Peltienkelit / Tampereen teatteri 8.10.2024

Jos sanoisin että Tampereen teatterin Peltienkelit on täydellinen esitys, en oikeasti liiottele lainkaan. Nyt on näyttelijä Arttu Soilumo iskenyt kultasuoneen. Teatteri markkinoi tätä lauseella: "esityksellinen kaupunkikierros Tampereen sateenkaarihistoriaan", ja sitähän se on tiivistettynä. Aika monen kanssa olen esityksestä puhunut, ja olemme liikuttavan yksimielisesti: tätä voi vetää vuosikausia, niin kauan kuin Arttu jaksaa. Ja me kaikki toivomme että jaksaa, että mahdollisimman moni ihminen Peltienkelit saisi kokea. Jaa miksikö? No koska se on niin täydellinen esitys!

Miettikää nyt: joukkio ihmisiä (meidän tapauksessa lämpimästi pukeutuneita) paarustaa kolme tuntia pitkin Tampereen katuja, seuraten glittermekkoon pukeutunutta Arttua ja hänen diskohittejä suoltavaa kärryään, jota enimmäkseen vetää tyylikäs herrasmies lierihatussaan eli muusikko/äänisuunnittelija Paavo Leppäkoski. Keksittekö enää mitään parempaa esityskonseptia? En minäkään.

     

Välillä pysähdymme eri kohteissa ja kuulemme miten ne liittyvät Tampereen sateenkaarihistoriaan, välillä kohtaamme historiallisia ja fiktiivisiä henkilöitä (Eino Salmelainen on ihan mahtava!) ja muutamissa kohteissa vierailemme sisälläkin. 

Siinä illan mittaan laumaudumme, tanssahtelemme toppavaatteissamme, rupattelemme vieruskaverille kuin vanhalle tutulle. Ja tottakai kuulemme monenlaisista ihmiskohtaloista, opimme mistä ennen löytyi (seksi)seuraa ja missä tanssittiin, suudeltiin tai sekstattiin, vähemmistövinkkelistä siis. 

Sen lisäksi että saimme aimo annoksen historiatietoa, herkullisia anekdootteja ja aika surullisiakin tarinoita, niin huumori ja ilo olivat vahvasti läsnä.

Soilumo on erittäin karismaattinen esiintyjä ja pyöritti yleisönsä pikkurillinsä ympärille jo ensimetreillä. Tällä kertaa matkalle ei osunut huutelijoita tai änkyröitä, mutta veikkaan että nekin Arttu hoitelisi supliikkimiehenä matkoihinsa sujuvasti, ja vielä niin että kaikille jää kiva fiilis. Retkueen mukana kulkee toki muutama järjestyksenvalvoja ja vieläpä EA-iskuryhmäkin. Mutta maestro pysäyttelee itse tehokkaasti liikennettä kadunylityksissä. 

Musiikkivalinnat ovat ihan just eikä melkeen, jopa se Paavon pakollinen Popeda. Somewhere over the rainbow, Einin Yes sir, alkaa polttaa, Liisa Akimofin #lesbohuora, Irina Björlundin Une fille nommée Jean-Pierre, Pet Shop Boysin Always on my Mind... ja sitä rataa. Sellaista sateenkaariväen biisejä, jotka saivat seurueemme jalan nousemaan hieman korkeammalle, ja kädetkin.

Soilumo saa nämä tarinat heräämään eloon! Melkein näen Ossi Kostian ja Jaakko Katajakosken kävelemässä Hämeenpuistossa meitä vastaan, ja miten Tillikan henkilökunta piti kilteistä pojista. Välillä pysähdymme kuuntelemaan Artun omia äänimuistiinpanoja esityksen synnystä. Voin vain kuvitella minkä verran taustatutkimusta Peltienkelit vaati! Käsiohjelmassa onkin mainittu paljon lähteitä, mm. Tuula Juvosen mainio Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (josta sivumennen sanoen Tukkateatteri teki 2015 teatteriversion). 

Yksi tärkeä lähde on myös Tanja von Knorringin haastattelu, ja Tanjan tarina seuraakin mukana koko illan. Tanja tuli vasta 58-vuotiaana julkisesti ulos kaapista ja on ollut sen jälkeen mm. järjestöaktiivi. Oli myös herkistävää nähdä Tanja ystävineen mukana ensi-illassa.

   

Pysähdyimme kosken partaalle ja Arttu pyysi meitä kuvittelemaan hetken, yhdessä "me voidaan kuulla ääniä menneisyydestä". Ja niin me kuultiin, tosi monta tarinaa, ihmiskohtaloa ja aika ahdistaviakin juttuja. Tuomiokirkko on oiva paikka käsitellä niin Magnus Enckellin taidetta kuin 80-luvun HIV-epidemiaakin. En tiedä oliko urkumusiikkikin tilattu meille, mutta hieno säväys. 

Vaikka AIDS-aika kasarilla on itselläkin hyvin muistissa, ja niin surullista ja ahdistavaa aikaa kuin se olikin, löytyy siitäkin ajasta huumorinpilkahdus. Vuonna 1981 kun homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokituksesta, niin lääkintöhallitus ei ollut koskaan parantanut kerralla yhtä montaa ihmistä, Arttu veistelee.

      

Tuuppaamme homosaation vaunua ylös pitkin Golgatan mäkeä, Popeda pauhaa ja laulamme mukana. Muutama ohikulkija kääntyy katsomaan, ja heille vilkutamme iloisesti. Voisko tämmöstä "teatteria" olla joka viikko? 

Esitys alkoi kuudelta Eteläpuistosta, ja kun pääsimme perille ravintola Mixeihin illan loppuhuipennusta varten, oli jo pimeää. Mixeissä oli vielä varattu aikaa omalle dragshow'lle, joka viimeistään nosti tunnelman kattoon! Täydellinen päätös tälle kierrokselle.

Voin suositella Peltienkeleitä ihan kaikille, omaan sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Loppuunmyydyt syksyn esitykset menivät jo, ja jatkuvat keväällä. Toivon mukaan joko Arttu löytää allakastaan lisää päiviä jo keväälle tai sitten kannattaa kytätä peruutuspaikkoja. Ja toivoa että ensi syksylle saataisiin lisää! Sillä tästä ei enää esitys parane.

Lämmin kiitos Arttu ja Paavo, ja kaikki muutkin ketkä ovat tämän esityksen mahdollistaneet. Sekä mukava kanssakävelijöiden joukkomme!

Esityskuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bosslady / Jyväskylän kaupunginteatteri 5.10.2024

Jyväskylän kaupunginteatterin syysuutuus on Maija Vilkkumaan musiikkin perustuva musikaali Bosslady. Satu Rasila on ollut mukana käsikirjoittamassa Vilkkumaan kanssa ja myös ohjaa tämän. Lisäksi Eeva Kontu on sovittanut musiikin ja vastaa musiikkidramaturgiasta - voiko tästä taiteilijakolmikko enää koventua, mitä tulee musiikkipitoisen näytelmän tekemiseen? Rautainen tiimi ja kaikinpuolin kelpo esitys. Energiaa tihkuva Bosslady on houkutellut katsomoon paljon Vilkkumaan musiikin ystäviä, nuoria tyttöjä äiteineen, mikä ilahduttaa kovasti.

Alunperin Vilkkumaa teki 20-osaisen radiokuunnelman (tai radiomusikaali niinkuin sitä mainostettiin) Mä halusin olla suffragetti Ylelle vuonna 2017. Valitettavasti se ei enää ole Yle Areenalla kuunneltavana, mutta siitä sitten jalostui Bosslady.

Bosslady on täynnä menoa ja meininkiä. Se käsittelee tyttöjen (ja muidenkin) ystävyyttä, valtaa ja vastuuta, aktivismia eri muodoissaan ja myös vanhempien suhdetta lapsiinsa. Myös eri sukupuolten asema muuttuvassa nyky-yhteiskunnassa on vahvasti esillä. Ja feminismi eri muodoissaan! Pääroolissa on nuori Anni (Saara Jokiaho), joka etsii itseään ja elämänsä suuntaviivoja. Anni tuntuu hieman ajelehtivan eikä oikein tiedä mitä tekisi ja minne menisi, saatikka kenen kanssa olisi. Poikaystävä tosikkomainen Tommi (Markus Virtanen) on pedantti bakteerikammoinen tylsä hipsteri. Toisaalta hän välittää Annista ja haluaa perustaa perheen. Anni ajautuu töihin isänsä mainostoimistoon, jossa on toinen toistaan dynaamisempia ja luovempia ihmisiä. Myös nouseva kyky copywriter Santtu (Miika Laakso) joka saa Anninkin pään pyörälle. 

Annin perheeseen kuuluu niin energinen isä (Paavo Honkimäki) että hitaampia heikottaa sekä tunnettu feministitutkija-äiti (Tytti Vänskä), jonka (elämän)viisaus avautuu lopulta Annillekin. Annin pikkuveli (Sami Ulmanen) etsii itseään ja identiteettiään, ja pyörittää kuntosalia hieman yksinkertaisen kaverinsa Ramin (Jussi-Petteri Peräinen) kanssa, vaikka haaveileekin vaatesuunnittelijan urasta.

Ja sitten on Elli (Elina Saarela), Annin paras ystävä lapsuudesta asti. Tytöt ovat vannoneet olevansa aina ystäviä, ja aina auttavansa toisiaan, mutta elämä kuljettaa heitä eri suuntiin. Siinä missä Anni on varovainen ja jopa vähän hissukka, on Elli räväkkä aktivisti joka ajaa kaikkien vähemmistöjen oikeuksia intohimoisesti. Tyttöjen välille avautuu syvä kuilu, ja melkein loppuun asti joutuu jännittämään saavatko he paikattua välinsä, toteutuuko oikeus ja korjautuvatko vääryydet. Ellikin päätyy Annin isän mainostoimitoon hommiin, ja sieltä löytyy myös Ulla (Paula Honkimäki), josta tulee tuki ja turva tulevassa kriisissä.

Vilkkumaan musiikki kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. En ole koskaan ollut mikään Vilkkumaan ykkösfani, mutta tykkään hänen musiikistaan kun sitä radiosta kuulen. Nämä biisit ovat enemmän Vilkkumaa-biisejä kuin tyypillisiä musikaalibiisejä, mutta Eeva Kontu on kyllä tehnyt "musikaalimaiset" sovitukset. Rullaavia rokkibiisejä, balladeja ja kaikkea muuta. Ja esiintyjät tulkitsevat näitä antaumuksella, erityisesti kaksikko Jokiaho ja Saarela, kummatkin karismaattisia ja taitavia esiintyjiä. Kun he vetävät yhdessä biisiä Me ollaan siskot ("miten Lutakosta päästä voi San Franciscoon...") niin kyllähän siinä Lutakon kupeessa se tuntuu vieläkin todemmalta.

Muutenkin koko näyttelijäsakki on vedossa. Mainitsinko jo miten paljon energiaa väistötilan lavalle mahtuu, se ihan pursuaa katsomoonkin. Varsinkin joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, niistä iso kiitos myös koreografi Chris Whittakerille. Lasse Hirven johtama bändi vetää mallikkaasti ja kyllähän nää esiintyjät osaa laulaa, herranjestas!

Tinja Salmi on tehnyt lavastuksen kanssa mitä väistötiloissa nyt voi. Kaikki on hieman vaatimatonta, mutta pienillä elementeillä on saatu tehtyä niin kuntosali kuin moderni toimistotila ja hipsterikoti. Siirrettäviä ja liikuteltavia sermejä, toimistotuoleja jne. Salmen käsialaa on myös yksinkertaisen toimivat videot. Mutta lavastus ei ole tässä kyllä se juttu. 

Tuomas Lampisen hieno puvustus sen sijaan jo vähän on! Esiintyjiä on iso joukko, ja erilaisia hahmoja ja kohtauksia paljon. Joten pukuja on, todella paljon! Perusarkivaatetta eli farkkutakkeja ja sellaista, mutta monenlaista glamöröösiäkin juttua nähdään. Ja kamalia kuntosalivaatteita. Erityisesti suffragettien asut, kenkiä ja hattuja myöten, on tosi upeaa katsottavaa. 

Suvi Taipaleen kampaukset ja maskit viehättävät ja täydentävät esiintyjien lookit. Antti Silvennoisen valot ja Mika Filpuksen äänet viimeistelevät musikaalin lavakokemuksen.

On jotenkin surkuhupaisaa kuinka Anni vakuuttaa olevansa onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, kun ei selvästikään ole. Kauppiksen vuosijuhlat jäykkine ihmisineen on surkuhupaisa ja ratkiriemukas kohtaus - Anni löytää sisäisen aktivistinsa! Ja kaikki nämä lavalle marssivat feministit Twiggystä Marlene Dietrichiin, tästäkin iso hatunnosto puvustukselle ja maskeeraukselle.

Ensimmäinen kokemuksen Jyväskylän kaupunginteatterin väistötiloista, minne he ovat nyt muuttaneet kahdeksi vuodeksi teatteritalon remontin alta. Paviljonki on tuttu paikka koiranäyttelyistä ja messuista, ja nyt sinne on tehty narisevilla tuoleilla katsomo. Jalkatilat ovat todella niukat ja muutenkin tuolit ovat todella epämukavat ja huonot istua. Lämpiötilat sen sijaan ovat viihtyisät ja vessojakin on riittävästi. Mutta tuolit ovat niin epämukavat että vierailut Jyväskylään saattavat olla tässä kahdeksi vuodeksi.

Minusta Bosslady on toimiva musikaali, vaikkakin jossain toisessa tilassa olisi päässyt vielä enemmän oikeuksiinsa. Suosittelen kaikille uuden kotimaisen musiikkiteatterin ystäville, ja erityisesti mikäli olet Vilkkumaan musiikin ystävä. Energiaa ja elämän suuria tunteita, ja aina ihana Saara Jokiaho pääroolissa - mikä voisikaan olla parempaa?

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lemminkäisen äiti / Ryhmäteatteri 4.10.2024

Ryhmäteatterin syksyn uutuusnäytelmä on Anna Krogeruksen kirjoittama Lemminkäisen äiti. Hauska ja koskettava teksti eräästä perheestä ja sen tavoista käsitellä arkea, elämää ja sen mukanaan tuomia ongelmia. Mukana toki Kalevala-twistiä. Eero-Tapio Vuori ohjaa isoksi paisuvaa kertomusta. 2,5 tuntia on ehkä hieman liian pitkä seurata tämän normaalin mutta kovasti kipuilevan perheen arkea.

Äiti Elina Lemminkäinen (Minna Suuronen) on kodin, työn, vanhenavan äidin ja kotonaan lorvivan pojan välillä sukkuloiva keski-ikäinen, väsynyt nainen. Työ 9-luokkalaisten äidinkielenopettajana on raskasta, eikä elämä kotonakaan helppoa ole. Puoliso Aku (Santtu Karvonen) on uponnut töihinsä ja siinä sivussa polkee hysteerinsena kuntopyöräänsä, luurit korvillaan. Pari kohtaa toisensa ainoastaan pariterapeutin etävastaanotolla, ja silloinkin lähinnä toisiaan syytellen milloin mistäkin. 

Heidän poikansa Nico (Aapo Salonen) on entinen jääkiekkolupaus, josta ei tullutkaan sankaria. Äiti toimii curling-vanhempana kantaen pizzat naaman eteen. Poika pelaa ja on hautautunut asuntoonsa ja monen nykyajan nuoren tavoin potee ilmastoahdistusta. Kaikille taitaa olla yhteistä elämänhalun menettäminen, tai ainakin jonkunlaiseen limboon ajautuminen ja henkinen uupumus. Elinan äiti Maire (Marja-Leena Kouki) keskustelee kuolleen miehensä kanssa, unohtelee enenevässä määrin asioita ja tukeutuu karjalaiseen perimäänsä. Viides tärkeä henkilö on ukrainalaistaustainen Anastasia (Nana Saijets), jonka elämä kietoutuu yhteen Lemminkäisen perheen kanssa.

Kalevalan mytologia näkyy tarinassa monessa kohtaa, hienosti myös Janne Siltavuoren oivaltavassa triptyykki-lavastuksessa. Avautuvat kolme taulunkehysikkunaa kurkistavat erilaisiin koteihin. Tästä aspektista tykkäsin kovasti! Vaan miten käy arjen pyörityksessä itsensä hylkiöksi tuntevan Nicon, ja onnistuuko äiti-Lemminkäinen tuomaan hänet takaisin Tuonelan joen partailta? Miten käy yhä huterammaksi käyvän Mairen ja pelastuuko Elinan ja Akun nariseva liitto? Toinen ei ole tarpeeksi läsnä pojan elämässä ja toinen halaa tämän hengiltä. 

Monen mutkan kautta päädytään varsin seesteiseen loppuun, joka ei ehkä ole ihan sellainen mitä odotti. Mainiota muuten että Maire-mummossa on muutakin kuin miltä päällepäin näyttää.

Esityksessä käytetään suomen lisäksi venäjää ja ukrainaa, ja tuomalla mukaan Anastasian saadaan otettua kantaa myös Ukrainan tilanteeseen.

Minna Suuronen on varsin erinomainen samaistuttavassa roolissaan. Kaiken arjen pyörityksen keskellä hänen Elinansa koittaa löytää omaakin aikaa meditaatioharjoituksilla. Toinen hersyvä roolityö on Marja-Leena Koukilla, tämän Maire on oikea ehta karjalaismummo! Energiaa! Varsinkin toisessa näytöksessä mummo on ihan timanttia. 

Herkullisen pienen roolin videolla tekee Elinan ja Akun parisuhdeterapeutti, jota esittää teatterinjohtaja Juha Kukkonen. Luoja paratkoon jos joskus tarvitsen terapeuttia parisuhteeseen ja tuommoinen osuu kohdalle. Mutta mikä pistämätön roolityö!

Ville Mäkelän tarkka valosuunnittelu ohjaa hienosti katseet aina oikeaan taulunkehykseen. Mika Haaranen vastaa hienoista erämaavideoista.

Näytelmä loppuu toiveikkaasti mustarastaan lauluun. Ihmisten elämä on muuttunut, luultavasti jopa parempaan suuntaan. Ei ehkä yhdessä, mutta paremmin. Ehkä on vielä toivoa, ripaus.

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sinkkipojat / Helsinki 98, Vuosaaren ent. lukio 2.10.2024

Sinkkipojat on toinen Helsinki 98 -ryhmän Svetlana Aleksijevitšin kirjoihin perustuvaa sarjaa. Esityspaikka on sama kuin järisyttävän hienossa Neuvostoihmisen loppu -esityksessä eli ensi vuonna purettava Vuosaaren entinen lukio. Pieni ja rouhea tila, johon nämä esitykset sopivat erinomaisesti. Sinkkipojissa Ohjaaja (joka Venäjän sodan takia pysyttelee nimettömänä) paneutuu ryhmineen Afganistanin sodan (1979-1989) syövereihin. 

Jostain syystä tämä sota on Neuvostoliitossa (ja Venäjällä) vaiettu asia, ja nyt ääneen pääsevät sotilaiden äidit ja tukijoukot kuten lääkärit, entiset sotilaat ja kirjailija. Äitien tarinat riipaisevat eniten.

Esitys alkaa dramaattisesti. Marssivat sotilaat, sekä taustavideolla että paikan päällä, ja venäläinen marssimusiikki soi taustalla. Sotilaat ottavat ikonit, pistävät ne palasiksi kirveillä ja paloista tehdään puiset konekiväärit. Kuin lasten lelut, mutta varsin todentuntuiset. Ei sota ole lastenleikkiä, vaikka pihamailla lapset usein sotaa leikkivät. Varmaan Neuvostoliitossakin. Sodan tuntu ja uhka leijuu koko ajan mukana ja taustalla vaikka nyt pestään jälkipyykkiä. Tarinat ovat riipaisevia ja surullisia, kaikki on karua ja korutonta. Ontot katseet ja menetetyt elämät jäävät katsojan mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Katsomo on hipihiljaa, tämä esitys todellakin koskettaa. 

Näyttelijänelikko Sami Lanki, Emilia Neuvonen, Elli Närjä ja Maksim Pavlenko taipuvat moneen ja pistävät itsensä likoon myös fyysisesti. Työskentely on pakotonta ja vahvaa. Anis Kronidova on suunnitellut puvut ja maskeerauksen, taitavaa työtä nekin.

Sinkkipojat on fragmentaarinen esitys, välillä ollaan Aleksijevitšin kirjan henkilöiden maailmassa, ja sitten hypätään hänen oikeudenkäyntiinsä. Hetkittäin on vaikea uskoa että voivatko ihmiset todellakin sanoa ja käyttäytyä näin. Uskon että sairaanhoitajat eivät kestäneet rintamalta palanneiden paikkaamista. Sota jossa äiti joutuu kadehtimaan toisia äitejä, joiden pojat palasivat vain ilman jalkaa tai kättä. Afganistanissa palvellut lääkäri ymmärtää nyt isäänsä joka ei halunnut puhua kokemuksistaan toisessa maailmansodassa. Vaikkei itse sotaa nähdäkään näyttämöllä niin kertomukset ja kokemukset tuovat sen eläväksi ja katsojille käsinkosketaltavaksi. 

Kuten Neuvostoihmisen lopussakin, ovat Pavel Semtšenkon lavastus ja valot erinomaisia ja ennenkaikkea videot. Dokumentaarisia ja visuaalisesti näyttäviä. Ohjaaja on suomentanut ja sovittanut teoksen yhdessä Martti-Tapio Kuuskosken kanssa. 

Sotilas ei voi sanoa että pelottaa. Vaikka pelottaa niin perkeleesti. Sodan arkiset kauhut, ihmisten hyväksikäyttö, se että rintamalle meneviltä otetaan kaikki arvokas ja uusi pois - sillä eihän siellä uusia uniformuja tarvitse. Toinen näytös on yhdenlainen näkemys Aleksijevitšin oikeudenkäynnistä, missä häntä syytetään kirjaansa varten haastateltujen äitien sanojen vääristämisestä. Äitejä loukkasi miten heidän sankaripoikansa esitetään kirjassa raiskaajina ja tappajina, jopa itkupilleinä. Hahmot ovat televisioruuduissa puhuvina päinä. Kiinnostava tehokeino. Oikeudenkäyntipöytäkirjateksti heijastetaan seinälle. Karua tekstiä. 

Argumentin mukaan kirjailija on tehnyt omaisuuden näiden sotilaspoikien elämillä, on vain reilua että äidit saisivat tästä osansa. Kirjailijan sodanvastainen monologi on mykistävän hieno. Miksi me ihmiset emme osaa elää ilman sotaa? Sananvapaus ja kirjailijan taiteellinen vapaus on tutkittavana. Miksi vain sodassa mukana ollut voisi tai saisi kirjoittaa siitä?

Sinkkipojat on vahva, pasifistinen teos, joka kaikessa karuudessaankin on todellista laatuteatteria. Erikseen pitää vielä mainita Tuomas Kantelisen tähän näytelmään säveltämä musiikki. Ukrainan tilanteen vuoksi tämä on edelleen todella ajankohtainen esitys. Menkää katsomaan, esityksiä jatketaan niin kauan kun katsojia riittää. Toivon että se on vielä pitkään.

Esityskuvien copyright Helsinki 98.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vuodenajat - puutarhatonttujen matkakuvia / Tanssiteatteri Hurjaruuth 2.10.2024

Mikä voisi olla ihanampaa kuin neljä puutarhatonttua touhuilemassa omiaan, vuodenaikojen vaihtuessa?Tanssiteatteri Hurjaruuthin syksyn koko perheen tanssiteos Vuodenajat - puutarhatonttujen matkakuvia on aivan hurmaava. Neljä taitavaa tanssijatonttua esittävät Vivaldin Vuuodenaikojen säestyksellä kukin oman soolo-osuutensa. Teatterin uuden taiteellisen johtajan, koreografi Jyrki Karttusen uusin teos on hirveän ihana ja innovatiivinen, ja hurmasi ainakin tämän aikuiskatsojan totaalisesti.

Jollain tavalla näen tämän sisarteoksena Karttusen Keijukaisneuvos Koo -teokselle. Näissä kömpelöissä (mutta ah niin sutjakoissa) tontuissa on jotain samaa kun eri viikonpäiviä personoivissa tyypeissä. Ruskeisiin haalareihin ja harmaisiin pipoihin pukeutunut nelikko yhdistelee tanssiin klovneriaa, miimiä, ja akrobatiaa, slapstick-komediaa unohtamatta. Keväällä aloitetaan ja Mikko Makkonen on hurmaava mummomaisessa kukkatakissaan ja alusvaatteissaan. Tanssissa on breakdancemäisyyttä. Kevät on arvaamaton, yhtäkkiä voi nousta tuulenpuhuri. Mutta perhoset lepattavat, vesi solisee kuin kutsuen hyppimään lätäköissä ja muuttolinnut palaavat. Rakastan sitä miten hienosti valoilla (Anna Pöllänen) ja äänillä (Tuomas Fränti) saadaan loihdittua esimerkiksi se lätäköissä hyppiminen.

Anna Sinkkosen lavastuksen keskiössä on valtava pahvinen kuvakirja, jonka sivuilta pompahtavat eri vuodenaikaelementit, ja vähän muutakin. Miten hieno kirja! Ja muutkin lavastuselementit ovat pahvia taitavasti hyödyntäviä. Sinkkonen vastaa myös pukusuunnittelusta, johon kuuluu kivoja väriläiskiä.

Kesä (Tanja Illukka) saapuu sinisellä kleinbussilla, kuinkas muuten. Kesään toki olennaisesti kuuluu laituri ja aurinko sekä telttailu. Kivasti androgyyni kesä onkii ja käy eeppisen taistelun kalan kanssa (tämä on lapsikatsojista tosi hauskaa). Takanani istunut lapsi henkäisi: "noin pieni kala ja noin iso hässäkkä"! Kalan sukellus katsomoon saa aikaan riemunkiljahduksia.

Myös pyykkinarujumppa possuineen ja käsittämätön jäätelötötteröshow herättävät katsojissa ihastusta. Ihmettelen itsekin vielä esityksen jälkeen miten se tötterötemppu tehtiin? Hienot hidastukset - kuka saa tötterön? Ja vähän jongleeraustakin. Hurmaava kesä!

