Laulujoutsen - katastrofiballadi / Aurinkoteatteri & Kansallisteatteri 3.5.2024

En todellakaan voinut jättää kokematta kuinka mahtava Aurinkoteatteri valtaa taas Kansallisteatterin lavan. Edelliset kerrat Maa-Tuska 2016 ja Atlantis 2018, ovat jääneet mieleen sekoboltsimaisina ilotulituksina, ja Juha Mustanojan kirjoittama ja ohjaama Laulujoutsen jatkaa samaa sarjaa. Huima spektaakkeli joka yhdistää musiikkia, historiallista draamaa, uskomattomia juonenkäänteitä, absurdia farssia ja ties mitä kaikkea. Kutkuttaa mun nauruhermoa just sopivasti, mutta suureksi harmikseni katsomo on puolityhjä. No, ihmisten oma häpeä jos eivät ymmärtäneet tätä herkkupalaa tulla katsomaan (ja nyt on jo myöhäistä sillä esitykset loppuivat jo).

Laulujoutsen käsittelee vallankäyttöä, yhteiskuntaa ja poliittista päätöksentekoa sekä ennenkaikkea talousjärjestelmiä ja rahankäyttöä. Kaiken tämä se käärii herkulliseen ja varsin absurdiin 1600-luvulle sijoittuvaan merirosvoseikkailun kaapuun. Mustanoja on tehnyt taustatyötä huolella, mutta katsoja saa pääasiallisesti hirnua naurusta. 

Pääporukka on näyttelijäseurue (kas, nimeltään Aurinkoteatteri) joka onnistuu yleisen sekasorron tiimellyksessä paeta turkulaisesta putkasta. Eletään 1600-luvun alkua ja Kustaa II Aadolf esitetään aika höperönä ja puolisokeana hupsuna (Shakespearen Lear tulee vahvasti mieleen) - Paul Holländer on mainio tässä. Sattumien summana kunkku eksyy teatterilaisten matkaan, kun he hyppäävät Suomen Joutsenen kyytiin. Turun palo jää loimottamaan retkikunnan taakse kun alus miehistöineen suuntaa maailman merille. Tarinankuljetusta auttaa surumielinen demoni (balladeeri), jota Niklas Häggblom oivallisesti tulkitsee. 

Retkueen matka kulkee Venetsian kautta Hispanjoolan sokeriplantaaseille ja matkaan tarttuu lisää outoa ja hullunkurista porukkaa. Juonenkäänteitä riittää, samoin outoja sattumuksia. Kaiken alla on kuitenkin terävä kritiikki joka sohii vähän sinne ja tänne, enimmäkseen kuitenkin vallanpitäjille. Monellekin ehkä peiliinkatsomisen paikka. Itselleenkin osataan nauraa, siis teatterintekemiselle.

Porukan holtitonta menoa on ilo seurata, eikä vähiten ihan huikeiden näyttelijäsuoritusten ja taitavan henkilöohjauksen ansiosta. Teatteriryhmän ohjaajana Sanna Hietala, dramaturgina Miko Kivinen, tuottajana Antti LJ Pääkkönen ja näyttelijänä Nora Raikamo. Varsinainen nelikko! Matkoillaan törmätään tiedemies Galileoon (Milka Ahlroth), sotapäällikkö Othelloon (Matti Leino), tohtori Moreauhun (Petri Manninen), kardinaali/inkvisiittori Bernardoon (Volter Putro), kauppias Marcopoloon (Marja Salo) kuin ase- ja kelloseppä Lilithiin (Sonja Silvander-Valo). Hurjia tyyppejä joista kuoriutuu monenlaisia kerroksia. Mahtuu mukaan myös turkulaisia pormestareita, alkuasukas sekä zombeja.

Sen lisäksi että näyttelijät pelittävät niin toimii visuaalinen puolikin. Kaikki on vähän groteskia ja yliampuvaa. A. Karttusen värikylläinen lavastus, Noora Salmen huikeat ja monipuoliset puvut, Max Wikströmin innovatiivinen valosuunnittelu sekä Kaija Heijarin maskeeraus ovat kaikki kaunista katsottavaa. Ja on meillä aika messevät videojututkin, kiitos niistä Rasmus Vuori. 

Lisäksi korvia hellitään Juuso Voltin musiikilla, joka pohjautuu kansanlauluihin, Joutsenlampi-balettiin, ja ennenkaikkea renessanssiajan messumusiikkiin mutta onnistuu silti olemaan hyvin uniikkia taitavien sovitusten vuoksi. Maura Korhonen on äänisuunnittelulla saanut vielä kokonaisuuden toimimaan. Erityisesti kiitän Heini Maarasta zombieiden ja vainajien suunnittelusta eli nukketeatteria taas mukana, mahtavaa!

Tämmöisessä tekstissä on tasoja, viittauksia, lainauksia ja kommentteja niin paljon että vaatisi useamman katsomiskerran sekä laajemman yleissivistyksen kuin mitä allekirjoittaneella on. Silti sain tästä ihan valtavasti irti. Juonenkäänteitäkin on enemmän kuin viidessä norminäytelmässä. Tykkään kovasti kun näytelmä haastaa katsojaa ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaankin esitystä ja asioita yleensäkin. Ja silti se voi olla samalla ah niin viihdyttävä!

Erityiskiitos informatiivisesta ja värikkäästä käsiohjelmasta, jossa avataan näytelmän käsitteitä. Se on se esityksen faktaosio, jos näyttämöllä mennäänkin fiktion keinoin. Ja ilmainen! Ylipäätään painettu käsiohjelma alkaa olla kohta harvinaisuus.

Esityskuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kettutytön paluu / Aurinkoteatteri 12.1.2024

Olipas taas mainiota teatteria! Helsinkiläisen Aurinkoteatterin Kettutytön paluu on itsenäinen jatko-osa vuoden 2017 Saalistajat ja 2020 Tätiratsastajat duolle, jotka molemmat onnekseni sain kokea. Ja meno ei ole lainkaan taas hiipunut, päinvastoin. Turbovaihde päälle ja tällä kertaa kyytiä saavat niin turkistarhaus ja eläintenpito yleisemminkin, luonnonsuojelu kuin rokkibändihommatkin. Suositusikärajana on 15 v ja sen verran mustaa huumoria ja rankkaa kuvastoa lavalla nähdään, että kenties ihan oikeutettuakin. Toisaalta taas, tämän päivän nuoret kohtaavat somessa ja netissä varmaan paljon pahempiakin asioita...

Sanna Hietalan käsikirjoittama ja ohjaama reilu kaksituntinen esitys sukeltaa tällä kertaa syvälle pohjanmaalaisen perheyrityksen syövereihin. Bisneksenä turkistarhaus, ja sitä pitää jonkunlaisessa rautaisessa otteessaan melko myyttinen isoisä, jota emme koskaan näe lavalla, mutta sitäkin voimakkaammin saamme aistia hänen läsnäolonsa. Kunnes...

Hänen poikansa Hannu (Niklas Häggblom) tuskistelee monenkin asian kanssa, ja niistä oma kuolema ja koko turkisalan alasajo ei liene pienimpiä murheita. Välillä Häggblom kanavoi mainiosti Jack Nicholsonia ja hulluus tuntuu tihkuvan ihohuokosistakin. Miltä se tuntuu, olla oman elämänsä sivuhenkilö? Kettutarhan ainoa avustajakin on häippässyt Närpiöön kurkkufarmille töihin... 

Tämän tytär Laura (Wilhelm Grotenfelt) koittaa saada aikaan taideprojektia koululle, koko 14-vuotiaan energialla. Mutta kun pitää koittaa huolehtia isästäkin, tämä kun tuntuu olevan aika holtiton. Oman identiteetinkin kanssa on niin ja näin, muistaako kaikki vielä kutsua Ren-nimellä. Sitten on toki vielä ihana rakas vihreä lemmikkiturkiskettu Lumiukko. 

Vaan reliefiprojektiin apuaan antaa aiemmista esityksistä tuttu teini-ikäinen luontodokumentaristi Pamela Kåla (Paul Holländer), 14 v hänkin. Välillä luontotutkijan ote saa tytön valtaansa ja kuulemme näitä pieniä dokumentaarisia siivuja.

Keskelle kaikkea tätä saapuu hääräämään Pamelan kulahtanut rokkikukkoveli "Håkki" Kåla (Nora Raikamo) jonka letinheilautukset ovat legendaarisia, sekä tämän reppana bändikaveri Janne (Milla Kangas) joka toimii myös väkivaltatyöntekijänä. Kaikenlaista säätöä seuraa ja välillä saa nauraa ihan kippurassa ja sitten taas miettiä että voiko tälle nauraa. Huumori on pikimustaa ja absurdia ja välillä touhu lipsahtaa ihan sekomeiningiksi. Vaan paketti pysyy kasassa ja jonkunlaiseen loppuun päästään. Ei ehkä niin seesteiseen. Ja meille katsojille on varattu luontoaktivistien rooli.

Tytöt vetävät trokattuja tabuja, ja erilaisia shamanistisia matkoja tekee yksi jos toinenkin. Jannen ja Hannun bromance on melko liikuttava. Opin tarhakettujen lahtaamisesta enemmän kuin haluaisin, koska tarvitseehan Ren toki 200 kettua reliefiinsä. Sitten on vielä kiivaita palopuheita, messiaanisia saarnoja, maailmojasyleileviä riittejä. Tekstiä piisaa, hengästyttävällä tahdilla. Kunnes Imagine pärähtää soimaan. Jokainen hahmoista on omalla tavallaan hukassa, yksin oman ahdistuksensa kanssa. Miten valtavan hienosti näyttelijät tätä tulkitsevat.

Heini Maarasen lavastus on runsaudensarvi ja roinaa on lavalla ylenpalttisesti. Kaiken taustalla kummittelee keskitysleirimäinen turkistarha, pelottavine portteineen. Hannun epäsiisti asunto ja Renin piilopaikkana soputeltta autonrengaskummun päällä. Siellä täällä on kuormalavoja, pressuja ja kaatopaikkamainen tunnelma. Nyt ollaan kyllä todellisen ränsistyvän ja kurjistuvan Suomen ytimessä. 

Ada Halosen valosuunnittelu ja Matias Koskimiehen äänet ja musiikki luovat yhdessä hetkittäin jo hieman klaustrofobisen kauhutunnelman. Välillä joutuu istumaan penkin reunalla ja jännittämään tuleeko kesk... anteeksi turkistarhan portista  itse Arvi-vaari vai mutatoitunut tarhakettu. 

Noora Salmi on suunnittelut hykerryttävän garderoobin näille oudoille hahmoille. Kolmosdivarin rockmiehet tunnistaa kyllä sellaisiksi kilometrien päästäkin, ja teinitytöt ovat aika övereitä, sillonkin kun eivät ole. Pienissä hepenissä keikistelevä Ren on aika reppana. Ja sitten on toki todella taitava maskeeraus, kiitos Kaija Heijari! Peruukit ja muut tykötarpeet loihtivat kyllä esiintyjistä aivan roolihahmonsa. 

Kyllä pitää kiittää koko loistavaa työryhmää räiskyvästä teatterivuoden aloituksesta! Meno oli hetkittäin holtitonta ja paljon asioita saattoi mennä ohi koska tempo oli hetkittäin aikamoinen. Silti tuumaakaan tai tavuakaan en muuttaisi. Star Wars -viittauksista bonukset. Munasillaan heiluva rumpali saattoi piirtyä verkkokalvoilleni hautaan asti. Lopun punkveto oli rock!

Esityskuvien copyright Ada Halonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kris och katastrof i Mumindalen / Lilla teatern 19.11.2022

No nyt! Odotukset olivat korkealla, siitä huolimatta että eikö nää muumit ole jo vähän niinkun nähty, näyttämölläkin. Vaan eipä ole, juuri tämmöisiä (sarjakuva)muumeja, ja muita Muumilaakson asukkaita. Voisin jopa sanoa että Kris och katastrof i Mumindalen on ihan parasta mitä teatterissa voi tällä hetkellä katsoa. Esitys täynnä pieniä ihania yksityiskohtia, upeaa nukettamista, taitavia esiintyjiä ja mieletöntä menoa. Sopii niin lapsille (ei ihan kauhean nuorille ehkä) kuin aikuisillekin ja tarjoaa sellaisen kokonaisvaltaisen hyvänolontunteen mikä tulee kun on kokenut jotain todella spesiaalia.

Ja hei, koska Jakob Höglund ohjaa, niin se jo pelkästään on laadun tae!

Kuten Tove (ja Lars) Janssonin sarjakuvahahmoille sopiikin, kaikki on mustavalkoista. Esiintyjien asut ja nuketetut hahmot. Sven Haraldssonin lavastus ja puvustus noudattaa samaa tyyliä. Ei voi sanoa että olisi väritöntä tai tylsää, koska yllättäen kuoseja ja tekstuureita on paljon mustavalkoisenakin. Toimii erinomaisesti. Ville Aaltosen valosuunnittelu komppaa tätä pelkistettyä linjaa.

Muumisarjakuvat todellakin heräävät henkiin, ja se on tämän esityksen juttu. Heini Maarasen upeasti toteuttamat persoonalliset nuket ovat kekseliäitä ja välillä hyvin viitteellisiä, kuten vain Heini osaa. Välillä nukke on irrallinen ja välillä integroitu osaksi näyttelijää/nukettajaa. Ja "nukke" on toki hyvin viitteellinen käsite, koska mikä tahansa tavara tai asia voi herätä eloon ja muuttua osaksi esitystä kun vaan tahtoo. 

En kyllä käsitä miten nämä ihmiset ovat niin lahjakkaita! Näyttelijät loihtivat kymmenet hahmot eloon, ja Lillanin hieno ensemble (Lumi Aunio, Ulriikka Heikinheimo, Robert Kock, Pia Runnakko, Ursula Salo, Alexander Wendelin ja Joachim Wigelius) saa vahvistusta ammattinukettajista (Riina Tikkanen, Elena Rekola ja Reetta Moilanen). Nukettaminen on oma taiteenlajinsa, mutta käsittämättömän hienosti vedetään mukaan mimiikkaa, ja vaikka mitä näyttelemistapoja. Ja mahtavaa miten erilaisia nukketeatteritekniikoita esitykseen on saatu: paperinukkeja, käsinukkeja, sorminukkeja, esineteatteria, mittakaavojen muuntelua ja vaikka mitä.

Onhan tässä juontakin, mutta se tuppaa jotenkin unohtumaan kun jää katsomaan taitavia esiintyjiä. Lillanin sivuilla lukee: Rakastetut Muumihahmot pohtivat olemista, identiteettiä ja maailmantilaa muumifilosofian mukaisesti – pitäisikö panostaa velvollisuuksiin, hedonismiin, yrittäjyyteen, kuuluisuuteen vai psykoanalyysiin? Vai kotiapulaiseen? Niin no, saamme kaikkea tätä ja paljon muuta. 2,5 tuntia on toki aika pitkä aika esityksessä, kun ei ole sellaista isoa draaman kaarta ja selkeää rakennetta, mutta ei haittaa menoa lainkaan. Välillä painetaan hulluna duunia ja välillä liihotellaan cocktailkutsuilla, sellaistahan se elämä on, nyt näemmä myös Muumilaaksossa. 

Monenlaisia kriisejä ja pienimuotoisia katastrofejakin koetaan, välillä pitää hakea apua psykedeeliseltä psykiatrilta ja ehkäpä Muumipeikon kultainen häntä saattaisi auttaa maineen tiellä. Olen kyllä itse lukenut muumikirjoja ja katsonut vähän tv-sarjaakin, mutta sarjakuvat ovat jääneet vieraammaksi. Niissä, kuten tässä esityksessäkin, on mukana elementtejä mitkä eivät ihan pienimmille lapsille ehkä sovi, eikä kyllä katsomossa sellaisia juuri olekaan, lapsia siis. 

Jaksan kyllä edelleen äimistellä lahjakasta esiintyjäjoukkoa. Yksi heistä eli Robert Kock on säveltänyt myös musiikin (Markus Fageruddin jelppaamana), ja sitä kaikki antaumuksella toteuttavat. Multilahjakas ensemble tarttuu kuka mihinkin soittimeen ja aika paljon ääniä ja säestystä loihditaan ilman soittimiakin. Annina Enckellin sanoitukset rytmittävät monesti jazzahtavia biisejä hyvin, välillä on ihan onomatopoeettista pöpinää, välillä ihan jotain tolkullistakin. Antero Mansikan tarkka äänisuunnittelu on musiikin ja näyttelijöiden tuottamien äänien tukena. Ääniefektit ovat kyllä huiput. Enckell on myös dramatisoinut tekstin Janssonien sarjakuvista.

On kyllä aivan mahtavaa että nukketeatteri on päässyt mukaan valtavirtateatteriin. Yksi kiitos siitä Jakob Höglundille, joka on toteuttanut paljon esityksiä nukketeatteria hyödyntäen. Lisää tämmöistä! Se intohimo ja innostus mitä lavalla näkyy välittyy hienosti katsomoonkin. Nukkeja nähdään lavalla toistasataa, osa kaksiuloitteisia ja osa hyvinkin arkisista aineksista koottu. 

Mulle sattui vieruskaveriksi brittiläinen sarjakuvatutkija Paul Gravett, joka oli ollut iltapäivällä puhumassa Tove Janssonin sarjakuvista Lillanin tapahtumassa. Harmittaa kun en sinne päässyt, mutta olipas mulla mielenkiintoista seuraa! Gravettin kirja Muumisarjakuvista ilmestyy suomeksi ja ruotsiksi nyt keväällä 2023.

Kris och katastrof i Mumindalen on mahtava esitys monellakin eri tasolla, ja suosittelen varsinkin heille keiden mielikuvat nukketeatterista ovat jumiutuneet lapsuuden käsinukketasolle. Esitys on ruotsinkielinen, mutta tekstityksen saa omaan puhelimeen ja ei sitä varsinaisesti edes tarvitakaan. Musiikki ja muu touhu vie mukanaan muutenkin. Bonusta digitaalisesta käsiohjelmasta!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Uusi lapsuus (striimi) / Tehdas teatteri 21.2.2021

Tämä autofiktiivinen esitys kahden nuoren naisen lapsuudesta sai ensi-iltansa viime syksynä KOM-teatterissa. Monen sattuman summana en päässytkään paikalle, mutta onneksi tuli tämä striimausmahdollisuus. Sisarukset Ruusu ja Seidi Haarla ovat teatterintekijöitä, jotka käyttävät omaa elämäänsä esitysten rakennusaineina. Edellinen yhteistyö eli Traumaruumis (2015) jäi näkemättä, mutta muutamia muita heidän juttujaan olen onnistunut kyllä kokemaan. Tämä uusin Uusi lapsuus on jollain tavalla itsenäinen jatko-osa Traumaruumille.

Ehkä tämä olisi toiminut paremmin livenä teatterissa. Nyt huomasin että minulla oli suuria ongelmia keskittyä. Esitys tuntui jatkuvan loputtomiin, tuntikausia. Reilut 2,5 tuntia on kyllä pitkä aika, varsinkin kun siihen väliin katsoin vielä suoran lähetyksen, missä Haarlat keskustelivat teoksen teemoista psykoterapeutti & kirjailija Jussi Sudenlehden kanssa. Se ei kyllä kauheasti avannut minulle tätä, herätti vain lisää kysymyksiä.

Kaikesta päätellen Seidin ja Ruusun lapsuuteen kuului monenlaisia ongelmia, ja niitä he sitten käsittelevät töissään. Mikä on totta ja mikä ei, se ongelma on aina autofiktiivisen teoksen äärellä. Onko sillä oikeastaan väliäkään. Katsoja voi ajatella katsovansa 100% fiktiota, tai sitten yhtä totuutta. Haarlan sisarusten vanhemmilla, sukulaisilla ja omaisilla on kullakin oma näkemyksensä asioista ja siten oma totuutensa. Uusi lapsuus alkaa katkelmilla Traumaruumiista, ja myös omaisten yhteydenottojen lukemisella. Lähtökohtaisestihan taiteilija saa käyttää omaa elämäänsä kipupisteineen taiteensa lähtökohtana, eikä siihen ole kenelläkään nokan koputtamista. 

Esitystä katsoessa tulee välillä mieleen että missä menee sosiaalipornon raja? Onko oman navan kaivelu kiinnostavaa katsojien mielestä, vai vain esiintyjälle tapa käsitellä asioita? Kuinka monta esitystä omasta lapsuudestaan tai elämästään voi taiteilija tehdä (tai maalata tai...). Minkälaista tarinaa kerrotaan, ja kenen näkökulmasta? Tarjoaako tämänkaltainen esitys riittävästi samaistumispintaa katsojalle, tai tarvitseeko sen tarjota? Avautuuko esitys paremmin heille ketkä ovat itse kokeneet vastaavaa omassa elämässään? Onko tämä enemmän terapiaa tekijöilleen kuin esitys katsojille? Onko tapahtunut hyväksikäyttöä jos asiaa ei itse muista, vai onko kyse nimenomaan siitä?

Niin paljon kysymyksiä ja ajatuksia pulpahtelee mieleeni. Hyvä esitys siis siinä mielessä, että se herättää näitä pohdintoja.

Heini Maarasen suunnittelemat nuket jäävät statistin osaan, ehkä tarkoituksella. Kasvottomat ja hahmottomat nuket taipuvat moneen; niitä retuutetaan ja käännellään eri asentoihin. Esiintyjät vaihtavat asuja useasti, kuin luoden uuden identiteetin/minuuden/henkilön.

Katson tätä kuin jonkunlaisena sisarteoksena juuri näkemälleni Sukupuuttoparatiisille. Asiaa äitiydestä, mutta hyvin eri vinkkelistä. Olisiko joskus parempi että äiti ei ole äiti, eli jättäisi lapset kokonaan hankkimatta.

En tiedä mitä tästä ajattelisin. En tiedä onko tämä teatteria, performanssia, terapiaa vai mitä. Onko mahdollista palata mielikuvissaan omaan lapsuuteen ja koittaa terapoida itseään saamaan parempi lapsuus, luomalla sen näyttämölle. Ei tietenkään ole, mutta yritystä on. Enimmäkseen minua tämän katsominen ahdistaa eikä se tarjoa mitään ratkaisua tai totuutta asiaan. Mihinkään asiaan. 

Kuvien copyright Noora Geagea:
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sukupuuttoparatiisi (striimi) / Mekaaninen joutsen & Tehdas Teatteri 17.2.2021

Tätä esitystä odotin ensi-iltaan kovasti, about vuosi sitten. Mutta koska korona, niin sen tekeminen (ja siis myös näkeminen) venyi aina näihin aikoihin asti. Sen sijaan Pauliina Grymin toimittaman viisiosaisen kuunnelmasarjan kuuntelin jo vuosi sitten, mutta muistin virkistämiseksi sekin täytyy nyt ottaa uusintakierrokselle. Kiinnostavat vieraat ja kiinnostava aihe. 

Niin, mikä se on tämä Sukupuuttoparatiisi? Shamanistinen, kalevalapoljentoinen syvänmerensukellus vapaaehtoiseen lapsettomuuteen, työorientoituneen ihmisen biologisen kellon tikitykseen, upeisiin mereneläviin, hengästyttävään nukketeatterimiljööseen ja kauniiseen visuaaliseen maailmaan. Elävänä paikan päällä olisi ollut varmaan vieläkin enemmän kaikkia aisteja hivelevä kokemus, mutta kyllä se tunnelma välittyi kotisohvallekin. Esitys tarjosi komean katsottavan ja kuunneltavan lisäksi myös tiukkaa asiaa. 

Alma Rajalan dramatisoima ja ohjaama esitys luotaa nelikymppisen meribiologi Eevan sielunelämää ja johdattaa meidätkin kilkkien, kalojen, velojen, simpukkasisarten ja mahottarien maailmaan. Välillä Valkoinen Kani (tuttu Lewis Carrollin luomana hahmona) pompsahtaa jostain esiin tikittävine kelloineen - tikittääkö se biologinen kello vai aikapommi - ja maaninen pupu pistää lisää kierroksia koko esitykseen. Lavalle putkahtelee myös sympaattinen luurankoheppu labratakissaan. 

Reetta Niemelän teksti koskettaa ja tulee iholle - niin paljon tuttuja tunteita itsellenikin, vaikka en niin uraorientoinut ihminen olekaan kuin esityksen Eeva. "Jokainen sukellus on matka alkuun" toteaa Eeva työstään. Katsoja saa bonuksena aimoannoksen tietoutta merentutkimuksesta. Sinilevät, planktonit ja kilkit vilahtelevat puheissa ja kyllä niitä nähdään lavallakin! Itämerta voi todellakin kuvata monilla erilaisilla sanoilla. On kiinnostavaa nähdä miten Eevan kertoessa elämänmittaisen haaveen toteuttamisesta työkaverit luulevat heti kyseessä olevan lapsenodotuksen. Onko se niin monen naisen oletusarvo, että siitä kaikki haaveilevat ja haluavat äidiksi? Naisen elämä voi olla niin paljon muutakin kuin lastentekoa - ja esitys tarjoilee runsain mitoin hyviä vaihtoehtoja. Ihminen voi olla hyvinkin onnellinen ilman lasta, myös nainen. "Eikö edes kuolleena saa olla lapseton?" kysytään. No niinpä. Mistä tämmöinen yhteiskunnallinen paine kumpuaa? Eihän lapsettomuus ole puute, sairaus tai edes oire mistään. Vapaaehtoisesti lapseton, kuten minä, on ihan itse osansa valinnut, ja on luultavimmin erittäin tyytyväinen päätökseensä. Toki on surku heitä ketkä joka kuukausi joutuvat pettymään, kun ei taaskaan tärpännyt ja kello tikittää ja ympärillä kaikki lisääntyvät. Mutta se ei voi olla ainoa oikea tie. Aina on vaihtoehtona olla ilmankin.

Sukupuuttoparatiisi on paljon muutakin kuin perinteistä nukketeatteria. Kaikenlaiset laboratoriokapistukset heräävät henkiin taitavissa käsissä ja sitten on myös pariakrobatiaa ja muuta tanssillistakin liikettä (apulaisohjaaja Lee Lahikainen vastasi koreografioista). Superlahjakas esiintyjäkolmikko Petriikka Pohjanheimo Eevana sekä Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen kaikissa muissa rooleissa sekä nukettajina, todellakin osaavat asiansa - mikä on tullut todettua lukuisia kertoja aiemminkin. Ilmeikkäät taiteilijat loihtivat kymmeniä erilaisia hahmoja ja kohtauksia, saumatta ja sujuvasti, lennossa vaihtaen. Yhtä hyvin sujuu nuketus kuin näytteleminenkin.

Laulua ja musiikkia (Tuuli Kyttälän musiikki ja äänisuunnittelu ylipäätään oli isossa osassa) oli paljon, ja se sopi esitykseen paremmin kuin hyvin. Varsinkin biisi Nainen elää elämäänsä iski sydämeeni. Salaperäiset meren äänet huminoineen ja ujelluksineen, kellojen tikitykset ja nakutukset ja muut ääniefektit loivat mystisen tunnelman, jota Nadja Räikän valosuunnittelu taitavasti tehosti. Sinisävyinen merimaailma muuttui kuin taikaiskusta kliiniseksi labraksi ja taas takaisin mystisiin sfääreihin. Myös otsalamppujen kekseliäs käyttö oli kivaa katsottavaa. Jussi Virkkumaan taidokkaat projisoinnit toivat vesielementin ja kaikki meriöttiäiset ihan iholle, ja isot vesialtaat ja akvaariot täydensivät näyttämökuvan. 

Heini Maaranen toteutti monimuotoisen lavastuksen joka vaihtui nopeasti autenttisen näköisestä tutkimuslaboratoriosta merenpohjaan. Maarasen rakentamia olivat myös kaikki nähdyt nuket. Iso kiitos myös Noora Salmelle mielikuvitusrikkaasta garderoobista. Kilkkipuvut säväyttivät, sukelluspuku oli hyvin aidonoloinen, päähineet ja peruukit vetivät suun wau-ilmeeseen. 

Munasarjalätkä oli hauskaa, ja ylipäätään se jumppapallomainen munasarja oli symppis. Kilkkidiskoilu sulatti sydämeni ja sensuellit velat (vapaaehtoisesti lapsettomat) ovat suorastaan innokkaita nappaamaan uuden sielunsisaren tiimiinsä. Navankatselujoogakin nauratti. Ja tiesitkö että muurahaiskarhutkin ovat monogaamisia? Mukana oli paljon huumoria ettei vaan touhu mene liian vakavaksi.

Kaiken kaikkiaan Sukupuuttoparatiisi on todella sympaattinen ja tärkeä esitys joka käsittelee intiimiä ja henkilökohtaista aihetta lämmöllä ja ymmärryksellä. Se ei saarnaa eikä tuomitse, vaan esittää erilaisia näkökulmia aiheeseen. Lempeä huumori ja napakka lähestymistapa kietoo katsojan siniseen meduusamaiseen syleilyyn. Esityksen Eeva keskittyy Itämeren hyvinvointiin ja pohjasedimenttien tonkimiseen ja kokee ristiriitaisia tuntemuksia lisääntymisasioista. Katsojaa muistutellaan elämän monimuotoisuudesta ja lopultakin ihmiselämä rinnastuu kiehtoviin kilkkeihin. Oleellista lienee muistaa, että me kaikki elämme yhtä rikasta (tai köyhää) elämää, kuului siihen lapsia tai ei.

Vietin joskus viikonlopun Turun saaristossa Seilin saaressa, ja pääsin päiväksi merelle ottamaan sedimenttinäytteitä ja labraan analysoimaan niitä. Toki labrat ovat muutenkin tulleet tutuiksi paikoiksi opiskelujen ja töidenkin merkeissä, joten sikälikin Sukupuuttoparatiisi oli "tuttua" katsottavaa. Luonnontieteen tutkimus yhdistettynä siihen haluaako sitä kaikki lisääntyä iski kyllä johonkin sisimpääni.

Sukupuuttoparatiisi-striimin voi katsoa 21.2.21 klo 23.59 asti - ja suosittelen lämpimästi. Tunnin ja 40 minuuttia voisit käyttää paljon huonomminkin. Minä haluaisin nähdä tämän vielä uudelleen, mieluiten elävänä teatterissa.

Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tätiratsastajat / Aurinkoteatteri 30.9.2020

Kolme vuotta sitten näin Aurinkoteatterin esittämän Saalistajat-esityksen Tampereen Teatterikesässä. Jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus. Asialla sama porukka kuin nytkin, ohjaaja-käsikirjoittaja Sanna Hietalan johdolla. Tätiratsastajat olikin itsenäinen jatko-osa Saalistajille. Ei kyllä mitenkään vaadi katsojalta Saalistajien näkemistä nauttiakseen Tätiratsastajista.

Samanlainen luontodokumentti-ajatus tässä on taustalla. Tässäkin tapauksessa havainnoitsijana on Paul Holländerin esittämä Pamela Kåla, teinityttö joka käy tallilla. Aina välillä hän muuntautuu tallin asukkaiden elämää kommentoivaksi oman elämänsä David Attenborough-sivupersoonaksi. Ja kyllä tässä laumassa riittääkin tarkasteltavaa! Tallilla opettajana toimiva Benita Stjärnfall (Milla Kangas) on raivokas ja pirskahteleva, minuutensa kanssa kamppaileva wannabe-rocktähti, joka purkaa hevostyttöihin monenlaisia patoutumiaan. Varsinainen tähdenlento! Benitaa luotsaa (ja koittaa vähän suitsiakin) toinen tallinomistaja Helena (Niklas Häggblom), joka on huolehtiva ja lempeä. Jatkuvasti kaikkia muitakin paapova äidillinen Helena on oiva vastavoima Benitan aggressioille. Järkyttävän hyvät roolityöt, kaikilta.

Loistavan näyttelijäporukan täydentää Nora Raikamon hurja ja kliseinen heviäijä, ja Pamelan veli, Håkan "Håkki" Kåla, joka tuo kyllä niin autenttisesti kaljasieppo-omanelämänsärocktähti-öykkärin eläväksi, sekä Wilhelm Grotenfeltin neuroottinen naapuri-Jarno, jonka ihastus Pamelaan kantaa läpi harmaan kivenkin. Tämä viisikko sekoilee, kipuilee, naurattaa ja vähän melkein itkettääkin. Nää tyypit on kyllä ihan hulvattomia, kovin inhimillisiä, vaikka tokin hyvin äärimmäisyyksiin viritettyjä. Jokaisessa on tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta myös sympatiaa herättäviä. Kaikki vetävät roolinsa kyllä antaumuksella ja todellisella heittäytymisasenteella.

Tätiratsastajat pohtii valtaa sekä unelmia ja niiden toteutumista, tarkastelee tallimaailman (ja vähän rockkentänkin) hierarkioita ja ihmisten suhteita. Naisten valtaama tallimiljöö on ihan oikeasti todella hierarkkista, ellei se sitten ole radikaalisti muuttunut omilta heppatyttöajoilta. Hietala on jossain haastattelussa sanonut että halusi myös tutkailla naisvihaa, nimenomaan miksi naiset vihaavat naisia. Pohtia voi myös se miksi miehet esittävät naisia Tätiratsastajissa. Jäin myös miettimään miksi Jarno-ressu on alistetun oloinen, asuu liiterissä ja pitää kaulapantaa. Hienoisia alistamiskuvastoviitteitä nähdään muutenkin, mm. suitsittu hevimuusikko, ja kaiket piiskanheilutukset. Ja harvassapa esityksessä käsitellään mm. teinitytön menkkoja. Tabut ovat tehty rikottaviksi.

Pikkuhiljaa meille selviää myös mitä mörköjä Benitan menneisyydessä vaanii, ja ehkä moni katsoja alkaa tuntemaan sympatiaakin tätä aggressiolla ympäristöönsä reagoivaa naista kohtaan. Hietala ja näyttelijät ovat rakentaneet kovin inhimillisiä hahmoja, jotka puhuvat niinkuin aidot ihmiset. Teksti on myös todella kiinni ajassa ja sen ilmauksissa: kehopositiiviset reidet! Håkki pohtii tallille tultuan ettei tälläisessä pillunhajussa pysty ajattelemaan selkeästi, hmmm...

Heini Maarasen tallilavastus on käsittämättömän autenttinen! Kaikki ne loimet, riimut, kuolainrivit ja satulahuovat tuovat kyllä tallin ihan just eikä melkeen eläväksi. Ilmassa leijaileva heinänpöly. Kaiken kruunaa mahtavan aidonoloinen Pimu-heppa, joka inhoaa miehiä traumatisoiduttuaan ravihommissa. Noora Salmi on loihtinut huiman puvustuksen missä tallilook kohtaa kasarihevin. Ja nurkassa soittavan hevibändin ulkoasu tuo mieleen monia takavuosien tähtiä (Slash! Lemmy!) ja Benitan hapsutyyli yhdistää hevin ja hepat saumattomasti. Kaija Heijarin maskeeraus oli ihan tosi makeeta, kaikenlaiset yksityiskohdat kuten Helenan tukan juurikasvu ja Håkanin parta olivat tarkkaan mietittyjä yksityiskohtia. Ja Benitan Vince Neil/David Lee Roth/kuka vaan blondi kasarihevari -look.

Musiikki ja äänisuunnittelu oli kanssa kohdillaan, Antti Ikosen käsialaa.  Esityksessä kuullut ikoniset heviballadit sekä omat biisit (mm. tyttöjen maineesta) iskivät hyvin johonkin sisimpään. Kitarabattle sai ainakin minut miltei tikahtumaan nauruun, varsinkin kun selvisi missä ja keneltä Helena oli kepitystaitonsa hankkinut. Kari Vepsä oli kyllä muutenkin mainittu...

Joo, mullakin on heppatyttötausta, eli siksikin pidin tästä paljon. Ja joo, mullakin on hevitausta, eli pystyin jotenkin samaistumaan myös Benitan kipuiluihin. Väliaikakeskusteluja sivusta kuunnelleeena aika monella muullakin oli hevostaustaa. Toisaalta taas joillekin oman menneisyyden kohtaaminen saattoi olla liikaa, vai oliko esitys vaan liian groteski ja raju, koska muutama katsoja lähti pois jo ennen väliaikaa. 

Kolmen tunnin esitys on hieman liian pitkä ja rönsyilevä, jostain kohtauksista olisi voinut kyllä nipistää hieman. Silti tämä jaksoi viehättää ja vähän välillä ravistellakin - näinkin näitä asioita VOI käsitellä. Toivoisinpa näkeväni tämänkin Teatterikesässä ensi vuonna. Monenlaisia juttuja sitä kolmeen tuntiin saa kyllä mahdutettua kun on hyvät tekijät.

Bonuksena oli ihanaa tavata katsomossa yksi suosikkinäytelmäkirjailijoistani ja rupatella hieman. 

Kuvien copyright Ada Halonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalevala / Åbo Svenska Teater 15.2.2020

Kuten jo ensimmäisellä katsomiskerralla uumoilin, halusin nähdä ÅST:n upean Kalevalan uudelleen. Uusintakerta koittikin sitten vasta monesta syystä viimeisessä esityksessä. Mutta sepä oli oikeastaan aika sopivaa, ehkä lavalla oli voimakkaampi lataus vikan illan vuoksi? Ihan sama, koska tämä esitys on vaan niin kertakaikkisen hieno, ihana ja mahtava, että latausta oli varmaan ihan tarpeeksi joka kerta.

Mikä tästä Jakob Höglundin versioimasta Kalevalasta tekee sitten niin loistavan? Ensimmäisenä tulee mieleen se valtava energialataus mikä lavalta valuu yleisöönkin. Valtava joukko porukkaa ja kaikista hehkuu sellainen innostus, kipinä ja energia että koko Turun voisi valaista ja lämmittää seuraavat sata vuotta sillä. Esitys valuu katsomoon muutenkin, varsinkin väliajalla ja sen jälkeen, kun vietetään Pohjolan kalaaseja. Ihanaa! Leikkisää hauskanpitoa, rennolla otteella, Kalevala saa olla kivaa!

Katsokaa kuvakoostetta minuutin mittaiselta videolta.

Heini Maarasen suunnittelemat nuket ovat niin eläviä, vaikka rakennusmateriaaleina on katuluudat tai pahviputket. Sara Puljulan luotsaama kovatasoinen bändi soittaa tiukasti ja luovasti, ja kaiken kruunaa kanteleen sulosoinnut. Jokaiselle näyttämön hahmolle on sopivat instrumentit ja omanlaisensa musiikki. Robert Kockin musiikki on hienoa ja mä niin haluaisin kuulla tätä lisää.

Kolmen tunnin aikana lavalla vierailee mm. käkättävä ja ylimielinen Joukahainen, nenäliinasta naiseksi kasvava Aino, nuotiopiirillä flirttaileva Väinämöinen, rietasteleva ja äkkipikainen Lemminkäinen ja hänen huolehtiva äitinsä, uhkaava Louhi, naistakaipaava lempeä seppä Ilmarinen, surullisen hahmon ritari Kullervo (tämän tarina saa minut taas liikuttumaan), ja pirteä, viaton Marjatta tyynylampaineen ja puolukoineen. Tuttuja hahmoja, mutta hieman uudessa valossa.

Ja sitten on hämäävän yksinkertainen lavastus ja huikean monipuoliset puvut, kumpikin Heidi Wikarin käsialaa. Huh! Koko visuaalinen ilme käsiohjelmaa myöten on niin hieno.

