Kaikki on lähellä, käden ulottuvilla. Osa katsojista istuu lattialla ja loputkin kumartuvat eteenpäin. Muuten missaa jotain oleellista koska nyt kyseessä ovat todella pienet miniatyyrinuket. Tunnelma on hartaan intiimi. Vajaassa tunnissa saamme seurata sellaista tarinaa mikä tuo palan kurkkuun ja turhautuneen olon maailman pahuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.
Ihmiskehot riisuvat vaatteensa ja muuntuvat kummuiksi, laaksoiksi, vuoristoksi. Sodan äänet, räjähdykset, jossain palaa. Äänisuunnittelu (Niklas Nybom) on tärkeässä osassa, se tuo tämän hajoavan maailman katsojan iholle. Musiikki tukee tätä. Täältä on paettava. Pieni joukko lähtee pois. Epätoivoiselle matkalle, jonka perillepääsystä ei ole mitään takeita.
Esiintyjien, voiko heistä puhua nukettajinakin, kontakti katsojiin on todella läheinen. Aluksi tiivis katsekontakti jokaiseen meistä. Pääsemme siten heti mukaan esitykseen sisälle. Olemme tässä ja koemme nämä ihmiset, ja heidän tuskansa ja eläytymisensä. Ei artistikaan ole esityksessään ulkopuolinen. Tämä on elävä esimerkki miten esiintyjän kehosta tulee näyttämö. Kun pienet figuurit kiiruhtavat selkään maalattua maantietä. Kun hiekkamyrsky pöllyää tai helikopterien valonheittimet pyyhkivät vuorenseinämää. Upeiden ääniefektien lisäksi taitavasti suunniteltu videokuva sekä monipuolinen valaistus (Jarkko Forsman) tukee esitystä. Välillä nukettajat muuttuvat esittämikseen hahmoiksi, esimerkiksi Punaisen Ristin paikattaviksi. Olen vaikuttunut.
Esitys on kuin hidastempoista tanssia, missä jokainen liike ja katse on merkittävä. Näkymättömät maat tuo pakolaiskysymyksen oikeasti iholle ja katsoja pääsee mukaan tapahtumien keskipisteeseen.
Esityksen jälkeen mietin että nämä esiintyjät hallitsevat kyllä itsensä upeasti. Jalkapohjat eivät saa olla kutiavat ja kropan pitää pystyä pysymään paikallaan hankalissa asennoissa pitkän aikaa. Kurinalaisuutta luovuuden lisäksi. Verkkaista mutta painostavaa. Tunnelmallista mutta epätoivoista. Taistelua kelloa vastaan. Pääseekö kukaan verkkoaidan yli? Vesikohtaukset saavat katsojankin pidättämään henkeään. Uutislähetys keskeyttää tylyllä tavalla; samassa päivämäärässä ollaan. Keho muuttuu mereksi sinisen maalin avulla; miten pelkkä hengittäminenkin luo aaltoja.
Tämä muistuttaa minua alkusyksystä Helsingin Juhlaviikoilla näkemästäni espanajalaisryhmän Birdiestä, kahdellakin tapaa. Tämmöisten mikromaailmojen luominen, miniatyyrinukeilla, kameratyöskentelyllä ja teknisillä apuvälineitä (vaikkapa sumutinpullolla vesisadetta). Sekä sitten vielä se tarina; kun ulkopuoliset pyrkivät pakoon omasta ankeudestaan ja sinne "sivistyksen" pariin eli länsimaihin, hinnalla millä hyvänsä. Henkensä uhallakin. Kai näitä teemoja käsittelee nyt monenlaiset taiteilijat ympäri maailmaa - ja hyvä niin. Ehkä sillä tavalla me länsimaisessa yltäkylläisyydessä elävät etuoikeutetut ihmisetkin heräämme maailman todellisuuteen.
Häkellyttävä esitys. Olen mykistynyt. Ihmiskehon ja mielikuvituksen liitto on saumaton!
Kuvien copyright Pernilla Lindgren.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti