Kun lesket... empivät / Tuiskulan kesäteatteri 5.7.2022

Taas kerran toistan itseäni kun totean että Tuiskulan kesäteatteri on Suomen kesäteatterien aatelisjoukkoa! Kesä toisensa jälkeen tämä yhteen hiileen puhaltava monikymmenpäinen joukko hurmaa katsomokaupalla ihmisiä. Lähihistoriaan ja lähiseuduille sijoittuvat näytelmät ovat hauskoja, täynnä erilaisia ihmiskohtaloita ja erittäin viihdyttäviä. Ja mikä esiintyjäsakki! 

Tänä vuonna paikallinen mestari Pekka Saaristo on kirjoittanut (ja ohjannut) mehevän näytelmän sodanjälkeisestä ajasta, leskistä, jälleenrakentamisesta, evakoista ja näiden monenkirjavista ihmissuhteista. Mukana on tuttuun tapaan muhevia joukkokohtauksia, Jari Levyn musiikkia, ja bonuksena ihana suomenheppakin!

Regina Isotalo (oivallisen napakka Virpi Vähätalo) emännöi leskenä isohkoa taloa ja pitelee kaikkia naruja tiukassa otteessaan. Kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa tytärtä räväkämpi Saara (sopivan vauhdikas Tiia Sillanpää) ja rauhallisempi Salli (Meeri Kimppa) kapinoivat ja siinä otetaan välillä aika tiukastikin yhteen. Äiti kun pitää heitä ilmaisina työmyyrinään. Molemmilla tyttärillä on omat mieskuviot ja pikkuhiljaa muitakin itsenäistymisjuttuja. Taloudessa asuu myös Reginan isä, Fransu-pappa (aivan mielettömän hyvä Veikko Salo) jolla on hulvattomia verbaalisia heittoja asiaan jos toiseenkin. Lisäksi on tulevaa ja menevää palveluskuntaa, mm. juonikas Maire-karjakko (Reetta Hulmi) - joka aiheuttaa monenlaista konfliktia. 

Talon pihapiirissä kaikki sitten pyöriikin, on huutokauppaa (eikun auksoonia) ja riiuureissuja, Ameriikan vieraita ja vähän muitakin vieraita. Välillä tuntuu että Isotalolla on vilkkaampi liikenne kuin Helsingin rautatieasemalla. Vieraista ja kylänmiehistä ehkä tärkeimpinä ison lapsilaumansa kanssa kylille muuttanut evakkoleskimies Eino (aina yhtä loistava Juha Kulmala), emännän musisoiva eksä Toivo (mainio Aapo Uotila) ja viinaanmenevä sukulaismies (joka kerta hurmaava Tomi Hulmi). Monenlaisia ja kaikenikäisiä leskirouvia mahtuu myös kuvioihin, vuokralla asuva Irma (Irina Kaukinen) heistä etunenässä. Susanna Salo-Kimppa laulaa hienosti leskiopettajan roolissa. Kyläläisissä on kyllä monta herkullista hahmoa; lääkäri sporttisine puolisoineen, lupsakka huutokauppameklari (anteeksi, auksoonin meklari) topakoine vaimoineen, ikäneito ompelijatar jne. 

Lisäpisteet muuten kaikille hienoista murteista ja toki Saariston Pekalle niiden kirjoittamisesta! Tämä on asia mihin olen monena vuotena kiinnittänyt huomiota. Sanailu on tuttuun tapaan nasevaa, hauskaa ja kunkin henkilön suuhun sopivaa. Nauratti erityisesti "En tunne miestä sano Ketola Jeesusta" Fransu-papan sanomana. Vesilahden Krääkkiön kylästä tuleva äidinpuoleinen sukuni käyttää tätä paljon! Tarina etenee hyvin ja henkilöiden taustoista paljastuu uusia asioita. Loppukin on realistisen kiva eikä mikään siirappinen, missä kaikki saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Sirkka Salo on puvustanut ison joukon ihmisiä, ja ei voi kuin ihmetellä valtavaa vaatevalikoimaa ja kenkiä, hattuja ja muuta rekvisiittaa. Pienimmissäkin osissa esiintyvät on puvustettu pieteetillä ja ajan hengessä. Myös Kari Krusbergin ja Veikko Salon lavastus kotiseutumuseon miljöössä toimii, ei ole paljoa taaskaan tarvittu mitään ekstraa, kun valmiit rakennukset palvelevat kokonaisuutta niin hyvin. Vanhat polkupyörät ovat ihania, ja niillä kyllä ajellaankin edes ja taas.

Tänä vuonna yksi eniten hykertelyä aiheuttanut juttu olivat aivan hulvattoman hauskat ja hauskasti toteutetut välimusiikkinumerot viihdyttävine koreografioineen! Ihan huippua! 

Tuiskulan sakissa on monta todella karismaattista ja lahjakasta esiintyjää, lapsista iäkkäämpiin. Laskin loppukiitoksista peräti 11 lasta. Koko Tuiskulan koneisto lipunmyynnistä väliaikatarjoiluihin (itse esityksestä puhumattakaan) on kuin hyvin öljytty moottori: ei mitään turhaa ja ylimääräistä vaan kaikki pelaa just eikä melkein. Kyllä se sivuvaunullinen EMW moottoripyöräkin aina käynnistyi.

Lämmin kiitos taas Tuiskulaan ja ensi kesänä nähdään!

Kuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kotomaan vaaran vuaret / Tuiskulan kesäteatteri 30.6.2019

Yhden välivuoden jälkeen taas Tuiskulan kesäteatterilla - ja nyt harmittaa etten viime kesänä lähtenyt. Niin kiva fiilis jäi taas tämän porukan tekemisestä. Ja jäi askarruttamaan että seurattiinko viime kesänäkin Kotomaan porukoiden vaiheita. Nimittäin 2017 oli vuorossa Entäs nyt Kotomaa! jossa oltiin vuodessa 1923, ja aikaharppaus vuoteen 1944 tuntuu isolta.

Nytpä Pekka Saaristo toi samat tyypit taas lavalle, ja vähän muita kaupan päälle. Kotomaan vaaran vuaret sijoittuu toisen maailmansodan jälkimaininkeihin. Kotomaan maisemiin saapuu evakkoja, ja aseitakin pitäisi kätkeä - ja pirtin pihalla lappaa jos jonkinlaista tyyppiä.

Saariston valttina on punoa valtakunnan tapahtumia pienen köyliöläisen kylän ja sen ihmisten elämään. Katsojat löytävät historiallisten tapahtumien siivittäminä samaistumispintaa pienestä ihmisestä. Henkilöitä on lavalla kymmeniä ja jokaiselle siis taatusti joku tuttu hahmo. Mukana on suuria tunteita ja draamaa, mutta myös herkistymisen aiheita ja paljon huumoria. Lasten esittämä Hämä-hämähäkki venäjäksi tulkattuna, ja siitä takaisin Suomeen, oli kyllä huikean lystikäs (ja samalla aika karmaiseva) kohtaus. Eri murteita sulassa sovussa ja paljon kiinnostavaa paikallishistoriaakin. Enpä tiennyt että Köyliöönkin tuli yli 700 evakkoa!

Tämän historiallisen aspektin lisäksi nuoremmatkin katsojat voivat miettiä siirtolais/pakolaiskysymyksiä tämänkin päivän näkökulmasta. Olivatko Porkkalasta lähteneet enemmän suomalaisia kuin Karjalan evakot? Ja jotenkin pienten koululaisten oppikirjojen sensurointi oli häkellyttävää ja sai miettimään ylipäätään historian kertomisen tapoja. Kuka sen määrittää minkälaista historiaa kerromme ja käsittelemme?

Kotomaan Viku (aina loistavassa vedossa oleva Juha Kulmala) vaimonsa Annan (Susanna Salo-Kimppa) eivät tunnu saavan hetkenkään rauhaa. Ensin pihaan pölähtää perheineen mainio isäntä Räisälästä eli Eino Vesalainen (lupsakan leppoisa Panu Thessler) ja näiden mukana salaperäinen Inkeri-neiti (Tiia Sillanpää). Ja pihapiiriin perustetaan myös tilapäinen koulu, jota vetämään saapuu toinen salaperäinen neito Mailis (Annica Laine) - ja mikä lienee naisen siviilisäädyn tila, kun mahakin kasvaa? Varsin kiinnostuneita asiasta on lottakolmikko etunenässään Elma Saario (ihana Sirkka Salo). Eihän sitä sinunkauppojakaan voi tehdä ennenkuin selviää onko nainen neiti vai rouva. Lotilla taas on tarvetta piilottaa paperinsa ja pukunsa, järjestön lakkauttamisesta vihiä saatuaan. Samaan syssyyn suuliin halutaan kätkeä parit pystykorvat panoksineen.

Lemmenkuvioitaikin nähdään, kuinkas muuten. Niissä mukana säätämässä on kätensä menettänyt sukulaismies Viljo Ylikylä (Niilo Härkälä), joka vastaa esityksen perikesäteatterimaisesta kännikohtauksestakin. Hersyvän roolin tekee myös aseita etsivää konstaapelia antaumuksella esittävä Pentti Vuotila. Varsinkin lopussa kun tämä Valpon nimissä touhuaa, mustassa pitkässä takissaan ja lierihatussaan, tulee mieleen kaikki mahdolliset leffapahikset. Myös Ari-Matti Mättö petollisen lupsakkaana Valvontakomission venäläispomona hykerrytti.

Myös Tomi Hulmi kirjoja "varastavana" tyyppinä - joka palauttaa ne kyllä kunhan "sivistyneet ajat palaavat Suomeen" on taas mainio. Ja sitten on ihastuttava Porkkalan evakkorouva, jota Eila Laine tulkitsee sydämellisesti. Lapsinäyttelijät olivat myös oivallisia - varsinkin pieni Veikka (Touko Hulmi) ja Börje (Aarre Hulmi). Näiden mainittujen lisäksi estradilla vierailee lukuisa joukko muita taidokkaita esiintyjiä.

Kunhan on asetarkastuksista, lotista, koulun alkamisesta ja vielä asutuslautakunnan edustajien vierailustakin selvitty, odottaa vielä yksi yllätysvierailu kotomaalaisia. Amerikkaan muuttanut Juhanna-sisko (Johanna Toivanen-Perko) palaa miehensä ja tyttärensä kanssa Amerikasta runsaiden tuomisten kera. Riemukas ja toiveikas loppu siis.

Mikit välillä hieman pätkivät ja välillä rätisevät, mutta ei mahda mitään. Muutama hyttynenkin katsomossa lenteli, mutta nämä kuuluvat kesäteatteriin.

Mukavana bonuksena voitin keväällä teatterin Facebook-sivujen kilpailusta teatterin historiikin, jonka sain nyt lippujen yhteydessä itselleni! Aikamoinen rutistus kyläyhteisöltä tämäkin; varsinkin kirjoittaja Susanna Salo-Kimpalta.

Tuiskulassa viehättää kovasti myös yhteisöllisyys ja talkoohenki. Autot parkkeerataan ihmisten pihoihin ja tie poikkaistaan esitysten ajaksi. Väliajalla sorruin taas makkaraan (no en ollut syönyt mitään koko päivänä) ja se olikin oikein maistuvaa (Kivikylän Huiluntuhti) ja munkkiin myös.

Torpparimuseo on siitä oivallinen kesäteatteripaikka että mitään muita lavasteita ei tarvita. Pihapiiri ja rakennukset toimivat hyvin, vuodesta toiseen. Esityksessä nähtiin myös upea menopeli, eli Ford Standard Fordor vuosimallia 1939!

Kiitos taas Tuiskulaan - teette ihan esimerkillistä työtä kesäteatterien saralla! Tänne on aina niin mukava ja kotoisa palata.


Kuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lallis / Rauman kaupunginteatteri 3.2.2018

Lähtökohtaisesti jukebox-musikaalit ei ehkä ole ihan mun juttuni, mutta kyllä niitäkin kohtuuhyviä on tullut nähtyä vuosien varrella. Rauman teatteri vakuutti mut syksyllä upealla Rakastunut Ryti -esityksellään. Ja vaikken koskaan ole Lallintalolla Köyliöllä itse käynytkään, niin onhan se nyt ihan legendaarinen keikkalava kaikille yhtään musiikkiasioita seuraaville. Ja kokoontumispaikkana lähiseutujen nuorille noin muutenkin. Oivallinen idea siis, tehdä musikaali juurikin Lalliksesta! Täkynä mukaan oli napattu pitkän linjan musiikkimies Pauli Hanhiniemi!

Nooh, Osku Valveen ja Otto Kanervan kynäilemä juonihan on erittäin höttöinen. On kapinallinen teinityttö Katja, jonka tiukkapipoiset konservativiivanhemmat haluavat tälle siivon ja tylsän poikaystävän ja joka itse hinkuaa vaan porilaisen punkkari-luuseri-Timon perään. Tämä notkuu Lalliksella, harrastaa bänditouhuja ja sekoilee. Tässäpä se. Mukana häärää Katjan isän hammaslääkäri/metsästäjäkaveri, Timon parit Lallis-kaverit, Lalliksen musikaalinen talonmies, isän palkkaama hämärä yksityisetsivä, paras kaveri Tellu sekä parhaana kaikista muka-uskonnollinen pianonsoitonopettaja rouva Käsnänen!

Musiikkivalintojen punainen lanka..., oliko sitä? Ensiajatuksena on että biisien takana olevat artistit ovat esiintyneet joskus Lalliksella. Mutta näinköhän nää kaikki ois käyny? Isoin osa ainakin! Koska musiikkia löytyy monelta kovalta kotimaiselta J. Karjalaisesta Juiceen ja Sielun Veljistä Yöhön. Kolmatta Naista tottakai (oikeasti yksi illan huippukohtia oli Pauli Hanhiniemi laulamassa Oi Suomen nuoria!), mutta myös Reino Helismaata ja Jukka Kuoppamäkeä. Kun esitys kertoo keikkapaikasta ei biisien tarvitse muodostaa mitään loogista juonenkulkua. Bonuksena kuultiin uusi Pauli Hanhiemen biisi Huominen on ***ton, jona pitäisi olla Spotifyssä kuultavana. En löytänyt millään, mutta vinkatkaa jos joku löytää niin voin laittaa linkin. Nelihenkinen livebändi Perttu Suomisen johdolla soitti Lalliksen "yläkerrassa" napakasti ja aika kivoilla sovituksilla näitä tuttuja biisejä.

Esiintyjät olivat hyviä ja laulutkin sujuivat. Olipas kiva yllätys nähdä lavalla myös Mikko Töyssy, joka viimeksi hurmasi Hämeenlinnan teatterin Naisia hermoromahduksen partaalla -esityksen taksikuskina! Raisa Sorri rouva Käsnäsenä on aivan mahtava hahmo ja Sorri ottaa roolin todella haltuunsa. Tiia Ollikainen oli teinipimun roolissaan napakka ja raikas. Pauli Hanhiniemi oli hyvin paulihanhiniemimäinen (eli aikas hyvä) Lalliksen laulavana yleismiesjantusena. Köyliön laulava maanviljelijä Juha Kulmala erityisesti Katjan kunnollisena poikaystäväehdokkaana oli hersyvän huvittava.

Otto Kanervan ohjaukselta kaipasin jotain napakkuutta tai sitten se oli vain ensi-iltajännitystä. Nyt tämä oli vähän kuin iso karaokeilta. Lauantainen ensi-iltayleisö ei ainakaan innostunut rokkamaan tuoleillaan. Olihan tässä hauskojakin kohtia ja hyviä vitsejä, mutta aika vaisua oli meno enimmäkseen.

