sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Neljäntienristeys / Turun kaupunginteatteri 30.1.2016

Mun on pitänyt lukea tämä Tommi Kinnusen Neljäntienristeys siitä asti kun se ilmestyi, mutta niin vaan on jäänyt. Harmikseni teatteri ja muut esittävät taiteet vievät niin paljon aikaa nykyään, että kirjat ovat joutuneet kärsimään ja jäämään ihan tosi huonolle tolalle. Se lukeminen mitä ehtii tehdä ei ole romaaneja. Pääpiirteittäin tiesin kuitenkin teoksen kuviot, mutta hyvin pääpiirteittäin, lähinnä ehkä teemoja vain.



En ollut kuitenkaan mitenkään varautunut siihen miten kokonaisvaltaisesti ja henkeä salvaten tämä Turun kaupunginteatterin esitys minuun iski. Upea, upea, upea esitys, meni oikein luihin ja ytimiin. Paula Salmisen taitava dramatisointi ja Susanna Airaksisen ohjaus - naisenergiaa!

On itsenäinen kätilö-Maria, joka valitsee elää yksin aviottoman tyttärensä kanssa. Pyöräilee pitkin pitäjiä, sanoo mielipiteensä suoraan ja rakentaa pitäjän suurimman talon. On tämän tytär Lahja, joka ei haluaisi olla yksin, mutta elämä vie vain siihen suuntaan, kun haikailtu Aku-sulhokin muuttaa Amerikkaan. On Lahjan avioton poika Johannes ja tämän vaimo Kaarina. Ja on Lahjan:n mies Onni, jolla on oma salattu elämänsä. Tämä kolmen sukupolven tarina kietoutuu yhteen ja on vuorotellen surullinen, ahdistava ja pilkahtelee siellä iloakin.


Näyttelijät tekivät kaikki ihan ensiluokkaista työtä. Varsinkin Kirsi Tarvainen kätilö-Mariana hehkui ja loisti. Vahva nainen, joka tietää mitä tahtoo, ja tekee kaiken oman päänsä mukaan. Upeasti Tarvainen tavoittaa sen koko elämän kaaren, aina raihnaiseksi vanhukseksi asti. Riitta Salminen on myöskin erinomainen Lahja-tyttärenä, joka on elämän katkeroittama ja purkaa pahaa oloaan miniäänsä Kaarinaan (myös loistava Ulla Reinikainen). Salminen tulkitsee koskettavasti Lahjan koko elämän kaarén aina tutisevaan ja höperöön vanhukseen asti. Johannes (Kimmo Rasila) koittaa pyristellä näiden naisten varjossa. Elämä Lahja miniänä ei ole helppoa, koska yhteistaloudessa asuminen koittelee Kaarinan hermoja. Mitään muutoksia kun ei saa talossa tehdä.

Pienemmistä rooleista erityisesti jäi mieleen Stefan Karlssonin esittämät Onnin lukuisat miestuttavuudet. Taustalla häälyvänä ja kummittelemassa taustalla Lahjan ja Onnin avioliitossa.


Naisethan tässä pääosassa ovat, mutta silti herkän Lahjan Onni-puolison kohtalo koskettaa mua eniten. Miten hän koittaa olla hyvä perheenisä ja aviomies, mutta sydän ajaa muualle, muihin syleihin. Sota on rankka kokemus, ja sodan takia hän saakin varmaan paljon anteeksi, myös vaimoltaan. Mutta miten ihminen ei saa olla sodanjälkeisessä Suomessa (eikä aina toki vieläkään) oma itsensä ja rakastaa ketä haluaa. Salailun taakka kasvaa lopulta liian suureksi ja Onni päätyy kohtalokkaaseen ratkaisuunsa. Voi että miten Joonas Saartamo tavoittaa tämän miehen sielunmaiseman taidokkaasti! Miten Onni tapaa samanhenkistä seuraa sodan melskeissä (se saunakohtaus!) ja miten hyvää tarkoittava vaimo ilmiantaa tämän poliisille. Lahjan ja Onnin suhde on mutkikas: "ole edes sillä tavalla mies" - mutta ei Onni pysty. Onni purkaa pahaa oloaan talon rakentamiseen. Mutta Maria ymmärtää Onnia: "Jokainen on mitä on".

Muutamia upeita kohtauksia mitkä jäivät ertyisesti mieleen: kun Lahja leikkaa sikiötä ulos synnyttävän naisen sisältä, huh! Lahjan ja poikansa Johanneksen häät, kahdessa eri aikatasossa, yhtäaikaa. Saksalaiset sytyttävät kotitalon palamaan, hieno näky! Lahjan tapa säilöä ruuantähteitä purkkiin, yöööks! Lahjasta näkyy pieniä pilkahduksia, millainen tämä olisi voinut olla, kun tämä pitää lapsenlastaan sylissään. riipaiseva loppu, kun Lahja pyytää anteeksi ja miniänsä pesee tätä.

Surku tulee Johannesta, joka on puun ja kuoren välissä, koittaen tasapainoilla kahden voimakastahtoisen naisen eli vaimonsa ja äitinsä keskellä.


Katsomo oli tällä kertaa kahdella puolen lavaa. Lavan takana oli pienempi osio ja sitten varsinainen iso katsomo edessä. Tämä on aina hieman haasteellista, ja nytkin osa tapahtumista tai kohtauksista jäi varmaan näkemättä sinne takaosaan. Melko hyvin kyllä siitä selvitään, ja koko teatterisalia hyödynnetään upeasti. Näyttämölle tullaan monista eri suunnista ja katsomoa käytetään myös paljon. Lavastus hyödyntää tosi paljon tulta ja vettä (vähän välillä ehkä liikaakin lotrataan vedellä. Pidin siis Jani Uljaksen lavastuksesta tosi paljon.

Johanna Puuperän ääniefektit ja muutenkin äänisuunnittelu oli todella hienoa. Ja lämmin kiitos myös Tero Aallolle valaistus/pyrotekniikkasuunnittelusta! Harvoin näin paljon nykyteatterissa käytetään tulta, mutta hienosti sopi tähän.

Hetkittäin kirjaa tuntemattomalle oli haasteellista pysyä kärryillä, kun ihmisiä oli paljon, ja hyppelehteminen aikatasosta toiseen tapahtui vähän kuin lennossa. Aluksi menivät naisetkin sekaisin, kun jotenkin kaikki olivat samanoloisia ja puvustuskin tätä tuki. Mutta ei se sitten niin sekavaa ollutkaan, kun oppi hahmojen nimet ja eri aikatasot.

Sam Sihvosen suunnittelamasta käsiohjelmasta erikoisbonuskiitos!

Kaikenkaikkiaan tämä on ihan selkeästi yksi kevään tärkeimpiä ensi-iltoja Suomen teatterikentällä.

Ylen sivuilla on pieni juttu näytelmästä.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Töppöhörö / Kansallisteatteri 28.1.2016

Juha Hurmeen uutukainen Töppöhörö oli kyllä varsin mielenkiintoinen tuttavuus. Räväkkä, räävitön ja riemukas. Mutta myös hieman hämmentävä. Toisaalta tykkäsin kovasti, ja sitten toisaalta taas olin hetkittäin eksyksissä; mitä kaikkea tässä halutaan sanoa?


Ensimmäinen puoliaika menee käytännössä näyttelijä Jarkko Lahden monologina. Tämän esittämä Viki on yhdenlainen suomalaisen miehen muotokuva. Tämmöisiä Vikejä taitaa tähän maahan vuonna 2016 mahtua aikamoinen määrä. Kun kaikki vieras ahdistaa. Viki löhöää kotona verkkareissa ja vinoon napitetussa ruutuflanellipaidassa, lippis vinossa. Viinaa ja nuuskaa kuluu, ja ajan tappamiseksi Viki kirjoittelee kärkkäitä mielipiteitään nettifoorumeille. Onko mitään asiaa mistä Viki pitää? No, isänmaa ja urheilu, sotaveteraanit ja vanhukset nyt ainakin. On Vikillä ongelmakin: "mä tiedän niin paljon ja olen niin viisas". Jaahas. Niinkö se meneekin.

Hassanin pizzapaikka on koittanut myrkyttää Vikin, pakki on ihan sekaisin, ja terveyskeskuksessakin oli venäläinen naislääkäri! Omissa elämäntavoissa tai missään muussakaan ei ole mitään vikaa tai ongelmaa, tietenkään. Viki on impulsiivinen, aggressiivinen, änkyräjuntti. Ei usko evoluutioteoriaan saatikka ilmastomuutokseen. Ja jos joku nyt haluaa halata ryssiä tai neekereitä, voi koska tahansa vierailla Venäjällä tai Ruotsissa. Onneksi Suomen maaseudulla on asiat vielä hyvin ja perinteisesti: vaimot leipovat ja miehet metsästävät.


Yksi Vikin - ja näytelmän - ongelma on se että tyyppi on niin överi. Tämmöisiä ihmisiä on, uskon vakaasti siihen, mutta kun tässä uskottavuus hieman kärsii kun tyyppi on NIIN överi. Viki melskaa ja mekkaloi. Vähän liikaakin. Hän näkee mieluummin nälkää kuin nykytaidetta. Ja urheilumiehenä on käynyt lenkillä viimeksi neljä vuotta sitten.

Tässä saa kyytiä monet eri ihmisryhmät. Vihreät kansanedustajat (eivät saa meikata), kommunistit ja vasemmistolaiset (jotka saisi painua vittuun täältä), Björn Wahlroos (joka vei sirpin ja vasaran kanikonttoriin), sossuämmät ja villatakkihomot, taiteilijat apurahoineen, Kansallisooppera ja Kiasma... Katsojaa naurattaa ja vähän mietityttääkin; saako tälle nauraa? (vastaus: tottakai saa).


Toisessa näytöksessä Vikin jääkiekkokassista pölähtää Simpeleen murretta vääntävä "Helinä-Keiju" (Alina Tomnikov). Juotuaan totuusjuomaa Vikikin joutuu tunnustamaan kipeitä asioita. Alkupuolen uhoaminen ja möykkä haihtuu, ja jäljelle jää surullinen suomalainen mies, joka on sössinyt itse omat asiansa. "Mä oon niin saatanan yksin". Niinpä. Ja siinä missä Vikin mekkalointi alussa ärsytti (jos kohta viihdyttikin), niin nyt tunnen hitusen sääliä ja sympatiaakin. Kuinka monen vihapuhetta netissä kirjoittavan änkyräjuntin taustalla on juuri näitä samoja juttuja kuin Vikilläkin?

Esityksessä on paljon liikettä, ja toinen ohjaajista eli tanssipuolen multilahjakkuus Hanna Brotherus lienee näiden takana. Tykkäsin siitä, että liikekieli oli niin isossa osassa esitystä. Matti Rasin ja Juha Hurmeen lavastuksessa on vain yksi jättikokoinen puutuoli ja tyhjiä kaljakoreja. Niiden päällä sitten kiipeillään.

Hurmeen tekstissä kielikuvia on paljon, toinen toistaan napakampia. Mutta loppua kohti teksti muuttuu hieman liian osoittelevaksi. Vaikka tätä kai koitettiin välttääkin. Nainen kertoo elämänohjeita Vikille, ja katsomolle. Kuinka elämä on ihanaa, vaikkei se aina ole kivaa. No ei ole ei, perkele.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuus jää reippaasti plussan puolelle. Kyllä tässä parituntisen saa kepeästi kulumaan.


Kuvien copyright Tuomo Manninen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 28. tammikuuta 2016

Tiputus / Tampereen teatteri 27.1.2016

Jos kaipaat jotain todella nauruhermoja kutkuttavaa, niin mene katsomaan Tampereen teatterin Tiputus! Välillä nauroin niin ettei henki meinannut kulkea ja pissat meinasivat tulla housuun. Ja minä kun olin huolissani saako tämmöinen ihminen, kuka ei ole koskaan katsonut viihdeohjelma Putousta, tästä mitään irti. Kyllä saa! Tässä on sellainen tukku loistavia näyttelijöitä, hauska ja toimiva käsikirjoitus (a'la Heikki Syrjä ja Riku Suokas) ja päättömiä juttuja että en keksi miten tämä ei viihdyttäisi kaikkia sataprosenttisesti. Onneksi kaiken ei tarvitse aina olla niin vakavaa draamaa vaan ultrakevyt hömppäkin viihdyttää.


Tässä on siis viihdeohjelma Tiputuksen suoraan tv-lähetykseen valmistautuva joukkio. On sekalainen porukka esiintyjiä, on tuottajaa, ohjaajaa ja muuta henkilökuntaa. Kaikenlaista säätöä, sähläystä ja kommervenkkiä. Tiputus nauraa varmaan myös esikuvalleen Putoukselle, mutta myös kaikenlaisille muillekin suomitelkkarin viihdeohjelmille vuosien varrelta. Ja lööppijulkisuudelle. Ei mitään elämää vakavampaa vaan ihan puhdasta viihdettä.


Näyttelijäporukka on ihan rautaa ja ainakin muhun (ja naurusta päätellen muihinkin katsojiin) iso osa jutuista iski kuin miljoona volttia. Ville Majamaa esittää Tiputuksen tuottajaa ja luojaa, joka on stressaava säätäjä ja sotkenut nais- ja raha-asiansa. Ohjelman konemaisena juontajana Matti Hakulinen, jonka muodonmuutos esityksen aikana on loistava. Mari Turunen on tiukka mutta hieman häilyvä kanavajohtaja, jonka "perse on kuin Maskun kulmasohva". Mykkänä (mutta yhtäkkiä laulajataidoillaan väläyttävä) ja tumpelona rekvisitöörinä kompuroi Pyry Smolander.


Mainio viisikko vetää kilpailijoiden roolit. Petri Koskinen on amatööri-standupkoomikko, joka pelastaa päivän. Hulvattomin sketsihahmo (Mikael Lälli, the Lord of Tanhu) on Risto Korhosella (tämä oli muuten se kohta kun meinasin pissata housuun), mutta aika kovan vastuksen sille antaa Lari Halmeen Tourette-linkkaava tyyppi. Ulriikka Koskinen on Kansallisteatterin tiukkapipo ja Elina Rintala julkkispariskunnan toinen osapuoli (no toinen on se Hakulisen esittämä juontaja).

Ja sitten on vielä mainittava Arttu Ratisen tuplarooli hitaana verbaalivelhona eli ohjelman käsikirjoittajana ja myös toinen osapuoli turkulaisesta perintätoimistosta! Varsinkin Turun murre sujuu :-)

Kaiken kaikkiaan Tiputus on vauhdikas ja viihdyttävä.


Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Päätepysäkki / Tampereen teatteri 26.1.2016

En päässyt ensi-iltaan toisen näytelmän takia, joten kävin katsomassa Pasi Lampelan Päätepysäkin ennakossa. Viime vuosina olen nähnyt tosi monta Lampelan näytelmää, ja kaikissa on jotain samaa. Tämäkin on kamaridraama, tapahtumapaikka ei vaihdu ja näyttelijöitä on vain neljä.

Jussi (Esa Latva-Äijö) ja Ilona (Elisa Piispanen) ovat pariskunta, joilla pääsääntöisesti menee hyvin. Ainakin näennäisesti. Hyvät työt, ihana koti, kivat lapset, lauantaisin poroherkkua. Mutta pinnan alla kuohuu. Jussi kipuilee ja haluaa muutosta elämään, ja avioero tuntuu ainoalta ratkaisulta. Miehen mielestä asiat tuntuvat olevan arkisia, tylsiä, ja töissäkin kaikki junnaa paikallaan. Ilona ei taas ymmärrä asiaa lainkaan. Tälle asia tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta Jussi on kuulemma pohtinut sitä jo toista vuotta.


Sitten Jussin isä Matti (Heikki Nousiainen) haluaa luopua asianajotoimistonsa johtajuudesta poikansa hyväksi, ja asiat tuntuvat muuttuvan. Vihdoinkin Jussi saisi näyttää kyntensä! Ja pah. Isällä on yksi ehto varhaiseläköitymiselleen. Jussin ja Ilonan avioero ei tule kysymykseenkään. Koska firmaahan ei voi johtaa mikään luuseri! Jussi tuntee olevansa taas puun ja kuoren välissä. Hetkittäin helpotusta arkeen tuo naisystävä Birgitta (Anna-Sofia Hautala), jota Jussi tuo kotiinsa muhinoimaan. Isän hämäräbisnekset ("pientä likviditeettiongelmaa") ja äidin sairaus kuitenkin rassaavat. Mies ei puhu, vaimo imuroi. Ja mihin tämä kaikki johtaa...

Mä sitten kyllä tykkään Esa Latva-Äijöstä! Mies on kuin suomenhevonen, joka roolista toiseen porskuttaa tasaisen varmasti eteenpäin, aina parhaansa yrittäen. Ja mulla on kyllä suuri arvostus suomenhevosia kohtaan, että tämä on suuri kehu! Sellainen luotettava puurtaja. Suomalaisen miehen peruskuva. Ja miten taitavasti hän nytkin rakentaa tämän itsensä kanssa kipuilevan miehen, jolle ei tavallinen, hyvä arki riitä. Töissään aina vähän reppanaksi, isänsä varjoon, jäänyt. Joka lopussa osoittaa kuitenkin suoraselkäisyytensä, kun isä koittaa kiemurrella vastuustaan. Ja miten Jussi raivoaakaan, kuin pyörremyrsky!


Elisa Piispanen on myös loistava Ilona. Tämän ahdistus, kun ei tunnu voivan Jussin huonolle ololle mitään. Kun kaikki kerran on hyvin. Ja miten coolisti tämä suhtautuu Birgitan kohtaamiseen. Ja löytyyhän se hyytävä raivo Ilonastakin. Tässä on niin intensiivisiä parisuhdekohtauksia välillä, että henkeä saa pidättää katsomon puolella. Heikki Nousiainen on yksi näitä vanhanajan kunnon näyttelijöitä, joka osaa artikuloida ja olla läsnä koko olemuksellaan. Niin nytkin. Ja se pyhä raivo kun puhuu vaimonsa sukulaisista! Anna-Sofia Hautala on raikas ja oikein passeli toisena naisena. Jolla on omat epäilynsä heidän suhteestaan. Varattu mies vielä menettelisi, mutta kun tällä on lapsiakin. Sitäpaitsi Birgitan suuhun on kirjoitettu muutamia näytelmän avainrepliikkejä, kuten: "Samat asiat voi yhtä hyvin tuhota kuin pelastaa".

Tämä on näytelmä keski-ikäisen suomalaisen miehen hiljaisesta kriisistä. Ja parisuhteen. Poistuessani teatterista en voinut olla miettimättä, että näin niitä äkkipikaistustappoja tässä maassa syntyy. Mies ja vaimo ovat ihan eri sfääreissä ajatuksineen, vaikka alunperin kaikki oli hyvin ja olivat oikein rakastuneita. Ja sitten on se kun miestä syytetään isänsä kaltaiseksi. Perimältään ei kukaan voi välttyä. Toisaalta taas Matti syyttää Jussia äitinsä kaltaiseksi. Kai sitä kukin perii molemmilta vanhemmiltaan jotain. Mutta ne vanhemmilta perityt ominaisuudet tuntuvat aina olevan huonoja, vai kehuuko kukaan koskaan herkällä hetkellä toista "sä oot ihan kun äitisi, yhtä ihana"? Sen sijaan riidan tiimellyksessä toiselle on helppo heittää toisen muistuttavan jompaa kumpaa vanhempaansa...


Taustalla näkyy valtava maalaus, joka näyttää aluksi hieman eroottishenkiseltä, koska suuri mattapintainen peili peittää siitä keskiosan. Kun peili nousee ylös, paljastuukin yksityiskohta Caravaggion maalauksesta Epäilevä Tuomas (Incredulità di San Tommaso, 1601). Missä Tuomas tökkii sormellaan Jeesuksen kyljessä olevaa haavaa. Samalla tavalla tökitään Jussiakin, kun kukaan ei tunnu näkevän hänen sisäistä myllerrystään. Epäillään tämän henkisiä haavoja... Jussi on suuri Caravaggion taiteen ystävä, haluaa lähteä Maltalle katsomaan tämän teostakin, ja selailee taidekirjaa C:n kuvista.

Loppu jättää asiat avoimeksi "miksei me voitas soitella", ja on ainakin itselle hieman epätyydyttävä. Mutta kaiken kaikkiaan tämä oli vaikuttava draama. En kyllä tiedä mistä alunperin luulin, että tämä olisi ollut kantaesitys. Ei ollut, vaan se oli Teatteri Jurkassa vuonna 2010.

Käsiohjelmasta Tampereen teatteri ei nyt saa pisteitä. 4-sivuinen A5-kokoinen, minimalistinen julkaisu, missä vain pakolliset tiedot. Mutta siitä kiitos että hyvin usein, ja niin nytkin, esityksessä käytetty musiikki on mainittu!

"Se, joka haluaa kaiken, ei loppujen lopuksi saa yhtään mitään." Niinpä.




Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Yehia Eweis

tiistai 26. tammikuuta 2016

Millainen on hyvä käsiohjelma?

Mun on pitänyt jo varmaan pari vuotta kirjoittaa tästä aiheesta, mutta asia nousi taas pinnalle kun näyttelijä Eriikka Väliahde twiittasi aiheesta tänään. Kiitos siis Eriikka, ja kaikki muutkin vilkkaaseen Twitter-keskusteluun osallistuneet!

Osa allekirjoittaneen käsiohjelmista vuosilta 2011-2016


Onko käsiohjelma tarpeellinen? Paljonko se saa maksaa? Mitä juttuja siinä olisi hyvä olla? Millainen on hyvä käsiohjelma?

No, itselleni käsiohjelma on ihan välttämätön osa esitystä. Se on pakko saada, maksoi mitä maksoi. Ja on niistä joskus maksettukin, huh! Mutta mielelläni maksan, jos sisältö on sen arvoinen. Pelkkiä kuvia sisältävä ei oikein mielestäni aja asiaansa, mutta olen niitäkin ostanut. Mulle käsiohjelma kertoo vuosienkin päästä (tottakai ne säästetään!) mitä on tullut nähtyä ja milloin, ketä siinä esiintyi, kuka lavasti, puvusti, ohjasi jne.

Ja tässä ne loput vuosilta 2011-2016. Niitä piisaa.


Hyvässä käsiohjelmassa on toki kaikki tekijätiedot, mutta olen erittäin kiitollinen myös tekijätiimin biografiatiedoista. Nämä puuttuvat useimmiten suomalaisten teatterien käsiohjelmista, mikä on suuri harmi. On kiva väliajalla katsella mistäs elokuvasta tai tv-sarjasta tuo tyyppi on tuttu, tai mitä näytelmiä lavastaja on aiemmin tehnyt.

Muutama vuosi sitten Ibsenin näytelmää Ghosts esitettiin ensin Almeidassa ja sitten Trafalgar Studiolla. Ohjaajana toimi Richard Eyre, ja näytelmä palkittiin lukuisilla Olivier -palkinnoilla. Ghostsin käsiohjelma on malliesimerkki kiinnostavasta ja hyvin tehdystä käsiohjelmasta.

 
Ghosts tekijätiedot tiivistetysti ja sen jälkeen tarkemmat esittelyt


On kiva kerrata myös näytelmän tekijästä tietoja, joten jonkunlainen elämänkerta jo edesmenneistä näytelmäkirjailijoista on hyvä, tai aikajana ainakin. Elossaolevilta on mukava lukea tuoretta (tai vanhempaakin) haastattelua, kenties mitä hän on halunnut tästä näytelmästä kertoa. Ja mitä muita näytelmiä tämä on aiemmin tehnyt. Joskus jonkunlainen juonitiivistelmäkin olisi hyvä.

  
Sananen Ghosts-ohjaaja Eyreltä ja Ibsenin elämästä juttua


Ohjaajalta olisi kiva lukea kommentteja, esimerkiksi miksi ohjasi tämän esityksen, ja mietteitään työprosessista. Pukusuunnittelijan, lavastuspuolen jne luonnokset ovat kiinnostavia.

   
Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelua Ghosts-näytelmään


Käsiohjelman pitäisi palvella sekä teatterin ensikertalaista, että myös suurkuluttajaa. Jälkimmäinen osaa Tšehovin tai Shakespearen elämän ja teokset liki ulkoa, mutta vähemmän teatterissa käyvälle ne eivät ole ihan itsestäänselvyyksiä.

 

Joskus käsiohjelma on pelkkä A4 taiteltuna, ja joskus 64-sivuinen kirjanen. On aina bonusta jos käsiohjelma pitää sisällään pidempiä pohdintoja näytelmän teemoista ja/tai tekijöistä. Hyvänä esimerkkinä 2014 näkemäni kreikkalaistragediat Medea ja Elektra, joiden käsiohjelmat sisälsivät useita esseitä näytelmien teemoista. Teatterin ulkopuolisten asiantuntijoiden kirjoittamina. Ymmärrän ettei tämä kustannussyistä ole aina mahdollista, mutta teos avautuu katsojalle ihan eri tavalla, kun saa lukea historiallisesta ajankohdasta tai henkilöstä.

 
Teoksen taustoja syventäviä esseitä on ilo lukea


Monesti käsiohjelman kuvat ovat harjoituksista, ja sekin on ookoo. Tosin olisi kivempi katsoa niitä kuvia itse esityksestä, pukuineen, maskeineen ja lavastuksissa. Mutta käsiohjelmassa pitäisi olla muutakin sisältöä kuin kuvat, niin kiva kun niitäkin on katsoa.

Ja aina ei tarvita kuviakaan. Esimerkiksi vanha ja perinteikäs Royal Court Theatre Lontoossa on päätynyt myymään näytelmän tekstiä käsiohjelmana. Hintaan £3 (n. 4,50€) asiakas saa näytelmätekstikirjan, missä alussa on muutamia sivuja itse esityksestä (toki myös tekijöiden biografioilla). Ei paha idea lainkaan. Mutta ei kaikki katsojat kaipaa näytelmätekstiään. Liki kaikki brittiteatterit jakavat myös ilmaiseksi pientä lappusta missä on tekijätiedot, eikä muuta. Käsiohjelmien hinta on muutoin £4-5, mutta olen maksanut £10 kerran (käsiohjelmasta joka sisälsi lähinnä valokuvia).

 
Muutamia Royal Courtin näytelmätekstimuotoisia käsiohjelmia. 
Mukaan mahtuu myös tekijäesittelyt.


Yksi pieni asia mitä kanssa haluaisin nähdä käsiohjelmassa, on esityksessä käytettävien musiikin/kappaleiden tiedot. Mikään ei ole hirveämpää kun jäädä miettimään mikäs kappale tämä olikaan. Tai jos tykästyy johonkin esityksen musiikkiin niin paljon että haluaa hankkia koko levyn. Ei iso asia, mutta tuiki tärkeä. Tässä Tampereen teatteri on kunnostautunut!

Monessa käsiohjelmassa on myös mainoksia. Minusta niitäkin on ihan kiinnostava lukea, varsinkin vanhoista käsiohjelmista (ajankuvaa). Varsinkin muiden teatterien esityksistä ja saman teatterin tulevista jutuista on kiva saada vinkkejä käsiohjelman kautta. Musikaaleissa olisi mahtavaa jos olisi laulujen sanat mukana käsiohjelmassa. Mutta useimmiten näin ei ole. Tukholman Göta Lejon teatterin Jesus Christ Superstar olikin kiva poikkeus, koska ruotsinkieliset käännökset aukenivat paremmin, kun ne saattoi lukeakin esityksen jälkeen.

 
Musikaalien käsiohjelmissa lyriikat olisivat kiva olla mukana. 


Mitäpä sitten digitaalisista käsiohjelmista? On mulla niitäkin muutamista näytelmistä ja esim. Royal Ballet'n balettiesityksistä. Ovat ihan hyvä lisä painettuun käsiohjelmaan (tai jos menee katsomaan tallennettua esitystä Suomessa leffateatteriin, eikä ole mahdollisuutta ostaa painettua ohjelmaa). Siihen on kätevä yhdistää haastatteluita ja videoita ja vaikka mitä. Mutta käyttöliittymä ei ole yhtä hyvä ja mukava kuin printattu versio. Jota voi selata väliajalla, ja johon voi pyytää esityksen jälkeen nimmarit!

Pikkiriikkinen Donmar Warehouse on yksi suosikkiteattereistani Lontoossa. 
Niiden käsiohjelman design on aina samaa kaavaa noudattava.


Viime vuonna Kansallisteatterin Keuhkot -näytelmän käsiohjelma on teemansakin vuoksi saatavilla vain netissä. Ja se onkin mallikelpoinen esimerkki hyvästä digitaalisesta käsiohjelmasta, ja on vieläpä ilmainen. Koska näissä digitaalisissa on yhtenä hankaluutena myös maksu. Onko kynnys maksaa muutama euro verkkopankissa tms liian suuri? Kyllä ainakin toistaiseksi mun näkemyksen mukaan digitaaliset käsiohjelmat ovat vain teatterin suurkuluttajille.

 
National Theatre Lontoossa tekee kaikki käsiohjelmansa samaan kokoon,
vaikka ulkoasu vaihteleekin, ja hieman sivumääräkin.


Moni tavallinen katsoja (siis sellainen joka käy katsomassa vain muutaman esityksen vuodessa) ei tunnu kaipaavan minkäänlaista käsiohjelmaa. Tai ei ainakaan ole valmis maksamaan siitä. Helsingin kaupunginteatterillakin on, ainakin jostain esityksistä, myös ilmaiset käsiohjelmat, esimerkkinä Kiviä Taskussa.

On kiva myös jos teatterilla on joku oma linja käsiohjelmien suhteen, esim. ulkoasu, tai koko tms olisi aina sama. Yksi kivimmista on The Curious Incident of the Dog in the Night-Time:llä, koska siinä on otettu esityksen tematiikka ja alkuteos erinomaisesti huomioon.

  
Alkuperäinen NT:n ja West Endille siirtymisen jälkeinen käsiohjelma


Jatketaan keskustelua käsiohjelmista! Onko se sinusta tarpeellinen? Mitä siinä on kiva olla, ja mitä ei nyt niin tarvita? Jätinkö jotain oleellista mainitsematta? Sana on vapaa!


Kuvat ovat kaikki omiani.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Yksi halusta toinen rakkaudesta / Tampeereen työväen teatteri 23.1.2016

Tämä jäi syyskaudelta näkemättä kun ei vaan mahtunut kalenteriini, joten nyt sitten oli sullottava se johonkin koloseen ennenkuin poistuu ohjelmistosta. Kari Heiskasen käsikirjoittama ja ohjaama Yksi halusta toinen rakkaudesta oli yllättävänkin intiimi näytelmä, vaikka se suurella näyttämöllä (800 katsojapaikkaa) pyöriikin.

Kolme pariskuntaa on kokoontunut Aaron ja Hannan mökille viettämään iltaa. Tai oikeastaan niin että yksi vieraista tuo uuden naisystävänsä paikalle. Tästä alkaa purkautua vyyhti, jonka jälkeen katsotaan kenen suhde kestää ja kenen ei. Monenlaisia paljastuksia ja yllätyksiä on luvassa ennenkuin ilta on ohi. Reilun parin tunnin esitys on täynnä monenlaista tunnelmaa, ja välillä huomaan pidättäväni henkeä kun jännite lavalla nousee niin suureksi.


Loistavat näyttelijät rakentavat tässä sen tunnelman. Aimo Räsänen on aina ihan paras, ja niin taas Aarona. Teija Auvinen tämän hieman hössöttävänä Hanna-vaimona on myös todella hyvä, ja johan se löytyy tästäkin potkua kun tarve vaatii! Itseään täynnä oleva elokuvaohjaaja Martti (myös aina mainio Janne Kallioniemi) ja tämän kiireinen kumppani Katariina (ihanan pirtsakka Suvi-Sini Peltola) joutuvat myös kohtaamaan illan mittaan toisensa ja ongelmansa. Joonas on taas menestyvä poliitikko ja en voisi kuvitella enää ketään muuta tähän rooliin koska Pentti Helin hoitaa homman niin upeasti. Tämähän ON ihan selkeästi Joonas! Karoliina Kudjoi on Ella, Joonaksen uusi naisystävä, jolla on salaperäinen menneisyys.


Kaikki miehet ovat jollain tapaa itseään täynnä olevia ja menestyneitäkin omilla urillaan. Tarvitaan näemmä tämmöinen ilta ravistelemaan hieman herrojen omahyväisyyttä. Herrat paasaavat sananvapauden, yrittäjyyden vapauden ja taiteen vapauden puolesta. Parisuhteiden salat ja konfliktit tulevat julki, kenen miehen pää kestää sen. Jokaisella tuntuu olevan joku luuranko kaapissaan. Välillä tämä on hieman ehkä liian selkeästi osoitteleva ja rautalangasta vääntävä. Ja loppuratkaisu oli vähän tylsä.


Näytelmässä on kyllä tosi paljon hauskoja hetkiä. Kun puhutaan seksityöstä ja Joonas luulee että puhutaan sisustussuunnittelusta. Ja Hanna "lausumassa" :-) Ja mitä tarkoittaa Aaro puhuessaan "suhteessa ylärakennetta" "Olenko mä niin vanha ruppana etten kelpaa edes pornosivuille" kysyy Hanna. Mutta ei tämä silti mikään puhdasverinen komedia ole.

Keskeneräiset ja pyörivät talonrungot kuvastavat kaiketi tämän sakin kulisseja ja niiden kaatumisia. Muutenkin Markku Hakurin lavastus on enemmänkin katsojan kuviteltavissa, komeine järvimaisemineen ja luksushuviloineen.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Kari Sunnari.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Don Giovanni / Jyväskylän ooppera, Jkl kaupunginteatteri 22.1.2016

En voi väittää olevani mikään ooppera-asiantuntija (en tosin ole teatterin tai tanssin tai sirkuksenkaan, kaukana siitä), mutta silloin tällöin on kiva käydä niitäkin katsomassa. Kaikista oopperoista en tykkää, ja pienen empiirisen tutkimuksen jälkeen olen tullut siihen tulokseen etten varmaan jaksaisi istua kuuntelemassa Wagnerin Nibelungin Sormusta. Tosin olen nähny Lentävän Hollantilaisen joskus Savonlinnan oopperajuhlilla...

Mutta siis, hieman kevyempää minulle kiitos. Tosin koitan pitää mielen avoimena tässäkin asiassa, eli ehkä mä joskus istun jossain oopperamaratonissa sitten parikymmentä tuntia... Mutta siihen asti mennään hieman kevyemmällä linjalla. Niinkuin Mozartin Don Giovannilla.


En ole Don Giovannia koskaan nähnyt lavalla, joten korkea aikakin oli. Jyväskylän Oopperaan houkutteli teoksen lisäksi mahdollisuus nähdä jenkkibaritoni Kevin Greenlaw nimiroolissa. Ja tarttee sanoa, ei tarvinnut pettyä! Pidin musiikista kovasti. Laulajat olivat omiin korviini oikein hyviä. Ainoa mikä oli hieman tylsä oli lavastus ja puvustus. Omassa oopperamielikuvassani on yleensä mahtipontiset puvustukset ja lavastukset (tosin viime aikoina olen nähnyt enemmän Metropolitanin tuotantoja leffateatterissa, joten ehkä oma käsitykseni on vääristynyt). Tässä lavastuksina oli pyörillä liikuteltavia ja kankailla päällystettyjä "laatikoita". Ja puvut... muodottomia kaapuja tylsissä ruskeissa väreissä. Vähän kuin vanhoja verhoja. Onneksi naisten puvut sentään olivat hieman värikkäämpiä :-) Isot kummalliset lätsät peittävät melkein kasvotkin kokonaan, plääh.


Hedonisti Don Giovanni on kauhea naistenmies ja elostelija. Naisia kaatuu oikealta ja vasemmalta, ja ei ole väliä iällä, ulkomuodolla tai aviosäädyllä. Palvelijansa Leporello joutuu sitten aina selittelemään, peittämään herransa jälkiä ja sumplimaan tilanteita. Naiset vaan lankeavat, hupsista vaan. Lopuksi paha saa palkkansa, ja DG joutuu helvettiin. Siinäpä juoni noin niinkuin tiivistettynä.

Sanomattakin on selvää että laulu sujui kaikilla mallikkaasti. Erityisesti Don G:n miespalvelija Leporello (Krzysztof Szumanski) oli hauska ja ilmeikäs. DG:n exä Donna Elvira (Reetta Haavisto) oli myös ihana tyyppi, vaikka olikin aika herkkäuskoinen ja takertuva. Muutenkin tuli mieleen, yksi jos toinenkin kerta mikä ihme taika siinä miehessä on, kun kaikki naiset lankeavat. Mutta lauloihan jo Juliet Jonesin Sydän aikoinaan "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?". Ja Don Giovanni jos kuka on täysiverinen renttu. Hurmaava kyllä, mutta renttu. Puolipukeissa näyttämöllä kekkaloiva Kevin Greenlaw on kyllä ulkoiselta habitukseltaan oikein passeli tähän rooliin. Istuin vaan sen verran takana, että en nähnyt mikä kuva herran olkavarren tatuoinnissa on. Mutta joo, parransänki ja sekainen tukka sopi hyvin. Ja vaikka Don G on sellainen renttu, niin kyllä sympaattinen sellainen.


Myös komtuurin tytär Donna Anna (Sirkka Lamminen) lauloi kauniisti. Tykkäsin siitä kun kaikki osasivat laulamisen lisäksi myös näytellä hienosti, varsinkin päämiehet.

Tässä oli myös yliluonnollisia elementtejä. Kaikki haluavat Don Giovannin pään vadille, ja pakeneminen onnistuu vain tiettyyn pisteeseen asti. Leporellolla on aikas pitkä lista DG:n valloituksista. "joka niemessä ja notkossa on todiste lemmenseikkailuistaan." Ja kyllä oli hieno kohtaus kun komtuurin (Jari Parviainen) haamu tulee ensin päivälliselle ja sitten noutamaan Don Giovannia helvettiin! Punaiset valot imaisevat elostelijan mukanaan.

Kari Arffman vastasi ohjauksesta ja orkesteria johti Ville Matvejeff. Tekstitys toimi hyvin, mutta ei sitä kokoaikaa jaksanut lukea. Mutta tuntuiko musta vaan vai soittiko Jyväskylä Sinfonia kovin hiljaa, ja enemmän volyymia kaipasin laulajiinkin. Tai ehkä mä vaan istuin niin takana ettei kuulunut kunnolla.


Olihan tämä tarina vähän sellaista saippuaoopperamaista hömppää, mutta pidin musiikista kovasti!
Muuten tässä taas oli sellainen joukkokohtaus, missä ihmiset ajavat DG:tä takaa, aseistautuneina haravoilla ja heinähangoilla. Miten kummassa porukat aina luulee että haravoilla saisi aikaan vahinkoa? Tai kai niilläkin saisi... Saippuaoopperamaiseen tapaan esityksen lopuksi kaikki kertovat mitä meinaavat seuraavaksi elämässään tehdä. Leporello-parankin pitää etsiä uusi isäntä. Toivottavasti löytyisi vähän rauhallisempaa menoa jatkossa.

Tämä Don Giovanni valmisti minua myös hyvin ensi kesän Savonlinnaa varten. Heinäkuussa menossa katsomaan kuinka Waltteri Torikka selviää siitä ja miten vähissä pukeissa tätä nähdään.


Ylemmän kuvan copyright Nina Huisman, kaksi alempaa Jiri Halttunen.
Loppukumarruskuvan otin itse

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla - lämmin kiitos Jyväskylän oopperalle ja kaupunginteatterille

perjantai 22. tammikuuta 2016

Papparaisen Uni / Tamperen työväen teatteri 21.1.2016

Dostojevskin komedia? Sirkku Peltolan versiona? No mikä jottei.

Dostojevski ei nyt ehkä ole tunnetuin komediakirjailijana, mutta Papparaisen Unen alkuteos Vanhan ruhtinaan rakkaus on sitä itseään. Absurdin hauska, mutta myös lämpimästi ihmisluontoa kritisoiva. Slaavilaista melankoliaa.


Tarinassa on vähintään yhtä paljon juonitteluja ja vehkeilyä kuin Shakespearen komedioissa parhaimmillaan. Nuori Pavel (vuoden parhaan tukkalaitteen palkinnon voittava Tuukka Huttunen) on rakastunut Zinaan (Maija Koivisto), jonka äiti Maria Aleksandrovna Moskaleva (Tuire Salenius) haluaakin naittaa tyttärensä ikälopulle kulahtaneelle ruhtinaalle (Esko Roine). Kuvioon kuuluu asioihin sotkeentuva palvelijatar (Jaana Pesonen), rouvan tossukkamainen siippa (Mika Honkanen) joukko uteliaita naapuruston aatelisrouvia.

Kaikesta tästä keitetään juonittelun ja vehkeilyn soppa, jonka keskiössä Saleniuksen draamakuningatar vetelee narujaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin, tai ei ehkä sittenkään. Oisko toinen vanha sanonta enempi paikallaan tällä kertaa eli ahneella on paskainen loppu. Tai paha saa palkkansa. Tai...


Kaikki tyypit tässä on hieman övereitä. Ylinäyteltyjä, ylipuettuja, ylimeikattuja. Ei sillä, tähän kyllä sopi semmoinen tyyli. Mahtipontista ja suureellista. Varsinkin Esko Roine pääsee irroittelemaan groteskin ruhtinaan hahmossa. On meikkiä, tekojalkaa, peruukkia ja lonksuvat tekohampaat. Peräpukamat vaivaavat. "Jollen olisi sairastunut, olisin täysin terve". Höppänä ja absurdi papparainen on sukulaispoikansa Pavelin ja Maria A:n johdateltavana, vai onko sittenkään. Nuorekkuuden tavoittelu kaikkine tekokarvalisäkkeineen ei kyllä ihan ota onnistuakseen, mutta yritys on kova. Ainoa oikeasti nuori, jos kohta 23-vuotiaana jo ihan yli-ikäinen avioliittoon, on raikas ja viaton Zina.


Esityksen kyllä varastaa mennen tullen aivan huikeassa vedossa oleva Tuire Salenius. Ainahan Salenius on loistava, mutta nyt suorastaan mykistävä. Herkullinen rooli ja se vedetään aivan suvereenisti. Tuukka Huttusen Pavel on hyperaktiivinen hupsu. Mika Honkanen on kurkimainen vätys, jonka "duoda duoda" kirvoittaa katsojassa kikatuksen, vaikka onkin ihan pöljä juttu (ehkä juuri siksi). Pienemmistä rooleista pakko mainita upeissa iltapuvuissa keekoilevat rouvat Jyrki Mänttäri ja Juha-Matti Koskela. Varsinkin Mänttärin keltainen kimono-henkinen keltainen lohikäärme-iltapuku salpaa hengen!


Rouva Maria A. pilkkaa Pavelille Shakespearea "tuo teidän Shakespearenne on muinaisjäännös", mutta sitähän tämä on. Shakespearea siis. Farssimaisiakin piirteitä saava tarina on kaikessa juonittelussaan ja juonenkäänteissään aika kevyt ja hupsu, mutta sellaista pientä piikittelyä on havattavissa. Rouva Maria A. haluaisi päästä parempiin piireihin avioliiton avulla, mutta mutta...

Ja ne puvut! Siitä täysi kymppi Matti Seppäselle. On runsautta, rehevyyttä, ruusua ja rimpssua. Maalaisilla huopatöppöstä ja korkeaa piippapipoa, ja ylhäisillä sitten kaikkea muuta. Varsinkin rouva Maria Aleksandrovnan puvut, voi elämän kevät mitä luomuksia! Aivan upeita. Pidin kovasti myös Hannu Lindholmin lavastuksesta kolkkoine kuusineen. Ja ne kampaukset ja meikit, kiitos Pepina Granholm, kyllä oli tukkalaitteet kohdillaan muillakin kun Pavelilla.

Pituudesta olisi voinut tiivistää puolisen tuntia pois, liki kolmetuntinen oli oikeasti hieman liian pitkä.

Varsin mielenkiintoinen esitys, joka oli erityisesti visuaalisesti mahtava!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 21. tammikuuta 2016

Tärppejä tälle keväälle!

Kaikki muutkin tuntuvat julkaisevan tärppilistojaan kulttuurin/teatterin saralla, joten kannan oman korteni kekoon. Paljon muutakin on omassa kalenterissa luvassa mutta poimitaan sieltä nyt rusinoita pullasta.

Keväästä 2016 tuntuu tulevan TOSI mielenkiintoinen. Loppuvuodesta ajattelin että tahtia täytyy hieman hillitä, mutta minkäs teet kun liki joka teatteritalo ja porukka tekee niin kiinnostavia juttuja. Kalenteri täyttyy siis pikavauhtia ja jotain on jo pakko jättää pois. Ja sitten kaikkea "must-see" juttuja pukkaa jostain nurkan takaa, ja pitää sumplia täyteen ammuttua kalenteria. Ei sillä, oman teatteri/kulttuurikalenterin suunnittelu ja sumpliminen on ihanaa! Onneksi suomalaisilla teattereilla on mielettömän hyvä asiakaspalvelukulttuuri - tämmöinen kalenteriaan säätävä teatteribloggari on saanut asiansa ja allakkansa sortteerattua nopeasti ja vaivatta. Kiitos teille kaikille!

 

Mutta pitemmittä löpinöittä niihin omiin suosikkeihini.

Kansallisteatterissa on tulossa monta kiinnostavaa ensi-iltaa, joista ensimmäisenä näen Juha Hurmeen uuden Töppöhörön (e.i. 28.1.). Jo pelkkä näytelmän nimi hykerryttää! Hurmeen työt on mielenkiintoisia, sillain vinkeällä tavalla haastavia. Kaikesta en ole varauksetta tykännyt täysillä, mutta haluan silti katsoa niitä.

Töppöhöröä enemmän odotan kuitenkin Paavo Westerbergin Mahdolliset Maailmat -juttua (e.i. 17.2.). Aihe kiinnostaa, ja mitkä näyttelijät (Eero Aho voisi lukea mulle vaikka valtion budjettia ja kuuntelisin viikkokausia korvat hörössä). On ehkä yksi mun eniten odottamiani näytelmiä tänä keväänä. Ja sitten Kansikseen tulee myös Hirttäjät (e.i. 9.3.), jonka näin Lontoossa loppuvuodesta. Erinomainen musta komedia, jolta on lupa odottaa suuria.

Turun kaupunginteatterilla Neljäntienristeys (e.i. 29.-30.1.) on "sukupolvien tarina ulkopuolisuudesta, salaisuuksista ja anteeksiannosta". Vaikken ole kirjaa vielä(kään) lukenut, niin veikkaisin, että tästä tulee Turkuun iso hitti.

Turkuun suuntaan katsomaan myös oopperaa, sillä Åbo Svenska Teater on tarttunut Mozartin Taikahuiluun (e.i. 28.1.), josta on tarjolla retrofuturistiseen avaruusmaailmaan sijoittuva versio! Ooh! Waltteri Torikka Papagenona ja Gabriel Suovanen kaitsijapappina, ja lisäksi on kiinnostavaa nähdä brittitenori Sam Furness Taminona.

Oopperasta puheenollen, kauden starttaa omalla kohdallani Jyväskylän kamarioopperayhdistyksen ja Jyväskylän kaupunginteatterin Don Giovanni, jossa jenkkibaritoni Kevin Greenlaw vetäisee nimiroolin.

Helsingin kaupunginteatterin kevään musikaalitapaus on ilman muuta Vampyyrien Tanssi (e.i. 3.2.). Tämä oli ISO hitti Seinäjoen kaupunginteatterissa muutamia vuosia sitten ja odotukset ovat nytkin korkealla. Ensi-ilta-asusteita on haalittu Lontoota myöten, ja musiikki soi automatkoilla taajaan. Vampyyriestetiikkaa, tarttuvia korvamatobiisejä, upeita pukuja ja hirvittävän hauska tarina. Virittäydy tunnelmaan katsomalla Roman Polanskin leffa Vampyyrintappajat, mihin tämä perustuu. HKT:n (/Helsinki Dance Company) uusi Pieniä Pääosia tanssiteos kiinnostaa minua myös ja aloitankin siihen tutustumisen avoimien harjoitusten seuraamisella.


Tampereella nähdään myös Teemestarin Kirjan maailmanensi-ilta (6.2.) kun Kulttuuriosuuskunta Kaje tuo Emmi Itärannan menestyskirjan lavalle. Siitä tulee varmaan hieno. Lisäksi samoissa

Läski on Raisa Omaheimon monologi, ja aihe liippaa likeltä ja on sitenkin must-see. Lisäesityksiin saattaa saada vielä lippuja, jos olet nopsa. Esitykset Teatteri Takomolla 20.2. asti.

Tavallisuuden Aave (e.i. 19.2.) Q-teatterilla myy varmaan taas loppuun, niinkuin Q:n esitykset tuppaavat tehdä. Luvassa "absurdi, melankolinen ja hauska matka kotimaamme mykkiin syövereihin".

Teatteri Jurkka veti viime vuonna tukun tosi laadukkaita esityksiä ja tahti tuntuu jatkuvan myös 2016. Yksi kiinnostavimpia on varmaan Jussi Tuurnan ja Tiina Weckströmin lauluilta Tähän on tultu (e.i. 17.2.). Myös Maagisen ajattelun aika (e.i. 7.4.) eli Kristiina Halkolan monologi kiinnostaa.

Jos Kansallisteatterin Mahdolliset Maailmat on se toinen mun henkilökohtainen odotussuosikkini, niin toinen on ehdottomasti KOM-teatterin Pasi Was Here (e.i. 24.2.). Hei oikeesti, tämä on kuin mulle tehty, näin 80-luvun teininä. Ja ihan sama missä Johannes Holopainen on, niin sen menen katsomaan. Sekin voisi lukea sitä valtion budjettia.

Lahden kaupunginteatterille menen katsomaan Pelko jäytää sielua (e.i. 4.2.) - vanhemman naisen ja nuoren maahanmuuttajataustaisen miehen rakkaustarinan.

Tampereen teatterilla nähdään Arttu Ratisen monologi Tarpeistonhoitajan tähtihetki (e.i. 17.2.), ja sitä odotan kovasti. Lisäksi Pasi Lampelan Päätepysäkki (e.i. 27.1.) on sellainen mitä odotan innolla.


Ja Tampereen työväen teatterilla kuorolaulua kaikille kun Niin kuin taivaassa (e.i. 28.1.) pärähtää käyntiin. Näin tämän joku aika sitten Valkeakoskella ja oli liikuttava. Lisäksi voisin suositella eilen ensi-iltaan tullutta Ladaa, ainakin kaikille nuoremmille ja muille jotka kaipaavat hieman räväkämpää ja erilaisempaa esitystä.

Tanssiteoksiin olen hurahtanut ihan lopullisesti, ja sillä saralla on kaikkea tosi kiinnostavaa myös. Turussa Tanssiteatteri ERI tuo loistavan Zirkkelin uusintaensi-iltaan 21.1., ehdottomasti näkemisen arvoinen! Tanssiteatteri MD:lle olen menossa katsomaan Mikä **t*n Pikku Prinssiä.

Kansallisooppera & baletti vetää mua puoleensa koko kevään. Bajadeeri, Taikahuilu, Liikkeen legendat, Oopperan kummitus, Pieni Merenneito, BACH - forms of silence and emptiness. Lisäksi uutuus eli heviooppera Indigo nähdään myös Yle Teemalla  30.1. jos et pääse paikan päälle katsomaan.

Ja toki on pakko suositella myös NT Live tallenteita Finnkinon leffateattereissa: hieno Les Liaisons Dangereuses 1.2. (tämän näin livenä teatterissa ja pidin kovasti), As you like it 29.2. ja Hangmen 7.3. Joo, juuri se sama Hangmen, joka tulee Kansallisteatteriin 9.3.!


Finnkinolle on tulossa myös balettia Bolshoista ja oopperaa Metropolitanista, mutta enemmän mua kiinnostaa StoryHillin levittämät Royal Ballet -esitykset. Ja siellä erityisesti Rhapsody & Two Pigeons sekä Frankenstein. Ja tokihan Branagh Theatre Companyn tulevatkin esitykset nähdään Suomessa (Romeo & Juliet ja The Entertainer).

Mulla on myös ohjelmistossa monta esitystä mitä en kerennyt näkemään syksyllä, tai mitä menen katsomaan uudelleen. Onneksi monet jatkavat syksystä vielä kevääseen! Ja onneksi monista minkä lipunmyynnin olin missannut nyt alkuvuonna, on saatu myös lisäesityksiä, niin tämmöinen hämeen hitainkin ehtii mukaan.

Menkää tekin nauttimaan teatterista tai muista kulttuuriesityksistä tänä keväänä, siellä on kymmeniä ja satoja kiinnostavia esityksiä ja taatusti jokaiselle jotain!

Lopuksi muistutan, että tällä blogilla on myös Facebook-sivut. Eikä tarvitse edes olla FB:ssa! Sinne laitan pieniä uutisia, menovinkkejä, tiedot blogin päivityksestä ja voi kommentoida ja kysellä, ja keskustella teatterista! Tervetuloa!


Kuvat on muuten kaikki omia. Toi upea balettimies on Steven McRae, joka tanssii kahdessakin keväällä nähtävässä Royal Ballet'n esityksessä.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Lada / Tampereen työväen teatteri 20.1.2016

Wolfgang Herrndorfin alkuperäisteosta Tschick (ilmestynyt suomeksi nimellä Ladaromaani) en ole lukenut, mutta Tampereen työväen teatterin versio Lada on vähintäänkin mielenkiintoinen tuttavuus. En oikein tiennyt mitä odottaa, paitsi lokakuisen esittelytilaisuuden perusteella kahden teinipojan roadtrip-kesää varastetulla Ladalla. No joo, oli se sitäkin!


Lada on kansainvälinen yhteistyöprojekti, missä ohjaaja Pedro Martins Beja tulee Saksasta (portugalilaisilla sukujuurilla) ja musiikintekijä Micha Kaplan Israelista, ja muu porukka on ihan kotimaisia voimia. Mainiota tämmöinen rajoja rikkova (monellakin eri tapaa) yhteistyö!

Noh, kaikki ei mene ihan aina suunnitelmien mukaan, ja työryhmän pasmat menivät uusiksi vain kolmisen viikkoa ennen ensi-iltaa, kuin yksi kolmesta esiintyjästä eli Jari Ahola joutui jäämään sairauslomalle. Häthätää paikkaajaksi löytyi nuoren polven manserokkari Kormus-bändistä eli Anton Äikäs. Itse esitystä jouduttiin muokkaamaan rankalla kädellä, ja lopputulema on varmaan hyvin erilainen kuin mitä sen piti olla. Tämä ei lainkaan haitannut tahtia, sillä tämä on nyt tämä mitä me nähtiin. Tuoretta, uutta ja kovaäänistä.


Päähenkilö on Maik (ihanan androgyyni Anna-Elisa Hannula), reppana ja koulukiusattukin poika, jonka elämä mullistuu kun luokkaan kävelee sisään venäläissyntyinen Tschick (Severi Saarinen). Yhtäkkiä Maikin ankea elämä (hienoissa kulisseissa asuvat juoppo äiti ja vieraissa lamppaava isä) ja sosiaalinen avuttomuus ei tunnukaan enää niin pahalta, kun löytyy kaveri. Vaikka tämä outo onkin. Maikin ihastuksen Tatjanan kotibileiden kautta maailmalle - kesä ja Lada ja oudot tapahtumat ja oudot ihmiset. Lidlin etsintää pikkukylästä ja miten tankata autoa ja kuinka kaatopaikan kätköistä löytyykin Lis.

Näin paljoa menoa ja meininkiä näkee teatterinlavalla harvoin, ja voi olla että se joillekin katsojille on hieman liikaa. Siis se meuhkaaminen ja kiroilu ja kielenkäyttö ja rumpujen paukutus ja mesoaminen. Reippaasti vedettiin rokkia (Saarinen soittaa rumpuja, Äikäs kitaraa ja Hannula saksofonia) ja reippaasti heiluttiin videokameran kanssa, niin lavalla kuin näyttämön takahuoneissakin.

  

Tässä kyllä rajat katsojien ja esiintyjien välillä on onnistuttu kaatamaan hyvin. Esiintyjät tulevat ihan iholle, kirjaimellisesti. Videokameraa työnnetään katsojien kasvoille, heitetään läppää, jututetaan, kiikutetaan kahvia... Otetaan porukka mukaan yhteisölliseen meininkiin. Esityksessä tehdään niinkuin teatteria, tai Maik ja Tschick  kertovat siitä heidän kesästään ja esittävät muitakin hahmoja (Maikin vanhempia, opettajaa...). Välillä leikitään Barbie & Ken nukeillakin videokameralle. Jatkuvasti kuvataan pienellä videokameralla ja katsomo saa katsoa kahdelta valkokankaalta menoa. Välillä estradillakaan ei ole enää ketään, vaan seuraamme livekuvaa takahuoneesta.

Näyttelijät tekevät hienoa työtä. Severi Saarinen on aina tosi fyysinen näyttelijä, ja niin Ladassakin. Ja tämän natsihenkinen Maikin isä, voi huh! Anna-Elisa Hannula vaihtaa roolia lennosta ja on ihanan eteerinen Isa, mutta myös varsin katu-uskottava ja herkkä Maik. Nopeat roolinvaihdot on toteutettu näppärästi. Anton Äikäs on jonkunlainen kitaraa soittava Maikin alter-ego. Kitaransoitto kyllä sujuu, mutta näyttelijäksi on vielä matkaa.


Maik ja Tschick pohtivat elämää, naisia, homoutta ("pitäsköhän munkin sit koittaa tota homo-hommelia?"), ja ties vaikka mitä.

Voin kyllä kuvitella ettei tämä esitys ihan kaikkiin katsojiin uppoa. Nuoriin kyllä, ainakin voisin kuvitella niin. Kielenkäyttö on aika roisia ja huumori välillä rankkaakin. Hetkittäin improon vivahtava esitys puskee rajoja monellakin tapaa. Kai tämä on jollain tapaa kokeilevaa teatteria. Absurdiutta sikarekkoineen! Ainakin jotain ihan muuta kun mihin normikatsoja on tottunut. Pisteitä täysillä heittäytymisestä!

Loppuun vetävät loistavan biisin, jonka kertosäkeeseen yleisökin sai liittyä: "go to your friends and tell them your story" ja sitten piti ottaa selfie vierustoverin kanssa. Yhteisöllisyys oli illan sana!

Illan päätteeksi ensi-iltayleisö pääsi katsomaan Kormuksen suomirokkisoittoa Kellariteatterin baarissa ja jatkuihan se ilta siitä vielä Teatterikulmaankin. Mutta se onkin kokonaan jo toinen juttu.



Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.