Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille / Törnävän kesäteatteri 22.7.2022

Jaahas, uuden musikaalin kantaesitys, ja minä en tiedä tästä mitään! No, en nyt niin väitäkään seuraavani Broadwayn kaikkia tuulia ja musikaaliskeneä, paitsi korkeintaan toisella silmällä joskus. Mutta sitäkin hauskempaa on mennä katsomaan ihan tietämättömänä ja avoimin mielin! Uskon että tämä työryhmä ei mitään luokatonta meille esittäisikään.

Seinäjoen kesäteatteri Törnävällä on profiloitunut muutamassa vuodessa tuoreilla musikaalikomedioiden (vai komediamusikaalien?) kantaesityksillä. Mahtavaa! Spamalot ja Something Rotten aloittivat, ja nyt Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille jatkoi samaa linjaa. Samoja tekijöitä taas sieltä löytyy: Mikko Koivusalo tehnyt oivallisen suomennoksen, Jani Uljas loihtinut monipuolisesti muuntautuvan lavastuksen... Vaikka ohjaaja on joka kesä vaihtunutkin, niin hyvin samansuuntaiset esitykset on saatu aikaan. Tällä kertaa asialla on Mikko Kouki.

Alkuperäisteksti on Robert L. Freedmanin ja Steven Lutvakin käsialaa ja musikaali sai ensi-iltansa Broadwayllä 2013, voittaen useita Tony palkintojakin. Kaikki alkaa vankilasta, eletään 1900-luvun alkua. Nuori mies alkaa kertomaan tarinaansa, ja siitä miten hän kiven sisään päätyi. Tämä köyhä nuori mies on Monty Navarro, jonka äitikin menee vielä kuolemaan. Mutta sitten käykin ilmi että Monty on äitinsä kautta sukua D'Ysquithin mahtimiehille ja -naisille. Valitettavasti vain hänen ja jaarlin tittelin välissä on useampikin perheenjäsen. Joten eikun tuumasta toimeen, jospa he siitä yksitellen kupsahtaisivat pois... Mukana on toki mehevä kolmiodraama, mitä mielikuvitusrikkaampia murhatapoja, eksentrisiä sukulaisia ja vähän muitakin ihmisiä. Välillä intoudutaan laulamaan, musikaalissa kun ollaan. Ja loppu on... jos ei nyt onnellinen ja ainakin mielenkiintoisen kutkuttava!

Mikael Saari on oikein kelvollinen nuorena Montynä. Sopivasti pilkettä silmäkulmassa ja lavakarismaa, sekä tietenkin hieno ääni! Toisaalta aika kamala hahmo Monty kuitenkin on, sellainen herrasmiesketku, millä riittää karismaa hurmata naisia. Katsojia myös! Silti tällä kertaa show'n varastaa Tuomas Uusitalo, joka muuntautuu joka ikiseksi D'Ysquith-suvun jäseneksi! Mikä heittäytymiskyky ja monipuolinen ote! Se minkä hän lauluäänessä ehkä Saarelle häviääkin, niin juuri tämä monipuolisuus on valttia. Yhtä pieteetillä (ja nopeilla vaihdoilla) hän tekee suulaan viinaanmenevän papin, mehiläishullun maalaismiehen, superinnokkaan hyväntekijän, majuri-bodarin, pankkiirin, lavadiivan jne roolit. Toinen toistaan hulvattomampia tyyppejä nämä. Ja kummasti saman näköisiäkin... En muista Uusitaloon törmänneeni teatterin lavoilla aiemmin, mutta toivottavasti näen jatkossa. Hän tuo tähän esitykseen pitkälti sen huumorin jolla musikaalikomedia lunastaa sen komediaosuuden.

Esityksessä on myös useampi kiinnostava naisrooli. Montyn pyrkyrimäisenä on-off tyttöystävänä Sibellana aina niin ihana Linda Hämäläinen ja potentiaalisempana emäntäehdokkaana Reeta Vestman (mikä nauru!). Molemmat upeaäänisiä ja karismaattisia. Myös Katriina Sinisalon neiti Shingle ja Sonja Pajunoja monissa pienemmissä rooleissaan jäävät mieleen erinomaisina laulajina. Lisäksi Marika Huomolin jaarlin vaimona teki vaikutuksen. Ja hyvin sherlockholmesmainen Scotland Yardin tarkastaja Pinckney (Arne Nylander) oli kanssa hauska. Mainitaan sitten loputkin porukasta: Helena Puukka, Antti L J Pääkkönen ja Julius Martikainen urakoivat kauhean monta roolia kukin.

