Veljeni vartija on Tampereen oopperan 125. ensi-ilta ja sopii tietenkin tähän vuoteen kuin nenä päähän. Kertomuksen keskiössä on Rossin perhe, ja heidän porvarillinen tamperelaiskotinsa. Isä Johannes (jykevä Juha Kotilainen) kinastelee taloudenhoitajan - osuvasti nimetyn Rauha Valkosen (hersyvä Päivi Nisula) kanssa - ja on vankkumaton pasifisti. Isän murhe onkin melkoinen, kun rakas arkkitehtipoika Eemil (aina niin upea Ville Rusanen) ja tytär Amanda (säteilevän raikas Tuuli Takala) ajautuvat eri puolille sisällissodan syttyessä. Amanda on nainut säätynsä alapuolelta avioituessaan Iisakki Frimanin (Tuomas Katajala) kanssa, ja siten sinetöinyt kohtalonsa punaisten riveissä. Eemil on "tietenkin" valkoisten riveissä. Perhe hajoaa ja isä ei lainkaan hyväksy tyttärensä valintoja ja ratkaisuita.
Perheen (lasken tähän mukaan Rauhan ja Iisakin kanssa) väliset jännitteet ja dynamiikka muodostavat tarinan ytimen. Mutta kevään melskeissä mukaan kuvioihin tulevat myös Serafina Suomi (ihanan raikasääninen Erica Back), Hanna Waltz (Virpi Räisänen) ja Onni Kontio (Suvi Väyrynen hienossa housuroolissaan). Kaikilla on tärkeä rooli kokonaisuudessa. Onni Kontio pohjaa oikeaan henkilöön (Onni Kokko), joka sai maineen kuolemattomana sotilaspoikana valkoisten riveissä. Häneen kun eivät luodit pystyneet. Muutenkin esityksessä on historialliset faktat kohdillaan ja kaikesta huomaa että tutkimustyötä on tehty runsaasti. Lisäksi tässä on paljon kumarruksia kaikenlaisiin kulttuurihistoriallisiin juttuihin, ja useampi katsomiskerta olisi tarpeen kaiken toteamiseen.
Koko solistikaarti on todella upea, mutta eniten tykkäsin naiskolmikko Tuuli Takalasta, Päivi Nisulasta ja Erica Backista. Sekä tietysti aina tärisyttävän ihanasta Ville Rusasesta, joka taas kerran teki tunteisiin menevän ja korkeatasoisen roolityön.
Monesti tenorit ovat oopperassa sankareita, mutta tässä oopperassa ei taida olla sankareita laisinkaan, ei ainakaan tenori Tuomas Katajalan Iisakki. Ketku ja katala mies, joka on mustasukkainen vaimonsa veljelle sisarusten läheisten välien takia, ja pettää lopulta vaimonsa ja kaiken muunkin. Sankari ei ole myöskään baritoni Ville Rusasen Eemil, joka kohtalokkaan erehdyksensä vuoksi taitaa itse kärsiä vielä enemmän kuin muu perhe. Ehkä Amanda onkin se sankari? Tai oikeastaan kaikki nämä vahvat naiset, Amanda, Serafina ja Rauha. Naissankareita!
Vaikka sitä ehkä voisi luulla että juoni olisi jo vanhan kertausta, ja näitä 1918-teemaisia esityksiä on varsinkin Tampereella jo niin nähnyt, niin iloisesti tämä ooppera yllättää. Taas yhdenlainen näkökulma asiaan, ja nyt rikkiärevityn ja kahtiajaetun perheen näkökulmasta. Parkkisen teksti on soljuvaa, riimiteltyä, hauskaakin, vaikka tässä yhteydessä hauskuus ei ehkä kuitenkaan ole se itsestäänselvin asia. Onhan tässä draamaa ja monenlaista käännettä, ahdistavia asioita ja sellaisia tapahtumia mitä katsoessa tekisi mieli sulkea silmät, ja korvatkin. Mutta arjen pienistä jutuista, myös sodan keskellä, voi löytää pieniä ilahduttavia asioita. Rauha Valkonen poliittisesti ei ehkä niin korrekteine mielipiteineen ja kipakoine luonteineen tuo yhden hyvin viihdyttävän elementin mukaan. Rauha on räväkkä ja napakka eikä pelkää sanoa mielipiteitään suoraan, koskivat ne sitten hänen omaa työtään tai punaista roskaväkeä. Parkkinen kuvaileekin Rauhaa valkoisimmaksi punikiksi mitä löytyy. Jos kohta Rauha tuokin kepeyttä mukaan, niin kyllä tämä enimmäkseen on raskas ja synkkä tarina.
