Kuuma Ankanpoikanen: Ariadne - A Mess / Tehdas Teatteri 18.3.2023

Nukketeatteriryhmittymä Kuuman Ankanpoikasen uusin teos Ariadne - A Mess yhdistelee hienosti muinaisia antiikin myyttejä ja suomalaisia kansanluonteita, ja kaikki tämä upeasti nukke- ja esineteatterin keinoin. En voi kun äimistellä taas kerran, miten upeasti lukuisat hahmot heräävät eloon ja tuovat tarinat eläviksi. Monitaiteilija Merja Pöyhönen on sekä kirjoittanut esityksen ja esiintyy soolona.

42-vuotiaan ei pitäisi herätä yksin kreikkalaisella rannalla, tyhjän pullon vierellä, mutta näin nyt on päässyt käymään. Siitä alkaa uskomaton seikkailu ja tapahtumien vyöry, missä muistot, niin omat kuin vähän vanhemmatkin, linkittyvät ja sotkeutuvat yhteen. Samalla pohditaan kansallista identiteettiä ja ihmisen olemusta. Suomalainen on sellainen ja tälläinen, mutta olisiko sitä asiat paremmin jos olisi vaikka kreikkalainen? Varsinkin kreikkalaisen (tai kreetalaisen) jumalperheen jäsen kuten tässä Ariadne on. Ei ole helppoa sekään. 

On hauska huomata että yllättävän paljon sitä asioita Kreikan mytologiasta muistaakin. Lavalla nähdään labyrintin suunnitellut arkkitehti Daidalos (nyt oranssikeltaisena lankaväkkäränä) ja tämän sorminukke poikansa (muistatteko Ikaroksen, sen joka lensi liian lähelle aurinkoa). Ariadnen isä Minos ja turhamainen äiti ja tukku muita hahmoja. Komea Minotauros ja kosimaan saapuva Theseus. Mutta miten nämä kaikki liittyvät suomalaisiin myytteihin, kuten keskiyön aurinkoon, talvisotaan, kumiperunoihin ja PISA-tuloksiin? Miten meidän kulttuuriperimä sisällissodan traumoineen on niin ohut, verrattuna moniin muihin maihin. Vai onko se sittenkään, onko ruoho vihreämpää aidan tuolla puolen? Onkohan tämä yksi syy siihen että esitys on englanninkielinen? Ja voiko olla "hyvä" suomalainen jos tykkää hymyillä, eksyy metsään ja inhoaa neulomista? Voi kun saisi edes rippusen välimerellisiä sosiaalisia taitoja, tekisikö se autuaaksi?

Nukkien kavalkadi on taas mitä monipuolisin. On villalangasta tehtyjä hieman epäselviä "lankamoppeja", jostain langasta/metallista taivuteltuja päitä taidegallerian avajaisissa, isoja paperimassaisen oloisia päitä. Ja lankakasoja! Ariadne itse on rumankaunis isohko nukke, tehty kankaasta ja langoista ja ties mistä. Hauskasti nukkien neulomiseen käytetyt puikot on mukana monessa nukessa. Ja sekin on kiva yksityiskohta miten sormet muodostavat monella nukella nenän ja suun.

Sen lisäksi että Pöyhönen on erinomainen nukettaja, hän pääsee näyttämään myös taitavaa vatsastapuhumista tässä! Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu kaikenlaista, ja kymmeniä rooleja. Sitä voi vaan silmät ymmyrkäisinä seurata miten monipuolisesti hän kaikesta suoriutuu - eikä mene sekaisin nukkien äänissä. Esitys on itsessään kuin (lanka)labyrintti, monimuotoinen ja monipuolinen.

Valosuunnittelu on Essi Santalan käsialaa ja nukkeja on ollut Pöyhösen mukana luomassa Hanne Lammi ja Helena Markku sekä Eve Mäkitalo, joka toimii myös kaiken assistenttina. Äänisuunnittelussa Pöyhösen lisäksi kunnostautuu Antti-Juhani Manninen. 

Ariadnen voi bongata Helsingin Oh My Puppets! -festareilta huhtikuussa, ja suosittelen lämpimästi niin sitä kuin kaikkia muitakin festarin esityksiä. Ikäsuositus on 14, vaikkei tässä nyt mitään aikuisteemoja sinällään olekaan, mutta ehkä kielenkin takia. Ariadne oli taas kerran mainio osoitus siitä miten monipuolista suomalainen nukketeatteriosaaminen on!

Esityskuvien copyright Jesper Dolgov.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Assholes / Kuuma Ankanpoikanen & TEHDAS Teatteri, TIP-Fest 17.11.2017

No nyt oli! Tämä Assholes mun piti käydä katsomassa jo keväällä, mutta aikatauluongelmat estivät. Oli yksi niitä esityksiä mitä odotin eniten TIP-Festissä näkeväni. Sitäkin suurempi pettymykseni oli esityksen jälkeen. Väliaikaan asti se oli loistava - ja sitten loppuosa oli päämäärätöntä haahuamista mitä en ymmärtänyt lainkaan. Sen lisäksi se venyi etukäteen ilmoitetusta 1,5 tunnista reippaasti, puolisen tuntia.

Mutta se ensimmäinen osio. Grosteskeja tyyppejä makoilee pitkin poikin lavaa. Ollaan selkeästi jossain etelän lomakohteessa, mikäli asusteista voi mitään päätellä. On kukkapaitaa päällä, aurinkolippaa otsalla, leitä kaulassa ja lomalaisen vakiovarusteet eli tennissukat ja sandaalit jaloissa. Aaltojen kohina vahvistaa tätä lomafiilistä. Musiikki on himmeää, touhu outoa. Mulla kestää todella kauan ennenkuin oivallan että kaikkien tyyppien "läskipukujen" alla ei olekaan ihmistä. Hyvä minä. Kaikki on verkkaista, liikkuminen ja elehtiminen. Tässä puuhaillaan kaikenlaista, luetaan kirjaa ja tarkkaillaan yleisöä. Hyvin likeltä. Välillä kiusallisen läheltäkin.

Yksi hahmoista muistuttaa jotenkin Juice Leskisen ja Fingerpori-sarjakuvan Heimo Vesan välimuotoa. Kaikilla on isot päät ja niiden keskellä pikkiriikkiset kasvot. Tanssimuuvit ovat myös kuin hidastetusta filmistä. Samalla rumankaunista ja hellyttävää. Mitä kaikkea turisti puuhailee etelänlomallaan. Hauskuus syntyy näistä pienistä jutuista. Olenko minä tuommoinen turisti? Näinkö muut meidät näkevät? Katsoja voi katsella ikäänkuin peiliin. Ecce homo - katso ihmistä. Sitähän me teatterissa tehdään. Katsomme miten nämä tyypit edessämme toteuttavat ihmisen perinteisiä vaistoja. Ihmisen peilikuvina - tai irvikuvina. Miten vaan.

Antti-Juhani Mannisen konsepti ja ohjaustyö ja työryhmän kanssa käsikirjoittama. Kaikessa outoudessaankin tätä oli hauska katsoa. Konemainen amerikanenglanti heijastetaan myös seinälle. Oivallus: ei nämä taidakaan olla suomalaisia turisteja vaan amerikkalaisia! Vai onko tässä nyt yleismaallinen massaturistin prototyyppi, tämmösiä ne on joka paikassa?  Keskustelu lähtee sohvalinjalle ja muuttuu niin absurdiksi etten pysy enää perässä. Psykedeliaa ilman päihteitä.

Väliajan jälkeen on puvut ja naamiot riisuttu ja esiintyjät (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila) ovat edessämme omina itseinään. Sitten seuraa niin hämärää ja outoa liikehdintää etten enää ymmärrä missä mennään. Hitaat liikkeet jatkuvat, vähän nukkien tapaan, mutta ilman ulkokuoria. Katsomme toisiamme. Peili. Absurdia. Tämä ei ole enää nukketeatteriesitys vaan jonkunlainen performanssi, statement. Tavaroiden poiminta tai vesilasillisen kaataminen tuntuu olevan ylivoimaista vaikka fyysistä estettä suoritukselle ei ole. Omituiset keskustelut jatkuvat, koiran nimistä, rahan käytöstä.

Vaikka tätä mainostetaan TIP-Festin ohjelmavihkosessa englanninkielisenä, niin tosi paljon suomea tässä on. Okei, nukkien puheet on englanniksi ja vielä tekstitettyinäkin, mutta sitten toisella puoliajalla käydyt keskustelut ovat suomeksi. Katsomossa on n. puolet ketkä eivät tunnu ymmärtävän. Saahan tästä toki paljon varmaan irti ilman kielitaitoa, mutta. En tiedä johtuuko kielestä vai mistä, mutta lähelläni istuvat ihmiset herpaantuvat. Yksi selaa puhelintaan, toinen kaivelee kassistaan jotain. Toinen osio on liian outo, liian verkkainen, liian... erikoinen. Ja mulla ei sinällään ole mitään erikoisuuksia vastaan, mutta en ollut ainoa joka vilkuili kelloa ja monta kertaa.

Assholes oli esitys joka oli hämmentävän erikoinen. Ei varmaan jättänyt kylmäksi ketään, mutta minä jäin hyvin hämmentyneeksi. En tainnut sitten vaan ymmärtää mitä tällä haluttiin sanoa.

Harmittaa että oma loistava TIP-Fest urakkani loppui näin epätyydyttävästi. Olihan tässä paljon hyvää ja kiinnostavaa, mutta ensimmäisen puoliskon hyvä meininki hukkui kokonaan jonnekin väliajalla. Nyt oli ensimmäinen näkemäni nukketeatteriesitys joka ei jättänyt minua hihkumaan ilosta sen nähtyäni.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vanhan vuoden viimeinen päivä / Kuuma Ankanpoikanen & TEHDAS Teatteri, TIP-Fest 17.11.2017

Tulielementtien yhdistäminen mihin tahansa esitykseen toimii aina. Ja tämä komea Vanhan vuoden viimeinen päivä oli vieläkin vaikuttavampi palavien elementtiensä ansiosta.

Esitys oli surullinen ja jotensakin myös hieman tyly kuvaus eräästä syrjäytyneestä tyypistä. Kadulla asuminen on kylmää ja ankeaa, varsinkin tuulen puhaltaessa ja pakkasen paukkuessa. Ei auta vaikka polttaisi tulitikkuja. Jota ei tietysti saisi tehdä, koska ne on tarkoitettu myyntiin. H. C. Andersenin klassikkosatu Pieni Tulitikkutyttö ei tullut heti alusta mieleen, mutta myöhemmin siihen viitattiin kyllä hyvin vahvasti.

Pieni lava on täynnä kaikkea. Ostoskärryt on hyvä paikka aarteille, esimerkiksi sille perinteiselle Suojelusenkeli-taululle. Se sopii tilapäismajoituksen seinällekin. Öljytynnyreitä, roskaa ja roinaa, hella... Hieman sellainen kaatopaikka tai romutunnelma. Ihmiset heittävät pois kaikkea hyödyllistä; yhden roska on toisen aarre. Kaikkia näitä elementtejä hyödynnetään esityksessä hyvin.

Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen vastasivat käsikirjoituksesta ja Kalenius lisäksi vielä ohjauksesta, lavastuksesta ja puvustuksesta. Pöyhönen toimi lavalla esiintyjänä ja nukettajana. Tämä oli paljon muutakin kun perinteistä nukketeatteria (ja mikä edes on perinteistä nukketeatteria. Taas kerran tämä TIP-Fest osoitti minulle miten monimuotoisia esityksiä sopii saman laajan nukketeatteri-käsityksen alle). Erilaiset esineet heräävät eloon, piparimuoteista ostoskärryihin. On ihania teputtavia irtojalkoja. Jotka lopulta pääsevät lämmittelemään liedelle, surullisin seurauksin. Enkelisiipinen auttaa ja lohduttaa. Suojelusenkeli kyllä kaitsee, ja opastaa - ja ottaa tarvittaessa tykönsäkin.

Jotenkin se nukettajan ja nuken suhde on tässä poikkeuksellisen tärkeä, miltei symbioottinen. Toinen on kärttyisän oloinen, minä itte -tyyppi, joka ei haluaisi apua. Toinen haluaa auttaa ja huolehtia. Näiden kahden kohtalo kietoutuu yhteen. Pöyhönen on sopivalla tavalla läsnä, ja hänen käsissään tämä surullinen hahmo herää henkiin. Katsoja, ainakin minä, unohdan että toisena esiintyjänä on nukke, koska se tuntuu ihan yhtä elävältä kuin nukettajansakin. Taitavaa työtä.

Heini Maaranen on suomalaista nukentekijäeliittiä, ja tämäkin hieman hobitin ja menninkäisen näköinen reppananukke on hyvin tunnistettava hahmo, nyt kun olen Maarasen nukkeja enemmän bongannut eri esityksistä. Groteskilla tavalla kaunista. Inhimillistä.

     

Musiikilla on tärkeä osuus tässä esityksessä, koska puhetta ei juuri ole. Nauhalta tulevat puheet olivat englanniksi, mutta laululyriikat, jotka tukivat esityksen teemoja ja tarinaa vahvasti, olivat suomeksi. Sikäli hieman harmitti ulkomaalaisten puolesta, joita katsomossa puheensorinasta päätellen riitti. Kari Mäkiranta on se velho kuka vastasi musiikin tekemisestä ja esittämisestä. Olisipa kiva kuunnella näitä vielä uudelleenkin! Monipuolista, eli teknosta jazzahtaviin rytmeihin ja kaihoisaan iskelmään.

Tulta käytetään sopivan harkitusti, mutta todella upeasti ja vaikuttavasti. Elävässä tulessa on kyllä jotain, ikiaikaisen maagista ja lumoavaa. Tuli tuhoaa, ja puhdistaa. Hävittää, ja luo uutta. Tulielementit ja taitavan valosuunnittelun on loihtinut Jarkko Forsman. Tässä käytetään paljon myös hämäryyttä ja pimeyttä. Välillä spottivalot kohdentavat katseemme johonkin tiettyyn kohtaan. Tähtisädetikullakin voi saada aikaan ihmeellisen hienoja efektejä.

Omat ajatukset harhailivat pitkin poikin, kodittomien arjesta vanhoihin satuklassikoihin ja ties minne. Surumielinen, hetkittäin varovaisen toiveikaskin esitys kosketti. Kai vuodenvaihteeseen liittyy aina ristiriitaisia tunnelmia; toisaalta joutuu jättäämään kaihoisat jäähyväiset vanhalle vuodelle, mutta kulman takana tulee uusi ja koskematon. Mitä kaikkea seikkailuita se tuo tullessaan! Mahdollisuudet ovat rajattomat. Yhtä rajattomat kuin nukketeatteriesityksillä.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuuma Ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart / Oh My Puppets-festivaali, Cirko 23.3.2017

Mikä kumma siinä on, että nukketeatteri on iskenyt niin vahvasti muhun viime aikoina? Joten kun turkulainen nukketeatteriryhmittymä Aura of Puppets ja uuden sirkuksen keskus Cirko julkaisivat miniatyyrifestivaalinsa Oh my Puppets! - niin ensimmäisenä olin katsomassa saanko soviteltua näitä kalenteriini. Ja onneksi sain!

Kuuma Ankanpoikanen-ryhmän monipuolinen nukketeatteritaituri Merja Pöyhönen on loihtinut kerrassaan maagisen pienen esityksen 1937 kadonneen amerikkalaislentäjä Amelia Earhartin tarinan ympärille. Missing Amelia Earhart yhdistelee oivallisesti kaikenlaisia; nukkeja, teatteria, musiikkia ja muita elementtejä. Koko katsomo tulee vedetyksi mukaan taikapiiriin, jonka keskellä nähdään niin Amelia, kuin hänen lemmikkipingviininsä (!) Lindy, kärttyinen aviomiehensä George Putnam, viinaan menevä kartturinsa Fred Noonan ja kaikkea muutakin.

Pöyhönen on itse ohjannut ja käsikirjoittanut tarinan, sekä esittää kaikki hahmot. Heidi Maaranen on ollut mukana rakentamassa nukkeja ja suunnittelemassa lavastusta. Ihanan pienimuotoista ja kaunista. Pöyhönen on itse taitavan ilmeikäs ja fyysinen esiintyjä, joka on mukana joka solullaan ja ilmeellään. Hän todellakin tuo tarinan eloon.

Tässä esityksessä toimii oikeastaan kaikki. Jokainen nukke on täysin oma henkilönsä ja taas kerran huomaan unohtavani sen ihmisen siellä nuken takana hetkittäin kokonaan. Nuket ovat kaikessa... nukkemaisuudessaankin niin uskottavia ja omia persooniaan. Ne ovat ilmeikkäitä ja ihan oikeasti heräävät henkiin. Ihan sama minkä kokoisia tai näköisiä ne ovat. Välillä käytetään pienoislentokoneita, välillä ruskean darwimassan näköistä mössöä mistä muokataan tyyppejä.

Tämä on yhdenlainen näkemys Amelia Earhartin elämään ja lentämisen magiaan. En tienny ihan kauheasti Earhartin elämästä tai lentohistoriasta etukäteen, mutta nyt olen paljon viisaampi. Hän oli selkeästi vahvatahtoinen nainen, joka halusi lentää ja sen myös teki, vaikkei esimerkiksi kotoa paljoa kannustettu. Earhart ei suostunut perinteisiin tytön ja naisen rooleihin, vaan toteutti rohkeasti omia haaveitaan. Ajatelkaa nyt: siihen aikaan taivaalla oli käynyt aniharva, ja sitten tulee joku nainen (!) joka päättää toteuttaa omia haaveitaan ja lentää, lentää, lentää! Upeaa!

Esitys on kokonaisuudessaan tosi tunnelmallinen. Nerokas, kaunis, haaveileva - varmaan kuin Amelia Earhart itse. Teknisesti taitava ja monipuolisesti toteutettu. Jokainen saa haaveilla ja omista haaveista kannattaa tehdä totta. Kuten Amelia sanoi: "Jokainen tarvitsee joskus jonkun jolle esittää rohkeaa". Hän esitti rohkeaa, toteutti omat unelmansa, ja jäi siten historiankirjoihin ikuisesti.

Nyt kannattaa siis suunnata Turkuun katsomaan jotain hienoa; Missing Amelia Earhartin esitykset TEHDAS Teatterin tilossa nyt huhtikuussa!


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.