Mutta se ensimmäinen osio. Grosteskeja tyyppejä makoilee pitkin poikin lavaa. Ollaan selkeästi jossain etelän lomakohteessa, mikäli asusteista voi mitään päätellä. On kukkapaitaa päällä, aurinkolippaa otsalla, leitä kaulassa ja lomalaisen vakiovarusteet eli tennissukat ja sandaalit jaloissa. Aaltojen kohina vahvistaa tätä lomafiilistä. Musiikki on himmeää, touhu outoa. Mulla kestää todella kauan ennenkuin oivallan että kaikkien tyyppien "läskipukujen" alla ei olekaan ihmistä. Hyvä minä. Kaikki on verkkaista, liikkuminen ja elehtiminen. Tässä puuhaillaan kaikenlaista, luetaan kirjaa ja tarkkaillaan yleisöä. Hyvin likeltä. Välillä kiusallisen läheltäkin.
Yksi hahmoista muistuttaa jotenkin Juice Leskisen ja Fingerpori-sarjakuvan Heimo Vesan välimuotoa. Kaikilla on isot päät ja niiden keskellä pikkiriikkiset kasvot. Tanssimuuvit ovat myös kuin hidastetusta filmistä. Samalla rumankaunista ja hellyttävää. Mitä kaikkea turisti puuhailee etelänlomallaan. Hauskuus syntyy näistä pienistä jutuista. Olenko minä tuommoinen turisti? Näinkö muut meidät näkevät? Katsoja voi katsella ikäänkuin peiliin. Ecce homo - katso ihmistä. Sitähän me teatterissa tehdään. Katsomme miten nämä tyypit edessämme toteuttavat ihmisen perinteisiä vaistoja. Ihmisen peilikuvina - tai irvikuvina. Miten vaan.
Antti-Juhani Mannisen konsepti ja ohjaustyö ja työryhmän kanssa käsikirjoittama. Kaikessa outoudessaankin tätä oli hauska katsoa. Konemainen amerikanenglanti heijastetaan myös seinälle. Oivallus: ei nämä taidakaan olla suomalaisia turisteja vaan amerikkalaisia! Vai onko tässä nyt yleismaallinen massaturistin prototyyppi, tämmösiä ne on joka paikassa? Keskustelu lähtee sohvalinjalle ja muuttuu niin absurdiksi etten pysy enää perässä. Psykedeliaa ilman päihteitä.
Väliajan jälkeen on puvut ja naamiot riisuttu ja esiintyjät (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila) ovat edessämme omina itseinään. Sitten seuraa niin hämärää ja outoa liikehdintää etten enää ymmärrä missä mennään. Hitaat liikkeet jatkuvat, vähän nukkien tapaan, mutta ilman ulkokuoria. Katsomme toisiamme. Peili. Absurdia. Tämä ei ole enää nukketeatteriesitys vaan jonkunlainen performanssi, statement. Tavaroiden poiminta tai vesilasillisen kaataminen tuntuu olevan ylivoimaista vaikka fyysistä estettä suoritukselle ei ole. Omituiset keskustelut jatkuvat, koiran nimistä, rahan käytöstä.
Vaikka tätä mainostetaan TIP-Festin ohjelmavihkosessa englanninkielisenä, niin tosi paljon suomea tässä on. Okei, nukkien puheet on englanniksi ja vielä tekstitettyinäkin, mutta sitten toisella puoliajalla käydyt keskustelut ovat suomeksi. Katsomossa on n. puolet ketkä eivät tunnu ymmärtävän. Saahan tästä toki paljon varmaan irti ilman kielitaitoa, mutta. En tiedä johtuuko kielestä vai mistä, mutta lähelläni istuvat ihmiset herpaantuvat. Yksi selaa puhelintaan, toinen kaivelee kassistaan jotain. Toinen osio on liian outo, liian verkkainen, liian... erikoinen. Ja mulla ei sinällään ole mitään erikoisuuksia vastaan, mutta en ollut ainoa joka vilkuili kelloa ja monta kertaa.
Assholes oli esitys joka oli hämmentävän erikoinen. Ei varmaan jättänyt kylmäksi ketään, mutta minä jäin hyvin hämmentyneeksi. En tainnut sitten vaan ymmärtää mitä tällä haluttiin sanoa.
Harmittaa että oma loistava TIP-Fest urakkani loppui näin epätyydyttävästi. Olihan tässä paljon hyvää ja kiinnostavaa, mutta ensimmäisen puoliskon hyvä meininki hukkui kokonaan jonnekin väliajalla. Nyt oli ensimmäinen näkemäni nukketeatteriesitys joka ei jättänyt minua hihkumaan ilosta sen nähtyäni.
Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti