Näytetään tekstit, joissa on tunniste Risto Korhonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Risto Korhonen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. maaliskuuta 2026

Klassikot lavalla endgame - Final Cut / Tampereen teatteri 7.3.2026

Klassikot lavalla -esityksen jo kolmas tuleminen, hurraa! Kolmas kerta toden sanoo, vai sanooko? Sama hyväksi todettu konsepti kuin edellistenkin osien ajan eli Klassikot lavalla - elokuvan lyhyt oppimäärä ja Klassikot lavalla Redux. Alkuperäisversion näin 2012 ja 2014, ja Reduxin myöhemmin. Tuttu kolmikko vastaa Endgame - Final Cutista eli käsikirjoittajat Ville Majamaa, Risto Korhonen sekä Mika Eirtovaara joka myös ohjaa esityksen. Yhdessä on ideoitu ja lavastettu, puvustettu ja naamioitu. Hyvin toimii, tottakai kun kyseessä on kolmen huumorin ammattilaisen yhteistyö.

Hienolla Star Wars -aloitusgrafiikalla aloitetaan ja sen jälkeen meno onkin yhtä tykitystä. Hienoja oivalluksia, mainioita henkilöhahmoja, hauskoja hahmoja ja pukuja. Näemme miten elokuva syntyi, miten Matti ja Teppo liittyvät mihinkään, Casablancaa ja Humphrey Bogart Companyä. Risto tiivistää Ben Hurin hienosti kahteen minuuttiin ja Ville hurmaa eturivin Mirjan (vaikka tämän vieressä istuu Sean Connery). Kasarilla tehtiin tukku tanssielokuvia, joista en muista nähneeni ainuttakaan. Verkkokalvoiltani ei kuunaan tule pyyhkiytymään Ville Patrick Swayzenä (trikoissa!) ja Risto John Travoltana, huh. Tanssin taikaa todellakin. Myös Uuno Turhapuro eri ohjaajien tulkintana iskee kuin... no miljoona volttia.

Sherlock Holmes -sketsiä on hieman venytetty ehkä liikaa ja siihen nivoutuva anonyymien pahisten kokoontuminen on jo niin nähty. En ehkä ollut pornoelokuvakohtauksestakaan ihan into piukassa. Sen sijaan Klonkku-kohtaus oli hillitön, sillähän ainahan se naurattaa kun voi viitata aiempiin roolitöihin joita on vetänyt paremmin. 

Kaikkiaan taas kerran, nyt kenties viimeisen kerran, olihan tämä himpskatin viihdyttävää. Mitä elokuvanörtimpi, sen herkumpi. Kyllä mä hattua nostan tälle triolle että ovat kaikki nämä jutut hoksanneet ja jalostaneet meille katsottavaan muotoon. Suositus kaikille teatterista ja/tai elokuvista pitäville. Tai vaan Ville & Risto fanklubin jäsenille, johon itsekin toki kuulun. On aivan parasta kun herra Korhonen on palannut Tampereelle ja nimenomaan herra Majamaan aisapariksi. Hyvässä ja pahassa. Kiitos kiitos!

 

Esityskuva Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

maanantai 9. maaliskuuta 2026

Sarjahurmaajat / Tampereen teatteri 6.3.2026

Näin tämän Ladykillers-elokuvaan (1955) perustuvan näytelmän ensi kertaa Cardiffin New Theatressa vuonna 2013 ja se jätti lämpimiä muistoja. Alkuperäistä leffaa, tai sen uusintaversiota en ole nähnyt. Joten mielenkiinnolla odotin mitä Tampereen teatteri ja ohjaaja Heta Haanperä saavat tästä aikaan. Sarjahurmaajat on muikea ja vauhdikas musta komedia. Ajankuva on tiukasti 1950-lukulainen, mutta nostalgisesti eikä ummehtuneesti. Kyllä tätä mielellään katsoi.

Jo heti alussa tehdään selväksi että rouva Wilberforce (Tanjalotta Räikkä) on hyväsydäminen, joskin hieman hönö, eikä mikään teräväpäinen neiti Marple. Hän on hanakka keksimään juttuja joita paikallinen konstaapeli MacDonald (Matti Hakulinen) ei enää ota tosissaan. Meille kerrotaan myös rouvan rakkaan papukaijan potevan kallista hoitoa vaativaa sairautta...

Kun sitten rouvan ihanan kodikkaaseen ja hieman vinksinvonksin olevaan kotiin ilmaantuu lipevähkö professori Marcus (Lari Halme) kyselemään vuokrahuonetta, ei rouva toki epäile mitään. Ja miksipä epäilisi, professori haluaa vaan musisoida amatöörimuusikkoystäviensä kanssa. Todellisuudessa joukkio tarvitsee tukikohdan suuren ryöstönsä suunnittelulle. Ja miten sopivasti junaradan vieressä sijaitseva talo täyttää vaatimuksen.

 

Näin ollen jousikvartetti harjoittelee hyväuskoisen vuokraemännän yläkerrassa. Penaalin tylsin kynä herra Lawson (Ville Majamaa) on iso ja vahva, gangsterimainen herra Harvey (Risto Korhonen) inhoaa vanhoja mummoja, majuri Cortney (Jukka Leisti) tykkää mekoista ja impulsiivinen Harry (Toni Harjajärvi) on lääkekoukussa. Porukka on todella sekalainen seurakunta, mutta operaation suunnittelija (ja kapellimestari) prof. Marcus on kaavaillut jokaiselle tärkeän vastuuhomman ryöstössä. Kykyjensä mukaan...

 

Jokainen voi jo arvata ettei tämä voi päättyä hyvin. Niin, rouva Wilberforcen naistenkerhohan (Eeva Hakulisen johdolla) haluaa konsertin ja sen se myös saa. Todellista nykymusiikkia! Kun ryöstö on tehty ja "muusikot" jäävät vahingossa nalkkiin vuokraemännälleen alkaakin se esityksen makaaberein osuus. Kuka jää jäljelle jakamaan rahat? 

Näyttelijät ovat oikein hyvässä vedossa. Tanjalotta Räikkä on ilmiömäinen vanhana leskirouvana! Roistojoukon koomikot irrottelevat mainiosti ja amatöörinäyttelijärouvat ovat hurmaavia.

 

Kimmo Sirénin lavastus on peribrittiläinen, hieman jo parhaat päivänsä nähnyt asunto. Viihtyisä ja kotoisa, ainoana miinuksenaan likeltä jyrisevä junarata. Mari Pajulan puvut ovat aikakaudelle sopivat, rouvan ja hänen ystävättäriensä kukkamekot ja muiden parhaat päivänsä nähneet puvut ilo silmälle. 

Jouni Koskisen äänisuunnittelussa oli vauhtia ja efektejä. Tuomas Vartolan valot ja Kirsi Rintalan kampaukset, peruukit ja maskit täydentävät vanhakantaisen brittilookin.

 

Sarjahurmaajat on melkeinpä parempi nimi näytelmälle kuin alkuperäinen. Meno on vauhdikasta ja vaikkei juoni sen syvällisempi olekaan, tarjosi esitys kosolti viihdykettä. Ja hienoja näyttelijäsuorituksia. Ja loppu on onnellinen. No, ainakin joillekin. Esityksiä on huhtikuun loppuun asti, eli vielä ehtii mukaan katsomaan ehtaa brittikomediaa.

 

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

maanantai 16. helmikuuta 2026

Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit / Tampereen teatteri 12.2.2026

Muistan lapsena katsoneeni telkkarista Ohukaisen ja Paksulaisen mustavalkoisia seikkailuita, siinä missä Harold Lloydin ja Chaplininkin. Kuten varmaan me kaikki tietynikäiset. Sen sijaan herrojen Stan Laurel ja Oliver Hardy elämistä en tiennytkään juuri mitään. Lapsena ei semmoinen kiinnostanutkaan, ja aikuisena on ollut paljon muuta. En heidän elokuvistakaan muista kuin välähdyksiä sieltä ja täältä. Samoja välähdyksiä nähdään myös Tom McGrathin kirjoittamassa ja Timo Rissasen suomentamassa näytelmässä Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit, mitä voi nyt käydä katsomassa Tampereen teatterissa.

Ville Majamaa on itsestäänselvyys esittämään Hardyä ja tottakai siten hänen aisaparikseen sopii parhaiten Risto Korhonen. Fyysisesti Risto ei ole ihan yhtä pitkä kuin Stan Laurel, mutta ryhti, kävelytyyli, olemus ja surumielinen ilme tekee hänestä rooliinsa erittäin sopivan. Sen lisäksi että kumpikin vetävät roolinsa suvereenisti, on heidän keskinäinen kemiansa niin yhteensopivaa kuin voi vaan olla. Tätä on ollut ikävä! 

Siinä missä Korhosen Laurel on kömpelö ja tyhmänoloinen esittäessään Ohukaista niin muuten Laurel tuntui olevan enemmän se kaksikon primus motor joka käsikirjoittaa, leikkaa, tekee sopimuksia yms. Hardy on Paksukaisena dominoiva ja topakka, mutta siviilissä hän tuntuu keskittyneen golfinpeluuseen ja on bisnesasioissa hieman löperönoloinen. Lavalla nähdään siis kaksi näyttelijää esittämässä kahta näyttelijää, jotka esittävät meille välillä siviiliminiään ja välillä elokuvaminiään. 

Tämän lisäksi Majamaa & Korhonen esittävät kaikki muutkin näytelmän roolit, vanhemmista puolisoihin ja elokuva-alan ihmisiin. Kummatkin saavat näyttää oman tulkintansa tuottajastaan Hal Roachista, joka alkujaan toi omilla saroillaan jo kohtuullisen menestyneet esiintyjät yhteen. 

Oleellisena osana esitystä on Helmi Jonassonin pianosäestys. Se on kuin nyrkki nenässä (tai kermakakku naamaan, tai liisterisuti päin pläsiä) tämänkaltaisessa esityksessä. Ja miten taitavasti se integroituu esitykseen! Kun Laurelin pelottavan dominoiva (suorastaan pirttihirmu) avovaimo Mae Dahlberg passitetaan takaisin Australiaan, Jonasson lurittelee pianollaan Waltzing Matildaa.

Chris Whittakerin ohjaama esitys on hauska, tottakai. Mutta kuten aina parhaimpien komedioiden taustalla, tässäkin surumielisyys on läsnä, aika vahvastikin välillä. No toki miehet ovat kuolleita, ja sitä katsojille moneen otteeseen korostavatkin. Näytelmässä muistellaan menneitä, uran tähtihetkiä, mutta myös niitä ehkä vähemmän hohdokkaita. Miesten elokuvia tehtiin ajanjaksolla 1926-1952 (kiitos tiedosta käsiohjelmalle) ja viimeinen niistä taisi olla enemmän tai vähemmän floppi. Elokuvauran aikana, ja sen jälkeen he jatkoivat yhteisesiintymisiään teatterilavoilla.

Jokatapauksessa herrojen yhteisuran alussa elokuvateollisuus koki valtavan murroksen ja mykkäelokuvat jäivät pikkuhiljaa unholaan. Kaksikko sopeutui lopulta hyvin äänielokuviinkin, vaikka esityksessä haikailevat taianomaiseen mykkäelokuvakauteen. Muutenkin monessa kohtauksessa on surumielinen, kaihoisa tunnelma, ja katosta silloin tällöin leijaileva sahanpuru ja harmaa yleisilme korostaa tätä. Teppo Järvisen liki kauttaaltaan harmaa lavastus on kyllä kekseliäs, useita ovia hyödynnetään hyvin ja seinän aukosta saa näppäristi rullattua sisään niin sänkyä kuin rappusiakin. Mari Pajulan puvustus jatkaa harmaata linjaa, mutta liituraita antaa kivan säväyksen kuitenkin. Kaikki on harmaan lisäksi hieman likaisen ja kuluneen oloista, paikattuakin. Melankolisuus korostuu.

Miehistä tuntuu että he alkavat olemaan jäänteitä menneisyydestä, ja ehkä se on tottakin. Tuli uusia tekijöitä ja uusia tuulia. Slapstick-komedia tosin elää vahvasti tänä päivänäkin, ja yksi iso kiitos tämän huumorilajin kehittämisestä kuuluu ilman muuta Laurel & Hardylle.

Opa Pyysing on tehnyt hienon ja oivaltavan äänisuunnittelun, ja mainiot mykkäelokuvamaiset ääniefektit ryydittävät miesten hupailua ja hölmöilyä. Mika Hiltusen valot ovat upeimmillaan alku- ja loppukohtauksien silhueteissa. Mustavalkoisuus ja valon ja varjojen vaihtelu luovat jyrkkiäkin kontrasteja. Kirsi Rintalan kampaukset, peruukit ja maskeeraus antaa viimeisen silauksen esitykselle.

Tämä Laurel ja Hardy jatkaa mallikkaasti Whittakerin edellisen mestariteoksen Murha Kahdelle -tyylistä nopeatempoista komediaa, missä nojataan kahden taitavan esiintyjän virtuoosimaiseen kykyyn loihtia hahmot eläviksi. Siinä missä Murha kahdelle menee luotijunan nopeudella kohtauksesta toiseen niin Laurel ja Hardy viipyileekin hieman. Näemme useita aika pitkiäkin puhumattomia jaksoja, joissa keskitytään slapstickiin. Mykkäelokuvamaista. Laurelin munansyöntijakso sairaalassa, tapetointiosuus ja kaikki tikapuusekoilut. Hillitöntä ja hyvin ajoitettua menoa. Pienet laulu- ja tanssinumerot (Whittakerin koreografioilla) ovat myös hulvattomia.

Esitys keskittyy miesten elokuvien tekemiseen ja keskinäiseen kemiaan, mutta kaikkea siinä ympärillä olevaakin käydään kursorisesti läpi. Toki ei kahdessa tunnissa (miinus 20 min väliaika) ihan kauhean syvällisesti asioihin vaan ehditä pureutumaan. Jollain tasolla tämä on siis pintaraapaisu ilmiöön nimeltä Laurel & Hardy. Ihanan sydämellinen ja inhimillinen esitys, komedian mestareista. Menkää katsomaan ja fiilistelemään, nostalgiasyistä tai ihan vaan viihtymisen ilosta.


Kuvien copyright: Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

keskiviikko 28. elokuuta 2024

Taru Sormusten herrasta / Tampereen teatteri, Tampere-talo 23.8.2024

Tämä Taru Sormusten herrasta on todellinen suurproduktio mitä on odotettu pitkään. Hypetys on ollut valtavaa ja ihan syystäkin - Tampereen teatterin, Tampere Filharmonian ja Tampere-talon yhteisponnistus on valtava millä tahansa mittapuulla. Mutta usein mulle katsojana käy näin vastaavissa tilanteissa, että esityksen jälkeen jää hienoinen meeh-olo, että olisi jotenkin pettynyt vaikkei missään ole mitään vikaa. Vaikka kuinka koitan etten lähde mukaan siihen hypetykseen ja innostukseen, ettei sitten tarvitse pettyä. Ja ei, en ole pettynyt, kaikki on juuri niin hienoa kun on luvattu. Lässähtääkö sitten omat kuvitelmat, vai onko paluu maan pinnalle esityksen jälkeen niin vahva? Mene ja tiedä, mutta jäi hieman ontto olo, vaikka reilun 4 tunnin matka Tampere-talossa olikin maaginen, ja uudelleen olen menossa katsomaan.

Aina katsomiskokemukseen toki vaikuttaa aiemmin nähdyt esitykset. Legendaarinen Ryhmäteatterin Suomenlinnan versio silloin 80-luvun lopulla, Svenska Teaternin Sagan Om Ringen 2001, Lontoossa nähty musikaaliversio vuonna 2007 (se mihin Värttinä oli mukana tekemässä musiikkia), Turun kaupunginteatterin esitys 2018 (näin kolmasti!) ja heidän Hobittinsa 2021 - ja jopa Imatran teatterin Hobitti 2015. Jokainen näistä on jättänyt omanlaisensa jäljen mieleen ja muistiin. Ja tottakai sitten kirjat, Jacksonin elokuvat, ja lapsena nähty animaatio.

Mistäköhän päästä tätä esitystä lähtisi kerimään. Istuin rivillä 20, eli aivan liian kaukana omaan makuuni. En nähnyt niin kaukaa ihmisten kasvoja ja ilmeitä, ja puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohtia. Toki sieltä näki hienosti kokonaisuuden, huikean hienon Marjatta Kuivaston lavastuksen ja Joonas Tikkasen valot, mutta ennenkaikkea upeat kattoon asti ulottuvat projisoinnit ja videosuunnittelun, nekin Tikkasen käsialaa. 

Lavastus on karun kivistä (huomaako joku tarkkasilmäinen muotokielessä yhtäläisyyksiä esityspaikan kanssa?), mutta alun ja lopun Kontu on kodikas ja lämmin ison tammen alla ja Lothlorien muistuttaa jotenkin Björn Weckströmin koruista kulmikkaine puineen. Jykevä Rautapiha ratasviritelmineen on kuin joku varhaisen teollisen ajan tehdasyhteisö. Projisoinneilla luodaan myös maisemia ja kohtauksia, ja esimerkiksi Eowynin taistelu Angmarin noitakuningasta vastaan on toteutettu hienosti. Ja pyörön käyttö näyttämöllä toimii hyvin, kun matkantekoa esityksessä on paljon.

Visuaalisesti TSH oli tottakai komeaa katsottavaa ja seuraavalla katsomiskerralla istun rivillä 6, joten siitä saa sitten katsoa kaikkia yksityiskohtia riittämiin. Pirjo Liiri-Majavan upea pukuloisto oli kyllä hulppeaa, erityisesti haltijoiden liehuvat ja kimaltavat vaatteet tekivät vaikutuksen. Valkoinen neuvosto oli puettu upeasti. Maanläheisin värein puetut hobitit ovat myös ilo silmälle. Jonna Lindströmin peruukit ja maskit myös, näyttäviä ja sopivia. Klonkun hampaat ovat karmaisevat. 

Onneksi oli livekuvausta ja lavan molemmin puolin screenit, missä puvut ja maskeeraus näkyivät. Erinomaisen hyvä idea tämäkin.

Pidin myös kovasti siitä miten sormuksen tuottama näkymättömyys toteutettiin sinertävällä valoilla ja äänillä. Erityismaininta kaikista hienoista pyroteknisistä jutuista. Tulella jongleeraavat tyypit ja ylipäätään monipuolinen tulen käyttö oli hienoa katsottavaa. 

Muutenkin arvostan kovasti sirkustaiteilijoiden käyttöä, kiitos Sorin sirkukselle ja Taina Kopralle siitä, sekä Jouni Kivimäelle samaan talon stuntkoordinnoinista. On hienoa että meillä on Sorin sirkuksen kaltainen paikka, jonka taitavia tyyppejä saa hyödynnettyä myös Pirkanmaan teatterit.

Ohjaaja Mikko Kanninen on tehnyt kyllä mittavan urakan, josta nostan hattua. Hienoa että yksi hänen unelmistaan toteutuu näin hienosti. Itse tarina on ikiaikainen, hyvän ja pahan taistelu. Mutta se toimii hyvin ajan peilinäkin, ja siitä voi kukin kuvitella tai ajatella mitä haluaa, vetää yhtäläisyyksiä nykyaikaan tai Tolkien omaan aikaan.

Tampereen teatterin remontin vuoksi näin isoissa ja hienoissa väistötilapuitteissa katsojiakin mahtuu hieman enemmän. Toisaalta taas Tampere-talo on kamalan iso ja hieman kliininen tila, ja kaukaisilta paikoilta ei ole paras katsomiskokemus. Toki kulutkin ovat varsin mittavat, voisin kuvitella. 

Sami Keski-Vähälän sinällään ansiokas dramatisointi joutuu väkisinkin jättämään asioita, tapahtumia, hahmoja pois (ei, valitettavasti nyt lavalla ei nähdä Tom Bombadiliä). Ilokseni myös ikuisuuden kestäviä taistelukohtauksia on karsittu, siitä pisteet. Asioihin ei jäädä kauheasti vellomaan, mutta isoin osa oleellisista jutuista on mukana. Toisaalta tämä tiivistys johtaa siihen että toiset hahmot vain vilahtavat lavalla, ja hobittinelikkoa lukuunottamatta kehenkään ei ehditä syventymään ja kiintymään sen enempää.

Lisäksi tarjolla on ns. tosifaneille kaikenlaisia yksityiskohtia, mikä on kiva juttu. Toisaalta taas, tarina toimii silkkana seikkailukertomuksena heillekin jotka eivät ole kirjaansa lukenut tai edes Peter Jacksonin elokuvia nähnyt. Ensi-iltayleisön perusteella heitä on paljon. On hyvä että esityksessä on monia tasoja, vähän jokaiselle jotain. Silkkana visuaalisena elämyksenäkin tämä toimii. Toki jotkut kohtaukset ovat hieman irtonaisia ja aika nopeita välähdyksiä, eivätkä välttämättä avaudu tarinaa tuntemattomille. Pidin kovasti myös siitä että lemmenluritukset ovat aika vähällä tässä versiossa! 

Mutta sitten on musiikki! Tuomas Kantelinen on säveltänyt aika elokuvallista, sopivan mahtipontista ja aivan hillittömän hyvää musiikkia. Tampere Filharmonia pistää parastaan Ruut Kiisken johdolla. Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimii, enimmäkseen. Muutaman hahmon, ainakin Gandalf, Aragorn ja Boromir, puhe oli hetkittäin ainakin ensi-illassa jotenkin suttuista ja sumeaa. Orkesteri ei soita jatkuvasti, vaan tärkeissä puhekohtauksissa se on hiljaa, tai soittaa hyvin hiljaa "taustalla". Mutta kun tarvitaan voimaa, sitä löytyy! 

Dramaattinen musiikki, kun näemme ensimmäisen kerran mustan ratsastajan, huu! Kantelisen musiikki on soljuvaa ja lyyristä. Örkkien hyökkäyksiä säestää patarummut, tottakai, ja Galadrielillä on oma huiluteemansa. Pomppivan Ponin majatalon musiikissa kuulee kansanmusiikkihenkeä. Enttien musiikki oli sellaista todella matalaa ja möreää. Olisipa hienoa kuunnella tätä musiikkia vaikka tallenteelta.

Mitäpä sitten tuumasin näyttelijäsuorituksista. Oikein hyviä sanoisin, casting on tehty taiten ja ajatuksella. Hyvä jos tämmöinen sukupuolineutraali roolitus saisi enemmänkin jalansijaa suomalaisessa teatterissa. Hyvin Frodoa voi esittää naisoletettu ja Galadrieliä miesoletettu. Näyttelijäntyö nousee näin keskiöön, eikä se mitä esittäjällä on jalkojensa välissä. Ella Mettälä on herkkä ja velvollisuudentuntoinen Frodo. Hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastavat sitä Frodon sisäistä kamppailua hienosti. Upea roolityö! 

Muina hobitteina seikkailevat Antti Tiensuu (Sam), Annuska Hannula (Pippin) ja Elisa Piispanen (Merri), kaikki hyvin hobittimaisina, ja omina persooninaan. Eeva Hakulinen on mainio Bilbo, juuri sopivasti sormuksen lumoissa tarinan alussa ja seesteisenä, rauhaan päässeenä lopussa.

Ville Majamaa on sopivan jyhkeä ja muhevaääninen Gandalf-velhona, jo kokonsakin puolesta. Myös Tommi Raitolehto on ihan passeli Saruman-pahiksena, mutta oikeastaan vielä parempi hieman luihuishenkisenä Boromirinä (josta en ole hahmona koskaan pitänyt). Ville Mikkonen on ärsyttävä Voivalvatti, liian nopeasti lavalla piipahtava Faramir ja elegantti Haldir. Henna Tanskanen Arwenin hyvin ohueksi jäävässä osassa tekee parhaansa. 

Valitettavasti myös Lasse Viitamäen Legolas (joka taas on aina ollut lempihahmojani) jää ihan olemattoman kapeaksi rooliksi. Tässä tarinassa keskitytään aikalailla Frodoon ja hänen matkaansa, ja muu sormuksen saattue jää paljon pienempään rooliin. Myös Aragorn kärsii tästä taustalle jäämisestä, vaikka Antti Reini häntä ihan katu-uskottavasti tulkitseekin.

Mikko Kanninen tekee Sauronin äänen, mutta ennenkaikkea Esko Roineen hyrisevän ilmeikäs ja viipyilevä ääni Puupartana on vaikuttava. 

Ehdottomiksi suosikeikseni nousevat ensinnäkin Gimli, jota Elina Rintala ansiokkaasti näyttelee. Hilpeä ja mörrikkä kääpiö on hauska hahmo, ja Rintala tekee tässä upean työn. Arttu Ratinen on erinomainen tyyni Elrond, sekopäinen Denethor ja lipevä Kärmekieli. Hienoa sukkulointia hyvin erilaisten roolien välillä. 

Ja sitten on vielä Arttu Soilumo, eteerisen kaunis ja valovoimainen Galadriel! Ah! Lisäksi hän on hekotteleva ja kepposteleva Sauronin suu, kuin olisi jossain aineissa. Soilumo on kyllä nopsasti noussut yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni Tampereen teatterin porukasta.

Erityismaininta vielä Risto Korhoselle, jonka Klonkku on hykerryttävän kamala, niljakkaan kiemurteleva ja hetkittäin hulvattoman hauskakin. En käsitä miten hän fyysisesti suoriutuu roolistaan, semminkin kun ei ole enää parikymppinen. Klonkku on traaginen hahmo, ja Korhonen kyllä mies paikallaan tässä roolissa.

Tämän joukon lisäksi lavalla nähdään joukko sirkustaiteilijoita ja näyttelijöitä hobitteina, örkkeinä, haltioina, stuntteina, ja muina. Nazgul, Puuparta, Angmarin noitakuningas ja entit vaativat aikamoisia sirkustelutaitoja! Kiitos siis muu lavalla heiluva porukka: Karoliina Vanne, Marko Keskitalo, Sanna Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio, Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Marko Uotila, Joni Maukonen ja Riikka Papunen. Kolme viimeksimainittua ovat Teatteri NEO:sta.

Mustat ratsastajat ovat karmaisevan ihania, mutta niitä nähdään aivan liian vähän. Lipuvat veneet ovat näyttäviä, Pippin ja Palantir -kohtaus huikaisevaa katsottavaa. Erityisesti kiitosta myös käsiohjelmasta, missä on hyvin toteutettuja tekijöiden haastatteluja. Lisää tämänkaltaisia käsiohjelmia suomalaisiin teatterihin, kiitos.

Taru Sormusten herrasta on visuaalisesti tyrmäävä, alkuperäistarinalle hyvin uskollinen, mahtava koko perheen seikkailu. Hetkittäin hieman puuduttavaa, mutta yhtä kaikki erittäin toimiva kokonaisuus. Onhan neljä tuntia pitkä aika mille tahansa taide-esitykselle, mutta onneksi yksi pidempi ja toinen lyhyempi väliaika lievittävät kieltämättä aavistuksen epämukavilla penkeillä istumisen aiheuttamaa puutumista. Hattua nostan koko työryhmälle - tämmöistä pääsee harvoin kokemaan.


Kuvien copyright Mikko Karsisto, hobitit ja Mustat ratsastajat -kuva Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 17. syyskuuta 2021

Levätkää rauhassa, komisario Palmu / Tampereen komediateatteri 15.9.2021

Kun Mika Waltari kuoli vuonna 1979, ei mitenkään yllättäen siihen loppui samalla myös hänen kirjallinen tuotantonsa. Mukaanlukien rakastetut komisario Palmu -romaanit. Vaan joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Keskeneräinen elokuvakäsikirjoitus muokkaantui tyttärenpojan Joel Elstelän käsissä näytelmäksi kymmeniä vuosia myöhemmin. Ja lopulta syyskuussa 2021 pääsimme nauttimaan työn hedelmistä Tampereen komediateatterissa. Panu Raipian ohjaama Levätkää rauhassa, komisario Palmu on täysipainoinen Palmu-tulkinta. Kaikki ne tutut elementit ovat mukana: nasevaa sanailua, huumoria, nopeita tilanteita, kirjava henkilögalleria ja toimiva juoni. Kerrassaan riemullista katsoa tuttujen tyyppien menoa ihkauudessa näytelmässä. 

Esitys alkaa dramaattisesti. Palmua on ammuttu; Kokki (Risto Korhonen) ja Virta (Mikko Vaismaa) ovat järkyttyneitä. Palaamme takaisin tapahtumaketjun alkuun, Palmun eläkkeellelähtöjuhliin Kämpiin. Maljoja nostetaan, Kokki lauraa luikauttaa Silmät tummat kuin yö (näytelmässä on muutenkin paljon pieniä silmäniskuja vanhoihin Palmu-juttuihin ja elokuvien näyttelijöihin) ja tunnelma on haikean riehakas. Naapuripöydän taiteilijaseuruetta häiritsee eläkejuhlat. Näin pääsemme näppärästi tutustumaan pröystäilevään taiteilija Lautanterään (Jere Riihinen) ja hänen tulevaan Macbeth-tuotantoonsa. Suureksi ilokseni näemme myöhemmin myös otteita tästä Macbethistä (ja voi himpura kun haluaisin nähdä sen ihan kokonaan) ja se liittyykin aika olennaisesti juoneen. 

Tällä kertaa näemme Palmun isoissa saappaissa tamperelaisen mestarin eli Aimo Räsäsen. Palmu on mörisevä mörökölli ja Amin tapa tyypitellä tätä on suvereeni ja taitava. Palmu on jonkunlainen karikatyyri ja ehkä hänessä on paljon mihin näyttelijänä tarttua. Ensimmäistä kertaa mieleeni putkahti myös yhtäläisyydet (lähinnä ulkoiset) Charlie Chaplinin ja Palmun välillä.

Juoni puksuttaa eteenpäin kuin juna ja katsoja istuu kyydissä, ja ainakin minun tapauksessani hykertelee, hymyilee, nyökkäilee ja nauttii. Ihanat mykkäelokuvajaksot! Mikä hahmokavalkadi! Murhaa selvitellään - ja tottakai Palmu sekaantuu tutkimuksiin, pitäähän vanhuksilla olla virikkeitä kuten Kokki toteaa. Äksyilevä maisteri Lautander (Kake Aunesneva), hurmaava neiti Lumme (Saara Pohjoismäki), asioita salaileva emännöitsijä Johansson (Anna Haaranen), ketku rakennusurakoitsija Sipponen (Aku Sajakorpi), epävarma tohtori Saksinen (Ari Myllyselkä) ja vielä tuomari Luste (Jarmo Perälä). 

Kuka heistä on syyllinen, koska kaikilla vaikuttaisi olevan motiivi ja ehkäpä mahdollisuuskin. Agatha Christiemäiseen tapaan Palmu kokoaa lopuksi kaikki yhteen ja selvittää tapauksen. Hetkinen, vai selvittääkö? Ja vietetäänkö lopussa myös Palmun hautajaisia? Juonenkäänteitä siis piisaa. Yksityiskohtiin en mene koska Palmu itse kielsi. Kyllä tämä pitää kokea ihan itse. 

Oskari Löytösen lavastus on näppärä ja muuntaumiskykyinen ja Kaisa Savolaisen puvut oikein passeleita. Varsinkin ne Macbeth-asut, herramunremppeet! Monenlaisista ääniefekteistä ja äänisuunnittelusta iso kiitos Janne Pärnäselle.

Monia hienoja roolitöitä lavalla nähdään, mutta kyllä Jere Riihisen yliampuva teatraalinen Lautanterä varasti show'n aina ilmestyessään estradille. Huikeaa näyttelijäntyötä! Ja lisäksi oli kerrassaan mahtavaa nähdä taas Risto Korhosta lavalla; tälle sopi Kokin rooli kuin nenä päähän. Myös Saara Pohjoismäki oli raikas ja taitava, minulle uusi tuttavuus.

En oikein tiedä mitä odotin "uudelta" Palmulta, mutta iloisesti sain yllättyä. Tämä on oikeasti todella toimiva esitys eikä mikään jämäpaloista kasaan kursittu raajarikko. Mikä on Waltarin kynästä ja mikä Elstelän, onko sillä lopulta mitään väliäkään. Hienoa että tämä on vihdoin saatettu valmiiksi ja lavalle. Nautinnollinen teatteri-ilta!

      

Levätkää rauhassa, komisario Palmu on samalla myös Tampereen komediateatterin 30-vuotisjuhlanäytelmä. Esityksen lopuksi näimme onnittelutervehdyksiä ja muistamisia. Moni teatterialan ihminen, jolla on ollut siteitä Komediateatteriin, palkittiin Suomen Teatterijärjestöjen keskusliiton ansiomerkeillä. Onnea vetreä kolmekymppinen, ja malja seuraaville vuosikymmenille.


Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Sademies / Tampereen teatteri 27.9.2018

Moni muistanee Sademies-elokuvan 1980-luvun lopulta. Sen missä Dustin Hoffman ja Tom Cruise esittivät toisensa löytäneitä veljeksiä. Joista toinen on autistinen ja toinen mulkvisti. Noh, nyt menestyselokuva on siirretty näyttämölle Tampereen teatterin toimesta. Ja tuntuu uppoavan yleisöön kuin häkä. Ja mikäs siinä, ei esityksessä ollut mitään vikaa.


Vaan miksipä Sademies ei sitten oikein iskenyt minuun? Hirmuisen vaikea tietää. Siis kun kaikki on ihan hyvää ja toimivaa. Silti ajatukseni harhailevat, enkä jaksa yhtään keskittyä Babbittin veljesten seikkailuihin. Georg Malvius ohjaa hyvin ja tarkasti, ja kumpikin pääosan näyttelijä on mies paikallaan. Lari Halme taitaa mulkvistiroolit hyvin ja nytkin hänen Charliensa on itsekeskeinen ja toisia pomottava bisnesmies, joka toki on sotkenut omat autobisneksensä tyystin. Rahantarpeessa kun on, niin isän perintörahat kyllä kiinnostavat, eivätkä tämän ruusut. Halme maalaa roolista juuri niin vastenmielisen kuin sopii odottaakin. Charlien turhautumista ja hikeentymistä (lähinnä veljeensä) on hauska seurata. Tyyppi kyllä onneksi muuttuu ja kokee jonkinlaisen valaistumisen. Tässä prosessissa häntä auttaa autistinen veli Raymond (Risto Korhonen), jonka Charlie kidnappaa hoitolaitoksesta. Ray on tapojensa orja, pilkuntarkka mies, jonka muisti toimii toisissa asioissa kun partaveitsi. 


Korhonen on aina loistava lavalla, ja hänen tulkitsemanaan Ray herää henkiin. Alaspäin käännetty katse, vääntyilevät kädet ja eläimelliset kiljahtelut. Täysin uskottavaa. Veljesten yhteisellä matkalla Ray oppii luottamaan, oppii hieman pääsemään irti rutiineistaan ja oppii elämään.  Rayn sisällä asuu myös pieni keppostelija.Katsoja oppii lisää veljesten lapsuudesta ja taustoista. Saattaapa siellä herätä pieni ymmärrys Charlien kusipäisyyttäkin kohtaan. Vaikka vaikeaa se välillä on. Vaikka silloin kun Charlie tuiskahtaa veljelleen: Lakkaa käyttäytymästä kun vitun vammanen. Ray on sympaattinen, ja esityksessä on muutenkin paljon lämmintä huumoria. Veljesten suhde on ollut lähinen lapsina, ennen Rayn siirtymistä laitokseen, ja vähän samaan tässä lopussa päästään.

Vaikka Sademies on ennen kaikkea näiden kahden miehen näytelmä, nähdään pienemmissä rooleissa monta hienoa suoritusta. Matti Hakulinen jämäkkänä lääkärinä, Anna Ackerman alati kärsivällisenä Charlien tyttöystävänä, Petra Heinänen useassa roolissa (varsinkin ilotyttö Iriksenä) ja ikisuosikkini Arttu Ratinen kolmessa erilaisessa roolissaan (liipasinherkkänä poliisina, näppäräsormisena baarimikkona ja niljakkaana tohtorina). Tärkeitä rooleja tällä nelikolla.


Esityksen aikana, kun ajatukseni harhailivat, pohdin paljon lavastusta. Mikko Saastamoinen on tehnyt hyvää työtä, ei sillä. Mutta kun videoprojisoinneilla aletaan toteuttaa lavastuksia varsinaisten lavasteiden sijaan, niin tätä trendiä en jaksa aina käsittää. Ei toki Sademies ole yksin tässä, vaan tosi moni nyt syksylläkin nähdyistä esityksistä turvautuu laajamittaiseen projisointien ja valokuvien käyttöön. Onhan se varmaan edullisempaa heijastaa taloja, puistoja ja mitä lie taustalle sen sijaan että siellä olisi oikea, rakennettu lavastus. Mutta milloin tämä trendi menee siihen että kohta kaikki tapahtuu vain projisointien keskellä? Toivon mukaan ei koskaan. Älkääkä ymmärtäkö minua väärin; oli Sademiehessä sitä "ihan oikeaa" lavastustakin, mutta myös aika lailla heijastettua kuvaakin. Missä ei toki ole mitään väärää, mutta herätti tämmöisiä ajatuksia. Siirtyykö teatteri entistä enemmän television ja elokuvien suuntaan, missä green screen-tekniikkaa käyttäen kohta ei tarvita lavasteita lainkaan... Mutta erityismaininta Saastamoiselle pukusuunnittelusta ja varsinkin veljesten Las vegas-puvuista. Huh!


Käsiohjelmasta plussaa. Ainakin tämä katsoja tykkää kun siinä on tekstiäkin, eikä pelkkiä kuvia näytelmästä. 

Jotenkin silti, kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta, esitys jätti minut kylmäksi. Tai ainakin kädenlämpöiseksi. Vaikka loppu olikin takuuvarma itkettäjä (kyllä mullakin silmään saattoi joku roska mennä) niin silti tässä oli vähän sellaista suuren yleisön kosiskelun makua. Vähän sellaista tirkistelevän sosiaalipornon fiilis tuli. Ehkä esitystä olisi voinut myös hieman lyhentää; nyt 2,5 tuntia tuntui liian pitkältä. Mutta eihän tässä varsinaisesti mitään vikaa ollut, ja ymmärrän hyvin miksi tämä menestyy. 


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen teatteri 7.2.2018

Moneskohan kerta tämä jo oli kun olin katsomassa tätä näytelmää Tampereella? Kolmas? Loppuvuonna tuli koettua sama juttu Kouvolassa ja Oulussa, joten suht tuoreessa muistissa oli. Vaikka siellä toki oli hieman erilainen meno kuin Tampereella. Tässä meinaan on sitä jotain, sellaista magiaa ja taikaa... Koska tää porukka!

Pieniä muutoksia oli ensemblen kokoonpanossa. Tomi Alatalo keskittyy Kansallisteatterissa Lemminkäiseen, joten tilalla hömelönä sähkö/valomiehenä nähdään aina oivallinen Martti Manninen. Muuten porukka on ennallaan. Tampereen teatterissa oikeasti taitaa olla Suomen parhain komediasakki, ainakin tässä lavalla nyt. No miten esitys on muuttunut? Peruskuvioiltaan ei mitenkään, mutta näyttelijät irrottelevat enemmän ja vetävät omia kuvioitaan välillä. Kaikki toki esityksen raameissa. Taas kerran katsomo ulvoi naurusta, ja vaikka tämä alkaa jo aika tuttua katsottavaa ollakin, niin melkein piti silmiä pyyhkiä taas. Nauruterapiaa parhaimmillaan. Lari Halmeella on varmaan Suomen eläväisimmät kulmakarvat ja ilmeikkäimmät kasvot ja Arttu Ratinen vetää tanssimuuveja joista Travoltakin olisi ollut kateellinen. Jaksan ihmetellä miten tällä sakilla voi pitää pokka!


Tämähän on aika älyvapaata kohellusta mutta niin hyvin tehtyä ja aikataulutettua kohellusta, että katsomiskokemus on taatusti viihdyttävä. Yleisö pääsee eläytymään kunnolla, ja äkillisiä tilanteita piisaa kyllä. Taas kerran näyttämötekniikan tyypit ansaitsevat isot kiitokset ja kumarrukset. Koska upeiden näyttelijöiden ajoitusten lisäksi myös tekniikalla ja sen ajoituksella on niin valtavan iso rooli.

Näytelmä joka menee pieleen on millintarkkaa ja enemmän kuin viihdyttävää työtä. Ja kyllä se murhamysteerikin lopulta selviää, kun juonenkäänteitä ja syyllisiä on löytynyt enemmän kuin laki sallii. Esityksiä on enää tämän kevään, joten mikäli mielit katsomaan ehkä Suomessa tällä hetkellä hauskinta näytelmää niin varaa lippusi NYT.


Kuvan copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen teatteri 21.2.2017

Kyllä Tampereella tehdään tällä hetkellä ihan parasta teatteria lapsille! Tampereen teatterin tämän kevään uutuus Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus on yksi osoitus siitä. Värikästä, vauhdikasta, iloittelua sanoilla ja riemastuttavaa viihdettä koko perheelle!

En ole koskaan katsonut Tuttiritaria telkkarista, enkä muutenkaan oikeastaan törmännyt hahmoon missään muodossa. Olen toki tiennyt sen olemassaolosta, mutta siinä kaikki. Enkä alunperin ollut lainkaan menossa katsomaan tätä, mutta onneksi pienet nähdyt pätkät vakuuttivat minut.


Mikko Viherjuuren ohjaamassa Tuttiritarissa on kaikki kunnon seikkailunäytelmän ainekset. On ihmeellinen ja sadunhohtoinen kuningaskunta, pulassa oleva prinsessa, kutkuttavan kamala pahis, hieman erikoinen lohikäärme ja toki myös urhoollinen ritari! Pääteemana ei silti ole kliseinen ritari pelastaa prinsessan -juoni, vaikka sellaistakin saattaa ehkä olla luvassa. Mutta tässä on niin paljon kaikkea muuta menoa. Kaikki on niin ihanan hulvatonta ja suorastaan anarkistista! Menoa ja meininkiä piisaa niin, että välillä ei katsoja tiedä mihin sitä silmänsä suuntaisi.


Jukka Leisti on mahdottoman monipuolisena miehenä laatinut käsikirjoituksen ja ollut mukana laulujen teossakin yhdessä kapellimestari Ari Kankaanpään kanssa. Lisäksi Leisti on tottakai itse Tuttiritari, joka uskollisen Rusinantte-ratsunsa kanssa kokee monenlaisia seikkailuita. Ja kyllä mies on ihan huippuvedossa sujahtaessaan Tuttiritarin nahkoihin. Tapahtumat sijoittuvat Kuningas Moritz Makkarasukka IV:n (Matti Hakulinen) valtakuntaan. Kuninkaan neuvonantaja Suolanen (hykerryttävän hieno Mari Turunen) himoaa hallitsijaksi ja keksii todella hienon juonen vallankaappaukseensa. Juoni pitää sisällään talenttikisan aivan hillittömän monipuolisine esiintyjineen! Voi vimpura millasia esiintyjiä siinä nähdäänkin! Mutta onneksi nokkela Tuttiritari näkee juonen läpi ja käy taistoon, suorastaan tutti tanassa! Tai ainakin suussa.


Ei ainoastaan Talenttikisassa, vaan koko näytelmä pursuaa toinen toistaan värikkäämpiä tyyppejä. Näyttelijät venyvät moneen ja lukuisiin rooleihin. Risto Korhosen Sagu Sammak, Ville Majamaan lohikäärme Löhö, Suolasen sudet Mari Posti ja Pia Piltz... Ja sitten on toki pinkkihörhelöprinsessa Esmeralda (Eeva Hakulinen) marsunsa Anitan kanssa, jota kohtaan Tuttiritarilla on lämpimiä tunteita (siis prinsessaa kohtaa, ei Anitaa!). Kaikki näyttelijät pääsevät irrottelemaan ja loistamaan lavalla. Erityisesti Mari Turusen Suolanen kaamean käkättävine nauruineen ja Pia Piltz joka roolissaan sädehtivät.


Marjatta Kuivaston värikylläinen ja kekseliäs lavastus ja puvustus hivelee silmiä. Psykedeeliset sienet, vinokattoiset talot, hulvaton lohikäärme, tanssivat maitopurkit ja kaikki lukuisat yksityiskohdat saavat ilonhymyn huulille. Lipevän talenttijuontajan valokengät! Tämä pitäisi melkein nähdä uudelleen että voisi katsella kaikkea runsautta, nautiskellen.

Musiikki oli aika perinteistä rokkilinjaa, ja sanoitukset hauskoja. Kun koko esitys on täynnä hulvattomia sanaleikkejä ja sujuvia sutkauksia, niin linja jatkuu myös lauluissa. Mutta miksi Suolanen hyräilee Silja Linen vanhaa tunnaria?

  
Ei se Suolanen sitten niin paha ollutkaan, esityksen jälkeen


Varsinkin toisessa näytöksessä yleisö alkaa olla kunnolla mukana menossa. Joka kerta kun Kunkun piimämainosrallatus starttaa, niin alkaa tahdintaputuskin. Riemastuttava mainosralli! Tutman ja Robinantte vetävät koko show´n ihan uusiin sfääreihin. Ja onhan tässä myös huikea kaksintaistelu! Miten käy Tuttiritarilta rock'n'roll? Erittäin hyvin sanoisin. Parituntinen menee kuin siivillä; kyllä tätä olisi katsonut pidempäänkin. Mutta ehkä lapsikatsojat eivät venyisi pidempään.



Kyllä tätä voi suositella kaikille katsojille ihan melkein vauvasta vaariin. Aikuisillekin on tarjolla runsaasti kaikenlaista katsottavaa ja jalka vipajaa rokin tahdissa. Ja esityksen jälkeen voi päästä vaikka Suolasen kanssa kaverikuvaan! Viisinkertaiset aplodit Jukka Leistin aivoille, kun sieltä tämmöisiä helmiä tulee!

Tästä voisi tulla (ja tulee!) Tampereen teatterille samanlainen kestohitti kuin jokajouluisesta Saiturin joulusta. Tai lainatakseni erästäkin lohikäärmettä: Tai ainakin mä luulen niin!


Esityskuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen teatteri 14.10.2016

Luulin että Tampereen teatterin Ulkomaalainen olisi tämän syksyn SE kotimainen naurupommiesitys, mutta väärässäpä olin. Sillä sitten täräyttävät tiskiin tämän herkkupalan! Kyllä mulla odotuksia oli, paljonkin, kun olin käynyt tämän Lontoossa katsomassa heinäkuussa (yksi niitä näytelmiä mitä olen halunnut nähdä jo ikuisuuden, mutta oli aina vaan lykkääntynyt muiden kiireellisempien tieltä. Mutta kun tiesin sen olevan tulossa Tampereelle syksyllä, niin varasin liput, katsoin esityksen ja olin viihdyttynyt!). Uskoin, toivoin ja luotin että Tampereella homma hoidetaan vähintäänkin yhtä hyvin kuin Lontoossa - eikä tarvinnut pettyä!


Komedia on vaikea laji, ja tämmöinen kohellus/slapstick-mallinen vieläkin haasteellisempaa. Eihän tässä juonta ole kuin nimeksi, mutta todella hyvä ajoitus, tekninen osaaminen ja taitavat näyttelijät hoitavat homman kotiin. Näytelmä joka menee pieleen (The Play that Goes Wrong) on pyörinyt Lontoossa nyt muutaman vuoden. Ensin pienessä Old Red Lion Theatressa pubin yläkerrassa 2012, ja sieltä se siirtyi sitten hieman isompaan Trafalgar Studiosille seuraavana vuonna. Syyskuussa 2014 näytelmä sai ensi-iltansa Duchess Theatre'ssa, nyt jo ihan normaalikokoisessa paikassa. Siellä se pyörii tänäkin päivänä; tällä hetkellä lippuja on myynnissä syyskuulle 2017 asti. Toivomme Tampereen teatterin esitykselle yhtä pitkää ikää!

Polytekninen Draamaseura on esittämässä murhamysteeriä Murha Havershamin kartanossa. Olemme kokoontuneet sen ensi-iltaan. Seuraava parituntinen menee tämän murhamysteerin parissa, seuraten miten toinen toistaan tumpelompi tyyppi koittaa selvitä pikkuhiljaa hankalammaksi menevässä esiintymisympäristössä. Esitys pääsee alkamaan hieman salavitiä, ja osa porukasta onkin soluttautunut jo ala-aulaan etsimään sekä kadonnutta CD:tä että koiraa...


Ihan valtavassa roolissa esityksessä on teatterin osaava ja innovatiivinen tekninen henkilökunta. Marjatta Kuivaston lavastus noudattelee alkuperäistä ihanalla pieteetillä. Aito herraskartano 1920-luvulta toimii murhamysteerin tapahtumapaikkana. On paksua samettiverhoa, kuviotapettia, muotokuvia, ruskeaa puupaneelia ja könninkelloa. Ja punainen plyysisohva keskellä lattiaa. Mari Pajulan kauniit puvut istuvat tähän kaikkeen kuin nenä päähän. Ihanaa brittilookia! Ja tottakai tämmöisessä kellontarkkaa ajoitusta vaativassa esityksessä myös musiikit ja äänisuunnittelu (Ivan Bavard) ja valot (Raimo Salmi) ovat oleellisessa osassa. Nekin sujuvat juuri oikealla tavalla pieleen.


Mika Eirtovaaran ohjauksessa ehkä Suomen parhaat komedianäyttelijät pääsevät todellakin irroittelemaan rooleissaan. Arttu Ratinen tekee ehkä yhden parhaista lavaesiintymisistään koskaan ylinäyttelevänä pöhkönä.  Huh, naurattaa jo pelkästään muistot... Lari Halmeen ei tarvitse kuin kohotella kulmakarvojaan ja nykiä kasvojaan hieman, niin yleisö lakoaa. Risto Korhonen replojaan unohtavana hovimestarina on hulvattoman huikea. Taistelupari Mari Turunen ja Pia Piltz vetelevät kumpikin semmoisella antaumuksella, että melkein jo itseäkin sattuu. Ville Majamaa on aina loistava. Ja Matti Hakulisen poistumiset (ja ilmaantumiset) näyttämöltä, herrajee... Tomi Alatalo on enimmäkseen hieman sivussa, mutta onneksi Duran Duranin kadonnut CD löytyy juurikin sopivalla hetkellä. Tämä on huikea ensemble ja tästä ei hauskuus enää voi lisääntyä teatterin lavalla. On todella haastavaa näytellä "huonosti", mutta tältä sakilta se sujuu.


Aivan päätöntä menoa, ja aivan loistavaa, loistavaa viihdettä! Tämä on muuten myös oivallisesti suomennettu (Mikko Koivusalon käsialaa) ja lokalisoitukin Suomen oloihin; siitä sai monet hersyvät naurut. Lisää naurua aiheutti myös käsiohjelma, se kannattaakin lukea oikein tarkkaan. Miten Risto Korhonen on monessa mukana :-).

Summa summarum: jos haluat nauraa tänä syksynä, suuntaa Tampereen Teatterille. On hieman makuasia kumpi huumorihelmistä iskee enemmän. Ulkomaalainen on hienovaraisempaa, älykkäämpää huumoria. Näytelmä joka menee pieleen on pyörremyrskymäinen kaksi tuntia kestävä huutonaurukohtaus. Molempi parempi, jos minulta kysytään.



Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Reinikainen / Tampereen Komediateatteri 8.6.2016

Jos viihdyit viime kesänä Tampereen Komediateatterin katsomossa Tankki täyteen -klassikon parissa, niin samaan paikkaan kannattaa suunnata kuluvanakin suvena. Nimittäin jatko-osa (tai spin-off -sarja) eli Reinikainen valloittaa tänä kesänä. Samalla konseptilla mennään, eli huippusuosittu tv-sarja muokataan parin tunnin komediaksi. Hyvin se toimii nytkin, ei sillä.



Nostalgianälkää Reinikainen ruokkii hyvin, mutta en tiedä saako sarjaa näkemätön katsoja ihan NIIN paljon siitä irti. Ja tunnustan, että tv-sarjan uusintoja en ole minäkään nähnyt, joten alkuperäismieli- ja muistikuvilla mennään. Jotkut kohdat olivat jääneet hyvin mieleen, toiset (esim. se kaksosten mökkimurtokeikka) eivät lainkaan.

  

Mutta onhan siinä toki omat haasteensa, kun 14-jaksoinen komediasarja kaukaisen kasariluvun alkuvuosilta koitetaan saada toimimaan. Melko hyvin dramatisoija ja ohjaaja Panu Raipia saa kuitenkin Jussi Tuomisen ja Neil Hardwickin tekstin rullaamaan lavalla. Toiset kohdat toimivat oikein hyvin, toiset eivät ehkä ihan niinkään. Tietenkin 80-luvun alun televisiokerronta oli aika verkkaista tähän päivään verrattuna, ja telkkari on hyvin erilainen media kuin (kesä)teatteri ylipäätään. Ehkä oli ihan hyvä ajatus jättää se 8 minuuttia pimeässä hississä -kohtaus pois tästä versiosta :-)


Vaikka tämä on Reinikaisen nimikkonäytelmä, ja tottakai Risto Korhonen on aivan mainio roolissaan, niin kyllä yleisö taitaa eniten hihkua "osaamattomuuttaan peittelevän virkamiehen" eli ylikomisario Rautakallion (Esko Roine) lyhyille lavallakäynneille. Peräti viisi kertaa hän pääsee lausumaan klassikkorepliikkinsä "ei sitä muuten ylikomisarioksi pääsisikään". Tämä kaksikko pelaa hyvin yhteen ja erikseen. Ei Korhonen ihan Tenho Saurénin tasolle pääse, mutta tekee Reinikaisesta sopivan omannäköisen. Hyvin kunniaa Saurénille tehden.

  

Aina maagisen loistava Aimo Räsänen vetää suvereenisti vanh. konstaapeli Hautamäen roolin. Kukaan ei tee sellaista alistuvan tyrmistynyttä ilmettä niinkuin Räsänen! Lisäksi tänäkin kesänä Räsänen on toiminut apulaisohjaajana. Ek oli varmaan yksi mun suosikkipoliisi sarjassa ja Janne Kallioniemi täyttää änkyttävän Ek-reppanan saappaat paremmin kuin hyvin.

 

Mika Honkanen esittää samaa vanhemman konstaapeli roolia kuin isänsä Kalevi Honkanen tv-sarjassa, ja Mika on kyllä näissä känni- ja krapulakohtauksissa ihan parhaimmillaan. Tosin tästä krapulakohtauksesta puuttui se tv-sarjassa ollut radiotausta, missä annetaan ruuanlaitto-ohjeita aivoista! Myös Aku Sajakorpi (Kataja) ja Jere Riihinen (Jänkälä) vetävät uskottavat poliisitulkinnat.


Reinikaisen maailma on kovin miesvoittoinen, mutta on tässä kaksi naisrooliakin. Sosiaalityöntekijä ja Reinikaisen ihastuksen kohde Aili Hinkka (Miia Selin) jää hieman vaisuksi ja pintapuoliseksi, vaikka Selin parhaansa tekeekin. Reinikaisen äiti Lempi (tässä Marjut Sariola, loppukesän esityksissä Soili Markkanen) onkin aika paljon isommassa osassa, ja Lempin elämä siellä kotona Hämeenperässä vaikuttaa paljon myös Reinikaisen arkeen. Sariola on sympaattinen ja surumielinen, niinkuin Lempille sopiikin.

  

Monessa pienemmässä roolissa sukkuloi suvereenisti aina ihan mahtava Jyrki Mänttäri. Varsinkin Reinikaisen vanhana Tenu-tuttuna ihan huikea, ja myös Ruotsissa kuolleen miehen veljenä. Puhumattakaan kreikkalaisen ravintolan letkeälanteisen tarjoilijan muuveista. Ja Jukka Puotilan imitaattoritaitoja päästään myös kuulemaan illan mittaan.


Toisen näytöksen alussa vilahtanut "Viinikan vilauttaja" (Neil Hardwick) sekä sarjan alkuperäiset konstaapelit Jänkälä (Seppo Maijanen) ja Kataja (Antti Seppä) ja Aili Hinkka (Tuija Vuolle) taisivat kirvoittaa yleisöltä suurimmat aplodit.


Klassikkokohtia itselle olivat se kollegoiden aamutakinlahjoitus Reinikaiselle. Ja poliisiaseman tietokilpailut! Ja Valehtelijoiden Klubi! Ja sitten se klassikko kun vainaja lisää klapeja kakluuniin :-D Ja ne kaikki Rautakallion itsekseen huoneessaan puuhaamaat oudot jutut, kuten vaikkapa vichypullon puhaltelu, kädenvääntö, ristinolla, golfpalloilla pelleily ja piilolinssien laittaminen! Tässä on siis paljon todella hauskoja juttuja, mutta myös surumielisempiäkin sävyjä.


Maarit Kalmakurki on taas kerran tehnyt hyvän ja kasarihenkisen lavastuksen, sopivan ankeahkon ja pelkistetyn. TV Kakkosen varastoista löytyi poliisiaseman sohva, ja Rautakallion työhuoneesta nojatuoli, mikä on nyt tuotu Reinikaisen olohuoneeseen. Siinä kaikki sarjasta tuodut rekvisiitat, mutta hyvin ilmankin pärjätään. Kaisa Loponen on suunnitellut autenttisen kasarilookin vaatteisiin ja Johanna Vänttinen ne meikit ja peruukit & kampaukset.


Itselle ilta oli ihana senkin puolesta että minut oli istutettu legendaaristen näyttelijöiden joukkoon! Mikäs siinä oli istuessa Eila Roineen, Maria Aron ja Liisa Roineen takana, ja takana istuivat mm. Tuire Salenius ja Juhani Laitala. Ja vieruskaverini osoittautui Tuija Nousiaiseksi.


Reinikainen juhlistaa samalla muuten myös Komediateatterin 25. kesää ja Panu Raipian 35. kesäteatterikesää. Aikamoisia lukuja. Onnea kummastakin etapista asianosaisille!


Kyllä tämän parissa parituntinen kuluu kuin siivillä. Ensi-iltayleisöä viihdytti lisäksi poliisisoittokunta! Ja kun mukana oli tarpeeksi lämmintä vaatetta (pitkät kalsarit olivat ihan must!) ja väliajalla huitaisi mukin kuumaa kaakaota, niin mikä se oli kesäiltaa viettäessä. Lisäbonusta saa muuten käsiohjelman erinomaisesti räätälöidyt mainokset!

   
 

Esityksiä on 6.8. asti ja lippuja kannattaa ostella suoraan teatterilta.


Pressikuvien copyright Peero Lakanen (ravintolakohtaus ja Rautakallio & Hautamäki)
loput omiani sekä pressitilaisuudesta että ensi-illasta.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.