Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Tampereen teatteri 21.10.2020

Edward Albeen vahva klassikkodraama sai viimeisimmän inkarnaationsa Tampereen teatterissa Marika Vapaavuoren ohjauksessa. Kuka pelkää Virginia Woolfia? on raastava kuvaus avioliitosta, vanhemmuudesta ja valtapeleistä, mutta se myös peilaa hyvin ajankuvaa 1960-luvulta. Tapahtumapaikkana on pieni yliopistokaupunki ja sen ahtaat sosiaaliset ympyrät, tarkemmin sanottuna historian laitoksen apulaisprofessorin ja vaimonsa olohuone.

Pääpari Martha (Ritva Jalonen) ja George (Esa Latva-Äijö) ovat olleet naimisissa yli 30 vuotta. Keskinäinen hellyys ja kiintymys näkyy, mutta miksi heidän sitten täytyy raastaa toisiaan rikki järkyttävällä sanasodalla? Heidän yölliset vieraansa Nick (Kai Vaine) ja Honey (Linda Wiklund) - ketkä Martha on kutsunut jatkoille taas yhdeltä yliopiston vastaanotolta, joutuvat pelinappuloiksi ja vedetyksi mukaan tähän "leikkiin". Tuntuu että taisteleva pari tarvitsee yleisöä, ehkä todistajiksi draamalleen. Yleensä parit pitävät riitansa yksityisinä, mutta eivät Martha ja George. Lisää kerroksia heidän suhteestaan paljastuu kuin sipulista, ja kaiken alla jyskyttää kysymys miksi. Miksi selkeästi yhteen hitsautunut pari kohtelee toisiaan näin? Vieraatkaan eivät säästy. George piinaa Nickiä, keskeyttämällä tämän puheita ja suoraan sotkemalla asioita. Todella ärsyttävää. Myös Honey saa osansa nälvinnästä. Ja toinen näytös alkaa Marthan lytätessä Nick ja tämän mieskunto.

Siinä missä Martha sivaltaa miestään epäonnistumisista, saamattomuudesta ja selkärangattomuudesta niin George vastaa yhtä vahvasti eli vaimonsa alkoholiongelmalla ja irtosuhteilla. Kummallakin riittää aseita. Vaan eipä tunnu olevan kauhean auvoista se Nickin ja Honeyn avioliittokaan. Molemmat parit ovat päätyneet naimisiin... no, pakon sanelemana. Pitää muistaa että tässä ollaan 60-luvulla. 

Välillä ihmisten väliset keskustelut muistuttavat tennisottelua; katsojan pää (tai ainakin silmät) liikkuvat rytmisesti oikealta vasemmalla ja taas takaisin. Mitä toinen vastaa, minkälaisen uuden solvauksen hän sivaltaa vastapuolelle? Näitä otteluita käydään oikeastaan kaikkien osapuolten välillä näytelmän ja illan edetessä.

Mutta silti. George on ainoa mies joka on tehnyt Marthan onnelliseksi. 

Yö kuluu eteenpäin ja alkoholia kulutetaan lisää, koitetaan tanssiakin ja Marthan avoin flirttailu Nickin kanssa saa lisää kierroksia. Kaikkien menneisyydestä paljastuu ikäviä, surullisia ja traumaattisia asioita - mistä saadaan taas lisää aseita toisten satuttamiselle. Katsomossa tulee väkisinkin hykerreltyä niin taitavalle näyttelijäntyölle, nerokkaalle tekstille ja Reita Lounatvuoren suomennokselle, kuin millintarkalle ohjauksellekin. Väliajalla moni pohtii oman parisuhteensa tilaa (arvatenkin helpottuneena). Tämä on kyllä teatteria isolla T:llä, kunnon draamaa missä käydään läpi monenlaisia tunteita. Helpolla ei pääse katsojakaan tästä Albeen mankelista. Roolien keskinäinen dynamiikka on kyllä hienoa seurattavaa.

