Vihdoin ja viimein kantaesityksensä Ilmajoen musiikkijuhlilla sai Jukka Linkolan säveltämä ja Tuomas Parkkisen libretoima ja ohjaama uutuusooppera Hiljaiset perivät maan. Kuten niin moni muukin teos, silläkin oli kohtalona jäädä koronan jalkoihin, ja alunperin kesälle 2020 kaavailtu ensi-ilta siirtyi lopulta kahdella vuodella. Mutta kuten vanha kansa sanoo: hyvää todellakin kannatti odottaa! Lapuanliikkeestä kertova esitys oli vaikuttavaa katsottavaa ja kuunneltavaa.
Linkolan musiikki oli ihailtavan monipuolista; mukaan mahtui niin lattarirytmejä, tangoa kuin humppaakin, virren poljentoa unohtamatta. Pääpaino toki kuitenkin oopperassa. Aina en päässyt moderniin muotokieleen mukaan, mutta laulajien esittämänä musiikki soljui kauniisti. Ja miten hienosti koko ooppera oli roolitettu! Ville Rusanen oli mies paikallaan punavankileiriltä kotikyläänsä palanneena leppoisana miehenä, joka kaikesta huolimatta haluaisi uskoa ihmisten rauhanomaiseen yhdessäoloon. Miehellä on lavakarismaa ja ääntä vaikka muille jakaa. Salamarakkaus paikallisen änkyränimismiehen (Jaakko Kortekangas) tyttären Reginan (Sanna Iljin) kanssa vivahtaa hieman Romeoon ja Juliaan, mutta ei sitten kuitenkaan. Epäsäätyisää liittoa ei näillä lakeuksilla kuitenkaan hyväksytä, mutta rakkaudella on tapana voittaa esteeet. Regina on suffragetti, opettaja, kulkee housuissa - ja opettaa pienille koululaisille miten asiat voidaan nähdä kahdella eri tavalla, vuoden 1918 tapahtumatkin. Isänsä tyttö monellakin tapaa, mutta myös avarakatseisempi kuin moni muu naapurinsa.
Kotikylässä asuu myös "kylän ainut kommunisti" Iivari (Ilkka Hämäläinen), lupsakka mies jonka kohtaloksi koituu lapualaisliikkeeseen lipunut poikansa Penjaami (Akseli Ferrand). Näiden kahden suhteen kautta peilataan paljolti työväenliikkeen ja lapuanliikkeen hankauksia. Mietin miltä katsomossa istuneiden paikkakuntalaisten (tai ylipäätään pohjanmaalaisten) vanhempien katsojien sisimmissä tuntui, katsella jättimäistä Vihtori Kosolan julistetta ja sinimustia lippuja saloissa liehumassa? Historian siivet todellakin havisivat. Siinä missä itselleni tämä oli mielenkiintoinen pala Suomen historiaa, niin monelle katsojalle mieleen voi tulla kipeitä, omakohtaisia (tai vähintäänkin oman suvun kokemia) muistoja. Oli sitten puoluepoliittisesti oikealla tai vasemmalla. Mannerheimin pilkkaa ei oikein suvaita Suomessa vieläkään, ja varovaisen nätisti Parkkinen tekstissään tökkii näitä kipukohtia.
Muhevaääninen rovasti (Nicholas Söderlund) tuo kirkon näkemyksen asiaan, ja kuten libretossa lukee, hän on rovasti päivisin, muiluttaja öisin. Vaikka näyttelijä Taneli Mäkelä on periaatteessa puheroolissa Vihtori Kosolana, niin yllättävän paljon hänkin laulamaan pääsee. Ja mikä jottei, sujuuhan se laulu mieheltä mallikkaasti, kun ei ihan oopperaa vedetä. "Jumalan valitsema kansanjohtaja" eli Kosola on eleetön mutta karismaattinen - helppo uskoa miten hän sai kansaa puolelleen puhumalla. Viidennessä kohtauksessa V. Kosola ja Muiluttajat laulavat Lapuan seurahuoneella. Kuusihenkinen big band säestää taustalla muilutuskohtauksia, taas samaan aikaan hauskaa ja kauheaa. Samankaltaista vastakkainasettelua on koko teoksessa paljon.
Yhden mielenkiintoisen lisätwistin tarinaan tuo epämääräinen "saksalainen" seikkailijatar/kreivitär Minna Craucher (Mari Palo) joka onnistuu kietomaan niin nimismies Holbergin kuin Kosolankin pauloihinsa. Huikentelevainen naikkonen ajaa omia etujaan, ja opportunistina kokeilee kaikkia mahdollisia keinoja. Vaan lopussa joudumme sanomaan hällekin "Auf Wienerschnitzel"! Oivallisen hauska hahmo ja miten upeasti Palo tätä tulkitsee.
Paljon dramaattisia käänteitä, surullisia ihmiskohtaloita ja vaikuttavia tapahtumia myöhemmin pääsemme tarinan loppuun. Kaikki loppuu kuolemaan, tietenkin. Vaikka on sitä muutenkin matkan varrella nähty. Kolmisen tuntia on ihan sopiva mitta oopperalle, semminkin kun väliaika kestää ruhtinaalliset 40 minuuttia. No, ehtivät kaikki ainakin nauttia virvokkeita.
Tuttuun tapaansa Parkkinen on kirjoittanut hauskan libreton. Tai jos nyt voi lapuanliikkeestä voi sanoa noin. Mutta mukana on paljon huumoria, sanaleikkejä ja suoranaisia vitsejäkin. Vaikka aihe on vakava, välillä surullinenkin, niin ei siitä tarvitse kovin ryppyotsaisesti kertoa. Parkkisen edellinen oopperatyö, erinomainen Veljeni vartija (Tampereen ooppera 2018) käsitteli paljolti samoja teemoja ja asioita, tai oli jollain tasolla esiosa tälle. Osalla henkilöhahmoista on oikea esikuva, kuten vaikkapa Hilja Riipinen (Essi Luttinen), joka toimi rehtorina ja myöhemmin kansanedustajakin.
Vaikka Olavin ja Reginan säätyrajoja rikkova rakkaustarina on yksi juonenkäänne, käsitellään monia muitakin suhteita. Iivari-isän ja Penjaami-pojan myrskyisät välit, Minnan ja miestensä... ja kaikki nämä päättyvät huonosti. Lisäksi kaiken taustalla häälyy Suomen poliittinen tilanne vuoden 1930 nurkilla, lapuanliikkeen ja Kosolan nousu ja (t)uho, työväenliikkeen olojen kurjistaminen ja kommunismin kitkentä.
Parkkisen ohjaus oli myös napakkaa ja kohtaukset limittyivät ja lomittuivat jouhevasti. Ensimmäinen näytös loppuu upeasti kohtaukseen missä tapahtuu paljon yhtäaikaa, vuorotellen. Olavin ja Reginan häät ja talonpoikien marssi Helsingin Senaatintorille. Komeaa! Minnan salongin kohtaus Kosolan ja nimismies Holbergin kanssa on myös dramaturgisesti kiinnostava, kuten myös Iivarin ja Penjaamin viimeinen tapaaminen, mikä nähdään useamman kerran. Heidän molempien kohtalonsa koskettaa kyllä syvältä, molemmat ehdottomia aatteessaan ja vilpittömiä uskossaan. Penjaamin äiti Naima (Jenni Lättilä) laulaa ehdottomasti koskettavimman surulaulun 12. kohtauksen lopussa. Tämä topakka maan hiljainen herkistyy ja hiljenee, tuudittelemaan syyllisyytensä taakan alle musertunutta poikaansa.
Kaunis kesäilta ja upea joenrannan miljöö ja siihen päälle Marjatta Kuivaston pelkistetyn kaunis, sinisävyinen liukuvärjätty (valkoisesta IKL:n siniseen) puulavastus. Siinä silmä lepäsi. Lavastus oli toimiva ja tarjoili muutamia pieniä yllätyksiäkin. Tärkeimpiä rakennuksia esittivät pienoismallit, mutta sekin toimi tässä hyvin. Lapuan tuomiokirkko kaiken yllä, kuin muistutuksena jumalan alati valvovasta läsnäolosta.
Leena Rintalan suunnittelemat yksinkertaisen tyylikkäät asut olivat myös harmaan, valkoisen ja mustan sävyissä, ripauksella sinistä. Ja toki myös kommunismin punaista! Varsinkin näyttävissä kuorokohtauksissa harmoniset puvut pääsivät oikeuksiinsa. Osku Heiskasen koreografioissa helmat lensivät ja jalka nousi. Varsinkin V. Kosola & Muiluttajien keikalla oli melkoiset tanssimuuvit. Jussi Matikaisen ja Oliver Siitarin äänisuunnitteluakin on kehuttava; ääni kuului selkeästi ja hyvin, ja monelta eri suunnalta.
Jouni Rissanen johti Vaasan kaupunginorkesteria ja lisäksi kuulimme Ilmajoen oopperakuoroa ja myös lapsi- ja nuorisokuoroa.
En tiedä meneekö Olavin ajama pasifistinen viesti perille, se että puheella ja rauhanomaisin keinoin pitäisi koittaa asiat selvittää, eikä ainakaan sotimalla. Kun kantaesitys viivästyi kaksi vuotta ja olemme nähneet taas uuden sodan syttymisen lähialueillamme, on aihe yllättävänkin lähellä taas meitäkin. Vaikka näistä tapahtuma-ajoista on jo 90 vuotta, eivät teemat ja aiheet ole kadonneet minnekään. Regina laulaa lopussa: "Jos laki lakkaa olemasta meillä ei ole vapautta, ei omaisuuta, turvallisuutta, ei henkeäkään. Niin, meillä ei ole mitään.". Näinhän se on, mutta ymmärtävätkö sitä kaikki?
Ensi kesänä Ilmajoella nähdään taas mielenkiintoista, nimittäin Armi Ratiasta kertova uutuus, jonka säveltää Eeva Kontu. Odotan sitä mielenkiinnolla, vaikka toki Hiljaiset perivät maan olisi voinut jatkaa vielä toisen vuoden. Sen verran kovatasoinen esitys kyllä oli. Lisää oopperoita Tuomas Parkkiselta!
Kuvien copyright Jussi Niukkala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti