Näin lokakuussa Turun kaupunginteatterin erinomaisen version, ja siinä mielestäni Big Daddy ja Big Mama olivat tarinan keskiössä. TTT:n versiossa taas heidän nuorempi poikansa Brick ja tämän vaimo Maggie ovat ne keiden ympärille kaikki kietoutuu. On mahtavaa että vaikka kaksi isoa teatteria tekevät saman näytelmän näin lähekkäin, niin versiot ovat erilaiset kuin yö ja päivä. Tottakai teksti on pääsääntöisesti sama, mutta ei ihan kuitenkaan. Kaikki muu sitten eroaakin. Ei saisi verrata kahta erilaista tuotantoa, mutta väkisinkin sitä mielessään vertailee. Ei huolta, sillä pidin molemmista kovasti.
Heti aluksi tehdään selväksi yksi asia eli Brickin ja tämän pelikaverin Skipperin suhteen laatu. Näemme puolialastoman pelaajan nojaamassa sänkyyn, olutta pullon suusta juoden, pelipaitansa heitettynä rennosti sängyn päätyyn. Toinen mies lähestyy, sanattomasti ottaa oluthuikan, ja sitten miehet suutelevat. Ja poistuvat yhdessä, selkeästi onnellisina ja raukeina ja tyytyväisinä. Brick ei muuten koko näytelmän aikana näytä yhtä onnelliselta kuin tässä; hän ei luo pitkiä katseita vaimoonsa eikä kosketa tätä hellästi.
Tämän hyvin intiimin ja sensuellin kohtauksen jälkeen on katsojan ehkä vaikea ymmärtää miksi Brick jatkuvasti kiistää suhteensa Skipperiin (tai lähinnä heidän suhteensa intiimiyden). Kunnes lopulta hänelle selviää totuus. Hän on itsekin uskonut omiin valheisiinsa. Tämä Brickin sisäinen kamppailu ja tuska, ja lopulta tietynlainen seesteisyys, tai asioiden hyväksyntä ja luovuttaminen, on Murasen tulkinnan yksi oleellinen puoli. Vai oliko alkukohtaus vain Brickin mielikuvitusta?
Miten isän charmikkaasta suosikkipojasta ja lupaavasta urheilijasta tuli murheensa viinaan hukuttava ja kaikki tunteensa kieltävä/piilottava mies? Brickin silmissä Skipperistä on tullut suorastaan myyttinen hahmo, joka vainoaa häntä päivin ja öin, ja jonka vain se viinasta saatava "pään naksahdus" voi auttaa häivyttämään. Kun Big Daddy ahdistaa poikansa seinää vasten ja puristaa totuuden tämän juomisen taustoista... Niin, mitä se sitten auttaa? Mutta yllättävän tarkkanäköinen Big Daddy on poikansa ja tämän ongelmien suhteen.
Näytelmässä käsitellään paljon miehisyyttä; mitä kaikkea se pitää sisällään tänä päivänä. Tässä tarinassa miehen asema perustuu valehtelulle ja valheille. Brick valehtelee itselleen, ja kaikille muillekin. Koko perhe ja lääkäri mukaanlukien valehtelee Big Daddylle ja Big Mamalle isän terveydestä. Kun salaisuudet paljastuvat, Big Maman ainoa toive on että Brick ja Maggie saavat lapsen, koska sitä Big Daddy haluaisi. Mistä tämmöinen "lapsi kyllä paikkaa parisuhteen ongelmat" ajattelu kumpuaa, en ole koskaan käsittänyt? Mutta toki lapsihan se kaiken pelastaisi; Brick lopettaisi juomisen ja puuvillaplantaasi saisi oivan perijän lapsenlapsesta. Ja Big Daddyn kuolemattomuus Brickin lapsen kautta olisi taattu (mitä siitä että tällä on jo viisi lastenlasta vanhemmasta pojastaan Gooperista). Big Daddy taitaa nähdä itsensä nuorempana Brickissä. Kun Big Mama toteaa jossain vaiheessa Brickin olevan isänsä poika, niin ymmärrän, että niinhän se onkin. Brick on omaksunut monet käyttäytymismallit isältään, vaimon kohtelemisesta alkaen.
Lapsettomuus hiertää ennen kaikkea Maggieta, varsinkin kun ärsyttävällä kälyllä Maella on jo kuudes tulossa. Maggien oma asema perheessä ei olisi enää niin epävarma jos olisi edes yksi lapsi "turvana". Koko perhe tuntuu tietävän syyn lapsettomuuteen, ja mikäs ihme se on. Tässä huushollissa kun seinilläkin on korvat, kuten todetaan monessa kohtaa. Taitavalla valosuunnittelulla ja paperinohuilla sermeillä saadaan luotua kyttääviä varjoja Maggien ja Brickin makuuhuoneen ulkopuolelle. "Sinä olet lapseton ja mun poikani juo" toteaa Big Mama miniälleen. Ja suolaa lapsettomuuden haavoihin lisää myös Maggien ajatus siitä että kaikki muut miehet haluavat häntä (mukaanlukien Skipper) paitsi oma siippa.
Heidi Kiviharju tekee yhden hienoimmista rooleistaan koskaan. Hänen Maggiensa on sensuelli ja hemaiseva, mutta myös herkän haavoittuva. Lapsettomuus satuttaa. Kiviharju tuo Maggien ristiriidat ja ongelmat esille taitavasti. Se alun pitkä ja paatoksellinen monologi, bravo! Myös Tuukka Huttunen on aivan erinomainen Brickin haastavassa roolissa. Kaikki pidätetyt ja tukahdetut tunteet, inho vaimon kosketukseen, rentous ja ilo Skipperin kanssa; kaikki näkyy pienissä eleissä ja ilmeissä. Kädet puristuvat nyrkkiin. Ja jotenkin se alistuneisuus lopussa - millään ei ole enää mitään väliä. Aivan mahtavaa että Huttunen on saanut näin ison draamaroolin, koska komedioissa hän on näyttänyt kyntensä jo niin moneen kertaan. Sitäpaitsi pelkkään pyyhkeeseen ja kipsiin sonnustaunut Tuukka on myös ilo silmälle.
Odotin kovasti Juha Mujetta ja Tuire Saleniusta Big Daddyn ja Big Maman rooleissa, eikä tarvinnut pettyä kumpaankaan. Loistavaa työskentelyä! Kummallakin kuitenkin tuntuu olevan pieni sordiino päällä, eli näyttelivät vahvat roolinsa vähäeleisemmin kuin odotin. Kiinnostava ohjauksellinen ratkaisu. Ja joskus vähemmän on enemmän. Kyllä Tuire Salenius saa pienillä eleillä ja ilmeillä kerrottua sen tuskan mitä hän tuntee (se sormien vääntely!). Mutta on se Big Daddy vaan niin kamala mulkvisti että oksat pois.
Samuli Muje on nysväkkä Gooper, joka lopussa ratkeaa ottamaan drinksunkin, kun kaikki tuntuu menneen pieleen. Ja osaahan se tämä nuorempikin Muje karjaista! Tämän tosi ärsyttävänä Mae-vaimona loistaa Miia Selin. Ehkä paras itkupotkuraivari näyttämöllä koskaan, ainakaan aikuisen esittämänä! Tämä pariskunta on kiltti ja kunnollinen, mutta taka-ajatuksena on kaapata koko tila haltuun. Paha vaan kun Big Daddy tuntuu inhoavan koko perhettä. Se Big Daddyn ilme kun lapset laulavat onnittelulaulua!!!
Pastori (Jari Leppänen) ja tohtori (Matti Pussinen-Eloranta) ovat kumpikin kuin korppikotkia. Taustalla häälymässä mutta kun vaara uhkaa ja jotain tartteisi tehdä (esimerkiksi tukea perhettä) kumpikin liihottaa tiehensä. Valtteri Lehtisellä on kaksi pientä (mutta tärkeää) roolia. Skipper näyttäytyy alkukohtauksen lisäksi taustalla häilymässä muutaman kerran, Brickin muistoissa. Ja perheen palvelijana hän vilahtaa näyttämöllä myös pikaisesti.
Reija Hirvikosken moderni lavastus yhdistää punaista, valkoista ja mustaa. Brickin ja Maggien huonetta ympäröivät ohuet seinät, joita saadaan läpikuultavaksi valoilla. Lavan takaosassa leijuvat isot hopeanväriset jättimäiset joulukuusen koristeköynnökset. Lavastuksen värejä myötäilee myös Marjaana Mutasen loisteliaat puvut. Se Maen vihreä ja Maggien punainen, ooh! Siinä missä lavastus on minimalistista ja dramaattistakin, puvut henkivät ajattomuutta, mutta myös kaikuja 50-luvulta. Ja naisten korskeat korkeat kampaukset myös, (jotka ovat Pepina Grönholmin käsialaa). Vaikka tavallaan ollaan tässä ajassa (mauttomine Make America great again juhlahattuineen) niin se side sinne näytelmän syntyvaiheen aikaan on säilytetty pienissä yksityiskohdissa. Ja kuinka alussa ollaan viimeisen päälle siloiteltuja ja huoliteltuja, ja pikkuhiljaa kulissit alkavat rapautumaan, ja sama näkyy niin kampauksissa, puvuissa kuin lavastuksessakin. Hienoa!
Rakastin musiikkia tässä. Sekä alun sensuelli versio House of the Rising Sunista (kun Brick ja Skipper suutelevat) ja lopussa Close to You. Molemmat sopivat tunnelmaan ja tekstiin erinomaisesti. Ja kun Brick laulaa "heidän biisiään" toisen näytöksen alussa, nyyh ja niisk. Niklas Vainion luomiin ääniin kiinnitin huomiota. Ovien paiskomisäänet, ja äänen kummallinen vääristyminen hetkittäin (Brickin päässä?). Mun muistikirjassa lukee: äänisuunnittelu = iso sydän.
Tämän nähtyäni ymmärrän hyvin miksi Kissaa ei esitetä valtavalla Suurella näyttämöllä. Suurista teemoistaan ja suureellisuudestaan huolimatta tämä on hyvin intiimi näytelmä. Ja siksikin sopii Eino Salmelaisen näyttämölle erinomaisesti.
Ehkä koko Kissa kuumalla katolla tiiviistyy tähän Maggien lauseeseen: ”Se, että elää yhdessä jonkun kanssa, se voi olla yksinäisempää kuin jos eläisi kokonaan yksin – jos se, jota rakastaa, ei rakasta sua”.
Työviksen Kissa herätti minussa monenlaisia tunteita ja tätä tekstiä kirjoitin ja muokkasin ja hioin päivätolkulla. Useimmiten käy niin että suurimman vaikutuksen tehneet näytelmät ovat kaikkein vaikeimpia saada paperille. Tai siis... niiden herättämiä ajatuksia ja tunteita on vaikea pukea sanoiksi. Prosessointi kestää. Siksi tämä kirjoittaminen venyi. Kiitos Miika ja koko Kissa-tiimi!
Suosittelen lämpimästi kaikille erinomaisesti tehdyn draaman ystäville. Ei Kissa ns. helppo näytelmä ole, päinvastoin, mutta ah niin tyydyttävä. Ja bonuksena tämän jälkeen sitä voi olla ihan kiitollinen omasta suht tavallisesta perheestään.
Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
