Tuiskulan kesäteatteriTuiskulan kesäteatteri viettää tänä vuonna juhlavuottaan. 50 vuotta on erittäin kunnioitettava ikä mille tahansa taideinstituutille. Juhlavuoden kunniaksi ohjaaja Pekka Saaristo on laatinut Paula Havasteen neliosaisen Vihat-kirjasarjan pohjalta hienon näytelmän Köyliösaaren Kertte. Ensimmäistä kertaa sukelletaankin hieman kauemmas historiaan Tuiskulan näyttämöllä. En ole lukenut näitä Havasteen kirjoja, mutta 1200-luvun Suomessa ja naapurimaissa liikutaan, ja päähenkilö Kertte on vahvatahtoinen nainen joka joutuu monenlaisiin paikkoihin. Oiva linkki Tuiskulan seutuihin saadaan Kerten ja puolisonsa Larrin tarinasta - siitä mistä Kerten maanpako alkaa.
Saaristo on taas kerran hyödyntänyt oivallisesti tuiskulalaisten isoa porukkaa. Mukana nähdään kaikenikäisiä, kirjaimellisesti vauvasta vaariin. Se on yksi Tuiskulan valtti; että mukaan mahtuu kaikki! Yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Kaikki eivät ole näyttelijöinä kirkkaimpia tähtiä, tai laulajinakaan, mutta se ei haittaa menoa lainkaan. Kukin kykyjensä mukaan ja lopputulos on joka tapauksessa onnistunut. Tässä vaiheessa esityskautta näytelmä on jo hioutunut ja homma toimii.
Kerten tarina käydään läpi eri kertojien toimesta, joka on toimiva ratkaisu. Itseoikeutetusti hän saa aloittaa ja päättää tarinansa, mutta väliin mahtuu muitakin kertojia; raajarikko veli Sule (Niilo Härkälä) ja ruotsalainen huono nainen Pirkit (Virpi Vähätalo). Tapahtumat alkavat Köyliön maisemissa, mutta pääsemme Tukholmaan ja Tallinnaankin ennen kuin Kertte monien vaiheiden jälkeen palaa kotikonnuille, lähteäkseen taas.
Tuiskulan torpparinmuseon tutut rakennukset saavat taas toimia monena, mutta nyt on mukana myös näppärästi kiskoilla siirtyvät lavastuskankaat vanhaa Tukholmaa ja Tallinnaa markkeeraamassa. Oiva ratkaisu! Kolmikko Kari Krusberg, Veikko Salo ja Sirkka Salo vastaavat lavastuksesta ja pitää vielä mainita hieno vanhan Tallinnan maalaus, jonka on tehnyt nuorta Kertteä esittävä Seela Kimppa. Ja on mukaan mahdutettu purjevenekin!
Näyttelijäjoukosta edukseen erottui aikuista Kertteä sielukkaasti tulkitseva Tiia Sillanpää. Tosi hienosti hän tuo topakan ja aikaansaavan Kerten persoonan esiin. Kertte on vahva naisrooli, ja hienoa että nainen on toiminnallinen pääosan esittäjä. Pidin kovasti myös Kerten isää ja myöhemmin piispan käskynhaltijaa Pärtyä näyttelevästä Ari-Matti Mätöstä. Hän sai molempiin aika vastenmielisiin hahmoihin sopivaa särmää. Aikuista Larria näyttelevä Tomi Hulmi taitaa oivasti myös ärrää sorauttavan roolinsa. Johanna Toivanen-Perko on oivallinen parantaja-Tannan fyysillisessä roolissa. Piispan päällikkö salskea Arimo (Riku Rokka) veisi jalat alta muiltakin kuin Kerteltä, vaikka hänestäkin löytyy ikävämpiä puolia myöhemmin.
Myös Osmi (Timo Mäntyranta) on oivallinen rooli, rehti kauppamies viimeiseen asti. Arimon äiti on kyllä aikamoinen riivinrauta ja Inkeri Marttila häntä hienosti tulkitsee. Suurin osa rooleista on pienehköjä, mutta yhtä tärkeitä. Lapsia ja nuoriakin esityksessä on iso liuta ja varsinkin pieni Elvi Sillanpää hurmaa koko yleisön kaksoisroolissaan Mimerkana ja Usvana.
Kansanperinne, taikausko, enteet ja loitsut olivat vahvasti mukana 1200-luvun Suomessa. Hienosti Saaristo niitä elementtejä käyttää esityksessä, kuten myös varmaan jo Havaste kirjoissaan. Kertellä on kyky nähdä vainajia eli kalmoja ja lapsuudestaan asti hänellä on oma kalmo-ystävä Utu-tyttö (Reetta Hulmi). Utu-tyttö on kujeileva samalla tavalla kuin Shakepearen Kesäyön Unen Puck. Välillä hän pilkkaa Kertteä, mutta kun ero on edessä, muuttuu haikeaksi. Kaikki eivät kalmoja näe, joten Arimossa Kertteä ehkä osittain viehättää tämän vastaava kyky. Kristinusko tekee tuloaan myös Suomen perukoille, ja sitä tuova piispa Henrik kohtaa Larrin kirveestä loppunsa. Kertte takertuu kuitenkin vanhoihin tapoihin ja uskomuksiin, eikä niistä suostu luopumaan.
Esitys on myös monikielinen, mikä antaa oman hauskan lisänsä. Piispa Henrik puhuu ruotsia kuten toki myöhemmin myös Tukholmassa kuullaan. Ja Osmi miehineen viroa, tai tässä tapauksessa sekakieltä että katsojat ymmärtäisimme paremmin. Tai saattoihan se kieli 1200-luvulla ollakin tämänkaltaista sekoitusta, suomen ja viron välillä.
Sirkka Salon puvustusta pitää myös kiittää. Kymmeniä erilaisia asuja ja vaikutteita on otettu myös muinaispuvuista eli autenttisista lähteistä. Myös korut, huivit ja muut somisteet ovat vaikuttavia. Iso työryhmä on ollut pukuja toteuttamassa, heille kaikille iso kiitos. Ei nämä hommat yksin suju. Tuiskulan yhteisöllisyys näkyy tässäkin asiassa.
Mukaan mahtuu myös huumoria, mutta ehkä hieman vähemmän kuin aiempien vuosien näytelmissä. Erityisesti nauratti Papu ja Pojat -yhtyeen Westerlund-biisistä riimi pappi on präst ja hevonen on häst. Tosin siihen sanoitukset tehnyt J. Karjalainen nappasi sen varmaan varhaisesta suomenkielen oppikirjasta, mutta miten vanha riimitys kyseessä onkaan. Kenties jo tosi varhainen, Kerten aikainen?
Tuttuun tapaan Jari Levy on säveltänyt musiikkia, tällä kertaa kansanlaulupoljentoista. Mukana on myös vanha virolainen sävelmä Illos neio! Erilaiset ääniefektit, kuten eläinten äänet, toimivat myös hyvin.
Kyllä Tuiskulaan on aina mukava tulla katsomaan esityksiä ja imemään itseensä rippunen sitä yhdessä tekemisen meininkiä. Tulee sellainen lämmin tunne, että melkein tekisi mieli muuttaa tänne ja tulla osaksi tätä kesäteatteriperhettä. Jään innolla odottamaan mihin historialliseen ajanjaksoon sukellamme ensi kesänä.
Esityskuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