Monista musikaalikuvioista tuttu Jussi Vahvaselkä vastaa musiikin tuotannosta. Livebändiä ei Törnävällä nähdä, vaan musiikki tulee nauhalta. Lutvakin sävellykset ovat ihan kelpo musikaalikamaa, mutta yksikään biisi ei jää mieleen pidemmäksi aikaa. 

Elina Vättö on suunnitellut upean epookkipuvustuksen taas kerran. Sibellan pinkki look ja kaikki brittiherrojen asut ovat mykistäviä. Monta erilaista asukokonaisuutta tähän on tehty, kesäteatteriksi huiman iso satsaus. Koreat kampaukset ja maskeeraukset on suunnitellut Petriina Suomela, aikamoinen homma niissäkin. Jouni Prittisen koreografiat ovat välillä melko vauhdikkaita, joukkokohtaukset muutenkin olivat näyttäviä.

Henkiin heräävä maalaus jaarlin kartanossa oli hieno! Ja jaarlin illalliset ne vasta kiinnostava tilaisuus onkin. Paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia lavastuksessa, puvustuksessa ja ihmisten toiminnassa. Puhumattakaan kekseliäistä tavoista millä murhata perimysjärjestyksessä edellä oleva...

Niin, mitä tästä nyt sitten muuta sanoisi? Kerrassaan valloittava esitys ja ammattimaisesti toteutettu, tietenkin. Silti hieman tyhjä olo jäi, vähän turhan höttöä ehkä. Oivallista kesäteatteria, ja ehkä tätä voisi katsoa ihan sisätiloissakin. Mutta kuten niin monet muutkin uuden polven musikaalit: musiikista ei jää mitään mieleen. 

Ensi kesänä Seinäjoella mennään Xanadun pop/diskomaailmaan, taas yhden uuden musikaalin kantaesityksen merkeissä. Mennään vaan! Muutamassa vuodessa Törnävällä on onnistuneesti profiloiduttu uusien musikaalien esityskenttänä, ja se toki jatkukoon.

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suomen hevonen / Pyynikin kesäteatteri 20.7.2022

Sirkku Peltolan kirjoittama Suomen hevonen on kyllä yksi nykynäytelmäkirjallisuuden klassikoista, siitä ei ole epäilystäkään. On siis mainiota että se nähdään nyt myös Pyynikin kesäteatterissa, kierrettyään varmaan Suomen kaikki isommat ja pienemmät kesäteatteripaikat vuosien ajan. Ja vieläpä niin että Peltola itse ohjaa. Viime vuosina Pyynikillä on nähty aika vaihtelevantasoisia juttuja, joten nyt luvassa mainio teksti.

Vaikka näytelmä on kirjoitettu jo vuonna 2001, niin yllättävän ajankohtainen se on vieläkin, siis suurilta teemoiltaan. EU-liittymiset ja markka-ajat on toki ohitettu, mutta noin niinkuin pääpiirteittäin; kyllä hyvä teksti koskettaa ja liikuttaa aina. Tämä on siitä ovela näytelmä että katsoja siirtyy itkusta nauruun ja takaisin aika soljuvasti. Kimurantit perhesuhteet sovitettuna yhteiskunnalliseen kritiikkiin on Peltolan tavaramerkki.

Näin tämän Tampereen työväen teatterissa 2005, ja on riemastuttavaa nähdä miten osa näistä alkuperäisistä näyttelijöistä on vielä mukana. Aimo Räsänen huikentelevaisena Kai Kotalana, Tuire Salenius tämän kärsivänä äitinä Ailina ja Miia Selin reippaana Jaanana. Edelleen kaikki rooleissaan kuin kotonaan (no toisaalta näitä rooleja he esittivät kaikki jatko-osatkin). Tällä kertaa mainion äidin saappaisiin astuu Mari Turunen, ja aika taitavasti hän vanhan rouvan roolissa sanaileekin. Juhani Laitala on Lassi, ex-vaimonsa ja ex-anoppinsa kanssa asuvana maatalon isäntä. Teija Auvinen on tämän uusi naisystävä ja Petra Ahola taas KK eli Jaanan rempseä kaveri. Siinäpä se porukka sitten onkin, täydennettynä oikealla suomenhevosella, joka meidän näytöksessämme oli Kopsahovin Clara. Kovin pieni rooli heposella kuitenkin oli, mutta pääsi sentään estradille.

Kaitsu on vähän luuseri, semmoinen peräkammarinpoika, joka haaveilee isoista rahoista ja karttelee kouluja ja työntekoakin. Oiva suunnitelma rahdata Suomesta vanhat hevosraiskat Sisiliaan teuraaksi ja saaduilla rahoilla ostaa moottoripyörä. Jotenkin hän saa puhelahjoillaan isänsäkin mukaan tähän hullutukseen, ja tämä hankkii naapureilta vielä lisää hevosia. Mitäpä EU-Suomessa vanhoilla hevosilla tekisikään ja kun kohta niiden teurastuskin hankaloituu, uudesta hautaúsmaksusta puhumattakaan. Kyllä Harmo joutaa lähteen kun ei oo enää mitään funktioo, niinkuin Kaitsu asian esittää. Tästä alkuasetelmasta lähtevät tapahtumat niinsanotusti laukalle.

En muistanutkaan miten surkuhupaisaa on Kotaloiden lihatalkoot kun hevosrekka ajaakin ojaan ja miten vaikeaa Lassilla on hevoslihapullien syönti. Peltolan teksti on niin hersyvää ja napakkaa, mutta samaan aikaan vähän tragikoomistakin. Jotenkin on kuvaavaa miten Lassilla ja Aililla on tuvassa omat vesisangot. Ja mikro arkkurahoineen on mummun. Ihminen näemmä sopeutuu monenlaiseen elämään, Lassikin tottuu asioiden salailuun perheen naisväeltä. 

Hannu Lindholm on toteuttanut lavastuksen hyvinkin realistisen näköisillä tulosteilla. Siinä on niin maitolavat kuin ulkorakennukset. Toki Kotaloiden tupa on ihan "perinteinen" lavastus eikä vain kulissi. Aluksi katsoin tulostettuja lavasteita vähän säälien, eiväthän ne sovi lainkaan Pyynikin luontoon! Mutta kyllä ne sopivatkin, kun silmä hieman tottui. Yllättävän realistiset ja kolmiuloitteiset. Marjaana Mutasen puvut henkivät 2000-luvun alkua ja vähän junttimaista maalaismeininkiäkin. 

Kaitsun harrikka-ajot ryyditetään sopivalla musiikilla: Ace of Spades ja Easy Livin' raikaa Pyyynikillä mehevästi. 

Näyttelijät ovat kyllä oivallisia kaikki, mutta jotenkin Tuire Saleniuksen lakoninen Aili iskee sydämeeni eniten. Hän on katkera monestakin asiasta, mutta eteenpäin on silti mentävä. Jos yksi elämän kohokohdista on ollut Lucia-neidon rooli silloin joskus nuorena...

Ihana oli palata näiden hahmojen pariin taas pitkästä aikaa. Loppu oli peltosmaiseen tapaan katkeransuloinen. Huumori on mustaa ja välillä tulee miettineeksi saako tälle edes nauraa. Surku ja sääli tulee näitä ihmisiä, mutta sitten taas toisaalta, itsepähän ongelmansa ovat luoneet. Lassi siksi että lähtee mukaan kaikenlaiseen poikansa hömpätykseen, eikä täytä EU-papereita. Ja Kaitsu tietenkin siksi kun on vähän ketale. Kukapa vanhempi ei halua auttaa lapsiaan ja painamaan villaisella tämän töppäyksiä. Sisilia hiljennetään mummun arkkurahoilla, vaan milläpä mummu sitten haudataan kun Repinkin siivutetaan. Voi näitä! Uskon että tämä toimii oikein mainiosti myös heille keille Kotaloiden sakki on ihan tuntematon perhe.

Esityskuvien copyright Katri Dahlström
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kun lesket... empivät / Tuiskulan kesäteatteri 5.7.2022

Taas kerran toistan itseäni kun totean että Tuiskulan kesäteatteri on Suomen kesäteatterien aatelisjoukkoa! Kesä toisensa jälkeen tämä yhteen hiileen puhaltava monikymmenpäinen joukko hurmaa katsomokaupalla ihmisiä. Lähihistoriaan ja lähiseuduille sijoittuvat näytelmät ovat hauskoja, täynnä erilaisia ihmiskohtaloita ja erittäin viihdyttäviä. Ja mikä esiintyjäsakki! 

Tänä vuonna paikallinen mestari Pekka Saaristo on kirjoittanut (ja ohjannut) mehevän näytelmän sodanjälkeisestä ajasta, leskistä, jälleenrakentamisesta, evakoista ja näiden monenkirjavista ihmissuhteista. Mukana on tuttuun tapaan muhevia joukkokohtauksia, Jari Levyn musiikkia, ja bonuksena ihana suomenheppakin!

Regina Isotalo (oivallisen napakka Virpi Vähätalo) emännöi leskenä isohkoa taloa ja pitelee kaikkia naruja tiukassa otteessaan. Kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa tytärtä räväkämpi Saara (sopivan vauhdikas Tiia Sillanpää) ja rauhallisempi Salli (Meeri Kimppa) kapinoivat ja siinä otetaan välillä aika tiukastikin yhteen. Äiti kun pitää heitä ilmaisina työmyyrinään. Molemmilla tyttärillä on omat mieskuviot ja pikkuhiljaa muitakin itsenäistymisjuttuja. Taloudessa asuu myös Reginan isä, Fransu-pappa (aivan mielettömän hyvä Veikko Salo) jolla on hulvattomia verbaalisia heittoja asiaan jos toiseenkin. Lisäksi on tulevaa ja menevää palveluskuntaa, mm. juonikas Maire-karjakko (Reetta Hulmi) - joka aiheuttaa monenlaista konfliktia. 

Talon pihapiirissä kaikki sitten pyöriikin, on huutokauppaa (eikun auksoonia) ja riiuureissuja, Ameriikan vieraita ja vähän muitakin vieraita. Välillä tuntuu että Isotalolla on vilkkaampi liikenne kuin Helsingin rautatieasemalla. Vieraista ja kylänmiehistä ehkä tärkeimpinä ison lapsilaumansa kanssa kylille muuttanut evakkoleskimies Eino (aina yhtä loistava Juha Kulmala), emännän musisoiva eksä Toivo (mainio Aapo Uotila) ja viinaanmenevä sukulaismies (joka kerta hurmaava Tomi Hulmi). Monenlaisia ja kaikenikäisiä leskirouvia mahtuu myös kuvioihin, vuokralla asuva Irma (Irina Kaukinen) heistä etunenässä. Susanna Salo-Kimppa laulaa hienosti leskiopettajan roolissa. Kyläläisissä on kyllä monta herkullista hahmoa; lääkäri sporttisine puolisoineen, lupsakka huutokauppameklari (anteeksi, auksoonin meklari) topakoine vaimoineen, ikäneito ompelijatar jne. 

Lisäpisteet muuten kaikille hienoista murteista ja toki Saariston Pekalle niiden kirjoittamisesta! Tämä on asia mihin olen monena vuotena kiinnittänyt huomiota. Sanailu on tuttuun tapaan nasevaa, hauskaa ja kunkin henkilön suuhun sopivaa. Nauratti erityisesti "En tunne miestä sano Ketola Jeesusta" Fransu-papan sanomana. Vesilahden Krääkkiön kylästä tuleva äidinpuoleinen sukuni käyttää tätä paljon! Tarina etenee hyvin ja henkilöiden taustoista paljastuu uusia asioita. Loppukin on realistisen kiva eikä mikään siirappinen, missä kaikki saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Sirkka Salo on puvustanut ison joukon ihmisiä, ja ei voi kuin ihmetellä valtavaa vaatevalikoimaa ja kenkiä, hattuja ja muuta rekvisiittaa. Pienimmissäkin osissa esiintyvät on puvustettu pieteetillä ja ajan hengessä. Myös Kari Krusbergin ja Veikko Salon lavastus kotiseutumuseon miljöössä toimii, ei ole paljoa taaskaan tarvittu mitään ekstraa, kun valmiit rakennukset palvelevat kokonaisuutta niin hyvin. Vanhat polkupyörät ovat ihania, ja niillä kyllä ajellaankin edes ja taas.

Tänä vuonna yksi eniten hykertelyä aiheuttanut juttu olivat aivan hulvattoman hauskat ja hauskasti toteutetut välimusiikkinumerot viihdyttävine koreografioineen! Ihan huippua! 

Tuiskulan sakissa on monta todella karismaattista ja lahjakasta esiintyjää, lapsista iäkkäämpiin. Laskin loppukiitoksista peräti 11 lasta. Koko Tuiskulan koneisto lipunmyynnistä väliaikatarjoiluihin (itse esityksestä puhumattakaan) on kuin hyvin öljytty moottori: ei mitään turhaa ja ylimääräistä vaan kaikki pelaa just eikä melkein. Kyllä se sivuvaunullinen EMW moottoripyöräkin aina käynnistyi.

Lämmin kiitos taas Tuiskulaan ja ensi kesänä nähdään!

Kuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sarkia - häivähdyksiä / Romulan taiteellinen teatteri 4.7.2022

Tunnustan että runoilija Kaarlo Sarkia on jäänyt minulle hieman vieraaksi, monen muun suomalaisen runoilijan tavoin, vaikka likipitäen naapurikylällä onkin syntynyt ja asunut. Se oli yksi syy miksi halusin nähdä tämän Romulan taiteellisen teatterin ja Sastamalan opiston yhteisen esityksen hänen elämästään. Ja kyllä kannatti! En pelkästään oppinut paljon uutta Sarkian elämästä, mutta sain kuulla myös hienoja säkeitä hänen runoistaan. Ja lisäksi kaupan päälle sai vielä upean elämyksen kauniissa kesäillassa.

Sarkia - häivähdyksiä oli nimensä mukaisesti kokoelma välähdyksiä ja palasia Sarkian elämän vaiheista, pieniä kurkistuksia eri ikäisen Sarkian maailmaan. Esitys alkoi opastetulla kävelyllä Kannarin kansakoululta ja matkan varrella kauniin vanhanaikaiseen asuun pukeutunut opas kertoili meille Sarkian elämän pääkohdat ja teokset. Näin sivistyneinä pääsimme Sarkia-näyttämölle luonnonhelmaan, ja heti meidät tempaistiin mukaan väkijoukon määrätietoiseen kävelyyn, runon kaikuessa kaiuttimista. Heti ensimmäiseksi täytyykin kiittää Jaakko Karjulaa ja Friida Lahtivirtaa ääniasioista. Esityksen aikana saimme niin kauniita runonsäkeitä kuin vaikkapa huilunsoittoa ja tuulen huminaa. 

         

Muutoin pienet kohtaukset tarjosivat kurkistusikkunan moniin tärkeisiin, ja ehkä ei niin tärkeisiinkin kohtiin niin nuoren Kaarlon kuin vanhemmankin miehen elämään. Kuinka hän opettelee lukemaan ja leikkimään, kolttostelee ja keppostelee. Lukee, uppoutuu kirjoihin, ja on kielellisesti lahjakas - onneksi tulee mahdollisuus käydä kouluja ja opiskella. Hieman vakavamielinen, pohdiskeleva, introvertti. Jäyhä ja ajoittain hieman ulkopuolinen, Sellaisen kuvan minä miehestä saan.

Kohtausten tekstit ovat Panu Rajalan kirjoittamia ja runot tietenkin Sarkian itsensä. Kati Juurikka ja Jaakko Karjula ovat ohjanneet monikymmenpäistä joukkoa ja taitavaa työtä on tehty. Pieniä huumorinpilkahduksia on aina välillä, varsinkin poikien viinankeittokohtaus hykerryttää. Ja monenlainen skoijaaminen. Mutta sitten on paljon vakavaa tekstiä, ei silti onneksi ryppyotsaista. 

Katsomo on käännetty nurinpäin, eli istumme siinä missä esiintyjät yleensä ovat, ja esiintyjät siroavat pitkin vanhoja pengerrettyjä penkkejä ja muuallekin. Sarkia-näyttämö on siitä hieno paikka että ympäröivä metsä ja luonto on helppo ottaa mukaan esitykseen, ja niin nytkin. Metsästä ryömii ihmisiä ja muurin takana puuhökkelikulissit kaatuvat.

Karoliina Nikitin on tehnyt puvustuksen kanssa ison työn. Kauniita kenkiä myöten kaikilla on hienoja 1900-luvun asuja. Näyttelijät vaihtuvat välillä aika lennossakin, mutta on hieno ratkaisu pitää Sarkian esittäjä aina valkoisissa. Näyttelijät ovat kyllä vallan mainioita, kaikki nuoremmat lapsetkin. Erityisesti mieleen jäi Amanda Skogsin roolityöt niin rehtori Sarastona kuin Uuno Kailaana. Muhevaa näyttelemistä. 

On hienoa että Romulan taiteellinen teatteri tekee jatkuvasti omaleimaisia ja tinkimättömän hienoja esityksiä, perinteisestä kesäteatteriperinteen valtavirrasta poikkeavia. Tämäkin oli raikas, runollinen ja romanttinenkin tuulahdus. Lisäksi erityisen kivaa on sekin, että esintyjien sukupuolilla ei ole väliä, vaan miesten ja naisten roolit ovat sopusuhtaisesti sekamelskassa.

Esitykset ehtivät jo 10.7. loppumaankin, mutta Kaarlo Sarkian tiimoilta on Kiikassa paljon nähtävää.

Sarkia - häivähdyksiä oli seesteisen kaunis, runollinen ja hieman haikeamielinenkin. Ikänsä keuhkotaudin varjoissa viettänyt Sarkia kuoli aivan liian nuorena, mutta ehti julkaista neljä runokokoelmaa ja jonkun verran käännöksiäkin. Ehkä hän olisi voinut elää romanttisessa suhteessa Uuno Kailaan kanssa jonain toisena aikana, tai Suomen ulkopuolella, jos olisi saanut elää neljääkymmentäkolmea ikävuottaan vanhemmaksi. Ainakin niin haluaisin uskoa ja toivoa.

Kuvien copyright RTT:n jäsenet, oppaan kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Metsän morsian / Nokian kesäteatteri 3.7.2022

Tänä kesänä Nokian kesäteatterilla nähtiin taas ihkaomaa tuotantoa, eikä vanhaa suomileffan sovitusta. Heli Pitkänen on kynäillyt suomalaiseen kansanperinteeseen ja mytologiaan nojaavan Metsän morsian -näytelmän, ja vielä ohjannutkin sen. Ja kerrassaan upeasti suomalainen suoluonto oli tuotu Kennonnokalle! Tarina oli kuin olikin hieman suomifilmimäinen, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Metsän morsiamen päähenkilö on nuori paimentyttö Piritta (Emeliina Virtanen), joka palkataan uuden metsänvahdin (Eero Väätäinen) lampaita kaitsemaan. Suuren ja köyhän perheen tyttärenä Piritta on tottunut vaatimattomaan ja nuhteettomaan elämään ja hänellä on hyvin läheinen luontosuhde. Metsän kuuset kuiskivat hänelle ja hän nukkuu mielellään niiden suojeluksessa. Kun Piritta sitten kohtaa metsään muuttaneen edellisen metsänvahdin Pauluksen, niin se on menoa. Paulus (Lauri Pelander) jätti hyvän virkansa ja asuu nyt robinhoodmaisesti suolla, yhdessä henkipattojen ja irtolaisten joukon kanssa. Tämän epämääräisen joukkion niskoille on hyvä laittaa kaikki "kunnon ihmisille" tapahtuneet vastoinkäymiset, ja epäilläänpä myös Pauluksen muuttuvan isoksi harmaaksi sudeksi. Näytelmässä on siis kunnon kolmiodraaman ainekset, kun metsänvahti huomaa tarvitsevansa vaimoa ja Piritan köyhä isä on enemmän kuin tyytyväinen varakkaaseen vävyyn. 

Täytyy sanoa että Emeliina Virtanen on kyllä nappivalinta päärooliin. Sopivasti luonnonlasta ja vietonta paimentyttöä roolissa ja hieno lauluääni; se on just eikä melkeen Piritta!

    

Oman lusikkansa soppaan tuo vallesmannin topakka rouva (Marja Sorjonen) ja tämän yhtä topakka tytär Johanna (Jannina Heiman). Molemmat ovat päättäneet metsänvartijan olevan oiva sulhoehdokas, kun kerran edellinen eli Paulus ei Johannaa huolinutkaan. Eikä ihme, sellainen niskojennakkelija on kyseessä. Mutta eipä tunnu huolivan uusikaan metsänvahti, ei vaikka Johanna (ja äitinsä) kaikkensa yrittävät. Kyllä on niin äidin kuin tyttären roolitukset kohdallaan, aivan hykerryttävän kamalia riivinrautoja.

Metsän morsian tarjoilee ajankohtaisia teemoja: suhtautuminen susiin näyttää olevan 1800-luvun lopulla aivan yhtä ristiriitaista kuin tänäkin päivänä. Samoin asenteet syrjäytyneisiin, työkyvyttömiin ja muihin yhteiskunnan sivullisiin. Jos riista katoaa metsästä, niin eikö voisi katsoa peiliin eikä syytellä henkipattoja? Ihmisen ja luonnon yhteiselo on tärkeä näkökulma, jota Paulus koittaa opettaa myös muille. Olemme kaikki yhtä, eikä ihminen ole luonnon yläpuolella.

Metsänvahdin talossa elättinä asustaa myös vanha muori (Pirjo Lammi), joka toimii yhdyssiteenä ns sivistyneen maailman ja suolla asuvan joukon välillä. Paulusta kohtaan hänellä on äidillisen lämpimät tunteet. Metsässä asustaa myös Mykkä-Viljami (Leo Pöri / Peetu Hoseus) joka kommunikoi hienosti eläinten kanssa, ja keppostelee hauskasti muutenkin. Kylällä on toki monenlaisia (aika ärsyttäviäkin) asukkaita; uteliaat kylännaiset ja likipitäen yhtä utelias metsästäjäkolmikko. Kun metsänvahti ajaa juoruakat suolle, niin katsomo hörähtää nauruun yhteen ääneen.

Tekstissä on paljon huumoria ja hauskoja juttuja. Välillä mieleen pulpahtaa Aino Kallaksen Sudenmorsian, välillä Kalevala tai Robin Hood (vaikkei tässä rikkaita ryöstetäkään). Ja sitten taas ne vanhat suomifilmit monenlaisine draamoineen. Kansanperinnejuttuja ja vanhaa metsätietoa on mukavasti mukana, hieman ehkä yliluonnollisenkin sorttisia asioita. Kyllä entisaikaan osattiin monenlaisia keinoja, vähän noituuttakin.

Kuten Nokian kesäteatterin perinteisiin kuuluu niin Sami Varvio oli säveltänyt uutta musiikkia tähänkin näytelmään, Pitkäsen Helin sanoituksiin. Musiikit tulivat nauhalta, mutta esiintyjät lauloivat kyllä livenä. Ja hienosti lauloivatkin! Hieman oli ongelmia mikrofonien kanssa, joten muutama repliikki meni välillä ohi korvien. Jaakko Pimperin äänisuunnittelu muutoin oli kivaa kuunneltavaa; lintujen ja luonnon äänet toivat korville iloa. 

Ja kerrassaan hienon suon pitkospuineen ja savuineen on Huillan Tapsa rakentanut. Siinä on useampi neliömetri kunttaa raahattu jostain. Ja pisteenä iin päällä myös suon lähde. Hienosti suo sulautuu maisemaan ja koko ympäröivää metsää hyödynnetään hienosti. Ja vielä nätti savupirttikin. Tuttuun tapaan Heli Roininen vastaa puvustuksesta. Ja niissä on kyllä nähty vaivaa. Erityismaininta neljän kuusen upeista puvuista ja Pirittan jälkimmäisestä hääpuvusta. Kiitos myös taitavasta maskeerauksesta Jannina Heiman, Mari Huvi ja Milja Leppänen.

Suo jää, ihmiset vaihtuu. Niinhän se on että luonto saa yleensä viimeisen sanan. Nyt sen viimeisen sanan sai vallesmannin rouva, mutta ehkä hänkin jo hieman seestyi ja tunnusti luonnon, ja oikean rakkauden, mahdin. Kiitos Metsän morsiamen väki.

Kuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.