Hobitti / Turun kaupunginteatteri 27.11.2021

Mikko Koukin ohjaama ja Sami Keski-Vähälän dramatisoima Hobitti jatkaa hienosti Turun kaupunginteatterin vajaan kolmen vuoden takaisen Taru Sormusten herrasta -esityksen viitoittamaa tietä. Maagisten näköistä ja kuuloista näytelmää kelpaa tulla katsomaan koko perheen voimin, ja vaikka useammankin kerran. Paremmin tämä toimii kuin Peter Jacksonin muovisen oloinen leffatrio, eikä ole niin venytettykään. 

En keksi mitään isompaa moitetta vajaan kolmen tunnin spektaakkelista. Itse tarinahan on aavistuksen tylsä eli kääpiöt rekryävät mukavuuksia rakastavan hobitin mukaan aarteenhakuretkelleen, ihan omien intressiensä takia. Sitten sitä köpötellään erilaisten paikkojen kautta, kohdaten monenlaista tyyppiä ja haastetta matkan varrella. Ja lopuksi saadaan aarre ja päästään pahiksista eroon. Mutta miksi tätä silti oli niin kiehtovaa seurata? Koska erinomainen tiimi on loihtinut kaikesta edelläkuvatusta kiehtovaa katsottavaa ja taikonut niin hahmot kuin paikatkin eloon.

Teemu Loikas on suunnittellut todella näyttävän ja monipuolisesti toimivan lavastuksen. Paljon itsekseen liikkuvia kivi/kalliorakennelmia, hienosti aukeava Bilbon kotikolo, muhkea Beornin talo ja paljon muuta. Sitä tuntee olevansa Synkmetsässä tai haltioiden kellarissa. Komeaa katsottavaa! Yhtä näyttäviä ovat Pirjo Liiri-Majavan huikean näyttävät puvut. Punasävyinen Bilbo kauniisti kirjaillussa liivissään, mustanpuhuvat örkit ja juhlavat haltiat. Puhumattakaan massiivisista peikoista! Beorn saa erikoismaininnan luonnonmukaisuudestaan, ja silmää miellytti myös skottiruutuinen Bard. Puvuissa oli paljon pieniä kauniita yksityiskohtia. Ainoa mikä herätti keskustelua seurueessani oli Thorin Tammikilven asu. Minusta se oli liian haltiamainen, seuralaiseni mukaan korosti Thorinin asemaa. Minna Pilvinen vastaa naamioinnista ja kyllä nekin oli kaikki vimpan päälle mietitty ja tehty, kääpiöiden partaleteistä ja Klonkun kokonaisniljakkuudesta aina haltiakorviin ja hobittijalkoihin.

       

Sanna Malkavaaran projisoinnit istuvat hienosti lavastukseen, ja monenlaista ihailtavaa yksityiskohtaa niistäkin löytyy. Janne Teivaisen valot ja Iiro Laakson äänet tuovat lavan tapahtumat liki katsomoon asti. Kaiken kruunaa näyttävät pyrotekniikat, joista saamme kiittää Tero Aaltoa. Ja koska kyseessä on  fantasianäytelmä, niin mukana on myös erinomaiseta turkulaista osaamista nukenrakennuksen muodossa. Upean kimaltava Smaug ja mainion realistiset hämähäkit sekä kauniisti livertävä rastas. Kiitos Pia Kalenius ja nukketyöryhmä! Ja mitä olisivat seikkailut Keski-Maassa ilman monenlaisia kamppailuita ja niihin valmentavaa koreografia. Oula Kitti on taas kerran laatinut näyttävät taistelukoreografiat.

Kaiken kaikkiaan mykistävän visuaalinen elämys, jossa tuli todellakin imetyksin mukaan näyttämön tapahtumiin. Vaikutti siltä että Turun kaupunginteatterin suuri näyttämö olisi suurentunut moninkertaiseksi kooltaan, koska niin paljon erilaisia näyttämökuvia sinne mahtui. Mukana oli paljon muutakin silmäkarkkia, esimerkiksi sirkuslaisten ketterät suoritukset, upeat visuaaliset trikit ja temput, tulen käyttö... Se örkkien tulishow oli mykistävä! Ja Beornin muodonmuutos! Ja miten hämähäkkien seitit ilmestyivät joka paikkaan! Klonkun ja Bilbon arvuuttelukohtaus on hykerryttävän ihana, yksi esityksen kohokohdista.

Ulkoiset puitteet on siis enemmän kuin kunnossa. Tarinakin on kiitettävän uskollinen Tolkienin alkuperäisteokselle, onneksi. Jotain mutkia on toki suoristettu, ja vähän lyhenneltykin juttuja, mutta se kuuluu asiaan kun kirjasta laaditaan teatterisovitus. Ja kuten jo alussa mainitsinkin, tämä pesee Jacksonin leffaversiot mennen tullen. Hienoa työtä niin dramaturgilta kuin ohjaajaltakin. 

Näyttelijät olivat kautta linjan taitavia ja oman roolinsa näköisiä. Joo, Gandalf (Mika Kujala) voisi olla pidempi hobitteihin nähden, vaikka muuten hyvä onkin. Vähän aluksi hämäsi kun kääpiöitä olikin vain viisi. Mutta siihenkin tottui äkkiä ja määrä riitti kyllä hyvin. Lisäksi mielestäni Thorin oli olemukseltaan hieman hentoinen kääpiöiden johtajaksi. Nämä on silti aika pikkunillityksiä, ja eivät suinkaan häirinneet kokonaisuutta. Turun AMK:n sirkuslinjalaiset olivat erinomainen lisäys näyttelijäjoukkoon. 

Teemu Aromaa on aivan kamalan hieno valinta Bilboksi. Hahmona Bilbo ei ole koskaan ollut mikään mun suosikki, mutta Aromaan käsittelyssä tunnen sympatiaakin tyyppiä kohtaan. Alun kikattava pölvästi kehittyy ja kasvaa seikkailunsa mukana ja mukavuudenhaluisesta vellihoususta tulee juuri se aarteenmetsästäjä, minä Gandalf hänet alusta asti näkikin. Miska Kaukosen Klonkku on maailman paras edelleenkin (nams nams), mutta hyvin toimii kyllä Kaukosen varsin erityyppinen rooli metsänhaltioiden kuninkaanakin. Klonkussa puhuttelee hyvin sen hahmonkehitys; Hobitissa Klonkku on vielä kahden vaiheilla, hyvä ja paha vuorottelevat. Sitä tulee vain surku, ja varsinkin kun Bilbo oveluudellaan nappaa Klonkun ainoan tärkeän asian, Ihanuuden. Vaikkei Bilbokaan sitä pahuuttaan tee, kyseessä näyttää olevan enemmän vahinko. Klonkun ja Bilbon kohtaamisesta voisi kirjoittaa vaikka oman juttunsa, niin vaikuttava kohtaus se oli.

Janne Sundqvist on erinomainen Beorn, sopivan jylhä ja jäyhä (ja vähän pelottavakin). Markus Ilkka Uolevin Bard on sopivan ylväs jousimies. Peikkokolmikko Kaukonen, Sundqvist ja Uolevi on kerrassaan hellyyttävä. Ja kuultuani Eero Ahon Smaugin äänenä, en voi kun taputtaa käsiäni: juuri noinhan se Smaug puhuu! Kääpiöistä on mukaan otettu tietysti Thorin (Stefan Karlsson) sekä Kili (Minna Hämäläinen), Fili (Ulla Reinikainen), Gloin (Antti Kyllönen) ja Dwalin (Marko Pekkarinen). Vähän sivuosaan jää mulla koko kääpiösakki, vaikka hehän tässä Bilbon lisäksi pääosassa ovat. Aika vellihousuja tosi paikan tullen, ja aina ruoka mielessä.  

Joten summa summarum: Turun kaupunginteatterin Hobitti on viehättävää katsottavaa, ja pohjustaa taitavasti sen mikä tuleman pitää Sormusten herrassa. Miten lopussa sormus alkaa saamaan Bilboa otteeseensa, miten Klonkku katkeroituu sen menettämisestä... Kerrassaan häikäisevän runsas esitys, jota voi suositella kaikille seikkailuhenkisille, sekä erityisesti niille ketkä mieluiten jäisivät kotisohvilleen.