Näin tämän kolme vuotta sitten Lontoossa ja silloin Marthan roolissa säkenöi Imelda Staunton. Huikea roolityö jota olisi kai vaikea ylittää. Vaan mitä tekee Ritva Jalonen? Niin hekumallisen ja herkullisen Marthan ettei paremmasta väliä. Tämän Martha on sisältä rikki revitty ja ainoa tapa selviytyä on käydä jatkuvaa sotaa rakkaimman ja läheisimmän ihmisen kanssa. Myös alkoholi tuntuu turruttavan ja helpottavan eloa, kuten myös yliopiston nuorten miesten vokottelu. Ei voi kun ihailla tätä lämpöä ja läsnäoloa mitä Jalonen hehkuu, silmät palaen ja joka solullaan eläytyen. Myös Latva-Äijön karisma kantaa, vaikka aluksi mietinkin hänen olevan inasen liian nuori roolissa. Olipa turha pelko. Vaineen tehtävä on olla salskea silmänilo, mutta osaahan mies toki näytelläkin, miestä jonka tunteet ja turhautuminen heittelevät laidasta laitaan. Wiklundin Honey on sopivalla tavalla blondi. Tämän naivius saa kolauksen kun käy ilmi että puoliso on lörpötellyt heidän intiimeistä asioista, ja Wiklund tulkitsee juuri sopivalla intensiteetillä.

Juho Wiklundin lavastus yhdistää olohuoneessa lämmintä puuta huonekaluissa ja kirjoja sekä tärkeän baaritiskin. Kaiken keskellä Chesterfield-sohva ja nojatuoli odottavat istujia. Täydet kirjahyllyt luovat historian apulaisprofessorin kotiin oppinutta tuntua. Lattian intarsiakuviointi on myös kaunis katseenvangitsija. Mari Pajula on suunnitellut puvustuksen joka henkii ajankuvaa. Varsinkin Marthan upeanvihreä veluurihaalari on kovin 60-lukua, kuten myös Honeyn kaunis mekko.

Esityksiä on muuten vaan 21.11. asti ja osa näytöksistä on täyttymässä kovaa vauhtia, eli lippujen kanssa kannattaa olla nopea mikäli mielii tämän nähdä. Ja ilman muuta kannattaa, koska harvassa ovat näin intensiiviset näytelmät. Esitykset missä kaikki loksahtaa kohdilleen.

Kuvien copyright Mika Lumme.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juurihoito / Tampereen teatteri 28.12.2018

Kirjailija Miika Nousiainen kirjoittaa hauskoja kirjoja, joissa on kuitenkin yhteiskunnallista otetta, mutta silleen viihdyttävästi eikä saarnaten. Ne taipuvat kivasti näyttämöllekin. Kaikki on taidettu sinne siirtää - kuinka moni muu kirjailija voi sanoa samaa teoksistaan? Vadelmavenepakolainen ja Metsäjätti toimivat, ja ei Juurihoito jää yhtään huonommaksi. Näin sen muutama vuosi sitten Kansallisteatterissa ja tykkäsin kyllä kovasti.

Mutta millainen sitten on Tampereen teatterin versio? Hyvin erilainen, vaikka toki se lähtöteksti on sama. Dramatisointi ja ohjaus on Mikko Kanniaisen käsialaa. Tämä esitys jätti hetkittäin hieman hämmentyneen olon, koska neljättä seinää rikottiin jo heti alusta alkaen. Näyttelijä Antti Tiensuu tulee lavalle ihan omana itsenään, höpisee aikansa ja vasta sitten alkaa päähenkilö Pekaksi. Yleisölle kommentoidaan "omana itsenään" muutenkin pitkin matkaa ja lopuksi kaikki heittävät roolinsa pois ja palaavat vielä kertaamaan mitä kenellekin tapahtui.

Tämmöinen lähestymistapa on yleistynyt paljon suomalaisessa teatterissa tänä syksynä, enkä ole lainkaan varma pidänkö siitä. Toki minä tiedän mennessäni katsomaan esitystä, että se on näytelmä, mutta en välttämättä halua tulla muistutetuksi siitä pitkin iltaa. Haluan elää ja hengittää sitä näytelmää ja sen tunnelmaa, enkä tulla jatkuvasti muistutetuksi että tuossa nuo näyttelijät nyt puhuvat arkiminässään ja nyt ne taas sukeltavat rooliinsa takaisin. Tämä oli siis pieni ongelma, henkilökohtainen toki, eikä varmaan suurinta osaa katsojia häiritsevä.

Tiensuu esittää siis Pekkaa, mainostoimistoheppua jolla ei tunnu olevan oikein otetta elämäänsä. Pienet takautumat lapsuuteen kertovat meille että isä hylkäsi perheensä pojan ollessa kolmevuotias. Hammaslääkärikäynnillään Pekka törmää veljeensä Eskoon (Esa Latva-Äijö) jonka olemassa olosta ei ollut aiemmin tietoakaan. Yhdessä miehet alkavat etsiä kadonnutta isäänsä. Tämä matka vie heitä pitkin maailmaa, ja aina löytyy uusia sisaruksia ja sukulaisia. Juurien löytämisen lomassa kumpikin oppii itsestään myös uutta. Siinä missä Pekka on rento ja vähän huithapeli, niin Esko on kaavoihinsa kangistunut ja aikamoinen tosikko. Mutta niin vaan hänkin löytää Thaimaasta elämäänsä muutakin sisältöä kuin hammaslääketieteen ihanuuden. Hienoa katsottavaa kummaltakin näyttelijältä, varsinkin Latva-Äijö on oivallinen jäyhänä hammaslääkärinä. Mari Turunen on aivan hurmaava monikulttuurisiin liittoihin sotkeutuneena räväkkänä lähiömutsina! Ja rakastan Ritva Jalosen toinen toistaan äijämäisempiä pikkurooleja. Varsinkin tämän Arvo Kirnu on varsinainen aussijäärä. Mari Posti ja Veera Tapanainen täydentävät isoa hahmokavalkadia.

Tempo on paikoitellen aika nopeaa ja antaa siten hieman hätäisen vaikutelman. Ei meillä kai ole mihinkään kiire; 2,5 tuntia kuitenkin aikaa. Mikko Saastamoisen lavastus on pelkistettyä ja aika tylyäkin, ja hyödyntää myös Elina Warstan suunnittelemaa kirjan graafista ilmettä.

Komediahan tämä Juurihoito on, mutta monenlaisia teemoja juurettomuudesta, isäsuhteesta, suvun tabuista, siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta ehditään myös käsitellä. Tampereen teatteri tekee taas kerran hyvää perusteatteria! Esityksiä toukokuun puoliväliin asti.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Katoava maa / Tampereen teatteri 14.2.2017

Taas yksi näytelmä muistisairauksista, eikö näitä ole jo nähty? On kyllä, asia on hyvin ajankohtainen teatterimaailmassa tänä päivänä. Mutta siihen on syynsä. Nimittäin asia on hyvin ajankohtainen oikeassakin maailmassa, ja tokihan teatteri peilaa sitä. Ja asia on varsin monelle ihmiselle hyvinkin omakohtainen ja läheinen. Eri asia sitten on haluaako arkeaan teatteriin pakeneva muistisairaan läheinen katsoa aiheesta näytelmää. Aika monen olen kuullut sanovan että haluaa viihteeltä ihan muuta ajateltavaa kuin läheisen sairauden.

No, minulla ei (ainakaan vielä) ole ihan välittömässä lähipiirissä muistisairauksia, joten se ei ollut estämässä minua tältä katsomiskokemukselta!

Kohtsillään 35-vuotistaiteilijajuhliaan (tarkemmin 12.3.) viettävä Ritva Jalonen on tehnyt tänä talvena Tampereen teatterissa pari todella upeaa ja mieleenpainuvaa roolia. Tyttö ja varis-näytelmän reppana Säde ja Patriarkan Virpi Harju olivat molemmat napakymppejä. Ja sitten tämä Katoava maa vielä siihen jatkumoksi. Tällä kertaa Jalonen on Helena, muistisairauden kanssa kamppaileva rouva. Taas kerran häikäisevän hienoa työtä. Helenan mielialat vaihtelevat, kuten myös muistamisen tasot. Nuoruus ja varsinkin puolison tapaaminen ja suhteen alkuvuodet ovat paremmin mielessä, nykyaika tuntuu katoavan nopeammin mielestä. Helenan ääni puhuu muistista saarena, ja ajatus on niin kaunis ja surullinen, että uppoudun siihen pitkäksi aikaa. Lopulta Helena on niin hauras, että tuntuu että hän katoaisi puhaltamalla pois. Mikä roolityö Jaloselta!

  

Satu Rasilan kirjoittama näytelmä on haikea ja surumielinen, ja menneisyyden ikäviäkin asioita käsittelevänä aika rankkaa katsottavaa hetkittäin. Mutta sitten siellä on ihania huumorin pilkahduksia, arjen ilon hetkiä. Se lämpö ja rakkaus millä tavalla Aarne (Esko Roine) puolisoaan hoitaa ja  tästä välittää. Tämä on sitä vastamäkeä mihin he myös lupautuivat papin sanoessa aamenen vuosikymmeniä aiemmin. Toki vastamäkiä on ollut ennenkin, mutta niistäkin on selvitty. Nyt ollaan tässä ja nyt, ja pidetään toisesta huolta. Pariskuntaa nuorempina esittävät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu. Varsinkin Mettänen on taas kerran upea; raikasta ja taitavaa työtä. Nuoren Helenan toiveet ja haaveet - ja elämän realiteetit näkyvät kaikki Mettäsen kasvoilta.

Tykkään kovasti miten aikatasot limittyvät ja lomittuvat Anna-Elina Lyytikäisen ohjauksessa. Välillä nuori Helena tai Aarne jää paikalle seuraamaan vanhemman minänsä olemista lavalla, tai päinvastoin. Välillä tanssitaankin sen muistojen ihmisen kanssa. Helenalla kun menevät aikatasot ja ihmiset yhtä suloisesti sekaisin. Sellainen lämpö ja rakkaus ja hellyys välittyy katsomoonkin. Mietin itsekin paljon vanhenemista näin lapsettomana ihmisenä; kuka minusta huolehtii kun olen vanha ja mahdollisesti muistisairaskin? Helena on onnekas että hänellä on muistojen lisäksi myös Aarne tukena ja turvana, vaikka näin ei aina olekaan ollut. Kipeätkin muistot pyrkivät nykyhetkeen ja tuntuvat tapahtuvan taas uudestaan. Helenan mielialat vaihtelevat seksihulluudesta synkkyyteen ja mustasukkaisuuteen. Tässä menossa ei moni jaksaisi.

  

Tampereen teatterin Frenckellin näyttämö on taidokkaasti lavastettu (kiitos Marjatta Kuivaston). Katsomo on aseteltu kahta puolta, niin että lavan "takana" istuu pieni osa porukkaa. Keskiössä on sänky ja molemmilla puolilla kaikenlaista tavaraa ja huonekalua ja taulua. Pikkuhiljaa ja huomaamatta nekin katoavat, kuin Helenan hatarat muistot. Ja itse ainakin huomaan katsovani seinää "olikos tossa äsken kello" ja epäileväni omaa muistiani aluksi... Näin se ehkä Helenastakin tuntuu. Jäljelle jää tasainen siniharmaa pinta, mistä kaikki muistot ovat hiipuneet pois. Ja ne nuoren Helenan ja Aarnen vaatteet ja rekvisiitta, nam!

Ei voi sanoa että tämä olisi valoisa näytelmä, ja poistun katsomosta oudon haikeana ja hiljaisena. Jotain tässä kuitenkin oli. Ehkä minunkin pitäisi oppia elämään vielä enemmän tässä ja nyt, ilman että jatkuvasti odottaa jotain, kuten Helena ja Aarne nuorempina: loppuisi lapsen itku tai kunhan velka vähenee. Elämä on NYT ja se kannattaa elää, ennenkuin kaikki pyyhkiytyy pois. Ja kuten Helena sanoo: "vanhana saa vituttaa, nuorena ei".


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.