Tunkeilijat / Teatteri Siperia 4.10.2023

Teatteri Siperian uusin näytelmä Tunkeilijat sai ensi-iltansa syyskuussa TTT:n Kellariteatterissa, ja sieltä se jatkaa keväällä kiertueelle. Intiimi paikka sopii tälle pienimuotoiselle teokselle hienosti, ja kompaktin lavastuksen kanssa on helppo reissatakin. Marika Vapaavuori ohjaa Maria Peuran novellikokoelman lavalle. Monenlaisia kertomuksia, aika surumielisellä sävyllä. Elämän murjomia ja kaltoinkohtelemia ihmisiä. Maria Peuraa olen lukenut, mutta Tunkeilijat on jäänyt vielä tutustumatta. Onneksi sain nyt nähdä tämän lavalla, ja kuulla hienoa tekstiä.

Näyttelijäkolmikko lavalla muuntuu moneen. Yasmin Ahsanullah, Tuukka Huttunen ja Lari Halme tekevät taitavaa työtä ja vaihtavat roolia lennossa. Erityisesti mieleen jäivät Yasminin nuoret ja neuvokkaat tytöt, Larin lakoninen vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä Paula joka kertoilee tarinoita omasta Ramistaan ja avioliitostaan sekä Tuukan viinitonkilla jumppaava pappi, joka kärsii naisenpuutteesta. 

Teemat ovat aika ahdistavia ja surullisiakin välillä, mutta sitten väliin mahtuu riemastuttavia kohtauksia ja tyyppejä (joraavat norjalaiset!) joka keventää hieman raskastakin tunnelmaa. Maahanmuuttajateemat, kotoutuminen, erilaiset tavat ja tottumukset sekä elämänmeno erilaisissa kulttuureissa. Monenlaisia ja isojakin teemoja. Tämä pitäisi melkein nähdä uudelleen että saisi kaikista langanpäistä kiinni, nyt saattoi mennä jotain ohi kun käännökset olivat niin nopsia. Monenlaisia rajoja ylitetään, ja sitä saa katsomossa pohtia kuka onkaan se tunkeilija. 

Vaikka maahanmuutto onkin yksi teemoista, niin aihe laventuu kyllä ihan muuallekin. Kun holhoojasta tuleekin holhottava ja hengityssuoja suojaa myös tunkeilevilta katseilta. Jokaisella on omat taistelunsa käytävänään, isoja ja pieniä. Jossain mielessä esityksestä tulee hetkittäin mieleen islantilaisen Hugleikur Dagssonin piirrokset, ja niistä kumpuava ajatus: saako tälle nauraa? Mutta kyllä, saa nauraa, itkeä ja kokea monenlaisia tunteita. 

Näyttelijät saavat hyvin tilaa. Kaikille on tarjolla monologeja, mutta myös herkullisia dialogeja ja joukkokohtauksiakin. Kyllä kolmekin ihmistä saa aikaan ison joukon hahmoja, joten lavalla tuntuu välillä aika ahtaaltakin. Paula Varis on suunnitellut toimivat puvut ja lavastuksen (alun futuristinen look vaihtuu realismiin aika pian). Elli Kujansuun valot ja äänet luovat illuusion erilaisista paikoista tehokkaasti. Mutta pääroolissa on ihminen, aina ihminen. Monimuotoinen ja kompleksinen, silti aina inhimillinen. Jopa vaimoaan turpaan pätkivä Rami, ketä emme edes lavalla näe.

Ja Maria Peuran kieli on herkullista! Vivahteikasta ja murteilla herkuttelevaa. Näyttelijät tekevät hyvin oikeutusta sille. Tunkeilijat on pienisuuri näytelmä, joka kannattaa käydä katsomassa, joko Työviksellä tai kiertueella. Antaa ajattelemisen aihetta ihan joka iikalle.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Tampereen teatteri 21.10.2020

Edward Albeen vahva klassikkodraama sai viimeisimmän inkarnaationsa Tampereen teatterissa Marika Vapaavuoren ohjauksessa. Kuka pelkää Virginia Woolfia? on raastava kuvaus avioliitosta, vanhemmuudesta ja valtapeleistä, mutta se myös peilaa hyvin ajankuvaa 1960-luvulta. Tapahtumapaikkana on pieni yliopistokaupunki ja sen ahtaat sosiaaliset ympyrät, tarkemmin sanottuna historian laitoksen apulaisprofessorin ja vaimonsa olohuone.

Pääpari Martha (Ritva Jalonen) ja George (Esa Latva-Äijö) ovat olleet naimisissa yli 30 vuotta. Keskinäinen hellyys ja kiintymys näkyy, mutta miksi heidän sitten täytyy raastaa toisiaan rikki järkyttävällä sanasodalla? Heidän yölliset vieraansa Nick (Kai Vaine) ja Honey (Linda Wiklund) - ketkä Martha on kutsunut jatkoille taas yhdeltä yliopiston vastaanotolta, joutuvat pelinappuloiksi ja vedetyksi mukaan tähän "leikkiin". Tuntuu että taisteleva pari tarvitsee yleisöä, ehkä todistajiksi draamalleen. Yleensä parit pitävät riitansa yksityisinä, mutta eivät Martha ja George. Lisää kerroksia heidän suhteestaan paljastuu kuin sipulista, ja kaiken alla jyskyttää kysymys miksi. Miksi selkeästi yhteen hitsautunut pari kohtelee toisiaan näin? Vieraatkaan eivät säästy. George piinaa Nickiä, keskeyttämällä tämän puheita ja suoraan sotkemalla asioita. Todella ärsyttävää. Myös Honey saa osansa nälvinnästä. Ja toinen näytös alkaa Marthan lytätessä Nick ja tämän mieskunto.

Siinä missä Martha sivaltaa miestään epäonnistumisista, saamattomuudesta ja selkärangattomuudesta niin George vastaa yhtä vahvasti eli vaimonsa alkoholiongelmalla ja irtosuhteilla. Kummallakin riittää aseita. Vaan eipä tunnu olevan kauhean auvoista se Nickin ja Honeyn avioliittokaan. Molemmat parit ovat päätyneet naimisiin... no, pakon sanelemana. Pitää muistaa että tässä ollaan 60-luvulla. 

Välillä ihmisten väliset keskustelut muistuttavat tennisottelua; katsojan pää (tai ainakin silmät) liikkuvat rytmisesti oikealta vasemmalla ja taas takaisin. Mitä toinen vastaa, minkälaisen uuden solvauksen hän sivaltaa vastapuolelle? Näitä otteluita käydään oikeastaan kaikkien osapuolten välillä näytelmän ja illan edetessä.

Mutta silti. George on ainoa mies joka on tehnyt Marthan onnelliseksi. 

Yö kuluu eteenpäin ja alkoholia kulutetaan lisää, koitetaan tanssiakin ja Marthan avoin flirttailu Nickin kanssa saa lisää kierroksia. Kaikkien menneisyydestä paljastuu ikäviä, surullisia ja traumaattisia asioita - mistä saadaan taas lisää aseita toisten satuttamiselle. Katsomossa tulee väkisinkin hykerreltyä niin taitavalle näyttelijäntyölle, nerokkaalle tekstille ja Reita Lounatvuoren suomennokselle, kuin millintarkalle ohjauksellekin. Väliajalla moni pohtii oman parisuhteensa tilaa (arvatenkin helpottuneena). Tämä on kyllä teatteria isolla T:llä, kunnon draamaa missä käydään läpi monenlaisia tunteita. Helpolla ei pääse katsojakaan tästä Albeen mankelista. Roolien keskinäinen dynamiikka on kyllä hienoa seurattavaa.

Näin tämän kolme vuotta sitten Lontoossa ja silloin Marthan roolissa säkenöi Imelda Staunton. Huikea roolityö jota olisi kai vaikea ylittää. Vaan mitä tekee Ritva Jalonen? Niin hekumallisen ja herkullisen Marthan ettei paremmasta väliä. Tämän Martha on sisältä rikki revitty ja ainoa tapa selviytyä on käydä jatkuvaa sotaa rakkaimman ja läheisimmän ihmisen kanssa. Myös alkoholi tuntuu turruttavan ja helpottavan eloa, kuten myös yliopiston nuorten miesten vokottelu. Ei voi kun ihailla tätä lämpöä ja läsnäoloa mitä Jalonen hehkuu, silmät palaen ja joka solullaan eläytyen. Myös Latva-Äijön karisma kantaa, vaikka aluksi mietinkin hänen olevan inasen liian nuori roolissa. Olipa turha pelko. Vaineen tehtävä on olla salskea silmänilo, mutta osaahan mies toki näytelläkin, miestä jonka tunteet ja turhautuminen heittelevät laidasta laitaan. Wiklundin Honey on sopivalla tavalla blondi. Tämän naivius saa kolauksen kun käy ilmi että puoliso on lörpötellyt heidän intiimeistä asioista, ja Wiklund tulkitsee juuri sopivalla intensiteetillä.

