Bulgakovin klassikkokirja Mestari ja Margarita tunnetaan Suomessa ehkä paremmin nimellä Saatana saapuu Moskovaan. Rakkaalla lapsella voi hyvinkin olla monta nimeä, ja molemmat kuvaavat kirjaa hieman eri kantilta. Siinä on enemmän tasoja ja tahoja kuin hallituksen sotehimmelissä tai Inception-elokuvan juonenkiemuroissa. Toisaalla on mystisen Wolandin saapuminen Moskovaan monenkirjavan seurueensa kanssa, toisaalla kirjailija Bezdomnyin kokemukset mielisairaalassa, toisaalla kauniin Margaritan ja tämän rakastetun Mestarin romanssi, ja sitten myös Pontius Pilatuksen mietinnöt kaukana menneisyydessä. Mukana pyörii monenkirjava kirjailijajoukko, höpsähtäneitä teatterintekijöitä, tavallisia moskovalaisia sekä paljon muuta porukkaa. Maaginen realismi lyö kättä 1930-luvun neukkuestetiikan kanssa ja kaikkea kuorruttaa absurdi, jopa psykedeelinen meno.
Antti Mikkola on siitä taitava ja lahjakas ohjaaja että hän ei todellakaan epäröi tarttua haasteisiin. Ei voi auttaa, sori tarjoili 2 erilaista loppuratkaisua, riippuen siitä katsoiko sen Työviksellä vai Telakalla. Huojuva talo käännätti totutut roolit rohkeasti päinvastaisiksi ja nyt se olikin vaimo joka pahoinpiteli puolisoaan. Piinassa oli hyytävä tunnelma (ja samansorttisia visuaalisia elementtejä kuin tässä Saatanassakin). Avustettu itserakkaus taas oli näennäisen kepeä, mutta aika syviä asioita luotaava draamakomedia. Noh, haasteita Saatanassa kyllä piisaa. Lisäksi hengästyttävä kaarti henkilöhahmoja, ja monilla vielä kilometrin pituiset venäläiset nimet. Teoksen dramatisointi ei toden totta onnistuisi ihan joka iikalta.
Pituutta Tampereen teatterin kevään suursatsaukselle on silti jäänyt vielä 3 tuntia ja vartti, mikä kyllä on himppasen liian paljon. Toisaalta, mistä sitä sitten karsisi ilman että kaikki absurdit juonenkäänteet tulevat mukaan? Itse nipistäisin Pontius Pilatus -osioista (vaikka täytyy sanoa että Jukka Leisti tekee todella hienon roolityön päänsärkyisenä ja jahkailevana hegemonina). Mutta sitten: esitys oli vielä valmistavissa harjoituksissa puolisen tuntia pidempi... Vähän sinällään kiehtovia rönsyjä pois ja kokonaisuus olisi napakampi.
Mutta toisaalta, kun kerran näinä tautisina aikoina pääsee teatteriin, niin kivahan siellä on istua koko rahan edestä :-) Varsinkin kun vinkistä (kiitos Sanna!) oivalsi pukea pitkät kalsarit ja villapaidan katsomoon. Kymmenen katsojaa ei paljoa lämmitä isoa tilaa. Oli muuten aika erikoinen tunnelma ensi-illassa, kun läsnä oli vain 10 ihmistä (ja olipa hienoa tulla kutsutuksi tähän joukkoon). "Meidät" mainittiin ihan Ylen uutisissakin! Ohjaaja ja muut tekijät seurasivat esitystä kameroiden välityksellä Kulttuuriravintola Kiven puolella ja tulivat sitten loppukiitoksiin.
Täytyy kyllä sanoa että Mikkolan Saatana on todella komeaa katsottavaa. Hyvin elokuvamaista paikoitellen, ja nimenomaan mustavalkoisen elokuvan estetiikkaa. Teppo Järvisen innovatiivinen lavastus muuntuu nopeasti kohtauksesta ja aikakaudesta toiseen. Irtopylväillä luodaan muinaiskuvasto, ja kulmikkailla elementeillä Moskova. Stalinin ummehtunut henki leijailee läsnä niin väreissä kuin kuoseissakin sekä kaikenlaisessa pikkutilpehöörissä. Sadovajakadun huoneisto numero 50 muuntuu pienestä ja ahtaasta kopperosta joksikin paljon suuremmaksi - varsinkin sen jälkeen kuin Woland joukkioineen asettuu sinne asumaan. Siirtyvät seinät ovat ihanat! Saumattomasti lavastuselementteihin liittyy Tiiti Hynnisen loihtimat projisoinnit. Henkilöt kulkevat sillalla, joka hajoaa pirstaleiksi. Tämä pirstaloituminen, kuin kuvastaakseen Mestarin (ja Bezdomnyin) mielen hajoamista, toistuu teemana läpi esityksen. Myös Hynnisen valosuunnittelu on huippuluokkaa. Paljon sirottuvia, kylmiä valoja, prismamaisia. Taskulamppujen spottivalot kohdentavat huomion hyvin haluttuun suuntaan. Ja sitten on kynttilät! Tokihan Wolandin kuuluu kynttiläkehässä istuakin, ja tämä näky piirtyy kyllä verkkokalvoille tehokkaasti. Muistiinpanoissani mainitaan valot kyllä harvinaisen monta kertaa. Toisessa näytöksessä käytetyt UV-valot ja strobot viimeistelivät elämyksen.