Toisella kerralla en enää meinannut pakahtua kyyneliini jatkuvasti, vaikka fiilikset korkealla olivatkin. Niin hienoa! Olen hyvin onnekas että sain nähdä tämän uudelleen! Kiitos vaan Heini henksulipuista! Jos onnistuit Kalevalan kokemaan pidä itseäsi onnekkaana. Jos et, niin lämmin osanottoni. Näin hienoa kokonaisuutta ei ehkä vastaan tule kovin pikaisella aikataululla.

Kiitos Kalevala, kiitos Åbo Svenska Teater, kiitos Jakob Höglund ja koko tiimi. Olette rautaa!


Kuvan copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Babe - urhea possu / Turun kaupunginteatteri 1.2.2020

Näin tämän marraskuussa ensimmäistä kertaa, ja niin hurmioitunut olo jäi kaikinpuolin, että tiesin kohtaavani nämä lampaat ja possun ja Hoggetit ja kumppanit vielä uudelleenkin. Niinpä sitten toiselle kierrokselle, Nimittäin Babe - urhea possu vei sydämeni mennen tullen, ja hurmasi tyystin vielä toisellakin kerralla. Kannattaa lukea mitä marraskuussa siitä kirjoitin, nyt on enempi vaan fiilistelyä.

Ihanan maalaislavastuksen (a'la Jani Uljas) ja vieläkin ihanamman puvustuksen (a'la Tuomas Lampinen) lisäksi esityksessä pääsee nauttimaan pirtsakasta musiikista, hurjan hienosta näyttelijäntyöstä ja samaan aikaan liikuttavasta ja voimaannuttavasta tarinasta. Miten kuka tahansa voi olla mitä hyvänsä. Kyllä possustakin on lammaspaimeneksi, jos ympärillä on ymmärtäviä ja ihania ihmisiä ja kavereita. Niin ja kavereita ei kiusata! Babe on näytelmä täynnä riemastuttavia yksityiskohtia, suuria tunteita, vähän pelottaviakin hetkiä (kaatopaikkakoirat!) ja nukketeatterin yhdistämistä "tavalliseen" teatteriin saumattoman sujuvasti.

Babessa on monta huippuhetkeä ja kohokohtaa, oikeastaan kymmeniä. Paimenkoirakisat on toteutettu NIIN hienosti kaukaa lähestyvine lammaslaumoineen. Markus Ilkka Uolevin afgaaninvinttikoira venyttelyineen ja diivamaisine turkkeineen on kertakaikkisen ihana, ja kisojen selostajan (Pauliina Saarinen) pöyristynyt asenne paimenpossuun hihityttää (kylläpä toimitsijakin muuttaa kohta ääntä kellossa.

Paimenkoirapennut sulattavat kenen tahansa sydämen. Ja ei ole komeampaa näkyä kuin kalkkunan kluklutus ja kukon tepastelu pihamaalla! Tumpelot turkulaiset lammasvarkaat saavat melkein toivomaan että olisi tenat housuissa. En edes huomannut edellisellä kerralla miten yksi lampaista nappaa varkailta pudonneet silmälasit kuonolleen "Mää en nää" :-) Ensimmäinen näytös loppuu aivan kamalaan cliffhangeriin! Onneksi tilanne ratkeaa heti väliajan jälkeen ettei tartte jäädä murehtimaan asioita. Lampaiden palaveeraaminen on kanssa riemukasta, ja Baben telkkarinkatsominen ja treenaaminen kisoihin ja lampaiden zorbas ja ja ja... Katsottavaa riittää kyllä jokaiselle minuutille.

Nukkemestari Merja Pöyhönen toimi tälläkin kerralla Baben nukettajana ja oli kerrassaan oivallisen ihana. Jokainen näyttelijä on kyllä nainen ja mies paikallaan, tässä esityksessä ei ole yhtään heikkoa lenkkiä.

Lämminhenkinen ja konstailematon, hulvattoman hauska ja myös vakavampiakin tunteita herättävä. Iloinen, pirteä ja täydellinen. Tätä kaikkea on Babe - urhea possu. Tällä kertaa en itkenytkään ihan niin paljon kun viimeksi. Mutta en todellakaan ollut ainoa joka pyyhki katsomossa silmiään.

Voikun kaikki teatterit tekisivät tämmöisiä esityksiä!

Näytelmän kesto on juuri passeli myös perheen pienimmille (vaikkakin ne ihan pienimmät eli alle 4-vuotiaat ja herkkikset kannattaa ehkä jäädä kotiin) elikkä sen kaksi tuntia. Siinä väliajalla voi herkutella ihanilla MBakeryn leivonnaisilla; vitriinistä löytyy myös possu! Harvoin nautin teatterissa väliaikaherkuista, mutta nyt tuli hotaistua puolikas lohileivosta ja puolikas lime-valkosuklaata, aah.

Esityksiä ei ole ihan kauhean montaa jäljellä, joten kannattaa tehdä itselleen, sekä kaikille lähipiirin lapsille ja lapsenmielisille lähipiirissä jättikokoinen palvelus ja hankkia liput Turun kaupunginteatteriin ihan samantein. Tästä ei koko perheen esitys enää parane, ei sitten millään. Itse aion katsomaan vielä kerran!


Kuvien copyright  Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen alennushintaisella henkilökuntalipulla.

Babe - urhea possu / Turun kaupunginteatteri 20.11.2019

Jos joku elokuva saa minut itkemään kerta toisensa jälkeen niin se on Babe-possu. Se on jotenkin niin kamalan liikuttava, ja nostaa kyyneleet silmiin ilosta ja surusta. Nyt leffa on tuotu teatterin lavalle, ja oli siis ihan pakko mennä katsomaan miten ihmeessä se onnistuu. Elokuva kun on animaatio.

Ja täytyy sanoa että vallan erinomaisesti on Turun kaupunginteatteri taas kerran hommansa hoitanut. Siinä missä näyttelijöiden rajat saattaisivat tulla vastaan, otetaan nukketeatteri apuun. Osa eläinhahmoista on siis tehty perinteisellä ihminen pukeutuu eläinpukuun -tekniikalla, mutta osa on nukkeja. Tämä ratkaisu toimii erinomaisesti. Ja miten upeasti sekä ns. tavalliset näyttelijät näitä nukettavat, että varsinkin parin viikon varoitusajalla Baben puikkoihin hypännyt nukketeatteriammattilainen eli Merja Pöyhönen. Jonka toki pitikin olla toisena Baben nukettajana osassa esityksiä, mutta nyt Sirpa Järvenpään sairastumisen myötä hoitaa homman, ainakin toistaiseksi. Mitä ammattitaitoa! Ei ole meinaan pieni rooli tämä.

Australialaisen Dick King-Smithin alkuperäistarina ja David Woodin näyttämöteksti on vähän sellainen ryysyistä rikkauksiin-muunnelma. Hyväntahtoisen leppoisa maanviljelijä Hogget (Stefan Karlsson) voittaa possun markkinoilta, ja joulupaistiahan siitä aiotaan, varsinkin rouva Hogget (Riitta Salminen). Mutta possupa sopeutuu farmin elämään hienosti, ja varaemonsa paimenkoira Flyn (Minna Hämäläinen) opissa siitä kehkeytyy myös oiva lammaspaimen. Tosin Flyn kovakouraiset paimennusmetodit ovat Baben mielestä ihan surkeat ja hän luottaa kohteliaaseen käytökseen. Lisäksi ystävystyminen lampaiden matriarkka Mään (Pia Kalenius) kanssa takaa lampaiden suopeuden myös paimennettavina. Vaan mitäpä siitä seuraa kun isäntä ilmoittaa Baben paimenkoirien taitolajien grand prix-kisaan?? Ja muuttaako rouva Hogget mielensä joulukinkkuasiasta?

Tämä on kyllä riemastuttava näytelmä ja sopii hyvin koko perheelle (ei ehkä ihan herkimmille katsojille, minä olen vissiin ihan siinä rajoilla). Olin iltapäiväesityksessä, joten katsomossa ei montaa aikuista lisäkseni ollut. Lapsille oli paljon hauskoja juttuja lavalla, mutta niin oli kyllä aikusillekin. Vähän kyllä hävetti, kun about 10-vuotiaat tytöt kääntyivät penkeiltään katsomaan mitä se täti tyrskii... Eli muistakaa ottaa myös nenäliinat mukaan!

Vaikka pukusuunnittelija Tuomas Lampinen tekee aina upeaa työtä, niin nyt on kyllä eläinpuvut kerrassaan huikaisevan hienot! Ihmiset jäävät tässä tweedeineen ja hienoine lätsineen kakkoseksi, vaikka nekin toki ihanan maalaisbrittiläisiä ovatkin. Vaan katsokaapa heti alussa upeasti leijuvaa afgaaninvinttikoiraa (Markus Ilkka Uolevin esittämänä). Miten hienosti liukuvärjätyt puvun sadat, ehkä tuhannet, hapsut heiluvat! Ja miten hauskat on lampaiden nukettajien pulleat pumpulihattara-asut, itseään sukivan kukon (Aaro Wichmann) tai pöyhkeän kalkkunan (Ulla Koivuranta) värikkäät höyhenpeitteet tai Mustat ratsastajat mieleen tuovat mustansynkeät kaatopaikkakoirat! Kerrassaan hienoa! Rouva Hoggetin lammastossut ovat ihana yksityiskohta. Jani Uljas on lavastanut todella autenttisen - mutta sopivan rennolla otteella - maatilamiljöön maissipeltoineen, paaleineen ja ennenkaikea monikäyttöisine taustakulisseineen. Tätä käytetään hykerryttävästi sekä paimennuskilpailuissa että auton kulkupaikkana. Tiedättekö kun joku tulee lähemmäs, se suurenee? No, tämä on niin ihana että en osaa kuvailla sitä edes tarkemmin. Pakko nähdä.

Isot kiitokset kaikille lavalla esiintyville, nukke-eläinten kanssa tai ilman. Huikeaa työtä.

Musiikkia on kivasti taustalla ja myös muutaman laulun verran, hauskasti Jussu Pöyhösen kääntämät sanat ja ihan toimivia (lastenlaulu)rallatuksia. Onneksi niitä ei ole kuitenkaan sen enempää; ei tämä kuitenkaan mikään maalaismusikaali ole. Jussi Vahvaselkää saa kiittää kivoista musasovituksista. Viulistikaksikko Ulriikka Heikinheimo ja Helena Puukka soittelee ihania folk/kantrirytmejään milloin missäkin nurkassa, oivallisesti miljööseen sopien. Just passelia!

Muutamia aika jänniäkin kohtia on, esimerkiksi kun kaatopaikkakoirat hyökkäävät lammaslauman kimppuun. Sen sijaan pelottavaa ei ole kahden karjavarkaan (M. I. Uolevi ja Pauliina Saarinen) vierailu. Se on komediakohellusta parhaimmillaan, ja kirvoittaa katsomosta makeat naurut. Niitä liikuittavia hetkiä on tietysti Mään kuolema, ja jo alussa paimenkoirapentujen myynti. Samaan aikaan mulla oli kotona myös sattumalta neljä paimenkoirapentua lähdössä maailmalle, ja varmaan senkin takia sai aikaan itkukohtauksen :-) Bordercolliepennut oli kyllä tehty hienosti kukin erinäköiseksi ja aivan huippuhienosti nuketettu. Hännät sen kun vispasi!

On muuten aivan mahtavaa kuinka maanviljelijä Hogget ja Babe löytävät jonkun sisäisen yhteyden heti alusta pitäen. Vaikka toinen on nukke! Nukeista muuten, ne ovat Heini Maarasen suunnittelemia ja rakentamia ja ihanan monipuolisia. Oikean lampaan kokoiset lampaat ovat ilmeikkäitä nekin, ja koiranpennut tulikin jo mainittua. Babe on aika veikeä ja veikeät ovat sen pyllistykset ja kiepahduksetkin. Sitten on mainiot ankat, ja rivitanssivat lampaat ja kaikkea muuta sensaatiomaisen hienoa! Siinä missä Milko Lehto on ohjannut upeasti kokonaisuuden, vastaa Timo Väntsi nukkeohjauksesta, ammattimiehenä. Pisteet molemmille; hienoa työtä kaikkinensa. Ulriikka Heikinheimo on suunnitellut hauskat koreografiat.

Eero Auvisen äänisuunnittelu moninaisine efekteineen osuu nappiinsa, kuten myös Mika Randellin valot. Ja Anna Kuljun maskeeraus pääsee tämmöisessä ihan oikeuksiinsa.

Babe - urhea possu on kyllä loistava nappivalinta koko suvun yhteiseksi teatterimatkaksi. Kyllä aikuinenkin viihtyy näin hyvin tehdyn teatterin äärellä. Ja on tässä opetuskin: vaikka joku on vähän erilainen, niin ketään ei saa kiusata. Ja jos uskoo itseensä, voi saavuttaa vaikka mitä! Kaikki on mahdollista! Jokaiselle aikuisellekin hieman mietittävää. Yleisökin saa hieman osallistua auttamalla Babea muistamaan lampaiden tunnussanan (joka on muuten todella piiiiitkä!). 

Ah, kertakaikkiaan ihana teatteri-iltapäivä. Älkää unohtako Babe-leivosta väliajalla. Esityksiä on toukokuulle saakka, eli hyvin kerkeää vielä mukaan lampaiden ja muiden maatilan eläinten matkaan.

Valokuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.