Case Crisis / Teatteri Iva, Pyynikin trikoo 20.7.2021

Taidokkaan Teatteri Ivan viimeisimmä esityksen koko nimi kertookin kaiken oleellisen: Case crisis (ilmastomurha, malegazelesbo-besties-catfight-kompleksi jne.). Juuri tästä oli kyse, ja sitten paljon muustakin. Esitys vanhassa tehdaskompleksissa, harvaan istumassa nimetyillä tuoleilla, osallisena muotinäytöksen catwalkia, maailman metropolien sykkeessä. Katariina Korpelan ohjaama esitys kertoo kahden popkuningattaren monitahoisesta suhteesta on ja off-stage - mutta myös laajemmista teemoista. Millaista on olla miehisen katseen alla, julkkisten fanittamisesta ja sen äärimmilleen viemisestä, Kaiken taustalla soi teknobiitti ja välkkyvät valot.

  

Neljä lahjakasta esiintyjää vievät tarinaa eteenpäin. Pauliina Kuusisto ja Annika Palojärvi ovat Miranda ja Anastasia, Anastasia ja Miranda, yhdessä ja erikseen. Kaksi suurinta popstaraa, bestiksiä ja ehkä jopa enemmän, mutta julkisuudessa toki kilpailijoita. Tarinaa avataan heidän päiväkirjojensa, viestiensä, somemaailman kautta. Dear diary -päivityksiä ja ääniviestejä. Miksaus/äänentoisto ei ainakaan ensi-illassa osunut ihan nappiinsa, koska osa puheesta hukkui ja oli epäselvää. Myös kieli taisi olla välillä liian lennokasta tämmöisen vanhemman katsojan korviin, sen verran nuorisotrendikästä se oli. Paljon anglismeja ja lyhenteitä. Mutta ei tätä ehkä ensisijassa ollut suunnattukaan tämmöisille kääkille, vaan parikymppisille. Ilokseen näitä Ivan esityksiä kuitenkin katsoo, ja saa pienen ikkunan hieman nuorempienkin maailmaan. Sitäpaitsi tämänkin esityksen herättämät ajatukset ja mielleyhtymät ovat tärkeitä, ihan kaiken ikäisille.

Tytöt vaikuttavat pinnallisilta bimboilta, mutta todellisuus on toista. Syvällistä pohdintaa maailman tilasta, ilmastonmuutoksesta ja sen tuomasta ahdistuksesta, somemaailmasta ja julkisuudesta. Raikasta, ajankohtaista ja kantaaottavaa. Metoo ja ylipäätään tämä aika tarjoilee paljon mahdollisuuksia monenlaisiin teatteriesityksiinkin. 

Mimmi Ahosen kirjoittamaa soppaa hämmentää se fanifiktiota ja todellisuutta sotkeva Fani (upeasti maskeerattu Ville Vuorikoski) joka uskoo Mirastasian olevan totta eli näkee romanttisia viritelmiä kahden julkkiksen välissä sielläkin missä sitä ei ole. Vai onko? Se on katsojan tehtävä selvittää. Onnistuuko salamurhajuoni ja miten Roosa Leivon esittämä Pyrkyri liittyy tähän kaikkeen? Kuka on kenenkin isä ja kuka taas exä? Mieskatseelta ei voi välttyä, taaskaan.

Upeat puvut ja maskeeraukset olivat Katariina Korpelan ja Maija Välimäen käsialaa. Erityisesti Fanin pvc-hanskat ja korsetti säväyttivät, puhumattakaan Pyrkyrin valkoisista saapikkaista.

   

Välillä tartutaan mikkiin ja pistetään lauluksi. Biisitkin ovat, tietenkin, omia tuotoksia. Kannattaa muuten lukaista ajatuksella myös käsiohjelmaan ikuistetut sanoitukset. Kuten vaikkapa tämä Mulla ei oo aikaa (Tik tik) biisistä:

Mul on liikaa seteleitä
Kaupallisii yhteistöitä
Luksus-spa-hotelliöitä
Epäeettisii töitä
Käytettyjä kliseitä
Vedettyjä perseitä
Vitun turhii virheitä
Sängyssäni käärmeitä

Tämä ei ole mitenkään perinteinen "katsomo siellä ja esiintyjät täällä" -henkinen juttu, vaan Pyynikin Trikoon tilaa käytetään hienosti hyväksi, pylväitä ja koko salia. Teatteri Iva vie esityksensä erilaisiin paikkoihin, ja hatunnosto siitä. Catwalk-kävelyt kokoavat kaiken yhteen, esiintyjät ovat katseissamme ja ottavat tilan haltuun.

Bonuspointsit lasermiekkailusta!

Case crisis herätti paljon ristiriitaisia fiiliksiä. Tärkeitä teemoja ja ajatuksia, hieman sekavassa muodossa. Rehellisyys kannattaa, itselleen ja muille. Ennenkaikkea Case Crisis tarjoili taas yhden puolen näistä superlahjakkaista esiintyjistä, jotka Teatteri Ivalaisina tunnetaan. Pistäkääpäs porukka seurantaan!

Kuvien copyright Maija Välimäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Dinneri / Teatteri Iva, Pyynikin kesäteatterin parkkipaikka 23.7.2020

Teatteri Iva se jaksaa taas yllättää. Toinen esityksensä jatkaa ensimmäisen linjoilla, ainakin mitä tulee hieman tavanomaisesta poikkeavan esityspaikan käyttöön. Viime kesänä nähtiin teatterin ensimmäinen esitys eli Valuma; esityspaikkana skeittiramppi sisätiloissa. Kiinnostavaa, tuoretta ja hieman erilaista teatteria. Ja samaa saatiin nytkin!

Esityspaikkana Pyynikin kesäteatterin parkkipaikka, ja katsojat istuivat joko omissa autoissaan tai ulkona omilla tuoleillaan (tai maassa). Miksei tämmöistä drive-in teatteria tehdä enempää? Aivan mahtava kokemus! Omassa autossa saa räplätä puhelinta, syödä eväitä ja vaikka kommentoida esitystä, ketään häiritsemättä. Ei sillä että näitä asioita tekisin ns. oikeassa teatterikatsomossa, mutta nyt siihen on ainakin mahdollisuus. Eväiden syöminen oli jopa kannustettavaa, tapahtuihan esityskin ruokapöydän ääressä. Meidän autokunnalla oli herneitä, irtokarkkeja ja myös lihapasteijat isomman nälän yllättäessä. Näyttelijät olivat mikitettyjä, ja äänet kuuluivat kätevästi auton radiosta (sai työryhmältä kannettavan radionkin lainaksi). Ja hieno soittolista (sieltä samalta radiokanavalta) viritti tunnelmaan jo ennen esitystä.

Millainen oli sitten itse Dinneri? No, ensinnäkin se oli Marin (Roosa Leivo) ja Aksun (Teppo Nieminen) kesäinen kihlajaisateria, jossa vieraina olivat Marin veli & Aksun paras kaveri Mika (Ville Vuorikoski) ja tämän tyttöystävä Ulriikka (Annika Palojärvi). Parit syövät ja juovat, pohtivat ihmisyyttä ja ihmissuhteita. Parin takauman kautta näemme myös mitä keväällä tapahtui muutamien henkilöiden välillä (ruoho saattoi maistua vihreämmältä aidan toisella puolella) ja miten asia paljastui kahdelle muulle. Kun ilta kuluu, niin sieltä alkavat monenlaiset tunteet pulpahdella pintaan. Onko Mari nyt ihan tosissaan kihlauksen ja/tai avioliiton kanssa, jääkö elämätöntä elämää? Ulriikka kyselee parisuhdevisakysymyksiä, ja se taitaa laukaista porukassa monenlaisia tunteita, niitä piilotettujakin.

Katariina Korpelan ohjaama Dinneri oli ajatuksia herättävää pohdintaa rakkauden eri olomuodoista ja nuorten luovimisesta sen monimuotoisuudessa. Voiko sitä olla liian fiksu olemaan onnellinen kuten Ulriikka pohtii. Muutenkin Mimmi Ahosen kirjoittama dialogi on rentoa ja varsin nuorten ihmisten suuhun sopivaa, välillä ihan ronskiakin. Tarina on tunnin mitassaan hyvinkin otteessaan pitävä. Musiikkia kuullaan aina sopivasti välillä, ja monenlaisia tanssimuuvejakin nähdään, yhdessä ja erikseen. Varsinkin Vuorikosken kurkimainen soolotanssi oli niin vaikuttava että tuli seuraavan yön uneeni!

       

Ensi-illassa keli ei ihan suosinut hyvinkin ohuissa mekoissaan esiintyneitä naisnäyttelijöitä. Ei nyt satanut, mutta koleaa oli ja varsinkin loppua kohti noussut tuuli hytisytti autossakin istunutta. Katariina Korpelan puvut pukivat kyllä hyvin hahmojaan. Koska Mika oli menevä ja trendikäs start-up-yrittäjä, niin kokomusta puki häntä hyvin - toki myös näyttelijän pitkää ja hoikkaa olemusta. Aksulla maanläheisempää vaatetta. Kummallakin daamilla nättiä juhlamekkoa ja korkokenkää. Lavastus oli yksinkertaista eli ruokapöytä herkullisen näköisine tykötarpeineen (erityisesti pisti silmään lukuisat kuohuviinipullot). Myös puiden väliin pingotettu valkokangas oli kiva juttu. Ensinnäkin siinä pyöri "käsiohjelma" ennen esitystä sekä radiotaajuus ja kuunteluohjeet. Esityksen aikana livekuvaus (a'la Mimmi Ahonen) heijastettiin siihen.

Näyttelijät tekevät hienot roolityöt. Aksu on hieman yksinkertainen, suoraviivainen lehtimyyjä. Ei ole helppoa näytellä hieman pölhöä niin että se on uskottavaa, mutta Nieminen onnistuu tässä hyvin. Ylimielisen oloinen Mika paljastaa yllättäen herkemmän ja haavoittuvamman puolensa ilmaistessaan tunteensa "väärälle" ihmiselle - kyllä tässä Vuorikoski näyttelee lahjakkaasti. Molemmat naiset kipuilevat tunteidensa kanssa - onko oikein rakastaa väärää ihmistä, ja onko siihen edes itse valmis, saatikka toinen. Väärään suhteeseen jumiutuminen, ja siitä poispääsy, onkin yksi esityksen teemoista. Palojärvi ja Leivo pistävät kasvonsa hyvin peliin; monenlaiset tunteet vaihtuvat niillä nopeasti. Naisten syvimmät pohdinnat käydään lavan takana, kameran välittäessä katsojille tunnelmat.

             

Dinneri oli hyvä esimerkki siitä miten pienilläkin jutuilla saadaan aikaan toimiva esitys. Ei aina tarvita valoja ja ääniä, hienoista lavastusratkaisuista puhumattakaan. Kun ei tarvita edes näyttämöä! Toivottavasti muutkin rohkaistuvat viemään esityksiä hieman erilaisiin paikkoihin!

Lopuksi kerrotaan vielä mitä kaikille henkilöille tapahtuu näytelmän jälkeen. Kiva saada tarinalle päätös, vaikkei se mikään välttämättä perinteinen "onnellinen loppu" olekaan. Tämä illallinen todellakin muutti kaiken. 

Harmillisesti kiinnostuneille kaikki seuraavat seitsemän esitystä ovat loppuunmyytyjä; teatterille se tosin on hyvä asia. Jään seuraamaan innolla missä miljöössä seuraava Teatteri Iva -spektaakkeli nähdään!

Esityspaikkakuvat omia. Muut kuvat copyright Mimmi Ahonen / Teatteri IvaNäin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valuma / Teatteri Iva 24.8.2019

Tuli loppukesällä taas kiinnostava kutsu teatteribloggaajan postilaatikkoon. Niitä aina tulee, aika usein. Niin harmittavaa kuin se onkin, niin kaikkea en millään pääse enkä ehdi katsomaan. Vaikka mieli tekisikin. No miten sitten valitsen ne mitä menen katsomaan? Koska periaatteessahan kaikki kiinnostaa, niin kriteerit on oltava muualla. Enimmäkseen aikatauluissa. Jos saan esityksen mahtumaan allakkaani, niin menen katsomaan, näin yksinkertaista se on. Useimmiten...

Onneksi tämä tuoreen teatteriryhmän eli Teatteri Ivan esikoisteos sopi mulle, vaikka ihan viimeisimpänä viikonloppuna vasta paikalle pääsinkin. Ryhmän perusti viime vuonna muutama aktiivinen teatterista innostunut ilmaisutaidon lukiosta valmistunut. Ja nyt sitten ensimmäinen esitys valmistui Tampereen Hiedanrannan skeittihalliin.

Nuorten tekijöiden juttuja on aina tosi kiinnostava katsoa, eikä pelkästään sen takia että heissä on tulevaisuus. Vaan kun itse tulee vanhaksi ja luutuu omiin käsityksiinsä, niin on mahtavaa saada silloin tällöin muistutus ettei kaikki ole kiveen hakattua. Näinkin voi teatteria tehdä; raikkaasti ja aina hieman uudistaen. On myös mahtavaa että Aamulehti kirjoitti ryhmästä kolmisivuisen jutun Valuman ensi-illan alla!

    

Valuma tarkastelee lapsuuden traumoja ja nuorten syrjäytymistä, sisarusten välejä ja äitisuhdetta. Päähenkilöt Akseli (Teppo Nieminen) ja Aamu (Roosa Leivo) ovat sisaruksia ja pääsemme kurkistamaan heidän elämänvaiheisiinsa. Mitä lapsuudessa tapahtui ja mitä tapahtuu nyt, äidin kuoleman jälkeen. Aikasiirtymät toteutetaan selkeästi, valojen ja musiikin avulla. Sekä taitavan näyttelijäntyön. Lapsuuden uimaretket ja äidin omenahillo, sotaleikit ja intiaanikesä, länkkärit ja jalkoja näykkivät kalat. Muistan omat lapsuuden loputtomat kesät ja uimaleikit, ja miten eri tavalla muistot ja menneisyys kohtaavat. Vaikka olet elänyt saman lapsuuden ja leikkinyt samat leikit, sisaruksesi on kokenut asiat omalla tavallaan.

Esitys on moniääninen ja monimuotoinen, vaikka läsnä on vain kaksi esiintyjää. Heidän äitinsä kaiku kuuluu taustalla, ja hän on myös tavallaan läsnä. Poissa mutta läsnä on myös Amerikassa asuva eno. Outo surumielisyys ja kaiho roikkuu kaiken yllä kuin märkä vaate. Kun äidin tekemä omenahillo loppuu, niin on opeteltava tekemään sitä itse. Mietin paljon omaa ikääntyvää ja sairastelevaa äitiäni ja äitisuhdettani. Mitä kaikkea minun on sitten joskus opeteltava tekemään itse, ja seisomaan omilla jaloillani. Vaikka olenkin mieltänyt itseni aina enemmän isän tytöksi.

Skeittiramppi on eksoottinen ja mieltä kutkuttava esityspaikka! Me katsojat istumme siellä "yläreunoilla" ja esitys tapahtuu montussa. Valojen (Reko Halttunen) ja äänien (Ville Vuorikoski) avulla tila muuntuu moneksi, ja lisäksi vielä reunoilla istuvat kolme kreikkalaisen kuoron mieleentuovaa avustajaa vesiämpäreineen ja käsiliikkeeineen tuovat oman kiehtovan lisänsä esitykseen. Toivotaan että toisetkin tyhmät saisivat hyödyntää Kaarikoirien betoniallasta. Musiikki on aavemaista ja tunnelmallista, monenlainen humina sopii sekä tilaan että kaihertavaan tunnelmaan. Myös Mimmi Ahosen videot toimivat tunnelman luomisessa.

Akselin autonkorjaamisesta ei tule oikein mitään, ja muutenkin kaikki tuntuu olevan odottelua. Mutta minkä? Miten paljon Aamun likeltä piti -hukkumistilanne vaikutti elämän myöhempiin vaiheisiin? Akseli nysvää eikä tunnu saavan mitään aikaan. Nykyajassa asiat ovat staattisen jähmettyneitä; lapsuuden menneessä tilanne oli toisin. Asiat olivat hyvin. Vai kultaako aika muistot? Äidin kuoleman jälkeen tavaroiden läpikäyminen tuntuu ylivoimaiselta urakalta, ja tuo monia muistoja pintaan.

Mietin myös miten paljon Aamu ja äiti muistuttavat toisiaan. Ja mitä niillä lasten puolisalaisilla uimareissuilla tapahtui? Moni asia tarinassa jää auki, ja se on vaan hyväksyttävä.

Kumpikin näyttelijä tekee hienopiirteistä ja herkkää työtä. Toivottavasti he jatkavat esiintymistä.

Kolmikko Mimmi Ahonen, Katariina Korpela ja Ville Vuorikoski on tehnyt ison ja hienon työn pitkän käsikirjoitusprosessin aikana Sekä tietenkin ohjatessaan tämän kaiken kasaan. Aikaa ja vaivaa se on vienyt, mutta lopputulema on kaiken väärtti. Utuisen tunnelmallinen Valuma on teatterilta hieno pelinavaus ja nyt odotamme jatkoa!


Kuvien copyright Teatteri Iva
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.