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Next to Normal / Svenska Teatern 22.11.2021

Alkuvuodesta 2013 sain ensikosketuksen Next to Normal  -musikaaliin, Tampereen työväen teatterin versioimana. Se jätti hienot fiilikset ja kanssayleisö oli myös hyvin hullaantunut. Joten kun kuulin sen tulevan Svenska Teaterniin, ja ohjaajaksi tulevan vielä Markus Virta, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä haluanko nähdä teoksen uudelleen. 

Markus Virta on tehnyt viime vuosina todella mieleenpainuvia töitä, joista olen nähnyt Something Rotten Wermland Operassa Ruotsissa sekä Spelman på Taket Wasa Teaterilla, lisäksi hän toimi apulaisohjaajana ÅST:n Jesus Christ Superstarissa ja Tampereen teatterin Les Misérables -musikaalissa. Ihan omannäköisiään ohjauksia, eli mielenkiintoisia ja ainakin minua kutkuttavia. Toivon mukaan tulevaisuudessa näemme hänen töitään paljon lisää Suomessakin. No, nyt ainakin Svenskanilla! 

Harmikseni maanantai-iltana ei kovin moni ollut tietään sinne löytänyt. Meitä oli kovin vähän, mikä on aina esiintyjille tylsää, ja ainakin permannolla oli vielä turkasen kylmäkin. Onneksi kuitenkin esitys lämmitti mieltä ja sielua, joten todellakin kannatti tulla.

Brian Yorkeyn kirjoittama ja Tom Kittin säveltämä, useasti palkittu Next to Normal kertoo perheenäidin (Maria Ylipää) kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, perheen arkielämästä äidin sairauden kanssa, pitkästä matkasta toipumiseen. Siinä samalla kun Dan-puoliso (Alexander Lycke) koittaa rakastaa ja tukea puolisoaan, teini-ikäinen tytär Natalie (Sannah Nedergård) kipuilee oman mielenterveytensä ja elämänsä kanssa. Tämän poikaystävä Henry (Pontus Simm) ujuttaa itsensä kuvioihin, vaikkei Natalie ehkä niin moista haluakaan. Sitten on vielä perheen poika Gabe (David Lindell), joka on äidin silmäterä, joten ei ihme että Natalie kipuilee jäädessään syrjään. Äiti käy lääkärissä (Denny Lekström) joka määrää vaan pahoja sivuvaikutuksia aiheuttavia lääkkeitä. Kunnes löytyy se lääkäri (Lekström) joka oikeasti haluaa auttaa. Sähköshokit tuovat helpotusta, vaikka aiheuttavatkin muistinmenetystä.

Next to Normalin musiikki on monimuotoista, paljon muutakin kuin rokkia. Kristian Nymanin johtama orkesteri svengaa ja jokainen esiintyjä laulaa upeasti. Jo heti alussa En vanlig dag biisi esittelee perheenjäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa hienosti. Mukana on ehkä mahtiballadeiksi luokiteltavia biisejä, mutta myös paljon pienimuotoisempaa pianopohjaista herkempää tulkintaa. Ylipäätään se että esiintyjiä on lavalla vain kuusi, eikä "normaalimusikaalin" tapaan kymmeniä, tekee tästä virkistävän erilaisen musikaalin. Kaikkien äänet soivat hienosti yhteen ja mukana onkin paljon duettoja ja ryhmälauluja tätä korostamaan. Sanoista saa hyvin selvää, ja Andreas Lönnquistin äänisuunnittelu on muutenkin tasapainossa.

Harvemmin musikaaleja tehdään mielenterveysongelmista, ja vaikkei katsojalla olisikaan omakohtaisia kokemuksia aiheesta, niin tämä onnistuu kyllä koskettamaan ja liikuttamaan. Jokaiselle katsojalle löytyy samaistuttavaa. Perheen keskinäinen rakkaus, ja se ajatus että olemme tässä yhdessä. Miten yhden perheenjäsenen sairastuminen, varsinkin kun se on jatkunut jo 16 vuotta, vaikuttaa kaikkeen. Jokaisella perheellä on kipupisteensä ja vaietut asiansa, ja kulissien takana arki on usein hyvin toisenlaista. Ja vaikka aiheet ovat vakavia, surullisia, liikuttavia ja sydäntä puristavia, on mukana paljon lämpöä ja huumoriakin. Tavanomaisen onnellista loppua musikaali ei tarjoile, mutta jää sentään varovaisen toiveikas olo. Sikäli mikäli omalta liikutukseltaan kykenee sen sieltä poimimaan. 

On kiinnostavaa miten äidin ja pojan, sekä myös äidin ja tyttären suhde kaikkine vaikeuksineen nousee tarinassa esille. Miten Natalie kokee itsensä ulkopuoliseksi kun Gabe vie äidin kaiken rakkauden ja huomion. Myös Natalien ongelmat ja itsensälöytäminen rinnastuu äitiin. Natalie pelkää katoavansa. Kuten varmaan myös Dianakin. Mutta elämään kuuluu niin valot kuin varjotkin.

Erik Salvesenin lavastus on mielenkiintoisesti moneen tasoon toteutettu perheen olohuone/keittiö. Sävyt ovat skandinaavisen pelkistettyä ja vaaleita, mikään ei pomppaa silmille. Koti näyttää kodilta, ja kaikkea dominoi suuri ikkuna takaseinällä. Teemu Muurimäen puvustus, erityisesti Dianan upeat vaatteet, ovat samanlaisia, mikään ei pistä silmään vaan on harmonista ja keskiluokkaisen arkista. Tyylikästäkin. Natalien kapina ja kipuilu näkyy punkhenkisissä vaatteissa ja sinisessä tukassa. Ja Natalien kimaltavat maiharit ovat upeat! Diana kuvailee miestään tylsäksi, ja kieltämättä puvustus ja maskeeraus tätä tukevatkin. Valosuunnittelulla (Tom Kumlin) saadaan olohuoneeseen loihdittua esimerkiksi psykiatrin vastaanottotila. Myös hämärän ja pimeyden käyttö on hienoa.

Maria Ylipää on kyllä Suomen valovoimaisimpia musikaaliesiintyjiä ja kieltämättä Dianan rooli on kuin hänelle tehty. Samaan aikaan vahva ja herkkä laulaja tulkitsee upeasti keski-ikäisen naisen mielenmaisemaa ja minuuden pirstoutumista. Rooli ei ole helppo, mutta suvereenisti Ylipää kuvailee sekä maanisia jaksoja että masentuneisuusjaksoja. Alexander Lycken näin viimeksi Svenskanin Chessissä ja sitä ennen ÅST:n Jesus Christ Superstarissa, ja kieltämättä perheenisä Danin rooli on paljon vaisumpi. Vaisuudella tarkoitan ulkomuotoa ja roolin raameja. Ääni ja sen ilmaisuvoima on edelleen huippua ja onkin hienoa nähdä miten muuntautumiskykyinen Lycke on. 

Upealla äänellään vaikutuksen teki David Lindell; tälle oli annettu lavakarismaa myös reippaalla mitalla. Myös Sannah Nedergård teki todella hienoa työtä - hän jäi mieleeni jo Vaasan Viulunsoittajasta. Yksittäisestä säväyttävimmästä kohtauksesta vastaa kuitenkin Denny Lekströmin psykiatrin ROCKtähti. Kohtaus kestää pari sekuntia, mutta WAU!

Next to Normal on kaunista katsottavaa, mutta ennenkaikkea kuunneltavaa. Vaikkei aihe olekaan helppo, niin Virta työryhmineen on saanut siitä todella tasapainoisen kokonaisuuden, jos nyt tämmöistä termiä voi käyttää aiheyhteydessä. Tasapainoon pyrkii myös koko perhe, ja vaikka matka on hankala ja pitkä, niin tahtotila on kova. Tätä ei kannata jättää väliin!

Kuvien copyright Cata Portin.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valintoja - Choices / Tanssiteatteri MD 4.11.2021

Anniina Kumpuniemi on taitava ja monipuolinen koreografi. Tästä saatiin taas hieno esimerkki kun Tanssiteatteri MD:n uusin ensi-ilta Valintoja - Choices näki marraskuussa päivänvalon. Tunnin mittainen teos jätti mieleeni monta asiaa. Tanssiteatteri MD:n esitykset ovat aina sykähdyttäviä, erilaisia, kauniita ja taiteellisesti korkeatasoisia. Niin nytkin. Lähdin teatterilta ulos virkistyneenä ja inspiroituneena.

Viiden taitavan tanssijan yhteistyö on kaunista katsottavaa. Joel Alalantela, Klaara Haapanen, Ville Oinonen, Minttu Pietilä ja Samuli Roininen ovat niin teknisesti kuin taiteellisesti ihania tanssijoita. Teos on syntynyt improvisaatioiden pohjalta, viiden esitysdemon kautta, tanssijoiden omien muistojen kautta. Esityksen aluksi kukin teki ja puuhasi omiaan, eikä ottanut juuri kontaktia muihin. Kädet kurkottivat taivaalle, tavoitellen jotain. Välillä ollaan lattialla, lisää raajojen venyttämitä ja ojentelua, ravisteluakin. Alun individualismista siirrytään liikkeiden synkronisointiin, ja yhdessä tanssimiseen. Tanssijat osallistuivat teokseen myös äänin, suhahduksin ja erilaisin ääntein, lopulta sanoinkin, jopa lausein. 

Tämä on yksi teoksen hienouksia: tanssijat eivät ole vain mykkiä tanssijoita, vaan aktiivisia toimijoita myös äänimaisemassa. Välillä rapistellaan takaseinän foliopintaa. Liike kiihtyy, tanssijat kieppuvat kuin syksyn lehdet, välillä varovaisen uteliaina kuin arat linnut soitimella. Välillä ollaan tulevaisuuden tunnelmissa lasermiekkataisteluineen. Mukana on myös huumoria. Jokainen saa vuorollaan tanssia hienon, omaleimaisen soolon. Mutta normaalista poiketen ei erillisenä ja yksin, vaan yhdessä muiden kanssa. Äänisuunnittelu ja tanssin liikekieli on tässä teoksessa kyllä hienosti yhteensulautunutta. Kokonaisuus on runsas ja täyteläinen, ja uskon että se kestäisi useamman katselukerran. Aina voisi keskittyä johonkin toiseen kohtaan. Tehdä uuden valinnan. Sitähän elämä on, valintoja.

Jonne Nieminen on mies hienon äänisuunnittelun taustalla. Valtavan monimuotoista ja monipuolista. Rätinä alussa tuo mieleeni vinyylilevyjen rahinan ja napsunnan, sen äänen mikä kuuluu ennenkuin musiikki alkaa. Musiikki tulee ja menee, voimistuu ja hiipuu melkein kuulumattomiin. Vesi liplattaa, tuuli ulvoo, meri pauhuaa, luonto on läsnä. Musiikki on välillä rytmistä ja hypnoottisen toisteista, välillä futuristista, scifimaista syntikkaujellusta. 

Keskenään erilaiset, sopivan ilmavat mustat puvut on suunnitellut Lauri Järvinen Studio. Kauniisti laskeutuvat asusteet myötäilivät tanssijoiden liikkeitä kuin sulava lumi ja jää. Visuaalisen ilmeen täydensi Elina Nopasen valosuunnittelu, valot himmenivät ja kirkastuivat, mutta aika paljon tanssittiin puolivalossa, hämärässä, vain yksittäisten lamppujen alla.

          

Anniina Kumpumäki sanoo teoksestaan: "Valintoja-Choices käsittelee elämänvalintoja, elämän erilaisia identiteettejä ja ajan haurastamia muistoja. Kaiken kokemamme suhdetta nykyiseen identiteettiimme sekä tapaamme olla olemassa." Minulle tämä oli myös hyvin meditatiivinen ja seesteinen kokemus, jonka olisin suonut jatkuvan vielä kauemmin.

On hienoa katsella tunnin ajan miten visuaalinen puoli nivoutuu täydellisesti yhteen valojen ja äänen kanssa. On myös erinomaisen hienoa että soolot pystyy katsomaan kotona, 2 euroa per soolo. Näin voi keskittyä juuri sen yhden tanssijan esitykseen tarkemmin.

Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.