Ihan parasta (ja kamalaa) oli Helena Nykäsen kasarihenkinen puvustus, ja Oskari Löytösen lavastus. Lallintalon lautaseinä muuntuu kätevästi kodeiksi jne. Kyllä tuommoisia huusholleja ja vaatteita on nähty, puhumattakaan kampauksista (niistä kiitos Tuula Kupiainen-Koivistolle). Kamalaa toki vain sen kasarirumuuden takia. Rauman teatterin lava ei ole suurensuuri, mutta kyllä siinäkin monenlaista Sami Vartiaisen suunnittelemaa koreografiaa mahtuu vetämään.

Ei tämä Lallis nyt ihan mun musikaali ollut, mutta uskon että aika monen on. Kenelle tätä siis suosittelisin? No varmaan kaikille joilla on joku omakohtainen muisto tai kokemus Lalliksesta. Ja aika monella varmaan onkin, koska sinne tultiin aikoinaan bussilasteittain matkojenkin takaa. Nostalgiannälkään tämä onkin varmaan oiva herkkupala. Lisäksi tätä voi varman suositella myös hardcore-Hanhiniemi-faneille. Kevään esitykset alkavat olemaan aika täynnä, varsinkin viikonloput, mutta syksy on jo myynnissä. Kevyt irtiotto arjesta, sitä Lallis kyllä tarjoaa! Niinkuin nimikaimansakin oletettavasti!

Ja Rauman teatterin henkilökunta on ihana!


Kuvien copyright Harri Joensuu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakastunut Ryti / Rauman kaupunginteatteri 21.11.2017

Olen joskus vuosia vuosia sitten käynyt Rauman kaupunginteatterissa viimeksi, mutta tämän esityksen nähtyäni uskon että jatkossa käyn hieman useammin. Tapio Liinojan ja Reidar Palmgrenin kynäilemä Rakastunut Ryti on meinaan napakymppi!

Toki hieman haikeansurullisissa merkeissä menin tätä katsomaan. Tämä näytelmä jäi Antti Majanlahden viimeiseksi ohjaustyöksi, koska hän menehtyi äkillisesti vain kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa. Työryhmä jatkoi näytelmän viimeistelyn esityskuntoon teatterin taiteellisen johtajan Otto Kanervan ohjauksessa. Mutta esityksestä tuli upea kunnianosoitus Antin pitkän ja monipuolisen teatteriuran muistolle.

Omat tietoni Risto Rydin elämästä olivat vähintäänkin puutteelliset. Mutta nyt taas olen paljon viisaampi ja tämäkin aukko yleissivistyksessä on paikattu. Toki tämä on draamaa, mutta eiköhän Ryti-faktat ole kuitenkin oikeita. Esityksen nähtyäni heräsi heti hinku marssia kirjastoon lainaamaan joku hyvä yleisteos Rytistä. Lähinnä itse tiesin enemmän sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja sen seurauksista, mutta Rydin edesottamukset ennen sotaa olivat vähintään yhtä kiinnostavia.

Näytelmässä keskitytään Rydin aikuisikään, aina raumalaisen lakiasiantoimiston kautta poliittiseen uraan ja ministerihommiin sekä tietysti myös hieman presidenttiyteen. Mutta aika paljon on sitä yksityiselämääkin, vai ajatteleeko joku näytelmän nimen viittaavan kenties Rydin ulkoministerin pestiin? Ihana Gerda tulee ja herra Ryti on mennyttä miestä. Hersyvänä Gerdana nähdään Tiia Ollikainen. Tämä mukautuu, sopeutuu ja tukee miestään, omat vaikeutensa sivuun sysäten. Ollikainen kannattelee vaativaa rooliaan taitavasti. Tämän Gerda on elävä ja hengittävä nainen, ja ilman tätä naista ei Ryti varmaan olisi selvinnyt kaikista koittelemuksistaan.

On kummaa miten kaljuperuukki ja taitava maskeeraus (a'la Tuula Kupiainen-Koivisto) muuntaa näyttelijän ilmetyksi Risto Rydiksi. Jaakko Tohkanen tekee hienon, hienon roolin, ja on ulkoisestikin hyvin rytimäinen. Ne hiushaivenet kaljun yli, pienet huolitellut viikset, hieman kalamaisen kylmät silmät. Jos en tietäisi että lavalla on näyttelijä, niin menisin kyllä ihan lankaan. Tämän Ryti on pikkutarkka, sulkeutunut, estoinen ja ahdistunutkin. Gerdan tulo elämään tuo valoa ja iloa, kunhan nyt ensin saisi suunsa auki ja kosittua. Ryti tuntuu terävästä älystään huolimatta ajelehtivan pestistä toiseen, kun on velvollisuudentuntoinen ja liian kilttikin. Numeroiden kanssa hän haluaisi pelata eikä ihmisten. Oman terveytensä uhallakin hän uhraa itsensä Suomen hyväksi. Ja vielä moneen kertaan. Kyllä Tohkanen herättää Rytin ilmieläväksi ihmiseksi siinä meidän silmien alla.

Se sotasyyllisyysoikeudenkäynti aloittaa koko teoksen, ja vankilasta käsin seuraamme vuosien kulkua, Rydin muistellessa ja kertoessa tarinaansa Annikki Salmelle, luottohoitajalleen. Annikki kuuntelee, mutta myös kommentoi aika kärkkäästikin asioita. Mona Lehtola tekee hienon roolityön tässä. Ihanan topakka hoitsu!

Toinen merkittävä henkilö näytelmässä on Alfred Kordelin. Pertti Koivula on mainio tässä räiskyvän ja värikkään teollisuuspampun roolissa. Kordelinin elämä kietoutui aika oleellisesti Rydin elämään, aina siitä asti kun tämä purjehtii asianajotoimistoon ja uskoi liikeasiansa Rydin hoitoon. Värikäs ja boheemikin Kordelin oli piinkova liikemies, mutta myös avokätinen kulttuurimesenaatti (tämän kuoleman jälkeen Kordelinin säätiö on avustanut suomalaista tiedettä ja kulttuuria kymmenillä miljoonilla). Röyhkeä ja hetkittäin hieman rasittava Kordelin tunkee mukaan Rydin häämatkallekin. Koivulalla on toinenkin pieni rooli, nimittäin meedio Kahmana. Kaamean överi tyyppi tämä punaisessa samettitakissaan! Ja vielä ravintolassa: "olipas laulaja aivan Alfredin näköinen". No kas!

Kaikkia Rydin elämänvaiheita seuraillaan elävän musiikin säestyksellä. Nelihenkinen orkesteri (Timo Koskinen, Seppo Kylänpää, Arto Mäkelä ja Perttu Suominen) töröttää lavan keskellä ja soittaa taustamusiikkia, kuin ravintolan tanssibändi. Välillä aina joku esiintyjä tarttuu mikkiin ja lurauttaa biisin. Ja kyllä niitä laulutaitoisia piisaakin! Ratkaisu on toimiva ja ajan hengen mukaiset sävelet vievät tunnelmaa hyvin eteenpäin. Piano, läskibasso, rummut ja vaihteleva arsenaali puhaltimia ja haitari kuulostaa hyvältä yhdessä.

Pienessä roolissa Gerdan äitinä hehkuu Raisa Sorri, ja sitten onSorrin laulushow Pikku-Maijana! Aina yhtä charmantti Juha Kulmala urakoi tukun pienempiä rooleja: mm. hieman kömpelö Rydin yrityskumppani ja Gerdan veli Eric, kupletti-iltamissa humoristinen Paksu-Taavetti, ryhdikäs adjutanttina ja luihuinen Johan Skott, joka tulee melskaamaan Kordelinin syntymäpäiville Mommilan kartanoon, surullisenkuuluisin seurauksin. Joka roolissaan Kulmalan lavakarisma loistaa, ja onneksi hieman saamme nauttia miehen laulustakin (sitä olisi voinut kyllä olla lisääkin). Monessa pienemmässä roolissa on myös Heimo Korhonen - yhtenä niistä vitsiä kertova Theodor Mansner.

Jukka Uusitalon lavastus oli simppelin toimiva: bändi keskellä ja molemmilla puolilla kääntyvät elementit. Ne muuntuvat milloin vankiselliksi, ravintolasaliksi tai toimistoksi. Lisäksi vanhat valokuvat elävöittävät takaseinää ja vinkkaavat aina myös missä nyt ollaan. Vanhoja valokuvia on aina kyllä hienoa katsella ja varsinkin lavastuksissa.

Monipuoliset ja ihanasti ajankuvaa henkivät vaatteet on suunnitellut Elina Vättö. Erityisesti Gerdan upea Tukholmasta ostettu keltainen päällystakki sävähdytti. Tahdon! Kaikki puvut, hatut ja kampaukset ovat kyllä ihania.

Jotenkin tuntui että koin valaistumisen esityksen aikana. Tiesin juuri miksi ja miten Suomi ryhtyi sotaan, ja miksi olimme milläkin puolella. Ja miksi Ryti teki sellaisia ratkaisuita kuin teki. En enää tarkkaan muista näitä oivalluksiani, mutta hetkittäin se oli ihan selkeää kuin pläkki! Miten kahdesta pahasta oli valittava se pienempi paha.

Rakastunut Ryti tarjoaa kiinnostavan henkilökuvan ei pelkästään Risto Rydistä vaan myös Alfred Kordelinista. Tämä ei todellakaan ole mikään pönöttävä ja patsasteleva esitys, vaan kiinnostava, elämänmyönteinen, hauskakin. Ehdottomasti kannattaa nähdä, ja toivon että näin hyvään tekstiin tarttuisi joku toinenkin teatteri.

Blogini lukijoille Rauman kaupunginteatteri tarjoaa lippuedun! 5 euron alennuksen saa koodilla PMT2017, joten lipun hinnaksi tulee 22,50. Rajoituksena 2 lippua / asiakas. Koodia pääsee käyttämään verkkokaupassa ja teatterin lippumyymälässä. Koodi on voimassa 17.12.2017 asti! Kannattaa ehdottomasti hyödyttää etu ja varata liput vaikka ensi keväälle. Esityksiä on näillä näkymin 14.4.18 asti. Lipunmyynnin yhteystiedot.



Kuvien copyright Harri Joensuu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Entäs nyt Kotomaa! / Tuiskulan kesäteatteri 1.7.2017

Kolmas perättäinen kesävierailu Tuiskulan kesäteatterissa ja nyt ensimmäistä kertaa ensi-illassa. Tämän vuoden kantaesitys oli Pekka Saariston kynäilemä (ja ohjaama) Entäs sitten Kotomaa! Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1923 ja kertovat Kotomaa-nimisen talon asukkaiden elämään ja ihmiskohtaloihin. Torpparien asioita ollaan muuttamassa urakalla koko maassa, ja tämä heijastuu näytelmän henkilöihinkin. 

Kotomaassa asuu leskeksi jäänyt Juhanna poikansa kanssa; tytär asuu Tampereella ja on menossa naimisiin. Sisällissodan jälkeen vankileiriltä palannut velimies Vihtori (Viku) asuu perheineen nurkissa, mutta sisarusten välit ovat tulehtuneet (siskonmies ollut valkoisten puolella ja hukkunut). Sota, ja varsinkin vankiaika, ovat jättäneet Vikuun jälkensä, mutta kotipolttoisen kauppaaminen tuo ainakin lisätuloja, ehkä hieman ihmisarvoakin. Kylään ollaan puuhaamassa oja-auraosuuskuntaa ja häävalmistelutkin taitavat stressata Juhannaa. Ja kun se kotitalokin pitäisi jakaa Vikun kansalaisoikeuksien palattua. Ja miten kaikkeen liittyy salaperäinen amerikanenglantia vääntävä mies? Monenlaisten kommellusten jälkeen asiat saavat aika mukavan lopun sanoisin. On myös kiva kun päättävä kohtaus sitoo langat yhteen.

Näyttelijät osaavat hommansa ja joukkokohtaukset ovat hienoja. Samat tutut tyypit taas vastaavat taas parhaista roolisuorituksista. Johanna Toivanen-Perko on napakka ja topakka Juhanna. Emäntä, joka on kärsinyt sodassa ja yksityiselämässäkin. Raikasta ja hienoa näyttelijätyötä. Sovitteleva ja rauhallinen on sitä vastoin Vikun vaimo Anna (erinomainen Susanna Salo-Kimppa). Juha Kulmala on aina järjettömän karismaattinen ja Vikun rakastettavan rentun rooli on kuin hänelle tehty. Tosin en ole ihan varma viiksistä… Kylässä on myös runoilija/keksijä Alpertti, jota Tomi Hulme baskerissaan tulkitsee sympaattisesti. Yksi upeimmista laulajista oli kyllä Panu Thesslerin puotipuksu Tuomas. Miestä tulee kyllä aika surku, vaikka onkin vähän sellainen jörrikkä. Muutenkin tyyppi oli sympaattinen, mutta lisäksi ne hienot laulusuoritukset! Onneksi saa laulaa jopa kaksi kappaletta. Vielä pitää kehua räväkkää sentraalisantra Santraa esittänyttä Eila Lainetta ja tämän vässykkämiestä Juhankustaata (Pentti Laine), joille oli kirjoitettu todella herkulliset roolit! Myös Juhannan poika Viljo (Niilo Härkälä) oli oikein hyvä nuorena isäntänä, varsinkin flirttaillessaan siskonsa kaason kanssa.

Murteeseen täytyy ainakin ulkopaikkakuntalaisen katsojan kiinnittää kovasti huomiota, ennen kuin korva tottuu ja kielestä saa kiinni. Mutta puhe ja kieli on elämänmakuista ja soljuvaa. Jari Levyn säveltämää musiikkia on muuten esityksessä juuri sopivasti. Erityisesti Kulmalan Juhan tulkitsema punasotilasteemainen laulu oli hieno, ja ne molemmat Thesslerin esittämät.

Tällä kertaa lavastusta ei ole tarvittu; torpparimuseon rakennukset toimivat sellaisenaan. Esityksen lopussa esiin rullattavaa vanhaa valokuvajuliste luo nostalgisen sillan menneeseen. Hevoskärryä ja ihanaa vanhaa Fordia nähdään usean kerran.

Yksi hauskimpia asioita illan esityksessä oli kyllä seurata edessäni istunutta ohjaaja/käsikirjoittajaa, joka nauroi katsomossa varmaan eniten. Luulisi sitä ne vitsit kuulleen jo niin monta kertaa… Mutta toisaalta hyvä että viihdytti. Ehkä ensi-illassa olivat vielä menot ja tulot ja repliikitkin toisilla hakusessa, mutta hyvällä mallilla ollaan. Myös mikit pätkivät hieman ja tuuli (?) rahisti niitä aika tavalla.

Taas kerran iso kiitos koko Tuiskulan porukalle mukavasta teatterielämyksestä. Tuiskula on yksi niitä kesäteattereista mihin on aina ilo palata, ja missä tietää saavansa paikallishistoriallisen ja omaleimaisen esityksen. Ja vieläpä täydellä sydämellä esitetyn.

Kuvien copyright ??

Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla - lämmin kiitos!

Ps. Omat kuvat lisään ensi viikolla kun pääse kotiin vaihtokovalevyn luokse...

Tuntematon sotilas / Porin teatteri 28.1.2017

Nyt on Porissa meinaan sen mittakaavan esitys mitä Suomessa harvoin nähdään, varsinkaan sisätiloissa! Tuntematon sotilas on klassikko, mutta yleensä se tarvitsee melkoiset puitteet toimiakseen. Porilaiset ovat kääntäneet teatteritalonsa remontin edukseen, ja hyödyntäneet naapurissa sijaitsevan vanhan olutpanimon tyhjät ja avarat tilat. Tuloksena on todella onnistunut esitys.

Christian Lindroosin ohjaama ja dramatisoiva Tuntematon ei varmaan teoksena esittelyjä kaipaa? Ikonista sota- ja suomikuvastoa, jonka kaikki tuntevat, vauvasta vaariin. Erinomainen valinta Suomi 100-vuodelle, mutta kaikilla tahoilla ei olisi ollut rahkeita toteuttaa näin massiivista hanketta. Tekstiä on pakostakin karsittu ja siten saatu esityksestä kolmetuntinen. Sen jaksaa hyvin istua yllättävänkin mukavilla kokoontaitettavilla penkeillä. Kaikki ne tunnetuimmat kohtaukset ja repliikit kyllä löytyvät, tottakai. Mutta esimerkiksi Petroskoissa rymyäminen on jätetty pois, tai muistumia siitä nähdään kiljunryyppäyksen lomassa, kun Veeruska käy tanssimassa poikain kanssa.

Vanha panimo tarjoaa valtavan ison estradin, peräti kuusi kertaa suuremman kun Porin teatterin oma päänäyttämö. Syvyyttä löytyy huikea matka, ja sitä on hyödynnetty hienosti. Tämänkaltaisessa hallimaisessa tilassa, mitä ei ole teatteriksi tarkoitettu, joudutaan tekemään tavanomaisesta poikkeavia lavastuksellisia ratkaisuita. Tuntemattomassa "lava" on kokoelma erimuotoisia ja -kokoisia teräsritiläelementtejä, joita liikuttelemalla saadaan sinne väleihin myös juoksuhautoja. Ja niissä on myös nostettavia osioita, mistä saadaan näppärästi korsu. Teemu Loikaksen lavastus on yksinkertaisen nerokas. Valtavan leveän tilan sivuilla lisäksi lautaisia rakennelmia. Siinä se, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Erittäin näyttävää ja toimivaa. Muutamat irtoelementit, kuten panssarivaunu tai palava sairaankuljetusauto on toteutettu taitavasti.

Jos on lavastus todella yksinkertaisen toimiva ja kaunis, niin valaistuksesta ei voi sanoa samaa. Toimiva ja kaunis se kyllä on, mutta ei yksinkertainen. Harvoin olen nähnyt yhtä tyrmäävän upeita valoja kun tässä. Jaa, no, jossain Kalle Ropposen aiemmissa töissä ehkä. Kuten vaikkapa Espoon teatterin viime syksyn Meidän luokka -näytelmässä. Siitä muuten muistutti alussa lavan puolivälissä ollut lautaseinä, jonka takaa valot siivilöityivät katsomoon päin. Sitten seinä liukui pois, ja lava jatkui vielä melkein yhtä pitkälle. Koska lavastuksilla ei voida kauheasti kohtauksia muokata ja tiloja muunnella, niin avuksi on otettu valot. Katossa on iso määrä kääntyviä valospotteja. Jos ei muuten Tuntematon sotilas kiinnosta, niin se kannattaa nähdä edes vaikuttavien valojen takia.

Pakko nostaa hattua myös pyrotekniikasta ja ylipäätään äänistä ja tehosteista. Eturivissä istuvat saattoivat kyllä tarvitakin jaettuja korvatulppia, koska metakka oli sen verran kovaa. Tässä ammuttiinkin "ihan oikeasti". Paukkupanoksilla, mutta hylsyt lentelivät. Yhden löysin lattialta kotiinkin tuotavaksi.

  

Esityksessä oli mukana myös kaksi taitavaa muusikkoa; Aino Juutilainen sellossa ja Eliina Mäkiranta pianossa. He soittivat liki koko esityksen ajan, Sofia Finnilän musiikkia (ja oli siellä pieni pätkä Sibeliuksen Finlandiaakin ihanan uniikisti sovitettuna). Musiikki toimi upeasti kohtausten taustalla. Milloin oli aggressiivista sahausta sellolla kun taisteltiin, milloin taas rauhallisempia sävyjä. Mahtava idea ja toimi. Elävästä musiikista teatterissa saa minulta aina bonusta!

Tuntematon sotilas on ennen kaikkea ensemble-esitys. Tässä on joukko sotilaita. Porukkaa tarvitaan paljon, koska lavakin on niin valtava. Hyvin tämä sakki sen täyttää. Tottakai mm. Rokka, Hietanen, Koskela ja Lehto ovat niitä ikonisimpia rooleja, mutta jokainen sotamies täyttää paikkansa. Koskela (Vesa Haltsonen) on juuri sopivan kansanomainen upseeri; ei ihme että sotilaat hänestä tykkäävät. Se riehumiskohtaus päällystön pakeilla kiljun voimin oli hieno kohtaus! Hietanen (Pekka Hänninen) on aina jotenkin niin sympaattinen hahmo. Tämän silakanruinauskohtaus!

Ja miten matalassa rekisterissä kulkee Lehdon (Jarkko Tiainen) ääni, kuin alleviivaten tämän synkkää luonnetta. Rokka (Turkka Mastomäki) on rempseän hulvaton ja vähäeleinen Susi (Jarno Malinen) kulkee mukana kuin varjona. Muonituksesta ja vaatteista vastaava Mäkilä (Joonas-Petteri Nieminen) on aivan loistava tyyppi. Se tavaroiden paiskominen alussa - klassikko! Ja mä en edes muistanut miten hauska hahmo on Honkajoki (Ilkka Aro) jousipyssyineen. Aina tasaisen hienoja rooleja tekevä Juha Kulmala on taas hyvä muutamassa pikkuroolissaan.

Vieressäni istunut vanhempi mies säpsähtää joka kerran kun lavalla pamahtaa kovemmin. Kovemman kiroilupurkauksen jälkeen hän kysyy minulta "oliks tää nyt sitä vihapuhetta?". Vihapuheesta en tiedä, mutta se sodanvastainen sanoma on tämänkin Tuntemattoman sotilaan tärkein viesti.

Hatunnosto porilaisille panimotilan muokkauksesta toimivaksi teatteritilaksi myös infrastruktuuriltaan. Ulkokontteihin sijoitettuja vessoja on riittävästi (kerrankin naisten puolelle ei tarvitse jonottaa!), lämpiötilat ovat valtavat ja katsottavaksi on myös Kari Ahosen valokuvanäyttely Kaunialan sotaveteraaneista ja lotista. Vahva panostus on myös visuaalisesti, kahvilipukkeita ja kahvikuppeja myöten. Ja myynnissä on myös t-paitoja! Sotainvalidit ja -veteraanit saattajineen pääsevät katsomaan ilmaiseksi.

Teatteribloggaaja Pasi maksaa narikkamaksua

Narikka hieman sumppuuntuu esityksen jälkeen, kun koko 500+ paikkainen katsomo tyhjentyy siihen eteen. Narikan ja kahvilan henkilökunta on myös pukeutunut esityksen henkeen! Siniset vessakontit on piiloteltu lauta-aidalla. Ensi-illassa oli pihalla upeat jätkänkynttilät ja valonheittimet. Todella hienon näköistä! Ainoa kriitiikkini kohdistuu munkkirinkilän 7 euron hintaan (onneksi en nauti mitään väliaikatarjoiluita yleensäkään).

Yleisötilojen pöytä, mihin valuu steariinia kynttilöistä

Tuntematon Sotilas on suurella tunteella ja taidolla tehty. Sellainen esitys mitä tullaan kevään mittaan katsomaan bussilasteittain ympäri maakuntaa ja muuta Suomeakin. Perushyvää teatteria, tarpeeksi tuttua ja turvallista, mutta niin hyvin tehtyä, että lämpimästi voin suositella. Menkää Poriin!


Esityskuvien copyright Janne Alhonpää
muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Olavi Virta -musikaali / Porin teatteri 14.10.2016

Olavi Virta ei ole mikään mun suosikkiartisti, kuten ei kukaan muukaan iskelmä/humppagenren edustaja. Ei hän suinkaan kuitenkaan ole sieltä mistään inhokkipäästä, eli ihan hyvää musiikkia, omassa lajissaan. Miten ihmeessä sitten tulin lähteneeksi Poriin katsomaan hänestä tehtyä musikaalia? No, siihen on yksi vastaus: Juha Kulmala. Mutta palataan tähän aiheeseen tuonnempana.

Heikki Paavilainen on käsikirjoittanut ja ohjannut tämän Olavi Virta -musikaalin Porin teatterille. Sinällään aika tyypillinen elämäkertaesitys, että käydään läpi herran vaiheet syntymästä kuolemaan. Tapahtumien kuljettajana ja kommentaattorina on vuoroin nuorempi Ola (Kim Willman) ja vuoroin vanhempi (Marko Honkanen). Välillä yhtäaikaakin. Siinä sivussa kuulemme vajaat parikymmentä Virran tutuksi tekemää hittiä. Kaikkea tätä säestää tyylikäs 6-henkinen orkesteri, kapellimestarinsa Seppo Tynin johdolla.

Opin paljon uutta (no en alun alkujaankaan ollut kovin perehtynyt Virran elämään, ks. ensimmäinen lause tässä jutussa) mutta ihmeekseni tosi monta kappaletta oli kovin tuttua. Ehkä ne kumpuavat jostain kansakunnan kollektiivisesta musiikkitajunnasta. Ehkä olen viettänyt lapsena niin monta juhannusta ja kesäiltaa meillä maalla, missä aikuiset aina jossain vaiheessa iltaa alkoivat Juhanin haitarin säestyksellä laulamaan näitä. Mene ja tiedä, mutta kivalta ne kyllä kuulostivat!

Ei tainnut Ola olla kovin helppo ihminen ja taiteilijaelämä lienee rankkaa. Mutta ei se lehdistökään häntä ihan silkkihansikkain kohdellut - "laulava lihapulla" taisi saada kritiikkiä ihan aiheettakin.

Kaikki lavalla myös näytti oikein hienolta. Ja lava, nimenomaan, tanssilavan oloinen neliö, jonka taustalla pienessä montussa orkesteri soitti. Olimme kaikki kuin jossain lavatansseissa, vaikka paikka olikin Porin Promenadikeskus. Ihmeellisiä lavasteita ei siis tarvita, vain näyttävät projisoinnit "lavan" seinustoilla.

Pakko mainita yksi kirpeänhauska kohtaus. Ola ja Unto Mononen ovat ravintolassa kiskomassa viinaa jouluaattona. Ola kaappaa kaksi naista kainaloonsa ja tokaisee: "Hyvää joulua Mononen. Mulla on täällä stereot!".

Molemmat Virrat lauloivat ja näyttelivätkin hyvin. Sivuhenkilöitä oli Olan äidistä (Anna-Maija Kokkinen) Toivo Kärkeen (Teemu Niemelä). Lisäksi mestarilliset tanssijat Jani Rasimus ja Tanja Huotari johtivat ensemblen tanssikuvioita. Tanssit olivat oikeasti hyvin näyttäviä, kiitos vaan koreografi Aleksi Seppänen. Siinä lantio pyöri ja helmat hulmusivat, kun tämä joukko pisti menemään!

Ymmärrän erinomaisesti miksi perjantai-iltapäivän kieltämättä hieman vanhemmanpuoleinen yleisö osoitti suosiotaan seisten. Nimenomaan heille tämä oli tarkoitettukin; nostalgiankaipuuseen ja -haikeuteen. Kaikin puolin taiten tehtyä, varman päälle pelattua musiikkiteatteria.

Ps. Niin, se Juha Kulmala. Lupasin palata aiheeseen tuonnempana, ja tästä ei enää "tuonnemmas" taida päästä. Nyt olen tätä Köyliön laulavaa maanviljelijää päässyt näkemään jo aika monessa tuotannossa, ja hänpä se minut Poriinkin veti. Mies hoiti lukuisia pieniä, mutta tärkeitä rooleja. Suvereenisti, taitavasti - ja tunteella. Respect! Toivon että teatterintekijät pestaisivat häntä enemmänkin, sillä kovin monella suomalaisella miesnäyttelijällä ei ole moista karismaa.


Kuvien copyright Janne Alhonpää
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla

Silkkikivi / Tuiskulan kesäteatteri 5.7.2016

Viime vuotinen kokemus Tuiskulan Kesäteatterin näytelmästä Sähkö virtaa suanis oli niin positiivinen, että päätin uudistaa retken Köyliön perämaille tänäkin vuonna. Ja ei ollut turha reissu! Tämän vuotinen Silkkikivi oli vieläkin parempi näytelmänä. Kiitos siis käsikirjoittaja & ohjaaja Pekka Saaristo, taas!

Tällä kertaa ollaan sodan jälkeisessä Satakunnassa, jonne siirtyy iso joukko siirtolaisia luovutetuilta alueilta Karjalasta. No kaikkihan arvaavat mitä siitä seuraa: kulttuurien yhteentörmäys. Pekka Saaristo kirjoittaa napakasti, hauskasti ja koskettavasti. Tässä on iso liuta ihmisiä, erilaisia ihmiskohtaloita, romansseja, riitoja ja hykerryttäviä henkilöhahmoja. Puhutaan kovasti maanluovutuksesta, siirtolaisten sijoittamisesta, tilojen pilkkomisesta. Mutta kaiken jälleenrakentamisen, sopeutumisen ja konfliktien keskellä on toivoa paremmasta huomisesta.

Kun on osaavat näyttelijät tulkitsemassa tätä erinomaista tarinaa, niin hyvää jälkeähän siitä seuraa. Erilaiset murteet sujuvat kaikilta hienosti. Murteiden käytöistä ja eroista otetaan kyllä kaikki irti.

Porukkaa on lavalla kymmeniä, ja jokainen hoitaa oman tonttinsa erinomaisesti. Viimevuotiseen tapaan Juha Kulmala (Haltian Konsta) ja Tomi Hulmi (Vainion Unto) sieltä taas erottuvat erinomaisina näyttelijöinä. Konsta on melkoisen kiivas ja rempseä vääräleuka, mutta sellainen rakastettava tyyppi. Unto taas on varsinainen sutki tyyppi hänkin, murrehuijaus ei vaan oikein uppoa kohdeyleisöönsä... Konstan mielitiettynä on hirveän hyvä Susanna Salo-Kimppa. Tykkäsin myös kovasti Kososen perheen tyttäristä Eeva-Siskosta (Aino Kimppa) ja Katista (Elisa Laine); raikkaita ja eloisia nuoria naisia kummatkin. Myös tyttöjen äitimuori Tilta (Sanna Kinnunen) oli hyvä. Eeva-Siskon ja Salmisen Jukan (myös etevä Niilo Härkälä) suhteen alkua on kiva katsella.

Tässä on hienoja äänitehosteita paljon, ja lavastuksena Torpparimuseo tarjoaa kiehtovan miljöön, joka sopii loistavasti näytelmän teemaan. Yhden rakennuksen eteen on rakennettu Nuorisoseuran talo lavasteilla. Lavastustiimi (Kari Krusberg, Veikko Salo ja Pentti Vuotila) näyttelee itsekin mukana viimeksimainittua lukuunottamatta. Ja puvut ovat myös varsin autenttisen oloisia, kiitos niistä taas Sirkka Salolle.

Kyllä nyt kahden käyntireissun jälkeen täytyy todeta Tuiskulan kesäteatterin kivunneen aika korkealle kesäteatterisuosikkieni joukkoon! Ensi vuonna sitten taas. Ja Juha Kulmalan voi nähdä seuraavaksi Porin teatterin Olavi Virta -musikaalissa ja saman teatterin alkuvuoden Tuntemattomassa Sotilaassa.

Esityksiä on vain 15.7. asti, joten kannattaa kiiruhtaa lippua varaamaan pikapuoliin. Se kyllä kannattaa. Lippujen hinnatkin ovat hyvin maltilliset (aikuisilta 18€) ja kahvin & munkin saa 3,50 eurolla.


Kuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sähkö Virtaa Suanis / Tuiskulan kesäteatteri 5.7.2015

Tämän reissun suunnittelu alkoi viime keväänä, kun Lauran kanssa kävimme Valkeakoskella katsomassa Niin Kuin Taivaassa musiikkinäytelmää, ja häikäistyimme miespääosan esittäjästä niin kovasti. Google tiesi kertoa meille, että samainen Juha Kulmala ohjaa kesällä Tuiskulan Kesäteatterille, joten... Viime torstaille oli liput varattuna, mutta ei sitten siihen päästykään logistiikkaongelmien vuoksi. Tänään sen sijaan kaverin mökilttä Pomarkun Tuunajärveltä palatessani reitti meni kutakuinkin Tuiskulan likeltä (no, plus miinus muutamia kymmeniä kilsoja) joten eikun sinne sitten klo 13 esitykseen katsomaan miten Sähkö virtaa suanis. Lippujakin sai vielä, hienoa (ilman varausta siis).

Lipunmyynnin idylliä

Pekka Saariston kirjoittamassa näytelmässä tarkastellaan yhden kylän elämää viikon ajan 50-luvulla, kun monttööriporukka tulee paikalle vetämään sähköjä. Oikein mainiosti kirjoitettu, ja paikallista murretta hyvin hyödyntävä teksti. Juha Kulmala ohjasi, mielestäni ensikertalaiseksi oikein passelisti, ja näytteli myös "läpipaskoa" monttööri Rakkolan Vikiä (joka siis söi jatkuvasti). Odotin jotenkin hieman isompaa roolia, ennakkomainostenkin perusteella, mutta oli tämä parempi kuin ei mitään. Miehen loistavaa laulutaitoakaan ei päästy kuulemaan tällä kertaa. Mutta hyvinpä tuo tonttinsa hoiti.

Katsomo ulkopuolelta

Paljon aika herkullisia hahmoja oli mukana kaikenkaikkiaan. Kalastaja Valte (mainio Tero Kinnunen) asuu neljän tyttärensä kanssa ja on aluksi vastahakoinen hankkimaan sähköä taloonsa. Hommaa kyllä piisaa neitien kaitsennassa. Vanhin Maikki (Virpi Vähätalo) on kyllä luvattu jo vaimoksi vauraan talon isännälle Paavolle (Samu Laine), mutta yhtenä kantona kaskessa on tämän hankala sisar Toini (Merja Mäkelä). Toinen tytär Mirkku (raikas Reetta Hulmi) on myös hieman luvattu kauppamies Petteri Isakssonille (Osmo Sillanpää), mutta monttöörien paikalle tulo sotkeekin nämä kuviot tyystin. Varsinkin Reino (varsin karismaattinen Tomi Hulmi) vie Mirkun sydämen, onnettomin seurauksin. Kyllähän se alusta asti on kaikille muille selvää että miehellä on vaimo ja kolme poikaa. Mutta Mirkku unohtaa venäläisellä IC-moottoripyörällä suhaavan Petterin, ja lankeaa Reiskan pauloihin. Tietenkin. Mä olisin kyllä ennemmin langennut Vikin pauloihin, mutta se onkin kokonaan toinen juttu.

Mirkku ja Reino riiustaa

Kalastajan naapurissa kartanossa asuu leskirouva Dagmar (aivan mahdottoman mainio Sirkka Salo) ja tämän aika tylynoloinen sisar Ellen (Susanna Salo-Kimppa). Kolmas vanharouva on kartanon palvelija Iida (loistava Eila Laine), jonka mielestä sähkö ja salama ovat sama asia. Dagmar jaksaa jatkuvasti ylistää kaikille miten ihmeellinen hänen edesmennyt miehensä Erik oli. Mutta sitten paljastuukin jotain, mikä vetää Ellenin mukaan kuvioihin, ja viilentää siskosten välit lopullisesti. Ei varmaan ole vaikea arvata kyseessä olevan vuosikymmeniä vanhan kolmiodraaman... Mun takana istuva mies totesi jossain vaiheessa Ellenistä jotta "kolkko tyyppi".

Mutta Dagmar on edistysmielinen ja vastaa ehkä esityksen parhaista kommenteista. Sherryn ääressä tapahtunut keskustelu tämän ja monttööri-Reinon kanssa on helmi. Miehiä on kuulemma Dagmarin mukaan kahdenlaisia: niitä jotka valehtelee, ja niitä jotka valehtelee vähemmän. Niin ja kun Valte piiskaa tytärtään Mirkkua (kun tämä on ollut yöjalassa), niin Dagmar siihen että "ei rakkautta voi ruoskia pois". No ei kyllä...

Monttööriporukka kortteeraa kartanossa ja siinäkin sakissa on mukana monenlaista säheltäjää. Kuka on enemmän viinaanmenevä, kuka löytää pysyvämmän kortteerin karjalaisevakkojen luota naapurista. Reiskan vaimon paikallepölähtäminen pistää miehen selkä seinää vasten ja ehkä jopa ruotuun. Reinon selityksenä syrjähypylleen oli vaimon haluttomuus, joopa joo. Onnellista loppua ei oikein ole tässäkään tarinassa, ja langanpätkiä jää hieman auki. Paavo saa sentään Maikkinsa, ja lopulta Valten taloonkin otetaan ne sähköt. Tosin kun Valten hieman kehitysvammainen Kaisu-tytär (hyvin roolinsa vetävä Tiia Kinnunen) pelästyy elokuvaesitystä ja päättää vetää muuntajasta pahan sähkön pois (oli muuten taiten tehty kohtaus se), niin mahtoikohan se ollakkaan niin viksu idea.

Kaisu näkee elämänsä ekan appelsiinin!

Plussaa siitä että tässä esityksessä ei juostu alasti puskissa, tai ylenpalttisesti muutenkaan liikuttu navanalusvitseissä. Hyvää huumoria oli paljon, pikkutuhmaakin, ja viina virtasi hetkittäin. Mutta henkilöhahmot olivat elämänmakuisia, ja näyttelijät kaikki oikeinkin laadukkaita. Rekvisiitta oli kovin autenttisen oloista 50-luvulta, erityisen sympaattinen yksityiskohta yhtiön autona toiminut Nalle-Sisu lava-auto. Ja vanhat lastenvaunut! Kyläläisten suhtautuminen sähkön ihmeisiin oli liikuttavaa, miten se sillälailla ilmaantuu ja katoaa napista painamalla. Puvustus (Sirkka Salon käsialaa) oli myös todella kaunista katsottavaa. Miljööstäkään ei voi valittaa, meinaan Köyliön Torpparimuseon pihapiiriin oli rakennettu toimiva ja kiva katsomo (katettu!) ja museon rakennusten ympärille näyttämö, vain pienillä lisäsäädöillä. Ja enpä ole ennen törmännyt maantien kiertotiehen teatteriesitysten aikana. Lisäpisteet ilmaisista käsiohjelmista ja fiksusti rakennetuista jalkatelineistä katsomossa. Niin ja siitä että lippukassalle kävi pankkikortti.

Väkeä on lavalla kuin pipaa ja koko kylä tuntuu olevan tavalla tai toisella mukana näytelmän esittämisessä. Autonkin sai parkkeerata naapuritalon tuvan ikkunan alle. Tämmöstä on suomalainen kesäteatteri parhaimmillaan - koko kyläyhteisö mukana!

Loppukumarrukset

Kyllä oli kaikenkaikkiaan tosi miellyttävä teatterireissu. Jota ei ainakaan haitannut upea kesäinen keli. Tänne voisi siis tulla toistekin. Lopun kruunasi pikainen ja miellyttävä juttutuokio Kulmalan Juhan kanssa, kun tämä sattui nojailemaan katsomon alaosaan poislähtiessäni. Odottaen toki parempaa seuraa, mutta joutuikin mun kanssa juttusille, sorry vaan. Kiitos Juha (olisi vaan pitänyt ottaa kuva todistusaineistoksi). Ja huom. teatterien roolittajat. Herra Kulmala on ihan vapaana vielä ensi talvikaudella! Oiskohan jotain musikaalia jossain vailla karismaattista esiintyjää?

Monttöörit Reino ja Viki eli Tomi Hulme ja Juha Kulmala

Hetkittäin pätkivät mikrofonit (ja ehkä hieman kömpelöt mikit muutenkin) häiritsivät. Oi mistä saisi pieniä, huomaamattomia ja toimivia mikkejä suomalaisiin kesäteattereihin??


Viralliset kuvat: Simo Nummi
muut kuvat: ihan omia

Niin Kuin Taivaassa / Valkeakosken kaupunginteatteri 9.4.2015

Aamulehdessä tätä kehuttiin ja Laura oli kanssa aika helppo houkutella mukaan seuraksi. Eipä sitä sen kummempaa syytä taas tarvinnut. Joten auton nokka kohti Valkeakoskea ja Niin kuin taivaassa näytelmää! Mulla ei ollut mitään ennakkotietoa ko. näytelmästä, joten ilta oli sitäkin parempi, kun saatiin niin mukava esitys. Tämähän pohjautui ruotsalaiseen elokuvaan, mikä oli vallan Ruotsin Oscar-ehdokkaana 2005.

 Teatteriblogistit elämysmatkalla Valkeakoskella!

Nooh, juoni tiivistettynä: maailmalla menestynyt kapellimestari, säveltäjä Daniel Dareus palaa sydänkohtauksen ja siitä seuranneen romahduksen myötä vanhaan kotikyläänsä. Jossa kukaan ei häntä tunne. Mutta heti alkaa ostamaansa vanhaan kyläkouluun virrata kyläläisiä katsastamassa uutta julkkisasukkia.

Danielin tarkoitus olisi vaan kerätä voimia ja elellä rauhassa, mutta sitten mies joutuu vähän kuin vahingossa (ja pakotettuna) kanttoriksi ja valmentamaan paikallista kirkkokuoroa. Epäortodoksiset valmennusmenetelmät eivät kuitenkaan ole kaikkien mieleen...

Kylässä ja kuorossa vaikuttaa paljon persoonallisia tyyppejä ja Daniel saa paljonkin kuohuntaa aikaan. Taustatarinana on kuoron valmentaminen, lopulta suuriin kisoihin asti. Mutta kaikenlaista pientä sattuu ja tapahtuu matkan varrella. Ketä ukkonsa kännissä hakkaa, kuka käy supattamassa tiukkapipoisen kirkkoherran korvaan juoruja Danielista, kuka on muuten vaan äänekäs päällepäsmäri, joka on kiusannut kuorokaveriaan jo 35 vuotta.

Vaikkei tarina nyt niin ihmeellinen ollutkaan, niin siitä oli saatu kuitenkin kovin viihdyttävä paketti aikaiseksi. Christian Sandström on oikein onnistunut ohjauksessaan.

Suurimman vaikutuksen tekevät varmaan hienosti laulavat näyttelijät! Enni Hakala ihanan raikkaana Leenana (tykkäsin kauheasti tämän vaatteistakin!) lauloi kuin enkeli ja Johanna Kyykoski Gabriellana ei jäänyt yhtään jälkeen. Mitä löytöjä nämä molemmat naiset olivatkaan! Kuoroa oli harjoitettu hyvin, koska tosi mukavasti kaikki lauloivat yhteen. Tässä yhteydessä kannattaa varmaan mainita etten todellakaan ole mikään kuoromusiikin, tai minkään muunkaan musiikin, asiantuntija.

Leena ja Gabriella etummaisina

Aaro (Antero Toivonen) oli kovaääninen ja hieman moukkamainen, mutta aikaansaava paikallinen urheiluliikkeen pitäjä. Aluksi hieman ärsyttäväkin, mutta onneksi tarinan edetessä pystyy myös muuttumaan. Arttu (Jukka Peräkivi) on pienessä roolissa Gabriellan hankalana siippana. Hyvinkin erilainen rooli mitä Peräkivi veti talven aikana Viialan teatterin Diivoissa! Konservatiivisena kirkkoherrana (jolla toki on omat luurankonsa kaapissa) vakuuttaa Vesa Hasu. Tämä muistuttaa hetkittäin ihan suomifilmihenkistä pappia. Tämän vaimo Inka (Katja Sillanpää) laulaa kuorossa myös ja kuuluu Danielin ihailijoihin, kuten suurin osa muistakin kuoron naisväestä. Paitsi Helga (Kristiina Laurila) joka muutosvastarintaisena ei sulata Danielia lainkaan.

Yksi mainio tyyppi on hieman hidasjärkinen Toore. Marko Itkonen näyttelee simppeliä ja hyväntahtoista hömelöä niin taitavasti että menee täydestä läpi. Ainakin allekirjoittaneeseen.

Mutta kaikista parhain on kuitenkin Danielina säkenöivä Juha Kulmala. Missä tämmöinen upeaääninen, raamikas ja karismaa tihkuva mies on piilotellut kaikki nämä vuodet?? Tuolla karismalla ja äänellä ja ulkomuodolla pitäisi olla vetämässä päärooleja maailman musikaaleissa. Mies teki siis erittäin suuren vaikutuksen ainakin tähän katsojaan ja meinaankin suunnata kesällä Tuiskulan kesäteatteriin katsomaan herran ohjaamaa Sähkö virtaa suanis -näytelmää. Siis oikeasti, jos näyttelijä osaa laulaa, näytellä ja sokerina pohjalla väläyttelee myös sirkustaitojaan (puhumattakaan IHANASTA hiuspörröstä), niin nyt kaikki musikaalituottajat napatkaa tämä helmi käsiinne!

Juha Kulmala ei suinkaan ollut ainoa syy tykästyä esitykseen. Vaikka se juoni nyt ei tosiaan niin ihmeellinen ollut, niin hauskoja juttuja siihen oli saatu mukaan. "Sä olet näyttänyt rintoja seurakuntatalolla" toteaa kirkkoherra vaimolleen riehakkaiden kuorojuhlien jälkimainingeissa :-) Ja koska kanttori-Daniel mukamas muhinoi useankin kuorolaisen kanssa, tarttee ottaa todistusaineistoksi kuvia ja laittaa ne veispuukkiin. Hetkittäin oli sellainen kesäteatterimainen tai suomifilmimäinen olo katsomossa, mutta ei se huono juttu ole ainakaan tässä tapauksessa.

Loppu on hieman töksähtävä, koska niin moni asia jää totaalisen auki. Kuoro pääsee kyllä Itävaltaan kilpailuun, mutta mitä sitten käy? Jotenkin niin moni langanpätkä jäi solmimatta ja asia avoimeksi. Välttämättä - ja vastoin ennakko-odotuksia - tässä ei siis olekaan kovin onnellinen loppu. Ehkä tämmöisen viihdyttävän spektaakkelin jälkeen olisi toivonut jonkunsortin "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" -tyylistä loppua. Mutta kaikkea ei voi saada.

Välillä tuntui että olimme Lauran kanssa ainoat jotka nauroivat. Mutta onneksi loppua kohti muukin yleisö innostui enemmän. Esityksiä on vielä jäljellä 25.4. asti, joten kannattaa pikapikaa hankkia liput ja mennä viihtymään. Kyllä kannattaa!

Ja erityismaininta yhdestä parhaimmasta väliaikaleivoksesta ikinä! Minä nautin sellaista aniharvoin, eli en juuri koskaan (jos näillä teatterikäynneillä joka esityksessä vetäisi leivoksen olisin nykyistäkin lihavampi!), mutta nyt sorruin kun oli puolukka-valkosuklaakakkua. Ja se ihan suli suussa. Kyselin keittiön porukoilta mistä näitä saa, ja oli kuulemma Fazerin tuotantoa. Nam nam.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Janne Kulosaari, muut kuvat omia.