Frankenstein / Red Nose Company, Teatterikesä 1.8.2022

Vihdoin ja viimein se tapahtui eli minun ja Red Nose Companyn tuoreimman esityksen eli Frankensteinin polut kohtasivat. Teatterikesään asti piti odottaa koska typerä korona pisti kapuloita rattaisiin, ja milloin jouduin itse perumaan menoni ja milloin taas esitys peruuntui. Noh, parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Ja olihan tämä juuri niin kiva esitys mitä odotin ja toivoinkin! Taas yksi klassikkokirja saatettu lavalle klovnerian, musiikin, huumorin ja vauhdikkaan menon avulla.

RNC:n taiturit Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen ovat käsikirjoittaneet (Mary Shelleyn alkuperäisideaan nojaten toki), ohjanneet ja sovittaneet musiikin. Ja koska mikään ei heille riitä, vielä taituroivat lavallakin. Ruuskanen (Frank) ja Vasama (Stein) ovat kyllä ilmiömäinen kaksikko, jotka osaavat ottaa yleisönsä, ovat nämä minkä ikäisiä hyvänsä. 

Loistavien näyttelijäntaitojen ja muusikkouden lisäksi herrat todellakin hanskaavat improvisoinnin jalon taidon. Oli se sitten katsomosta huuteleva lapsi tai jonkun soiva kännykkä, kaikki pääsee mukaan esitykseen. Jere Kolehmaisen äänisuunnittelu ja valot tukevat hyvin esityksen dramaturgiaa. Välillä on ehkä vähän jännempiä hetkiä lavalla, mutta enimmäkseen tämä vaan naurattaa perheen pienimmäisiäkin. Liki loppuunmyyty Hällä-näyttämö oli hienosti mukana esityksessä, ja kyllä meidän taitoja tarvittiinkin. Välillä piti loihtia ääniefektejä korpin raakkumisesta tuulen suhinaan ja välillä johtaa sähköä peukaloistamme hirviön henkiin herättämiseen.

Frankensteinin tarina oli sovitettu miedoksi ja reippaasti mutkia oikoen, ja se sopikin tunnin mittaiseen esitykseen hyvin. Lavalla suoritettiin lukuisia tieteellisiä kokeita, korostettiin oppimisen merkitystä ja kovaa työntekoa, ja mietittiin kuka oikein onkaan loppupeleissä se hirviö? Vaikka yhdestä suusta ajoimme hirviötä pois, sai se kuitenkin suurta sympatiaa osakseen. 

Goottilookissa esiintyneet klovnit oli puvustanut ja maskeerannut Paula Koivunen. Välillä meno muistutti jo The Curen keikkaa kun syntikat ujelsivat... Hetken jo huolestuin että ovatko perinteiset punanenät jääneet historiaan, mutta onneksi vihanneskorista löytynyt tomaatti tarjosi hirviölle nenänkin. Niin, tässä esityksessä ei käytetty lainkaan ruumiinosia vaan vegaaninen versio muutti sammakonreidetkin kurkuiksi. Rekvisiitaksi muutenkin riitti tutun punaisen taustaverhon & sen metallitelineen lisäksi matka-arkku, vähän rekvisiittaa tieteellisiin kokeisiin ja ihmesyntsaelektroniikkahärveli.

Kun nuori Viktor F. opiskelee matematiikan perusteita yliopistossa, pääsee yleisökin laskemaan ja hiomaan saksankielen taitojaan, sehr gut! Elektronien tanssi viihdytti kyllä kaikkia, ja vaikka aluksi olinkin hieman kaihoisa kitaran ja haitarin perään, niin kyllä se syntsapoppikin toimi. Eurythmicsin Sweet Dreams ja Wingsin Live and Let Die toimivat suomeksikin. Puhumattakaan Fraa Fraa Frankensteinista (lauletaan Raa Raa Rasputinin sävelin). Koko Danny-episodi oli huvittava, ja moni muukin juttu oli sitä aikuisille suunnattua osastoa.

On kyllä oma taiteenlajinsa tehdä samanaikaisesti toimiva, hauska ja kiinnostava esitys lapsi- ja aikuiskatsojille. Mutta näiltä miehiltä se sujuu. Vaikka sanomaakin löytyi (ei saa syrjiä ketään vaan olla kaikkien kaveri) niin sitä ei sormi pystyssä heristellen selitelty, vaan se tuli hienosti osaksi kokonaisuutta. Huikea takaa-ajokohtauskin verhoissa nähtiin. Ja kumpi on kovempi hirviö -battle!

Erityismaininta ja kiitos Timon upeista tanssimuuveista ja ihme kurlausääntelyistä. Ja luovasta savukoneen käytöstä Tuukalle!

  

Esityksiä on Teatterikesässä tiistaina vielä kaksi (joista toinen englanniksi) mutta sen jälkeen Frankenstein on tavattavissa pitkin poikin Suomea kiertueella. Ehdottomasti kannattaa katsastaa jos kohdalle osuu. Ja matkustaa vaikka kauempaakin katsomaan. Ja ottaa koko perhe ja suku mukaan. Katso kiertuepäivät Red Nose Companyn sivuilta. 

Esityskuvien (2 ylintä) copyright Cata Portin, loppuposeerauskuvat (4 alinta) omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aleksis Kivi / Red Nose Company, Kansallisteatteri 3.3.2022

Kuka voisikaan olla Aleksis Kiveä sopivampi kirjallinen sankari juhlistamaan sekä Kansallisteatterin 150-vuotista taivalta että Aleksis Kiven kuoleman 150-vuotispäivää. Kerrassaan hienoa tilannetajua kaikilta asianosaisilta!

Nimittäin suosikkipunanenäni eli Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin ovat taas vauhdissa. Tällä kertaa hieman ehkä totutusta poikkeavalla konseptilla. Ei se että esitys sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa, sillä tämä duo on kiertänyt kaikenkokoisilla ja komeilla lavoilla ennenkin. Eikä sekään ole uutta että esitys tarttuu kirjalliseen klassikkoon, tai tällä kertaa kirjailijan koko tuotantoon. Tai sekään että herrojen tämänkertainen pläjäys on sekä armottoman viihdyttävä ja hauska, mutta myös riipaisevan herkkä ja tarkkanäköinen. Eikä musiikkikaan ole uutta. 

Uutta sen sijaan on se että Mike ja Zin ovat jättäneet musisoinnin pääsääntöisesti upean Avanti! jousikvartetin sekä haitaristi Niko Kumpuvaaran hoidettavaksi. Ja sekin että Miken ja Zinin aikaisempia aikuisten esityksiä on ollut kirjoittamassa ja ohjaamassa myös Otso Kautto. Nyt käsikirjoitusavuksi on saatu sekä Kansallisteatterin dramaturgi Eva Buchwald ja teatterin monitaituri Linda Wallgren, joka myös ohjaa yhdessä klovnikaksikon kanssa teoksen. Tämä resonoi kyllä hienosti Wallgrenin juuri vastikään Turun kaupunginteatterille ohjaaman loistavan Kullervon kanssa!

Ja hyvin tämäkin yhteistyö kaikkien uusien toimijoiden kanssa toimii. Erinomaisesti suorastaan! Esityksen teksti on napakkaa, oivaltavaa, opettavaista ja tottakai hauskaa. Vähän kuin Kiven omakin teksti, näin tarkemmin mietittynä. Aleksis Kivi, elämänsä, tuotantonsa ja kuolemansa käydään läpi välillä hitaasti ja nautiskellen, välillä nopeasti kiihdytellen. Kiven herkullista kieltä makustellaan, julmia kritiikkejä ruoditaan, henkilöhahmoilla mehustellaan. Esityksessä mietitään myös miksi juuri Aleksis Kivestä tuli niin tärkeä meille suomalaisille, miten aikalaiset häneen suhtautuvat, miksi hän kirjoitti niinkuin kirjoitti. Mistä hän sai inspiraationsa, rahaa ja kenties rakkauttakin. Moni näistä asioista on tuttua, mikäli lainkaan Kiven tuotantoon ja historiaan on perehtynyt, mutta opinpa vähän uuttakin.

Vaan ei olisi hienoa esitystä ilman Timo Ruuskasen (Zin) ja Tuukka Vasaman (Mike) panosta, lahjakkuutta, periksiantamattomuutta, huumorintajua, musiikillisia kykyjä, improvisointitaitoa ja loistavaa tilannetajua. Tajuttoman kova kaksikko! Herrat heittäytyvät lukuisten, suorastaan kymmenien, rooliensa pyörteisiin, vaihtavat lennosta niin roolia kuin esitystapaa ja pelaavat niin hyvin yhteen että harvoinpa sellaista yhteistyötä näkee. He ovat Mike ja Zin, Zin ja Mike. Yhdessä. Siinä menee sujuvasti Snellmanit, Lönnrotit, Bergbomit (sekä Kaarlo että Emilie), murskakriitikko August Ahlqvistit, Cygnaeus ja Jean-Pierre Kuselat. 

Ja Putinille näytetään keskisormet (ja taas myrskyisät aplodit). Viittauksia populaarikulttuuriin paljon Kiven ulkopuoleltakin on riputeltu joukkoon juuri passelisti. Kaiken ikäisille löytyy bongattavaa. Toki enemmän irti saa jos Kiven tuotanto on edes hivenen tuttua, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole, tietenkään. Tämähän on ennenkaikkea komedia.

Ilman muutahan esityksessä mukana on perinteisen suomalaisen teatterin kännikohtaus, mikä toki ei Kiven töissäkään kovin harvinainen ilmiö ole. Mitäpä sitä ollenkaan tapahtuisi jos hänen tuotannostaan poistaisi viinan! Miettikääpä sitä hetki. Ei Seitsemän veljeksen dokailua tai kuuluisaa Nummisuutarien delirium-kohelluksia, Eskon kännäilystä puhumattakaan. Tai Olviretki-näytelmä olisi kenties Piimäretki.

Aleksis Kivi ei käsittele pelkästään Kiven persoonaa ja tuotantoa vaan myös Suomen historiaa (ja nykypäivääkin), suomen kieltä ja suomalaisen teatterin historiaa. Siten tämä on myös oivallinen esitys niin 8-luokkalaisille Taidetestaajille kuin muillekin koululaisille (joita muuten meidän näytöksessä piisasi).

Taaborinvuoren kesäteatteri urheiluselostettuna Rocky-leffojen tunnarilla päättää ensimmäisen näytöksen niin hersyvän hauskasti että leijun tuolin yläpuolella varmaan kaksi metriä. Jo pelkästään sen vuoksi tämä kannattaa nähdä. Suomalaisen äijäkulttuurin huippu!

Klovnien pieni tuttu lavarakennelma näytti vähän pieneltä ja orvolta keskellä Kansiksen suurta näyttämöä. Mutta äkkiä siihen silmä tottui. Lavan vasemmassa reunassa oli orkesterin paikka ja oikeassa taas ison Kiven teospinon päällä tuoli, Siinäpä se Tarja Simonen lavastus kaikessa yksinkertaisuudessaan. Eikä muuta toki tarvitakaan, kun teksti on hyvä ja esiintyjät erinomaiset. No jos vähän kultakangastakin! Simonen käsialaa olivat myös kansallishenkiset Kivi-tyyliset puvutkin, jotka tuovat sen viimeisen nautinnollisen silauksen esitykselle. Ville Virtanen on suunnitellut valot.

Musiikkia saimme nauttia monenlaista, Marzi Nymanin ja Kumpuvaaran hienoja sovituksia. Avanti! pisteli parastaan viulistien Minna Pensolan ja Tommi Asplundin, alttoviulisti Santtu Podzniakovin ja sellisti Joasia Cieślakin tahdissa. Miten upeasti jouset soivatkaan! Ja upeasti soi myös Kumpuvaaran haitari! Hän pääsi myös esiintymään Seitsemän veljeksen Eerona, ihan vaan siinä paikallaan ollen (toki viikset ennakkoon kasvattaen).

Kaksi ja puoli tuntia kuluu kuin siivillä. Tämä oli niin nautinnollinen esitys, että olisin voinut katsoa heittämällä vielä toisen mokoman. Lopuksi saamme kuin saammekin nauttia viuhahduksesta lavan poikki, ou jee! Summa summarum: Aleksis Kivi sopii ihan kaikille (no ei ehkä perheen pienimmille); se on loistava tapa juhlia sekä Aleksis Kiven että Kansallisteatterin juhlavuotta, toki ylipäätään suomalaista teatteria. Suoranainen kulttuuriteko!

Ja mikä on myöskin mahtavaa on se että Aleksis Kivi on osa alati kasvavaa eri teatteritalojen yhteistyötä. Tämä on Kansallisteatterin, Red Nose Companyn, Jyväskylän kaupunginteatterin, Lahden kaupunginteatterin, Kuopion kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin, Turun Kaupunginteatterin sekä Kamariorkesteri Avanti! yhteistuotanto. Ja siten mahdollista nähdä kaikissa näissä teatteritaloissa. Kiertueen liput jo myynnissä, ja lienevät käyvän kaupaksi melko nopsaan...

Illan aloitti korona-aikana totuttuun tapaan Kansallisteatterin ihana ja perin sympaattinen vahtimestari Matti Patana. Tämän Ukrainaa koskevat aloitussanat yleisölle kirvoittivat isot aplodit. Oli myös uusi kokemus tulla valokuvatuksi, siis me yleisö. Kuulemma parinkymmenen vuoden välein Kansallisteatterin suuren näyttämön yleisö pääsee ikuistetuksi esimerkkiyleisönä. Vinhaa! Me maskillinen porukka teimme siis historiaa. Sopii hyvin teatterihistoriaa tekevän esityksen kylkiäisiksi.

Valokuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Don Quijote / Red Nose Company, Tampereen työväen teatteri 23.10.2019

Kävin katsomassa tämän Don Quijoten jo Teatteri Avoimissa Ovissa tammikuun lopulla, hieman ensi-illan jälkeen. Nyt kun Red Nose Companyn uusin saapui myös Tampereen työväen teatterille, niin pitihän se nähdä uudelleenkin. Ja mahtava elämys se oli näin toisellakin kertaa. Teos oli tiivistynyt kymmenien esityskertojen tuoksinnassa.

Eino Salmelaisen näyttämöllä on mukana myös vanha haarniskan yläosa. Perimätiedon mukaan se on ollut osa Esko Roineen rooliasua hänen esittäessään Don Quijotea vuonna 1999. Mukana oleva kilpi on taas lainassa Turun kaupunginteatterilta, Taru Sormusten herrasta -spektaakkelista. Todellista teatterien välistä yhteistyötä siis.

Red Nose Companyn tehoklovniduo Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)  ovat riemastuttava kaksikko. Sopivan humoristinen mutta ei liian överi. Mukana tällä roadtripillä polttavan Espanjan auringon alle ja Cervantesin kirjan maailmaan on mukana myös vakavampi sävy. Ystävyys ja kaveruus on avainsana niin Sancho Panzalla ja Don Quijotella, kuin Mikella ja Zinillä (ja Timolla ja Tuukalla). Esitys etenee kirjan ja todellisuuden välimaastossa, välillä hurjaan laukkaan heittäytyen ja välillä taas slapstickmäiseen painimiseen upottautuen. Ohjaaja (ja nykyisin myös TTT:n johtaja) Otso Kautto saa osansa verbaalisesta kiusanteosta, mutta eivät nämä heput säästele itseäänkään.

       

Sancho koittaa olla se järjen ääni hörhöilevän ritarinsa kannoilla, mutta välillä se on vaikeaa. Taru ja tosi sekoittuvat, niin kirjan tarinassa kuin esityksessäkin. Joku muuten kirjoitti tämän esityksen olevan pornoa! Vain koska Zin joutuu paitasillaan (ja ilman housuja siis) heittelemään kuperkeikkoja munat vilkkuen, ja olemaan katsojien tomaatinheittelyn kohteena. No, kai porno on aika joustava käsite, mutta en minä tässä nähnyt kyllä mitään sellaista. Lavalla ei nähdä mitään sellaista mikä ei suomalaiselle ihmiselle olisi jo tuttua.

Don Quijote, ja muutkin RDC:n esitykset, ovat siitä käteviä, että ne mukautuvat ja muuntautuvat aina kuhunkin yleisöön ja esityspaikkakuntaansa sopivasti. Tampereella kun ollaan niin ritariksi lyöminenkin tapahtuu paikalliseen malliin, eli päähän lyömällä. Muutenkin paljon paikallisuutta on mukana, mm. Pispalan torni ja Näsinneula ovat päässeet Don Quijoten vastustajiksi jättiläisiksi naamioituneina. Osansa saavat monet muut tamperelaiset ilmiöt ja ihmiset, Työviksen tuleva ohjelmisto, mustamakkara ja jääkiekko. Mutta samalla katsoja pääsee sukeltamaan Cervantesin kirjan ihmeelliseen maailmaan, ja espanjalaiseen elämänmenoonkin. On edelleen hämmentävää kuulla miten Tomoson kylässä on n. 1000 asukasta ja parikymmentä Dulcinea-museota.

Ainoa miinus mikä mieleen tulee, kun oikein hakemalla hakee, niin musiikkia tässä on ehkä hitusen liian vähän. Ehkä esitystä voisi vähän viilata lyhyemmäksikin, mutta täytyykö kaiken aina olla niin vauhdikasta ja napakkaa? Voisiko olla tilaa myös viipyilevämmälle esityskulttuurille? Nyt ollaan suuren tarinankerronnan ytimessä kuitenkin, eikä sitä kannata hötkyillä. Olisin luullut että tämmöinen hieman erilainen lähestymistapa klassikkoteokseen vetoaisi nuorempiinkin ihmisiin. Mutta ainakin edessäni istunut n. 14-vuotias poika ei palannut äitinsä (?) kanssa enää väliajalta takaisin. Hämmentävää.

Don Quijote on samalla myös yhteiskunnallinen ja poliittinenkin esitys. Se on yhtälailla kiinni menneessä kuin nykyisyydessäkin - ja ajankohtainen! Ja vaikka "Tampereella on tosi vaikea teatteriyleisö" niin kyllä me tykättiin! Toivoa sopii että Mike ja Zin jatkavat klassikkoteosten tuomista lavoille samaan tapaan vielä vaikka kymmeniä vuosia. Menkää katsomaan punaneniä, kiertueella ympäri Suomea.


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Don Quijote / Red Nose Company, Teatteri Avoimet Ovet 31.1.2019

Red Nose Companyn punanenäkaksikko Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) ovat taas kerran iskeneet kultasuoneen. Tällä kertaa kaksikon, ja ohjaajansa Otso Kauton, klassikkokirjana on Miguel de Cervantesin 1600-luvun alussa ilmestynyt ritarihupaelma Don Quijote. Klovnit matkasivat Espanjaan teoksen alkulähteille ja on se maa Kautollekin enemmän kuin tuttu.

     

Aikaisempiin teoksiin (Juoksuhaudantie, Punainen viiva, Keisarin uudet vaatteet) nähden tässä on vähemmän musiikkia, mikä hieman harmitti aluksi. Lisäksi sellainen fyysinen läheisyys on enemmän läsnä. Mike ja Zin nutaavat yhdessä, painivat, koskettavat toisiaan. Se tekee tästä selvästi intiimimmän ja fyysisemmän teoksen kuin mitä ennen on nähty. Ei lainkaan huono asia se. Kaikesta huomaa että tässä ollaan kaveruuden ytimessä, oli sitten kyseessä Tuukka ja Timo, Mike ja Zin tai Don Quijote ja Sancho Panza.

Varmasti jokaisella katsojalla on jonkunlainen käsitys kirjan sankarista ja tapahtumista, mutta luultavasti harvempi joukko on oikeasti kirjan lukenut. En minäkään. Mutta Don Quijote on vahvasti osa länsimäista populaarikulttuuria, ja siten kollektiiviseen tajuntaan on iskostunut kuva nyt ainakin tuulimyllyjä vastaan taistelevasta tyypistä, aasilla ratsastavan aseenkantajansa kanssa. Mutta mitä uutta tulkintaa pari klovnia voisi tähän tuoda?

Jatkuva verbaali tykitys, sopivasti katsojien mukaan ottaminen (edessä istuvat pääsevät tomaatinheittoon!), ajankohtaiset heitot mm. vanhustenhoidosta ("Esperi-lipun alla kidutetaan vanhuksia"), huikean hienot historiallishenkiset vaatteet (Tauko Design), fyysinen eläytyminen, vai sanoisinko heittäytyminen... esimerkiksi näistä on tämä esitys tehty. Mutta myös syvästä kiinnostuksesta eri elämän ilmiöihin ja inhimillisyyden välittämisestä katsojille. Kantaa otetaan ikimetsien hakkuusta aina siihen miten vääryyksiin ja epäkohtiin puuttuminen on todella vaikeaa kunkin omassa elämässä. Roolit menevät iloisesti limittäin ja lomittain eli välillä äänessä ovat näyttelijät omina itseinään, välillä heidän klovniminänsä ja välillä taas kirjan hahmot. Ei enää ole edes väliä kuka sanoo tai tekee mitäkin. Se lämpö ja välittäminen mikä näistä miehistä huokuu, kaikissa rooleissaan, ui paidan ja ihon alle ja tekee pesän jonnekin rintalastan alle. Miehet paljastavat paljon enemmän itsestään kuin aiemmissa esityksissä, ihan kirjamellisesti ja konkreettisestikin. Jotkut näyt eivät ehkä hetkeen pyyhiydy verkkokalvoiltani.

Bonuksena saamme nähdä pätkän myös naamioteatteria (upeat puunaamarit!) ja saamme pieniä tietoiskuja niin Espanjan, Euroopan kuin Cervantesin historiasta. Välillä klovniherrat sukeltavat uljaiden (nojoo) ratsujensa hahmoihin ja välillä vedetään erilaisia taisteluasentoja Conan Barbaarin hengessä.

Mike ja Z... anteeksi Tuukka ja Timo ovat hirveän monipuolisia näyttelijöitä. Ja toki muusikoita myös. He ovat ottaneet klovnihahmonsa niin osaksi itseään, että katsomossa unohtaa katsovansa kahta näyttelijää esittämässä klovneja. Vaan tässä on Mike ja Zin, jotka esittävät Cervantesin hahmoja. Fyysinen notkeus ja salamannopeat vaihdot, keskinäinen (lempeä) naljailu, toisen tukena oleminen hyvässä ja pahassa. Niistä koostuu kaksikon ydin. Zin saa kuulemma esittää nimihenkilöä koska on vanhempi ja pidempi. Mutta Mike on se järjen ääni - siinä missä surkean hahmon ritari näkee linnan, näkee hän halpishotellin. Mike joutuu myös eläytymään mm. kaksi kyynärää pitkäksi palvelustytöksi. Aivan hillitön suoritus!

Kaksi tuntia ja vartti pyyhkäisee ohi nopeaan. Loppu on koskettava ja taas pyyhin silmiäni. Miten nää klovninpenteleet saa mut aina myös vetistelemään, vaikka eikö klovneille pitäisi vaan nauraa? Mutta kun nämä kaivelevat ja ronkkivat kaikenlaisia tunteita esiin, aina.

Tämäkin esitys on osa Red Nose Companyn kiertueohjelmistoa. Se kerkesi tässä influenssan kourissa jumettamiseni aikana käydä jo Ruotsin kiertueella, ja esityksiä on keväämmällä myös Kuopiossa ja syksyllä sitten Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Kannattaa ehdottomasti mennä, oli Don Quijote sitten luettuna tai ei. Esityksen jälkeen voi ostaa kirjan (!) ja rupatella mukavia, nyt omalla äänellään puhuvien Timon ja Tuukan kanssa.


Esityskuvien copyright Cata Portin, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Babylon / Red Nose Company, Korjaamo 30.10.2018

Mainion klovnikollektiivin Red Node Companyn uusin juttu on Babylon. Esityksen alaotsikko on Klovni vallankahvassa. Ja valtaahan tämä käsittelee, mitä moninaisimmissa muodoissaan. Ihmisten valtaa, hallitsijoiden valtaa, vanhemman, miehen, naisen, esimiehen... ihmisten ylipäätään, toiseen ihmiseen. Valtasuhteita kun on moninaisia. Minna Puolanto ja Marianne Eklund-Vasama ovat työryhmän kanssa loihtineet kutkuttavan, kantaaottavan ja samalla myös helkkarin hauskan esityksen. Mukana on omaelämäkerrallisia elementtejä, jotka menevät ihon alle ja saavat omatkin muistot pintaan.

Lavalla nähdään pääosassa klovni Babylon (Minna Puolanto), joka haluaa innokkaasti esittää OMAA esitystään. Assistenttinsa Ren (Hanna Seppä) myötävaikutuksella toki. Kahden esiintyjän väliset valtasuhteetkin nousevat esille monella tavalla; välillä tulee ihan surku Retä, mutta onnksi tämä antaa takaisinkin. Aluksi demonstroidaan kättelyä oikealla tavalla. Pitääkin jatkossa muistaa tämä shake -käsi - veto, kun haluan tehdä oikeanlaisen vaikutuksen.

Valta voi olla yhtälailla tilan antamista kuin sen ottamistakin. Valtaa käyttävät poliitikkojen ja vallanpitäjien lisäksi seksipommit ja Madonnan kaltaiset poptähdet leveine haara-asentoineen. Power pose on tärkeä, ja siksipä myös yleisö pääsee sitä harjoittelemaan. Vähän taukojumppaa meille, ja naurua lisää. Tutkitusti tämmöinen haara-asento on valta-aseman korostamista (tarkkailkaapa vaan kanssaihmisiänne!).

Babylonin omat tarhamuistot poikien väkisinpussaamisineen kyllä naurattaa. Mutta auta armias jos se olisi tapahtunut parikymmentä vuotta myöhemmin; seksuaalista häirintää kyllä. Vallankäyttöä jos mikä. Kaikki lapsuudessa tapahtunut ei sitten nauratakaan. Isän automatkoilla soittama esirukouskasetti hämmentää ja tarina Päivin kuristamisesta aiheuttaa hilpeyttä, vaikkei siinä mitään hauskaa toki olekaan. Mutta kun päästään illan metoo-osuuteen ja siinä taitoluisteluvalmentajan etsimiseen niin hymyt hyytyvät. Kuinkakohan moni naisvaltaisesta katsojakunnasta on nähnyt lapsena itsensäpaljastajan? Veikkaan että aika moni. Itsekin ala-asteella, ja tilanne on edelleen muistissa kaikkia yksityiskohtia myöten.

Illan aikana näimme myös miesbalettitanssijan esittämän variaatioiden variaation, ja hulvatonta katsottavaa oli se. Nykytanssilla taas saatiin elävöitettyä Babylonin päiväkirjaa. Ja miten erilaista voikaan olla Miss Suomi -kisat kun vertaa niitä Mr Suomi -mittelöön, herranjee!

Vanhemmat, opettajat, valmentajat ja lastentarhantädit käyttävät valtaa lapsiin aivan järjettömän paljon. Siinä saa ollakin kieli keskellä suuta ettei lipsahda överiksi asiat. Pieni ihminen on tavattoman helppoa nujertaa, litistää ja saada häpeämään itseään. Babylonin lapsuusmuistot riipaisevat.

Klovnin punanenän takaa voi sanoa asioita suoremmin kuin ilman sitä. Se vapauttaa ja etäyttää, ja katsojakin osaa suhtautua hieman eri tavalla. Vakavampiakin teemoja voi tuoda esille, vaikka kyseessä olisi kuinka klovniesitys. Puolakka on hykerryttävän monipuolinen esiintyjä, joka säkenöi niin Katariina Suurena kuin miespuolisena balettitanssijanakin. Esitys on hyvin fyysinen ja liikkeellinen. Toinen toistaan näyttävämpiä vaateparsia ja muuta rekvisiittaa hyödynnetään hyvin. Kiitos Virve Karoliina Balk pukusuunnittelusta. On mielenkiintoista miten Re-klovnin rooli kasvaa illan edetessä, välillä hän kaappaa show'n (ja sitä myötä vallan) kokonaan itselleen, kun Babylon on vaihtamassa vaatteita x:nnettä kertaa. Dynamiikka näiden kahden esiintyjän välillä on muuntuvaa ja saumatonta. Valta on sillä kuka sen ottaa. Ja Melania-niminen puska työnnetään taka-alalle.

En ihmettele lainkaan että Babylon on ollut valtava suksee kaikkialla, ja myös kriitikoiden ylistämä. Sateinen tiistai-iltakaan ei haitannut, vaan Korjaamon iso vaunuhalli oli täynnä katsojia, joukossa paljon nuoria (hyvä hyvä). Lisäesityksiä on luvassa ensi vuonna taas, joten kannattaa olla nopea lippujen kanssa (helmikuussa Kansallisteatteri, maaliskuussa Turun kaupunginteatteri ja Salossa Teatteri Provinssissa, je keväällä muitakin Helsingin esityksiä). Klovneria ylipäätään tuntuu olevan Suomessa noususuhdanteessa, ja siitä iso osa kuuluu varmaankin Red Nose Companylle ja sen suojissa majailevalle klovnijoukolle.

Lisäkiitos käsiohjelman J.H. Erkon runosta Valitus miehestä, nyt kyllä ollaan asian ytimessä!

Sanomattakin lienee selvää (jos tänne asti siis luit) että tätä esitystä ei kannata missata. Ja miiminen urheilu olympialajiksi!


Kuvien copyright Mark Sergeev.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company, Aleksanterin teatteri 1.10.2017

Wauuu, punanenäklovnit Mike ja Zin ovat täällä taas! Kyllä heidän paluutaan on odotettukin. Siis ihan uuden esityksen kanssa, vaikka vanhat klassikot Juoksuhaudantie ja Punainen viiva vetävät katsojia ja kiertävät Suomea edelleenkin. Mutta nyt siit ihan uusinta uutta. Vanha HC Andersenin satuklassikko Keisarin uudet vaatteet on koko perheelle tarkoitettu satu, josta klovnit ovat vääntäneet oman reilun tunnin mittaisen versionsa. Ja meno on tuttua: satukin käydään läpi kahden klovnin voimin, mutta siinä samalla soitellaan ja laulellaan kaikenlaisia biisejä, kommentoidaan maailman menoa, osallistetaan yleisöä ja nauratetaan porukkaa.

Katsomossa oli lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä ilahduttavan paljon lapsiperheitä - ja lapset kyllä ottivat kaiken ilon irti tästä. Lapset oikein innostuvat huutelemaan, kun saavat lavalta hieman avitusta. Karkkipäivän peruminen tai kotiarestilla uhkailukaan ei auta. Ja lopuksi: "Keisari on nakupelle" kuuluu kirkkaalla tytön äänellä. Mutta kyllä me aikuisetkin saadaan osallistua!

Satu lienee kaikille tuttu, eli pöyhkeä ja itsekäs keisari lankeaa kahden veijarin (tässä versiossa Maukka ja Henkka) ilkikurisen juonittelun uhriksi. Nämä päättävät pukea keisarin näkymättömiin vaatteisiin. Jotka ovat näkymättömät siis kaikille tyhmille eli kukaanhan ei kehtaa ääneen sanoa että keisari on nakupelle. Paitsi yksi lapsi yleisön joukosta. No niinpä. Maukka ja Henkka jatkavat hihitellen matkaansa, aina Ruotsiin asti, perustamaan yhtä vaateketjua... Ai, eikö sitä ollutkaan alkuperäisessä sadussa? No, ei tässä muutenkaan mennä ihan kirjan mukaan. Koska mukaan on saatu soviteltua niin sote-uudistukset, pierutyynyt, vaihtoehtoiset totuudet ja siniset tulevaisuudet. Huumoria on tarjolla niin lapsille kuin aikuisillekin. Kun huijaa, pitää huijata niin hyvin että itsekin uskoo siihen.

Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) ovat kumpikin multi-instrumentalisteja ja hyviä laulajiakin. Musiikit on soviteltu taitavasti esityksen lomaan, dramaturgisesti juuri sopiviin kohtiin. Kuten aiemmissakin Punaisessa viivassa ja Juoksuhaudantiessä, niin nytkin biisivalinnat on tehty todella taiten ja esityksen teemoja tukien. Aviciin Liar Liar, Abban Dancing Queen, Beatlesin Come Together, Elviksen Suspicious Mind... Valehtelua, yhteisöllisyyttä, ja hieman kuninkaallisia teemojakin! Näemme, tai oikeastaan emme näe, näkymättömän kitarankin. Tai kuka näkee ja kuka ei, tyhmyys kun on periytyvää kuulemma.

Taas kerran Red Nose Company iskee kultasuoneen ja tuloksena on hirveän viihdyttävä ja pikkaisen anarkistinenkin esitys. Kyllä tämän parissa olisi viihtynyt pidempäänkin kuin reilun tunnin, mutta ymmärrän pienempien katsojien jaksamisen. Onhan tässä opetusta ja sanomaa: luottakaa itseenne, olkaa rohkeita, sanokaa oma mielipiteenne. Niin, sekä aikuiset että nuoremmatkin katsojat voisivat ehkä ottaa opikseen.

Performanssin jälkeen sai mennä lavalle kokeilemaan pierutyynyä ja turisemaan klovnien kanssa. Ja ottamaan kuvia, jonka tämäkin teatteribloggaaja käyttää heti taas hyväkseen.

  

Esityspaikaksikin on saatu upea ja loistelias Aleksanterin teatteri, joka on varsin päheä paikka. Mikäs muu sitä näin korkea-arvoiselle seurueelle sopisikaan. Tällä erää esityksiä oli vain kolme, mutta esitystä voi ja kannattaa tilata kiertämään ympäri Suomea. Sopii kaikille ja naurattaa kyllä. Ja mahtuu vähän vähemmän hulppeisiin tiloihinkin kun Aleksanterin teatteriin.

Iso kiitos taas kerran Timo ja Tuukka sekä koko Red Nose-väki. Te ootte ihan parhaita!

PS. Juuri saamani tiedon mukaan tammikuulle on saatu kaksi lisäesitystä! 13 ja 23. tammikuuta siis Mike ja Zin jatkavat Aleksanterin teatterissa. Nyt kannattaa hankkia liput heti. Lippuja täältä!


Esityskuvien copyright Tero Ahonen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Punainen viiva / Red Nose Company, Kansallisteatteri 19.1.2017

Näin edellisen kerran Punaisen viivan maaliskuussa 2016, ja se oli kyllä yksi kulttuurivuoteni kohokohtia. Mutta toki kun tilaisuus tarjoutui, niin halusin nähdä sen uudelleenkin. Red Nose Companyn esitys kiertää tänä vuonna Suomea ahkerasti, ja juhlavuosi potkaistiin käyntiin komeissa raameissa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kolmen loppuunmyydyn esityksen voimin.

Vajaassa vuodessa esitys on hieman muuntunut ja kehittynyt. Vaikka toki improvisaatiota viljalti hyödyntävä esitys on jokaisella esityskerralla uniikki, niin nyt se oli selkeästi poliittisempi ja kantaaottavampi kuin viime maaliskuussa. Ajassa se oli kiinni viittaamalla niin Bernerin tienkäyttöehdotuksiin kuin Axl Smithin salakuvausoikeudenkäyntiinkin. Kainuun hipsterit Mike ja Zin kummastelivat aluksi miten Ilmari Kianto ei ole koskaan ennen kelvannut Kansallisteatteriin (lienee tosi väite, vaikka hämmentääkin hieman). Teatteripomo Myllyaho oli myös varoitellut miten pienen näyttämön yleisö on hieman hidasta. Tämän kommentin jälkeen väliaplodejakin alkoi tulla ripeämmin ja enemmän. Ja koettiin illan aikana sekin ihme, että Miken paljas takapuoli sai ensimmäistä kertaa väliaplodit!

Mutta eihän Punainen viiva pelkkää takapuolen näyttämistä tai hipsterimeininkiä ole. Vaan oivallinen tulkinta ehkä yhdestä parhaimmista kurjuuden maksimointi -kirjasta koskaan. Kaksi etevää ja multilahjakasta esiintyjää Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) vetävät reilussa parissa tunnissa koko kirjan tapahtumat läpi, loihtien kaikki henkilöt ja eläimetkin eloon. Lisäksi kuulemme paljon faktatietoa itse Ilmari Kiannosta ja paljon klassikkobiisejä. Esityksessä kaikki on limittäin ja lomittain, mutta hyvin yhteen soljuvasti. Punainen viiva on kokonaisvaltainen elämys, mikä viihdyttää ja herättää myös ajatuksia. Monet kirjan teemoista (1900-luvun alun köyhälistön kurjuus ja äänioikeuden saaminen) ovat yllättävän ajankohtaisia taas tänäkin päivänä.

Loppukiitoksissa ohjaaja Otso Kautto, valosuunnittelija Roy Boswell, Mike, Zin ja tuottaja Niina Bergius

Näin toisella kertaa sisäistin myös paremmin miten hyvin soitetut biisit istuvat käsiteltävään kohtaan tai aiheeseen lyriikoiltaan. Hatunnosto siis siitäkin. Aika monet aplodit klovniherrat saivat, ihan ansaitustikin! Eeppinen kursailukohtaus oli juurikin niin eeppinen kun muistinkin. Ja muitakin ihanan karmaisevia kohtia (esim. äänestys narunvedoista, jolla onkin kauaskantoiset seuraukset). Ja Kuppari-Kaisa! Suomi Neito synnytystuskissa!

Esityksen jälkeen oli Lavaklubilla Suomi100-kiertueen käynnistystilaisuus eli esityksen jatkot. Klovni nimeltä Hannibal toivotteli meidät tervetulleiksi ja kertoi illan kulusta. Ensiksi pääsimme kuulemaan paneelikeskustelua aiheesta Punainen viiva. Paneelin jäseninä teatterin monitoimimiehet Mika Myllyaho ja Otso Kautto (Punaisen viivan ohjaaja) sekä presidentti Tarja Halonen ja puheenjohtajana toimi teatterin monitoiminainen Tanjalotta Räikkä. Kiinnostavia ensikohtaamisia oli, koulun pakkolukemisesta alkaen.

  

Paneelin lopuksi Mike ja Zin ojensivat presidentti Haloselle oman punaisen nenän! Kuulimme myös kaksi kappaletta Mike & Zin duon esittämänä (varsinkin U2:n Desire Eino Leinon sanoituksilla oli hieno) ja sen jälkeen päästettiin Quo Vadis Poetry Band irti. Siinä vaiheessa kello oli jo sen verran, että piti lähteä Espoon bussia kohtia ja vanhempien luo yöksi. Kiinnostavia keskusteluja illan mittaan ehdin käydä, kiitos kaikille niistä!

  

Tuukka Vasama oli myös radion kulttuuriohjelma Kultakuumeen vieraana 11.1.2017.

Allekirjoittanutkin pääsi Zinin ja Miken kanssa kuvaan!

Lämmin kiitos Red Nose Company kutsusta!
Kuvat otin itse.

Juoksuhaudantie / Red Nose Company 7.4.2016

Ihanat, ihanat, ihanat klovnit Mike ja Zin hurmasivat mut kertalaakista aiemmin tänä keväänä Punaisen viivan esityksessä. Mutta tämä Juoksuhaudantie on se mistä kaikki alkoi. Tai kaikki ja kaikki, mutta ainakin nämä kirjojen muokkaus estradille klovnityylillä -jutut. Tämänkin on ohjannut Otso Kautto, tuo nero mieheksi!

Piti matkustaa Nurmijärvelle asti, paikallisen koulun juhlasaliin tätä katsomaan. Elämys se oli sekin, ensinnäkin löytää perille, edes navigaattorin avulla. Juoksuhaudantietä on esitetty jo vuodesta 2014, ja tänä vuonna tämä olikin ihan vallan ainoa esitys. Onnekas minä!

Konseptihan on sama kuin Punaisessa viivassa. Eli vedetään kahden klovnin voimin kaikki kirjan roolit ja tapahtumat, omintakeiseen tyyliin ja musiikkivälinumeroilla ryyditettynä. Toimii! Paremmin kuin junan vessa. Tunnustan että Punaisen viivan tavoin myös Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on lukematta. Se sentään löytyy hyllystä. (Olen minä sentään jonkun suomalaisen kirjaklassikon lukenutkin, vaikken just näitä kahta. En kyllä Iijoki-sarjaa, enkä Alastalon salissa. Mutta kirjat ovat yksi intohimoni.). Leffan olen kuitenkin katsonut, ja vieläpä ihan hiljattain eli jotain viikkoja sitten. Kirjastosta lainasin, koska siinä on Eero Aho. Aloitin katsomaan joskus vuosia sitten viimeksi, mutta ei edes Eero Aho saanut jatkamaan alkua pidemmälle. Nyt väkisin katsoin. Eli kyllä tämä klovniversio on paras tulkinta aiheesta...

  

No mutta asiaan. Juonesta ei sen enempää, menkää ja lukekaa itse (tai vaihtoehtoisesti katsokaa leffa. Tai vielä parempaa, menkää katsomaan tämä esitys, jos ja toivon mukaan kun se vielä jossain pyörähtää). Suomalaista perhedraamaa, omakotitalosta haaveilua ja kotirintamamiehenä toimimista.

Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) soittavat kaikenlaisia instrumenttejä, ja biisivalikoimaa löytyy Johnny Cashin Ring of Firesta, U2 Desireen ja One Loveen, Policen So Lonely:stä (sisäinen Sting löytyy kyllä hyvin!) Neil Youngin Hey hey, My my:hin. Biisit soljuvat hienosti ja limittyvät muuhun touhuun loistavasti. Ja hei, Mike osaa soittaa myös kazoota! Ja hei, ZZ Topia!

Hauskinta tässä on se interaktiivisuus (saimme heilutella puhelimiamme kuin rockkeikalla ikään, ja sen lähemmäksi ei kuulemma Nurmijärvellä U2:n keikkaa päästä) ja koko Nurmijärven mukaan ottaminen esitykseen. Ja ajankohtaisuus ("haluan ensin todeta että meidän pankkimme ei ole tehnyt mitään väärää"). Ja kaikki muukin.

Kai ne välit Hotakaiseen lienevät kunnossa. Kuva näytillä aulassa.
Voi se toki olla lavastettukin. Pahvi-Hotakainen?

Aluksi herrat alkavat selata kirjaa, ja siinä on paljon tyhjiä sivuja alussa ja lopussa. Pohtivat miten paljon rahaa Hotakaisen kassaan kilahtaa näistä tyhjistä sivuista. Yleisöä koitetaan saada katsomaan ulos ikkunasta ja sillä välin Zinin kitara katoaa "vapise David Copperfield!".Yhdet hauskimmat hahmot ovat naapurit Repa ja Veera, jotka kertovat millaista on asua omakotitalossa. Ja kun oma puhelimeni putoaa lattialle, niin sekin efekti otetaan mukaan esitykseen.

Voi niitä kaikkia heittoja! Miten "Zin on saanut teatterikoulutuksensa Jouko Turkan aikana". Tämä on myös aika fyysinen näytelmä eli miehet juoksevat paljon. On se hyvä että esiintymisasuina on juoksuhousut ja lenkkarit, toki edustuskelpoisempaan yläosaan yhdistettynä.

  

Hotakainen pääsi julisteeseen ja itse pääsin pahvi-Zinin kainaloon!

Se tässä on myöskin parasta, ettei oikein yhtään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu! Alkuperäisteostakaan ei tarvitse etukäteen tuntea, kyllä se tässä sen verran tutuksi tulee kun on tarvis. Katsojalle saattaa hieman ehkä jäädä epäselväksi kirjan sisältö, mutta viis siitä. Pääasia on että on hauskaa. Ja sitä meillä on. Tosin vieressäni istuva vanhempi pariskunta ei paljoa hymyile, siinä missä itse ei meinaa naurulta ja sisäiseltä hihkumiselta melkein penkissä pysyä.

Väliajalla Zin kuvaa Periscope-videota. Niin, ja sitten "hullu nurmijärveläinen nauraja" jostain etuoikealta saa käyttää myös mielikuvitustaan keksiessään tervehdystä Matti Virtaselle. Mitä tämä sanoo perheelleen (no se oli niinkin eksottinen kuin moi). Ja koira! Ja eroottinen hieronta!

Itse laitoin nytkin roponi Zinin purkkiin (sorry Mike)

On niin turkasen monta syytä mennä katsomaan tämä, tai oikeastaan mikä tahansa juttu mitä Red Nose Company tekee. Käsiohjelmasta (ja sen myyntitavasta) myös bonusta.


Esityskuvan copyright Jouko Siro
Promokuvan copyright Mikko Itälahti
muut kuvat omia

Punainen viiva / Red Nose Company, Riihimäen teatteri 10.3.2016

Olen aina jotenkin ajatellut että Ilmari Kiannon klassikko Punainen viiva olisi jotenkin kuiva ja pitkäveteinen ja tylsä... Mitä vielä! Ainakin Red Nose Companyn klovnien Miken ja Zinin käsittelyssä se oli hurjan hauska, viihdyttävä ja suorastaan ratkiriemukas! Tai sitten se oli vaan tämä esitys mikä oli kaikkea tuota. Mutta vakavasti saatan harkita alkuteoksenkin lukemista.

Punainen viiva sai ensi-iltansa tammikuun lopulla ja on sittemmin kiertänyt pienimuotoisesti Suomea. Osuin katsomaan Riihimäen teatterille viimeiseen esitykseen siellä. Tai alunperin piti mennä katsomaan seuraavalla viikolla Helsinkiin, mutta tämä osui näppärästi yhteen Riihimäen teatterin keskustelutilaisuuden kanssa, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Kun on tarpeeksi lahjakkaat tyypit lavalla, niin lavasteiksi ei tarvita muuta kun punainen verho (minkä takana on hyvä säilyttää kaikkea rekvisiittaa ja käyttää verhoja muutenkin osana esitystä). Nämä superlahjakkuudet tuovat sellaista henkeä ja menoa lavalle että katsomossa hykerrellään ja hohotetaan ihan antaumuksella. Mike (Tuukka Vasama) loihtii välillä haitaristaan sulosävelmiä siinä missä Zin (Timo Ruuskanen) vetelee kitaralla kuvioita. Biisivalikoimaa löytyy, ja aika hyvin niin Iggy Pop, Nirvana, Manic Street Preachers, Alanis Morrisette, Sheryl Crow ja Lou Reed istuvat Ilmari Kiannon maisemiin, tuonne Kainuun nälkämaille.

      

Seuraamme Topin ja Riikan ankeaa elämää lapsikatraansa kanssa Korpiloukon mökissä 1900-luvun alussa, kun Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit lähestyvät ja kansalaisia agiteerataan vetämään äänestyslappuun punainen viiva. Romppasetkin hiihtelevät kirkolle kokouksiin ja kuuntelemaan poliittisia puheita. Elo on surkeaa ja kurjaa, mutta parempia oloja luvataan kaikille, jos vain äänestää oikein.

Tässä ollaan ihan suomalaisuuden ytimessä, kuten herrat Mike ja Zin toteavat! Yleisölle kerrotaan taustoja Ilmari Kiannosta. Sellainen leppoisa jutustelutyyli ja yleisön mukaan ottaminen säilyi koko illan ajan. Ja yleisö sai toimia saunakohtauksessa sihisevänä kiukaana! Oli kotoisa olo, kuin oltaisiin oltu kaikki yhtä suurta perhettä. Yleisö saa myös lopussa äänestää ketkä perheen lapsista kuolevat, mikäs sen hauskempaa ja yhteisöllisempää :-)

Talle ja minä sekä pahvi-Zin väliajalla

Mike ja Zin sanailevat Topina ja Riikana kuin vanha pariskunta, heh, yllättäen. Opin paljon uutta Ilmari Kiannostakin, esimerkiksi  miten hyvin hän ymmärsi nimien merkityksen! Aatelkaa nyt, miten upeita lastennimiäänkin: Otso Tähtivalo ja Sorjo Uolevi Sotaprinssi!

Välillä ollaan torakoita, sitten taas seurataan Topin ja Riikan puuhia. Esityksen punainen lanka (hah hah) ei huku kuiteskaan, siis se että romaanin juoni etenee kaikista sivupoluistaan huolimatta, liki lineaarisesti. Mä olen ihan haltioissani musiikista, ja miten nää miehet laulavat loistavasti yhteen ja soittavat niin hienosti! Kyllä haitari ja kitara on oikein toimiva yhdistelmä. Ja hienoa kun Zinillä on luusliden lisäksi luu-pperi :-)

Punainen viiva kannattaa nähdä ihan jo vaikka pelkästään Eeppisen Kursailukohtauksen takia!! Mike on ihan mestarikursailija. "Älä kehtaa" on tyypillistä kainuulaista hellyyttä. Ja Zin luki kaksi kertaa Kalevalan läpi Kuppari-Kaisan tulkintaa varten! Toineen eeppinen kohtaus on suomalaisen tapakulttuurin kiteytymä, mistä maahanmuuttajienkin kannattaisi ottaa oppia: kun kaksi naista kohtaavat! Ja tarttee sanoa että parempaa Suomi-neidon imitaatiota en ole kuunaan nähnyt kuin Zinin tulkinta aiheesta (tämä osaa myös synnyttää). Ja turha sanoa että vihapuhe olisi joku uusi keksintö; sehän on suorastaan suomalaista kansanperinnettä.

Ja hei, se miten "hiljattain tähtipölyksi muuttunut David Bowie" saadaan ujutettua mukaan esitykseen - siitä bonuspisteet.

 Ja hei, mä pääsin Miken ja Zinen kainaloonkin!!

Jos vanhasta ummehtuneesta kirjasta voi puhaltaa pölyt tätä paremmin pois, niin haluaisinpa sen totisesti nähdä. Mulle tämä oli ainakin ihan täydellinen esitys, mitä voin suositella kaikille. Ja lopuksi olisi saanut ostaa vielä Kiannon teoksia ja tulitikkujakin - Mike ja Zin möivät niitä aulassa.

Ohjauksesta vastasi taiturimainen Otso Kautto ja tekstin oli koko työryhmä kursinut kokoon.

Kai tälle esitykselle tarttee antaa luomumango tai hunajameloni, koska ne tulikin jo illan aikana mainittua!

Menkää katsomaan, esitykset jatkuvat vielä ensi vuonnakin. Suorastaan pakotan teidät kaikki katsomaan tämän helmen!

Vieläkin ihan fiiliksissä.

Lisään tähän vielä pienen videopätkälinkin, kun Mike ja Zini olivat vierailemassa Ylen aamutv:ssä 20.1.2016. Siitä saa pienen käsityksen!


Valokuvien copyright Tero Ahonen, paitsi Talle otti kuvan minusta herrojen kanssa, ja itse otin kuvan meistä pahvi-Zinin kanssa.
Näin esityksen ilmaiseksi - Kiitos Riihimäen teatteri