Tekstissä on paljon nokkeluutta ja riimittelyä, mikä tuntuu olevan Parkkisen lyriikoille ominaista. Sellaista kielellistä iloittelua mistä omat korvani erityisesti pitävät. Hyvin paikallisiin tapahtumiin kytketään myös kansainväliset konfliktit Venäjän vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan. Eihän me missään kuplassa täällä Suomessa olla, vaan isompi kokonaisuus välittyy tästäkin kertomuksesta. Vaikka toki Suomeen ja erityisesti Tampereeseen keskitytäänkin. Minusta Kortekankaan ja Parkkisen ajatus ensimmäisestä nimenomaan tamperelaisesta oopperasta oli loistava ja tässä se nyt on!
Musiikista en oikein osaa sanoa paljon mitään. Aika vaikeaakin, eikä mieleen jää mitään mitä tunnistaisin ehkä jälkikäteen. Monipuolista, välillä tutumpiakin juttuja (mm. jazzia, vallankumoushenkistä matruusien laulua) sisältäviä kohtia. Jotenkin ensimmäisen näytöksen Sanasota kuulostaa Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin biisiltä Taidetta vai pornoa?, vaikka musiikintekijät ovat toki ihan eri miehiä. Mutta ehkä se on Parkkisen riimittelyt? Tätä musiikkia pitäisi kuunnella uudelleen.
Tampere Filharmonia soittaa Santtu-Matias Rouvalin johdolla tasaisen hienosti. Heikki Liimolan johtama Tampereen Oopperan kuoro ja lapsikuoro vetävät kyllä kuoro-osiot upeasti ja vatsanpohjaa kouraisten. Muutenkin joukkokohtaukset on vaan huikaisevat. Osku Heiskanen vastaa koreografioista ja isojen ihmismassojen liikuttelu on kyllä oma taiteenlajinsa. Amandan ja Iisakin häissä on aika modernit (ja hienot) tanssikuviot. Ja valkokaartin revyymäinen Valloittavat miehet kaupungin on aivan hulvaton!
Yksi esityksen kohokohtia oli kuoron laulama kohta Mustaa mustaa Johanneksen kirkossa, ilman orkesterin säestystä. Kirkkoon paennut valtava väkijoukko ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Toki se oli visuaalisestikin upea kohtaus, kun Hugo Simbergin fresko Köynnöksenkantajat herää henkiin pienten kuorolaisten käsissä. Huh. Ei ole punaisia tai valkoisia, on vain pelkkää mustaa.
Muutenkin visuaalisuudessaan tämä tuotanto hakee vertaistaan. Tampere-talon lava on suuri ja sitä käytetään hienosti niin syvyys- kuin leveyssuunnassakin. Erityisen hienoja ovat vanhoista Tampereen rakennuksista tehdyt projisointi-lavasteet, sekä kankaina että muina. Myös kuormalavat pitkin ja poikin ovat näyttäviä elementtejä. Jotenkin sellaisia keskeneräisyyteen ja jälleenrakentamiseen liittyviä elementtejä, kuten lopun teollisesta noususta muistuttavat katon teräspalkitkin. Kati Lukka on taas kerran onnistut täydellisesti lavastuksessaan. Myös toisen konkarin eli Tarja Simonen pukusuunnittelu on todella kaunista katseltavaa. Paljon työläisten maanläheisiä sävyjä, harmaata ja mustaa ja ruskeaa. Sotilaspukuja. Punaiset ja muunkin väriset myssyt ovat ihana yksityiskohta! Ja Rauhan puunoksakirjailtu mekko on upea, ja Amandan pitsikirjailtu hääpuku. Ja miesten puvuissa olevat "piirretyt" yksityiskohdat.
Onneksi valosuunnittelija Ville Syrjä ei sorru pelkkiin valkoisiin ja punaisiin valoihin, vaan käyttää monipuolisesti kaikenlaisia valoja. Välillä pistemäisiä kohdevaloja, välillä pehmeämpiä sävyjä. Ja koska sota ja taistelut ovat isossa osassa niin valoilla sekä räjähdyksillä ja muilla kovilla äänillä on iso roolinsa tässä. Kyllä meinaan kuuluu ja näkyy!
Alku oli aika vaikuttava. Tyhjiä tuoleja, osassa valkoinen, osassa punainen nauha. Pikkuhiljaa esiintyjät tulevat lavalle yksitellen ja porukoissa ja laittavat nauhat käteensä. Valkoisia nauhoja käyttävät ovat selkeästi hienompaa väkeä, monella näyttävät hatutkin, ja turkiksia. Luonnollisesti punaiset nauhat menevät hieman vaatimattomammin pukeutuneille. Viimeksi vastaava ratkaisu oli Lahden kaupunginteatterin Täällä pohjantähden alla -näytelmässä, tosin siinä oli tuoleilla vaatekasat mitä esiintyjät pukivat päälleen.
Ihanaa ajankuvaa 1910-luvun Tampereelta, käydään elokuvissakin katsomassa Quo Vadis-elokuvaa (ja Iisakin elokuvamainen kosinta!), leipäjonoja ja venäläisiä matruuseja. On Tampereen teatteria, nykyistä Tuomiokirkkoa, Kalevankankaan taistelua, ja muita hienoja maanmerkkejä. Amandan ja Iisakin lapsettomuus koskettaa, ja palaa vielä takaisin kummittelemaan Amandan elämään monet kerrat. Hykerryttävä kohtaus on kun punakaarti tulee Rossien kotiin etsimään aseita - Rauha pelastaa tilanteen oivallista tilannetajua käyttämällä! Ja Rauhan ja Iisakin kohtaus kun Rauha saa potkut! Ei ole vaikea ymmärtää mikä saa Amandan lopulta liittymään punakaartiin. Niillä keillä ei ollut enää mitään menetettävää se oli varsin varteenotettava vaihtoehto.
Vajaan kolmen tunnin esitys on henkeäsalpaava ja jännittävä, vaikka tapahtumien kulku on toki pääpiirteittäin tiedossa. Silti luvassa on paljon yllätyksiä ja vaarallisia tilanteita. Ensimmäisen näytöksen loppu päätty kamalaan cliffhangeriin - ampuuko veli siskon? Lopussa vankileirit ja teloitukset ahdistavat, ja lasten leikkiminen ruumiiden joukossa. Vaikka kaupunki on tuhottu, niin ilo ja toivo ehkä nostavat päätään, kaikkien karmaisevienkin tapahtumien jälkeen. Henkiinjääneet koittavat selvitä, kukin tavallaan. Eemil on luhistunut syyllisyydessään ja Lady Macbethin tavoin pesee lakkaamatta käsiään. Amandan ja Serafinan kohtalot kietoutuivat monella tapaa yhteen, ja sen seurauksena Amandalle lankeaa lopulta tärkeä (ja mieluisakin) tehtävä.
On hyvä että ooppera on tekstitetty, koska ihan kaikesta ei saa sataprosenttisesti selvää. Toki ihan kaikkea ei tekstityskenttään mahdukaan, koska siinä on myös suomen lisäksi englanninkielinen käännös.
Olen tosi vähän nähnyt kotimaista oopperaa, mutta niistä vähistä tämä menee heittämällä kärkeen! Mahtipontista, suuria tunteita ja raskas tarina, johon on saatu kyllä onneksi hieman keveyttäkin mukaan. Vaikuttavaa katsottavaa.
Lippuja loppuihin esityksiin on vielä saatavilla ja tämä kannattaisi kyllä kokea ihan livenä Tampere-talolla. Mikäli ei onnistu niin Yle Areena pelastaa! Sieltä Veljeni vartija löytyy jo, aina 20.8.2018 asti ja tulee se pääsiäisenä Yle Teemalta telkkaristakin. Vahva suositus.
Esityskuvien copyright Petri Nuutinen, loppukumarruskuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti