Työryhmä Royal Hattara: Whatever Love Means / HKT Studio Pasila 14.8.2024

Aina jos nukketeatteria nähdään isommilla estradeilla niin koitan pyrkiä katsomaan. Onneksi sain mahdutettua tämän Työryhmä Royal Hattaran uutukaisen kalenteriini, sillä semmoinen herkkupala se oli! Hetkittäin siirappisen makea ja ällösöpö, mutta tarjoilee myös kiinnostavia huomioita rakkaudesta, monine ilmentymineen. Nykyesityksen näyttämön kesäresidenssissä toteutettu Whatever love means oli kyllä sydämellinen kokemus, ja täysi katsomo tuntui tykkäävän kovasti. Ilahdutti erityisesti että moni näytti enemmän perusteatterikävijältä eikä nukketeatterientusiastilta. Ehkäpä tämän esityksen myötä nukketeatteri saisi lisää aikuiskatsojiakin?

Taija Helminen on käsikirjoittanut, Merja Pöyhösen, Essi Santalan ja Riina Tikkasen alkuperäisidean pohjalta. Merja Pöyhösen ohjaama lopputulemana on innokkaiden kupidojen rakkaustoimisto, mistä asiakas saa apua vaivaan kuin vaivaan, kunhan sillä on jotain tekemistä rakkauden kanssa. Eräänä päivänä toimistoon kävelee Hertta (Petra Heinänen), erittäin moderni ja erittäin tiedostava asiakas. Ja sitten kupidot ovatkin helisemässä! Miten ihmeessä tämmöinen jalat maassa -tyyppi saadaan ymmärtämään rakkauden todellinen olemus! Kuusi herttaista vaahtomuovikupidoa miettii päät puhki ja tarjoilee erilaisia aineistoja toimintansa tueksi. Näemme valloittavia otteita Hollywoodin rakkauselokuvien klassikkokohtauksista, siinä menee kaikki mahdolliset kliseet Kaunottaren ja Kulkurin spagetinsyönnistä Brokeback Mountainiin ja Titanicin. Kaikki tämä upeasti muotoon leikatuilla vaahtomuovinpaloilla toteutettuna!

Vaan "asiakas onkin kyynikko" eikä lämpene lainkaan konsulttien yrityksille. Pitää ottaa järeämmät keinot käyttöön eli marssittaa Bridget Jones näyttämölle. Ei auta, vaan Hertta kysyy rodullistettujen, maahanmuuttajien ja kaduilla asuvien rakkaustarinoiden perään. Se tiedostava asiakas, nääs. Hertta on ilmeisesti lukenut liikaa, ymmärtämättä tarpeeksi - tai näin kupidot sen tulkitsevat. Virtuaalitodellisuus on ratkaisu, vai onko? Kaikkea on pakko kokeilla, ja ehkä Herttakin lopulta ymmärtää rakkauden todellisen olemuksen, kupidojen ponnisteluiden tuloksena, tai niistä huolimatta. Lisäksi kupidojen keskuudessakin lempi leiskahtaa, miten suloista!

Kupidokuusikko on kyllä hurmaavan persoonallinen porukka. Omaksi suosikikseni nousee alaviitteitä suoltava ja hieman yrmyn näköinen Alaviite (Elena Rekola) ja pehmeä-ääninen Sosiologi (Riina Tikkanen). Muina kupidoina loistavat Sirpa Järvenpää (Tunnetaitokupido), Henni Kervinen (Aluehallintavastaava Venus), Shakespearen sonetteja suoltava Runoilija (Helena Markku) ja Britney (Miika Suonperä). Nukettajat ovat pukeutuneet harmaaseen ja kupidot ovat sellaisia kokovartalonukkeja, hempeisiin pastellisävyihin puettuja vaahtomuovisia ja hyvin ilmeikkäitä. Nukettajat tekevät kaikki erinomaista työtä ja onnistumisen näkee myös siinä että heidät tavallaan unohtaa, ja katsoja ostaa hyvin nuken sellaisenaan, omana itsenään.

Nukenrakennuksesta vastaa Helena Markku, lämmin kiitos valloittavista persoonista! Pienten siipiensä avulla hahmot voivat ilmaista tunteitaan, koska kasvojen ilmeet eivät kauheasti muutu.

Johanna Latvalan lavastama rakkauden konsulttitoimisto hisseineen ja upottavine sohvaryhmineen on juuri sopivan pehmeä ja kutsuva. Tonja Goldblatt vastaa runsaista vaahtomuovinpalasista ja muusta tarpeistosta. Essi Santalan valosuunnittelu on lempeää, kaunista ja hempeääkin, luoden pehmeitä varjoja ja esityksen täydentää Olli-Pekka Jauhiaisen ja Petteri Salomaan äänisuunnittelu ambient-henkisine musiikkeineen. 

Esityksessä on tosi paljon asiaa (aika paljon siitä on Alaviite-kupidon suoltamaa) ja käsiohjelmassa lisää rakkausfaktoja. Ja esityksen nimi sitten. Kuka muistaa kun Charles ja Diana menivät kihloihin, kaukana vuonna 1981 ja heitä haastateltiin televisioon. Kysyttäessä ovatko he nyt rakastuneita, Diana vastasi nopsaan "of course". Mutta Charles hieman epävarmana "whatever in love means" ja katseli hämmentyneenä lattiaan. Googlettakaa tämä video, on muuten kiusallista katsottavaa kun miettii taustoja ja tapahtuneita. Niin, mitäpä se rakkaus tai rakastuneena oleminen tarkoittaakaan. Jättisuuri Charles (tai ainakin hänen päänsä) pääsee myös itse esityksessä estradille, huimaa!

Esitykset jo ehtivät loppumaankin, mutta ehkäpä Whatever love means palaa joskus jollekin estradille. Sen verran kivaa katsottavaa se tarjoili, että soisin pidempää esityskaarta. Nukketeatteri rules!

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Majo Kurki.

Angelika ja kuumat paikat / Tehdas Teatteri 3.11.2023

Aikuisten nukketeatteri on parasta, se tuli taas todennettua perjantaina Turussa Tehdas teatterilla, kun huikean hieno Angelika ja kuumat paikat sai ensi-iltansa. Meni ihan terävimpään kärkeen kun mietin tämän vuoden teatteriesityksiä. Monimuotoista ja nerokasta, siinä tiivistetysti Heini Vahteran ohjaama esitys. Se oli hillittömän hauska, mutta myös luopumisen ja lähtemisen tuskaa peilaava esitys kahdelle esiintyjälle ja lukuisalle määrälle nukkeja.

Nukketeatteri Salainen Rasia toimii jossain Ranskan maaseudulla, vuosi on 1973 ja teatterinjohtajatar madame de Gobelin (Timo Väntsi) veivaa samaa vanhaa esitystään Angelikasta. Näin on tehty heillä aina, ja erityisesti edesmenneen miehen muistoa ja taiteilijuutta pitää kunnioittaa. Uudistusmielinen poikansa Florimond (Merja Pöyhönen) haluaisi kokeilla nukettamista vaikka peltipurkeilla - mutta ei onnistu. Hän on myös alkanut selvittää kuolleen isänsä mysteeriä. 

Aavistuksen nukkavieru teatteri on hyvin perinteinen: punaisin samettiverhoin vuorattu estradi, vanhat nuket ja konventionaaliset aiheet. Meille katsojille tarjoillaan toisaalta äidin ja pojan välien setvimistä ja nukketeatteriarjen realismia, ja toisaalta hekumallinen Angelikan tarina mitä äiti ja poika meille moninaisin nukketeatterikeinoin esittävät. Välillä tarina lähtee laukalle ja vyöryy katsomon ja nukketeatterin väliseen tilaan. Kehräävän rullaava kertojan ääni (Raimo Karppinen) johdattaa katsojia eteenpäin juonessa.

Ja Angelikan seikkailut, ne on napattu suoraan kolmestatoista Angelika-kirjasta ja viidestä elokuvasta. Tämä Angelika naitetaan markiisille, mutta sitä ennen hän on kokenut jo kuuman suhteen paljasrintaisen Nicolaksen kanssa heinissä kierien. Markiisin mestauksen jälkeen Angelika ajautuu rosvojoukon johtoon, joutuu merirosvojen kaappaamaksi, ja sieltä kulkeutuu orjamarkkinoiden kautta Persiaan haaremiin ja taas takaisin. 

Uskomattomat käänteet seuraavat toisiaan ja aina Angelika onnistuu hurmaamaan miehet (ja vähän naisetkin) ja pakenemaan. Sensuelli nainen käyttää naisellista viehätysvoimaansa ja nauttii lihan iloista. Skandalöösiä suorastaan, mutta niin hienosti toteutettu ettei sittenkään. Saamme kokea lennokkaita kaksintaisteluita, roviolla polttamisia, pakomatkoja, Ludvig XIV:n vaihtoehtoisen kuoleman ja mainioita viittauksia mm. Afrikan tähti - lautapeliin. Ja sitten on Angelikan ja Joffreyn rakkaus, aah!

Tämä Angelika ei ole lainkaan tunkkainen tai ummehtunut, ainoastaan iloitteleva ja viihdyttävä. Tykkään sekä itse Angelikan esityksestä, kaikessa yliampuvuudessaan ja koomisuudessaankin, mutta myös madamen ja hänen poikansa yhteisistä kohtauksista. Eikö Florimondin isä olekaan kuollut? Ja sitten meillä on vielä kolmas taso, kun Angelikaa elokuvissa näytellyt ihmisenkokoinen nukke kertoo urastaan filmitähtenä ja kuvauksista. Elämää nähnyt ja kaiken marinoima diiva, jonka huulista olisi Mick Jaggerkin kateellinen.

Taitava Pia Kalenius on rakentanut moninaiset nuket mitä saamme ihastella. Grosteskit ja rujot, mutta myös sensuellit ja kauniit. Angelikaakin löytyy monenkokoisena, yhtä puvustaan pursuavana joka koossa. Nukeista haluan mainita erityisesti isonenäisen Ludvig XIV:n ja hänen kuninkaalliset sieraimensa. Myös puvustus oli Kaleniuksen käsialaa - mikä farkkuasu Florimondilla onkaan! Timo Väntsin käsialaa ovat kaikki paperinuket, viidakon eläimistä tulenlieskoihin. Monessa oli vielä hauskasti kaksipuoleinen kuvitus. Hienot pääskyset!

Salaisen rasian miljöö oli myös Väntsin ja koko työryhmän loihtima. Azra Topcun taiten suunnittelema musiikki ja äänet sekä luovat oivallisesti tunnelmaa, että tihentävät sitä entisestään. Kaiken kruunaa Irene Lehtosen valot. Istumme samaan aikaan Tehdas Teatterin vintillä vuonna 2023 ja Salaisen rasian esityksessä vuonna 1973. 

Väntsi ja Pöyhönen ovat paitsi supertaitavia nukettajia niin myös oivallisia näyttelijöitä. Kymmenet roolit ja salamannopeat vaihdot sujuvat kuin vettä vain, ja jokaiselle löytyy oma ääni ja maneerit. Ranska sekä sen tulkkaus onnistuu myös erinomaisesti. Tarina tempaisee mukaansa ja kahden tunnin esitys rullaa soljuvasti eteenpäin. En tahtoisi tämän koskaan loppuvan. 

Angelika ja kuumat paikat on sopivan överi, sopimattoman hauska ja kerrassaan huikea spektaakkeli. Jokaisen nukketeatterin ystävän must-see esitys, ja suosittelen tätä kyllä kaikille jotka eivät koskaan ole nähneet nukketeatteria, ainakaan aikuisille tarkoitettua. Varsinainen herkkupala!!

Kuvien copyright Matti Vahtera.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuuma Ankanpoikanen: Ariadne - A Mess / Tehdas Teatteri 18.3.2023

Nukketeatteriryhmittymä Kuuman Ankanpoikasen uusin teos Ariadne - A Mess yhdistelee hienosti muinaisia antiikin myyttejä ja suomalaisia kansanluonteita, ja kaikki tämä upeasti nukke- ja esineteatterin keinoin. En voi kun äimistellä taas kerran, miten upeasti lukuisat hahmot heräävät eloon ja tuovat tarinat eläviksi. Monitaiteilija Merja Pöyhönen on sekä kirjoittanut esityksen ja esiintyy soolona.

42-vuotiaan ei pitäisi herätä yksin kreikkalaisella rannalla, tyhjän pullon vierellä, mutta näin nyt on päässyt käymään. Siitä alkaa uskomaton seikkailu ja tapahtumien vyöry, missä muistot, niin omat kuin vähän vanhemmatkin, linkittyvät ja sotkeutuvat yhteen. Samalla pohditaan kansallista identiteettiä ja ihmisen olemusta. Suomalainen on sellainen ja tälläinen, mutta olisiko sitä asiat paremmin jos olisi vaikka kreikkalainen? Varsinkin kreikkalaisen (tai kreetalaisen) jumalperheen jäsen kuten tässä Ariadne on. Ei ole helppoa sekään. 

On hauska huomata että yllättävän paljon sitä asioita Kreikan mytologiasta muistaakin. Lavalla nähdään labyrintin suunnitellut arkkitehti Daidalos (nyt oranssikeltaisena lankaväkkäränä) ja tämän sorminukke poikansa (muistatteko Ikaroksen, sen joka lensi liian lähelle aurinkoa). Ariadnen isä Minos ja turhamainen äiti ja tukku muita hahmoja. Komea Minotauros ja kosimaan saapuva Theseus. Mutta miten nämä kaikki liittyvät suomalaisiin myytteihin, kuten keskiyön aurinkoon, talvisotaan, kumiperunoihin ja PISA-tuloksiin? Miten meidän kulttuuriperimä sisällissodan traumoineen on niin ohut, verrattuna moniin muihin maihin. Vai onko se sittenkään, onko ruoho vihreämpää aidan tuolla puolen? Onkohan tämä yksi syy siihen että esitys on englanninkielinen? Ja voiko olla "hyvä" suomalainen jos tykkää hymyillä, eksyy metsään ja inhoaa neulomista? Voi kun saisi edes rippusen välimerellisiä sosiaalisia taitoja, tekisikö se autuaaksi?

Nukkien kavalkadi on taas mitä monipuolisin. On villalangasta tehtyjä hieman epäselviä "lankamoppeja", jostain langasta/metallista taivuteltuja päitä taidegallerian avajaisissa, isoja paperimassaisen oloisia päitä. Ja lankakasoja! Ariadne itse on rumankaunis isohko nukke, tehty kankaasta ja langoista ja ties mistä. Hauskasti nukkien neulomiseen käytetyt puikot on mukana monessa nukessa. Ja sekin on kiva yksityiskohta miten sormet muodostavat monella nukella nenän ja suun.

Sen lisäksi että Pöyhönen on erinomainen nukettaja, hän pääsee näyttämään myös taitavaa vatsastapuhumista tässä! Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu kaikenlaista, ja kymmeniä rooleja. Sitä voi vaan silmät ymmyrkäisinä seurata miten monipuolisesti hän kaikesta suoriutuu - eikä mene sekaisin nukkien äänissä. Esitys on itsessään kuin (lanka)labyrintti, monimuotoinen ja monipuolinen.

Valosuunnittelu on Essi Santalan käsialaa ja nukkeja on ollut Pöyhösen mukana luomassa Hanne Lammi ja Helena Markku sekä Eve Mäkitalo, joka toimii myös kaiken assistenttina. Äänisuunnittelussa Pöyhösen lisäksi kunnostautuu Antti-Juhani Manninen. 

Ariadnen voi bongata Helsingin Oh My Puppets! -festareilta huhtikuussa, ja suosittelen lämpimästi niin sitä kuin kaikkia muitakin festarin esityksiä. Ikäsuositus on 14, vaikkei tässä nyt mitään aikuisteemoja sinällään olekaan, mutta ehkä kielenkin takia. Ariadne oli taas kerran mainio osoitus siitä miten monipuolista suomalainen nukketeatteriosaaminen on!

Esityskuvien copyright Jesper Dolgov.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sukupuuttoparatiisi (striimi) / Mekaaninen joutsen & Tehdas Teatteri 17.2.2021

Tätä esitystä odotin ensi-iltaan kovasti, about vuosi sitten. Mutta koska korona, niin sen tekeminen (ja siis myös näkeminen) venyi aina näihin aikoihin asti. Sen sijaan Pauliina Grymin toimittaman viisiosaisen kuunnelmasarjan kuuntelin jo vuosi sitten, mutta muistin virkistämiseksi sekin täytyy nyt ottaa uusintakierrokselle. Kiinnostavat vieraat ja kiinnostava aihe. 

Niin, mikä se on tämä Sukupuuttoparatiisi? Shamanistinen, kalevalapoljentoinen syvänmerensukellus vapaaehtoiseen lapsettomuuteen, työorientoituneen ihmisen biologisen kellon tikitykseen, upeisiin mereneläviin, hengästyttävään nukketeatterimiljööseen ja kauniiseen visuaaliseen maailmaan. Elävänä paikan päällä olisi ollut varmaan vieläkin enemmän kaikkia aisteja hivelevä kokemus, mutta kyllä se tunnelma välittyi kotisohvallekin. Esitys tarjosi komean katsottavan ja kuunneltavan lisäksi myös tiukkaa asiaa. 

Alma Rajalan dramatisoima ja ohjaama esitys luotaa nelikymppisen meribiologi Eevan sielunelämää ja johdattaa meidätkin kilkkien, kalojen, velojen, simpukkasisarten ja mahottarien maailmaan. Välillä Valkoinen Kani (tuttu Lewis Carrollin luomana hahmona) pompsahtaa jostain esiin tikittävine kelloineen - tikittääkö se biologinen kello vai aikapommi - ja maaninen pupu pistää lisää kierroksia koko esitykseen. Lavalle putkahtelee myös sympaattinen luurankoheppu labratakissaan. 

Reetta Niemelän teksti koskettaa ja tulee iholle - niin paljon tuttuja tunteita itsellenikin, vaikka en niin uraorientoinut ihminen olekaan kuin esityksen Eeva. "Jokainen sukellus on matka alkuun" toteaa Eeva työstään. Katsoja saa bonuksena aimoannoksen tietoutta merentutkimuksesta. Sinilevät, planktonit ja kilkit vilahtelevat puheissa ja kyllä niitä nähdään lavallakin! Itämerta voi todellakin kuvata monilla erilaisilla sanoilla. On kiinnostavaa nähdä miten Eevan kertoessa elämänmittaisen haaveen toteuttamisesta työkaverit luulevat heti kyseessä olevan lapsenodotuksen. Onko se niin monen naisen oletusarvo, että siitä kaikki haaveilevat ja haluavat äidiksi? Naisen elämä voi olla niin paljon muutakin kuin lastentekoa - ja esitys tarjoilee runsain mitoin hyviä vaihtoehtoja. Ihminen voi olla hyvinkin onnellinen ilman lasta, myös nainen. "Eikö edes kuolleena saa olla lapseton?" kysytään. No niinpä. Mistä tämmöinen yhteiskunnallinen paine kumpuaa? Eihän lapsettomuus ole puute, sairaus tai edes oire mistään. Vapaaehtoisesti lapseton, kuten minä, on ihan itse osansa valinnut, ja on luultavimmin erittäin tyytyväinen päätökseensä. Toki on surku heitä ketkä joka kuukausi joutuvat pettymään, kun ei taaskaan tärpännyt ja kello tikittää ja ympärillä kaikki lisääntyvät. Mutta se ei voi olla ainoa oikea tie. Aina on vaihtoehtona olla ilmankin.

Sukupuuttoparatiisi on paljon muutakin kuin perinteistä nukketeatteria. Kaikenlaiset laboratoriokapistukset heräävät henkiin taitavissa käsissä ja sitten on myös pariakrobatiaa ja muuta tanssillistakin liikettä (apulaisohjaaja Lee Lahikainen vastasi koreografioista). Superlahjakas esiintyjäkolmikko Petriikka Pohjanheimo Eevana sekä Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen kaikissa muissa rooleissa sekä nukettajina, todellakin osaavat asiansa - mikä on tullut todettua lukuisia kertoja aiemminkin. Ilmeikkäät taiteilijat loihtivat kymmeniä erilaisia hahmoja ja kohtauksia, saumatta ja sujuvasti, lennossa vaihtaen. Yhtä hyvin sujuu nuketus kuin näytteleminenkin.

Laulua ja musiikkia (Tuuli Kyttälän musiikki ja äänisuunnittelu ylipäätään oli isossa osassa) oli paljon, ja se sopi esitykseen paremmin kuin hyvin. Varsinkin biisi Nainen elää elämäänsä iski sydämeeni. Salaperäiset meren äänet huminoineen ja ujelluksineen, kellojen tikitykset ja nakutukset ja muut ääniefektit loivat mystisen tunnelman, jota Nadja Räikän valosuunnittelu taitavasti tehosti. Sinisävyinen merimaailma muuttui kuin taikaiskusta kliiniseksi labraksi ja taas takaisin mystisiin sfääreihin. Myös otsalamppujen kekseliäs käyttö oli kivaa katsottavaa. Jussi Virkkumaan taidokkaat projisoinnit toivat vesielementin ja kaikki meriöttiäiset ihan iholle, ja isot vesialtaat ja akvaariot täydensivät näyttämökuvan. 

Heini Maaranen toteutti monimuotoisen lavastuksen joka vaihtui nopeasti autenttisen näköisestä tutkimuslaboratoriosta merenpohjaan. Maarasen rakentamia olivat myös kaikki nähdyt nuket. Iso kiitos myös Noora Salmelle mielikuvitusrikkaasta garderoobista. Kilkkipuvut säväyttivät, sukelluspuku oli hyvin aidonoloinen, päähineet ja peruukit vetivät suun wau-ilmeeseen. 

Munasarjalätkä oli hauskaa, ja ylipäätään se jumppapallomainen munasarja oli symppis. Kilkkidiskoilu sulatti sydämeni ja sensuellit velat (vapaaehtoisesti lapsettomat) ovat suorastaan innokkaita nappaamaan uuden sielunsisaren tiimiinsä. Navankatselujoogakin nauratti. Ja tiesitkö että muurahaiskarhutkin ovat monogaamisia? Mukana oli paljon huumoria ettei vaan touhu mene liian vakavaksi.

Kaiken kaikkiaan Sukupuuttoparatiisi on todella sympaattinen ja tärkeä esitys joka käsittelee intiimiä ja henkilökohtaista aihetta lämmöllä ja ymmärryksellä. Se ei saarnaa eikä tuomitse, vaan esittää erilaisia näkökulmia aiheeseen. Lempeä huumori ja napakka lähestymistapa kietoo katsojan siniseen meduusamaiseen syleilyyn. Esityksen Eeva keskittyy Itämeren hyvinvointiin ja pohjasedimenttien tonkimiseen ja kokee ristiriitaisia tuntemuksia lisääntymisasioista. Katsojaa muistutellaan elämän monimuotoisuudesta ja lopultakin ihmiselämä rinnastuu kiehtoviin kilkkeihin. Oleellista lienee muistaa, että me kaikki elämme yhtä rikasta (tai köyhää) elämää, kuului siihen lapsia tai ei.

Vietin joskus viikonlopun Turun saaristossa Seilin saaressa, ja pääsin päiväksi merelle ottamaan sedimenttinäytteitä ja labraan analysoimaan niitä. Toki labrat ovat muutenkin tulleet tutuiksi paikoiksi opiskelujen ja töidenkin merkeissä, joten sikälikin Sukupuuttoparatiisi oli "tuttua" katsottavaa. Luonnontieteen tutkimus yhdistettynä siihen haluaako sitä kaikki lisääntyä iski kyllä johonkin sisimpääni.

Sukupuuttoparatiisi-striimin voi katsoa 21.2.21 klo 23.59 asti - ja suosittelen lämpimästi. Tunnin ja 40 minuuttia voisit käyttää paljon huonomminkin. Minä haluaisin nähdä tämän vielä uudelleen, mieluiten elävänä teatterissa.

Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Leda / Aura of Puppets & Turun kaupunginteatteri 30.10.2020

Aah, loppusyksyn nukketeatteriputken avasi kaunis Pilvien paino muutama viikko sitten, ja sitten oli vuorossa turkulaistaiteilijoiden myyttinen Leda. Seuraavaksi onkin vuorossa TIP-Fest ja useampi esitys siellä, sekä Grus Grus Teatterin Väistämätön - Oundviklig. Hienoa! Aura of Puppets on kyllä idioottivarma nukketeatteriverkosto.

En Turun kaupunginteatterin Sopukassa nähdystä Ledasta tiennyt etukäteen kauheasti, eli en ollut lukenut käsikirjoittaja Anu Kaajan samannimistä kirjaa mihin tämä pohjautuu. Toki antiikin myytti Leda-neidosta jonka joutsenpukuinen Zeus (tai roomalaisen mytologian mukaan Jupiter) raiskaa oli tuttu. Enemmän ehkä monen siitä tehdyn (kuva)taideteoksen kautta. 

Kaajan teksti yhdistää mukaan rokokooajan henkeä ja kuvittelee uusiksi koko myytin. Mukaan sekoitetaan vähän kaikkea muutakin. Seksuaalisesta väkivallasta varoitetaan teatterin kotisivuilla ja ikäsuosituksena esitykselle onkin 15+. Mutta nukketeatteri etäännyttää raiskauksia sellaiseen muotoon ettei niiden katseleminen tunnu niin vahvasti ikävältä.

Pääosassa maaseudulle karkoitettu aatelismies kertoja (Reetta Moilanen) koittaa laatia kirjeromaania ystävälleen, ja kertoa tarinan viattomasta Adéle-neidosta luostarissa ja mitä hänelle sitten tapahtuu. Välillä kertoja-kirjailija innostuu hieman liikaa, ja tarina tempautuu hänen ulottumattomistaan ihan toisiin sfääreihin. Adéle (Sirpa Järvenpää) ei ehkä olekaan niin viaton, tai ainakaan ei Markiisittaren (Riina Tikkanen) käsittelyn jälkeen. Myös Monsieur de Signe (Maija Westerholm) on kiinnostunut nuoresta neidosta. Mukaan sotketaan myös pari irstasta paronia (joista toinen on erittäin kiinnostunut palveluspojastaan) ja erinäköisiä joutsenia, pöyhittäviä tyynyjä, upeita puutarha-elementtejä, hävyttömiä lintuja, harvemmin teatterin lavalla nähtävää vessassakäyntiä, pumpattavia barbaroita, toogia, ja ennenkaikkea ihastuttavaa nukettamista kaikilta neljältä esiintyjältä! 

Taas kerran Merja Pöyhönen on ohjannut taitavan ja kiehtovan esityksen, samalla hillittömän hauskan että myös vakaviakin asioita käsittelevän.

Esityksessä väitetään että ilman miestä nainen ei voi tuntea intohimoa. Pyh ja pah. Aika monta muutakin vastaavaa väitettä ammutaan alas. Tukahdetut tunteet ja seksuaaliset jännitteet näkyvät hyvin hahmojen välillä. Hourailu ja huorailu on aika lähellä toisiaan, vai onko. Kirjailijan hahmot eivät enää tottele luojaansa vaan ryöpsähtävät elämään omia polkujaan. Ylikypsät kirsikat tuhrivat kertojan kirjoituksen, kuin Adélen veri. Raiskaus ja hyväksikäyttö ei katso aikaa, paikkaa eikä sukupuolta. Ja mitä kertojalle itselleen on tapahtunut, mikä hänen osansa näissä tapahtumissa on.

Jenni Rutasen rakentamat nuket (kertoja on Helena Markun käsialaa) ovat mainioita ja hyvin ilmeikkäitä, vaikka ne koostuvat lähinnä silmistä ja viitasta. Markiisittarella on hienot sulat! Nukettajan kädet ovat osana nukkea taitavasti. Jokaiselle nukelle saadaan luotua oma persoonansa; markiisitar on aistikas, Adéle säpäkkä. Kertoja on enemmän "normaalinen" perinteisen nukketeatterin lähettiläs ulkoasultaan. Nukettajat ovat kyllä niin huippuja.

Antti-Juhani Manninen on säveltänyt harmonisen musiikin esitykseen ja yhdessä ohjaajan kanssa vastaa myös äänisuunnittelusta. Valosuunnittelu on Essi Santalan käsialaa.

Vaikka käsiohjelma on tosi pienikokoinen, niin se on toteutettu kauniisti kirjemuotoon esityksen visuaalisuutta mukaellen. 

Anu Kaajan Leda odottaa nyt noutoa kirjastosta.

Esityksen valokuvien copyright Jesper Dolgov.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Babe - urhea possu / Turun kaupunginteatteri 1.2.2020

Näin tämän marraskuussa ensimmäistä kertaa, ja niin hurmioitunut olo jäi kaikinpuolin, että tiesin kohtaavani nämä lampaat ja possun ja Hoggetit ja kumppanit vielä uudelleenkin. Niinpä sitten toiselle kierrokselle, Nimittäin Babe - urhea possu vei sydämeni mennen tullen, ja hurmasi tyystin vielä toisellakin kerralla. Kannattaa lukea mitä marraskuussa siitä kirjoitin, nyt on enempi vaan fiilistelyä.

Ihanan maalaislavastuksen (a'la Jani Uljas) ja vieläkin ihanamman puvustuksen (a'la Tuomas Lampinen) lisäksi esityksessä pääsee nauttimaan pirtsakasta musiikista, hurjan hienosta näyttelijäntyöstä ja samaan aikaan liikuttavasta ja voimaannuttavasta tarinasta. Miten kuka tahansa voi olla mitä hyvänsä. Kyllä possustakin on lammaspaimeneksi, jos ympärillä on ymmärtäviä ja ihania ihmisiä ja kavereita. Niin ja kavereita ei kiusata! Babe on näytelmä täynnä riemastuttavia yksityiskohtia, suuria tunteita, vähän pelottaviakin hetkiä (kaatopaikkakoirat!) ja nukketeatterin yhdistämistä "tavalliseen" teatteriin saumattoman sujuvasti.

Babessa on monta huippuhetkeä ja kohokohtaa, oikeastaan kymmeniä. Paimenkoirakisat on toteutettu NIIN hienosti kaukaa lähestyvine lammaslaumoineen. Markus Ilkka Uolevin afgaaninvinttikoira venyttelyineen ja diivamaisine turkkeineen on kertakaikkisen ihana, ja kisojen selostajan (Pauliina Saarinen) pöyristynyt asenne paimenpossuun hihityttää (kylläpä toimitsijakin muuttaa kohta ääntä kellossa.

Paimenkoirapennut sulattavat kenen tahansa sydämen. Ja ei ole komeampaa näkyä kuin kalkkunan kluklutus ja kukon tepastelu pihamaalla! Tumpelot turkulaiset lammasvarkaat saavat melkein toivomaan että olisi tenat housuissa. En edes huomannut edellisellä kerralla miten yksi lampaista nappaa varkailta pudonneet silmälasit kuonolleen "Mää en nää" :-) Ensimmäinen näytös loppuu aivan kamalaan cliffhangeriin! Onneksi tilanne ratkeaa heti väliajan jälkeen ettei tartte jäädä murehtimaan asioita. Lampaiden palaveeraaminen on kanssa riemukasta, ja Baben telkkarinkatsominen ja treenaaminen kisoihin ja lampaiden zorbas ja ja ja... Katsottavaa riittää kyllä jokaiselle minuutille.

Nukkemestari Merja Pöyhönen toimi tälläkin kerralla Baben nukettajana ja oli kerrassaan oivallisen ihana. Jokainen näyttelijä on kyllä nainen ja mies paikallaan, tässä esityksessä ei ole yhtään heikkoa lenkkiä.

Lämminhenkinen ja konstailematon, hulvattoman hauska ja myös vakavampiakin tunteita herättävä. Iloinen, pirteä ja täydellinen. Tätä kaikkea on Babe - urhea possu. Tällä kertaa en itkenytkään ihan niin paljon kun viimeksi. Mutta en todellakaan ollut ainoa joka pyyhki katsomossa silmiään.

Voikun kaikki teatterit tekisivät tämmöisiä esityksiä!

Näytelmän kesto on juuri passeli myös perheen pienimmille (vaikkakin ne ihan pienimmät eli alle 4-vuotiaat ja herkkikset kannattaa ehkä jäädä kotiin) elikkä sen kaksi tuntia. Siinä väliajalla voi herkutella ihanilla MBakeryn leivonnaisilla; vitriinistä löytyy myös possu! Harvoin nautin teatterissa väliaikaherkuista, mutta nyt tuli hotaistua puolikas lohileivosta ja puolikas lime-valkosuklaata, aah.

Esityksiä ei ole ihan kauhean montaa jäljellä, joten kannattaa tehdä itselleen, sekä kaikille lähipiirin lapsille ja lapsenmielisille lähipiirissä jättikokoinen palvelus ja hankkia liput Turun kaupunginteatteriin ihan samantein. Tästä ei koko perheen esitys enää parane, ei sitten millään. Itse aion katsomaan vielä kerran!


Kuvien copyright  Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen alennushintaisella henkilökuntalipulla.

Babe - urhea possu / Turun kaupunginteatteri 20.11.2019

Jos joku elokuva saa minut itkemään kerta toisensa jälkeen niin se on Babe-possu. Se on jotenkin niin kamalan liikuttava, ja nostaa kyyneleet silmiin ilosta ja surusta. Nyt leffa on tuotu teatterin lavalle, ja oli siis ihan pakko mennä katsomaan miten ihmeessä se onnistuu. Elokuva kun on animaatio.

Ja täytyy sanoa että vallan erinomaisesti on Turun kaupunginteatteri taas kerran hommansa hoitanut. Siinä missä näyttelijöiden rajat saattaisivat tulla vastaan, otetaan nukketeatteri apuun. Osa eläinhahmoista on siis tehty perinteisellä ihminen pukeutuu eläinpukuun -tekniikalla, mutta osa on nukkeja. Tämä ratkaisu toimii erinomaisesti. Ja miten upeasti sekä ns. tavalliset näyttelijät näitä nukettavat, että varsinkin parin viikon varoitusajalla Baben puikkoihin hypännyt nukketeatteriammattilainen eli Merja Pöyhönen. Jonka toki pitikin olla toisena Baben nukettajana osassa esityksiä, mutta nyt Sirpa Järvenpään sairastumisen myötä hoitaa homman, ainakin toistaiseksi. Mitä ammattitaitoa! Ei ole meinaan pieni rooli tämä.

Australialaisen Dick King-Smithin alkuperäistarina ja David Woodin näyttämöteksti on vähän sellainen ryysyistä rikkauksiin-muunnelma. Hyväntahtoisen leppoisa maanviljelijä Hogget (Stefan Karlsson) voittaa possun markkinoilta, ja joulupaistiahan siitä aiotaan, varsinkin rouva Hogget (Riitta Salminen). Mutta possupa sopeutuu farmin elämään hienosti, ja varaemonsa paimenkoira Flyn (Minna Hämäläinen) opissa siitä kehkeytyy myös oiva lammaspaimen. Tosin Flyn kovakouraiset paimennusmetodit ovat Baben mielestä ihan surkeat ja hän luottaa kohteliaaseen käytökseen. Lisäksi ystävystyminen lampaiden matriarkka Mään (Pia Kalenius) kanssa takaa lampaiden suopeuden myös paimennettavina. Vaan mitäpä siitä seuraa kun isäntä ilmoittaa Baben paimenkoirien taitolajien grand prix-kisaan?? Ja muuttaako rouva Hogget mielensä joulukinkkuasiasta?

Tämä on kyllä riemastuttava näytelmä ja sopii hyvin koko perheelle (ei ehkä ihan herkimmille katsojille, minä olen vissiin ihan siinä rajoilla). Olin iltapäiväesityksessä, joten katsomossa ei montaa aikuista lisäkseni ollut. Lapsille oli paljon hauskoja juttuja lavalla, mutta niin oli kyllä aikusillekin. Vähän kyllä hävetti, kun about 10-vuotiaat tytöt kääntyivät penkeiltään katsomaan mitä se täti tyrskii... Eli muistakaa ottaa myös nenäliinat mukaan!

Vaikka pukusuunnittelija Tuomas Lampinen tekee aina upeaa työtä, niin nyt on kyllä eläinpuvut kerrassaan huikaisevan hienot! Ihmiset jäävät tässä tweedeineen ja hienoine lätsineen kakkoseksi, vaikka nekin toki ihanan maalaisbrittiläisiä ovatkin. Vaan katsokaapa heti alussa upeasti leijuvaa afgaaninvinttikoiraa (Markus Ilkka Uolevin esittämänä). Miten hienosti liukuvärjätyt puvun sadat, ehkä tuhannet, hapsut heiluvat! Ja miten hauskat on lampaiden nukettajien pulleat pumpulihattara-asut, itseään sukivan kukon (Aaro Wichmann) tai pöyhkeän kalkkunan (Ulla Koivuranta) värikkäät höyhenpeitteet tai Mustat ratsastajat mieleen tuovat mustansynkeät kaatopaikkakoirat! Kerrassaan hienoa! Rouva Hoggetin lammastossut ovat ihana yksityiskohta. Jani Uljas on lavastanut todella autenttisen - mutta sopivan rennolla otteella - maatilamiljöön maissipeltoineen, paaleineen ja ennenkaikea monikäyttöisine taustakulisseineen. Tätä käytetään hykerryttävästi sekä paimennuskilpailuissa että auton kulkupaikkana. Tiedättekö kun joku tulee lähemmäs, se suurenee? No, tämä on niin ihana että en osaa kuvailla sitä edes tarkemmin. Pakko nähdä.

Isot kiitokset kaikille lavalla esiintyville, nukke-eläinten kanssa tai ilman. Huikeaa työtä.

Musiikkia on kivasti taustalla ja myös muutaman laulun verran, hauskasti Jussu Pöyhösen kääntämät sanat ja ihan toimivia (lastenlaulu)rallatuksia. Onneksi niitä ei ole kuitenkaan sen enempää; ei tämä kuitenkaan mikään maalaismusikaali ole. Jussi Vahvaselkää saa kiittää kivoista musasovituksista. Viulistikaksikko Ulriikka Heikinheimo ja Helena Puukka soittelee ihania folk/kantrirytmejään milloin missäkin nurkassa, oivallisesti miljööseen sopien. Just passelia!

Muutamia aika jänniäkin kohtia on, esimerkiksi kun kaatopaikkakoirat hyökkäävät lammaslauman kimppuun. Sen sijaan pelottavaa ei ole kahden karjavarkaan (M. I. Uolevi ja Pauliina Saarinen) vierailu. Se on komediakohellusta parhaimmillaan, ja kirvoittaa katsomosta makeat naurut. Niitä liikuittavia hetkiä on tietysti Mään kuolema, ja jo alussa paimenkoirapentujen myynti. Samaan aikaan mulla oli kotona myös sattumalta neljä paimenkoirapentua lähdössä maailmalle, ja varmaan senkin takia sai aikaan itkukohtauksen :-) Bordercolliepennut oli kyllä tehty hienosti kukin erinäköiseksi ja aivan huippuhienosti nuketettu. Hännät sen kun vispasi!

On muuten aivan mahtavaa kuinka maanviljelijä Hogget ja Babe löytävät jonkun sisäisen yhteyden heti alusta pitäen. Vaikka toinen on nukke! Nukeista muuten, ne ovat Heini Maarasen suunnittelemia ja rakentamia ja ihanan monipuolisia. Oikean lampaan kokoiset lampaat ovat ilmeikkäitä nekin, ja koiranpennut tulikin jo mainittua. Babe on aika veikeä ja veikeät ovat sen pyllistykset ja kiepahduksetkin. Sitten on mainiot ankat, ja rivitanssivat lampaat ja kaikkea muuta sensaatiomaisen hienoa! Siinä missä Milko Lehto on ohjannut upeasti kokonaisuuden, vastaa Timo Väntsi nukkeohjauksesta, ammattimiehenä. Pisteet molemmille; hienoa työtä kaikkinensa. Ulriikka Heikinheimo on suunnitellut hauskat koreografiat.

Eero Auvisen äänisuunnittelu moninaisine efekteineen osuu nappiinsa, kuten myös Mika Randellin valot. Ja Anna Kuljun maskeeraus pääsee tämmöisessä ihan oikeuksiinsa.

Babe - urhea possu on kyllä loistava nappivalinta koko suvun yhteiseksi teatterimatkaksi. Kyllä aikuinenkin viihtyy näin hyvin tehdyn teatterin äärellä. Ja on tässä opetuskin: vaikka joku on vähän erilainen, niin ketään ei saa kiusata. Ja jos uskoo itseensä, voi saavuttaa vaikka mitä! Kaikki on mahdollista! Jokaiselle aikuisellekin hieman mietittävää. Yleisökin saa hieman osallistua auttamalla Babea muistamaan lampaiden tunnussanan (joka on muuten todella piiiiitkä!). 

Ah, kertakaikkiaan ihana teatteri-iltapäivä. Älkää unohtako Babe-leivosta väliajalla. Esityksiä on toukokuulle saakka, eli hyvin kerkeää vielä mukaan lampaiden ja muiden maatilan eläinten matkaan.

Valokuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ole mun Querelle / Tehdas Teatteri 17.3.2019

No nyt ollaan aikuisten nukketeatterin ytimessä! Timo Väntsi on ehkä paras ihminen Suomessa tulkitsemaan Jean Genetin Querelle -romaania näyttämölle. Ole mun Querelle iski suoraan tajuntaani, ja jätti sellaiset visiot verkkokalvoilleni, että ne kyllä taatusti seuraavat minua ajasta ikuisuuteen. Kaunista, himokasta, vaikuttavaa, hersyvän hauskaa ja todella taitavaa. Tästä ei kyllä enää esitys parane - Tehdas Teatterille nyt heti kaikki mars!

Jean Genet kirjoitti Querelle de Brestin 1947, mutta suomeksi se saatiin vasta 1989. Siihen väliin kiilasi Fassbinderin elokuva, joka sai päivänvalonsa 1982. Väntsin tulkinnassa päähenkilönä/kertojana on eläkkeelle jäämässä oleva merivoimien luutnantti, joka on elänyt vuosikymmenet kaapissa, matruuseja tiiraillen ja himoiten. Miesten kiikarointi ja unelmointi - ja nyt se on kaikki jäämässä taakse. Ei enää salskeaa Querelleä. Nyt jää vain pingiksen peluu ja muistoviirit. Miestä on kyllä koitettu naittaa vuosien varrella mutta - "merivoimat, mikä ihana tekosyy vältellä normaalia elämää". Miehen mieli on vilkas, ja katsoja voi pohtia kuvitteleeko hän vain kaiken. Onko Querelle oikesti olemassa, ja tapahtuiko kaikki todella? Vai onko kaikki vain vanhenevan miehen mielikuvitusta?

Querelle on röyhkeä ja rietas; pahuksen monimuotoinen hahmo. Salakuljetukseen ja rikollisuuden poluille sorruttuaan ei millään tunnu olevan väliä. Siinä on puolalaisen Gilin kohtalo yhdentekevä. Esityksessä on monenlaisia suhdekuvioita ja kierteitä, vaikkei kai suhteista voikaan puhua, kun aika lailla fyysiseen kanssakäymiseen kohtaamiset jäävät. Querelle antaa ihan kaikille; oma veli taitaa olla ainoa ei-panokumppani tässä.

Kirjaan verrattuna hahmogalleriaa on pienennetty ja muutenkin juonta hieman virtaviivaistettu. Mutta eihän esityksen tarkoitus lienekään esittää Genetin kirjaa tai Fassbinderin leffaa vaan Väntsin tulkintaa niistä! Ja siinä tämä nukketeatteriversio onnistuu paremmin kuin hyvin. Se keskustelee molempien teosten kanssa tuoden oman näkemyksen asiaan. Eikä yhtään haittaa vaikkei olisikaan kirjaa lukenut tai elokuvaa katsonut, Ole mun Querelle seisoo ihan omilla jaloillaankin.

Väntsi on monitoimimiehenä käsikirjoituksen ja visuaalisen toteutuksen lisäksi itse lavalla koko tunnin mittaisen esityksen ajan. Vetäen virtuoosimaisesti myös kaikki roolit. Jaksan taas hämmästellä miten muuntautumiskykyinen kukaan voi olla. Väntsi eläytyy himokkaan vanhan merimiehen nahkoihin yhtä joustavasti kuin Querellen veljeksi Robertiksi, niljakkaan rouheaksi kapakan isännäksi Nonoksi, tämän vietteleväksi vaimoksi Lucilleksi tai sinnikkääksi komisario Marioksi (joka on kuin suoraan Tom of Finland-kuvastosta). Avukseen Väntsi taikoo esityskumppaneita köydenpätkistä, yksinkertaisesta t-paita & merimieshattu vaatepuussa -kombosta tai sitten hienosti tehdyistä nukeista naruvartaloineen. Nämä nuket ovat kyllä aika pelkistettyjä, oikeastaan pelkkiä päitä, mutta yhtäkaikki, heräävät eloon taitavissa käsissä. Että kyllä nukketeatterista on moneksi!

Väliin saamme kuulla otteita kirjasta, välillä nähdään objektiteatteriakin (vaikkapa kun köydenpätkä muuttuu savukkeeksi ja siitä taas Querellen kulliksi, välillä taas tanssiviksi hahmoiksi). Kieli on roisia, ja koko esitys muutenkin. Mutta ei meno liian härskiksi mene, ja koska kaikki asiat toteutetaan nukeilla, ei se varmaan tunnu kireäpipoisemmiltakaan niin "pahalta". Nuket ovat groteskeja, mutta todella ilmeikkäitä. Väntsi taikoo ne eloon.

Esityksessä käsitellään seksiä, kuolemaa, väkivaltaa, huumeita, murhia ja ties vaikka mitä, mutta ryppyotsaisuus on hyvin kaukana. Ole mun Querelle ei saarnaa tai moralisoi, vaan se on jonkunlainen himon tutkielma ja myös typerryttävän hauska. Ei todellakaan ihan perheen pienimmille, eikä kyllä ihan kaikille aikuisillekaan.

Merja Pöyhönen vastaa ohjauksesta ja äänisuunnittelusta. Ei mikään vähäpätöinen homma tämä! Meren suolaiset äänet luovat sopivaa tunnelmaa lokkeineen ja loiskeineen. Äänet, ja myös Jarkko Forsmanin huikean hieno valosuunnittelu, ovat todella iso osa esitystä. Laivan ruosteinen seinä pyöreine ikkunoineen sekä puulaatikot ja köysiniput vaihtuvat nopeasti La Féria -kapakan tunnelmiin.

Loppu on ihanan yllätyksellinen, ja kuin piste täydellisen esityksen päälle. Jäi niin hyvä mieli tästä esityksestä, että leijuin varmaan kolme metriä lattian päällä pois Tehdas-teatterin pienestä vinttitilasta.

Esityksiä on vielä, ja jos et Turkuun asti kykene niin Ole mun Querelle nähdään kerran Helsingissäkin, oivallisilla Oh My Puppets -minifestareilla Cirkossa 11.4. Mutta kannattaa olla nopea, sillä tätä et todellakaan halua missata. Mikäli olet täysi-ikäinen ja hyvän nukketeatterin ystävä.


Kuvien copyright Milla Järvipetäjä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika / TEHDAS Teatteri & Nukkehallitus, Pukstaavi 30.6.2018

Vain harvat suomalaiset ovat lukeneet Volter Kilven klassikon Alastalon salissa. Enpä kuulu tuohon harvalukuiseen joukkoon. Vuosia teos on kuitenkin kutkutellut jossain mielen taustalla - MIKSI se on muka niin vaikea ja miksi se on klassikon maineessa vaikka aniharva on sen selättänyt?? Mutta en ole kuitenkaan saanut tartuttua teokseen. Niinpä ajattelin että jospa pääsisin kirjaan sisään paremmin nukketeatterin avulla. Koska nukketeatteri! Kaikki esitykset paranevat nukketeatteriversiona! Vaan miten kävi? Koinko herätyksen ja hillittömän halun tarttua Alastalon saliin?

Kirjamuseo Pukstaavin pihalla voi kokea kaikenlaisia elämyksiä, mutta tällä kertaa Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika oli sisätiloissa. Ja hyvin se sinne sopi, koska esiintyjillä oli sellainen perinteinen nukketeatterinäyttämö, joten sellainen intiimimpi tila oli ehkä parempi. Tämä esitys sai ensi-iltansa alunalkujaan jo kesällä 2013, mutta jatkaa omaa elämäänsä edelleenkin silloin tällöin. Hyvä vaan tämmöiselle krooniselle mattimyöhäiselle.

Nukkehallitus ja TEHDAS Teatteri on taas kerran tehnyt huikean hienon yhteisproduktion! Ja ei tarvitse olla alkuteos edes tuttu, vaan hyvin pääsee kärryille tämmöinen ummikkokatsojakin. Lähinnä hieman vanhemmista katsojista koostuva yleisö on selkeästi kirjansa kuitenkin lukenut, ainakin kahdeksan viittasi kun asiaa kysyttiin esityksen aluksi. Harvemmin ehkä nukketeatteria katsoo näin varttunut yleisö :-) Jospa joku vaikka innostuisi ja tulisi katsomaan nukketeatteriin jotain ei-näin-korkeakirjallistakin?

No mutta joo. Nukettajia on kaksi, multilahjakkaat Timo Väntsi ja Merja Pöyhönen, joidenka kädenjälkeä ja esiintymisiä olen saanut ihastella monta monituista kertaa. Ja joka kerta jaksan ihailla ja ihmetellä sitä taituruutta ja ajoituksen täsmällisyyttä, ja improvisointikykyä ja muuntautumistaitoa mitä nämä esittävät. Upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa! Esitystä säesti, ja oli kyllä muutenkin mukana yhtensä tärkeänä näyttelijänä, harmonikkavelho Olli Kari, joka myös vastasi musiikin säestyksestä ja laulustakin, Haitarin lisäksi kuulimme myös banjoa ja kazookakin. Ihanan merellisesti pukeutunut esiintyjäkolmikko hurmasi kyllä koko katsomon ja monet halusivat käydä esityksen jälkeen "kulissien takanakin". Nuket olivat taas kerran persoonallisia ja hurmaavia kuten lavastuskin (niistä kiitos Outi Herrainsilta) - miten upea loppuhuipentuma avautuva laiva oli!

Volter Kilven kieli on koukeroista, polveilevaa ja täynnä itselle tuntemattomia sanoja. Merenkulkuun ja Kustavin murteeseen liittyvää sekä vanhanaikaista. Kyllä sitä kärryillä pysyy, mutta välillä tarttee skarpata. En tiedä sisältääkö Alastalon salissa enkeleitä tai lokkeja (ainakaan näin merkittävässä roolissa) mutta tässä esityksessä on. Ehkä ne ovat nukketeatterillisia vapauksia? Enkelit keskustelevat myös itse teoksesta, että kai ne jotain kommentaattoreita, tai näkökulmahenkilöitä ovat. Yksi kiinnostavimmista hahmoista tuntuu olevan päätään seinään hakkaava Pukkila. Pukkilalla on selkeästi patoutumia ja laivahimoa. Mies haluaa kapteeniksi vaikka kölipuukin kasvaa vielä metsässä! Ja aivan klassikkokohtaus on Pukkilan ja todella nälkäisen lokin kohtaaminen infernalisen nopean banjosoolon tahdissa. Jestapookenas!

Aivan hillittömän hauska esitys monella eri tavalla, ja vaikka rapatessa roiskuu ja kahvipullat lentelee ja helminauhat hajoilee, niin ihan kuin se kuuluisi esitykseen. Superiso kiitos Timo, Merja ja Olli! Ja iso kiitos myös Elina Lajunen tämän pikku-helmen ohjauksesta ja käsikirjoituksesta1

Ja jäikö minulle esityksestä hillitön lukuhalu ja meninkö jo kirjastoon Kilpi-hyllylle? No, en ihan vielä, mutta sain inspiraation suunnata Kustaviin Volter Kilpi-päiville, inspiroitumaan lisää ja oppimaan lisää näistä jäyhistä ja oudoista saaristolaisihmisistä ja heidän laivanrakennusprojektistaan.


Kuvien copyright Nukkehallitus/TEHDAS teatteri (en löytänyt kuvaajatietoja mistään.
Alin esityskuva omani.