Once / Turun kaupunginteatteri 27.9.2024

Näin tämän hienon Enda Walshin kirjoittaman musikaalin Lilla Teaternissa 4 vuotta sitten Jakob Höglundin ohjaamana ruotsinkielisenä versiona, ja toki muistan myös hieman vanhemman elokuvan (onko siitä muka jo 17 vuotta??). Turun kaupunginteatterin Once on lämminhenkinen, romanttinen ja aika surumielinenkin musikaali, mutta on siinä ripaus optimismiakin! Musikaali kertoo tsekkiläisen muusikko-yksinhuoltajaäidin ja irlantilaisen katusoittaja-pölynimurikorjaajan äkillisestä kohtaamisesta ja mihin se johtaa. Ohjaaja Mikko Kouki on tehnyt hyvää työtä koko ensemblen kanssa. Pääosassa loistavat Mikael Saari ja Linda Hämäläinen, joka tekee taas yhden aivan hurmaavan roolisuorituksen.

Once on hieman sadunomainen tarina, vaikka toisaalta myös hyvin realistinen. Synkkiä ajatuksia hautova muusikko soittaa omia kappaleitaan kaduilla. Eräänä päivänä hän kohtaa rikkinäisen pölynimurin kanssa kadulla kulkevan tytön - ja ihmeitä alkaa tapahtumaan. Tai eihän toki mikään itsestään tapahdu, mutta tytön innostus ja periksiantamattomuus käynnistää tapahtumaketjun. Sen lopputulemana on saada lahjakkaan muusikon kappaleet nauhalle.

Molemmilla on tahoillaan hankala tai selitystä kaipaava ihmissuhde, josta he eivät ole päässeet irti. Romanssi häilyy kaiken taustalla, mutta ei saa koskaan täyttymystään. Ja ehkäpä se tekeekin tästä tarinasta niin realistisen, eivät kaikki ihastukset etene siitä pidemmälle. Joskus suloisinta onkin se "mitä jos" -fiilis mikä tässäkin on vahvasti läsnä.

Erityisesti rakastin upeaa lavastusta. Peter Ahlqvist on suunnitellut hienosti katosta riippuvia elementtejä käyttäen eri miljööt. Lavastuksessa myös hauska ratkaisu on se, että huoneinteriöörit vain ilmaantuvat lavalle. Pölynimurikorjaamon katosta roikkuu tietenkin erilaisia imureita, musiikkikaupan katosta erilaisia soittimia ja muuten siellä on rykelmä erilaisia valaisimia. Niitä hyödynnetään myös Janne Teivaisen valosuunnittelussa, joka on hämyisää ja tunnelmallista. Ihana tähtitaivasvalaistus myös.

Maanläheiset puvut on suunnitellut Elina Vätti ja niissä riittää myös yksityiskohtia ihasteltavaksi. Erityisen näyttävät ovat Jouni Prittisen koreografiat! Lavalla on väkeä aika paljon eli näyttelijöiden lisäksi muusikoita. Kaikki liikkuvat paljon, soitintensa kanssa ja muutenkin. Ilo katsella!

Tytön koti on täynnä tsekkisukulaisia ja on jotenkin hauskaa kun he musisoivat ja laulavat irkkuhenkistä kansanmusiikkia - vaikka nyt ollaan Irlannissa, joka on jollain tapaa kansanmusiikin kehto.

Mikael Saari on hyvä musikaaliesiintyjiä, mutta minulle hieman vaisu. Linda Hämäläinen sen sijaan on aina hurjan karismaattinen ja niin nytkin. Hänen äänensä on ilmaisuvoimainen ja lumoava ja koko lavapreesens vie jalat alta.

Stefan Karlsson tekee oivallisen roolin pankinjohtaja-muusikkona ja Otto Kanerva on aivan huikea rempseänä musiikkikaupan pitäjänä, joka isällisestikin haluaa ehkä vokotella tyttöä. Mika Kujala pojan isänä on surumielinen, mutta lämmin. Ulla Koivuranta on ihana ja topakka äiti. Bändiläisistä erityisesti "hullu rumpali" eli Antti Kankkunen on mainio hahmo. Koko loistava ensemble on kyllä vedossa.

Musikaalissa on paljon mukava sanailua, mutta pääosassa on tietenkin alkuperäisen katumuusikon Glen Hansardin ja alkuperäisen tsekkitytön Markéta Irglován musiikki. Mukana on tietenkin perinteisiä irkkumusiikin soittimia viulusta kitaraan, mutta paljon muitakin, ja miten suurella sydämellä ja tunteella niitä soitetaan! Tekisipä mieleni monta kertaa nousta ylös tanssimaan. Myös tapahtumapaikka eli Dublin on isossa roolissa.

Esityksessä on myös paljon huumoria. Elämäniloa vaikka sydän märkänisi. Koko katsomo repesi nauruun, kun pankinjohtaja kertoi musiikkikauppiaalle "mä en niin välitä rinnoista, vaan oon enemmän peenismiehiä" johon musiikkikauppias lakonisesti vastasi "sellaista ei joka naisesta löydy". Ihanaa oli myös se että tässä oli paljon pieniä sivurooleja, joille on silti saatu vahva persoona. 

Once on hyvä esimerkki siitä miten irlantilainen musiikki on universaalista. Lämminhenkistä ja yhdessä tekemisen meininkiä. Tämä on välillä vähän kuin konsertti enemmän kuin varsinainen musikaali. Ei mitään elämää suurempaa teatteria, mutta varsin mukava perjantai-ilta Turussa.

