakko oli vielä googletella asiaa esityksen jälkeen. Oikeustajuni ei onneksi saanut pysyvää kolausta, sillä tapaus käsiteltiin vielä myöhemmin korkeimmassa oikeusasteessa - ja miehet tuomittiin. Kukaan ei voi olla liian ruma raiskattavaksi. Piste.

Esityskuvien copyright: Markku Soikkeli ja Kaisa Vuorinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.