Öbaut seitsemän veljestä / Siuron Koski-Teatteri 25.7.2021

Korona aiheuttaa edelleen monenlaista harmia kulttuurintoimijoihin tänäkin kesänä. Nokialaisen Siuron Koski-Teatterin viime kesälle kaavailtu Vanja-eno siirtyi hamaan tulevaisuuteen, ja tälle vuodelle otettiin ohjelmistoon Mikko Koivusalon kynäilemä Öbaut seitsemän veljestä. Pohjateoksena tässä tietenkin Aleksis Kiven klassikko, mutta varsin erilaisena tulkintana. Tauti lykkäsi siurolaisten esityksiä parilla viikolla heti ensi-illan jälkeen, mutta onneksi saivat lisänäytöksiäkin. Meidän kuusihenkinen iskuryhmä pääsi testaamaan koskenpartaan penkkejä heti karanteenitauon jälkeisenä sunnuntaina.

Ja avot, kyllä kannatti! Koivusalon ja ohjaaja Kyösti Kallion sovittama teksti toimii kuin junan vessa. Kiven alkuperäisteoksesta on mukana toki kaikki oleelliset henkilöt, tapahtumat ja paikat, mutta lyhennettynä, mukailtuna, karrikoituna ja entisestäänkin humoristettuna. Esityksen välillä henkeäsalpaava tahti tarjoilee niin nauruntyrskähdyksiä, hihitystä kuin hekotustakin. Kiven teksti on kokoajan taustalla punaisena lankana, mutta päälle on kuorrutettu kaikkea muuta mahdollista paksu kerros.

Nelihenkinen näyttelijäsakki taitaa kyllä kaikki roolit. Pienillä tehokeinoilla Harri Heiskanen muuntautuu jäyhästä Juhanista "jumppikselle" puhuvaksi Simeoniksi. Noora Koski on loistava niin kaksoisveljesroolissaan ja myös muina hahmoina (ja mikä härkä!). Mika Eerola taitaa oikeasti tykätä munasillaan juoksemisesta, mutta osaa kyllä paljon muutakin. Tämän Toukolan jengiläinen "Nyt tulee nekkuun, vittu" -hokemineen on ihan huippu. Varsinainen koomikko. Ja hänen mäyristä taukoamatta puhuva Timonsa! 

Esityksen todellinen multitaskaaja on kuitenkin Paavo Poikonen, joka väläytteli sääriään ja helmojaan jo toissavuoden Kalenteritytöissä. Teinipoika Eero, räpylämäinen lukkari, Kuppari-Kaisa, Männistön Venla ja mitä vielä, kaikki roolit sujuvat (ja varsinkin naisroolit). Loistavia suorituksia. Ja mitkä tanssimuuvit!

Mukaan tekstiin mahtuu monenlaisia matteja ja Nykäsen lentäviä lauseita, huikea käsinukke-Valko,  saunan tsiljoonaan kertaan palaminen, eeppinen kursailukohtaus, Impivaaran muodonmuutajapeikko, pakkasyön kirmailut jäätävässä hangessa, ja tottakai kunnon kesäteatteriperinteitä kunnioittavia kännäilykohtauksia! Ja sitten me ryypättiin! Late-Lammaskin keretään toivottaa hirteen.

Kyllä yhteiskunta vaatii nykyään mieheltä mahdottomia, toteaa Juhani. Nämä seitsemän veljestä ovat samaan aikaan toinen jalka Kiven menneessä maailmassa ja toinen modernissa post-agraarisessa yhteiskunnassa. Kaikki kilpistyy lukutaitoon, tai tässä tapauksessa sen puutteeseen. Ilman sitä ei saa naista, ei perhettä, ei asemaa, ja veljesten loppumaton to do -lista ei tule tehdyksi. 

Ihan perheen pienimmille tämä esitys ei kyllä sovi, kaksimielisyyksiä, kiroilua ja muuta paheksuttavaa (!!) on sen verran. Mutta aikuiskatsojiin, ainakin jos ei ota kaikkea niin vakavasti, uppoaa.

Kallion lavastus ihanan vinoine mökkeineen toimii. Eihän sitä paljoa muuta tarvitakaan, maisemasta huolehtii upea luontonäkymä. Maestro Kallio on laatinut alan ammattilaisena myös humoristisen äänisuunnittelun: efektit toimivat just eikä melkeen. Ja biisivalinnatkin toimivat yllättävän hienosti: Girls just wanna have fun, Queenia, Abbaa... - vaikkei ne nyt ehkä ihan Kiven henkeä edustakaan. Mutta tämän esityksen henkeä kyllä. Hendrixin Purple Haze sopii hienosti Simeonin ja Eeron kaupunkisekoilujen taustamusiikiksi. 

Katri Innanmaan pukusuunnittelu on kaunista katsottavaa. Valkoisesta pitkästä paidasta on moneksi.

Jos nyt jotain moitittavaa on ihan pakko keksiä, niin muutama kohtaus oli aavistuksen pitkitetty ja pysähtynyt. Muutenhan esitys rullasi höyryjunan tavoin eteenpäin. Erinomaisen hyvin Kallio porukkaa on ohjannut. Lopuksi onneksi löytyy oivallinen rintsikkametodi jolla Juhanikin oppii aa bee ceensä ja pystyy lausumaan Shakespearen sonettia Venlalleen!

Hulvaton esitys ja ihan kesäteatterien aatelia, taas kerran. Menkää, katsokaa ja tykästykää! Esityksiä on  14.8. asti. Ensi vuonna taas uudet kujeet. Samalla vierailulla muuten kantsuu poiketa virran toisella puolella Siuron Koski-Baarissa pizzalla. Niin Nokian Nipotkin teki tänä vuonna.

Esityskuvien copyright Riina Katajisto, kiitoskuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lear / Romulan taiteellinen teatteri 21.7.2021

Aah, kesä, ja taas Romulan Taiteellisen Teatterin uusimman Shakespeare-tulkinnan aika! Tällä kertaa esityspaikkana Kiikan vanha tunnelmallinen paloasema, viehättävä neliskanttinen pieni kivirakennus. Sinne oli pystytetty pieni katsomo 30 hengelle sekä taidenäyttely. Me katsojat pääsimme alkumaljan kera osallistumaan taidenäyttelyn avajaisiin, osaksi esitystä siis. Mikä mahtava avaus!

Keskelle taideteoksiin tutustumista paikalle pärähtää papparainen. Ei pappa-Tunturilla, vaan vuosimallin 68 Jupiterilla. Harmaa parta viuhuen, maalintahraiset lappuhaalarit lepattaen ja pipo päässä Cousteau-tyylisesti. Siinähän on taiteilija itse eli kuningas Lear (Pauli Kylväjä)! Perässä juoksee pinkkiin pukeutunut narrinsa (Marjo Ventola), mankasta rokkia huudattaen. Mikä suurenmoinen sisääntulo! Olen heti myyty.

Kuningas Lear ei ole koskaan ollut mikään suosikki-Shakespeareni, kaikkea muuta. Mutta brittiohjaaja Dan Phillips onnistuu kiteyttämään siitä kaiken oleellisen ja tarjoilemaan esityksen napakkana ja nopeatempoisena. Tarina avautuu ihan uudella tavalla, ja henkilöhahmot saavat syvyyttä. Turhat rönsyt ja koukerot on karsittu, henkilöhahmoja tiputettu pois, sukupuolia sumplittu hieman uuteen malliin. Tuloksena on selkeä ja looginen esitys. Kaunis kieli (Matti Rossin suomennokseen perustuva) toimii erinomaisen hyvin. 

Pieni paloasema toimii tilana loistavasti ja sisäänkäyntejä (myös ikkunaa) hyödynnetään taitavasti. RTT:n vakiovisualisti Joanne Greenwood on loihtinut tilaan taidenäyttelyn maalauksin ja installaatioin, sekä tuonut värejä ja tunnelmaa erilaisilla kankailla. Pelkistettyä ja rustiikkia, ja sopii sekä tilaan että esitykseen hienosti. 

Myös Greenwoodin puvustus on sopiva yhdistelmä ylhäisempien käyttämiä hienompia hepeniä että rahvaan ryysyjä. Learin tyttäristä Goneril (Kaisa Laakso) ja Regan (Sanna Niemelä) ovat sliipattuja ja jakkupukuisia, ja nuorin Cordelia (Sanni Kero) hyvin lapsekkaasti puettu lappuhaalareihin. Kunnes on aika tullut aikuistua, ja se sitten heijastuu heti pukeutumiseenkin. Jakkupuku on hyvä suojavaate. Narrin toppatakki ja tuulipuvun housut tuovat mieleen pulimummon. Gonerilin punaiset kengät ovat piste iin päällä!

     

Näyttelijäjoukko puhuu selkeästi, hyvin artikuloiden. Muutenkin porukka osaa kyllä asiansa eli näyttelemisen. Ihan syystäkin väliaplodeja satelee tämän tästä. Juonivan niljakas Edmund (Pekka Pantsu) on sopivan mahtipontinen ja Gloucester (Jaakko Karjula) väkevä mutta taipumaton, varsinkin lopun sokeutettuna. Toki Kyntäjän Lear itse on ihan huikea liehuessaan pitkin poikin elämässään ajelehtivana vanhana miehenä. Kuin joku ikinuori punkkari, anarkistinen mutta oman elämänsä vanki. 

Show'n taitaa varastaa kuitenkin Miikka Yli-Hongiston Edgar. Hän on kerrassaan loistavan yliampuva, varsinkin kun Edgar muuntuu hullu-Tommiksi. Huipputason heittäytyvää näyttelemistä! Susanna Lehtosen Kent on myös hienosti rakennettu roolityö. Lisäksi estradilla nähdään Santeri Mäensivu (Albany), Kati Juurikka (Cornwall) ja Tanja Myllyoja (mm. Burgundy). Jokainen mies ja nainen on roolissaan paikallaan.

Ken onnistuu puristamaan Learin tunti kahteenkymmenen minuuttiin ansaitsee isot aplodit. Aika menee nopeasti, käänteitä on paljon kun tarina on kompakti. Phillips on saanut kyllä tästä porukasta paljon irti. Vaikka RTT on tehnyt paljon mieleenpainuvia Shakespeare-esityksiä vuosien varrella, niin tämä saattoi nousta suosikikseni. Siitäkin huolimatta että Lear ei normaalisti uppoa (ja olen nähnyt sen niin Esko Salmisen, Ian McKellenin kuin Simon Russell Bealin tähdittämänä). 

Charles Fletcherin musiikki sopi hienosti esityksen tunnelmaan ja tilaan.

Ei ihme että kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä, niin korkeatasoista teatteria Kiikassa nähtiin. Lear vieraili myös Nauvossa ja Vammalan vanhalla Shellillä. Lämmin kiitos myös katsojien loistavaan huomioimiseen - oli todella hyvä saada tieto ennakkoon esityspaikan viileydestä. Paksu villapaita ei todellakaan ollut liikaa!

Jään innolla odottamaan minkä Shakespeare-teoksen kimppuun RTTläiset seuraavaksi tarttuvat.

Esityskuvien copyright Tiltu Lahtivirta, yleiskuva sekä loppukiitokset omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Case Crisis / Teatteri Iva, Pyynikin trikoo 20.7.2021

Taidokkaan Teatteri Ivan viimeisimmä esityksen koko nimi kertookin kaiken oleellisen: Case crisis (ilmastomurha, malegazelesbo-besties-catfight-kompleksi jne.). Juuri tästä oli kyse, ja sitten paljon muustakin. Esitys vanhassa tehdaskompleksissa, harvaan istumassa nimetyillä tuoleilla, osallisena muotinäytöksen catwalkia, maailman metropolien sykkeessä. Katariina Korpelan ohjaama esitys kertoo kahden popkuningattaren monitahoisesta suhteesta on ja off-stage - mutta myös laajemmista teemoista. Millaista on olla miehisen katseen alla, julkkisten fanittamisesta ja sen äärimmilleen viemisestä, Kaiken taustalla soi teknobiitti ja välkkyvät valot.

  

Neljä lahjakasta esiintyjää vievät tarinaa eteenpäin. Pauliina Kuusisto ja Annika Palojärvi ovat Miranda ja Anastasia, Anastasia ja Miranda, yhdessä ja erikseen. Kaksi suurinta popstaraa, bestiksiä ja ehkä jopa enemmän, mutta julkisuudessa toki kilpailijoita. Tarinaa avataan heidän päiväkirjojensa, viestiensä, somemaailman kautta. Dear diary -päivityksiä ja ääniviestejä. Miksaus/äänentoisto ei ainakaan ensi-illassa osunut ihan nappiinsa, koska osa puheesta hukkui ja oli epäselvää. Myös kieli taisi olla välillä liian lennokasta tämmöisen vanhemman katsojan korviin, sen verran nuorisotrendikästä se oli. Paljon anglismeja ja lyhenteitä. Mutta ei tätä ehkä ensisijassa ollut suunnattukaan tämmöisille kääkille, vaan parikymppisille. Ilokseen näitä Ivan esityksiä kuitenkin katsoo, ja saa pienen ikkunan hieman nuorempienkin maailmaan. Sitäpaitsi tämänkin esityksen herättämät ajatukset ja mielleyhtymät ovat tärkeitä, ihan kaiken ikäisille.

Tytöt vaikuttavat pinnallisilta bimboilta, mutta todellisuus on toista. Syvällistä pohdintaa maailman tilasta, ilmastonmuutoksesta ja sen tuomasta ahdistuksesta, somemaailmasta ja julkisuudesta. Raikasta, ajankohtaista ja kantaaottavaa. Metoo ja ylipäätään tämä aika tarjoilee paljon mahdollisuuksia monenlaisiin teatteriesityksiinkin. 

