Näytetään tekstit, joissa on tunniste Miiko Toiviainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Miiko Toiviainen. Näytä kaikki tekstit

torstai 19. syyskuuta 2024

Minna Craucher / & (Espoon teatteri) 18.9.2024

Tämä Espoon teatterin (tai kavereiden kesken &) uutukainen Minna Craucher on ihan must-see tälle syksylle! Ensinnäkin koska kyseessä on uuden kotimaisen musikaalin kantaesitys. Ja koska säveltäjänä on Eeva Kontu! Kyllä, kyseessä on yksi teatterisyksyn helmistä, johon suosittelen lämpimästi kaikkia ihmisiä hakeutumaan. Aino Pennanen on käsikirjoittanut ja Riikka Oksanen ohjannut, ja todella taitavaa työtä molemmilta. Ei niin tavanomainen musikaali, koska tässä esiintyjät ovat samalla muusikoita ja lisäksi jokainen ehtii esittämään nimihenkilöä. Poikkeava ratkaisu, mutta todella toimiva.

Mutta kuka oli Minna Craucher? Törmäsin häneen ensimmäisen kerran mainiossa Hiljaiset perivät maan -oopperassa Ilmajoen musiikkijuhlissa vuonna 2022, missä roolia oivallisesti tulkitsi Mari Palo. Craucher oli syntyjään Maria Lindell, köyhä irtolainen Pirkanmaalta, joka ajautui pikkurikosten ja vankilatuomioiden jälkeen Saksaan kotiapulaiseksi. Siellä ollessaan hän keksi itselleen Minna Craucherin roolin. Sen turvin hän ui Helsingin seurapiireihin ja sittemmin myös Lapuan liikkeeseen. Musikaalissa seurataan hänen vaihtelevaa elämäänsä mistä ei draamaa, säihkettä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Kuten musikaalin huippuhienossa biisissä todetaan "Olen kuka haluan" - ja niinpä hän onkin.

Teatterin kotisivuilla sanotaan tämän olevan musikaali vallasta ja vallattomuudesta, ja se on kyllä osuvasti sanottu. Valta, se on jännä juttu.

Loistava ensemble vetää moninaisia rooleja, ja kukin tulkitsee vuorollaan Minnaa. Stoolaa vaihtamalla saamme aina uuden Minnan. Jokainen näyttelijä työ rooliin oman persoonansa ja taitonsa ja tämä ratkaisu kuvastaa hyvin Craucherin kameleonttimaista olemusta. Hän muuntautui moneen: mesenaatista lehtikustantajaksi ja aktivistiksi, ja miehiin aika överin intohimoisesti suhtautuvaksi naiseksi. Suhde Olavi Paavolaiseen ja Vihtori Kosolaan näyttää Minnan lumovoimaisena naisena joka pyörittää miehiä mennen tullen.

Mukana on Suomen musiikkiteatterinäyttelijöiden parhaimmistoa eli Petrus Kähkönen, Jussi-Pekka Parviainen ja Miiko Toiviainen sekä lisäksi Robert Kock, Roosa Söderholm ja Laura Hänninen. Tämä kuusikko muuntautuu moneen ja soittaa laajasti eri instrumentteja. Roolitöistä erityisesti mieleen jäi Kockin häiriintynyt fasisti Runolinna ja Kähkösen oivallinen tulkinta Vihtori Kosolasta. Myös Olavi Paavolaista esittänyt Toiviainen oli aivan huikeassa vedossa. Kaikki laulavat ja soittavat virtuoosimaisesti. Ja äänet soivat niin upeasti yhteen että menee ihan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Tätä on harmonia, tätä on balanssi.



Eeva Kontu on tunnetusti mestarillinen säveltäjä ja musikaalin kappaleet ovat monipuolisia, yllättäviä, rytmikkäitä ja svengaavia. On discobiittiä, eurohumppaa, progejazzia, punkhenkeä ja perusmusikaalimaisia kappaleitakin. Tämä on uutta suomalaista musiikkiteatteria parhaimmillaan! Enpä minä kyllä Eevalta vähempää odottanutkaan. Hänen jokainen uusi musikaalinsa on aina tapaus.


Välillä meno on kuin parhaammassakin rokkikonsertissa ja sitten on seesteisempää ja palaamme takaisin teatteriin.



Huumoria on paljon, laululyriikoissa ja muutenkin. Vai mitä sanotte tästä Olavi Paavolaisen riimittelystä: "olen runoilija ja dandy, kuinka Tuusulasta voi löytyä tuommoinen eye-candy". Fiksua ja hauskaa. Ja kyllä minäkin saattaisin vastata jos joku haluaa tavata "lihallisten ilojen ja biletyksen merkeissä".


Tiina Kaukanen on suunnitellut ilahduttavan puvustuksen, jossa näkyvät aikakauden tuulet. Silkkiset kukka-aamutakit ovat ihania, Kosolan ja kumppaneiden nahkatakit pelottavia ja sitten on hulppeita iltapukuja! Glitteriä ja puuhkia! Lavastuksesta vastaa Tinja Salmi, joka käyttää rullattavia elementtejä luovasti. Pianot ovat pyörien päällä ja lavasteet eivät muutenkaan ole mitään kiinteitä hökötyksiä.


Kiitän kovasti myös valosuunnittelija Ville Mäkelää; varsinkin pystyt led-valot ovat näyttäviä. Myös oopiumibileiden sinivihreät valot ovat häikäiseviä. Ja hienot aukeavat valaistushässäkät ovat jo iso osa lavastustakin. Äänisuunnittelija Tony Sixtröm on tehnyt myös ison urakan.


     


Oli Minna Craucherista henkilönä mitä mieltä hyvänsä, niin aika monipuolisesti hän Suomen kulttuurielämässä ja vähän muuallakin vaikutti vuosisata sitten. Huijari kyllä, mutta varsin luova sellainen. En voi olla tuntematta pientä kunnioitusta, koska hän vaikeista olosuhteista huolimatta luovi itsensä jonkunlaiseen menestykseen, aikana jolloin naisen asema ei ollut kovin helppo. Ja kuten hän itse musikaalissa lauloi, hän voi olla kuka haluaa. Hän loi oman polkunsa vaikka se olikin valheelle perustettu.


Ei hän toki mikään enkeli ollut, esimerkiksi sikiön lähettäminen Paavolaisen kirjanjulkistustilaisuuteen oli aika ikävä temppu. Puhumattakaan raskaussyytöksistä eri miehille. Valitettavasti lapuanliike koitui hänen kohtalokseen. Lapuanliikkeen käsittely on esityksessä oikein kiinnostava historiallinen osuus. 



Espoon teatteri on tehnyt kulttuuriuroteon tuodessaan tämän esityksen näyttämölle. Minna Craucher on aika intiimi musikaali, ei siis lainkaan pompöösi, suurten näyttämöiden isolla rahalla ja isolla koneistolla toteutettu spektaakkeli. Mutta spektaakkeli se on silti. Pieni spektaakkeli? Suosittelen kaikkia kiiruhtamaan lippukaupoille ja tukemaan näin ollen suomalaista omaleimaista kulttuuria. Tätä ei kukaan muu tee meille kuin me suomalaiset itse, ja toivon mukaan myös poliitikot siellä leikkausinnoissaan tämän muistaisivat.



Esityskuvien copyright Darina Rodionova. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 30. lokakuuta 2021

Lou Salomé / KOM-teatteri 29.10.2021

En varmaan ole tämän ajatukseni kanssa yksin, mutta miksi ihmeessä en ole tiennyt mitään, en edes nimeä, Lou Salomésta ennen tätä esitystä? Miten se voi edes olla mahdollista? Nainen, jonka elämä ja merkitys on näin suuri eurooppalaisessa kulttuurissa ja sivistyksessä. No, onneksi Aina Bergroth on käsikirjoittanut tämän oivallisen hienon näytelmän nimeltä Lou Salomé ja Riikka Oksanen taitavasti sen ohjannut meille kaikille ihailtavaksi. KOM-teatterin huippuensemble takaa Teatterielämyksen isolla T:llä. Tätä ei kannata jättää näkemättä!

Kuka oli Lou Salomé (1861-1937)? Hänen monipolvinen elämänsä ihmissuhteineen ja muineen käydään esityksessä kattavasti läpi, mutta jäin janoamaan lisää tietoa. Vajaa kolmituntinen esitys sujahtaa nopeasti ja hengästyttävää tahtia eteenpäin. Miehiä Loun elämässä tulee ja menee, Nietzsche, Rilke, Freud, osa on ystäviä, osa rakastajia, ja sitten on erikseen vielä avioliitto Gustav Ludvig von Salomén kanssa. Liitto joka ei kyllä ole kovin yksinkertainen sekään. Lou on itsenäinen (ja aika itsepäinenkin), ja ei halua naimisiin saatikka lapsia. Ne kun vaativat hoivaamista ja haittaavat urasuunnitelmia. Mutta tuohon aikaan sinkkuutta ei katsottu hyvällä... 

Lou haluaa opiskella ja oppia, kirjoittaa, lukea ja ennen kaikkea ajatella. Hän on mahtanut olla radikaali ilmestys 1800-luvun lopulla! Loun äiti ylistää uhrautumista miehen ja lapsen hyväksi - mutta Lou ei halua olla tavanomainen nainen. Eikä hän todellakaan sitä ole.

Janne Vasaman ylitsepursuava lavastus tulvii värejä ja yksityiskohtia. Kitsch on ensimmäinen sana mikä pulpahtaa mieleeni, kun katselee erilaisia kuoseja ja lavan tavarapaljoutta. Sademetsää, eläimiä, sieniä eli luontokuvastoa on runsaasti. Pastellisävyjä ja erilaisia valaisimia. Paljon sellaista mihin katse tarttuu ja paljon pieniä viehättäviä yksityiskohtia. Tomi Suovankosken valaistussuunnittelu pelaa hyvin yhteen runsaan lavastuksen kanssa. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini "valosuunnittelu 💗". 

Vilma Melasniemi tekee säkenöivän roolityön Salomén saappaissa. Hän on samaan aikaan eteerinen ja vahva. Muut näyttelijät urakoivat roolista toiseen hengästyttävällä tahdilla. Hurjan muuntaumiskykyisiä kaikki tyynni, kameleontteja lavalla. Miiko Toiviainen on hauras ja hysteerinen sydänystävä Paul Rée lenkkareissaan, sekä itseriittoinen Rilke. Niko Saarelan bravuuri on eleettömän viileä aviomies ja Juho Milonoff sujahtaa niin Nietzscheksi kuin journalisti Ledebouriksikin. Ja miten kiltinoloinen Ella Mettänen taipuu suorastaan pisteliääksi sisäköksi mutta myös ihanaksi Elleniksi. Kertakaikkiaan vaikuttavaa näyttelijätyötä kaikilta viideltä.

Erityiskiitos lähtee muusikko Eva Louhivuorelle upeasta säestyksestä ja musiikin tekemisestä. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta Ilkka Tolosen kanssa. Kun esityksessä on elävää musiikkia niin siihen tulee aina ihan oma tunnelmansa. 

Näytelmästä oli tehty yhtä runsas kuin Lou Salomén elämäkin. Hän oli aikaansa edellä hyvin monessa asiassa, esimerkiksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä. Lou sai niin paljon aikaan, oli niin monessa mukana ja monesta asiasta kiinnostunut, että on suorastaan rikos että hänet on käytännössä unohdettu. Miehet hänen ympäriltään kyllä muistetaan. Näytelmän kieli oli nautinnollista ja koko teksti sivistävää ja viihdyttävää.

Lou Salomé on erinomaisen hyvin tehty teatteriesitys, joten ei muuta kun lippuja hankkimaan.


Esityskuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 7. syyskuuta 2020

Cabaret / Turun kaupunginteatteri 4.9.2020

Hieno tekijäporukka, etunenässään viime vuotisen upean ÅST:n Kalevalan ohjannut Jakob Höglund, houkutteli minut Turun kaupunginteatteriin. Masteroff - Kander - Ebb -trion musikaali Cabaret on pyörinyt Suomessa viime vuosina aika tiuhaan, mutta kiinnosti nähdä miten Höglund tämän uudistaisi. Ja ei tämä nyt mikään vallan huono teos ole, vähän ehkä kulunut vaan.


Mutta olisi pitänyt tietää ettei Höglund tee mitään puolivillaisesti tai laiskasti. Tämä Cabaret sykkii elämää ja iloa, aistillisuutta ja musiikkia. Ensimmäinen näytös on yhtä juhlaa, vaan sittenpä alkaa enenevässä määrin vakavat sävyt hiipiä mukaan - ja lopussa minulla on niin iso möykky kurkussa että tuntuu ettei henki enää kulje. Upeasti toteutettu siis! Yksi Höglundin valttikortteja on nimenomaan vahva ensemble-ohjaus ja -osaaminen. Tämä ryhmä on timanttia!


Amerikkalainen nuori kirjailijanalku Clifford Bradshaw (Olli Rahkonen) saapuu Berliiniin 1920-luvun lopussa, kirja pitäisi saada kirjoitettua. Jo junamatkalla hän tapaa mukavan Ernst Ludwig -veikkosen (Stefan Karlsson), jonka kautta järjestyy majoituskin kätevästi rouva Schneiderin (Riitta Salminen) pensionaatista. Lisäksi Ernst houkuttelee miehen rilluttelemaan maineikkaalle Kit Kat Clubille. Siellä eletään maailmanlopun (no, ainakin vuosikymmenen vaihteen) bileitä, seremoniamestarin (Miiko Toiviainen) johdolla. Samalla Cliff tapaa myös kabareen brittitähden Sally Bowlesin (Anna Victoria Eriksson) ja näiden kahden kohtalo kietoutuu yhteen.

Tämän lisäksi pääsemme seuraamaan rouva Schneiderin orastavaa romanssia juutalaisen hedelmäkauppiaan herra Schultzin (Mika Kujala) kanssa sekä rouvan kissa ja hiiri -leikkiä merimiehiä asuntoonsa salakuljettavan rouva Kostiin (Minna Hämäläinen) kanssa. Näiden kolmen yhteiselo pensionaatin käytävillä kulminoituu kihlajaisjuhliin, joiden ankea loppu sinetöi kaikkien kohtalon.

Kontrasti tämän arkisen pariskunnan ja hedonistisen klubin välillä on melkoinen.


Maestro Jussi Vahvaselkä upeine orkestereineen musisoi hienon lavastuksen (Sven Haraldsson) keskellä, ja on niin intregaalinen osa esitystä ettei paremmasta väliä. Musiikki svengaa ja kimaltaa, ja liki koko näyttelijäensemble täydentää omilla soittimillaan bändiä. Saumatonta yhteispeliä! Puolikaaren muotoinen metallikehys antaa hyvät raamit tarinalle ja liikuteltavat irto-ovet loihtivat matkustajakodin. Jarmo Eskon hulppeat punavoittoiset valot luovat niin syntistä tunnelmaa kuin intiimejä hetkiäkin. Ennenkaikkea ledinauhat toimivat tehokkaina katseenvangitsijoina niin natsisymboliikan kuin vuodenvaihtumisen näyttäen.

Koko porukka oli mielettömän energinen ja liikunnallinen, ja lavan keskellä kaksi pyöröä kieputtivat väkeä kyllä sellaista vauhtia että. Kit Kat -meno aiheutti jyskytystä sydänalassa ja teki mieleni singahtaa lavalle bilettämään muiden kanssa. Sallyn ja Cliffin monimutkaista suhdetta vatvottiin sitten enemmän muualla, ja se ei taas ollut lainkaan hauskaa seurattavaa. Naiivi Sally ei gininjuomiseltaan ja nautinnonhakuisuudeltaan ehdi (tai halua) seurata mitä politiikassa tapahtuu, mutta Cliff on valveutunut. Ernstin salakuljetukset, myyräntyö ja natsisympatiat herättävät miehessä vastarintaa ja halun poistua maasta. Niin kivaa kun ainainen juhlinta onkin...


Surullista on seurata muidenkin kuin Sallyn viattomuutta - loppuun asti herra Schultz vakuuttaa että koska hänkin on saksalainen, ei mitään hätää ole. "Eivät he keneltäkään mitään vie" - vaikka tiilet alkavat jo lennellä hedelmäpuotiin. Miten kiinni tässä ajassa voikaan olla, sata vuotta myöhemmin!

Pukusuunnittelu (Heidi Wikar) on miestenmuotiin perustuvaa, mutta silti überseksikästä. Eri-asteisesti puetut/riisutut frakit ja huikeat punaiset kiiltonahkakengät ovat tyrmäävän tehokas yhdistelmä. Hörhellystä siellä täällä. Androgyyninen ensemble on huipputyylikäs. Paljasta pintaa ei tarvitse näyttää, Cabaret-puvustuksessakaan, jos illuusio on tarpeeksi vahva. Jessica Rosenbergin vahva maskeeraus on vielä piste i:n päällä.

Äänisuunnittelu (Eero Auvinen) toimii hienosti, kaikenlaiset naputukset, rapsahdukset ja moni muu efekti on toteutettu luomusti eli esiintyjät luovat äänet itse. Taputukset ja teputukset toimivat. Rytmikkyys ja kehon vahvasti mukaan ottaminen esitykseen on tuttua myös Höglundin Kalevalasta. Kokonaisvaltaista näyttelijäntyötä. Höglund on tehnyt itse myös koreografiat, ja monimuotoiset tanssikuviot istuvat kabareetunnelmiin. Teatterisavua käytetään runsain mitoin ja senkin levitys on otettu hienosti osaksi show'ta.


Vaikka tässä pääroolit onkin, niin mielestäni koko ensemble on pääosassa. Niin taitavasti puhalletaan yhteen hiileen ja vaikka siellä sooloillaankin, niin silti pääpaino on ensembletyöskentelyssä. Rahkonen ja Eriksson ovat taitava pääpari, ja tuttuja jo niin monesta musikaalista. Show'n kiistaton tähti on kuitenkin moneen taipuva Seremoniamestari. Kujeileva, salaperäinen, flirttaileva ja kaikki langat näpeissään pitävä Toiviainen on kerrassaan hurmaava ja katsojat syövät hänen kädestään. Huippuluokan ensemblestä pakko mainita erikseen sellonsa kanssa tanssiva Panu Kangas, upeasti viettelevä Mikko Kauppila sekä hanuriaan näppäilevä Katariina Lantto. Pilkettä on silmissä kaikilla, ainakin viiden kiintokuutiometrin verran.

Esko Elstelän suomennos (laulut Jukka Virtasen käsialaa) leikittelee kielellä, sotkien mukaan aika paljon myös englantiakin. Turun kaupunginteatteri tarjoilee myös englanninkielisen tekstityksen lavan sivuilla.


Höglundin Cabaret on rento, letkeä, hauska ja räiskyvä - kunnes se ei enää ole. Jos jo ensimmäinen näytös loppuu hyytävään tunnelmaan, niin toisen näytöksen lopulla ollaan jo lähellä absoluuttista nollapistettä. Oliko tavallisen saksalaisen mahdollista valita asioita ja minkä verran rivisaksalaiset tiesivät mitä naaapurin juutalaisille hedelmäkauppiaille tapahtui? Toiset olivat tarkkanäköisempiä ja muuttivat maasta kun vielä pääsivät. Herra Schultzin kaltaisesti ajattelevia oli varmasti paljon, jotka oikeasti uskoivat ettei heille voi saksalaisina käydä kuinkaan. Ja Sallyn kaltaisia, ketkä ummistivat silmänsä kaikelta oman navan ulkopuolella tapahtuvilta asioilta. Kuinka moni meistä on tänä päivänä kuin Sally tai herra Shultz?

Ja miksi natsiteema on niin suosittu aihe musikaaleissa?


Juhlat loppuvat nopeasti, Cliff lähtee maasta, mutta Sally jää. Mihinkä hän menisi, bileethän ovat Berliinissä. Ei enää 1930-luvulla Sally-rakas. Tähtitaivas, kauas unen lailla etääntyvä Seremoniamestari ja Cliffin junamatkan muutautuminen toisenlaiseksi junamatkaksi. Sydäntä puristaa niin paljon, tekee mieli huutaa että paetkaa, hypätkää pois siitä junasta. Vaan ei. Juhlat todellakin ovat ohi.


Ehdottomasti hienoin Cabaret mitä olen nähnyt. Höglund singahti suoraan yhdeksi suosikkiohjaajakseni. Toimii joka tasolla, musiikillisesti ja draamallisesti. Kolmen tunnin aikana ehtii kokemaan vaikka minkälaisia juttuja sielussaan ja sydämessään. Ensi-iltayleisö on kyllä täysiä mukana tunnelmassa. Napatkaa liput näihin vuosisadan bileisiin!!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

torstai 6. helmikuuta 2020

Maailma on tehty meitä varten / Suomen komediateatteri 6.2.2020

Toivoin ettei Linnanmäen Peacock-teatteriin tarvitse palata enää sen koommin kun Helsingin kaupunginteatterin evakko siellä päättyi. Vaan väärässäpä olin! Nimittäin Suomen komediateatterin suuri musikaalihanke Haloo Helsinki -bändin musiikkiin perustuva Maailma on tehty meitä varten pyöriikin juuri siellä. Omaa tyynyä en kuitenkaan kehdannut ensi-iltaan mukaan raahata. Reilut kaksi tuntia kärsii istua kai huonommillakin penkeillä, vaikka Peacockia huonompia ei ole missään. Olkaa varoitettuja!


Jukebox-musikaalit eivät useimmiten toimi minulle. Ihan kivaa kertakäyttöviihdettä, vaikka itse bändin musiikki olisikin hyvää ja toimivaa. Monesti niiden biisien ympärille kasattu tarina on aika höttöinen. Mutta nyt taustajoukoissa oli niin rautainen porukka että halusin ehdottomasti tämän nähdä, siitäkin huolimatta että Haloo Helsingin musiikki on jäänyt minulle melkoisen vieraaksi. Ainoa biisi jonka ihan oikeasti tiedän tietäväni on Vapaus käteen jää, ja sekin vain siksi että se oli Louhimiehen Kasipallo-leffan tunnusbiisi (ja pidin leffasta kovin!). Illan mittaan selvisi että kyllä mä muutaman muunkin olen kuullut, nimiä en vaan tiennyt, enkä tiedä kyllä vieläkään. Ihan kelpo orkesteri kyllä, mutta kotimaisen uuden musiikin kuuntelu on jäänyt vähän vähemmälle viime vuosina. Tai onhan Haloo Helsinki ollut kasassa jo vuodesta 2006, ettei se ihan tähdenlento ole. Käsiohjelman mukana tulee muuten CD missä esityksessä kuultavat biisit kuullaan alkuperäisversioina!

Kiti Kokkonen ja Jenni Pääskysaari ovat laatineet käsikirjoituksen. Apuna toimi myös bändin fanien lähettämät viestit. Vaihtelevan uskottavasti tarina kulkee ja biisit kuljettavat sitä eteenpäin. Välillä on meno kömpelömpää ja pitää vähän pinnistellä että pysyy kärryllä asioista. Monenlaisia tunteita ja tapahtumia kahden nuoren naisen kasvutarinaan ja elämään liittyy. Pääsemme seuraamaan Millan (Marika Huomolin) ja Piian (Heljä Heikkinen) elämää ihan teinivuosista alkaen. Kun kaikki oli helppoa ja ainoa ongelma tuntui olevan neitsyydestä eroon pääsy (Piialla) ja Piian hyväksynnän hakeminen (Millalla). Ihastumisia, viinan juontia ja muuta kesän viettoa häiritsee kuitenkin tyttöjen välirikko (liittyen siihen Piian immenkalvonpuhkaisuprojektiin) ja eräs motoristi-Joonas (Tatu Sinisalo).


Vuodet kuluvat, Milla menee naimisiin ja työskentelee toimistossa. Siellä taas päästään seuraamaan erään Päivin (Kaisa Leppänen) epätoivoisia kumppaninetsintäpyrkimyksiä. Toimistossa hengailee myös sosiaalisesti kömpelö mutta ihanan symppis Urho (Jani Karvinen). Näiden kahden kuviota olisin jaksanut katsoa enemmänkin, ihan huippua (ja Leppäsen uskomaton fysiikka!).

Mukaan kuuluu myös nuorena kiusattu Piian veli Pasi (Miiko Toiviainen), joka osoittaa lähimmäisenrakkautta ja anteeksiantoa hienolla (jos kohta hieman hämmennystä herättävällä) tavalla. Lisäksi lavalla on liuta porukkaa, hyvin laulavia ja tanssivia nuoria musikaaliartisteja. Isoja iloja ja isoja suruja, ihmisten kasvamista aikuisiksi ja monenlaista juttuja mahtuu tähän tarinaan. Kyllä mä omiakin nuoruusjuttuja sieltä löydän!


Ihan mielettömän upeita ja karismaattisia esiintyjiä. Toiviaisen Miikoa on tullut nähtyä monenlaisissa musikaali- ja teatterijutuissa ja kyllä hän on yksi Suomen valovoimaisimpia musikaaliesiintyjiä. Karvinen on tutumpi Kansallisteatterin draamoista, ja toi tähän esitykseen sellaista vähän varttuneempaa otetta. Muiden uraa tulen kyllä kiinnostuksella seuraamaan, sen verran taitavia tyyppejä. Varsinkin Sinisalon rouheampi rockääni vetosi, ja sellainen pahan pojan olemuskin ehkä.

Musikaalien taikasormi Samuel Harjanne vastaa ohjauksesta. Samuel on eittämättä Suomen huippu tässä musikaalihommassa. Ihan passeli kokonaisuus. Varsinkin Sebastian Wennströmin koreografiat ovat näyttäviä. Musiikin sovituksesta vastaavat konkarit Eeva Kontu ja Tony Sikström, joka myös johti nelihenkistä bändiä ensi-illassa. Laulujen sovitukset ovat taas Eevan ja Jukka Nylundin ja käsialaa, monissa musikaaliliemissä keitetty taituri hänkin. Biisit toimivat, ja kiinnostavasti osa sovituksista on hyvinkin erilaisia kun alkuperäiskappale.


Visuaalisesti Peacockin pienelle näyttämölle on saatu ihan hulppea videoshow. Lavasteet korvaa nimittäin sinällään todella upeasti tehdyt grafiikat Helsingin maisemista ja toki hieman abstraktimmistakin paikoista. Jones Maxwell ja Toni Haaranen vastaavat niistä. Minä kyllä kaipaisin ihan oikeita, fyysisiä lavasteita, mutta tässä nämä kyllä ovat paikallaan. Lisäksi Harri Kauppisen suunnittelemat valot ovat oikeinkin näpsäköitä, jos kohta hetkittäin aika sokaisevan kirkkaita. Jos on yhtään migreeniin taipuvainen ihminen niin välillä hyvinkin vilkkaasti sykkivät valot ja videot laukaisevat taatusti kohtauksen. Maria-Helena Lehto pukusuunnittelijana ja Pirjo Leino maskeeraussuunnittelijana saivat toteuttaa monen eri aikakauden vaatteita ja ulkoasuja. Hienolta, ja autenttiselta tämä näyttää. Nostalgiatrippi menneisiin aikoihin!


Mutta. Miksi tämä ei oikein silti toiminut, vaikka kokonaisuudessa ei ollut varsinaisesti mitään moitittavaa? Lahjakkaita ihmisiä lava täynnä. En osaa oikein sanoa. Ehkä sitä menoa ja meininkiä oli vähän liikaa, välillä tuntui että olisi seuraamassa jonkun tanssistudion kevätjuhlaa, missä kaikkea on ympätty hirveällä vauhdilla yhteen, että parissa tunnissa keretään näyttämään kaikkien osaaminen. Olihan esityksessä suvantokohtiakin mutta ei se kokonaisuutta rauhoittanut. Näyttävää ja vauhdikasta, suuren maailman menoa. Loppukiitokset biisikoostepotpureineen tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Tällä energiamäärällä olisi lämmittänyt keskikokoisen kaupungin koko talven kestävissä paukkupakkasissa. Oliko se sittenkin hieman heppoinen tarina mikä ei jaksanut kantaa? Vai kaikki aistit äyräitään myöten täyttävä video- ja valotykitys? Esiintyjien lahjakkuuteen tämä ainakaan ei kaadu.

Sarjassamme "ihan kiva", mutta ei nyt oikein toimi. Varmaan kaikille Haloo Helsinki -faneille must-see, mutta jos kaipaa uutta ja korkeatasoista kotimaista musiikkiteatteria, niin parempiakin esityksiä siihen löytyy. Lisäksi vielä Peacock on paikkana huono, naulakoille tulee kauhea sumppu esityksen jälkeen ja penkit ovat, kuten mainittu, aivan luokattoman kamalat. Kokonaisuuteen nähden lippujen hinnat ovat aika suolaiset.


Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Miiko Toiviainen: Kepeä elämäni / Samova Fest, KoKo Teatteri 3.11.2019

Vihdoin ja viimein pääsin minäkin näkemään ja kokemaan Miiko Toiviaisen monologin Kepeä elämäni! Esitys sai ensi-iltansa Kajaanin Runoviikoilla viime kesänä, tilaustyönä, sillä Miiko voitti Vuoden nuori lausuja -tittelin Runoviikoilla kesällä 2018. Sittemmin esitystä on nähty siellä ja täällä, ja minä onnistuin yhyttämään sen Samova Fest-tapahtuman sunnuntaina KoKo Teatterilla. Meitä oli katsomossa vain kourallinen, mutta rento ja läsnäoleva tunnelma saatiin silti aikaiseksi.


Mitä ihmettä voi sanoa esityksestä, joka jo pitää sisällään kaksi imaginääristä bloggausta taiteilijalta itseltään? Yhdyn täysin rinnoin niistä ensimmäiseen!

Vuosien varrella olen päässyt näkemään Miikoa lavalla monia kertoja, niin musikaaleissa kun muissakin rooleissa. Hän on karismaattinen ja hyvä esiintyjä, joka roolissa. Arvostan sitä, että hän päätti nyt ns. tulla kaapista ja tuoda teatterien lavoille oman itsensä, transmiehen. Vaikka minulle katsojana on esiintyjän sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti se ja sama, niin tästäkin monologista huomaa miten tärkeää se on esiintyjälle itselleen. Saa vihdoin avoimesti olla mitä on, ja sillä sipuli. Ei tarvitse vetää enää toista roolia, sen lavalla esittämänsä lisäksi.

About tunnin mittainen monologi on kattava läpileikkaus monipuolisesti lahjakkaan Toiviaisen osaamisesta. Laulua (Eeva Kontu on säveltänyt upean ja koskettavan musiikin ja vastaa myös äänisuunnittelusta), lausuntaa, puhumista, eläytymistä, lukuisten eri hahmojen esittämistä. Transhaukka on hilpeä ja transpolin lääkäri hillitön! Kertakaikkisen vaikuttavaa, hauskaa, koskettavaa, tärkeää, ja silkkaa nautintoa katsojalle.


Toiviaisen tarkoitus oli tuoda muunkinlaisia transtarinoita näyttämölle; vastapainoksi niille synkeille, ahdistaville ja negatiivisille. Ja hyvin hän siinä onnistuukin. Omakohtaisuudesta kumpuava esitys on valoisa ja sympaattinen. Kuulemme pätkiä lapsuudesta ja päiväkirjoista, kokemuksia transpolilta ja koko "prosessista". Runoilijoista esillä ovat Arja Tiainen ja Kaarlo Sarkian Muodonvaihdos sekä varsinkin Uuno Kailaan runo Olin nuori:

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.
Minä usein pelkäsin, että hän ties,
mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin
minun silmäini lastenkamariin,
että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin,
miten vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.

-- Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
että kukaan, kukaan ihminen
ei tääll' ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
mies sitten on oppinut nuoruuttaan
ja omia arpiansa.


Menee luihin ja ytimiin, eikö? Kuten koko esitys. Mahtoiko lopussa katsomossa olla yhtään kuivaa silmää? Mutta kun Toiviaisen tarina ei ole mikään uhriutumisjuttu tai valitusvirsi! Vaan elämäniloinen ja energinen. Silti, tai ehkä juuri siksi, tunteet nousevat pintaan. Rohkeakin esitys tämä on, koska ihminen pistää itsensä niin likoon. Kepeä elämäni on aito, ja hienosti rytmitetty. Ohjauksesta vastaava Riikka Oksanen on onnistunut hienosti tuomaan kaiken kasaan; dramaturgina on toiminut Aino Pennanen.

Kuten Miiko itsekin muistuttaa, tämä on yksi transtarina. Niitä on yhtä monta kuin on transihmistäkin, eikä voida yleistää että näin kaikki asian kokevat.


Tässä on jonkunlainen henkinen sisarteos muutaman vuoden takaiselle Axel - soolo miesäänelle esitykselle. Ihmisyyttä, muutosta ja transsukupuolisuutta pohtiva. Miten muutos vaikuttaa ihmiseen. Oli sykähdyttävä kuulla miten onnellinen Miiko Toiviainen nykyään on. Kun saa olla oma itsensä, ihan julkisestikin.

Povaan tälle esitykselle pitkää esityskaarta. Onneksi kaikki tarvittava rekvisiitta on helposti kannettavissa mukana, joten ympäri Suomea on mahdollista reissata yhden miehen voimin. Jos (ja toivottavasti kun) Kepeä Elämäni osuu tiellesi, niin suosittelen enemmän kuin lämpimästi sen kokemista.


Kuvien copyright Timo Suutarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla (kiitos Markus!).

torstai 14. maaliskuuta 2019

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko 14.3.2019

Seksimusikaali voi olla nimenä aika provosoiva, mutta itse Aino Pennasen käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama esitys ei sitä ole. Seksiä käsitellään kyllä, mutta enemmän ehkä kuitenkin muita asioita, seksin varjolla. Parisuhdetta, yhteiskunnan painetta, normaaliutta, rakkautta. Tai kaikki kuitenkin kiertyy seksin, sen määrän ja laadun ympärille, mutta silti kyseessä ovat isommat asiat. Vai onko isompaa asiaa kuin seksi?


Esityksen nuoret (Minja Koski ja Miiko Toiviainen) ovat suhteellisen tuore pari, onnen huumassa ensimmäistä vuosipäiväänsä viettäen. Arjessa on jo tietyt rutiinit, mutta pienet hellyydenosoitukset piristävät aamuja ja iltoja. He ovat Lahden mittakaavassa (!) näyttävä pari ja jakavat somepäivityksiä arjestaan ja onnestaan taukoamatta. Hieman kliseistä ja ylitseampuvaa tämä onni ja autuus, mutta ehkä se ensimmäisen yhteisen vuoden jälkeen on tuommoista? Vuosipäivän illaksi käperrytään yhdessä olohaalareissa sohvalle katsomaan tosi-tv:tä. Jee!

Mutta auta armias kun miehen verenpaine onkin hieman kohollaan! Menevät sitten lataamaan Couple Goals -appin puhelimiinsa ja siitä se alamäki alkaa. Parisuhteesta ja varsinkin seksistä tulee suorittamista. Datankeräyksen tuloksena he eivät edes elä parisuhteessa, vaan kavereina, koska seksiä ei ole. Jotta eipä siinä muu auta kun alkaa harrastamaan seksiä. Esileikki, penetraatio ja kliimaksi.

Nämä kohtaukset hoidetaan riemastuttavasti barbinukeilla minileikkitalossa. Hulppeiden ääniefektien avulla toki. Eipä ole enää aikaa sohvan edessä köllöttelylle tai aamuisille smoothien väsäämisille (salaisen ainesosan kanssa tai ilman). Elämästä tulee yhtä suorittamista ja mitä siitä seuraa? Loppu on katkeranhaikeansuloinen, mutta minkäs teet.


Ihanan monipuolisen musiikin ovat säveltäneet Minja Kosken lisäksi Jussi-Pekka Parviainen. Aivan loistavia biisejä! On kantrihölkkää, balladia, diskoa. Minjan kauniin kuulasta ääntä kuuntelisi vaikka kuinka pitkään (ja se onkin mahdollista vaikkapa hänen kahdella M-nimellä julkaistulla levyllään) ja äänet myös sopivat täydellisesti yhteen. Puhumattakaan muuten näyttelijöiden kemioista. Aivan loistava pari.

Teatteri Vanhan Jukon Seksimusikaali saa pohtimaan sitä suorituskeskeisyyttä mikä tämän päivän yhteiskunnassa vallitsee. Eikä se nyt rajoitu seksiin, vaan kaikkiin elämän osa-alueille. Itsekin huomaan välillä likipitäen suorittavani teatterimenoja, ja se on pelottavaa.


Seksimusikaalin pariskunta käy läpi 12-kohtaisen suuseksiasentorepertuaaarin, ja heti verenpainetta mittaamaan. Ja vaikka kuinka sattuu, niin penetraatiovaihe on vaan tehtävä. Elämästä katoaa kaikki hauskuus, spontaanisuus ja läheisyys. Television edessä köllimisille ei jää enää aikaa, ja unilääkkeiden ja Viagran voimin jatketaan jyystöä. Huh! Mutta onneksi esitys on tehty niin hauskasti ja raikkaasti, ettei katsojaa ala sen enempää ahdistamaan. Ehkäpä jokainen voisi silti katsoa peiliin ja tutkailla omaa sisimpäänsä - olenko minä suorittaja?

Napakka 1,5 tunnin pituus ilman väliaikaa on justiinsä sopiva tämmöiselle minimusikaalille. Kertakaikkisen raikasta menoa; tämmöisiä pieniä herkkupaloja lisää suomalaiselle teatterikentälle kiitos! Esityksiä on vielä huhtikuun loppuun asti.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.