Mari Pajulan pukusuunnittelu on myös täysin nappisuoritus. Ruskeasävyiset arkivaatteet kaupungin asukkailla, Lihodejevin nukkavieru, sopivasti lököttävä alusasu, pompöösit miliisiunivormut, valkosävyiset miestenpuvut teatterin päättäjillä ja kirjailijoilla. Kuin olisi oikeasti siirtynyt 30-luvun Moskovaan! Sitten Woland! Liituraitapuku, mustat hansikkaat, teräväkärkiset kiiltävät buutsit, musta huopahattu ja koirapäinen kävelykeppi, Ja iso rubiinisormus! Sekä taskunauris kultaketjuineen. Hillitty ja tyylikäs brittilook, jossa yhdistyy myös ripaus gangsteria. Kaiken kruunaa Jonna Lindströmin peruukkisuunnittelu ja maskeeraus. Suonikkaat kasvot, pitkä viimeistelty letti ja pistäväkatseiset silmät saavat kylmät väreet selkäpiihini. En todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä edes päivänvalossa, pimeästä puhumattakaan. Muutenkin Lindströmin kampaukset, peruukit ja maskit ovat upea piste iin päälle komeassa näyttämökuvassa. Irtopäistä lisäpisteet. Kaiken kruunaa Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu ja oivalliset musiikkivalinnat (taas elokuvamaista). Sähköshokkikoneen ääniefektit riipivät.
Lavalla nähdään koko Tampereen teatterin näyttelijäensemble, täydennettyinä Suomen Teatteriopiston opiskelijajoukolla. Moni venyy useaan, erilaiseenkin rooliin - ja tämä pitää puvustajat ja maskeeraajat esityksen aikana kiireisinä. Esa Latva-Äijö tuo Wolandiinsa jyhkeyttä omalla verkkaisella ja muka-leppoisellaan tavalla. Pinnan alla on paljon uhkaa ja hillittyä voimaa. Tämä Woland ei turhia flirttaile vaan luottaa omaan voimaansa. Kätyreinään mukana Moskovassa on ensinnäkin mustanpuhuva kissansa Begemot (Elisa Piispanen), joka viettelee Wolandinkin edestä. Kissa ihan tursuaa erotiiikkaa, varsinkin vaihtaessaan vapaalle kissapuvustaan. Piispasen liikunnallisuus pääsee hyvin oikeuksiinsa. Välillä riettaus ihan ryöpsähtää käpälistä. Toinen apuri on erehdyttävästi teatteriohjaaja Tuomas Parkkista muistuttava Korovjev (Matti Hakulinen), joka lyhytpunttisessa tweedpuvussaan, pyöreissä silmälaseissaan ja pystypörrötukassaan pyllistelee, kiekuu ja kekkaloi pitkin lavaa kuin adrenaliinipistoksen saanut jänis. Sympaattinen hahmo, jos kohta aika karmaiseva myös. Jengiin kuuluu myös hieman sivummalle jäävä liituraitaheppu Azazello (Eeva Hakulinen) epämuodostuneine kasvoineen.
Säteilevä Pia Piltz on omimmillaan esittäessään elegantteja leidejä, kuten tässä kaunista Margaritaa. Mutta ehkä vieläkin sykähdyttävämpi roolityö on uhriutuva ja hyvyyttä säteilevä Jesua Ha-Notsri. Resuinen ja takkutukkainen mies haluaa hyvää muille vielä ristillä riippuessaankin ja hänen katseensa kärsimys iskee suoraan sydämeen. Huh! Koko ristiinnaulitsemiskohtaus säväyttää kyllä. Muutenkin naiset vetävät mainiot miesroolit. Ritva Jalonen kröhivänä ja pönöttävänä kirjailijaliiton puheenjohtaja Berliozina on aivan pistämätön. Kolmikko Mari Turunen, Kirsimarja Järvinen ja Elina Rintala turhamaisina kirjailijamiehinä olivat hulvattomia karikatyyrejä, mutta sujuivat ne muutkin roolit heiltä, mm. Turusen hillitty professori Stravinski ja Rintalan helppoheikkimäinen Bengalski.
Antti Tiensuu henkisesti kärsivänä kirjailija-Mestarina teki riutuvan roolin sopivalla intensiteetillä. Ja Ville Majamaa on aina taiturillinen, tällä kertaa kirjailija Bezdomnyinä. Ola Tuominen oli hersyvä niin virkaintoisena miliisiupseeri Zelbybinä että Varietee-teatterin hieman hysteerisenä talousjohtajana. Sokerina pohjalla moni-ilmeinen Arttu Ratinen, joka päätyi lopulta Jaltalle rasvailemaan tatuoitujen merimiesten selkiä! Varietee-teatterin viinaanmenevä johtaja Lihodejev, pokkuroiva miliisikapteeni sekä akustiikkakomission puheenjohtaja - kaikki hieman erilaisia roolitöitä.
Joitain hahmoja oli jätetty pois, joitain yhdistelty (esimerkiksi Wolandin kätyrit Begemot ja Hella sulautettu samaksi), mutta kokonaisuus on sekavan tasapainoinen. Tämä toimi oikein hyvin, vaikka venäläisklassikkotapaan ihmisiä on kuin Vilkkilässä kissoja.
Yksi kiinnostava yksityiskohta ensimmäisen näytöksen lopussa oli näyttämön ylärivin teatterisuuruuksien "nimivaakunat". Normaalistihan ne siellä pönöttävät paikoillaan ja ennen joka esitystä suon niille hellän katseen: Molière ja Shakespeare, Kivi ja Canth sekä moni muu. Mutta nyt oli 3 vaakunoista nytkähtänyt alas, paljastaen raamatunjakeen: Markus 5, säkeet 1-20. Kannattaapa käydä pläräämässä Raamatusta mitä siellä sanotaan (ja jos ei hyllystä löydy niin kirja löytyy myös netistä). Ihana pieni yksityiskohta!
Todellisuuden ja projisointien saumaton sulautuminen toisiinsa heijasti hienosti Pilatuksen ajan ja siitä kirjoittavan Mestarin kokemuksia ja miten ne limittyivät. Aika suodattuu ja sulautuu mielisairaalan ja todellisuuden välillä samalla tavalla. Kaikkea hämmensi Woland, joka oli kuiskuttamassa jo Pilatuksen korvaan mielipiteitään Jesuasta ja jatkoi tihutöitään sujuvasti Moskovassa Mestarin ja Margaritan (sekä toki viattomien moskovalaisten) parissa. Kaikki huipentui koreisiin kevättanssiaisiin, missä Margarita muuntui leiskuvatukkaiseksi noidaksi ja lensi ilmojen halki (upea kohtaus tämäkin) hulppeassa sulkapäähineessään. "Olen noita, olen vapaa ja rakastan. Minä lennän!" Savun keskellä, Margaritan jalkojen juuressa, ryömivät hahmottomat, kasvottomat syntiset, ilmiantajista sotarikollisiin ja raiskaajiin.Nämä toivat lisää goottilaista kauhua lavalle.
Saatana saapuu Moskovaan on riemastuttava ja monitahoinen, visuaalisesti paikoitellen jopa shokeeraava, täydellinen irtiotto arjesta. Shamanistinen iloittelu, joka saa taatusti ajatukset irti korona-arjesta. Se näyttää miten hyvätkin saadaan tekemään pahoja asioita, esimerkiksi uskonnon tai aatteen vanavedessä. Rippunen elokuvallisuutta (lopun hulvaton ammuntaräiskintäkohtaus miliisien ja Wolandin joukkojen välillä meni jo vähän överiksi, mutta sillä tavalla sopivasti) sopi tähän esitykseen paremmin kuin hyvin.
Kun lopussa miliisi haastattelee Bezdomnyitä ja tämä toteaa olevansa parantunut, eikä enää kirjailija, ja Mestari ja Margaritakin ovat kadonneet... katsoja voi myös ihmetellä. Oliko tämä kaikki unta, vai näinkö ja koinko tämän oikeasti? Minne Woland katosi porukoineen? Miltä maa näyttäisi jos sieltä katoaisivat varjot?
Todella vaikuttavaa teatteria.
Maalis-huhtikuussa on teatterilla live-esityksiäkin (jos tautitilanne suinkin sallii), mutta kannattaa varmistaa katsomiskokemuksensa ostamalla striimilippu. Striimistä ei jää tallennetta. Virittäydy siis katsomaan 11.3., 9.4. tai 14.4.
Kuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla - valtavan iso kiitos Tampereen teatteri mahdollisuudesta!