Mimmi Ahosen kirjoittamaa soppaa hämmentää se fanifiktiota ja todellisuutta sotkeva Fani (upeasti maskeerattu Ville Vuorikoski) joka uskoo Mirastasian olevan totta eli näkee romanttisia viritelmiä kahden julkkiksen välissä sielläkin missä sitä ei ole. Vai onko? Se on katsojan tehtävä selvittää. Onnistuuko salamurhajuoni ja miten Roosa Leivon esittämä Pyrkyri liittyy tähän kaikkeen? Kuka on kenenkin isä ja kuka taas exä? Mieskatseelta ei voi välttyä, taaskaan.

Upeat puvut ja maskeeraukset olivat Katariina Korpelan ja Maija Välimäen käsialaa. Erityisesti Fanin pvc-hanskat ja korsetti säväyttivät, puhumattakaan Pyrkyrin valkoisista saapikkaista.

   

Välillä tartutaan mikkiin ja pistetään lauluksi. Biisitkin ovat, tietenkin, omia tuotoksia. Kannattaa muuten lukaista ajatuksella myös käsiohjelmaan ikuistetut sanoitukset. Kuten vaikkapa tämä Mulla ei oo aikaa (Tik tik) biisistä:

Mul on liikaa seteleitä
Kaupallisii yhteistöitä
Luksus-spa-hotelliöitä
Epäeettisii töitä
Käytettyjä kliseitä
Vedettyjä perseitä
Vitun turhii virheitä
Sängyssäni käärmeitä

Tämä ei ole mitenkään perinteinen "katsomo siellä ja esiintyjät täällä" -henkinen juttu, vaan Pyynikin Trikoon tilaa käytetään hienosti hyväksi, pylväitä ja koko salia. Teatteri Iva vie esityksensä erilaisiin paikkoihin, ja hatunnosto siitä. Catwalk-kävelyt kokoavat kaiken yhteen, esiintyjät ovat katseissamme ja ottavat tilan haltuun.

Bonuspointsit lasermiekkailusta!

Case crisis herätti paljon ristiriitaisia fiiliksiä. Tärkeitä teemoja ja ajatuksia, hieman sekavassa muodossa. Rehellisyys kannattaa, itselleen ja muille. Ennenkaikkea Case Crisis tarjoili taas yhden puolen näistä superlahjakkaista esiintyjistä, jotka Teatteri Ivalaisina tunnetaan. Pistäkääpäs porukka seurantaan!

Kuvien copyright Maija Välimäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Agatha Christie syytettynä murhasta & satyyrinäytelmä Seireenit sukkahousuissa / Teatteri-illat, Valkeakoski 15.7.2021

No nyt oli kyllä huikea tuplailta Valkeakosken Kauppilanmäellä! Marko Itkonen on todettu jo monena kesänä tässäkin blogissa todella lahjakkaaksi näytelmäkirjailijaksi (ja ohjaajaksi), ja niin taas toistan itseäni. Teatteri-illat vetäisi ensi-illassa kaksi vajaan tunnin mittaista esitystä helteisessä illassa - ja upeasti ne molemmat upposivat yleisöön. Hyvin erilaiset jutut oli Itkosen kynästä lähteneet, mutta kumpikin todella nerokkaita luomuksia. Näitähän piti esittää jo viime kesänä mutta korona perui esitykset. Onneksi nyt päästiin nauttimaan!

Agathta Christie syytettynä murhasta oli tyylipuhdas Christie-pastissi. Oikein toimiva murhamysteeri, eristetyssä paikassa tottakai. Katsoja saattoi pohtia syyllisen arvuuttelun lisäksi myös sitä kuinka monta Christie-kliseetä ehtii vajaan tunnin esityksestä löytämään (niitä meinaan piisaa aina epäilyttävästä hovimestarista eksentriseen yksityisetsivään). Esitystä oli ollut ideoimassa satakunta dekkarinystävää somessa, joten monta näkökulmaa on huomioitu. Itkonen on sitten näistä aineksista keittänyt maukkaan dekkarisopan. Joka maistuu... ihanalta!

Meillä on rikas leskikreivitär (Ulla Huoviala-Kääpä), viinaan menevä hovimestari (Janne Kulosaari), mykkä miespalvelija (Mira Flinkman), ei kovinkaan pätevän oloinen yksityisetsivä (Lauri Heinonen), salaperäinen tohtori (Kulosaari), kaksi neitiä (Pauliina Syrjälä ja Flinkman) sekä toki kutsuvieraana itse Agatha Christie (Katja Sillanpää). Kun juoni etenee ja tihentyy, jokainen vaikuttaa epäilyttävältä. Kaikilla tuntuu olevan motiivi ja tilaisuus, mutta kuka on syyllinen? Jopa neiti Christiellä on omat salaisuutensa. 

Kerrassaan hykerryttävä juoni, vaikka toki paikoitellen pikkiriikkisen ennalta-arvattavakin (varsinkin jos lukee paljon dekkareita ja erityisesti Christie on tuttu kirjailija). Onneksi kuitenkin riittävän omaperäinen ja kekseliäs niin että katsojan mielenkiinto säilyy. Juonessa on kaikenlaisia hauskoja koukeroita, joista osa vähän yllättäviäkin. Mitä nämä kaikki katsojalle annettavat vihjeet ovat, hämäystä vaiko ihan huomionarvoisia juttuja? Miksi etsivä teeskentelee kasvissyöjää ja aamu-uimaria? Onko kuuro palvelija oikeasti kuuro? Ja mahtaako lääkärilläkään olla puhtaita jauhoja pussissaan... 

Myös komero näyttelee tärkeää osaansa talon mysteereissä. Toki myrsky eristää "metsästysmajan" ja puhelinlinjat katkeavat. Ja kas kun myrkyllisiä kasveja tuntevia vieraita osuu seurueeseen useampia... Meille tarjotaan monenlaisia vaihtoehtoisia loppuratkaisuja, vaan mikä on se oikea - vai onko mikään. Huh, kutkuttavaa! Suhdekiemurat kuuluvat toki myös christiemäiseen juoneen.

Lisäksi näimme taidokasta teekuppiakrobatiaa ja muutenkin hienoa menoa. Näyttelijät ovat niin osaavia, että heidän kaikkien työskentelyä on ilo seurata; jokainen teki mielettömän hienot roolityöt. Tämä porukka menisi kyllä ihan ammattilaisistakin.

Lavastus on tehty yksinkertaisesti, mutta olemme ihan selkeästi vauraassa kartanossa, vaikka se nyt metsästysmajan nimellä kulkeekin. Ilkka Pohjalaisen mainiot ääniefektit loihtivat niin myrskyt kuin monenlaiset muut äänet, ja muutenkin musiikki tihentää tunnelmaa hienosti. Ja puvustus se vasta vallan upea onkin! Surku tulee 35 asteen auringossa hikoilevia pynttäytyneitä esiintyjiä. Vuoden 1930 hengessä näemme plyysiä ja raskaita kankaita, pitkiä hansikkaita ja muuta ei-niin-hengittävää. Hienoa katseltavaa siltäkin osin. 

Nautinnollinen esitys!