Tanssijat ovat kyllä taitavia ja moneen taipuvia. Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu myös ihanan yleisötyöntekijä Pauliina Aladinin jutustelutuokio lapsikatsojien kanssa. Oli meitä aikuisiakin kourallinen, siis muitakin kuin päiväkodin työntekijöitä. Ehkä perheet käyvät enemmän viikonloppuisin kuin arkisin klo 10 näytöksissä, koska tämä on kyllä koko perheen esitys. Aikuisillekin varsin viihdyttävää.

Tietenkin syksyyn kuuluu keltainen sadetakki, sydvesti ja kumisaappaat. Syksy (Eero Vesterinen) koittaa saada puusta putoavia lehtiä takaisin. Turhaan. Lehtien heittely yleisölle sai aikaan tilapäisen hysterian ja koko esitys unohtui hetkellisesti. Pahvin monipuolinen käyttö lavastuksessa ja rekvisiitassa on kyllä esimerkkillistä. Syksyn tanssahtelussa on pieni Singing in the Rain -kohtaus ja näen vähän Chaplinin kävelyäkin siellä. Eikä onnistu tanssimuuvien opettaminen, ei.

Talvea taustoittaa hieno kaupunkisilhuetti. Tuuli puhaltaa, tontut ovat kaivaneet lapaset käsiinsä ja heittelevät lumipalloja. Hillitön lumisota robottimaisine liikkeeineen. Talveen kuuluu myös joulu ja yhdestä paketista paljastuukin pieni rengas, joka maagisesti kasvaa suureksi cyr-renkaaksi! Sillä Talvi (Milja Jaskari) taituroi ja yleisö on ihastuksissaan. Mikä hieno päätös monipuoliselle vuodelle!

Vuodenajat on hauska ja juuri sopivan mittainen myös lapsikatsojille. Siinä on paljon iloa ja leikkisyyttä ja kuhunkin vuodenaikaan sopivia juttuja jotka kaikki tunnistavat. Tontut ovat hurmaavia! Ja teoksen visuaalisuus luottaa yksinkertaisuuteen mutta on kertakaikkisen nerokas. Lopun kukka on vielä piste iin päällä. Hurmaannuin! Esitykset jatkuvat ensi keväänä, menkää ja löytäkää sisäinen lapsenne.

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jackie - Tyttö ja kuolema IV / Teatteri Avoimet Ovet ja Myllyteatteri 30.9.2024

Itävaltalaisen Elfriede Jelinekin näytelmä Jackie - Tyttö ja kuolema IV ei ole kovin helppoa katsottavaa. Se on toki mielenkiintoinen ja haastava - ja onhan se katsojan hyvä välillä mennä pois omalta mukavuusalueeltaan. Jaakko Kiljunen ja Maiju Tainio ovat ohjanneet esityksen Teatteri Avoimiin Oviin, yhteistuotantona Myllyteatterin kanssa. Ohjaajakaksikko ei päästä katsojaa helpolla.

Jelinek ei ole päässyt suomalaiselle näyttämölle kovinkaan usein. Maria Säkö pohtii asiaa oivaltavassa artikkelissaan Long Playn verkkojulkaisussa. Säkö kertoo näytelmästä mm. näin: Jackie kuuluu Jelinekin Prinsessadraamat (Tyttö ja Kuolema I–V) -näytelmäsarjaan. Se on eräänlainen ironinen vastine Shakespearen kuningasnäytelmille. Sarja koostuu monia kertoja toistetuista, vääjäämättömästä tuhosta kertovista prinsessasaduista aina Lumikista Jackie Kennedyyn ja Sylvia Plathiin. Kerrontatapa on kuitenkin toinen kuin perinteisissä elämäntarinoissa. Jelinekin teksti on assosioivaa – se viittaa koko ajan eri teoksiin, henkilöihin ja historiallisiin tapahtumiin. Selkeän kertomuksen sijaan prinsessadraamat ovat eräänlaisia labyrinttejä tai mysteeripelejä.

Kävin katsomassa Tampereella Teatterimontussa Jalostamo-kollektiivin Rechnitz (Tuhon enkeli) vuonna 2015, ja sekin oli hieno, jos kohta aika haastava. Jackie kertoo tietenkin Jacqueline Kennedy Onassiksesta, joka oli vaikutusvaltainen nainen aikanaan, vaikkakin nykynuorille ehkä hieman tuntemattomampi hahmo. Enkä itsekään voi sanoa syvemmin hänen elämäänsä monine käänteineen perehtyneeni. En tosin ole juuri sen viisaampi tämän näytelmän nähtyänikään! Tyyli-ikoni, ensimmäinen nainen eli presidentin puoliso, toimittaja - naisesta oli moneksi.

Ja koska hänestä oli moneksi, on Jackien persoona jaettu kahden näyttelijän esitettäväksi. Tämä tekee katsomiskokemuksesta vielä vähän haastavamman. Näyttämöllä nähdään Mirva Kuivalainen ja Yoko Takeda, oikein ilmaisuvoimaisia molemmat.

Naiset keräävät jätesäkkeihin tavaroita lavalta, aamutakit päällään. Välillä he ovat peilikuvina toistensa liikkeelle ja puhuvat peräkkäin. Puhuvat elämästään, miten piti saada kansa pitämään itsestään. On ollut keskenmenoja ja kaikkea muuta raskasta, miehellä on ollut naisseikkailuja. Puhe on välillä outoa tajunnanvirtaa. Jackie nappailee piristäviä jaksaakseen.

Väliajan jälkeen näyttämö on täynnä mustaa kahisevaa kangasta, jonka alta pilkistää esiin kaksi päätä. Valokeilat heijastuvat savuun, päät puhuvat Marilyn Monroesta ja kieltävät puolisoaan seurustelemasta tämän kanssa. Katossa on pieniä pyöreitä valaisimia, kun pieniä kuita. Erityinen kiitos täytyy antaa Tiitus Torniaisen upeasta valosuunnittelusta! Valon ja pimeyden vuorottelu toimii hyvin.

Jackie velloo kuolemassa ja läheisten menettämisessä. Miten itseään voi säästää jos kaikki haluavat osansa, he sanovat Marilyn Monroesta. Koko toinen näytös on hämyinen, vähän aavemainen ja jopa scifimäinen. Aivan kuin eri näytelmä, ja pidin siitä kovasti visuaalisuuden vuoksi. Oscar Dempsey vastaa lavastuksesta ja puvuista, ja nähdään lavalla toki ikoninen jakkupuku ja pillerihattukin.

Pidin myös nukketeatterimaisista elementeistä, niistä kiitos Maiju Tainiolle.

Avoimien Ovien pieni näyttämö on sopivan intiimi. Väliajalla aika moni katsoja jäi tulematta takaisin, kai se kertoo siitä että tämä vaatii hieman enemmän ajattelua ja keskittymistä yleisöltäkin. Minusta on hyvä haastaa itseäni katsojana, vaikka en esitystä aina niin ymmärtäisikään.

Ymmärrän hyvin miksi Jelinekiä ei nähdä kovin usein Suomen teatterilavoilla. Ihmiselle joka kaipaa irtiottoa arjesta, niin ei hän jaksa tällaista esitystä, joka vaatii oikeasti ajattelua ja paneutumista. Ja jos esitys ei vedä katsojia, ei sitä ole näissä kulttuurin kurjistamistalkoissa taloudellisesti mahdollista toteuttaa. Jackie oli kyllä hieno esitys, mutta vaatii tietynlaisen mielentilan katsojalta.

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.

Tiranan sydän / Turun kaupunginteatteri 28.9.2024

Luin tämän Pajtim Statovcin toisen kirjan heti sen ilmestyttyä 2016, ja pidin siitä yhtä paljon kuin hänen ensimmäisestäkin (Kissani Jugoslavia). Tiranan sydän on hieman haastava, siis ehkei niin helposti näyttämölle kääntyvä kuin Helsingin kaupunginteatterin Bolla 2021 tai Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia 2018. On hienoa että Turun kaupunginteatteri tarttui tähän. Se että kirjailijan kaikki teokset päätyvät teatterisovituksiksi on erinomaista, ja toki kertoo miten korkealaatuisia teoksia ne ovat.

Rasmus Arikka on dramatisoinut kirjan taitavasti. Hyvin tämä toimii näyttämölläkin, vaikka hetkellisesti asiaa epäilinkin. David Sandqvist ohjaa esityksen huolellisesti ja pidän kovasti siitä että prosessissa on myös konsultoitu asiantuntijoita (Miiko Toiviainen ja Mira Eskelinen). Myös läheisyyskoreografin (Sara-Maria Heinonen) mukanaolo on tärkeää. Turun Kaupunginteatterin pieni näyttämö on sopiva esityspaikka; intiimi mutta ei liian pieni.

Päähenkilö Bujar (Niki Rauten) ja hänen paras ystävänsä Agim (Saban Ramadani) ovat kaksi nuorta poikaa Albaniassa. Tiranan sydän on Bujarin kasvukertomus, matkakertomus, seikkailukertomus ja kehityskertomus. Hänen matkansa kulkee Albanian, Italian, Saksan, Espanjan, Amerikan ja Helsingin kautta - ja siihen mahtuu monenlaista aika rankkaakin käännettä. Maan vaihtamisen lisäksi Bujar vaihtaa myös identiteettiään. Hän sukkuloi sujuvasti naisen ja miehen identiteetin välillä, ja hänelle se ei ole ehkä niin suuri ongelma kuin muille ihmisille.

Bujarin lapsuudenkoti on isän sairauden varjostama. Pojat leikkivät miestä ja naista, pukeutuvat naisten vaatteisiin, tanssivat, pelaavat korttia. Lopulta köyhyys pakottaa heidät lähtemään Albaniasta. Omaisuus kulkee mukana muovipusseissa. He uskovat vapauteen ja siihen että he voivat tehdä mitä tahansa ja olla ketä hyvänsä. Erityisesti Agim on sitä mieltä että köyhyys on vain mielentila. Pidemmän päälle kaduilla asuminen on kuitenkin aika raskasta.

 

Hengen pitimiksi on opeteltava erilaisia, kyseenalaisiakin, taitoja. On surullista nähdä miten parempiosaiset käyttävät hyväkseen hädänalaisia, mutta tämmöinen todellisuus nyt vaan on. Oli silloin ja on edelleen. Agim sanoo että ihminen voi olla kuka haluaa, ja hän varmasti uskoo siihen itse, tai ainakin haluaa uskoa.

Bujar vaihtaa identiteettiään liki lennossa, ja identiteetti onkin yksi näytelmän kantavia teemoja. Hän valehtelee ihmisille melkein kaikesta. Muutettuaan Madridiin Bujar koittaa asettua aloilleen tapaamansa kivan tytön kanssa, normaalia elämää miehenä eläen. Valitettavasti tämäkään ei toimi; Rosa haluaa perheen ja Bujar löytää itsensä taas tien päältä. New Yorkissa elämä sujuu kunnes hän taas kerran joutuu hyväksikäytetyksi.

Suomi on paska maa, mutta Bujar löytää täältäkin itselleen merkityksellisen ihmissuhteen. Valitettavasti valheiden kierto jatkuu ja ihana Tanja joutuu sijaiskärsijäksi. Bujar ajautuu kykyjenetsintäkilpailuun ja saa paljon julkisuutta. Osansa kritiikistä saavat nämä kaikenkarvaiset tosi-tv-ohjelmat: niin kauan kun olet surkea ja sinulla on erilainen tarina kelpaat, mutta jos oikeasti osaat laulaa hienosti niin et pääse jatkoon. Nurinkurista.

Lopuksi Bujar palaa Tiranaan kohtaamaan menneisyyden haamut ja katsojille paljastuu tapahtumien totuus.

Niki Rautén on roolissaan erinomainen, samaan aikaan herkkä ja haavoittuva että äkkipikainen ja ailahteleva. Myös Saban Ramadani on todella loistava. Muissa rooleissa Ella Lymi, Minna Hämäläinen, Sami Lalou, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Riitta Salminen ovat erinomaisia. Varsinkin Rasilan esittämät miehet ovat hyytäviä tai jollain tapaa raastavia (isän kamala yskä!).

Jani Uljas on taas tehnyt hienon lavastuksen, jossa ei kauheasti huonekaluja nähdä; sen sijaan lavan nousevat ja laskevat elementit ovat monipuolisesti käytössä. Ja sitten on hienoja itämaisia mattoja!  Seiniin kätketyistä kaapeista löytyy kaikenlaista rekvisiittaa. Tuomas Lampisen puvustus heijastelee balkanilaisia perinteisiä asuja ja Bujarin vaihtuvia identiteettejä. Hän vaihtaa lennossa miehen ja naisen vaatteiden välillä, samaan tapaan kuin esityksen hahmot ja lavastuksetkin tulevat ja menevät lennossa.

Jari Sipilän valosuunnittelu ja Jari Tengströmin äänisuunnittelu luovat hienosti erilaisia maisemia lavastuksen päälle.

Tiranan sydän on monipolvinen ja moniulotteinen tarina, ainakin minua se kosketti syvältä. Ihmisen minuus, persoonallisuus ja identiteetti ovat joustavia käsitteitä, ja monille vaikeita asioita. Tervetullutta pohdintaa suomalaisilla näyttämöillä! Esitys on hetkittäin aika synkkä, monia varmaan triggeröiväkin. Bujarissa on pimeä puoli, mutta toisaalta elämäkin on ollut rankkaa. Hienosti loppu kiertyy aluksi

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Once / Turun kaupunginteatteri 27.9.2024

Näin tämän hienon Enda Walshin kirjoittaman musikaalin Lilla Teaternissa 4 vuotta sitten Jakob Höglundin ohjaamana ruotsinkielisenä versiona, ja toki muistan myös hieman vanhemman elokuvan (onko siitä muka jo 17 vuotta??). Turun kaupunginteatterin Once on lämminhenkinen, romanttinen ja aika surumielinenkin musikaali, mutta on siinä ripaus optimismiakin! Musikaali kertoo tsekkiläisen muusikko-yksinhuoltajaäidin ja irlantilaisen katusoittaja-pölynimurikorjaajan äkillisestä kohtaamisesta ja mihin se johtaa. Ohjaaja Mikko Kouki on tehnyt hyvää työtä koko ensemblen kanssa. Pääosassa loistavat Mikael Saari ja Linda Hämäläinen, joka tekee taas yhden aivan hurmaavan roolisuorituksen.

Once on hieman sadunomainen tarina, vaikka toisaalta myös hyvin realistinen. Synkkiä ajatuksia hautova muusikko soittaa omia kappaleitaan kaduilla. Eräänä päivänä hän kohtaa rikkinäisen pölynimurin kanssa kadulla kulkevan tytön - ja ihmeitä alkaa tapahtumaan. Tai eihän toki mikään itsestään tapahdu, mutta tytön innostus ja periksiantamattomuus käynnistää tapahtumaketjun. Sen lopputulemana on saada lahjakkaan muusikon kappaleet nauhalle.

Molemmilla on tahoillaan hankala tai selitystä kaipaava ihmissuhde, josta he eivät ole päässeet irti. Romanssi häilyy kaiken taustalla, mutta ei saa koskaan täyttymystään. Ja ehkäpä se tekeekin tästä tarinasta niin realistisen, eivät kaikki ihastukset etene siitä pidemmälle. Joskus suloisinta onkin se "mitä jos" -fiilis mikä tässäkin on vahvasti läsnä.

Erityisesti rakastin upeaa lavastusta. Peter Ahlqvist on suunnitellut hienosti katosta riippuvia elementtejä käyttäen eri miljööt. Lavastuksessa myös hauska ratkaisu on se, että huoneinteriöörit vain ilmaantuvat lavalle. Pölynimurikorjaamon katosta roikkuu tietenkin erilaisia imureita, musiikkikaupan katosta erilaisia soittimia ja muuten siellä on rykelmä erilaisia valaisimia. Niitä hyödynnetään myös Janne Teivaisen valosuunnittelussa, joka on hämyisää ja tunnelmallista. Ihana tähtitaivasvalaistus myös.

Maanläheiset puvut on suunnitellut Elina Vätti ja niissä riittää myös yksityiskohtia ihasteltavaksi. Erityisen näyttävät ovat Jouni Prittisen koreografiat! Lavalla on väkeä aika paljon eli näyttelijöiden lisäksi muusikoita. Kaikki liikkuvat paljon, soitintensa kanssa ja muutenkin. Ilo katsella!

Tytön koti on täynnä tsekkisukulaisia ja on jotenkin hauskaa kun he musisoivat ja laulavat irkkuhenkistä kansanmusiikkia - vaikka nyt ollaan Irlannissa, joka on jollain tapaa kansanmusiikin kehto.

Mikael Saari on hyvä musikaaliesiintyjiä, mutta minulle hieman vaisu. Linda Hämäläinen sen sijaan on aina hurjan karismaattinen ja niin nytkin. Hänen äänensä on ilmaisuvoimainen ja lumoava ja koko lavapreesens vie jalat alta.

Stefan Karlsson tekee oivallisen roolin pankinjohtaja-muusikkona ja Otto Kanerva on aivan huikea rempseänä musiikkikaupan pitäjänä, joka isällisestikin haluaa ehkä vokotella tyttöä. Mika Kujala pojan isänä on surumielinen, mutta lämmin. Ulla Koivuranta on ihana ja topakka äiti. Bändiläisistä erityisesti "hullu rumpali" eli Antti Kankkunen on mainio hahmo. Koko loistava ensemble on kyllä vedossa.

Musikaalissa on paljon mukava sanailua, mutta pääosassa on tietenkin alkuperäisen katumuusikon Glen Hansardin ja alkuperäisen tsekkitytön Markéta Irglován musiikki. Mukana on tietenkin perinteisiä irkkumusiikin soittimia viulusta kitaraan, mutta paljon muitakin, ja miten suurella sydämellä ja tunteella niitä soitetaan! Tekisipä mieleni monta kertaa nousta ylös tanssimaan. Myös tapahtumapaikka eli Dublin on isossa roolissa.

Esityksessä on myös paljon huumoria. Elämäniloa vaikka sydän märkänisi. Koko katsomo repesi nauruun, kun pankinjohtaja kertoi musiikkikauppiaalle "mä en niin välitä rinnoista, vaan oon enemmän peenismiehiä" johon musiikkikauppias lakonisesti vastasi "sellaista ei joka naisesta löydy". Ihanaa oli myös se että tässä oli paljon pieniä sivurooleja, joille on silti saatu vahva persoona. 

Once on hyvä esimerkki siitä miten irlantilainen musiikki on universaalista. Lämminhenkistä ja yhdessä tekemisen meininkiä. Tämä on välillä vähän kuin konsertti enemmän kuin varsinainen musikaali. Ei mitään elämää suurempaa teatteria, mutta varsin mukava perjantai-ilta Turussa.

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Veljelleni / Kansallisteatteri 24.9.2024

Olipa ihanaa päästä vihdoin tutustumaan Kansallisteatterin uuteen näyttämöön Taivassaliin! E.L. Karhu on kotimaisen nykynäytelmäkirjallisuuden yksi kansainvälisimpiä nimiä. Hänen uusin näytelmänsä Veljelleni ilmestyi ensin kirjana 2021, ja sitten sai ensi-iltansa Saksassa 2022. Nyt sitten Helsingissä. Teatterin sivuilla sanotaan näytelmän olevan nuoren naisen kasvutarina, ja on se toki sitäkin. Ohjaaja Otto Sandqvist on neljän näyttelijän kanssa luonut hyvin uniikin teoksen.

Karhun näytelmät eivät ole maailman helpoimpia. Mutta esimerkiksi Prinsessa Hamlet oli ihana kokemus sekä Q-teatterissa 2017 että nukketeatteriversiona Turun kaupunginteatterissa samana vuonna. Sen sijaan Q-teatterissa nähty Eriopis kahden vuoden takaa oli aika haasteellinen, mutta toki hyvin kiinnostava.

Veljelleni kertoo nimettömäksi jäävästä nuoresta naisesta, joka asuu olosuhteiden pakosta (tai itse asiassa se ei selviä miksi hän asuu) veljensä luona. Tyttö raportoi veljen tekemisistä ja kaikesta muusta yksityiskohtaisesti. Mielenkiintoinen ohjausratkaisu on tuoda neljä eri näyttelijää esittämään kaikki samaa hahmoa. Tämä on periaatteessa monologi, mutta esiintyjät vaihtavat roolia nopeasti.

Tyttö ei ole kyllä kovin miellyttävän oloinen henkilö. Hän vakoilee veljensä naisystäviä jopa suorastaan stalkkerimaisesti ja kärsii huonosta itsetunnosta. Mussuttaa irtokarkkeja, mökkeilee saaressa normaalia joo, mutta kaiken alla on sellainen aika vinksahtanut vire.

Teksti on aika tajunnanvirtaa välillä, mutta se sopii tähän kyllä hyvin. Välillä puhutaan mikrofoniin ja välillä ei - ääni on hyvin hypnotisoivaa. Esitys on hyvin fyysinen. Välillä kaadetaan kylmää hernekeittoa päälle, välillä läimitään veljen squashmailalla itseä tai tungetaan irtokarkkeja kaula-aukosta sisään. Kehollisuus on vahvasti läsnä koko esityksen ajan.

Näyttelijät esiintyvät Auli Turtiaisen suunnittelemissa baby doll -henkisissä nuhruisissa mekoissa ja he ovat hyvin fyysisesti läsnä. Niina Hosiasluoma ja Herman Nyby eivät istu siihen "norminäyttelijän" muottiin mitä yleensä lavalla näemme. Katsojalle tekee hyvää, ja ehkä vähän shokeeraavaakin, nähdä hieman rehevämpiä kehoja lavalla, varsinkin vähäpukeisena. Sara Melleri ja näyttelijäopiskelija Emma Pälsynaho ovat myös erinomaisia. Hyvinkin erilaisia tulkintoja samasta hahmosta tällä nelikolla.

Näytelmän tyttö on myös innostunut Kauniit ja rohkeat -sarjan Sally Spectrasta ja kuvailee tämän vierailua tavaratalossa seikkaperäisesti. Erilaisia pakkomielteitä tai hetkellisiä innostuksen kohteita on paljon. Lopulta veli kyllästyy siskonsa ja heittää tämän ulos pakkaseen. Näytelmän loppu on erilainen ja yllättävä, unenomainenkin. Liekö totta ensinkään?

Virpi Niemisen lavastus on oivaltava, unenomainen, vähän haaveileva. Pieni kalteva neliskulmainen lava on kuorrutettu irtokarkeilla, posliiniesineillä ja ihmeellisillä muilla tavaroilla. Toinen näytös alkaa niin katto on laskeutunut vinoksi lavan päälle. Heti tulee intiimi olo. Taivassali on muutenkin entisenä verstastilana aivan ihana! Joakim Udd on suunnitellut sekä valot että videot; näyttämökehikon reunoissa olevat valot ovat todella hieno ratkaisu. Vili Pääkkö vastaa äänisuunnittelusta ja musiikista, ja erilaiset luontoäänet ja elokuvamainen musiikki sopivat esitykseen erinomaisesti.

Kun yksi tyttöä näyttelevä ihminen on lavalla, muut loikoilevat tai oleskelevat lähimaastossa. Tyttö puhuu veljensä naisystävistä mahkuilijoina ja niistä pahin on metkuilija. Hänen suhteensa tähän metkuilijaan on eriskummallinen, samaan aikaan halveksiva ja ihaileva.

Veljelleni on haastava esitys eikä varmasti kaikkien mielestä edes sopivaa teatterissa katsottavaa. Tyttö on ulkopuolinen omassa elämässäänkin, mutta onneksi lopussa hän tuntuu saavuttavan jonkunlaisen onnen ja tasapainon. Melkein kolme tuntia on kyllä aika pitkä aika intiimille näytelmälle, ja ehkä tästä olisi voinut vähän supistaa.

Kiinnitin huomiota siihen että aika moni jätti tulematta väliajalta takaisin. Tämä ei kyllä olekaan mitään kovin helppoa teatteria. Ja siksi juuri niin kiinnostavaa.

Ennen esitystä osallistuin keskustelutilaisuuteen kahvila Willensaunassa. Kirjailija Karhu, ohjaaja Sandqvist, kustannustoimittaja Elsi Hyttinen ja teatterikirjoittaja Leena Kärkkäinen keskustelivat näytelmästä ja sen teemoista. Karhu sanoi että hänen mielestään tämä ohjaus on omaperäinen tulkinta ja sisältää performanssin elementtejä. Esityksen nähtyäni olen kyllä samaa mieltä. Olisi ollut kyllä kiinnostavaa nähdä se Saksan versiokin. Veljelleni on osa Karhun "epäsuositut tytöt" -sarjaa, missä pääosan saavat sellaiset naiset ketkä eivät niitä ehkä normaalisti saa. Tyttö on viaton, lapsellinen ja myös aika vinksahtanut. 

Romaani/näytelmä päättyy eräänlaiseen queer-fantasiaan, ja jää lukijan/katsojan nähtäväksi tapahtuuko tämä henkilön päässä vai ihan oikeasti. Itse haluaisin uskoa ja toivoa, että tämä tapahtuu oikeasti. Karhu haluaa käsitellä töissään paljon myös ruumiillisia hierarkioita ja ottaa vahvasti kantaa lihavuus- ja läskifobiaan sekä sisäistettyyn naisvihaan. Lopulta esityksessäkin rajat kauniiden ja rumien ihmisten välillä hajoavat. Päähenkilön elämä tuntuu pyörivän vain veljen ja tämän naisystävien ympärillä. 

On kyllä hienoa (ja tarpeellista) miten Karhu pyrkii uudistamaan suomalaista näytelmäkirjallisuutta. Se tapa millaisia kehoja nähdään näyttämöllä on jo hieman parantunut, mutta vielä tässä on paljon työtä. Pitäisi nähdä että elämää on myös normien ulkopuolella! 

Mikäli kaipaat hieman haastetta teatterikokemukseesi suosittelen Veljelleni -näytelmää. Jos haluat helppoa ja aivot narikkaan -tyylistä elämystä, valitse jotain muuta. Esityksiä on vain 19.10 asti. Joskus on palkitsevaa poistua omalta mukavuusalueeltaan.

 

Esityskuvien copyright Saara Autere.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.