Jackie - Tyttö ja kuolema IV / Teatteri Avoimet Ovet ja Myllyteatteri 30.9.2024

Itävaltalaisen Elfriede Jelinekin näytelmä Jackie - Tyttö ja kuolema IV ei ole kovin helppoa katsottavaa. Se on toki mielenkiintoinen ja haastava - ja onhan se katsojan hyvä välillä mennä pois omalta mukavuusalueeltaan. Jaakko Kiljunen ja Maiju Tainio ovat ohjanneet esityksen Teatteri Avoimiin Oviin, yhteistuotantona Myllyteatterin kanssa. Ohjaajakaksikko ei päästä katsojaa helpolla.

Jelinek ei ole päässyt suomalaiselle näyttämölle kovinkaan usein. Maria Säkö pohtii asiaa oivaltavassa artikkelissaan Long Playn verkkojulkaisussa. Säkö kertoo näytelmästä mm. näin: Jackie kuuluu Jelinekin Prinsessadraamat (Tyttö ja Kuolema I–V) -näytelmäsarjaan. Se on eräänlainen ironinen vastine Shakespearen kuningasnäytelmille. Sarja koostuu monia kertoja toistetuista, vääjäämättömästä tuhosta kertovista prinsessasaduista aina Lumikista Jackie Kennedyyn ja Sylvia Plathiin. Kerrontatapa on kuitenkin toinen kuin perinteisissä elämäntarinoissa. Jelinekin teksti on assosioivaa – se viittaa koko ajan eri teoksiin, henkilöihin ja historiallisiin tapahtumiin. Selkeän kertomuksen sijaan prinsessadraamat ovat eräänlaisia labyrinttejä tai mysteeripelejä.

Kävin katsomassa Tampereella Teatterimontussa Jalostamo-kollektiivin Rechnitz (Tuhon enkeli) vuonna 2015, ja sekin oli hieno, jos kohta aika haastava. Jackie kertoo tietenkin Jacqueline Kennedy Onassiksesta, joka oli vaikutusvaltainen nainen aikanaan, vaikkakin nykynuorille ehkä hieman tuntemattomampi hahmo. Enkä itsekään voi sanoa syvemmin hänen elämäänsä monine käänteineen perehtyneeni. En tosin ole juuri sen viisaampi tämän näytelmän nähtyänikään! Tyyli-ikoni, ensimmäinen nainen eli presidentin puoliso, toimittaja - naisesta oli moneksi.

Ja koska hänestä oli moneksi, on Jackien persoona jaettu kahden näyttelijän esitettäväksi. Tämä tekee katsomiskokemuksesta vielä vähän haastavamman. Näyttämöllä nähdään Mirva Kuivalainen ja Yoko Takeda, oikein ilmaisuvoimaisia molemmat.

Naiset keräävät jätesäkkeihin tavaroita lavalta, aamutakit päällään. Välillä he ovat peilikuvina toistensa liikkeelle ja puhuvat peräkkäin. Puhuvat elämästään, miten piti saada kansa pitämään itsestään. On ollut keskenmenoja ja kaikkea muuta raskasta, miehellä on ollut naisseikkailuja. Puhe on välillä outoa tajunnanvirtaa. Jackie nappailee piristäviä jaksaakseen.

Väliajan jälkeen näyttämö on täynnä mustaa kahisevaa kangasta, jonka alta pilkistää esiin kaksi päätä. Valokeilat heijastuvat savuun, päät puhuvat Marilyn Monroesta ja kieltävät puolisoaan seurustelemasta tämän kanssa. Katossa on pieniä pyöreitä valaisimia, kun pieniä kuita. Erityinen kiitos täytyy antaa Tiitus Torniaisen upeasta valosuunnittelusta! Valon ja pimeyden vuorottelu toimii hyvin.

Jackie velloo kuolemassa ja läheisten menettämisessä. Miten itseään voi säästää jos kaikki haluavat osansa, he sanovat Marilyn Monroesta. Koko toinen näytös on hämyinen, vähän aavemainen ja jopa scifimäinen. Aivan kuin eri näytelmä, ja pidin siitä kovasti visuaalisuuden vuoksi. Oscar Dempsey vastaa lavastuksesta ja puvuista, ja nähdään lavalla toki ikoninen jakkupuku ja pillerihattukin.

Pidin myös nukketeatterimaisista elementeistä, niistä kiitos Maiju Tainiolle.

Avoimien Ovien pieni näyttämö on sopivan intiimi. Väliajalla aika moni katsoja jäi tulematta takaisin, kai se kertoo siitä että tämä vaatii hieman enemmän ajattelua ja keskittymistä yleisöltäkin. Minusta on hyvä haastaa itseäni katsojana, vaikka en esitystä aina niin ymmärtäisikään.

Ymmärrän hyvin miksi Jelinekiä ei nähdä kovin usein Suomen teatterilavoilla. Ihmiselle joka kaipaa irtiottoa arjesta, niin ei hän jaksa tällaista esitystä, joka vaatii oikeasti ajattelua ja paneutumista. Ja jos esitys ei vedä katsojia, ei sitä ole näissä kulttuurin kurjistamistalkoissa taloudellisesti mahdollista toteuttaa. Jackie oli kyllä hieno esitys, mutta vaatii tietynlaisen mielentilan katsojalta.

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.

Rautavaara - ihminen ja ikoni / Riihimäen teatteri 4.4.2024

Timo Ruuskasen käsikirjoittama ja Olka Horilan ohjaama Rautavaara - ihminen ja ikoni on kerrassaan ihana esitys. Se sai ensi-iltansa Riihimäen teatterissa jo syyskuussa 2023, siirtyen sieltä sitten Teatteri Avoimiin Oviin Helsinkiin ja sitten taas takaisin Riksuun. Tiukille otti mutta ehdin tämän katsomaan. Yksi must-see teatterielämyksiä kyllä tälle vuodelle.

Ruuskanen on varsin oivallinen mies esittämään Tapio Rautavaaraa, ovathan se sentilleen samanmittaisiakin. Lisäksi hän on vähintään yhtä monipuolinen esiintyjäkin, mutta keihäänheittotaidoistaan en ole niin varma. Vajaan kahden tunnin aikana yleisö saa nauttia monipuolisesta monologista, ja nähdä lavalla vaikka ketä hahmoja Siiri Angerkoskesta sentraali-Santraan ja Reino Helismaahan. Ruuskanen on aivan mestarillinen elävöittämään kaikki roolit. Välillä hän kertoo minä-muodossa, siis Tapsana, mutta enimmäkseen innostuneena kertojana. Puvustusta vaihdellaan muutaman kerran ja kyllä näistä vetimistä ajankuvan ja henkilöt tunnistaa. Tarpeistosta kiitos Karita Fallström-Autiolle.

Mutta ennenkaikkea näemme Rautavaaran itsensä, moninaisine rooleineen. Tiesin toki hänen keihäänheittouransa ja samoin esiintyvän taiteilijan jutut sekä hieman taustaakin. Mutta paljon uutta tuli toki esille; köyhä lapsuus ja heikko terveys, sotakokemukset ja kuolemanpelko. Ja tiukan bisnesmiehen otteet, joilla varmistettiin oman perheen elatus sekä omatkin huvit. Ruuskanen on kirjoittanut hauskan, vauhdikkaan ja hetkittäin todella koskettavan tekstin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään imitaatio, vaikka sekin kyllä hyvin sujuu, saatikka näköispatsas. Rautavaaran elämästä riittää ammennettavaa vaikka kuinka paljon, ja Ruuskanen ei onneksi etene kronologisesti. 

Mukana on isompia ja pienempiä juttuja Rautavaaran elämän varrelta, ja jos joku juttu ei nyt ihan tosi olekaan, niin onko sen nyt niin väliä? Pääasiahan on hyvä tarina, tai niinkuin esityksessä kerrotaan: Hyvä tarina on tärkeämpi kuin totuus. Toki anekdootti Zatopekin lähettämästä Skodan vesipumpusta on niin uskomaton että sen on oltava totta.

Kari Paukolan äänisuunnittelu erilaisine efekteineen on kerrassaan mainiota! Ja hyvin ajoitettua. Linnunlaulut ja sotaefektit toimivat yhtä hyvin. Myös Jukka Kurosen valosuunnittelu on aivan hurjan tyylikästä ja monipuolista. Esimerkiksi Rautavaaran kohtaaminen neuvostoliittolaisen upseerin kanssa on toteutettu upeasti. On myös ilahduttavaa että kuulemme Rautavaaran musiikkia, mutta aika pieninä annoksina. Osa tulee nauhalta, osan Ruuskanen esittää itse. Taitavana musiikkimiehenä sehän sujuu. 

On myös mainiota että esityksessä on ihan tuoreitakin anekdootteja, ja se varmasti elää ja kehittyy jatkuvasti. Heittäydyn katsomaan Wembleyn keihäsfinaalia yhtä innolla kuin jos olisin ollut paikan päällä Lontoon olympialaisissa vuonna 1948. Olipa jännää, vaikka lopputuleman tiesikin. Ruuskasella on hykerryttävä taito heittäytyä roolitöihinsä täysillä ja innostuneesti.

Vaikka Rautavaaran viimeiset vuodet vaikuttavat aika apeilta ja surumielisiltäkin, hänen kiertäessään yksin kaikenlaisia kissanristiäisiä, onnistuu Ruuskanen tuomaan siihenkin osaan tarinaa inhimillistä lämpöä. Kotielämä ja perhe sivuutetaan muuten esityksessä aika kursorisesti, vain Liisa-vaimon kohtaaminen on kerrottu tarkemmin. Pääpaino on Rautavaaran julkisessa elämässä. Esitys tarjoili myös paljon kiinnostavaa ajankuvaa, esimerkiksi 40% huviveron kiertämisestä urheiluseurojen avulla.

Syksyllä on luvassa vierailuja niin Tampereelle ja muutama lisäesitys Riihimäelläkin. Näen kyllä tälle pitkää elinkaaren, sillä mihinkäs se hyvä esitys vanhenisi. Kerrassaan mukava ilta Riihimäen teatterissa, iso kiitos koko tekijöjoukolle!

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sontiainen - balladi koti-ikävästä / Teatteri Avoimet Ovet 3.10.2020

Halusin nähdä tämän viime keväänä ensi-iltansa saaneen musiikkiteatteriesityksen uudelleen. Koska jotkut jutut vaan on sellaisia, jäävät päähän ja sydämeen ja sieluun. Hanna Kirjavaisen kirjoittama ja ohjaama Sontiainen - balladi koti-ikävästä oli juuri tämmöinen esitys. Ja olenpas tyytyväinen että kalenterista löytyi juuri sopiva kolonen toisellekin kerralle.

Itse esitys oli hieman tiivistynyt ja napakoitunut keväästä, mukana oli jotain ajankohtaisia heittoja mm. koronan suuntaan ja yksi hieman ahdistava hirttäytymiskohta oli jäänyt pois. Muuten musiikki oli edelleen letkeää ja upeasti tarinaan sopivaa sekä koko esiintyjäviisikko vauhdissa vaikka katsomossa olikin vain kourallinen ihmisiä. Vaikka tämä on oikeasti aika ahdistavia asioita käsittelevä esitys (suomalaissiirtolaisten ahdingosta Amerikan ihmemaassa) niin mukana on paljon lämpöä ja inhimillisyyttä ja huumoriakin. Ulos kävelee jotenkin puhdistuneena ja valaistuneena. 

Kannattaa lukea juttuni viime helmikuun ensi-illasta, linkki tuolla hieman ylempänä.

Ihana bonus oli tekijöiden Q&A tilaisuus näytelmän jälkeen. Hanna Kirjavainen avasi hieman näytelmän taustoja, miten ja miksi tämän päätti tehdä. Aihe löytyi kymmenkunta vuotta sitten kun hän törmäsi Tom Sukasen tarinaan. Alunperin Sontiaisesta piti tulla ison mittakaavan musikaali Helsingin kaupunginteatteriin, mutta sitten siellä vaihtui johtaja ja suunnitelmat muuttuivat. Muokkausten jälkeen tulikin tämmöinen klubikeikkamuotoinen intiimi juttu. Minusta vallan erinomainen näinkin, mutta toki tarina olisi ollut laajempi isommalla näyttämöllä.

Oli myös kiehtovaa kuulla miten esiintyjät satsasivat Sontiaiseen. Juha Pulli opetteli soittamaan banjoa ja Anna-Riikka Rajanen haitaria, eikä kummankaan soittamisesta uskoisi etteivät soittimet olleet hallussa aiemmin. Banjo varsinkin on tosi isossa roolissa amerikansoundisissa Lännen-Jukan biiseissä. Pekka Lehden hienot sovitukset tekevät kyllä oikeutta musiikille muutenkin. Kirjavainen myös kertoi että Sukasen rooli oli kokoajan tehty Aarni Kivinen mielessä. 

Yleisöllä oli kiinnostavia kysymyksiä ja kommentteja ja sain myös vahvistuksen itselleni Macbeth-noitien vaikutuksesta Sukasen tapaamiin raakkuviin haamunäkyihin.

Esityksiä on vielä 17.11. asti, joten suosittelen lämpimästi hankkimaan liput ja katsomaan tämän universaalin koti-ikävästä ammentavan esityksen. Lippuja teatterilta!

Esityskuvan copyright Mitro Härkönen, Q&A kuva omani.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Sontiainen - balladi koti-ikävästä / Teatteri Avoimet Ovet 7.2.2020

No nyt oli ihan kerrassaan valloittava, omaperäinen ja koskettava esitys tämä Sontiainen - balladi koti-ikävästä. Hanna Kirjavainen kirjoittajana ja ohjaajana on iskenyt kultasuoneen. Tosipohjainen tarina suomalaissiirtolaisista Amerikassa onnistuu kyllä naurattamaan ja itkettämään. Tämä on musiikkiteatteria parhaimmillaan.

Sontiainen perustuu siis Tom Sukasen (1878-1943) tarinaan, ja siihen mahtuu monenlaisia juonenkäänteitä. Pohjanmaalta kotoisin oleva Sukanen lähtee monen muun tavoin etsimään parempaa elämää Amerikasta, mutta ei sielläkään välttämättä elämä sen auvoisempaa ole. Ahkerille suomalaisille on kysyntää mainareina, lokareina tai taivaanraapijoina, mutta toisaalta heitä aletaan joissan piireissä pitää myös sosialismia tuputtavina rettelöitsijöinä. Moni heistä alkaa haikalla Neuvostoliittoon utopiaa rakentamaan. Vaan ei Sukanen. Hän on laivanrakentaja ja monitaituri, ahkera mies joka loihti monenlaisia koneita ja laitteita, ja pärjää. Matkaan tarttuu mahlaa myyvä Kerttu ja mies muuttaa tämän ja hitaasti kuolevan appiukkonsa kanssa surkeaan mökkiin Minnesotaan. Pojan syntymä saa Sukasen kuitenkin lähtemään omaa homesteadia rakentamaan, ja kävellen (!) tämä taittaa 600 mailin matkan Kanadan Saskatchewaniin.

Hyvistä yrityksistään huolimatta mies ei saa kotiin kirjettä aikaiseksi, vaikka Kerttu kyllä kirjoittaa, yhä surkeammaksi ja köyhemmäksi käyvästä elämästään. Sukasen veljen Ilmon vaimo lapsineen asuu myös Kertun huollettavana sillä välin kun Ilmo reissaa pitkin Amerikkaa hommissa. Lopulta Sukanen saa säästettyä rahaa ja rakennettua talon aittoineen päivineen, ja kävelee takaisin kotiinsa hakemaan perhettään. Kuusi vuotta siihen on kulunut. Vaan elämä on tyly, ja kohtalo julma. Sukanen sitten hieman sekoaa ja päättää rakentaa laivan, jolla seilaisi takaisin koti-Suomeen. Laivanrakennuspuuhat keskellä preeriaa ja kaukana vesistöistä herättävät ihmisissä kateutta, ihmetystä ja nimittelyä. Hullu mikä hullu ja jopa sontiainen. Siitäpä paatille nimi!

Esitys on täynnä kekseliäitä näyttämöratkaisuita. Ia Ensterä vastaa skenografiasta ja kankaiden käyttö koko salin mitassa toimii. Puvut ovat sopivasti kansallispuvuista tuunattuja ja käytännönläheisiä. Juuri sen sorttisia kuin reilut sata vuotta sitten pidettiinkin, tai ainakin mitä itse kuvittelen että amerikansuomalaiset pitivät. Jere Kolehmaisen valot pelaavat hienosti yhteen lavastuksen kanssa. Valoroikat sopii tähän esitykseen hienosti, koska sellainen rakentamisen ja uuden aloittamisen meininki on vahvana.

Kaikkea siivittää monipuolinen musiikki, jossa J. Karjalaisella on vahvasti sormensa pelissä. Supertaitava viisikko lavalla tarttuu soittimiinsa ja vetäisee ilmoille Lännen-Jukan biisejä sekä vanhoja kansanlauluja, hienosti Pekka Lehden sovittamina. Musiikki on reipasta, iloista ja välillä vähän haikeaakin. Ja hienosti tarinaa eteenpäin kuljettavia.

Lavalla nähdään Sukasen roolissa Aarni Kivinen, joka tarttuu näpsäkästi myös akustiseen kitaraan. Kerttu-vaimona on Anna-Riikka Rajanen, jolta sujuu hienosti myös haitarin soitto. Johanna Koivu on mm. Ilmon vaimo Maria, joka soittaa viuluakin ja Juha Pulli vetelee monien roolien lisäksi banjosta säveliä. Pekka Lehti keskittyy enemmän musisoimaan (mm. läskibasso). Aivan huikeasti hypätään roolista toiseen ja tämä taitava joukko tempaa katsojat mukaansa jo lämpiöstä. Siinä suomi ja fingelska taittuu yhtä sujuvasti ja tunnelma on välitön ja reipas. Ensimmäinen näytös mennään enemmän duurissa ja asiat sujuvat, vaikkeivat ne aina sujuisikaan. Toisessa näytöksessä uidaan jo syvemmissä vesissä. Lahjakas porukka lavalla!

Välillä Sukaselle näyttäytyy kolme kaakattavaa ja jalkapuihin kiinnitettyä noita-akkaa, jotka Macbethin noitien tapaan runomitassa manailevat ja ennustelevat. Maahantulijoille on tiukat syynit, Sukasenkin eksän Katrin uusi mies käännytetään trakooman takia. Esityksessä on mukana paljon yksittäisiä juttuja jotka kuvastavat realistisesti sitä siirtolaisten elämää ja arkea. Farmareiden värväyksiä Red Fife -vehnällä ja vanhojen mustavalkofilmien käyttöä taustalla. Ja mikä juoksukilpailu kun maata jaetaan! Lisäksi niin tutun kuuloista maahanmuuttaja-retoriikkaa, miten suomalaiset tulevat ja vievät työpaikat ja raiskaavat naiset ja tuovat vielä koko suvunkin mukanaan! Raiskarit! Niin, suomalaisetkin ovat olleet siirtolaisia joskus, vieläpä sankoin joukoin.

Sukanen askartelee tosi näpsäkästi höyrykoneen rototyyppiä, saumuria, puimakoneen... mitä milloinkin. On se sutki mies! Yhtä sutjakkaan mies rakentelee rautateitä ja tarttuu monenlaiseen toimeen. Miehestä tulee iso farmari, joka tekee paljon ja puhuu vähän. Kreisi finni on ollut varmaan luomassa siirtolaismyyttiä ahkerista pohjanmaalaisista. Vaan kateelliset naapurit syyttävät pian Sukasta jo vähän kaikesta, huonosta sadosta alkaen, ja sabotoivat laivanrakennustyömaata.

Esityksen ensi-ilta siirtyi sairastapauksen vuoksi keskiviikosta perjantaille, joka sopi hyvin koska toisen esityksen vuoksi en päässyt keskiviikkona, vaan olin menossa perjantaina jo muutenkin. Niinpä pääsin sittenkin ensi-iltaan!

Menkää ihmiset ihmeessä katsomaan Sontiainen! Hirvittävän hieno esitys mikä on tehty suurella sydämellä ja rakkaudesta musiikkiin. Tarina elää, hengittää ja vaikuttaa, näiden ihmisten elämä ja kohtalo koskettaa. Visuaalisesti kaunis esitys, jolle soisin tuvantäydeltä katsojia, koska tämä tarina on niin hieno ja esitys tekee sen eläväksi.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Don Quijote / Red Nose Company, Teatteri Avoimet Ovet 31.1.2019

Red Nose Companyn punanenäkaksikko Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) ovat taas kerran iskeneet kultasuoneen. Tällä kertaa kaksikon, ja ohjaajansa Otso Kauton, klassikkokirjana on Miguel de Cervantesin 1600-luvun alussa ilmestynyt ritarihupaelma Don Quijote. Klovnit matkasivat Espanjaan teoksen alkulähteille ja on se maa Kautollekin enemmän kuin tuttu.

     

Aikaisempiin teoksiin (Juoksuhaudantie, Punainen viiva, Keisarin uudet vaatteet) nähden tässä on vähemmän musiikkia, mikä hieman harmitti aluksi. Lisäksi sellainen fyysinen läheisyys on enemmän läsnä. Mike ja Zin nutaavat yhdessä, painivat, koskettavat toisiaan. Se tekee tästä selvästi intiimimmän ja fyysisemmän teoksen kuin mitä ennen on nähty. Ei lainkaan huono asia se. Kaikesta huomaa että tässä ollaan kaveruuden ytimessä, oli sitten kyseessä Tuukka ja Timo, Mike ja Zin tai Don Quijote ja Sancho Panza.

Varmasti jokaisella katsojalla on jonkunlainen käsitys kirjan sankarista ja tapahtumista, mutta luultavasti harvempi joukko on oikeasti kirjan lukenut. En minäkään. Mutta Don Quijote on vahvasti osa länsimäista populaarikulttuuria, ja siten kollektiiviseen tajuntaan on iskostunut kuva nyt ainakin tuulimyllyjä vastaan taistelevasta tyypistä, aasilla ratsastavan aseenkantajansa kanssa. Mutta mitä uutta tulkintaa pari klovnia voisi tähän tuoda?

Jatkuva verbaali tykitys, sopivasti katsojien mukaan ottaminen (edessä istuvat pääsevät tomaatinheittoon!), ajankohtaiset heitot mm. vanhustenhoidosta ("Esperi-lipun alla kidutetaan vanhuksia"), huikean hienot historiallishenkiset vaatteet (Tauko Design), fyysinen eläytyminen, vai sanoisinko heittäytyminen... esimerkiksi näistä on tämä esitys tehty. Mutta myös syvästä kiinnostuksesta eri elämän ilmiöihin ja inhimillisyyden välittämisestä katsojille. Kantaa otetaan ikimetsien hakkuusta aina siihen miten vääryyksiin ja epäkohtiin puuttuminen on todella vaikeaa kunkin omassa elämässä. Roolit menevät iloisesti limittäin ja lomittain eli välillä äänessä ovat näyttelijät omina itseinään, välillä heidän klovniminänsä ja välillä taas kirjan hahmot. Ei enää ole edes väliä kuka sanoo tai tekee mitäkin. Se lämpö ja välittäminen mikä näistä miehistä huokuu, kaikissa rooleissaan, ui paidan ja ihon alle ja tekee pesän jonnekin rintalastan alle. Miehet paljastavat paljon enemmän itsestään kuin aiemmissa esityksissä, ihan kirjamellisesti ja konkreettisestikin. Jotkut näyt eivät ehkä hetkeen pyyhiydy verkkokalvoiltani.

Bonuksena saamme nähdä pätkän myös naamioteatteria (upeat puunaamarit!) ja saamme pieniä tietoiskuja niin Espanjan, Euroopan kuin Cervantesin historiasta. Välillä klovniherrat sukeltavat uljaiden (nojoo) ratsujensa hahmoihin ja välillä vedetään erilaisia taisteluasentoja Conan Barbaarin hengessä.

Mike ja Z... anteeksi Tuukka ja Timo ovat hirveän monipuolisia näyttelijöitä. Ja toki muusikoita myös. He ovat ottaneet klovnihahmonsa niin osaksi itseään, että katsomossa unohtaa katsovansa kahta näyttelijää esittämässä klovneja. Vaan tässä on Mike ja Zin, jotka esittävät Cervantesin hahmoja. Fyysinen notkeus ja salamannopeat vaihdot, keskinäinen (lempeä) naljailu, toisen tukena oleminen hyvässä ja pahassa. Niistä koostuu kaksikon ydin. Zin saa kuulemma esittää nimihenkilöä koska on vanhempi ja pidempi. Mutta Mike on se järjen ääni - siinä missä surkean hahmon ritari näkee linnan, näkee hän halpishotellin. Mike joutuu myös eläytymään mm. kaksi kyynärää pitkäksi palvelustytöksi. Aivan hillitön suoritus!

Kaksi tuntia ja vartti pyyhkäisee ohi nopeaan. Loppu on koskettava ja taas pyyhin silmiäni. Miten nää klovninpenteleet saa mut aina myös vetistelemään, vaikka eikö klovneille pitäisi vaan nauraa? Mutta kun nämä kaivelevat ja ronkkivat kaikenlaisia tunteita esiin, aina.

Tämäkin esitys on osa Red Nose Companyn kiertueohjelmistoa. Se kerkesi tässä influenssan kourissa jumettamiseni aikana käydä jo Ruotsin kiertueella, ja esityksiä on keväämmällä myös Kuopiossa ja syksyllä sitten Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Kannattaa ehdottomasti mennä, oli Don Quijote sitten luettuna tai ei. Esityksen jälkeen voi ostaa kirjan (!) ja rupatella mukavia, nyt omalla äänellään puhuvien Timon ja Tuukan kanssa.


Esityskuvien copyright Cata Portin, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Messias / Fabulous Bäckström Brothers, Teatteri Avoimet Ovet 13.12.2017

Loistavat Bäckströmin veljekset iskevät taas kultasuoneen! Tällä kertaa ei seikkailla wagneriaanisissa ydinfysiikan tunnelmissa roadtripillä rapakon takana (kuten Big Bang Siegfried!:issä). Ehei, vaan nyt ollaan joulun ytimessä. Messias on kertomus, no, kuten nimestäkin saattaa päätellä, Messiaasta. Mutta minun näkemykseni mukaan se on vain oiva tekosyy päästä revittelemään tulkintoja joululauluklassikoista ja tuomaan oman FBB-mäisen näkemyksen asioista. Siitä miten kaikki oikeasti tapahtui.

Messias sai kantaesityksensä jo vuosi sitten, Alminsalissa Oopperatalolla. Mutta kuten tavanomaista, se ei silloin sopinut kalenteriini. Muistelen että suunnitteilla kovasti kyllä oli... Onneksi nyt sitten oli vierailuesityksiä Teatteri Avoimissa Ovissa ja kiiruhdin hetimmiten varaamaan lippua. Ehdin jopa ennenkuin ohjaaja Marc Gassot laittoi kutsua (kiitos silti ajatuksesta!).

Jouluinen hittikomedia kahdelle näyttelijälle ja oopperalaulajalle mainostavat. No, sitäkin. Mutta aika paljon muutakin. Alunperin brittikoomikko Patrick Barlowin kynäilemä Messias on ollut iso menestys maailmalla, joten oli aikakin saada siitä toimiva suomiversio. FBB on juuri oikea poppoo toteuttamaan tämänkaltaisen hupailun. Ja vieläpä armoitetun miimikuninkaan Marc Gassotin johdolla! Gassotin kädenjälki näkyy monessakin kohdassa, ja hyvä niin (moottorisahapantomiimi!). Mutta pääosassa ovat kuitenkin satumaisen hauskat veljekset Petri ja Jouni Bäckström. Eivätkä pelkästään hauskat, vaan myös ajoituksen mestarit ja monipuolisten roolien vetäjät. Lauluääntä unohtamatta. Kumpaakin on tullut nähtyä viime vuosina oopperaproduktioissa, mutta jotenkin nämä "omat jutut" ovat vieläkin parempia, koska näissä ei ainoastaan lauleta, vaan pistetään itsensä likoon kokonaisvaltaisemmin.

Tällä kertaa mukana ei ole Jukka Nykästä täydentämässä kaksikon kohellusta, mutta sen sijaan loistavan monipuolinen Reetta Ristimäki veljesten äitinä Greettana. Aika pieni rooli, mutta sitäkin mieleenpainuvampi. Originelli äitimuori hurauttelee pitkin lavaa rollaattorilla, menneitä roolejaan maailman metropoleilla muistellen.

Messiaassa on paljon hupailua, naljailua ja kuittailua veljesten kesken, mm. Jounin huonosta käsialasta, on yleisön osallistamista (sillain mukavalla tavalla, pääsemme hieman huutelemaan), kuulemme somaattista esperantoa, näemme/kuulemme miten nokkahuilua soitetaan nenällä ja paljon muuta. Ja ennenkaikkea nautimme hienoista joululauluista kauniina (ja joskus vähemmän kauniina) tulkintoina. On tässä vähän muutakin musiikkia kun jouluista kyllä; pitäähän se nyt oopperaakin saada!

Bäckströmit vaihtavat roolejaan salamannopeasti ja kummallakin niitä piisaa; nuoripari Maria ja Joosefista aina itämaan tietäjiin ja sadanpäämiehiin. Puhumattakaan kahdesta Bäckströmin veljeksestä! Petri B sorauttaa ärrää kirrrrrveellä veistetyissä tarvekaluissa, keekoilee rusettipäisenä Mariana ja lumoaa psykologisen koulutuksen saaneena majatalon emäntänä. Jouni B. vuorostaan toimii (kuulemma) koko idean isänä sekä köyhän miehen hevimuusikon näköisenä Joosefina. Agilitylammaskin lavalla piipahtaa! Kyllä näillä eväillä syntyy potra ja isänsä näköinen Jeesus-lapsi. Ehkä joku herkempi sielu tai hengellisemmin jouluun ja uskontoon suhtautuva saattaisi jopa loukkaantua tästä menosta, mutta minä olin ainakin aivan haltioissani. Messias on parasta jouluun liittyvää viihdytystä kuunaan.

Toivon että tästä tulisi jokavuotinen jouluperinne. Fabulous Bäckström Brothers on vaan niin hyvä, että jokaisen pitäisi saada kokea tämä hieman erilainen joulushow.



Kuvien copyright Alejandro Lorenzo (eka kuva) ja Heikki Tuuli (muut).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Erottaja 1917-1918 / Teatteri Avoimet Ovet 22.9.2017

Miten voisi tiivistää tämän kokemuksen: raskas mutta helkkarin antoisa. Tai näytelmä mikä jokaisen tulisi nähdä. Tai yksi syksyn rankimmista ja palkitsevimmista katsomiskokemuksista. Kaikki ovat ihan yhtä oikein. On kumma, tai ei ehkä oikeastaan, miten sadan vuoden takaiset tapahtumat sykähdyttävät edelleen niin kovasti. Mutta vuoden 1917 ja varsinkin 1918 tapahtumat ovat taas tapetilla. Niihin vuosiin liittyviä esityksiä nähdään monella suomalaisella paikkakunnalla nyt syksyllä ja varsikin ensi keväänä. Kyllä vapaussota/itsenäisyyssota/punakapina/sisällissota/vallakumous/luokkasota (rakkaalla lapsella on monta nimeä) ansaitsee näytelmän jos toisenkin.

Teatteri Avoimet Ovet on tarttunut tapahtumiin helsinkiläisestä näkökulmasta. Käsikirjoittajat Anneli Kanto ja Heini Tola (joista jälkimmäinen toimii myös ohjaajana ja dramaturgina) ovat ammentaneet Erottaja 1917-1918 näytelmään aineksia penkomalla arkistoja ja tutkimalla tietokirjoja. Lopputulemana on ihmisyyttä kunnioittava, kyseenalaistava ja koskettava näytelmä. Kävin katsomassa tämän päivänäytöksessä, jossa oli vin muutama aikuinen koululaisryhmien lisäksi. Hienoa että opettajat tuovat oppilaansa teatteriin ja tämänkaltaista esitystä katsomaan (joskin toivoisin kännyköiden takavarikkoa esityksen ajaksi).

Ida Redsven (Maija Andersson) muuttaa maalta palvelijaksi Rosenqvistin varakkaaseen perheeseen. Hän on ahkera ja pidetty, mutta tulee joutuneeksi mukaan työväenliikkeeseen. Sinne houkuttajana toimii mukava viilari Juho Koskelainen (Miika Laakso), josta tulee myöhemmin punapäällikkö. Näytelmässä vuorotellaan Idan kuulustelujen ja aiempien tapahtumien välillä. Kuulusteluihin siirrytään symbaalien läväyttämisen kautta. Miten Ida joutui vangiksi ja kuulusteltavaksi selviää kahden tunnin aikana. Tapahtumia rakennetaan pala palalta, kuin suurta dekkaria. Kertojina toimivat kaksi lyhtypylvästä tapahtumien keskipisteistä eli Erottajan lyhtypylväs (Paavo Kerosuo) sekä Dianapuiston lyhtypylväs (Karoliina Kudjoi).

Idan ja Juhon tarina ei ehkä ole maailman suurin rakkauskertomus, oikeastaan aika tavallinen tarina. Mutta siinä on silti kaikki. Suuret haaveet miten hekin, köyhät työläiset, voivat joskus kävellä Esplanadilla käsi kädessä, lastenvaunuja työntäen ja kioskista jäätelöt ostaen. Miten he voivat olla tasa-arvoisia ihmisiä, nauttia kahdeksan tunnin työpäivistä ja tulla kohdelluksi ihmisinä. Pienet toivonpilkahdukset paremmasta huomisesta tukahdutetaan julmasti. Rouva Rosenqvist (Outi Vuoriranta) kohtelee Idaa ystävänä, rohkaisee ja kannustaa opiskelemaan, ja tulee lopulta todistamaankin Idan puolesta. Mutta sekään ei riitä. Maailma oli vuonna 1917 epäoikeudenmukainen paikka, ja sitä se on tavallaan vieläkin, sata vuotta myöhemmin. Hieman ehkä eri tavalla, mutta silti. Työläiset kuvittelivat Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen tuovan onnen ja auvon maahan. Toisinpa kävi. Seurasi vain protesteja, lakkoja, kapinoita, pulaa ja puutetta kaikesta. Tavarat myytiin Venäjälle ja köyhät suomalaiset näkivät nälkää. Ida kannatti äänestämistä, 8 tunnin työpäivää ja lakkoilua sen saamiseksi. Ei aseita tai väkivaltaa.

Jos on Ida luokkayhteiskunnan vanki, niin ei rouva Rosenqvistkään vapaa ole. Omat haaveet opettajan ammatista ja itsenäisyydestä ovat jääneet, ja konservatiivisen ankara mies Oscar (Jukka Pitkänen) määrää talon isäntänä pitkälle kaikesta. Avioliittokin on yhdenlainen vankila. Toisaalta Oscar on aikansa tuote. Tämä toteaa vaimolleen: koita nyt saada päähäs muutakin kun hattu, senkin hanhi tai Idalle: harakka ei ole lintu eikä piika ihminen. Pahasti sanottu? Kyllä. Mutta tänä päivänäkin on miehiä jotka puhuvat puolisoilleen noin. 

Näytelmä resonoi niin hyvin nykyajan kanssa. Vihapuhe, luokkaerot, kyttäysmentaliteetti - kuulostaako tutulta? Jos kumpikin osapuoli on vakaasti sitä mieltä että vastapuolen tyypit eivät ole ihmisiä... Huhut, juorut ja tositarinat; hirmutöitä ja sankaritarinoita kummallakin puolella. Kaikki uskoivat olevansa oikeassa. Mikä tässä on sadassa vuodessa muuttunut? Sitä voi kukin katsoja kysyä itseltään kun seuraa maailman uutisia tänä päivänä. Vaikka Helsinki ja muukin Suomi näennäisesti toipui vuodesta 1918, sen kevään jälkiä korjataan vielä kauan. Vielä sadan vuoden jälkeenkin.

Erottaja 1917-1918 on rakkaustarina, historiallinen kertomus, dokumentaarinen draama. Painostava tunnelma luodaan taitavalla valosuunnittelulla (Luca Sirviö), musiikilla (Suvi Isotalo) ja hiljaisilla hetkillä, tykkien kaukaisella kumulla ja muilla ääniefekteillä sekä taitavalla näyttelijäntyöllä. Veera-Maija Murtola on loihtinut työväestön harmaa-mustat ja ylemmän luokan valko-mustat asusteet. Ainoan värin lavalle tuovat punaiset käsinauhat. Toteutus tikapuineen on tyylikkään pelkistettyä ja ehkä siksi juuri hyvin vaikuttavaa. Koko ensemble tekee vakuuttavaa työtä lavalla, mutta erityisesti Maija Anderssonin hienovarainen näyttelijäntyö vakuuttaa Idana.

Esityksiä on 9.12. asti, eli vielä kerkeää hyvin katsomaan. Suosittelen erittäin lämpimästi. Vaikka ilman nenäliinaa ei luultavasti selviä (minä ainakaan) ja katsominen välillä melkein sattuu, niin silti. Yksi syksyn vaikuttavimpia esityksiä.

Kuvien copyright Mitro Härkönen

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.