Väliajan (ja herkullisten tarjoiluiden) jälkeen olikin aika illan toisen näytelmän. Pääsemme retkelle tyystin erilaiseen aikaan ja paikkaan. Muinainen antiikin kreikkalainen satyyrinäytelmä, Itkosen käsissä Seireenit sukkahousuissa, mutta moderniin aikaan näpsäkästi tuotuna. Ja vaikka nykyajassa ollaan, niin kahdeksanpolvinen runomitta on upeasti saatu pidettyä mukana. Viittauksia kreikkalaiseen mytologiaan on enemmän kuin kylliksi, ja jos äskeisessä esityksessä sai bongata dekkarikliseitä, niin nyt hieman historiaan perehtynyt katsoja kokee ihania ahaa-elämyksiä onnistuessaan yhyttämään henkilöhahmoja ja tapahtumia modernista kontekstista.

Lavastus on oikeastaan yksinkertaisen nerokas: museon pihapiirin männyt on verhoiltu antiikin pylväiksi tulostetuilla ja aukirullatuilla "sukilla" - huikea innovaatio! Puvustus alkaa perinteisesti: vaaleanvärisillä "kaavuilla" - mutta ah, tämä onkin hämäävä alku, ja pian pääsemme nykyaikaan. Porukka tekee tanssiesitystä jossa vanha pääesiintyjä (Nadja) korvataan uudella (Helena) - ja siitähän kostoretki alkaa. Mukana on aivan hulvattomia tyyppejä ja varsinkin riettaat ja räävittömät satyyrit (Ulla Huoviala-Kääpä ja Katja Sillanpää) ilahduttavat kovasti pulimummon muodoissaan. Herkullinen puvustus varsinkin heillä. Nämä jatkuvasti riekkuvat satyyrit ovat kyllä HURMAAVAT!

Alku on hieman sekava, mutta sitten asiat loksahtavat paikalleen ja huomaan miten taidokkaasti tämä on tehty. Loppu on ihan vaan fiilistelyä. Salskean Onnin (Lauri Heinonen) harharetket suuntautuvat Troijan sijasta Toijalaan, tanssikoulun pitäjä Terhi (mainio Pia Vaittinen) onkin iloisesti viinaanmenevä, mutta taustat kuullen ei ihme. Esko (taas huikea Janne Kulosaari) on tossukka ja takertuva mies - mutta onneksi lopuksi saa bondattua Onnin kanssa katsomossa. "Mitäs jos sää juttelet kaikenlaisia ja mää toistelen perässä" - kunnon Ekho siis.

Toki Onnin ja äitinsä välillä on romanssi, kuinkas sattuikaan. Aivan mielettömän taitavasti punottu juoni!! Myös Troijan hevonen nähdään, pahvilaatikkomuodossa. Mira Flinkman on hurjan hyvä itseään ihastelevana Nadjana (Narkissos) ja Pauliina Syrjälä kaikki hurmaavana Helenana. Suhdesoppa on melkoinen! 

Adrian Lui oli laatinut tanssijoille kauniit koreografiat. Hyvin tämä joukko myös tanssi. Sokerina pohjalla kuulimme myös xaphoonin soittoa, Janne Kulosaaren taitavissa käsissä.

Vaihdettavat taustataulut vaihtavat kätevästi näkökulmahenkilön omaan kertomukseen. Voi kun näitä Itkosen Markon tuotoksia näkisi myös laajemmassa levityksessä. Niin hyviä ne kyllä ovat. Valitettavasti miestä itseään ei esiintymässä tänä vuonna nähty, mutta sain napattua väliajalla kyllä varsin passelin poseerauskuvan!

Lisäksi koronarajoitukset oli huomioitu teatterilla esimerkillisen hienosti. Aivan ihastuttavat kaksi mininäytelmää taas nähtynä, yksi kesän parhaista kulttuurielämyksistä. Lisää tätä!! Lämmin kiitos koko sakki, ootte kyllä ihan huippuja!

Esityskuvien copyright Janne Kulosaari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Villa von Retee / Heiskan kesäteatteri 14.7.2021

Toisissa kesäteattereissa on kyllä uskomattoman hyvät laulajat. Niinkuin nyt hämeenkyröläisessä Heiskan kesäteatterissa. Silloin kannattaa joka kesä tehdäkin musiikkipitoinen esitys. Tänä vuonna se on Villa von Retee, Mirka Myrskyrannan ja Raimo Mäensivun kirjoittama komedia kaupunkilaisperheestä joka muuttaa maalle pitämään majataloa. Monta mutkaa on matkassa ennenkuin pääsemme onnelliseen loppuun. Ja aina välillä luikautetaan lauluksi. Tällä kertaa kaikissa biiseissä on yhteisenä nimittäjänä Vexi Salmen sanoitukset. Ja ihmeen monipuolinen miehen tuotanto onkin ollut!

Kunnon kesäteatterimenon takaavat osaavien ja musikaalisten esiintyjien lisäksi hauskat henkilöhahmot (erityisesti utelias naapurinpariskunta ilahduttaa), hulppeasti musisoiva nelihenkinen Retee livebändi, vauhdikkaat juonenkäänteet - ja kirsikkana kakun päällä koira! Mikseivät teatterit hyödynnä enemmän eläimiä esityksissään? Kultainennoutaja Veikko suoriutui tehtävästään suurella innolla.

Ollikaiset toteuttavat unelmansa maallemuutosta ja alkavat pyörittää Vanhan-Lassen (Aarre Aalto) vanhaa majataloa. Onneksi Vanha-Lasse jää kuitenkin nurkkiin pyörimään, tai lähinnä terassille istumaan ja lukemaan lehtiä, ja jelppii uusia yrittäjiä. Avajaisgaala lähestyy ja iloisella innolla Eeva (Marjut Leppänen) ja Antero (Jarmo Grek) laativat vieraslistoja. Sen sijaan nuoret Allu (Aino Mäkinen) ja Olli (Veeti Vilander) tylsistyvät maalla ja kaipaavat kaupunkiin. Kuvioihin sotkeutuu mystinen tamperelainen geokätköilijä Irja (Mirka Myrskyranta) joka tuntuu etsivän jotain - mutta mitä? Soppaa hämmentää napakka kunnantarkastaja Venla (Karoliina Kannisto), leveällä ameriikanmurteella haastava miljönääri Bill (Olli-Pekka Junttila) Veikko-koirineen, kesätoimittaja Leo (Roope Mäenpää) ja superuteliaat naapurit Pirjo (Paula Perälä) ja Pasi (Ari Malinen). 

Miten tähän kaikkeen liittyy Vanha-Lassen vankilassa istuva veli? Keksiikö kesätoimittaja nuorille mielekästä tekemistä, ja miten karaoke liittyy tähän kaikkeen? Mihin kaikki tavarat katoilevat (jopa Penttilän Pasin elämää nähneet bokserit!)? Mitä kunnantarkastaja on aina halunnut tehdä, ja toteutuuko tämä toive? Ja löytyykö se GEOkätkö koskaan? Asioilla on tapana järjestyä, ainakin jos ne laitetaan järjestymään.

Taustabändi soitti kivasti Raimo Mäensivun sovittamia biisejä, niitä Vexi Salmen sanoittamia. Mukana on monta Irwinin, tuon Hämeenkyrössäkin asuneen, tunnetuksi tekemää rallatusta (miten hyvin lasten laulama Härmäläinen perusjuntti sopikin kohtaukseensa!), mutta myös sellaisia mitä en heti edes muistanut sisältävän Salmen sanoja. Kuten vaikkapa Carolan tunnetuksi tekemä Herrojen kanssa pellon laidassa tai Katri Helenan hitti Katson sineen taivaan. Tai legendaarinen Elämän valttikortit ja Fredin Avaa sydämesi mulle ja Vippaa mulle viitonen. 

Hyvin ne biisit oli tarinaa tukemaan ujutettu, tai lähinnä ehkä tarinaa muokattu niiden mukaan sopivaksi. Muoks: kyllä se tarina oli olemassa ensin, ja sitten vain Salmen laajasta tuotannosta (3200 levytettyä sanoitusta!!) haettiin sopivat biisit. Joo, moni voisi tuomita Salmen lyriikat hömpäksi tai kertakäyttöviihteeksi, mutta iso osa suomalaista musiikkikulttuuria ne ovat. Ja onhan siellä aivan helmiä joukossa, jos kohta ihan hömpänpömppääkin.

Esityksessä oli paljon huumoria, ja pikkuhiljaa myös nuorison käyttämä lyhennekieli avautui katsojille. Niin sitä piti selittää vanhemmillekin. ISMO - ihan sama mulle oikeesti ja muita vastaavia helmiä, K? Osa oli tämmöiselle vanhalle kalkkikselle uusia, mutta onneksi ne väänneetiin liki rautalangasta :-D

Toimiva kyläyhteisö on kyllä suuri ja aikaansaava voima - kuten voimme toki Heiskan kyläporukastakin nähdä. Mirka Myrskyranta on ohjannut tätä porukkaa hyvin; ja näyttelijät ovat kyllä taitavia. Varsinkin Paula Perälä kovasti edesmenneen tätini mieleentuovana tättähääränä ja Ari Malinen tämän vässykkänä puolisona iskevät nauruhermooni. On myös erinomaisen hienoa että nuoretkin on saatu mukaan, ja annettu heille vielä tasaveroiset roolitkin aikuisten kanssa. Erityisesti Aino Mäkinen oli ilahduttavan topakassa roolissaan.

Harrastajateattereissa on sekin kiva puoli että kaikenlaiset ihmiset sopivat mukaan esitykseen. Ei sillä että ammattinäyttelijät olisivat samasta puusta veistettyjä, mutta monet samankaltaisen koulutuksen saaneina niin kuitenkin sellaisia ammattilaisen elkeillä varustettuja. Harrastelijoilla voi olla puhevikaa, ylipainoa, ikää, ja kaikenlaista muuta "poikkeavaa" - ja se vain rikastuttaa esitystä. Mitä siitä jos ihan aina ei muista repliikkejä, tai sattuu jotain muuta. Homma rullaa, pyörii ja toimii - se fiilis on se juttu! Ja sitten kun homma toimii kuin rasvattuna, kuten nyt Heiskalla taas, niin eihän katsoja voi muuta kun nojata taaksepäin ja nautiskella.

Ainoa miinus tulee tällä kertaa katsojille kerrassaan surkeasta maskinkäytöstä. Ehkä noin kymmenellä näkyi kasvomaski. Vaikkei pakkoa olekaan, niin jokainen voisi ajatella ellei nyt omaa, niin ainakin vierustoverin tai esiintyjän terveyttä. Varsinkin kun kaikki katsojat pakkautuivat taaimmaisiin (lue varjoisiin) riveihin ja kolme ensimmäistä (lue aurinkoista) riviä olivat tyhjiä. Muutenhan katsomo olisikin ollut mukavan väljä, koska sinne otettiin normaalia vähemmän ihmisiä. Skarppausta siis katsomoon!

Kun esiintyjät lopussa lauloivat yhdessä Irwinin Kaunis maailma, niin kyllä ne sanat herkistivät:

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä
ja katsella hiljaisen haavan värinöitä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

Vallan mukava parituntinen oli Villa von Retee - kiitokset koko tekijäjoukolle! Esityksiä on vielä 1.8. asti, kiiruhtakaa hankkimaan lippunne!

Ekan kuvan otti Johanna Pihlajamäki, loput omia. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Something Rotten - Jotain mätää / Törnävän kesäteatteri 10.7.2021

Aah, vihdoin Suomessa! Nimittäin John O' Farrelin ja Karey Kirkpatrickin kynäilemä ja Karey & Wayne Kirkpatrickin säveltämä ja sanoittama Something Rotten - Jotain mätää musikaalikomedia. Näin tämän marraskuussa 2018 Ruotsissa Wermland Operan upeana tuotantona, jonka Markus Virta ohjasi. No miksi piti mennä sinne asti katsomaan? Koska Patrik Martinsson oli itse Shakespeare, siksi. 

Ja nyt Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella, ensimmäisenä Suomessa, hurraa! Musikaali on muutenkin tosi tuore (ensi-ilta Broadwayllä 2015), eikä sitä ole esitetty esimerkiksi Lontoossa vielä laisinkaan. 

Tunnustan kyllä että ruotsiversiosta meni paljon tekstiä ohi (ei ollut tekstitystä, tietenkään). Ja koska kyseessä on paljon sanaleikkejä ja riimityksiä sisältävä esitys, niin katsomiskokemus jäi vähän vajaaksi sen osalta. Muuten kyllä oli täyttä timanttia. Nyt kyllä kieli hurmasi Mikko Koivusalon hulppean loisteliaassa suomennoksessa. Riimit ja rytmit soljuivat, kuultiin paljon niitä sanaleikkejä ja huikean hykerryttäviä kielikuvia, hassuja nimiä - aivan kuten Shakespearen teksteissäkin. Välillä kieli oikein vyöryi päälle, välillä sai nautiskella sen herkkyydestä. Nautintoa korville. Koivusalon käännös toimi nimenomaan koska kieltä käytettiin monipuolisesti ja vivahteikkaasti. Toki saimme nauttia myös itse Bardin teksteistä, sitaattisuomentajina näissä Koivusalon ohella mm. Veijo Meri, Paavo Cajander ja Alice Martin. 

Jos Shakespearen teokset ovat yhtään tuttuja, niin sai viihdytellä itseään poimimalla henkilöitä, tapahtumia, kohtauksia, viittauksia ja toki myös niitä tekstipätkiä herran tuotannosta. Alkaen toki itse esityksen nimestä (vinkki vitonen, se on Hamletista). Mutta vaikkei tuntisi Shakespearea, niin tämä Pekka Laasosen ohjaustyö viihdyttää silti. Ja aina voi bongailla musikaaliviittauksia, mikäli se genre on hanskassa. Ellei, niin voi vain heittäytyä elämyksen vietäväksi.

Ensiksi on korvaan tarttuva musiikki, ihan semmoisessa parhaassa musikaalikliseehengessä. Biisien kulku on aika ennalta-arvattavaa, mutta kyllä jalka ihan kivasti vipajaa tämän tahdissa. Huumoria on mukana ihan perinteisestä slapstickistä älyllisempään kielelläleikittelyyn. Something Rotten on myös musikaaliparodia joka nauraa itsensä lisäksi koko musikaaligenrelle. Ei itseään kannata ottaa niin kovin vakavasti. Esitys tempaa mukaansa heti ensimmäisestä biisistä Astu renessanssiin (Welcome to the Renaissance). Vaikka aina olisi kivempaa kuunnella elävää musiikkia, niin toimii Pekka Siistosen loihtima musiikki tallennemuodossakin.

Kivan musiikin lisäksi myös Riikka Aurasmaan loistelias puvustus tarjoaa silmäkarkkia ihan parhaasta päästä. Kimallusta, leiskuvia värejä, pöyheitä leikkauksia! Renessanssiajan glamour ei voisi olla enää lähempänä. Kaikki eivät toki ole vauraita ja näyttäviä hahmoja; mukana on monenlaisia köyhiä, hörhöjä ennustajia ja siten ties vaikka minkälaisia vaatteitakin. Puritaanien mustat koltut (sekä erityisesti heidän alusvaatteensa) ovat kaunista katsottavaa, ja entäs sitten teatterimesenaatti Shylockin asusteet! Haluaisin hypistellä kaikkien kankaiden kuoseja. Mistä edes löytää näin paljon erilaisia krumeluurisia materiaaleja? Myös Jani Uljas on lavastuksessaan päässyt lähelle Elisabetin ajan Englantia: Globe-teatteri reunustaa lavaa ja siitä saadaan pienin jipoin muunneltua vaikka mitä. Lavastuksessa ja puvustuksessa on molemmissa ihania pieniä yksityiskohtia mihin kannattaa kiinnittää huomiota, esimerkiksi nerokkaita katukylttejä ja näyttäviä kalukukkaroita. Ja mitkä savu- ja tuulikoneet!

Juonen keskiössä ovat Perän veljekset Retu (Jani Karvinen) ja Ruune (Antti L J Pääkkönen), jotka koittavat tienata leipänsä näyttelijöinä ja Retun tapauksessa vielä näytelmäkirjailijanakin. Menestys vaan kiertää miehet kaukaa. Kas kun kaupungissa (Lontoossa vuonna 1590) vaikuttaa muuan herra Shakespeare (Christoffer Strandberg) joka tuntuu kynäilevän kaikki teatterihitit, valloittavan kaikki naiset (ja puolet miehistäkin) sekä pitävän kaikki parhaat bileet. Kunnes Retu turvautuu epätoivoisiin keinoihin: ennustajaan! Kuuluisa Nostradamus (Marko Maunuksela), ei SE vaan hänen vähemmän lahjakkaampi sukulaismiehensä, näkeekin teatterin tulevaisuuteen (jossa siintävät mm. katetut katsomot ja kunnon penkit). Valitettevasti näkökyky kaipaa vielä hiontaa ja Retu suuntaa kaiken tarmonsa piirun verran vikaan. Seurauksena jotain kerrassaan hulvatonta - kyllä kaikki nämä musikaaliaihiot mulle kelpaisi! Joskus vaan ei näe metsää puilta ja pikkuveli, tuo hieman reppana Ruune, onkin oivallinen kynäniekka. Vaan eipä kelpaa hänen juonensa Retulle. Valitettevasti/onneksi Shakespeare on valppaana ja onnistuu nyysimään Ruunen tuotokset omiin nimiinsä. Ja loppu on historiaa. Ainakin musikaalin historiaa.

Näyttävät koreografiat ovat Jyri Nummisen vinksahtaneiden ja musikaalimarinoitujen aivojen tuotoksia, ja aivan hurmaavia ovatkin! Steppinumeroita, ja aivan mahdottoman hyvin svengaava porukka. Maestro Numminen väläyttelee myös loistavia näyttelijänlahjojaan mm. luihuisena teatterinrakastaja/rahanlainaaja Shylockina (ja missäs olemmekaan nähneet aiemmin Shylockin?) sekä ahvenista ennustajana. Joukkokohtaukset on mietitty tarkkaan muutenkin kuin tanssikoreografioiden osalta. Upeat peruukit (Petriina Suomelalle kiitos!) kruunaavat tanssijapoikien raflaavan ulkoasun. Niinkuin muidenkin, ei sen puoleen (Shakespearen kuontalosta erityismaininta). Kyllä on muuten Pyry Smolander ja Julius Martikainen tyrmääviä ilmestyksiä!

Musikaalissa paljastuu myös se mistä musikaalit saivat taidemuotona alkunsa, onnistuuko Ruune pokaamaan itselleen puritaanin tyttären Portian (Reeta Vestman), miten sujuu Retun vaimon Bean (Irina Isberg) pyrkimykset naisten työssäkäynnin tasa-arvon kannattamiseksi, mitä tapahtuu kaksimielisiä lipsahduksia viljelevälle Veli Jeremialle (Henrik Hammarberg), palaako Lady Clapham (Katriina Sinisalo) Perien mesenaatiksi ja monta muuta polttavaa kysymystä.

Strandberg on diivoista diivoin lipevänä ja itseään täynnä olevana Shakespearena. Lolan enkelin rooli musikaalissa Kinky Boots oli loistavaa harjoittelua tähän hommaan. Hykerryttävä rooli, ja mikä tukka! Ja mitkä asut! Ja hyvin hän muuttaa itsensä maalaistollukaksi vakoillessaan Perien toimintaa. Karvonen on Kansallisteatterista hyvinkin tuttu mies, yleensä sellaisista draamarooleista. No, ei ne musikaaliroolit ihan tuntemattomia hälle ole; vuonna 2020 mies nähtiin Maailma on tehty meitä varten jukebox-musikaalissa. Suvereenisti vetää hän, vaikka mikki loppusuoralla pätkiikin. Ja Maunuksela on kyllä laulajana/esiintyjänä loistava; tämän glamrock-Nostradamus on todellakin tyrmäävä! Ensemblenelikko Numminen, Hammarberg, Smolander ja Martikainen veivät kyllä sydämeni totaalisesti. Muuntautumiskykyisiä ja lahjakkaita (sekä seksiä tihkuvia) kaikki! Juliukselle pisteet rintalihasten liikuttamisesta! Ja Jyrin kilometrin pituiset sääret! Kyllä tämä porukka taitaa huippunopeat vaihdot.

Ah, rakastin tätä kyllä alusta loppuun. Vähän niinkuin mittatilausesitys juuri minulle. Joraavat puritaanit gospelhengessä! Nokkelia pikkutuhmuuksia ja sanaleikkejä! Ruttomusikaali (katsoisin!)! WS-logoinen taustakangas Van Halenin hengessä! Ja jopa se munakasmusikaali Omeletti kaikessa älyttömyydessäänkin. 

Törnävän kesäteatterille täydet pisteet kunnianhimoisesta ohjelmistosuunnittelusta. Viime kesän Spamalot oli huippu, Something Rotten myös. Rima on korkealla ensi kesän esitykselle Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille (A Gentleman's Guide to Love and Murder). Suomen ensi-ilta sekin, ja osittain sama tekijätiimi. Vaikka Something Rotten varastaa oikealta ja vasemmalta, on siinä kuitenkin tarpeeksi omaperäisyyttä ollakseen kiinnostava. Ja ennenkaikkea viihdyttävä. Ensi-illassa oli lisäksi hyvin käyttäytyvä yleisö eli maskisuositusta noudatettiin erinomaisesti.

Pitkähän tämä vähän oli, liki kolme tuntia, eli muistakaa hyvät istuintyynyt mukaan!

Tehkää itsellenne palvelus ja menkää katsomaan Something Rotten (esitykset 21.8. asti). Minä ainakin menen toistamiseen! Kiitos Seinäjoki - tapaamme kesäteatterin merkeissä myös ensi vuonna!

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pomo / Viikinsaaren kesäteatteri 9.7.2021

Viikinsaaren kesäteatteri on kyllä miljööltään ihana! Jo pelkkä parikymmentä minuuttia kestävä laivamatka Laukontorilta saareen vie ajatukset pois arjesta ja virittää rentoon tunnelmaan. Ja esityspäivänä kelikin sattui olemaan kesäisen aurinkoinen. Tänä kesänä Viikinsaaressa nähdään peräti kolme esitystä. Tulitikkuja lainaamassa ehkä edustamassa sitä perinteistä aivot narikkaan -tyyppistä kesäteatteria, Viiru ja Pesonen lapsille sekä kolmantena Pomo. En tiedä onko tämä viimeksimainittu älykkökomedia vai mikä, mutta Lars von Trierin teksti toimii kyllä hyvin myös kesäteatteriviihteenä. Mitään huutonaurua katsomosta ei kuulu, mutta paljon hekottelua ja hihitystä kylläkin. Hyvä niin.

 
Ohjaaja Olka Horila on noussut Suomen kiinnostavimpien teatterintekijöiden joukkoon viime vuosina. Ja erinomaisen hyvin hän taaskin johtaa joukkoa. 

Jack McNamaran näyttämöversio ja Mika Eirtovaaran suomentama Pomo kertoo pienehkön IT-yrityksen esimiehestä ja tämän epätoivoisesta suunnitelmasta. Suunnitelma pitää sisällään näyttelijän pestauksen esittämään koko firman toimitusjohtajaa, joka saapuu Amerikasta hoitamaan firman myyntiä venäläisille ja sen myötä irtisanomaan koko henkilökunta. Ketkumainen (ja jaxuhaleja jakava) Rami (Ilkka Heiskanen) haluaa olla yksi työporukasta, ja on sitä varten luonut fiktiivisen esimiehen itselleen. Tämä "Seppo" on sitten lähetellyt vuosien varrella maileja työntekijöille, luoden kullekin heistä omanlaisen kuvan itsestään. 

Tähän saumaan saapuu innokas herra Näyttelijä eli Kristo (Antti Peltola), mies joka lausuu monologeja ja ottaa itsensä näyttelijänä todella vakavasti. Siis t o d e l l a vakavasti. Tämän pitäisi vaan esittää Seppo-pomoa hetken, kunnes yrityskauppa venäläisen rouva Magarovan (Maija Siljander) kanssa on suoritettu. Vaan eivätpä asiat aina mene kuten suunnitellaan, ja ”Seppo” luiskahtaa alaistensa arkeen sotkeutuen yhä syvemmälle asioihin. Ramin kirjoittamat repliikit loppuvat heti kättelyssä ja sitten mennään vahvasti improvisaation puolelle. Vaan Kristopa hoitaa homman ns. kotiin, vai hoitaako?

Tämä on kyllä mainio esitys siitä miten asiat vaan joskus lähtevät eskaloitumaan ja tapahtumat vievät mennessään. Yhtäkkiä ”Seppo” joutuu luovimaan ja arvuuttelemaan millainen pomon kuva hänestä on luotu neljälle apulaisjohtajalle. Viettelevä Liisa (Birgitta Putkonen) eläinkuvioisissa kuoseissaan, tuntemattomasta syystä Seppoa vihaava juiceleskismäinen Jori (Onni Reilin), muistiinpanoja rustaava nörtti Nalle (Jarkko Tiainen) sekä tunteidensa orja Mette (Maija Siljander) onkin varsinainen nelikko. Vielä pitää mainita Ola Tuomisen kertojanääni!

Emmi Vainion puvustus on yhdistelmä kasarilookia, rentoa toimistovaatetta ja korskeaa venäläistyyliä. Erityisesti Ramin turkoosi olkatopattu jakku sekä Magarovan tulkin (Jarkko Tiainen) nahka-asu jäävät mieleen.

Huumoria haetaan toimistomiljöön kliseistä ja venäläisten stereotyypityksestä. Tarttee kyllä sanoa että venäläistulkin ”käännökset” olivat kyllä aika hulvattomia. Lisäksi henkilögalleria oli aika herkullinen muutenkin. Peltolan Antti pistää itsensä likoon kyllä hienosti, sekä fysiikallaan että näytellen näyttelijää oivallisesti. En tiedä miten ei Rowan Atkinsonin luoma Mr Bean ole tullut hänen aiemmista rooleista mieleen, mutta nyt tuli. Toki siis jos Mr Bean olisi nuorempi, pidempi, solakampi ja komeampi. Esitys on myös lokalisoitu Tampereelle näpsäkästi; tokihan Nekalassa sijaitsevan firman työntekijät haluavat kesäretkelle juurikin Viikinsaareen.

Yksi aivan erityisen hauska asia olivat Birgitta Putkosen ja Jarkko Tiaisen esittämät Livenä-mainokset. Teatterin tuottajan Lotta Mikkosen kynäilemät innovatiiviset livemainokset saivat kyllä kosolti uusia ystäviä niin LukkoLuket Oy:lle kuin Mesimestarit Oy:llekin. Miten hauska idea! 

Katsomo oli harmillisesti puolityhjä. Toisaalta mukavaa ettei ole ruuhkia laivalla tai väliaikatarjoiluissa, ja turvavälien noudattaminen on helppoa. Kurjaa vaan jos korona estää ihmisiä löytämästä lainkaan kesäteatterikatsomoihin. Kyllä nyt vaan kannattaa ottaa M/S Tammerkoski alle ja siirtyä joutuin Viikinsaareen viihteelle. Pomo tarjoilee leppoisan parituntisen, missä omat työmurheet jäävät kyllä unholaan. Joillain on vielä oudompi työyhteisö.

Kiitos muuten Gekko väliaikamakkaroista!

Kuvien copyright Viikinsaaren kesäteatteri.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Me tulemme taas / Nokian kesäteatteri 4.7.2021

Kevyt kesäteatteriesitys kauniina kesäpäivänä - mikä voisi olla sen parempaa?! Ihan parasta, että yhden koronataukokesän jälkeen Nokian kesäteatterissa oli taas säpinää. Joskus olen varmaan tämän Reino Helismaan kynäilemän musiikki-tukkilais-komedialeffan Me tulemme taas nähnytkin. Armand Lohikosken ohjaamassa esikoiselokuvassa oli kyllä huikea näyttelijäkaarti; suomielokuvatähdet Rautavaaran Tapsasta Siiri Angerkoskeen. Sellaista samanlaista suomifilmitunnelmaa, romantiikkaa ja huumoria oli mukana Heli Pitkämäen sovittamassa ja ohjaamassa kesäteatteriversiossakin. Eli kaikkea mitä nyt voi kesäteatterilta toivoa! Ei mitään valittamista siis (no välillä äänentoiston kanssa oli teknisiä ongelmia).

Tukkilaistunnelmissa ollaan Kennonnokassa oltu aiemminkin, ja veden ääreen sellaiset esitykset toki hyvin sopivatkin. Kun lavalla heiluu parhaimmillaan liki 30 näyttelijää niin lääniä pitää olla. Luonnonkaunis paikka on kyllä upea teatterimiljöö kesästä toiseen. Taas kerran oli Huillan Tapsa loihtinut niin tukkikämpät kuin keskeneräiset sillatkin, ja toki esityksessä paljon kiistellyn myllyn. Punainen tupa punaisine pelargonioineen oli kuin suoraan kesä-Suomen mainoskuvaston idyllistä. Joukkokohtaukset olivat vauhdikkaita ja Pitkämäen laatimat tanssiosuudet reipasta katsottavaa. Heli Roinisen puvustus on autenttista uittomiesten ruutupaidoista ja pitkävartisista nahkasaappaista tyttöjen ihaniin kukkamekkoihin. Helismaan käsikirjoitus tarjoilee paljon huumoria, nuorta (ja vähän vanhempaakin) lempeä sekä hieman vakavampiakin sävyjä. Silti kaiken ydintarkoitus on viihdyttää katsojia. Porukka pelaa hyvin yhteen ja lavalla tapahtuu monenlaisia juttuja aina siellä taustallakin. Tosi hyvin ohjaaja tätä joukkoa on vienyt eteenpäin, kunkin esiintyjän vahvuuksia korostaen.

Keskiössä on jossain Pohjois-Suomessa oleva uittokämppä ja vanha mylly, jota Kaisa (Marja Sorjonen) tyttärensä Satun (Jannina Heiman) kanssa emännöi. Kaisan maita havittelee vauras isäntämies Konsta (Mauri Könönen), vätysmäisen poikansa Eugenin (Tuomas Mannila) ja niljakkaisen apumiehensä (Jukka Mäkinen) avustamina. Vaan topakka ja kipakka Kaisa ei lämpene näille tarjouksille, eikä myöhemmille kosioyrityksillekään, kun Konsta vaihtaa taktiikkaansa. Konstan tytär Katri (Liisi Hämäläinen) viihtyy Kaisan hoteissa, ja asiaa auttaa myös uittomiesten mukana saapuva Minä-Poika (Markus Pärssinen) - jonka kanssa on suhdetta viritelty jo edellisenäkin kesänä. Suhdesoppaan oman lusikkansa työntävät myös uittomiesten mukana lorvehtiva leppoisa Alpertti (Teemu Mäkelä) ja salaperäinen muukalainen Olli (Jarno Huuhtanen), joka ilmaantuu uittomiesten jälkeen ja värväytyy mukaan hommiin. 

Ennen kuin kutakuinkin onnellinen loppu koittaa ja neljä paria saavat toisensa, niin keretään kokemaan niin iloja, suruja kuin draaman hetkiä. Tietenkin. Eihän tämä muutoin toimivaa kesäteatteria olisikaan! Rempseitä ja hersyviä hahmoja mahtuu niin uittomiesten kuin kyläläistenkin joukkoon eikä pieneltä nokkapokaltakaan voida välttyä. Tilannekomiikkaakin on mukana sopivasti. 

Kaiken lomassa pistetään aina välillä lauluksi ja tanssiksi. Hyvin sujuvat vanhat iskelmät, polkat ja valssit. Sami Varvion musiikit olivat rentoja sovituksia lähinnä Toivo Kärjen tuotannosta, mutta oli mukana myös omiakin sävellyksiä ja vähän muutakin. 

Hyviä laulajia on joukossa monta, mutta päävastuu laulusta annetaan Katrin, Sadun ja Kaisan erinomaiselle kolmikolle. Niin valovoimaisia kuin nuoret parit olivatkin, niin tällä kertaa vanhat konkarit varastivat koko show'n. Marja Sorjonen oli aivan erinomaisen loistava räväkkänä Kaisana, jolla oli sana todellakin hallussaan. Sitä hänen ja Teemu Mäkelän yhteispeliä ja hahmojensa juupas-eipäs -suhdetta oli kutkuttavan kiva seurata. Aivan mainioita tyyppejä molemmat, Kaisa ja Alpertti. Ja ne Alpertin "sano Siirakki" -kommentit, ai että! Vaan kyllä oli sopivaa kemiaa Ollin ja Sadunkin välillä; Jarno Huuhtanen oli oikein pätevä jämeränä valeuittomiehenä.

Nokialla annetaan tilaa kyllä hienosti niin nuorille kuin vanhemmillekin esiintyjille. Upea nuorten naisten joukko heläyttelee taustalaulujaan milloin missäkin päin, sulautuen osaksi esitystä saumattomasti. Pirjo Lammi teki hienon roolityön diivailevana vuorineuvoksettarena, kuten myös Mari Lehtonen tämän tyttärenä. Pidin myös rempseästi pyöräilleen Posti-Sannin (Katri Viertola) vauhdikkaasta persoonasta! Jos nyt eivät kaikki uittomiehet niin salskeita sankareita olleetkaan, niin jokaisella oli oma tärkeä rooli porukassa. Ilahduttavaa oli nähdä esityksessä myös 70-vuotistaiteilijajuhliaan viettävä Kaarina Lehtonen, todellinen Nokian teatterimaailman grand old lady!

Erinomaisen viihdyttävä reilu kaksituntinen, eli jos Pirkanmaalla haluat kesäteatteriin, niin kannattaa ilman muuta suunnata Nokialle. Esitykset ovat loppuunvarattuja, mutta lisälippuja joka esitykseen on tarjolla nyt. Katsomossa oli turvallisen väljää, ja jonoja ei ollut edes vessaan väliajalla. Ryhmien kahvitukset oli hoidettu hienosti eri puolilla kesäteatterin laajaa pihapiiriä; yksittäisille asiakkaille ei väliaikatarjoiluita ollutkaan koronaturvallisuuden takia. Ja siinä missä esiintyjät hikoilevat auringossa niin katsojat saavat huilia katoksen alla varjossa.

Iso kiitos taas kerran hieno Nokian porukka!

Esityskuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla - lämmin kiitos taas!