Juho Wiklundin lavastus yhdistää olohuoneessa lämmintä puuta huonekaluissa ja kirjoja sekä tärkeän baaritiskin. Kaiken keskellä Chesterfield-sohva ja nojatuoli odottavat istujia. Täydet kirjahyllyt luovat historian apulaisprofessorin kotiin oppinutta tuntua. Lattian intarsiakuviointi on myös kaunis katseenvangitsija. Mari Pajula on suunnitellut puvustuksen joka henkii ajankuvaa. Varsinkin Marthan upeanvihreä veluurihaalari on kovin 60-lukua, kuten myös Honeyn kaunis mekko.

Esityksiä on muuten vaan 21.11. asti ja osa näytöksistä on täyttymässä kovaa vauhtia, eli lippujen kanssa kannattaa olla nopea mikäli mielii tämän nähdä. Ja ilman muuta kannattaa, koska harvassa ovat näin intensiiviset näytelmät. Esitykset missä kaikki loksahtaa kohdilleen.

Kuvien copyright Mika Lumme.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

BetteD / Ahaa Teatteri 3.9.2019

Ennakossa katsomassa taas uutta Ahaan nuorisonäytelmää. Oikeastaan olen joka kerta saanut positiivisen teatterielämyksen täällä. Eikä pettyä tarvinnut nytkään.

Marika Vapaavuoren kirjoittama ja ohjaama BetteD on tarina perheestä, nuorten paineista muuttuvassa maailmassa, äiti-tytär -suhteesta, hyväksikäytöstäkin. Ennen kaikkea se on nuoren Onervan kasvutarina. Tai ainakin jonkunlainen tuokiokuva tämän päivän nuorten elämästä, millaisia asioita tapahtuu ja miten niistä selvitään. Yksin, yhdessä ja läheisten kanssa.

Onerva asuu kiireisen musiikintekijä-äitinsä kanssa kahdestaan, läheinen Kalle-eno viettää sapattia Portugalissa golfia pelaillen. Edesmennyt isä on vahvasti läsnä tämän lukemien Muumi-tarinoiden kautta, ja isälleen Onerva asioita kertoo iltaisin. Äidin kanssa on välillä haasteita, kelläpä teinitytöllä ei olisi. Äiti on uppoutunut tekemään musiikkeja Nemesis-tietokonepeliin ja leijailee treffeillä pelifirman pomon kanssa. Aikaa tyttärelle ei aina tunnu olevan. Kaverit painostaa laittamaan Instaan seksikkäämpiä kuvia, mutta Onerva ei oikein lämpene. Mutta volyymiripset tuntuvat tosi tärkeiltä ja suorastaan välttämättömiltä. Äidiltä salaa otetut ripset sysäävät Onervan monenlaisille poluille minne ei nuori tyttö haluaisi joutuakaan. Samaan aikaan äiti kamppailee omien ongelmiensa kanssa, ja Onerva ei saa oikein tukea mistään. Bussimatkaihastus Laurikin vaikuttaa etääntyvän.

Mutta asioilla on taipumus järjestyä, ei aina siten kuin haluaisimme tai toivoisimme, mutta jotenkin päin. Niin tälläkin kertaa. BetteD päättyy suorastaan onnellisesti ja langanpätkät solmitaan yhteen sujuvasti.

Nämä metoo-teemat ja "ei se nyt niin vaarallista ole jos tissiä vähän koittaa"-tyyliset heitot on olleet paljon pinnalla viime vuosina. Ihan syystä toki. Tärkeitä asioita. Onerva osoittaa olevansa toimija eikä uhri. On hienoa että nuori nainen on kyvykäs ja aloitekykyinen, eikä odottele jotakuta (yleensä miespuolista) pelastamaan itseään pulasta.

Juulianna Mäkelä on tosi loistava nuorena Onervana. Tämä on samaan aikaan herkkä ja tavallinen, hyvin jalat maassa oleva tyyppi. Sellainen naapurintyttömäinen, joka uskoo oikeudenmukaisuuteen. Hänellä ei ole tarvetta tehdä itsestään tyrkkyä someen, kavereita ja harrastuksia on, ja koulukin sujuu. Eikä ole se oma juttu olla kaunis. Tärkeämpää on olla oma itsensä (mä niin samaistun Onervaan!).

Helena Puska taipuu hienosti myös tuplarooliin. Onervan Kukka-äitinä hän on uranainen, joka ei kuitenkaan anna voitontavoittelun sokaista itseään. Mutta samalla intensiteetillä tehdään ripsiteknikko Inkakin, joka on kyllä oikein oivaltaen tyypitelty kauneusalan toimija. Ei millään pahalla, mutta mielikuva pinnallisesta tyrkystä istuu kyllä vahvasti tämän alan ihmisissä, ja niitä näitä höpöttävä Inka ei ainakaan tätä mielikuvaa kumoa. Jussi Jätinvuori oli tuttu jo viime syksyn Hattaraa ja Pelkotiloja -esityksestä ja hienosti hän taas kaksi erilaista rooliaan selvitti, niljakkaan Tapsan ja sympaattisen hipahtavan Kalle-enon. Herkän ja sympaattisen Laurin nahkoihin ui tosi lahjakas Kalle Kurikkala, ketä olen aiemmin nähnyt loistavassa pääroolissa Kotkan kaupunginteatterin Ystävät hämärän jälkeen -näytelmässä sekä Turun kaupunginteatterin Viimeinen laiva -musikaalissa. Lisäksi Kalle näyttelee menestyksen sokaisemaa Sebastiania, jolle koittaakin nolo loppu (ja ihan syystä).

Juho Lindströmin valoisan ilmava lavastus on tosi hyvin muuntautuva kauneussalongiksi tai bussiksi. Toki kiertävän teatterin lavastuksen on mahduttava pakettiautoon, mutta muunneltavuus ja logistiikan helppous voidaan toteuttaa myös silmää miellyttäen.

Mulle tuli kaksikin näytelmää mieleen, lähinnä näistä tietokone/räiskintäsotapeliteemoista, missä pelien käyttäjät luulevat pelkästään pelaavansa, mutta sitten eivät kumminkaan. Siipirikko Valtimonteatterilla ja Ender's Game Teatteri Toivossa. Toki tässä BetteD:ssä se vain yksi näytelmän juonirönsyistä, mutta samantein kun Onerva ja Kukka pelaavat isolla videoscreenillä, mieleni vei minut näiden kahden näytelmän visuaalisiin kuviin. Heikki Järvinen on muuten suunnitellut BetteD:n näyttävät videot. Varjokuvia/-teatteria käytetään myös paljon; ja taitavalla valaistussuunnittelulla (Antti Kauppi) saadaan lavastuksen sermit pelaamaan yhteen. Vielä pitää mainita Paula Varis ja hänen loihtimansa puvut. Silmiä miellytti.

Oikein kiva näytelmä, ja niin tässä ajassa. Hyvää työtä taas taitavilta nuorilta näyttelijöiltä, ja koko porukalta. Kiitos!


Kuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Spiraali / Tampereen teatteri 22.2.2019

Kun Tampereen teatteri esitteli kevään uutuksiaan pressitilaisuudessa niin Spiraali nousi sieltä ehkä toiseksi suosikikseni (heti Häpeän rinnalle). Marika Vapaavuori ohjaa, livemusiikkia, sirkusta ja taikuruutta, hypnoosia, Ville Majamaa ja Tampereen Musiikkiakatemian opiskelijoita lavalla. Kuulostaa aika hyvältä, vai mitä?

Ja hienoa katsottavaa se olikin kyllä. Uusia, raikkaita ja taitavia esiintyjiä lavan täydeltä ja toki aina yhä ihana Ville, tällä kertaa illan isäntänä ja hypnotisoinnin salat hallitsevana seremoniamestarina. Toimii. Marjatta Kuivaston suunnittelmissa sirkushenkisissä lavasteissa (punaisia samettiverhoja!) kelpaa esiintyä ja Jonna Lindströmin ylenpalttiset puvut ja kampaukset tuovat tuulahduksen glamouria, estradiviihdettä ja historiaa lavalle. Harson takana soittava kolmimiehinen orkesteri (Samuel Arola, Allan Castellanos ja Aleksi Laukkonen) ovat liekeissä, ja Laukkosen loihtima musiiikki todellakin tukee esitystä hienosti. Silmäkarkkia tarjoili myös Mika Hiltusen valosuunnittelu.

Vapaavuori vastaa niin käsikirjoituksesta kuin ohjauksestakin. Välillä tipahdan juonesta kyllä iloisesti kärryiltä; tapahtumien pyörteet ja historiaan sukellukset vievät mennessään niin kovaa ettei hidas hämäläinen meinaa perässä pysyä. Moni mieltää ajan janaksi. Se alkaa jostain ja päättyy johonkin. Ihminen syntyy ja kuolee. Mutta mitäs jos aika onkin spiraali? Aikamatkustus voisi olla mahdollista ja uudelleensyntyminenkin. Spiraali leikittelee näillä ajatuksilla, ja kohtaamme monenlaisia henkilöitä ja olentoja matkallamme ajan halki ja toiselle puolelle. Esiintyjät ovat taitavia kyllä, sekä tanssi että laulu että erilaiset temput sujuvat. On sirkustelua ja välillä ollaan Japanissa. On uudelleensyntyneitä hahmoja ja sirkuskarhuja. On rakkautta, ja epätoivoa ja näkijöitä. Tragedioita ja ankeita elämänkohtaloita.

Spiraali on hyvin uniikki katsomiskokemus ja vaikken ehkä täysin tempautunutkaan mukaan tarinaan, niin olin hyvin vaikuttunut kunnianhimosta ja nuorten esiintyjien panostuksesta. Minuun menee ihan täydestä yleisöstä napattu Nico (Jarno Hyökyvaara), kunnes huomaan että hänellä on mikki. Siis siihen asti ihan oikeasti uskon että hän on viaton katsoja, joka vain haluaa tulla hypnitisoiduksi. Taitavaa silmänkääntöilyä tuokin arvonta siis. Nicon, ja myöhemmin myös yleisöstä napattu Annan (Roosa Lehtinen), tarina ja historia on se kehyskertomus mitä seuraamme. Lukuisine rönsyineen. Mutta nämä tarinansäikeet sopivat aika saumattomasti yhteen kuitenkin. Miten samankaltaiset ihmiskohtalot toistuvat ajan spiraalissa liki samankaltaisina, ajasta riippumatta.

Ihmisillä on sisäänrakennettuna ikiaikainen tarinoiden kaipuu ja niitä tarinoita Spiraali kyllä tarjoaa. Ja vitsi millaisia musiikkitulkintoja - I put a spell on you polkaisee käyntiin esityksen ja antaa osviittaa siitä millaisia tulevia musiikkialan ammattilaisia lavalla nähdään.

Kaikki esiintyjät olivat kyllä hyviä, mutta karhun (Heikki Järvinen) mainiot temppuilut ja Ella Nummisen eläytyminen japanilaisen kurtisaanin rooliin vakuuttivat.

Ehkä odotin hieman enemmän sirkusta ja temppuja, mutta sain tilalle musiikkia, tarinankerronnan taikaa ja eri aikakausien maailmoja. Ja huikean hienon karhun ja tytön tanssin! Veitsenheittoa! Esityksen taikakonsulttina käytettyä Jose Ahosta olisi voinut hyödyntää vieläkin enemmän. Varsin hienosti muuten vinkataan alussa matkapuhelinten sulkemisesta. Kuinka moni haluaa riskeerata puhelimensa liekehtimisen, kysyn vaan!

Jos haluat nähdä hieman erilaisen esityksen, suuntaa Tampereen teatterille. Spiraalia esitetään huhtikuun alkuun asti.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Anna Karenina / Tampereen teatteri 25.10.2018

Nyt on Tampereen teatterilla klassikkovalinta kohdallaan. Ja varsinkin kun päärooliin on ymmärretty kiinnittää niin karismaattinen ja lahjakas nuori näyttelijä kuin Pia Piltz. Bravo mikä suoritus! Anna Karenina on traaginen ja dramaattinen näytelmä, paikoitellen jopa raskaskin, mutta on siinä hieman kevyempiäkin hetkiä. Onneksi. Mutta erityisesti se on suurten tunteiden näytelmä.

Marika Vapaavuori on ohjannut Tolstoin klassikon taidolla ja tunteella. Jo alun juna-asemalla tapahtuva kohtaus vie meidät toiseen aikakauteen, hypnoottisine musiikkeineen. Mahtipontinen teksti saa hyvin tukea Leena Rintalan vaikuttavalta puvustukselta ja Raimo Salmin hämyisiä tiloja luovalla valosuunnittelulta. Nämä ihmiset ovat lihaa ja verta. Kuinka moni kärvisteleekään arkiseksi muuttuneessa liitossaan, ja olisi tilaisuuden tullen valmis sukeltamaan uuteen kuumaan suhteeseen? Niin tekee Annakin. Liitto kuivan ja sormeaan herkästi heristelevän Kareninin (Turkka Mastomäki) on kuivunut kasaan ja pelkkä miehen kosketuskin vastenmielistä.

      

Kun kohtalo sitten heittää Annan tielle nuoren, komean ja hurmaavan upseerin, on nainen mennyttä. Kyllä hän vastaan koittaa taistella, ainakin muodon vuoksi, mutta kreivi Vronski (Marc Gassot) on sinnikäs ja liian päättäväinen. Kielletystä suhteesta seuraa onni ja autuus - ainakin hetkeksi. Mutta lopulta karu totuus eli yhteiskunnan silmissä hylkiöksi leimaantuminen iskee silmille.

Helen Edmundson on dramatisoinut näytelmästä yllättävänkin modernin ja raikkaan tulkinnnan, ja vaikka tämä onkin aika hidastempoinen niin aika kului nopeasti. Eikä tämä pelkästään ole kolmiodraama ja Annan nousu ja tuho. Seuraamme myös Annan hedonistisen Stiva-veljen (Ville Majamaa) naisseikkailuja ja avioliittoa pitkämielisen Dollyn (Eeva Hakulinen) kanssa. he ovat tavallaan vastapari Annalle ja Kareninille - mies hummailee pitkin maita ja mantuja - ja vaimo antaa anteeksi ja ottaa takaisin. Kyllähän Karenin on myös kaikessa tylsyydessäänkin anteeksiantava ja pitkämielinen, mutta lopulta hänellekin tulee raja vastaan.

Anna Karenina on myös Stivan ystävän Levinin kertomus. Levin (Lari Halme) ei viihdy suurkaupunkien hulinoissa, vaan viljelee mieluummin maata ja kehittää työläistensä oloja. Maailmanparantaja ja idealisti, romantikko, joka on onnettomasti rakastunut ihanaan nuoreen Kittyyn (Pihla Pohjolainen). Levin tuo mieleeni Tšehovin Vanja-enosta lääkäri Astrovin, samanlaisia idealisteja ja luonnonsuojelijoita kumpainenkin. Levinin rooli on nostettu liki Annan kanssa samalle tasolle, ja he käyvätkin keskenään vuoropuhelua, kuin reaaliaikaista kirjeenvaihtoa elämistään, tunteistaan ja tilanteistaan.

Aika alkuvaiheissa näytelmää näytetään Annalle (ja katsojille) miten junan alle jääminen on "nopea lähtö" - niinpä niin. Sitä tietää sitten odottaa... Mutta ennen traagista loppua Vronski ja Anna iskevät heti silmänsä toisiinsa, ja siinä saa sovinnaiset käytöstavat huutia kun kaikennielevä intohimo iskee. Muut kirjaimellisesti katoavat heidän ympäriltään tanssiaisissa; ei ole kuin he kaksi, omassa kuplassaan. Kyllähän Anna ymmärtää että tämä on syntiä, mutta ei se riitä häntä lopettamaan suhdetta. Rakkaus omaan lapseen ei sekään riitä. Lapsivuodekuumeen mukanaan tuoma anteeksianto puolisoltakaan ei riitä. Ja kun Levin paranee omasta kuolemanhimostaan, alkaa Anna vajota syvemmälle itsetuhoisuuteen. Lopuksi Levin on eheytynyt, ja se riittää hänelle itselleen ja jumalalle.

     

Hieno tehokeino lavalla on näyttää useita eri kohtauksia yhtäaikaa, limittäin ja rinnakkain. Kuulostaa sekavalta mutta toimii. Tanssiaiskohtaukset ovat myös upeita, eikä vähiten runsaiden pukujen ansiosta. Monenlaisia avioliittoja maailmaan mahtuu, ja näytelmässä päästään tarkkailemaan neljää sellaista.

Jos on Pia Piltz aivan täydellinen Anna Karenina, niin erinomaisen hienosti suoriutuvat myös tämän miehet, Gassot ja Mastomäki. Gassot on niin sulavaliikkeinen ja hurmaava, liki lipevää lähennellen ettei mikään ihme että Anna tähän lankeaa. Mutta tämähän ei meille Marcin ihailijoille tullut mitenkään yllätyksenä. Ja Mastomäki on kalamaisen kylmä ja tunteettoman oloinen heppu. Mutta millainen itse olisit jos vaimosi hullaantuisia toiseen? No, ehkä hän siksi onkin otollista maaperää Vronskin charmille, kun mies on tuommoinen.

Jos kaipaat Oikeaa Draamaa näytelmältäsi niin Tampereen teatterin Anna Karenina on juurikin passeli esitys sinulle. Mahtipontisuus ja slaavilainen melankolisuus valtaavat lavan ääriään myöten.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Otellopeli / Ahaa Teatteri 9.4.2014

Marika Vapaavuori on kirjoittanut (tai modernisoinut) ja ohjannut Otellopelin, eli nykyhetkeen päivitetyn version Shakespearen Othellosta. Tamperelainen lasten- ja nuortenteatteri Ahaa on esittänyt tätä nyt keväällä niin kouluissa kiertäen kuin omissa tiloissaankin Hatanpään Valtatiellä.

Miksipä sitten katsomaan nuorille suunnattua teatteria? Vastaukseksi riittänee yksi sana: Shakespeare. Lisäksi Othello on yksi mun suosikkinäytelmiä Bardilta, jotta senkin puoleen.

Aivan erinomainen versio tämä. Kaikki mahdolliset pölyt oli pyyhitty pois. Mutta se perustarina on toki punaisena lankana. Otello (erinomainen Jukka Väinölä) on kendomestari, mustalaispoika, joka matkaa lajin MM-kisoihin jonnekin missä palmut heiluvat. Salasuhde Desdeen (minne se mona jäi nimestä?) ei ole enää salainen edes tytön isälle (joka on ex-urheiluministeri ja kendoliiton pj) koskapa Facebookiin on päivitetty muuttunut parisuhteen status. Mutta ei se mitään, koska isäkin hyväksyy Otellon, tämän etnisestä taustasta huolimatta. Otello ja Desde ovat rakastuneita!

Mutta kaiken takana on juonitteleva Jago (luihu Pekka Hänninen), joka on mustasukkainen ja kateellinen ja paha kaikinpuolin. Jagoa harmittaa kun kauniista pojasta Mikke Cassiosta tuleekin Otellon varamies, koska Jagon olkapää ei kestä enää matseja. Jago photoshoppailee, juonittelee, valehtelee. Oikealle ja vasemmalle. Otello tietenkin uskoo kaveriaan. Jago myös lainaa kaveriltaan Rodrigolta rahaa ja käyttää tätä muutenkin hyväkseen. Ja koska Jago on Shakespearen yksi parhaimpia roistotyyppejä, niin juonittelut onnistuvat. Katkeraan ja veriseen loppuun asti.

Hyvin simppeli lavastus, puvustus suoraan goottikuvastosta (nam nam) ja kendoasut vaikuttavat. Tiina Hauta-aho vastaa lavastuksesta ja Jonna Lindström pukusuunnittelusta, kampauksista ja maskeista. Taistelukoreografioita (Oula Kitin käsialaa) on kiva katsella. Tässä käytettiin tosi hyvin videotekniikkaa myös, ja sillä saatiin muitakin ihmisiä mukaan näytelmään. Tässä oli myös kiva musiikki (kiitos Hannu Hauta-ahon), ja näyttelijät lauloivatkin pari biisiä.

Neljän näyttelijän voimin saadaan hyvin koko traaginen tarina kerrottua. Suvi Leppäsen Desde ja Ilona Chevakovan Emilia ovat vahvatahtoisia naisia, mutta rakastuneita kumppaneihinsa. Jagon juonimiset menevät kaiken ohi, rakkaudenkin. Jukka Väinölä on ihan erinomainen Otello, mies joka luottaa liikaa. Se suuri muutos minkä mies käy läpi näytelmän kuluessa; ihan mestarillisesti esitetty. Myös Pekka Hännisen Jago on ihan hirveän loistava.

Tarinassa on paljon opettavia kohtia nykynuorisolle, ja teemat ovat hyvin relevantteja tänä päivänäkin. Jokainen voi kysyä itseltään levitänkö minä pahoja puheita.

Ai niin, sen kuuluisan nenäliinan tilalla on nyt huivi, mikä sopii hyvin mustalais-Otellolle.


Esityskuvien copyright Jari Kivelä.