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nokia / Turun kaupunginteatteri 5.12.2022

Sami Keski-Vähälän kirjoittama Nokia sai alunperin ensi-iltansa loppuvuonna 2020, mutta jäi pian koronan jalkoihin, niinkuin moni muukin esitys. Onneksi uusintaensi-ilta koitti pari vuotta myöhemmin ja minäkin sain itseni Turkuun sitä katsomaan. Miksi aihe kiinnosti, eikö kaikki nyt tiedä miten se Nokian nousu ja tuho meni? Varmaan pääpiirteet, mutta minua kiehtoi koko kaari, ja mitä siellä oikeasti tapahtui. Ja hyvä tekijäjoukko myös. Myönnän että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana koko Nokian saagan loppuosa on jäänyt minulta pimentoon. Kallasvuo, Baldauf, Siilasmaa, Vanjoki - nimiä jotka olen kuullut, mutta joiden tarkempi kytkös Nokiaan on epätarkka. Siispä Turkuun ottamaan selvää ilmiöstä nimeltä Nokia!

Odotin saavani tiiviin katsauksen niin yrityksen historiaan, isoimpiin käänteisiin ja henkilöhahmoihin. Ja sen sainkin, mutta lisäksi muutakin. Vajaassa kolmessa tunnissa sukellettiin yrityksen historiaan ja kehitykseen, miten pienestä Idestamin puuhiomosta kehittyi maailmanlaajuinen megayritys. Ja toki nähtiin myös mitä sitten tapahtui. Paljolti näytelmä kuitenkin keskittyi ihmisiin, heidän suhteisiinsa, ristiriitoihinsa, tarinoihinsa. En odottanut että tarina ja konfliktit, erityisesti Ollilan ja Siilasmaan, tempaisee niin intensiivisesti mukaansa. Joo, olihan siellä vähän tyhjäkäyntiä ja tiivistämisen varaa, ihan kaikki ei nyt ollut niin kiinnostavaa. Mutta kohtaukset olivat enimmäkseen napakoita ja taitavasti ohjattuja (Mikko Kouki ohjaa). 

    

Ensimmäinen näytös on Jorma Ollilan (taiturimainen Taneli Mäkelä) tarina, toisessa näytöksessä pääosan varastaa Risto Siilasmaa (Markus Ilkka Uolevi). Molempien henkilökohtaiset elämät, kasvutarinat, yhteys Nokiaan ja myös keskinäinen suhde käydään läpi. Molemmat näyttelijät luovat todella uskottavat ja "näköiset" hahmot, tai oman tulkintansa Ollilasta ja Siilasmaasta. Ostan kyllä nämä tyypit täysin. Mikä näitä ajaa, miksi Ollila haluaa kehittää Nokiasta globaalin mahdin, haluaa tarrata unelman syrjästä kiinni? Miksei hän malta jäädä lepäämään laakereillaan ja lepuuta oirehtivaa vatsaansa, vaan puskee eteenpäin? Niin, miksipä ihmiset tekevät asioita, mikä heitä motivoi. Kyllä tässä vähän vastauksia tarjoillaan, mutta kukin miettiköön tykönään että miksi kävi niinkuin kävi. Ensimmäinen näytös pysyy paremmin kasassa, toisessa kaikki hieman hajoaa liikaa.

Dynaaminen näyttelijäjoukko pujahtaa moninaisiin rooleihin liki lennossa. Koko sakki eli Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala, Kimmo Rasila ja Carl-Kristian Rundman on aivan mainiossa vedossa. Hyvinkin tunnistettavia hahmoja, esimerkiksi Karlssonin Steve Jobs ja Sauli Niinistö, Mika Kujalan Stephen Elop, Kimmo Rasilan Matti Vanhanen ja Bill Gates (ja myös Pentti Kouri!) sekä Rundiksen Kari Kairamo ja Paavo Lipponen sekä itselleni aiemmin tuntematon insinööri Korhonen (mikä mainio tyyppi karvalakkeineen!) Toki nämä ovat sellaisia julkisuuden henkilöitä joista oli jonkunlainen mielikuva, mutta hienosti (ja monesti tosi pienillä jutuilla) on se hahmon ydin tavoitettu. Toki näiden isompien julkkisten lisäksi nähdään kymmeniä muita. Taitavat osaavat.

Jollain tavalla Nokia toi mieleen Massinin näytelmän The Lehman Trilogy, ehkä kun siinäkin käydään erään firman tarinaa läpi kymmenien vuosien ja kymmenien henkilöiden kautta. Liikemaailma ei nyt ole kauhean usein näytelmien aiheena, ehkä siksikin. Pidin siis siitäkin. Se mikä Nokiassa hieman yllätti oli huumori! Hauskoja juttuja oli paljon, ilmeisenä toki karikatyyrit julkkiksista, mutta myös erilaiset urheilulajikamppailut bisnesjuttujen vertauksina. Toki tämä enimmäkseen oli tiukkaa draamaa eikä komediaa. Hetkittäin tuli mieleen jopa Shakespearen kuningasdraamat, missä Siilasmaan nuori ja dynaaminen prinssi syrjäyttää vanhanaikaisen jääräkuningas-Ollilan.

Näytelmä toi esiin paljon sellaisia asioita joita en joko tiennyt lainkaan, tai ainakaan muistanut. Ja mitäpä olisi suomalainen (yritys)menestystarina ilman vertailua Kalevalaan? Se olikin nivottu hienosti mukaan. Pidin myös kertojaääni-ratkaisusta. Välillä jännitys tiivistyy huippuunsa, ja hauskinta on kun ei lainkaan tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka Nokian kertomus ja historia *pitäisi* olla ihan tuttua juttua. Vaan eipä ollutkaan. Pisteet Keski-Vähälälle siis taitavasta käsikirjoituksesta.

Teppo Järvinen on loihtinut aika kalseanoloisen teknisen lavastuksen, mutta siellä on paljon hauskoja oivalluksia. Isoja metallihäkkyröitä, siirrettäviä isoja toimistopöytiä, mustavalkoisuutta. Katsoja saa kuvitella myös aika paljon sinne tyhjään tilaan. Myös Janne Teivaisen valot sulautuvat tähän teollisuushenkiseen kokonaisuuteen. Sanna Malkavaaran projisoinnit ja Iiro Laakson äänet täydentävät liikemaailmaisen näyttämökuvan. Varsinkin äänisuunnittelu on todella luovaa.

Tuomas Lampisen harmaavoittoinen puvustus on hyvin "virallista", mutta eri vuosikymmenten miesten (ja naistenkin) bisnespukumuoti tulee tutuksi. Anna Kulju on onnistunut naamioimaan henkilöt hyvin esikuviensa näköisiksi!

Nokian merkitys Suomelle ja suomalaisille on kyllä huomattavan suuri, ja tämän näytelmän nähtyäni ymmärrän oikeasti miten suuri. Loppujen lopuksi ei liene väliä menikö kaikki juuri niin kuin lavalla näemme, olivatko historialliset tapahtumat just pilkulleen. Tämä Nokia on näytelmä ja henkilöhahmot kuvitteellisia, vaikkakin heillä esikuvansa onkin. Mutta yhtäkaikki, todella kiinnostava näytelmä, sivistävästä vaikutuksesta puhumattakaan!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hobitti / Turun kaupunginteatteri 27.11.2021

Mikko Koukin ohjaama ja Sami Keski-Vähälän dramatisoima Hobitti jatkaa hienosti Turun kaupunginteatterin vajaan kolmen vuoden takaisen Taru Sormusten herrasta -esityksen viitoittamaa tietä. Maagisten näköistä ja kuuloista näytelmää kelpaa tulla katsomaan koko perheen voimin, ja vaikka useammankin kerran. Paremmin tämä toimii kuin Peter Jacksonin muovisen oloinen leffatrio, eikä ole niin venytettykään. 

En keksi mitään isompaa moitetta vajaan kolmen tunnin spektaakkelista. Itse tarinahan on aavistuksen tylsä eli kääpiöt rekryävät mukavuuksia rakastavan hobitin mukaan aarteenhakuretkelleen, ihan omien intressiensä takia. Sitten sitä köpötellään erilaisten paikkojen kautta, kohdaten monenlaista tyyppiä ja haastetta matkan varrella. Ja lopuksi saadaan aarre ja päästään pahiksista eroon. Mutta miksi tätä silti oli niin kiehtovaa seurata? Koska erinomainen tiimi on loihtinut kaikesta edelläkuvatusta kiehtovaa katsottavaa ja taikonut niin hahmot kuin paikatkin eloon.

Teemu Loikas on suunnittellut todella näyttävän ja monipuolisesti toimivan lavastuksen. Paljon itsekseen liikkuvia kivi/kalliorakennelmia, hienosti aukeava Bilbon kotikolo, muhkea Beornin talo ja paljon muuta. Sitä tuntee olevansa Synkmetsässä tai haltioiden kellarissa. Komeaa katsottavaa! Yhtä näyttäviä ovat Pirjo Liiri-Majavan huikean näyttävät puvut. Punasävyinen Bilbo kauniisti kirjaillussa liivissään, mustanpuhuvat örkit ja juhlavat haltiat. Puhumattakaan massiivisista peikoista! Beorn saa erikoismaininnan luonnonmukaisuudestaan, ja silmää miellytti myös skottiruutuinen Bard. Puvuissa oli paljon pieniä kauniita yksityiskohtia. Ainoa mikä herätti keskustelua seurueessani oli Thorin Tammikilven asu. Minusta se oli liian haltiamainen, seuralaiseni mukaan korosti Thorinin asemaa. Minna Pilvinen vastaa naamioinnista ja kyllä nekin oli kaikki vimpan päälle mietitty ja tehty, kääpiöiden partaleteistä ja Klonkun kokonaisniljakkuudesta aina haltiakorviin ja hobittijalkoihin.

       

Sanna Malkavaaran projisoinnit istuvat hienosti lavastukseen, ja monenlaista ihailtavaa yksityiskohtaa niistäkin löytyy. Janne Teivaisen valot ja Iiro Laakson äänet tuovat lavan tapahtumat liki katsomoon asti. Kaiken kruunaa näyttävät pyrotekniikat, joista saamme kiittää Tero Aaltoa. Ja koska kyseessä on  fantasianäytelmä, niin mukana on myös erinomaiseta turkulaista osaamista nukenrakennuksen muodossa. Upean kimaltava Smaug ja mainion realistiset hämähäkit sekä kauniisti livertävä rastas. Kiitos Pia Kalenius ja nukketyöryhmä! Ja mitä olisivat seikkailut Keski-Maassa ilman monenlaisia kamppailuita ja niihin valmentavaa koreografia. Oula Kitti on taas kerran laatinut näyttävät taistelukoreografiat.

Kaiken kaikkiaan mykistävän visuaalinen elämys, jossa tuli todellakin imetyksin mukaan näyttämön tapahtumiin. Vaikutti siltä että Turun kaupunginteatterin suuri näyttämö olisi suurentunut moninkertaiseksi kooltaan, koska niin paljon erilaisia näyttämökuvia sinne mahtui. Mukana oli paljon muutakin silmäkarkkia, esimerkiksi sirkuslaisten ketterät suoritukset, upeat visuaaliset trikit ja temput, tulen käyttö... Se örkkien tulishow oli mykistävä! Ja Beornin muodonmuutos! Ja miten hämähäkkien seitit ilmestyivät joka paikkaan! Klonkun ja Bilbon arvuuttelukohtaus on hykerryttävän ihana, yksi esityksen kohokohdista.

Ulkoiset puitteet on siis enemmän kuin kunnossa. Tarinakin on kiitettävän uskollinen Tolkienin alkuperäisteokselle, onneksi. Jotain mutkia on toki suoristettu, ja vähän lyhenneltykin juttuja, mutta se kuuluu asiaan kun kirjasta laaditaan teatterisovitus. Ja kuten jo alussa mainitsinkin, tämä pesee Jacksonin leffaversiot mennen tullen. Hienoa työtä niin dramaturgilta kuin ohjaajaltakin. 

Näyttelijät olivat kautta linjan taitavia ja oman roolinsa näköisiä. Joo, Gandalf (Mika Kujala) voisi olla pidempi hobitteihin nähden, vaikka muuten hyvä onkin. Vähän aluksi hämäsi kun kääpiöitä olikin vain viisi. Mutta siihenkin tottui äkkiä ja määrä riitti kyllä hyvin. Lisäksi mielestäni Thorin oli olemukseltaan hieman hentoinen kääpiöiden johtajaksi. Nämä on silti aika pikkunillityksiä, ja eivät suinkaan häirinneet kokonaisuutta. Turun AMK:n sirkuslinjalaiset olivat erinomainen lisäys näyttelijäjoukkoon. 

Teemu Aromaa on aivan kamalan hieno valinta Bilboksi. Hahmona Bilbo ei ole koskaan ollut mikään mun suosikki, mutta Aromaan käsittelyssä tunnen sympatiaakin tyyppiä kohtaan. Alun kikattava pölvästi kehittyy ja kasvaa seikkailunsa mukana ja mukavuudenhaluisesta vellihoususta tulee juuri se aarteenmetsästäjä, minä Gandalf hänet alusta asti näkikin. Miska Kaukosen Klonkku on maailman paras edelleenkin (nams nams), mutta hyvin toimii kyllä Kaukosen varsin erityyppinen rooli metsänhaltioiden kuninkaanakin. Klonkussa puhuttelee hyvin sen hahmonkehitys; Hobitissa Klonkku on vielä kahden vaiheilla, hyvä ja paha vuorottelevat. Sitä tulee vain surku, ja varsinkin kun Bilbo oveluudellaan nappaa Klonkun ainoan tärkeän asian, Ihanuuden. Vaikkei Bilbokaan sitä pahuuttaan tee, kyseessä näyttää olevan enemmän vahinko. Klonkun ja Bilbon kohtaamisesta voisi kirjoittaa vaikka oman juttunsa, niin vaikuttava kohtaus se oli.

Janne Sundqvist on erinomainen Beorn, sopivan jylhä ja jäyhä (ja vähän pelottavakin). Markus Ilkka Uolevin Bard on sopivan ylväs jousimies. Peikkokolmikko Kaukonen, Sundqvist ja Uolevi on kerrassaan hellyyttävä. Ja kuultuani Eero Ahon Smaugin äänenä, en voi kun taputtaa käsiäni: juuri noinhan se Smaug puhuu! Kääpiöistä on mukaan otettu tietysti Thorin (Stefan Karlsson) sekä Kili (Minna Hämäläinen), Fili (Ulla Reinikainen), Gloin (Antti Kyllönen) ja Dwalin (Marko Pekkarinen). Vähän sivuosaan jää mulla koko kääpiösakki, vaikka hehän tässä Bilbon lisäksi pääosassa ovat. Aika vellihousuja tosi paikan tullen, ja aina ruoka mielessä.  

Joten summa summarum: Turun kaupunginteatterin Hobitti on viehättävää katsottavaa, ja pohjustaa taitavasti sen mikä tuleman pitää Sormusten herrassa. Miten lopussa sormus alkaa saamaan Bilboa otteeseensa, miten Klonkku katkeroituu sen menettämisestä... Kerrassaan häikäisevän runsas esitys, jota voi suositella kaikille seikkailuhenkisille, sekä erityisesti niille ketkä mieluiten jäisivät kotisohvilleen.

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cabaret / Turun kaupunginteatteri 4.9.2020

Hieno tekijäporukka, etunenässään viime vuotisen upean ÅST:n Kalevalan ohjannut Jakob Höglund, houkutteli minut Turun kaupunginteatteriin. Masteroff - Kander - Ebb -trion musikaali Cabaret on pyörinyt Suomessa viime vuosina aika tiuhaan, mutta kiinnosti nähdä miten Höglund tämän uudistaisi. Ja ei tämä nyt mikään vallan huono teos ole, vähän ehkä kulunut vaan.

Mutta olisi pitänyt tietää ettei Höglund tee mitään puolivillaisesti tai laiskasti. Tämä Cabaret sykkii elämää ja iloa, aistillisuutta ja musiikkia. Ensimmäinen näytös on yhtä juhlaa, vaan sittenpä alkaa enenevässä määrin vakavat sävyt hiipiä mukaan - ja lopussa minulla on niin iso möykky kurkussa että tuntuu ettei henki enää kulje. Upeasti toteutettu siis! Yksi Höglundin valttikortteja on nimenomaan vahva ensemble-ohjaus ja -osaaminen. Tämä ryhmä on timanttia!

Amerikkalainen nuori kirjailijanalku Clifford Bradshaw (Olli Rahkonen) saapuu Berliiniin 1920-luvun lopussa, kirja pitäisi saada kirjoitettua. Jo junamatkalla hän tapaa mukavan Ernst Ludwig -veikkosen (Stefan Karlsson), jonka kautta järjestyy majoituskin kätevästi rouva Schneiderin (Riitta Salminen) pensionaatista. Lisäksi Ernst houkuttelee miehen rilluttelemaan maineikkaalle Kit Kat Clubille. Siellä eletään maailmanlopun (no, ainakin vuosikymmenen vaihteen) bileitä, seremoniamestarin (Miiko Toiviainen) johdolla. Samalla Cliff tapaa myös kabareen brittitähden Sally Bowlesin (Anna Victoria Eriksson) ja näiden kahden kohtalo kietoutuu yhteen.

Tämän lisäksi pääsemme seuraamaan rouva Schneiderin orastavaa romanssia juutalaisen hedelmäkauppiaan herra Schultzin (Mika Kujala) kanssa sekä rouvan kissa ja hiiri -leikkiä merimiehiä asuntoonsa salakuljettavan rouva Kostiin (Minna Hämäläinen) kanssa. Näiden kolmen yhteiselo pensionaatin käytävillä kulminoituu kihlajaisjuhliin, joiden ankea loppu sinetöi kaikkien kohtalon.

Kontrasti tämän arkisen pariskunnan ja hedonistisen klubin välillä on melkoinen.

Maestro Jussi Vahvaselkä upeine orkestereineen musisoi hienon lavastuksen (Sven Haraldsson) keskellä, ja on niin intregaalinen osa esitystä ettei paremmasta väliä. Musiikki svengaa ja kimaltaa, ja liki koko näyttelijäensemble täydentää omilla soittimillaan bändiä. Saumatonta yhteispeliä! Puolikaaren muotoinen metallikehys antaa hyvät raamit tarinalle ja liikuteltavat irto-ovet loihtivat matkustajakodin. Jarmo Eskon hulppeat punavoittoiset valot luovat niin syntistä tunnelmaa kuin intiimejä hetkiäkin. Ennenkaikkea ledinauhat toimivat tehokkaina katseenvangitsijoina niin natsisymboliikan kuin vuodenvaihtumisen näyttäen.

Koko porukka oli mielettömän energinen ja liikunnallinen, ja lavan keskellä kaksi pyöröä kieputtivat väkeä kyllä sellaista vauhtia että. Kit Kat -meno aiheutti jyskytystä sydänalassa ja teki mieleni singahtaa lavalle bilettämään muiden kanssa. Sallyn ja Cliffin monimutkaista suhdetta vatvottiin sitten enemmän muualla, ja se ei taas ollut lainkaan hauskaa seurattavaa. Naiivi Sally ei gininjuomiseltaan ja nautinnonhakuisuudeltaan ehdi (tai halua) seurata mitä politiikassa tapahtuu, mutta Cliff on valveutunut. Ernstin salakuljetukset, myyräntyö ja natsisympatiat herättävät miehessä vastarintaa ja halun poistua maasta. Niin kivaa kun ainainen juhlinta onkin...

Surullista on seurata muidenkin kuin Sallyn viattomuutta - loppuun asti herra Schultz vakuuttaa että koska hänkin on saksalainen, ei mitään hätää ole. "Eivät he keneltäkään mitään vie" - vaikka tiilet alkavat jo lennellä hedelmäpuotiin. Miten kiinni tässä ajassa voikaan olla, sata vuotta myöhemmin!

Pukusuunnittelu (Heidi Wikar) on miestenmuotiin perustuvaa, mutta silti überseksikästä. Eri-asteisesti puetut/riisutut frakit ja huikeat punaiset kiiltonahkakengät ovat tyrmäävän tehokas yhdistelmä. Hörhellystä siellä täällä. Androgyyninen ensemble on huipputyylikäs. Paljasta pintaa ei tarvitse näyttää, Cabaret-puvustuksessakaan, jos illuusio on tarpeeksi vahva. Jessica Rosenbergin vahva maskeeraus on vielä piste i:n päällä.

Äänisuunnittelu (Eero Auvinen) toimii hienosti, kaikenlaiset naputukset, rapsahdukset ja moni muu efekti on toteutettu luomusti eli esiintyjät luovat äänet itse. Taputukset ja teputukset toimivat. Rytmikkyys ja kehon vahvasti mukaan ottaminen esitykseen on tuttua myös Höglundin Kalevalasta. Kokonaisvaltaista näyttelijäntyötä. Höglund on tehnyt itse myös koreografiat, ja monimuotoiset tanssikuviot istuvat kabareetunnelmiin. Teatterisavua käytetään runsain mitoin ja senkin levitys on otettu hienosti osaksi show'ta.

Vaikka tässä pääroolit onkin, niin mielestäni koko ensemble on pääosassa. Niin taitavasti puhalletaan yhteen hiileen ja vaikka siellä sooloillaankin, niin silti pääpaino on ensembletyöskentelyssä. Rahkonen ja Eriksson ovat taitava pääpari, ja tuttuja jo niin monesta musikaalista. Show'n kiistaton tähti on kuitenkin moneen taipuva Seremoniamestari. Kujeileva, salaperäinen, flirttaileva ja kaikki langat näpeissään pitävä Toiviainen on kerrassaan hurmaava ja katsojat syövät hänen kädestään. Huippuluokan ensemblestä pakko mainita erikseen sellonsa kanssa tanssiva Panu Kangas, upeasti viettelevä Mikko Kauppila sekä hanuriaan näppäilevä Katariina Lantto. Pilkettä on silmissä kaikilla, ainakin viiden kiintokuutiometrin verran.

Esko Elstelän suomennos (laulut Jukka Virtasen käsialaa) leikittelee kielellä, sotkien mukaan aika paljon myös englantiakin. Turun kaupunginteatteri tarjoilee myös englanninkielisen tekstityksen lavan sivuilla.

Höglundin Cabaret on rento, letkeä, hauska ja räiskyvä - kunnes se ei enää ole. Jos jo ensimmäinen näytös loppuu hyytävään tunnelmaan, niin toisen näytöksen lopulla ollaan jo lähellä absoluuttista nollapistettä. Oliko tavallisen saksalaisen mahdollista valita asioita ja minkä verran rivisaksalaiset tiesivät mitä naaapurin juutalaisille hedelmäkauppiaille tapahtui? Toiset olivat tarkkanäköisempiä ja muuttivat maasta kun vielä pääsivät. Herra Schultzin kaltaisesti ajattelevia oli varmasti paljon, jotka oikeasti uskoivat ettei heille voi saksalaisina käydä kuinkaan. Ja Sallyn kaltaisia, ketkä ummistivat silmänsä kaikelta oman navan ulkopuolella tapahtuvilta asioilta. Kuinka moni meistä on tänä päivänä kuin Sally tai herra Shultz?

Ja miksi natsiteema on niin suosittu aihe musikaaleissa?

Juhlat loppuvat nopeasti, Cliff lähtee maasta, mutta Sally jää. Mihinkä hän menisi, bileethän ovat Berliinissä. Ei enää 1930-luvulla Sally-rakas. Tähtitaivas, kauas unen lailla etääntyvä Seremoniamestari ja Cliffin junamatkan muutautuminen toisenlaiseksi junamatkaksi. Sydäntä puristaa niin paljon, tekee mieli huutaa että paetkaa, hypätkää pois siitä junasta. Vaan ei. Juhlat todellakin ovat ohi.

Ehdottomasti hienoin Cabaret mitä olen nähnyt. Höglund singahti suoraan yhdeksi suosikkiohjaajakseni. Toimii joka tasolla, musiikillisesti ja draamallisesti. Kolmen tunnin aikana ehtii kokemaan vaikka minkälaisia juttuja sielussaan ja sydämessään. Ensi-iltayleisö on kyllä täysiä mukana tunnelmassa. Napatkaa liput näihin vuosisadan bileisiin!!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Kissa kuumalla katolla / Turun kaupunginteatteri 28.10.2016

Joskus vuosi, puolitoista sitten muistan kovasti toivoneeni myös Twitterissä, että tekispä joku teatteritalo versionsa Tennessee Williamsin näytelmästä Kissa kuumalla katolla. Tiedän että ohjelmistot on suunniteltu pidemmällä aikajänteellä, ja kukapa yhden teatteri-intoilijan toiveita muutenkaan kuulisi. Mutta silti en voi olla hykertelemättä, kuin ei vain yksi, vaan peräti kaksi isoa teatteria on nyt tarttunut tähän toiveeseeni. Ensimmäisenä ehti Turun kaupunginteatteri, joka Sini Pesosen ohjauksessa toi Kissan lavalle nyt lokakuussa. Seuraava versio on TTT:n, (ensi-ilta tammikuussa 2017) Murasen Miikan ohjatessa sen. Hienoa! Ja kiitos!

 

Pollittien perhe on kokoontunut viettämään Big Daddyn 65-vuotispäiviä tämän kartanoon. Syntymäpäivien ohella on hyvä juhlistaa sitä, että Big Daddy sai terveen paperit ja syöpäepäilyt olivatkin väärä hälytys. Vai oliko sittenkään. Paikalla ovat kummatkin pojat vaimoineen. Brick on alkoholisoitunut ex-urheilijatähti, jonka uran vei ensin loukkaantuminen ja sitten viina. Ja jonka mielestä vaimonsa Maggie on nykyään ellottava. Köyhissä oloissa kasvanut Maggie taas ei muuta haluaisikaan kun miehensä rakkautta, kosketusta ja hyväksyntää. Mutta kun heidän välillään on kuilu nimeltään Skipper; Brickin paras ystävä ja kenties hieman muutakin. Ja lapsiakaan ei ole siunaantunut.

Sen sijaan velipoika Gooper taas on menestynyt elämässään; on hyvä ammatti lakimiehenä, hedelmällinen vaimo Mae ja liuta lapsia. Kumpikin pojista (tai ehkä ennemminkin miniöistä) kärkkyy Big Daddyn isoa perintöä. Ongelmana on se, että isä suorastaan inhoaa Gooperia ja tämän meluavia tenavia, ja Brick on aina ollut se lempparipoika. Ja Brickin seksipommivaimo taas miellyttää isäpappaa muuten vaan. Soppaa hämmentää Big Mama, joka tuntuu tekevän kaikkensa miehensä eteen, vaikka tämä tuntuu väheksyvän ja halveksivankin vaimoaan.

Oikeastaan kaikki perheenjäsenet ovat vastenmielisiä tyyppejä. Kehenkään en voi enkä halua samaistua, tai oikein edes ymmärtää heitä. Vaikka kuinka koitan asettaa heidät omaan aikaansa ja peilata sitä aikakautta ja asenteita vasten... Kaikki perheen miehet kohtelevat vaimojaan alentuvasti ja vähätellen, Gooper ehkä vähiten, mutta hän taas on jotenkin nössykkä. Jotenkin näistä tyypeistä tulee mieleen Donald Trump ja hänen asenteensa kaikkia vähemmistöjä kohtaan. Vähän sääliksi käy esimerkiksi Big Mama, kun kuuntelee mitä Big Daddy hänestä puhuu Brickille. Synkeitä perhesalaisuuksia vatvotaan ja ei tässä ole ns onnellista loppua kenelläkään. Nämä ihmiset ovat jotenkin kasvatuksensa, aikakautensa ja tapojensa orjia - ja pelastusta ei näy missään. Kaikki suorastaan vittuilevat toisilleen jatkuvasti. Ensimmäinen näytös keskittyy puimaan Brickin ja Maggien välejä ja toinen sitten Brickin ja Big Daddyn.

Kaiken tämän perhedraaman taustalla kummittelee vielä rotusortoteema, mutta hyvin hienovaraisesti. Musiikissa on kaikuja puuvillapelloilla laulettavista lauluista ja muutamia pieniä viitteitä. Omaa aikaansa sekin heijastaa.

Kaikki näyttelijät ovat oikein hyviä, mutta kyllä Big Daddy (Taneli Mäkelä) ja Big Mama (Eila Halonen) vievät nyt voiton. Kumpikin pistää kaikkensa likoon ja onnistuu tyrmistyttävän hienosti. Big Daddy on rehvakas ja helpottunut terveen diagnoosin saatuaan. Hän todellakin puhuu Brickille (ja vaimolleen) suunsa puhtaaksi.Vimpura miten kamalan kärttyisä, dominoiva ja kaikinpuolin kaamea ukko. Ikuisen elämän, mielellään vauraan sellaisen, tavoittelu on asia, mitä sekä Maggie että Big Daddy pohtivat. Kaikista rikkauksistaan huolimatta kun elämää ei voi ostaa silloin kun se on loppumassa, ei edes Big Daddy. Entäpä sitten kamalan kaakattava tekopirteä Big Mama! Ensin tämä ärsyttää minua, sitten säälittää. Eila Halonen on ihan liekeissä! Kun Big Daddy laukoo tälle "totuuksia", niin naisesta häviää kaikki puhti, kuin tyhjentyvästä ilmapallosta. Jäljelle jää vain kuoret. Surulliset kuoret.

Pyry Nikkilä on ehkä hieman vaisu Brick, mutta kun tämä puhuu isänsä kanssa Skipperistä, niin sitten kyllä löytyy tulta ja tunnetta. Brick taitaa olla niin syvällä kaapissa ettei tunnusta asiaa ja tunteitaan itselleenkään. Viina on ainoa asia mikä miestä enää kiinnostaa. Niina Koponen on enemmän pimatsumainen kuin sensuelli Maggie. Naisparka koittaa kaikin eri tavoin saada miehensä huomiota, turhaan. Stefan Karlsson on todella mainio Gooper, varsinkin lopulta malttinsa menettämässä. Tämän suorittamat äidin manipulointiyrityksetkin karahtavat kiville.

Turun versiossa erikoismaininta ensinnäkin upeasta visuaalisesta ilmeestä! Lavastus on jälleen kerran näyttävä. Jo se pelkkä alku. Mitään ei sanota pitkään aikaan, on vain sinistä ja vihreää, aaltojen ja veden kohinaa, hypnoottista musiikkia. Pollittien koti on pastellisävyinen, 50/60-lukuhenkinen, hieman pröystäilevä ja mahtipontinen. Sopii hyvin puuvillaparonin persoonaan.  Näyttämön keskiössä on Brickin ja Maggien huone, mutta takana näkyy hetkittäin patiotakin. Tykkäsin tosi paljon siis, kiitos Jani Uljas! Valot (Janne Teivainen), äänet (Jani Tengström) ja videosuunnittelu (Mika Hiltunen) komppaavat mainiosti yhteen.

Tätä ei ole helppoa katsoa, mutta samalla ihanan nautinnollista! Voi ainakin tuntea helpotusta miten ahdistavia perhehelvettejä muilla on (ainakin amerikkalaisissa draamoissa). Kaikki ovat katkeria, ja purkavat pahaa oloaan eri tavoilla. Näitä näytelmäkirjallisuuden klassikkoja on upeaa nähdä lavalla aika ajoin, vaikka ne usein ovatkin raskaita katsomiskokemuksia. Mutta klassikko on aina klassikko!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Toc Toc / Turun kaupunginteatteri 9.9.2016

Laurent Baffien suosittu Toc Toc on "komedia neurooseista". Mutta on se paljon muutakin. Pinnan alta ei tarvitse edes paljoa raaputtaa, kun sieltä jo nousee ainakin ystävyys, ryhmähenki, toisten hyväksyminen nahkoineen ja karvoineen. Sikäli tässä on siis ihan oikea sanomakin, sen toisille nauramisen lisäksi. Ohjaaja Tuomas Parkkinen on työstänyt Turun kaupunginteatterille mainion ja lämminhenkisen komedian.

On nimittäin hauskaa nauraa toisten pakkoneurooseille näyttämöllä, mutta nauraisimmeko niille tosielämässä? Koska jonkunasteinen ongelmahan se on ihmiselle, joka potee sairaalloista bakteerikammoa tai palaa tarkistamaan yli kolmekymmentä kertaa jäikö hana auki tai kaasuhella päälle. Kun neuroosi ei ole enää harmiton ja ehkä huvittavakin pieni piirre ihmisessä, vaan ihan arkea vaivaava ja sitä määrittelevä ongelma.

Näihin ongelmiin pääsemme kurkistamaan monesta eri vinkkelistä. Kuusi potilasta kerääntyy neuroosispesialistin vastaanotolle samaan aikaan. Kaikki ovat vaikeita tapauksia, oman lääkärinsä sinne passittamia, viimeisenä toivona. Fred (aina mainio Esko Roine) on leppoisa eläkeläinen, mutta suusta pääsee Touretten oireyhtymän vuoksi rivouksia miten sattuu. Rääväsuinen taksikuski Vincent (hysteerisen hauska Kimmo Rasila) potee sairaalloista numero/laskemisvimmaa, joka ajaa tämän vaimon avioeron partaalle. Blanche (aivan huikea Riitta Salminen) on hysteerinen pöpöjä pelkäävä fiini leidi. Lili (symppis Pauliina Suominen) kärsii sekä palilaliasta että ekolaliasta (joo, googlettakaa), ja Maria (räväkän ihana Tuija Ernamo) on tarkistusvimmainen. Ja sitten on vielä Bob (aivan huikean hieno Stefan Karlsson) joka nimeään myöten on mieltynyt symmetriaan (eikä astu viivoille). Kelpo tohtorin lento on myöhässä ja niinpä porukka päättääkin alkaa ryhmäterapiaistuntoon keskenään.

Terapoidessaan toisiaan tulevat nämä tyypit paljastaneeksi samalla itsestään kaikenlaista, ja toisistaankin. Sekä ehkä katsojistakin. Ei mitään kauheaa naurunremakkaa ollut kuultavissa kanssakatsojista, mutta semmoista hörähtelyä ja kiherrystä. Onhan siinä hauskuutta kun Fred möläyttelee näitä klassikoitaan, kuten "siannahkainen kissanvittu". Ja yksi esityksen ehdoton kohokohta on Marian tanssi- & lauluesitys Viva Las Vegas!! Tai taksikuski-Vincentin heitot: "Ajattele mikä joukkomurha on jokainen käteenveto".

Mutta sitten taas. Onko tämä aihe mille saa nauraa? Kun eihän enää saa vitsailla minkään ihmisryhmän kanssa tai heti tuomitaan rasistiksi tai ties vaikka miksi. Saako vammaisille tai sairaille nauraa siis? Vai nauretaanko me tässä myös hieman itsellemme, sillä oikeesti hei, jokaisella meillä nyt on omat pienet neuroosimme. Ei ehkä ihan sairaalloisessa mittakaavassa, mutta edes vähän. Mutta ei ne kaikki näy tai kuulu päällepäin, niinkuin osalla tämän näytelmän tyypeillä.

Oli tämä virkistävän kiva esitys kaikkineen. Jani Uljas on taas laatinut hienon lavastuksen; odotushuone on ranskalaishenkisen elegantti. Sitäpaitsi plussaa esityksen pituudesta; väliaikoineen vain piirun yli kaksi tuntia, eli oli ihmisten aikoihin jo nukkumassakin kotona Pirkanmaalla. Ja hei, Marian nahka-asu on uuh, upea (kiitos siitä, ja muista vaatesuunnittelusta Tuomas Lampiselle).

Minä olisin saattanut laittaa jonnekin (käsiohjelmaan ja teatterin ulko-oveen, että poislähtiessä näkee) pienen varoituksen, niinkuin Agatha Christien Hiirenloukussa, että älkää kertoko loppuratkaisua pliis muille katsojille. Seuralaiseni kyllä arvasi sen jo ensimmäisen näytöksen jälkeen.

Jos jotain osataan Turun kaupunginteatterissa tehdä upeasti (näytelmien lisäksi tietenkin), niin ne ovat käsiohjelmat! Hienoa jälkeä taas, kiitos Sam Sihvonen ja Siiri Liitiä!

Vielä on pakko kehua ensi-illan vaatteitani, niistäkin kiitos Turun kaupunginteatterille. Aivan mahtava Tom of Finland -musikaalin t-paita ilahduttaa minua nyt ja tulevaisuudessa! Ja musikaali ilahduttaa meitä kaikkia tammikuun lopusta alkaen.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen