Helsingin kaupunginteatteri on tarttunut tähän alunperin Marc Normanin ja Tom Stoppardin kynäilemään teokseen Rakastunut Shakespeare (teatteriin sen mukaili Lee Hall) reippaalla otteella. Lopputulos on visuaalisesti loisteliasta ja ihanasti 1500-luvun lopun Lontoon teatterimaailman käänteitä tutkailevaa draamakomediaa. Kari Arffman ohjaa tasaisen varmalla otteella monikymmenpäistä joukkoa HKT:n suurella näyttämöllä.
Rakastunut Shakespeare kertoo 1500-luvun lopun Lontoosta, kun näytelmäkirjailija William Shakespeare (reippaasti, varsinkin Violan maalaisserkkuna, irrotteleva Heikki Ranta) koittaa väsätä uutta näytelmäänsä Romeo ja Esteri, merirosvon tytär, mutta inspiraatio ei vaan millään ota tullakseen. Will on kahden näytelmän (ja teatterinjohtajan) loukussa. Kunnes hän sitten kohtaa ihanaisen ilmestyksen eli neiti Viola de Lessepsin (suloisen raikas Miila Virtanen) ja teksti alkaa taas suorastaan virrata sulkakynästään. Tottakai tytöllä on vastenmielinen kosija lordi Wessex (Mikko Vihma), jolle tytärtä naitetaan. Mutta niin vaan rakkaus voittaa (vai voittaako?), ja Will saa monen kommervenkin kautta näytelmänsäkin valmiiksi. Apuna suhdesuhmuroinneissa häärää Violan Imettäjä (aivan hurmaavan roolin tekevä Heidi Herala). Ja tottakai shakesperemäiseen tapaan mukana on paljon roolileikkejä, sillä tuohon aikaan naiset eivät teatterin lavoille päässeet, vaan Viola joutuu tekeytymään Thomas Kentiksi päästäkseen esiintymään. Siitä tulee omia lisäkiemuroitaan tarinaan.
Kiinnostavinta mulle tässä näytelmässä on kuitenkin se lontoolaisen teatterimaailman kuvaus, ei niinkään söpö romanssi. Sain suurta iloa kaikista Shakespeare-näytelmiin viittauksista ja ylipäätään koko tuon ajan teatterijutuista. Teatterinomistajat Henslowe (Jari Pehkonen) ja Burbage (aina valloittava Petrus Kähkönen) taistelevat katsojista ja uusista näytelmistä, kauhea koronkiskuri Fennyman (aivan hykerryttävä Rauno Ahonen) haluaa taas kaikilta rahaa. Sitten on myös Willin kaveri ja näytelmäkirjailijakollega Kit Marlowe (ihana Tuukka Leppänen) ja sekalainen joukkio näyttelijöitä (mun suosikkina ehdottomasti Sam eli Jyrki Kasper, jonka ripsien räpsytys Ethelinä on vertaansa vailla). Tämän sakin harjoittelua ja toilailua lavalla ja sen ulkopuolella katselisin enemmänkin, mutta kai sille romantiikkapuolellekin pitää antaa tilaa. Aah, ja sitten on vielä loistava diiva eli Ned Alleyn (jota mestarillisesti tulkitsee Kari Mattila).
Tavallaan Rakastunut Shakespeare palvelee kahdensorttisia katsojia. Niitä jotka tykkäävät elokuvissakin romanttisista komedioista (minä en, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) ja niitä jotka tykkäävät teatterin historiasta, näytelmistä, näytelmäkirjailijoista ja erityisesti Shakespearesta (no minä minä minä!). Monet kohtaukset olivat muunnoksia jostain Shakespearen näytelmästä, erityisesti Romeo ja Juliasta, mitä tässä koitetaan niinkun kirjoittaa ja näytellä, siis siellä näytelmässä näytelmän sisällä. Shakespearensa tunteville tässä on tosi paljon kätkettyjä kultahippuja mitä saa löytäessään hykerrellä. Willin ja Violan romanssi kietoutuu taitavalla tavalla yhteen fiktionaalisten Romeon ja Julian tarinan kanssa. Haluaisin ehkä jopa uskoa että näin ne asiat oikeasti menivät. Kun mukana on kuitenkin niin paljon oikeita historiallisia henkilöitä (esim. Lontoon teatterilaiset) ja tapahtumia (esim. Marlowen kuolema). Mutta mene ja tiedä vaikka tämä olikin se totuus!
Periaatteessa esityksessä ei ollut mitään vikaa. Kiinnostava tarina, kaunista katsottavaa ja näyttelijävalinnatkin oikein oivalliset. Silti tämä esitys ei oikein temmannut mukaansa, lähtenyt lentoon, tai sytyttänyt minua paloon. Enkä lainkaan tiedä missä vika oli. Sillä hyvin tehtyä perusteatteriahan tämä oli. Varsinkin Katariina Kirjavaisen toimiva lavastus ja Elina Kolehmaisen loisteliaat puvut olivat ilo silmälle, varsinkin pieteetillä toteutettu puvustus. Jyrki Karttunen oli taas loihtinut hienoja koreografioita ja varsinkin ne hovin tanssikohtaukset oli ihania!
Bonusta lavalla vierailleesta koirasta, näkemässäni näytöksessä se oli espanjanvesikoira Kida, joka selvisi osastaan mainiosti. Ja taas kerran: näytelmä missä on miekkailua ei voi olla huono (kiitos Oula Kitti taas taistelukoreografioista). Käsiohjelmassa on mukavasti tietoa historiallisista henkilöistä, sen ajan teatteritoiminnasta sekä myös aika kattavat biografiat työryhmän tyypeistä.
Tämä oli minulle neljäs (!) esitys Helsingin kaupunginteatterilla reilun viikon aikana, mikä on ihan ennenkuulumatonta mulle. Ohjelmistopolitiikka ei ole ollut aina niin kovin houkuttelevaa minun mielestäni, mutta jotenkin nyt on ollut paljon kiinnostavia juttuja. Oisko tää kevät jo uuden johtajan eli Kari Arffmanin käsialaa, koska hänethän valittiin tehtävään jo helmikuussa 2016, vaikka astui hommiin vasta loppuvuodesta. Ja kysyttyäni asiaa Arffmanilta vastaus oli myöntävä. Hyvä näin! Ehkäpä tulenkin vierailemaan jatkossa myös aiempaa tiuhemmin HKT:llä.
Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti