Iggy Malmborg: Satan / Teatterimonttu, Teatterikesä 7.8.2024

Tartuin tähän teokseen heti oitis Teatterikesän teosesittelyssä toukokuun alussa. Ruotsalainen näyttelijä Iggy Malmborg kertoi meille 90 minuuttin ajan omasta elämästään, niin kuin hän sen haluaa meille kertoa. Karismaattista kertoja, mutta mukaan mahtui muutamia yllätyksiä, jotka jättivät pohtimaan totuutta. Mitä minä juuri näin? Mikä oli totta, vai oliko mikään?

Malmborg näyttää ihan tavalliselta nuorelta mieheltä farkuissaan ja valkoisessa t-paidassaan. Hän rupattelee tuolissaan mukavia, aloittaen lapsuudestaan Riddarhyttenin pienellä kaivospaikkakunnalla. Koti oli uskovainen ja isä toimi opettajan uransa lisäksi saarnamiehenä. Kaikki oli syntiä ja nuori Iggy oli yksinäinen, hieman kiusattukin. Ystävyys Carolinen kanssa hiipuu karkkikokeiluun, sillä sekin oli Malmborgeilla syntiä, karkinsyönti siis. Isompaan kouluun siirtymisen myötä Iggy saa kaverin, Adamin. Tämän diplomaattien lapsen myötä Iggykin alkaa kyseenalaistaa uskontoa ja Jumalaa ja koko synnin käsitettä. Adam viekoittelee Iggyn pahan polulle ja pojat alkavat haaveilla maailmanherruudesta ihmisiä kiusaamalla ja alistamalla. Pahus vaan kun Iggyllä on oireyhtymä joka ei salli hänen käyttää väkivaltaa. 

  

Siinä missä Adam menestyy elämässään, Iggyllä menee huonommin. Hän ajautuu työttömänä ja varattomana itsemurhan partaalle, mutta kokee Berliinissä ahaa-elämyksen, hakeutuu opiskelemaan teatterialaa ja päättää tehdä tämän sooloesityksen mitä olemme juuri katsomassa. Kasvukertomuksen ohella Satan tutkiskelee ihmisyyttä, suhdetta jumalaan sekä taiteilijan ja yleisön suhdetta. Ja se vasta onkin kiinnostavaa! Kuka lavalla lopulta oikein on, paholaismainen Adam vai luuseri-Iggy?

Pahuus on pahuksen viettelevää, kyllähän sen kaikki tietävät. Myös Iggy pääsee maistamaan ns. kielletyn puun hedelmää. Pieni pelottava vire vaanii taustalla, mihin tämä tarina vielä johtaa?

Kaiken taustalla soi ruotsalainen kansansävelmä Hårgalåten, ja senkin tarinan saamme kuulla. Yksi niistä esityksen pienistä yllätyksistä. Laulussa salaperäinen viulisti ilmaantuu kylän juhannusjuhlille ja soittaa viulullaan kaikki nuoret lumoten, johdattaen heidät tanssin pyörteisiin. Kukaan ei voi enää lopettaa tanssimistaan, ja pelimannin kengän sisältää paljastuukin sorkka... Aivan mainio pieni sivupolku ja sitten taas niin sopiva juuri tähän tarinaan. Yleisö ei enää tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Iggyn kertomus saa uusia tasoja ja kerroksia ja loppu on... no, yllätys. Tai ei sittenkään jos kuunteli Hårgalåtenia...

Aggressiivinen kohtaus tulee yllättäen, ja aiheuttaa katsojissa monia reaktioita. Toiset peittävät silmänsä, toiset hihittävät. Ei hauskaa kun toista hakataan mutta onhan siinä koomisiakin piirteitä.

Satan on varsin kiehtova monologi, joka alun tavanomaisesta kasvutarinasta kasvaakin joksikin suuremmaksi. Kulttuurinen pääoma ja miten sitä saa: no, karismaattisella persoonalla ja hyvällä tarinalla. Ja kun yleisö rakastaa. No, hieman hämmentyneen oloinen yleisö kyllä taisi tykätä, vaikka lopussa katsomossa hyräilty Hårgalåten karmikin hieman selkäpiitä. Oliko sekin järjestetty, vai...? Saatana todellakin saattaa vaania keskuudessamme.

Teatterikesän ulkomaalaisissa vierailijoissa parasta on se yllätyksellisyys ja näköalojen avartaminen! 

Esityskuvien copyright Rolf Arnold.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viikset / Teatteri Jurkka 11.3.2022

Tätä on odotettu. Monta monta vuotta, itse asiassa. Nimittäin sitä hetkeä kun Johannes Holopainen palaa taas teatterin lavoille. Ja nyt vihdoin, ihanan intiimissä Teatteri Jurkassa, tuossa huoneteatterien helmessä! Luokattoman kauan paluussa kyllä kesti, koska taas korona sotki asioita. Toki ymmärrän että taitavaa näyttelijää viedään elokuvien ja tv-sarjojen ihmeelliseen maailmaan, mutta me teatteri-ihmisetkin kaipaamme osamme.

Lisäilahdutusta myös taas jatkuvasta yhteistyöstä Essi Rossin kanssa. Parivaljakko teki muutaman vuoden takaisen Sotilaspoika-esityksen kanssa upeaa työtä, kuinkakohan monta kertaa kävin sen eri paikoissa katsomassa?

Ranskalaisen Emmanuel Carrèren pienimuotoinen Viikset on abstrakti, outo, hauska ja erikoinen. Rossi on dramatisoinut sen eheäksi kokonaisuudeksi, vaikka se onkin aika fragmentaarinen. Tarina tempaa mukaansa, ja vaikka en enimmäkseen ymmärräkään mitään, niin se ei haittaa. Mitä tapahtuu päähenkilölle ja koko hänen elämälleen, kun hän ajaakin yhtenä kauniina päivänä viiksensä pois. Kukaan ei kommentoi, eikä edes huomaa. Mahtoiko viiksiä edes ollakaan? Tästä pääsemme eriskummalliselle matkalle, niin miehen mielen sisään kuin ympäröivään (epä)todellisuutenkin. 

Monta kertaa mieleen tuli Kafka, ja erityisesti Muodonmuutos, se miten päähenkilö muuntuu joksikin toiseksi. Se kun oma käsitys itsestä ja ympäristön käsitys eivät enää kohtaa. Vai kohtasivatko ne koskaan? Hajoaako mieli vai ympäröivä maailma? Miten kaikki on normaalia ja tavallista, ja sitten ei kuitenkaan ole.

Miten absurdi pieni helmi Viikset olikaan! Heittäydyin sen nyrjähtäneeseen maailmaan, olin hengessä mukana. Oliko niitä viiksiä koskaan, ja kuka tässä oikeastaan on hullu. Vai onko kukaan. Fyysisesti jättikokoiset viikset ilmaantuvat päähenkilön päähän esityksen loppupuolella - juuri kun luulimme nähneemme kaiken.

Holopainen on hienossa vedossa, ottaa kontaktia yleisöön (tosin tässä tilassa se olisikin haaste olla ottamatta), eläytyy mukana sataprosenttisella omistautumisella. Minä uskon hänen esittämään uraihmiseen, joka meditoi mielellään ja on hyvässä avioliitossa. Kunnes erehtyy ajamaan viiksensä pois. Tämä on myös hyvin fyysinen esitys (no ei ihan Sotilaspoika kuitenkaan fyysisyydessään) ja on myös ilo nähdä Holopaisen hyödyntävän notkeaa olemustaan. Sliipattu mies muuntuu suorastaan alkukantaiseksi villi-ihmiseksi, kun viiksien katoamisen musertava todellisuus iskee.

Kun päähenkilö ajautuu syvemmälle eksistentiaaliseen kriisiinsä, alkavat asiat kadota myös hänen muististaan. Onko oikea ratkaisu ottaa etäisyyttä kaikkeen arkiseen ja kadota kokonaan. Onko viiksillä omaa todellisuuttaan, Hong Kongin lautalla ees taas matkatessaan mies keskustelee aluksen torven kanssa. Todellisuus hiipuu ja haihtuu pois.

Pauli Riikosen taitava äänisuunnittelu kannattelee esitystä. Meren pauhu ja kohina, kuin verenkierto isommassa mittakaavassa. Koko äänimaisema tuntuu katsojan kehossa ja yhdistää meitä meditoivaan mieheen silmiemme edessä. Puheita ja musiikkia ja luonnonääniä. Saku Kaukiaisen valot tuovat intiimin tunnelman ja niitä käytetään hienosti kohtausten lomituksessa ja vaihtelevien miljöiden luomiseen. Himmennin on kovassa käytössä. Tinja Salmen skenografia hyödyntää erilaisia valkoisia kuorrutteita, jotka lopulta murenevat, samaa tahtia todellisuuden kanssa. Pieniä pyöreitä rantakiviä, jotka tuntuvat jalan alla, savuke, muki - tomuksi vaan. Liisa Pesosen suunnittelemat mustat, väljät, harsomaiset vaatteet luovat päähenkilöstä sopivan androgyynin.

Viikset kesti tunnin ja 15 minuuttia, ilman väliaikaa. Olisihan tätä outoa matkaa voinut kauemminkin jatkaa, mutta hyvä näinkin. Toivotaan ettei Jompen paluuta teatterilavoille tarvitse odottaa näin kiduttavan pitkää aikaa enää toiste!

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Miiko Toiviainen: Kepeä elämäni / Samova Fest, KoKo Teatteri 3.11.2019

Vihdoin ja viimein pääsin minäkin näkemään ja kokemaan Miiko Toiviaisen monologin Kepeä elämäni! Esitys sai ensi-iltansa Kajaanin Runoviikoilla viime kesänä, tilaustyönä, sillä Miiko voitti Vuoden nuori lausuja -tittelin Runoviikoilla kesällä 2018. Sittemmin esitystä on nähty siellä ja täällä, ja minä onnistuin yhyttämään sen Samova Fest-tapahtuman sunnuntaina KoKo Teatterilla. Meitä oli katsomossa vain kourallinen, mutta rento ja läsnäoleva tunnelma saatiin silti aikaiseksi.

Mitä ihmettä voi sanoa esityksestä, joka jo pitää sisällään kaksi imaginääristä bloggausta taiteilijalta itseltään? Yhdyn täysin rinnoin niistä ensimmäiseen!

Vuosien varrella olen päässyt näkemään Miikoa lavalla monia kertoja, niin musikaaleissa kun muissakin rooleissa. Hän on karismaattinen ja hyvä esiintyjä, joka roolissa. Arvostan sitä, että hän päätti nyt ns. tulla kaapista ja tuoda teatterien lavoille oman itsensä, transmiehen. Vaikka minulle katsojana on esiintyjän sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti se ja sama, niin tästäkin monologista huomaa miten tärkeää se on esiintyjälle itselleen. Saa vihdoin avoimesti olla mitä on, ja sillä sipuli. Ei tarvitse vetää enää toista roolia, sen lavalla esittämänsä lisäksi.

About tunnin mittainen monologi on kattava läpileikkaus monipuolisesti lahjakkaan Toiviaisen osaamisesta. Laulua (Eeva Kontu on säveltänyt upean ja koskettavan musiikin ja vastaa myös äänisuunnittelusta), lausuntaa, puhumista, eläytymistä, lukuisten eri hahmojen esittämistä. Transhaukka on hilpeä ja transpolin lääkäri hillitön! Kertakaikkisen vaikuttavaa, hauskaa, koskettavaa, tärkeää, ja silkkaa nautintoa katsojalle.

Toiviaisen tarkoitus oli tuoda muunkinlaisia transtarinoita näyttämölle; vastapainoksi niille synkeille, ahdistaville ja negatiivisille. Ja hyvin hän siinä onnistuukin. Omakohtaisuudesta kumpuava esitys on valoisa ja sympaattinen. Kuulemme pätkiä lapsuudesta ja päiväkirjoista, kokemuksia transpolilta ja koko "prosessista". Runoilijoista esillä ovat Arja Tiainen ja Kaarlo Sarkian Muodonvaihdos sekä varsinkin Uuno Kailaan runo Olin nuori:

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.
Minä usein pelkäsin, että hän ties,
mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin
minun silmäini lastenkamariin,
että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin,
miten vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.

-- Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
että kukaan, kukaan ihminen
ei tääll' ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
mies sitten on oppinut nuoruuttaan
ja omia arpiansa.


Menee luihin ja ytimiin, eikö? Kuten koko esitys. Mahtoiko lopussa katsomossa olla yhtään kuivaa silmää? Mutta kun Toiviaisen tarina ei ole mikään uhriutumisjuttu tai valitusvirsi! Vaan elämäniloinen ja energinen. Silti, tai ehkä juuri siksi, tunteet nousevat pintaan. Rohkeakin esitys tämä on, koska ihminen pistää itsensä niin likoon. Kepeä elämäni on aito, ja hienosti rytmitetty. Ohjauksesta vastaava Riikka Oksanen on onnistunut hienosti tuomaan kaiken kasaan; dramaturgina on toiminut Aino Pennanen.

Kuten Miiko itsekin muistuttaa, tämä on yksi transtarina. Niitä on yhtä monta kuin on transihmistäkin, eikä voida yleistää että näin kaikki asian kokevat.

Tässä on jonkunlainen henkinen sisarteos muutaman vuoden takaiselle Axel - soolo miesäänelle esitykselle. Ihmisyyttä, muutosta ja transsukupuolisuutta pohtiva. Miten muutos vaikuttaa ihmiseen. Oli sykähdyttävä kuulla miten onnellinen Miiko Toiviainen nykyään on. Kun saa olla oma itsensä, ihan julkisestikin.

Povaan tälle esitykselle pitkää esityskaarta. Onneksi kaikki tarvittava rekvisiitta on helposti kannettavissa mukana, joten ympäri Suomea on mahdollista reissata yhden miehen voimin. Jos (ja toivottavasti kun) Kepeä Elämäni osuu tiellesi, niin suosittelen enemmän kuin lämpimästi sen kokemista.


Kuvien copyright Timo Suutarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla (kiitos Markus!).

Keisha Thompson: Man on the Moon / Teatterikesä 8.8.2019

Manchesterilaistaiteilija Keisha Thompson käy läpi ongelmallista isäsuhdettaan tässä puolitoistatuntisessa monologissaan Man on the Moon. TTT:n Kellariteatteri on intiimi tila, ja tämänkaltainen esitys sopii sinne oikein hyvin. Lavalla kirjapinojen keskellä kulkeva esiintyjä ottaa suoraa kontaktia yleisöön, ja välillä laulaa hiljaisesti.

Olosuhteet olivat otolliset ja kaikki kohdallaan, mutta silti esitys ei luikertanut tunteisiini. Se oli surumielinen ja haikea, mutta en tiedä missä ongelma oli. Korvieni välissä arvatenkin. Thompson kertoo perheestään, lapsuudestaan, ja erityisesti isästään. Tämän oudoista tavoista, ja yhteydenpitometodeistaan. Siitä ettei isä ole koskaan halannut tytärtään.

Vähitellen meille selviää lisää; lähestymiskiellosta, oudoista kirjalahjoista, numerologiasta, isän nimenmuutoksista (Roderickistä  Abdullahiin, Sallahiin ja lopulta Kemetiin), muslimiasioista, isän suosikkiruuista. Tyttären rintaa puristaa huoli isästä, ja kenelläpä ei. Olemme yhtäaikaa matkalla isää tapaamaan, viiden kuukauden hiljaisuuden jälkeen, ja samalla läsnä Keishan lapsuudessa ja elämässä. Kokonaisuus limittyy hienosti yhteen. Karibialainen kulttuuri sekoittuu manchesteriläiseen.

Loppu on kuujuttuineen ja nousevine sohvineen mielikuvituksellinen, ja tarina saa ei-ehkä-niin-yllättävän päätöksensä.

Keisha Thompson on karismaattineen esiintyjä, ja sympatiseeraan häntä kovasti. Musiikki ja ääniefektit tukevat hyvin tarinaa. Ehkä tätä olisi voinut tiivistää ja lyhentää hieman, olisi ollut napakampi. Nyt teksti vähän harhaili ja haahuili, ja ainakin oma kiinnostukseni tarinaan herpaantui ajoittain. Isän mielenterveysongelmat ja uskonnollinen juurettomuus ovat tärkeitä teemoja, ja tietenkin lapsen ja vanhemman suhde. Äiti mainitaan kyllä, mutta hyvin kursorisesti. Ilahduin bongatessani esityksestä tuttuja brittiläisen kulttuurin ja Manchesterin asioita ja paikkoja.

Thompson avaa itse teostaan hieman Teatterikesän sivuilla. Tärkeintä on tarina, ja mikä osa siinä on totta ja mikä ei, ne ovat sivuseikkoja. Näinhän se menee.


Kuvan copyright Benji Reid.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sofia Södergård: Slick / Teatterikesä 7.8.2019

Nyt oli äijäilymeninkiä Teatterimontussa! Ruotsalainen Qarl Qunt valloitti lavan (ja kieltämättä myös aika naisvaltaisen yleisön) neljännellä maailmankiertueellaan. Testosteronia tihkunut drag king esitti kaikki mahdolliset maskuliinisuuden eleet ja ilmeet, ja tunnelma oli katsomossa hetkittäin kuin Chippendalesien (tai Hunksien) keikalla. Hyvä kun emme pikkuhousuja lavalle viskoneet. Slick oli varsin kiinnostava ja viihdyttävä esitys - ja herätti mietteitä miehisyyden (esittämis)malleista ja yleensäkin koko showmaailmasta.

Useamman kerran sitä unohti katsovansa Sofia Södergårdia, tukholmalaista tanssija/näyttelijä/koreografi/DJ:tä. Tämä eläytyi niin loistavasti limakkaan ja tyrkyn äijätyypin nahkoihin. Viehättävä nainen onnistui muuntautumaan erinomaisesti, jokaista lanteen pyöritystä ja kulmakarvan kohotusta myöten. En tiedä miten mieskatsoja hänet koki, mutta ainakin minuun olisi mennyt täydestä, ellen olisi tiennyt totuutta.

Drag kingiys sinällään on vanha taidemuoto, vaikkei toki tuolla nimellä. Jo 1700-luvulla brittiläinen Susanna Centlivre esiintyi miesten vetimissä lavalla, eli satakunta vuotta ennenkuin miehet alkoivat esiintymään naisten vaatteissa. Muistan muutamankin kerran nähneeni lavalla taidokkaasti maskeerattuja drag queenejä, viimeksi nyt yleisö meni halpaan Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Bootsissa. Näin esityksen kahdesti ja kummallakin kerralla katsomossa oli joku mies (yleensä vanhempi) johon hurmaavat Lolan enkelit upposivat kuin väärä raha. Mutta toimii se näemmä toisinkin päin. Slickiä eturivissä katsonut tuttavani (joka ei ollut sen enempää perehtynyt esitykseen etukäteen) oli puoliväliin asti luullut että esintyjä on mies, ja odottanut milloin se pukeutuu naiseksi. Sitten vasta oivalsi että lavallahan on nainen! Eli hyvin toimi Sofian show tässäkin mielessä.

Södergård, tai alter egonsa Qunt, laittaa peilin maskuliinisuutensa eteen ja näyttää meille miltä se näyttää tässä ilmenemismuodossaan. Kun pullottavien nahkahousujen etumuksen täyttääkin kesäkurpitsa, kun lemmentuskassa kiemurteleva mies tanssii pelkän punaisen mekon kanssa, tai kun hän sylitanssii katsomosta nappaamansa naisen päällä. Ja kyllä me osaamme tuntea myös sääliä - machomiehen kova ulkokuori alkaa sortua, kun hän vartoo naista turhaan, ruusunsa kanssa. Jostain läheltäni kuuluu kaihoisa huokaus.

Alussa videoseinämä hieman pätki, mutta äänentoisto pauhasi kyllä kovalla. Viidenkymmenenminuutin pituudesta liki puolet meni alku- ja loppu"lämmittelyyn" - varsinkin lopusta olisin nipistänyt hieman pois. Alun äijämäinen varjonyrkkeily lämmitteli Quntin yleisölle, selin ja hämärässä. Sitten alkoi miehisten miesten rentoutumisharjoitus; ääninauhan ääni kehottaa ottamaan oman kehon haltuun. Äijäilystä toiseen: Maurice Joshuan jumputtava I've gotta big dick soi ja kiihkeä tanssi alkaa. Omasta mielestään Qunt on lahja kaikille maailman naisille. Välillä kuulemme radiopätkiä joissa Qarl Qunt mainostaa milloin mitäkin, ja näemme myös aivan huikean Man's Buns pullamainoksen! Maximum taste korvapuustit :-D

Monenlaiset stereotypiat saivat kyllä railakkaan tuuletuksen, ja harvemmin lavalla nähty drag king-meininki kirvoitti isot aplodit yleisöstä. Oli tosi kiinnostavaa nähdä yleisön reaktiot, jotka olivat siis hyvin samankaltaisia kuin jos lavalla olisi ollut pullisteleva machomies ihan oikeasti. Kaikki lähdimme mukaan tähän leikkiin - tässä on miesesiintyjä, ketkuttamassa ja flirttailemassa meille.

Esitys toimi kyllä oivallisesti, sekä viihdykkeenä että ajatusten herättäjänä.


Kuvien copyright Andreas Nilsson.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kilari / Kansallisteatteri 20.5.2019

Amanda Palon omaelämäkerrallinen monologi Kilari sai ensi-iltansa marraskuussa 2017 ja seuraavana kesänä se vieraili Tampereen Teatterikesässäkin. En enää muista miksen päässyt katsomaan sitä Kapsäkkiin silloin marraskuussa, taisi olla liian vähän esityksiä että olisi mahtunut kalenteriini. No, sitten oli Teatterikesä ja siellä kun sumplin ohjelmaani sille viikolle, niin sain ongittua tietooni että esityksiä tulee lisääkin... Joten päätin tietoisesti jäädä vielä kerran odottelemaan. Siispä nyt vihdoin vasta, 1,5 vuotta ensi-illan jälkeen! Hienoa että onnistui.

Koska kyllä tämä on taas niitä esityksiä jotka herättävät ajatuksia, ja monenlaisia tunteita. Tiesin ettei mitään hilpeää komediaa ole luvassa, mutta oli tässä (onneksi) paljon keventäviä elementtejä. Kyllä aihe eli raiskaus ja siitä toipuminen sen verran raskas aihe on.

Amanda Palo joutui baari-illan päätteeksi raiskatuksi parikymppisenä, ja alkoi oirehtimaan vakavammin sen johdosta vasta hieman myöhemmin. Sitten kului seitsemän vuotta vuoristoratamaista elämää: masennusta, psykoosia, itsesyytöstä, itsetuhoisia aikeita. Mutta myös naimisiinmenoa ja ns. normaalia elämää. Runsasta alkoholinkäyttöä, pirtsakoita somepäivityksiä, kavereille valehtelua että kyllä kaikki on hyvin. Vaan ei ollut. Seitsemän vuoden jälkeen, eli keväällä 2017, hän vihdoin alkoi työstämään tätä kaikkea paperille ja Kilari alkoi muodostumaan. Avuksi tuli isosisko, ohjaaja Olga Palo, joka oli ollut ilmeisen tärkeä ihminen koko Amandan toipumisjakson ajan, ja toki muutenkin. Olgan kanssa tekstiä työstettiin ja muokattiin ja hän toimi sitten Kilarissa sekä dramaturgina että ohjaajana.

Esitys ei käsittele ainoastaan hyväksikäyttöä ja sen yhteiskunnallista asemaa, vaan myös sisarten välejä. Minua koskettaa kovasti kuinka paljon Olga tuntuu olevan mukana ja läsnä: "onneksi sisko on aina tommonen, niin mun ei tartte olla" toteaa Amanda kun Olga ottaa heti tapahtuneen jälkeen ohjat käsiinsä. Vahva, tarmokas ja vaativa. Olga kieltäytyy olemasta uhri, eikä halua Amandankaan olevan.

Vajaan tunnin aikana saimme kuulla ääninäyttelijöiden esittämiä pätkiä mm. kuulusteluista ja kaverien kommentteja, välillä Amanda kertoi itse tapahtumista. Sitten oli niitä "kevennyksiä" eli lipevä taidehistorialuennoitsijan karikatyyri, joka kertoo meille Lucretian legendan ja analysoi tarkemmin sekä Tintoretton maalausta aiheesta sekä Gallen-Kallelan Aino-triptyykkiä. Joo, aika rankkaa sekin oli, mutta tämä niin no, niin no, niin no:a hokeva manselaismies oli aika hulvaton.

Aluksi mietin miksi kukaan haluaa tehdä tämänkaltaisen esityksen, hakeeko sillä julkisuutta? Käyttää ikäänkuin omaa (mielenterveys)historiaansa taiteensa inspiraationa. Koska kyllähän sitä on tehty vuosisatojen ajan, kaikessa taiteeessa. Eli ei mitään uutta. Mutta sitten oivallan että tämä oli terapiaa, mahdollisuus käsitellä asiaa pois systeemistä ja alkaa se eheytymisprosessi. Näen kaiken uudessa valossa. Moni ei selviä.

Näemme myös pätkiä kalliolaisten hipsterien FB-ryhmän keskusteluista ja muuta teemoja tukevaa videomateriaalia. Sopii hyvin tähän fragmentaariseen muotoon.

Metoo-liike tuli kuin taivaan lahjana Kilarille - yhtäkkiä samoja asioita käsiteltiin suurella volyymillä joka paikassa, ja se helpotti sitten myös tämän rahoitusta ja markkinointia.

Raiskauksen, tai minkä tahansa hyväksikäytön, jälkeen ihminen tuntee olevansa likainen, mitätön, kuin iso varjo joka pimentää muidenkin elämän. Amandasta tuntui juuri tältä. Ja minustakin tuntuu että omakin pää halkeaa kaikesta tästä. Monologi kesken esitystä tulee niin iholle, että se tuntuu samankaltaisena fyysisenä möykkynä sisälläni, kuin mitä Amanda kuvailee omaa oloaan. Lapsuusmuistot, asioiden etäännyttäminen, isoisä laulamassa mökillä radiosta. Pikkuhiljaa alkaa toipuminen. Amandan kertomuksen keskellä kuullaan myös niitä toisia ääniä: näin olisi esimerkiksi poliisin pitänyt sanoa (eikä vaan jankuttaa että olitko sinä kännissä). Aika utopiaa, mutta toki toivottavaa.

Riipaisee kuunnella näitä ihmisten hyvää tarkoittavia kommentteja: älä nyt jää sinne peiton alle makaamaan, kato lähdet vaan liikkeelle ja reipastut. Ja läppäähän ne ihmiset heittää kun kommentoivat baareissa miksei tyttö hymyile. Että älkää naiset nyt välittäkö jos joku huutelee kadulla, vihjailee ja flirttailee, olkaa vaan iloisia että saatte huomiota. Vihastun.

Esityksen jälkeen keskustelutilaisuudessa oli sitten mahdollisuus kysyä ja kommentoida, mutta ihmeekseni keskustelu yleisön osalta oli tosi pientä. Lavalla Maria Junno jututti Palon sisaruksia, mutta yleisöltä tuli vain pari kommenttia. Ehkä ihmiset olivat niin tunteiden vallassa vielä?

Amanda halusi korostaa ettei tämä ole selviytymis- tai sankaritarina, vaan hänestä tuntuu että prosessi on vielä kesken. Mutta miltä se tuntui, tehdä näin henkilökohtainen esitys? Aluksi se oli tärkeä, iso ja puhdistava kokemus, mutta nyt parin vuoden jälkeen tuntuu, että sitä haluaisi tehdä jo jotain muuta. Aika paljon huorittelua ja muuta on joutunut kuuntelemaan, eli voisi olla aika siirtyä eteenpäin. Mutta Kilari olisi ehkä jäänyt tekemättä, jos olisi odottanut itsekseen että sitä eheytyisi tai parantuisi. Sikäli tämä oli tärkeä osa koko toipumisprosessia. Eikä Amanda kadu mitään - Kilari on ollut koko hänen elämänsä merkittävimpiä asioita, henkilökohtaisella tasolla. Amanda halusi aina tehdä näytelmän, mutta ei ajatellut että tekisi sen tämmöisestä aiheesta. Lopulta esityksestä tuli sisarusten yhteinen.

Amanda Palo on lavalla viehättävä nuori nainen, punaisessa tyylikkäässä housupuvussaan. Hymyilevä, epävarmakin, täysillä heittäytyvä. Hyvin läsnäoleva. Ei varmasti ole helppoa olla siinä, lamppujen paahteessa, ja avata sisintään. Vaikka tätä on esitetty jo paljon, niin ei tuommoiseen varmaan vaan totu. Helsingissä oli katsomossa vielä paljon teatterialan ihmisiä, tuttuja ja sukulaisia, joka varmaan toi oman lisänsä ja jännitteensä. Yleisöstä huokuu myötätuntoja ja lämpöä lavalle, tai siltä minusta ainakin tuntuu. Kun me kaikki lopulta yhdessä huudamme Amandalle "Se ei ole sun syy!" niin saamme itsekin jonkunlaisen synninpäästön.

Rohkeaa ja koskettavaa, ahdistavaa ja ajatuksia herättävää. Nostan hattua.


Kuvien copyright Samuli Laine.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Sensemaker / Woman's Move, FinFringe 11.5.2019

Hämmentävä kokemus kaikkineen, oli tämä sveitsiläinen Woman's Move-ryhmän sooloesitys The Sensemaker. Lavalla yksi nainen (Elsa Couvreur) ja liki tunnin mittainen verbaalinen ryöpsähdys. En tiedä miksei tämä kuitenkaan iskenyt ihan täysillä minuun, vaikka viihdytti kyllä. aluksi mietin että miten puhelinvastaajan ympärille saa kiedottua näin pitkän soolojutun, ja olihan tässä hieman tyhjäkäyntiä.

Kaikilla meistä lienee kokemusta erilaisten firmojen ja niiden vastaajien kanssa asioinnista. "Valitettavasti asiakaspalvelussamme on ruuhkaa juuri nyt...". Esityksen toimistotyöläisnainen (kynämekko, paitapusero, korkeat korot) joutuu kuuntelemaan viestiä väsymykseen saakka. "Hello, all our operators are currently busy. Please wait. Thank you." Samalla monotonisella äänellä hän saa muitakin ohjeita. Ohjeita, jotka käyvät absurdeimmiksi. Välillä odottelumusiikkina Beethovenin oodi ilolle kammottavana urkuversiona.

Yksi osa hauskuudesta on naisen "viittomakielinen" tulkkaus eri kielisille vastaajaviesteille. Hän ikäänkuin tulkkaa meille vastaajanviestejä. Joo, ihan täydestä menee, ainakin melkein. Välillä puhelin soi, välillä morsetusta. Outoa dialogia naisen ja puhelinvastaajan välillä. Nainen tempautuu tulkkaukseensa täysillä mukaan, vaikka ohjeet olisivat kuinka kummallisia. Välillä pitää taputtaa, välillä poistaa kaikki vaatteet pois, välillä tanssia italoiskelmää.

Couvreur on kyllä ihan hieno esiintyjä, erittäin ilmeikäs. Moneen hän lavalla taipuu. Tätä mainostetiin non-verbal- esityksenä, mutta vaikkei nainen lavalla puhukaan, niin kyllä tässä puhutaan. Ja paljon! Eri kieliä kuullaan ja monipuolinen musiikki siivittää naisen eleitä, huulisynkkaysta ja tanssimuuveja. The Pointer Sisterin vanha diskohitti I'm so Excited saa ihan uusia ulottuvuuksia kun se esitetään näin persoonallisesti. Ja tiukkojen ohjeiden mukaan. Jotka on sanellut puhelinvastaaja. Byrokratia ja uusi tekniikka saa kyytiä tässä kyllä hyvin. Tämä minuutin mittainen traileri antaa jonkunlaisen aavistuksen esityksestä.

Tämän esityksen jälkeen en voi enää koskaan olla purskahtamatta nauruun, kun jossain vastaaja antaa minulle ohjeita. Sensemaker todellakin, ehkä ennemmin nonsensemaker. Ihan kyllä näppärä esitys, ja paljon kivoja oivalluksia. Mutta silti jätti hieman sekavan vaikutelman, ja voisi tätä vähän tiivistääkin.


Kuvien copyright Sébastien Moitrot.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Svankvinnan / Rebecka Pershagen, FinFringe 11.5.2019

Vuonna 2011 poliisit löysivät pienestä tukholmalaisasunnosta lauman eläviä joutsenia. Naapurit ilmiantoivat paikan hajun takia. Joutsenlauman kanssa asui nainen, josta tuli jonkunlainen elävä legenda Tukholmassa. Mikä nainen tämä oli, miksi hän piti joutsenia asunnossaan?

Monipuolinen ruotsalaistaiteilija Rebecka Pershagen on ottanut tapauksen esitykseensä Svankvinnan, pohjaten sitä faktoihin ja fiktioon. Naisen oli nähty vuosien ajan ruokkivan joutsenia lähipuistossa, ja kiinniotettaessaan hän oli todennut, että joutsen rakastaa sinua enemmän kuin yksikään ihminen. Jollain tapaa hän koki todellisuuden näin. Onko normaalimpaa pitää kymmeniä kissoja kuin villieläimiä?

Pershagenin Svankvinnan-esityksessä on paljon myös yleisiä joutseniin liittyviä myyttejä ja musiikkikin noudattaa joutsenteemoja. Toki Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin osia, mutta myös Saint- Saënsin Eläinten karnevaalin osa Joutsen kuuluu kuvioon. Äänisuuunnittelun osana on myös esimerkiksi joutsenten äänet. Tämä outo nainen ei puhu lavalla mitään, mutta kuulemme ruotsinkielisiä haastatteluita ja uutisia. Kuin kuunnelmassa. Asiantuntijalausuntoja mm. psykiatriasta. Erittäin kiinnostava kommentti on myös englanninkielinen selostus tosi-tv-ohjelmasta, missä rumista naisista muokataan monin eri tavoin kaunokaisia, tai ainakin edustuskelpoisempia. Lisäksi kuulemme pienen dokumenttitarinan miehestä joka halusi olla kissa. Hän asui kissojen kanssa, teki ainoastaan kissamaisia asioita. Ei ehkä ihan terveen ihmisen puuhia nämä, mutta mikä nyt sitten on tervettä. Muodonmuutos onkin yksi esityksen avainteemoista.

Valosuunnittelu tukee myös esitystä hyvin. Ja maskeeraus! Pershagen aloittaa vanhana ja epäsiistinä, suorastaan syrjäytyneen naisen prototyyppinä. Mutta esityksen kuluessa hän pyyhkii maskit kasvoiltaan, riisuu kumisaappaat ja nuhruiset vaatteensa. Sisältä kuoriutuu, joutsenen lailla, erilainen hahmo. Nainen pitkässä tukassaan ja valkoisissa sukkahousuissaan. Toppatakin alta paljastuu kilokaupalla valkoisia höyheniä, ja pipon alta niitä tulee lisää. Muodonmuutos on ihmeellinen. Nainen ojentelee käsiään, ryhti suoristuu, uurteet kasvoilta katoavat.

Mitä kaikkea joutsen meille symboloi? Vapautta, puhtautta, uskollisuutta, pyhyyttä. Eri maiden kansanperinteessä kuvataan nimenomaan naisen muuttumista joutseneksi. Kas, kuulostapaa tutulta.

Kaikki lavalla tapahtuva on verkkaista. Riisuminen, höyhenten ravistelu, paperisten origamijoutsenten askartelu. Nainen on yhtä hauras kuin hänen mielenterveytensäkin. Vai onko hän viisain meistä kaikista, löytänyt salaisen yhteyden majesteetillisiin lintuihin? Hän haluaa muuttua itsekin joutseneksi, olla yhtä kaunis ja vapaa kuin nekin, ja ehkä lentää täältä kauas pois. Rumasta ankanpoikasesta joutseneksi. Esityksen loppuratkaisu ei tässä valossa ole yllättävä, mutta silti iskee sydänalaan täysillä.

Svankvinnan tuo joutsenteemoillaan mieleeni aiemmin kevällä näkemäni esityksen eli Kauppilan Mikon opinnäytetyön Siegfried. Nytkin kuulemme tarinaa Siegfriedistä. Eläimen ja ihmisen suhde, kun se menee hieman epänormaalin, tai epätavallisen, puolelle.

Kun Svankvinnanin joutsennainen taittelee hellästi vanhat, tummat vaatteensa tuolille, siihen jää hänen vanha elämänsä, kuin tyhjiin puhallettu. Entinen minä, hylätty kuori. Rumasta tulee kaunis. Mutta se vaatii uhrauksia.

Tämä esitys oli ehkä tunteellisesti kaikista vaikuttavin FinFringessä näkemistäni. Surullinen, suorastaan pakahduttava. Mutta loppu on kaikessa traagisuudessaankin toiveikas. Ehkä joutsenena nainen voisi löytää sisäisen rauhan? Upeaa katsottavaa.


Kuvien copyright Robert Mosbach.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tie Konyaan / Ruska Ensemble & Kansallisteatteri 24.4.2019

Pääsimme bloggariklubilaisten kanssa ennakkoon katsomaan Kansallisteatterille Ruska Ensemblen Tie Konyaan teosta. Enpä tiennyt siitä etukäteen oikein mitään, muuta kuin että se pohjautui näyttelijä Jari Virmanin jonkunsortin pyhiinvaellusmatkaan Turkkiin. Avoimin mielin siis!

Ja aika avoimin mielin tässä saa ollakin. Katsojat istuvat pienen Willensaunan katsomossa, ja osa meistä lavalla. Saamme kuulokkeet ja niitä testaillaan. Sitten alkaa matka. Tie Konyaan on oikeastaan kuin kuunnelma, missä saamme hieman ärsykkeitä myös silmille. Esityksen ensimmäisessä osassa, mikä kestää tunnin, pääsemme virtuaalimatkalle Turkkiin, matkaamaan Virmanin kanssa Konyaan. Virman vaelsi Turkin maaseudulla 670 kilometriä Istanbulista Konyaan, ja nauhoitti samalla matkaansa ja mietteitään.

Tämän matkakertomuksen sekaan on miksattu monenlaista musiikkia klassisesta kansanmusiikkiin. Jos laittaa silmät kiinni, niin tämä on täydellisen harras ja seesteinen kuunnelma. Sitä voi vain uppoutua äänimaisemaan ja tempautua mukaan lintujen ääniin, kärpäsen surinaan, veden solinaan, imaamin messuamiseen ja koiran haukuntaan. Sekä Virmanin kommentoivaan ja pohtivaan matkantekoon.

Matkan päämäärä on Kenya, suuren dervišširunoilija Rumin hautapaikka, joka vetää puoleensa tuhansia pyhiinvaeltajia vuosittain. Siihen jatkumoon myös Virman liittyi. Esityksen valmistelu Turkin matkoineen kesti kolmisen vuotta. Teatterinjohtaja Myllyaho oli ollut hyvin joustava. Ohjeenaan oli, että menkää kävelemään, katsotaan mitä siitä syntyy. Ihanan kannustavaa!

Esityksen aikana opin paljon lisää niin sufilaisuudesta, runoilija Rumista, vanhoista kielistä ja kulttuureista. Juuri mitään en niistä tiennytkään ennen, eli esitys oli hyvinkin sivistävä. Ehdottomasti positiivista oppia jotain uutta.

Esityksen toisessa osassa Virman haastatteli (joka esityksessä vaihtuvaa) asiantuntijavierasta, joka tällä kertaa oli tutkija Mikko Viitamäki Helsingin yliopistolta. Puolen tunnin keskustelun lomassa keitettiin ja nautittiin trangialla tehtyä teetä, ja rupateltiin lavalle kannetun pirttipöydän ääressä Rumin runoista ja kulttuurista, esityksestä ja monesta muusta asiasta. Todella avartavaa ja kiinnostavaa! Saimme lisäksi kuulla Viitamäen lausuvan persiaksi Rumin runon. Se kuulosti soljuvalta ja hienolta, jotenkin muinaiselta.

Esitys oli hyvin pelkistetty, ja varsinaisen kuunnelmaosuuden aikana sitä vajosi jonkinlaiseen hurmioon tai transsiin. En ole ihan varma vieläkään oliko tämä aiheeltaan tai edes toteutukseltaan minun juttuni, mutta ainakin jotain taatusti erilaista ja hienoa.

Käsikirjoitus ja konsepti on lähtöisin Ari-Pekka Lahden kynästä (joka muuten juuri seuraavana päivänä esityksestämme nimitettiin dramaturgiksi HKT:lle, onnea!). Jos oli Tiina Luoman loihtima äänisuunnittelu tärkeimmässä roolissa koko esityksen ajan, niin myös Titus Torniaisen minimalistinen ja hypnotisova valosuunnittelu kiehtoi. Koska juuri muuta lavastatta tai rekvisiittaa ei nähty, Virmanin kävelysauvoja lukuunottamatta, niin valot loivat lavalle kaiken. Kahdentoista valospotin kehä tai kruunu valaisee lavalla hitaasti pyörivää Virmania, joka luo liikkeessään derviššimäistä ympyrää. Hyvin hitaasti, hypnoottisesti. Panu Varstalan kädestä oli lähtöisin esityksen ohjaus ja koreografia, ja piipahti hän itsekin lavalla hypnotisoimassa hitaalla kiepunnallaan.

Virman tanssii verkkaisesti ympyrää ja samalla kuulemma hänen matkansa etenemisestä Turkissa. Jos häneltä unohtui matkalla identiteetin mietintä, niin unohtuu se katsojaltakin. Pää tyhjenee omista ajatuksista. Kokemus on hyvin intiimi. Ensinnäkin jo se että istun lavalla, enkä katsomossa. Ja jotenkin se kuulokkeista kuuntelu sulkee minut omaan pieneen maailmaani, missä muut katsojat tai ulkomaailma ei häiritse. On vain minä ja tämä äänimaisema. Taatusti erilainen ja uniikki esitys, pieni riitinomainen pako arjesta ja meditaatiohetki kaiken arjen hälyn ja kiireen keskellä. Rumin kirjoittamat tekstit valaisevat Virmanin vaellusta Turkissa ja samalla myös meitä katsomossa. Hänen kirjoituksiaan on mukana meidän kuunnelmassammekin. Viitamäki toteaakin, että esityksessä oli "samanlainen monitahoisuus kuin Rumin teoksissa".

Suosittelen Tie Konyaan -esitystä kaikille, jotka kaipaavat jotain hieman erilaista, pientä pakoa arjesta tai ajatuksia oman elämän suunnan etsimiseen. Seesteinen ja elvyttävä matka täysin vieraaseen. Esityksiä on vielä yksi tänä keväänä sekä muutama ensi syksynä. Tämä lienee mahdollista nähdä/kuulla jossain vaiheessa myös Yle:ltä - Yle Draama on mukana toisena tuottajana.


Kuvien copyright Jari Virman (telttakuva) ja Mitro Härkönen (esityskuvat).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kati Urho: Shakespearesta Kalevalaan / Teatteri Mundo 10.3.2019

Omassa arjessani kuulen Shakespearea aika usein, suomeksi ja englanniksi. Mutta harmikseni en kauheasti Kalevalan säkeitä! Niinpä olikin ilahduttavaa kuunnella kuinka Kati Urho lausui kansalliseepoksen kauniita sanoja. Tarinat tulevat heti paljon elävemmiksi kun ne sanotaan ääneen. Ainakin tämänkaltaiset.

Tunnin mittainen monologi Shakespearesta Kalevalaan yhdisteli saumattomasti kirjallisuuden tarinoita Urhon omakohtaisiin kokemuksiin. Pieni yleisömme sai nauttia Shakespearesta niin englanniksi kuin suomeksikin. Kävi kyllä mielessä että miten sujuu vanhemmilta katsojilta tuo Shakespearen teksti englanniksi, tai muutama sonettikin mitä kuulimme. No itse ainakin ymmärsin.

Kati Urho on opiskellut teatteria Lontoon East 15 Acting Schoolissa, joten hyvä englanti ja Shakespeare-tuntemus & kiinnostus lienevät peruja sieltä. Kalevalan maailman synty kerrotaan meille kansantajuisesti ja selkeästi. Saamme myös kokea hieman Hamletia nykyaikaisella twistillä. Hamlethan on Turussa hyvin ajankohtainen juuri tänä keväänä (esitykset pyörivät sekä Turun kaupunginteatterilla että Studentteatern i Åbo:ssa).

Sujahtaminen roolista ja tunnelmasta toiseen tapahtuu vaivatta ja katsoja tempautuu hienolle matkalle. Pääsemme kurkistamaan Shakespearen hahmojen pään sisälle, pohtimaan mikä on oikea tapa elää ja kuolla ja kuka sen tavan määrittelee, ja pohtimaan miksi kukaan Kalevalan hahmoista (varsinkaan miehistä) ei tunnu oppivan mitään koko kirjan aikana. Ja nämä Joukahaiset, Kullervot, Väinämöiset ja Ilmariset ovat tietyssä mielessä nykymiehen mallejakin. Herättää pohdintaa... Väinämöiseen iskee kauhea miesflunssa - ja muutenkin koko äijä tiivistyy naisia kuolaavaksi tyypiksi. Metoo-keskustelua olisi kiinnostavaa käydä myös Kalevalaa tutkien.

Sota ja valta, kummatkin isoja teemoja niin Shakespearella kuin Kalevalassakin.

Kynttilänvalo ja pienet kankailla peitetyt valopisteet luovat intiimin tunnelman suloiseen pieneen katsomoomme. Ainoa miinus paikassa on vilkas liikenne selän takana olevalla Uudenmaankadulla. Jokainen auton (busseista tai hälytysajoneuvoista puhumattakaan) ääni kuuluu sisälle hyvin. Teatteri Mundo on vuokrannut tilat Marionettiteatteri Mundolta, ja puinen rakennus on vanha (ja Museoviraston suojelema). Kakluunit tuovat lämpöä ja vanhat tapetit seinillä tunnelmaa. Ulkokengät jäävät eteiseen ja katsojat ovat villasukissa, mahtavaa! Ihana paikka!

Upeaan viittaan (puvustuksesta vastasi Liisa Mäenpää) sonnustautunut Urho musisoi ja rummuttelee ja kertoilee ja runoilee. Esitys tarjoilee kaiken muun lisäksi myös aimo annoksen huumoria. Kerrassaan viehättävä ja monitahoinen ilta. Tämmöistä lisää, ja jos saa toivoa niin voisin ottaa koko Kalevalan samalla tavalla esitettynä!

Esityksiä on vielä muutamia (24.3. asti) mutta lippuja ei ehkä ole ihan kauheasti jäljellä. Mars matkaan Mundon sivuille!


Esityskuvan copyright ?, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juuso Kekkonen: Profetia / Korjaamo 1.3.2019

Juuso is back! Ihan parasta! Tällä kertaa Juuso Kekkonen esittää Profetia-nimikkeellä yhdistetyn tiedeshow'n ja stand-up -keikan. Ei kai tämmöistä ole kukaan Suomessa ennen tehnyt. Noh, Juuso on pioneeri muutenkin. Juuson pioneeriteos Outo Homo on tullut nähtyä pari kertaa suomeksi, kerran englanniksi ja kerran lyhyempänä koululaisversiona. Sen voi muuten katsastaa ilmaiseksi YouTubestakin! Ehdottomasti suosittelen!

Mutta mitäs kivaa meille tarjoiltiin tällä kertaa? Tiedettä, jee! Tiedettä, kyllä, ja paljon muuta. Kekkosen tausta Tiedekeskus Heurekassa pääsee vihdoin esille ihan show'n oleellisena osana. Esityksessä nähdään muutamia fysiikan lakeja demonstroivia juttuja (älä yritä näitä kotona) ja sitten vähän enemmän tuleen liittyviä. Kaikki temput eivät mene ns. putkeen, mutta yhtäkaikki viihdyttävät. Turva-asiat on kyllä mietitty hyvin. Kyllä nämä muutaman pienen ooooh-huokaisun kirvoittavat omiltakin huulilta, ja myös monta muistoa kemian labratunneilta yliopistolta :-)

Pienemmät katsojat voisivat olla vielä enemmän haltioissaan, mutta show on tarkoitettu aikuisille. Ei niinkään temppujen, vaan sen stand-up osuuden takia. Meinaan se on Juuso-show'ta parhaimmillaan. Paljon asiaa ilmastonmuutoksesta ja maailmanlopusta ja kulttijohtajista. Kaikkea muuta kevyttä ja pientä. Kyllä niistäkin huumoria saa kun esiintyjänä on Juuso. Omaan sanavalmiiseen ja letkeään tapaansa aiheesta rönsytään ties vaikka minne sivupoluille. Jotenkin aina palataan takaisin siihen kertomuksen punaiseen lankaan. Mutta ihan oikeasti, kyllä tässä sellainen vakava pohjavire on. Mutta Juuso ei olisi Juuso ellei hän saisi tähänkin aiheeseen huumorinäkökulmaa. Kaikkeen tähän yleismaailmalliseen ja yhteiskunnalliseen liitetään näpsäkästi myös Juuson omakohtaisia asioita. Vasektomian hankkimisprosessi on sekä hauskaa että hipoo hieman haluanko edes tietää -osastoa. Mutta tätä vartenhan me täällä olemme. Juuso muuten suosittelee vasektomiaa kaikille keille se on fysiologisesti mahdollista.

Jos esityksen tunnuksessakin on jo kimaltava yksisarvinen kyrpä otsassa, niin eihän se voi olla huono mitenkään. Juuso on pukeutuneena mahtipontiseen ja upeaan viittaan purjehtiessaan sisään. Kunnon kulttijohtajameininkiä heti alusta asti! Mikrofoniin lisätty basso/kaiku se vasta kulttijohtajakamaa onkin! Ohjaaja Nina Rinkinen on tehnyt hyvää työtä koostaessaan kaikenlaisia elementtejä toimivaksi kokonaisuudeksi. Tiedehommelit on mukava lisuke normaaliin Juuso-show'hun. On muuten sinällään kivaa, että temppuja ei selitetä lainkaan, ne vaan tapahtuvat. Ei niin kuin show'ta ehkä tehtäisiin lapsikatsojille, että selostetaan kokoajan mitä setä nyt tekee...

Yleisö nauraa kippurassa kun Juuso kertoilee omaan rentoon tyyliinsä tulevaisuudestaan kulttijohtajana, jota suojelee pyöreän pöydän tuttiritarijoukkio. Välillä kyytiä saa Isaac Newton ja sitten taas saamme kertomuksia (muista) kuuluisista kulttijohtajista. Kapitalismi saa ansaittua kritiikkiä kyllä joka välissä. Lainaan kahdenkympin setelini esitykseen, ja saan sen jopa takaisin (märkänä ja pahalta haisevana mutta silti!). Konmarituskin saa kyytiä, hyvä hyvä.

Esityksen lopuksi on keskustelutuokio. Normaalisti vieraana on ollut joku asiantuntija tms, mutta nyt saamme tyytyä pelkkään Juusoon. Tai pelkkään ja pelkkään, sillä osaan kysymyksiin hän vastaa omana itsenään, ja osaan kulttijohtajana. Mielenkiintoista... Ja ihan kiinnostavia kysymyksiä ja keskustelua saammekin.

Parin tunnin esitys (sis. keskusteluosio) on mahdollista nähdä Helsingin Korjaamossa vielä muutaman kerran, ja jatkossa varmaan toivon mukaan muuallakin. Vahva suositus mikäli hyvin tehty stand-up uppoaa - ja nyt siis kivoilla pienillä tempuilla höystettynä. Kiitos ihana Juuso!


Kuvien copyright Anniina Joensalo.
Näin esityksen ilmaisela pressilipulla.

Hamlet private / Tanssiteatteri MD, 13.12.2018

Bongasin tässä taannoin loppusyksystä sähköpostistani Tanssiteatteri MD:n pressitiedotteen Oulun Kehä-festivaalilla esitettävästä Hamlet private -teoksesta! Haa, heti innostuin! Mutta Oulussa. Työt ja muut marraskuun kiireet estivät nyt sinne menon, mutta sinnikkäiden järjestelyiden jälkeen minulle järjestyi esitys joulukuulle.

Tämä Hamlet private on kierrellyt pitkin ja poikin Eurooppaa jo monta vuotta, konseptin äidin Martina Martin esittämänä. Marti vastaa myös ohjauksesta. Nyt puikkoihin (vai pitäisikö sanoa kortteihin?) tarttuu yksi MD:n kantavista tanssivoimista eli Samuli Roininen. Monet kerrat olen hänen liikekieltään saanut katsomosta ihailla, mutta miten sitten tämmöinen yhden hengen Shakespeare-esitys taittuu? Toki Roininen & Shakespeare -kombo on tuttu jo MD:n viimevuotisesta huippuhyvästä Loopit-esityksestä.

Mutta arvatkaa kuinka paljon vaivasin päätäni tällä: miten tanssiesitys voidaan toteuttaa yhdelle katsojalle kerrallaan, ja kun esityspaikkana on vielä joku kahvila tai ravintola?? Eivätkö muut asiakkaat häiriinny? Tanssiiko Samuli pöydällä ja lausuu samalla Hamletin säkeitä? Ja esityksen nähtyäni: mitä ihmettä tästä voisi sanoa paljastamatta liikaa itse esityksestä. Ei tarvitse olla Hamletin tai Shakespearenkään tuntija, mutta ehkä show'sta saa hieman lisää irti jos on edes jonkunlainen käsitys näytelmästä. Mutta kyllä sekin tarina tulee kerrattua, pääpiirteissään ainakin.

Samulin pöydän löytää helposti; kellään muulla ei liene pientä pääkalloa pöydässä, vaikka strassikoristeltu pääkallopaita jollain muulla olisikin yllä.

Kyllä tässä tanssillisia elementtejä on, vaikkei ehkä ihan siinä muodossa kun kuvittelin. Esitys muistuttaa hieman myös tarotkorttisessioita tai ennustajalla käyntiä. Opin lisää itsestänikin. Yksi sessio kestää reilut puolisen tuntia, mutta sitten jäimme paljon pidemmäksi aikaa höpisemään muista asioista (kiitos Samuli tästä ylimääräisestä encoresta).

Esityspaikaksi valikoitu Tampereen Runokahvila, mutta se muuttui sitten pääkirjasto Metson kahvilaksi, kun saimme lopulta valittua molemmille sopivan päivän. Kiitos kovasti MD:n teatterisihteeri Hanna Romolle sumplimisesta! En usko että kovin moni kahvilan asiakkaista edes huomasi esitystä, vaikkei me nyt ihan huomaamattomia oltukaan.

Hamlet private on esitys niin meille Shakespeare-faneille, kun sitten myös niille/meille kokeilunhaluisille katsojille, jotka haluavat nähdä jotain erilaista. Esityksen mitä ei katsota normaaleissa teatterirakennuksissa, saatikka muiden katsojien kanssa yhdessä. Jokainen saa taatusti uniikin ja henkilökohtaisen kokemuksen. Kukin esitys muokkautuu katsojan mukaan, ja on tässä hieman interaktiivisuuttakin mukana. Mutta sitä ei tarvitse pelästyä, vaikka normaalisti ei haluakaan silmätikuksi lavalle mukaan. Tunnelma on intiimi ja henkilökohtainen ja sitä uppoutuu siihen yhteiseen esityskuplaan sujuvasti. Muut kahvilan ihmiset katoavat olemasta.

Samuli Roininen on virtuoosimainen tanssija, ja menestynyt koreografikin, mutta hyvin sujuu myös tämänkaltainen esitys. Tässä pitää olla myös hieman psykologin silmää, osata tehdä nopeita pätelmiä ja ratkaisuita katsojan valintoihin nojaten. Ja osata selittää asiat parhain päin, ja tarinan narratiivi säilyttäen. Sattumallakin on sormensa pelissä...

Suosittelen esittäin lämpimästi kaikille uteliaille! Esityksiä Tampereella on keväällä 2019 kymmeniä. Lipunmyynti päättyy aina edellisenä päivänä klo 16. Jos siihen mennessä lippua ei ole myyty, sitä esitystä ei ole. Tsekkaa ajat ja paikat (Metson kahvila, Teerenpeli, Amurin Helmi, Maja/Talo ja teatterin oma Hällä-näyttämö) MD:n kotisivuilta. Ja osta lippusi ennenkuin loppuvat.

Hamlet private on kyllä vähällä muuallekin siirtyvä, joten kannattaa seurailla tiedotuksia tulisiko se omalle paikkakunnallesikin jatkossa. Toiveissa ainakin olisi sitä muuallakin kuin Tampereella esittää.

Ja huomatkaa että Hällässä järjestetään aiheesta ilmainen yleisökeskustelutilaisuus perjantaina 15.3.2019. klo 17.30. Siellä nähdään!


Kuvien copyright Tanssiteatteri MD ja Samuli Roininen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla - kiitos MD ja Samuli!

Kaaskerin Lundström / Volter Kilpi Kustavissa 13.7.2018

Koska koin vahvaa Volter Kilpi-inspiraatiota nähtyäni mainion nukketeatteriesityksen aiheesta (katso bloggaus täältä), niin pitihän se vihdoin ja viimein päästä Kustaviin ns. pääkallopaikalle katsomaan lisää versioita aiheesta! Vuosia, siis oikeasti tosi pitkään, on pitänyt heinäkuussa vierailla Kustavissa, mutta aina on ollut esteitä. Rahapula, aikapula tai joku muu pula. Mutta nyt vihdoista viimein, kun on taiteellisen johtajan Juha Hurmeen viimeinen kesä Kustavissa, pääsin paikalle! Olin viikonloppua Turussa Finncon-tapahtumassa, niin äkkiäkös siitä Kustaviin piipahtaa parit esitykset katsomassa!

Tuulentupa Kustavissa, festivaalien keskuspaikka

Perjantai-iltana piti olla ohjelmassa Jaakko Juteinin kirjoittama Perhekunda, mutta viime hetkellä tilalle olikin muuttunut Hurmeen monologi Kaaskerin Lundström. Hyvin se mulle kävi, koska tätäkään en ole nähnyt. Hurme on kaiken muun lisäksi erinomainen esiintyjä, jota olen kyllä monesti varmaan tämänkin blogin sivuilla messunnut. Kyllä mitä tahansa monologia jaksaa kuunnella ja katsella, jos on hyvä teksti ja karismaattinen esiintyjä.

Vaikka olen vasta ihan noviisi Volter Kilpi -maailmassa, niin jotenkin Hurmeen intensiivinen esiintymistapa ja läsnäolo toi tekstin ihan iholle. Kirjaimellisesti. Esityskin alkaa kuin varkain, kun Hurme hiipii salin takaosasta ja yhtäkkiä aloittaa puhumaan keskellä katsomoa. Tekstissä on paljon merenkulkusanastoa ja murreilmaisuita, mutta konteksti käy hyvin ilmi. Kieli on koukeroista ja kaunista. Ja r sorahtaa rouhevasti; kun Hurme murskauttaa piru tai sorakari, niin siinä saa tuta. Hurme on täysillä mukana, kaikessa paatoksessakin. Koko sielullaan.

Tätä Kaaskerin Lundströmiä Hurme on esittänyt jo pienen ikuisuuden (vuodesta 1999) milloin missäkin. Vajaassa tunnissa sai pienen käsityksen miltä tuntuu miehestä mitä kolmenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat eivät jätä rauhaan. Humalainen kapteeni upotti laivansa ja miehistönsä ja on nyt sitten virkaheittona maakrapuna opettamassa. Kamalaa paatosta ja tilitystä monenlaisista asioista.

Esitys on myös hauska, vaikka Lundströmin tarina onkin aika ankea. Lundströmin paasaus vaihtelee epätoivosta valoon ja katkeruudesta toivoon. Uskontunnustus, aritmetiikka ja viina. Siinä taitavat olla Lundströmin elämän kulmakivet. Viina vienyt koko miehenreppanan. Se intensiivinen ote millä Hurme pitää meitä katsojia hyppysissään ja ottaa lähikontaktiakin moneen. Hypistelee hiuksia ja istuu vieressä. Ja puhuu suoraan sinulle. Ja ei muuten tarvita mitään lavastuksia tai puvustuksia kun esiintyjällä on yleisö hyppysissään.

Vinkkivitonen: Syksyllä on mahdollista nähdä Kaaskerin Lundström Helsingin ytimessäkin, koska Hurme tuo monologinsa Teatteri Jurkkaan! Ehdottomasti kannattaa käydä katsastamassa. Jurkan intiimissä tilassa tulee vielä enemmän iholle kun Kustavin Tuulentuvan avarassa salissa.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Putkinotko / Teatteri Jurkka 17.3.2018

Kiinnostukseni Teatteri Jurkan Putkinotkoa kohtaan heräsi alunperin niinkin simppelistä syystä kuin Tiina Weckström. Ei niin että Weckström olisi mitenkään simppeli, vaan yksi suosikeistani. Sittemmin tuli tieto että hän joutui luopumaan roolista - vain 3 viikkoa ennen ensi-iltaa. Likipitäen lennossa rooliin vaihtui Tommi Eronen, hieno näyttelijä kyllä hänkin. Miten näyttelijä ottaa ison roolin (tai tässä tapauksessa lukuisat roolit) haltuunsa niin lyhyessä ajassa? Eronen vetää nimittäin yksinään Joel Lehtosen romaanin henkilöt. Vaikka tyyppejä on toki karsittukin, niin kyllä siinä saa salamannopeasti hahmosta toiseen muuntautua.

Ja hyvin Eronen selviää vajaan kahden tunnin urakastaan. Pienillä asusteiden vaihdolla ja tarkalla näyttelijäntyöllä hän hyppää milloin Juutas Käkriäisen, tämän Rosina-vaimon, tai osa-aikanaapurin Aapeli Muttisen housuihin. Tai jonkun muun. Mun suosikki on Muttinen, joka olkihatussaan käyskentelee leppoisasti eikä halua haastaa riitaa kenenkään kanssa. Ei tämä mikään farssi kumminkaan ole, vaan jotenkin elämän realiteettejä kuvaava arkimielinen esitys. Kukin henkilö elelee omassa pienessä kuplassaan, mitä eivät paljon ulkopuoliset asiat hetkauta. Siinä missä Käkriäinen keittelee pontikkaansa, voivat muut keskittyä omiin asioihinsa. Aina eivät asiat kohtaa, eivätkä ihmisetkään. Tasa-arvo oli sata vuotta sitten kaukana, jopa kaueampana kuin nykyään.

Tarinaa tuntemattoman ei kannata huolestua, sillä vaikka tästä on karsittukin tekstiä, ihmisiä ja kohtauksia, niin jollain tavalla kärryillä pysyy kummiskin. Yhdessä päivässä ehtii tapahtua monenlaista. Tuomo Rämö dramatisoi reippaalla kädellä ja ohjaa tarkasti.

Mika Haarasen ja Tuomo Rämön suunnittelemaa lavastusta hallitsee hutera klapipino ja katosta roikkuvat klapit, kengät ja muu sälä. Kyllä puupinosta saadaan kumman elävä rekvisiitta. Ja ihanasta tähtitaivaasta kiitos Kaukiaisen Sakulle! Ja Jani Orbinskin suunnittelemssa äänimaisemassa kesäiset luontoäänet pääsevät irti.

Minut Putkinotko jätti hieman hämmentyneeksi. En tiedä mitä odotin, enkä oikein sitäkään mitä sain. Toisaalta tämä oli pienimuotoisen hienoa, toisaalta taas oudon vaisua. Periaattessa ei mitään moitittavaa, mutta minut tämä Putkinotko jätti nyt jopa välinpitämättömäksi. Mitä sitten olisin kaivannut? (juu, Tiina Weckström ei tainnut ollut oikea vastaus). En osaa edes sanoa. Ehkä alkuteoskaan ei ole minua puhutteleva.


Kuvien copyright Marko Mäkinen 2018.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pöljänpojan vakuutus / Oulun kaupunginteatteri 11.11.2017

Mika Nuojua-viikkoni jatkui Oulussa eli koska nyt muutenkin oli vähän asiaa näille nurkille niin piti se heti katsoa mitä mielenkiintoista menisi Oulun kaupunginteatterissa. Ensimmäisenä silmiin sattui Pöljänpojan vakuutus, esitys mitä olin himoinnut näkeväni jo tovin. Oikeastaan siitä asti kun Pekka Huotarin omaelämäkerrallinen kirja julkaistiin, ja kun siitä Helsingin kaupunginteatterissa nähtiin versio vuosi sitten joulukuussa. Enpä silloin päässyt, mutta onneksi nyt osui!

Kirjaa en ole lukenut, vaikka esiintyvien taitelijoiden omaelämäkerralliset kirjat kiinnostavat aina. Mutta nyt sitten lavalla! Oululainen Huotari on itse dramatisoinut tekstinsä ja toki kokeneena teatterimiehenä osaa sen tehdä hyvin. Ohjauksesta vastaa Kari-Pekka Toivonen. Ja lavalla heiluu koko kaksituntisen ajan tasan yksi ja sama mies eli Mika Nuojua, Oulusta kotoisin hänkin.

Mistäköhän sitä alkaisi. Ensimmäinen asia mikä tarttuu korvaan on esityksen kieli. Aluksi alliteraatio kuulostaa korvaan kivalta, mutta tämä hauskuus loppuu muutaman tovin jälkeen. Kieli on kivaa kun sillä leikkii, mutta kahta tuntia en pysty kuuntelemaan tätä. Korvani huutavat apua ja hoosiannaa. En jaksaisi varmaan tätä aikaa kuunnella minkäänlaista tekstiä, mutta kun tässä vielä viinaan menevä suomalainen mies ahdistuu ja törttöilee ja säätää kuvionsa umpisolmuun... Muutama kielikuva heti alusta: pollastani pistettiin päävalo pois, purin purskeeksi pari ja kävin kaakeleille kyljelleni, survoin suppoja suoleen. Tallustin terveystorppaan. Pumppu piti pitkiä pausseja. Tavallaan niinkun kalevalaista poljentoa, mutta liika on liikaa. Sitten taas teatteriseuralaistani Riikkaa ei asia häirinnyt lainkaan! Niin yksilöllisiä me katsojat ollaan.

Jos tämän kieliahdistuksen sulkee pois niin mitä jää jäljelle? No, se keski-ikäinen omat asiansa tehokkaasti sotkeva mies, joka käy läpi elämäänsä, lapsuuttaan, avioliittooaan. Vali vali vali. Taas kerran se miten isien pahat teot periytyvät lapsille... Navanalusjutuilla ja oululaisaspektilla saa kyllä yleisöstä lempeää hörähtelyä ja irtonauruja. Mutta minä en nyt imaudu tarinaan millään tavalla mukaan. En tiedä olisiko asiaa auttanut ns. normaali kielikään. Nyt hämäsi se että kieli oli kuin pakottamalla pakotettu tähän muottiin. Sanavalinnat ja kaikki tehty täysin sen ehdoilla, että millä kirjaimella sana alkaa ja sopiiko se sitten kokonaisuuteen. Tai ainakin tämmöisenä minä asian koin.

Hattua nostan Mika Nuojualle kyllä. Ensinnäkin kaikkien erilaisten roolien vetäminen on hieno saavutus, mutta kun vielä pitää muistaa niitä alkusoinnullisia reploja se kaksi tuntia. Pidin erityisesti niistä kohdista kun mies veti pikkupojan roolia. Poika joka jaksoi uskoa unelmiinsa ja aikakoneeseen, vaikka isä juopotteli ja oli yrmy. Miten historia taas toistaakaan itseään! Äidin sekoaminen pakotti pojan ottamaan vastuuta itsestään ja muistakin aivan liian varhain. Nuojua on hyvin ilmaisuvoimainen näyttelijä, joka pistää koko kroppansa likoon.

Kiitosta ansaitsee myös Jussi Hukkasen taidokas ja monisyinen lavastus. Pienelle studionäyttämölle (ihana miljöö muuten, katsomossa pieniä ravintolapöytiä) oli loihdittu hyvin moneen muuntautuva kompakti lavastus. Myös Pekka Kolehmaisen projisoinnit olivat tärkeitä.

Esityksen jälkeen jäi hieman hämmentynyt olo. Kai tämä on sitä äijäteatteria, ja siksi en ymmärtänyt? Kielellä kikkailu on kivaa mutta ei se saisi olla itsetarkoitus. Siellä täällä mausteena. Mutta tällä nyt mentiin ja vaikka moni katsoja tuntui tykkäävän niin minä en ollut haltioissani.


Valokuvien copyright Kati Leinonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Living with the lights on / Espoon kaupunginteatteri 14.10.2017

Millä mut saa houkuteltua teatteriin? Siis sillain todella nopeasti. Vilauttamalla sanaparia Shakespeare ja brittinäyttelijä. On toki muitakin avainsanoja, mutta nämä toimivat aina. Eipä tarvinnut siis kahta kertaa miettiä menisinkö katsomaan brittinäyttelijän monologia Living with the lights on Espoon kaupunginteatteriin.

Mark Lockyer on pitkän linjan näyttelijä, RADA:sta valmistunut, esiintynyt kaikissa mahdollisissa isommissa teattereissa Lontoossa, ja erityisesti RSC:n Shakespeare-näytelmissä. Vuonna 1995 hän oli saanut Mercution roolin RSC:n Romeo ja Juliassa. Unelmahomma. Mutta sitten hän kohtaa Avon-joen rantaniityllä demonin, joka nyt sattui näyttämään kalifornialaiselta surffaajalta. Demonin, joka pisti pään sekaisin, sai käyttäytymään oudosti, impulsiivisesti ja aggressiivisesti. Myöhemmin demoni sai nimenkin eli kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta aluksi sen ollessa vielä nimeämätön Mark vaan ryyppäsi, pakeni ja sekoili.

Esitys alkaa kodikkaasti. Näyttelijä ja assistentti ovat ovella, Mark kättelee kaikki katsojat, ojentaa käsiohjelman, ja mukaansa saa kupin teetä ja Hobnob-keksin. Heti on jää rikottu ja tunnelma leppoisan kotoisa. Nämä Espoon kolme esitystä ovat hänen ensimmäiset esityksensä ei-englanninkieliselle yleisölle. Olin katsomassa niistä viimeistä ja kyllä meitä katsojia aika monta sielläkin oli. Mark oli valmistellut meille pienen suomenkielisen tervetuliaispuheen, mitä luki paperista, ääntämiseen panostaen. Viimeistään tässä vaiheessa yleisö oli jo voitettu.

Esitys on kiehtova, koska Markin tarina on kiehtova. Muutama rekvisiitta auttaa tarinankerronnassa, mutta pääsääntöisesti yleisö uppoaa pelkkään tarinaan ja elää sairaskertomuksen mukana. Mark on loistava esiintyjä; hauska, ja monipuolinen. Hän ei pelkästään kerro tarinaansa helvettiin ja takaisin, vaan esittää myös kaikki roolit matkalta. Erityisesti mieleen jäi RSC:n majoitusvastaava, joka ei katso silmiin. Mark sekoilee naisten kanssa, ja vähän miestenkin, ja matkustaa Kreikan saaristoon sekoilemaan lisää. Koemme isemurhayrityksen ja vatsahuuhtelun, työidentiteetin murenemisen, mielisairaalakäynnit. Katsomo on hipihiljaa ja todella keskittyy tarinaan.

Tällä tarinalla on tavallaan onnellinen loppu, koska Mark pitkän prosessin jälkeen kuntoutui työkykyiseksi. Matka ei ollut helppo, mutta on lohdullista kuulla että ihminen saa apua tarvitessaan. Loppu olisi voinut olla hyvinkin erilainen. En ole ainoa joka vaivihkaa pyyhkii silmiään lopussa, ja ehkä vähän esityksen aikanakin. 75 minuutissa saa nauraa ja liikuttua ja kokea jotain kollektiivista ja hienoa.

Mark kiertää edelleen Briteissä tämän esityksen kanssa, osana Actors Touring Companyn ohjelmistoa. Tarina on hänen omansa, mutta ohjaaja Ramin Gray auttoi pistämään kaiken kasaan.

Hauskana anekdoottina vielä se kun jollakulla yleisössä soi puhelin, juuri kun Mark kertoi miten valitettavasti ei saanut enää kerrottua paranemisestaan äidilleen, tämän kuoltua aiemmin. Nopeahoksottiminen Mark on heti tilanteen tasalla - ehkä äiti nyt juuri soittaakin rajan takaa!

Jos Living with the lights on osuu jossain joskus matkasi varrelle, tee itsellesi palvelus ja mene katsomaan se. Koskettava ja upea esitys, joka henkilökohtaisuudellaan menee suoraan ihon alle. Mark Lockyer on hurjan karismaattinen esiintyjä. Vaikka tämä on tavallaan traaginenkin tarina, niin se on kerrottu niin hauskalla ja viihdyttävällä tavalla että sen traagisuuden unohtaa. Aivan loistava.

Tuli muuten mieleen että Espoon kaupunginteatterissa vierailee paljon kiinnostavia ulkomaalaisia esityksiä vuosittain. Jotenkin tuntuu että ne jäävät kauhean vähälle huomiolle mediassa, ja muutenkin? Käykää katsomassa mitä siellä on tulossa, ja menkää katsomaan. Ei siellä mitään huonoja ole koskaan.


Kuvien copyright Simon Annand.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

World Without Us / Ontroerend Goed, Teatterikesä 10.8.2017

Ensimmäinen hatunnosto monologin esittäjä Karolien De Bleserille. Reilun tunnin esitys englanniksi eli ei omalla äidinkielellä. Melkoinen homma! Belgialaisen Ontroerend Goedin World Without Us pohdiskelee mitä maapallolle tapahtuu jos ihmiset vain eräänä päivänä ottavat ja katoavat. Ei ole väliä miksi ja minne; ne (tai siis me) vain poistuvat. Kiinnostava ajatusleikki, jota on pohdittu erilaisin taiteen keinoin useasti ennenkin.

Nyt me istumme Teatterimontun katsomossa. Kuuntelemme erikielisiä tervehdyksiä mahdollisille avaruusolennoille. 55 kappaletta niitä alunperin laitettiin Voyager-luotaimen mukaan, viemään viestiä maan asukeilta toisiin sivilisaatioihin. Saamme ääninäytteet sellaisinaan, mutta onneksi englanninkielisin tekstein. Jotkut hieman naurattavat; toivotetaan hyvää päivää ja tervehditään, mutta myös rauhaa ja yhteistyötä halutaan. Ja kysellään ovatko tyypit syöneet. Viestikimaran jälkeen nainen astuu esiin ja alkaa keriä tarinaa auki. Tarinaa mitä maapallolle, ja varsinkin tilalle missä nyt olemme, tapahtuu ihmisten kadottua.

Ajatusleikki on kiehtova. Ja pimeydessä esitys on hyvin erilainen kun valossa. Asioiden ei tarvitse aina olla näkyviä. Tila missä olemme on tottunut hiljaisuuteen. Se on enemmän tyhjillään kuin täynnä ihmisiä. Ihmisten poistuminen ei siis muuta asioita ratkaisevasti. Mutta kaikki muut eliöt rohkaistuvat, eivät enää pyrähdä takaisin koloihinsa, koska ei ole enää mitä pelätä. Siinä vaiheessa kun sähköt loppuvat, varavoimat on käytetty ja viimeinenkin akku tyhjenee, tulee pimeys. Ja hiljaisuus, kun ilmastoinnit ja muut lakkaavat humisevasta. Rappio etenee pikkuhiljaa. Myös lentokone jatkaa matkaansa autopilotilla vaikka matkustajia ei enää ole. Lopulta sekin putoaa polttoaineen loputtua, ja vajoaa mereen. Musta laatikko jatkaa signaalien antamista, vaikkei missään ole enää ketään joka niitä kuulisi. Piippaus toisensa perään, vaikkei enää ole sekunteja tai tunteja; luonto ei niistä piittaa. Lopulta aika tekee tehtävänsä ja äänet vaikenevat. Vuosien päästä merivesi syövyttää laatikon rikki.

Vaikka aikaa ei enää mitatakaan, niin vuosisatojen kuluttua Teatterimontunkin katto sortuu, lahoaa ja murenee alas. Valo pääsee taas uudelleen tilaan. Joka paikassa ulkopuolella vallitsee vihreys. Pikkuhiljaa happosateet ja muut tuhoavat elämää, mutta luonto on sitkeä. Eläinlajit kuolevat, mutta toiset kukoistavat.

Lopulta ainoa mitä jää jäljelle, ja muistoksi maapalloa joskus asuttaneista ihmisistä, on Voyagerin mukana lähetetyt kultaiset äänilevyt. Erikielisine tervehdyksineen ja kuvineen. Hieman naurattaa ja mietityttää millä kriteereillä kuvia aikoinaan valittiin (Jimmy Carter oli presidenttinä, mutta tähtitieteilijä Carl Sagan toimi valintakomitean pomona!) luotaimen mukaan. Nimittäin jotkut näyttävät aika absurdeilta nykyisin. Kuulemme myös listauksen mitä kaikkea maapallolta tulee katoamaan. Nainen aloittaa sen, mutta ääninauha jatkaa. Hänkin on siis poistunut. Lopun aikaa ihailemme näitä Voyager-kuvia.

Babette Ponceletin valosuunnittelu on todella upeaa. Niukkaa ja tarkoituksenmukaista. Noin puolet esityksestä (kokonaisuutena n. 70 minuuttia) vietämme kokonaan pimeydessä. Välillä on himmeämpää valoa, välillä jotain muuta. Pimeässä on hipihiljaista, olemme kaikki kertojan äänen lumoissa, matkalla tulevaisuudessa. Dystooppisessa tulevaisuudessa. Ehkä tämä herättelee katsojat huomaamaan mitä maapallolle on tapahtumassa, vaikka ihminen täällä yhä mellastaakin. Juuri ihmisen vuoksi tuhoutuminen on nopeampaa.

Kiehtova ajatusleikki - ja melko hypnoottinen tai meditatiivinen kokemus.


Kuvien copyright Mirjam Devriendt.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mustarastas / KOM-teatteri 11.5.2017

Veikkaisin että kovin montaa kuivaa silmänurkkaa ei KOM-teatterilta torstai-iltana poistunut. Sen verran voimakas ja koskettava kokemus oli Eeva Soivion monologiesitys Mustarastas - eli kadonnut veli. Esitys oli henkilökohtainen, paikoitellen aika raskaskin katsoa. Eeva oli kolmetoista kun hänen 17-vuotias isoveljensä katosi kaveriporukan laivareissulla, ja tämä esitys käsittelee koko traumaattista kokemusta. Materiaalina on kuulustelupöytäkirjoja, lehtileikkeitä ja eri ihmisten haastatteluja.

Ensimmäiseen tuntiin Eeva ei edes puhu mitään. Kuuntelemme näyttelijöiden lukemia kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluita nauhalta, katsomme todistusaineistojen ja Jani Rapon piirtämiä havainnekuvia, kun Eeva laittaa niitä yksitellen muistitaululle. Tämä on kuin salapoliisikertomus, vain sillä erotuksella ettei missään ole poliisia tai yksityisetsivää joka lopussa kertoisi meille ratkaisun tarinan lopulla. Jäljelle jää vain suuri epävarmuus ja epätietoisuus - minne Juha katosi? Mitä Vaasa-Sundsvall risteilyllä tapahtui elokuussa 1989?

Esityksen lopulla Eeva kertoo mm. miten viimeisenä kesänä kesy pieni lintu lensi paljon perheen lähellä, millainen poika ja isoveli Juha oli, miten hän itse koki veljen katoamisen ja miten luokkatoverit suhtautuivat häneen. Pala nousi kurkkuun. Miten hiljaista Soivioiden kotona on mahtanut olla, miten kaikki reagoivat puhelimen soittoon. Jokainen odotti viestiä. Viestiä viranomaisilta tai Juhalta tai joltakulta. Ja miten Helsinkiin myöhemmin muutettuaan Eeva näki veljeään joka paikassa, ratikassa ja metrossa. Mutta aina vain sen 17-vuotiaan Juhan.

Eevan ja Juhan äiti haki valtavaan kaipuuseensa ja tuskaansa apua joka taholta. Meedioilta ja evankelistoilta. Toisten sanat lohduttivat, toisten raastoivat rikki entistä enemmän. Tunnen raivoa ja myötätuntoa. Miten toiset voivat käyttää hyväkseen hädänalaisia puhumalla lööperiä ja lupailemalla ties mitä? Kun evankelista Pirkko Jalovaara välittää jumalan viestin äidille, että tämän poika vaan halusi ottaa etäisyyttä äitiinsä. Aargh! On vaikea kuvitella noin isoa tuskaa mitä äiti on joutunut kokemaan. Hän ei koskaan saanut edes haudata poikaansa. Mielen pohjalla ehkä kaihertaa se pieni toivonkipinä, jos sittenkin. Kun ihmisen katoamisesta on kulunut 10 vuotta hänet julistetaan kuolleeksi. Niin julistettiin myös Juha Soivio, vuonna 1999. Muistotilaisuudessa itkettiin valtavasti, jopa papin oli vaikea puhua. Mutta ehkei se omaisten toivo kuole silti, vaikka lain silmissä asia on loppuunkäsitelty.

Puolentoista tunnin aikana ehti miettiä yhtä ja toista. Esimerkiksi miten Juhan kaverien kuulustelupöytäkirjat poikkeavat toisistaan ja miten ne poikkeavat laivalla tavattujen vanhemman pariskunnan miehen muistamisista. Mietin myös omia nuoruusaikojen laivareissuja, mitä kaikkea niissä tapahtui ja mitä niistä muistan. Mitä niistä olisin osannut poliisikuulusteluissa kertoa, jos sellaisiin olisin joutunut. Tässä kyse oli kolmesta 17-vuotiaasta kaveruksesta, jotka viettivät aikaa laivalla myös neljän muun samalta paikkakunnalta peräisin olevien nuorten miesten kanssa. Tottakai kaikki joivat, enemmän tai vähemmän. Ikävämmistäkin asioista oli puhuttu, itsemurhistakin.

Vaikka tämä on äärimmäisen koskettava ja hieman ahdistavakin esitys, niin silti jää jäljelle seesteinen olo. Helsingin rannoilta muutamia vuosia sitten löytynyt pääkallo ei valota Juhan katoamista, koska tapaus on jo ö-mapissa eikä tutkimusta avata enää. Mutta jonkun kuolleen ja kadonneen pääkallo on kyseessä. Jonkun poika, mies, veli, setä, läheinen, sukulainen, omainen, rakas. Jossain joku muukin ehkä kaipaa tätä palaavaksi kotiin.

Mitä lopulta Juhalle tapahtui, sitä kukaan ei tiedä. Eeva esittää oman epäilynsä ja uskomansa. Esityksen lopuksi kuuntelemme Eevan laulamana hirvittävän kauniin ja surullisen Johanna Iivanaisen Mustarastas laulaa kappaleen - ja katsomme vanhoja kuvia Juhasta.

Mustarastasta esitetään KOM:in Aulanäyttämöllä ja tilan intiimiys sopii tähän paremmin kuin hyvin. Jo keväälle saatiin lisäesityksiä ja onneksi esitykset jatkuvat myös syksyllä. Lauri Maijala on taitavasti ohjannut tämän monologin, ja ollut mukana yhdessä Soivion ja Jani Rapon kanssa hiomassa esityskonseptia. Rapo vastaa myös äänisuunnittelusta ja teknisestä toteutuksesta.

Kiitos molemmille, mutta ennenkaikkea lämmin kiitos Eevalle.


Kuvien copyright Tomi Suovakoski, paitsi viimeisen kuvan kyltistä otin itse.

Ihminen! / Teatteri Jurkka 10.2.2017

Tommi Erosen uraa olen toisella silmällä seurannut aina vuoden 1992 Q-teatterin Pirun kaunis tyttö-näytelmästä alkaen ("Havukainen, se mainos!"). 25 vuotta sitten!! Miten siitä voi olla jo niin kauan (en ole vanha, en). Se näytelmä oli muutenkin yksi niistä parhaista koskaan, jota vieläkin muistelen kaiholla ja haikeudella ja rakkaudella. Viimeksi näin Erosen Teatteri Jurkan lavalla 2014 Frankie ja Johnny-näytelmässä.

Ja Jurkassa ollaan nytkin. Tällä kertaa kyseessä on Erosen monologiesitys Ihminen! ja sen ensi-ilta. Nyt tutkitaan omaa napaa, mutta myös laajemminkin koko ihmisyyttä; alkaen evoluutiosta ja miten meistä tuli tämmöisiä. Meistä ihmisistä siis. Ja erikseen vielä Tommista.

Tommi kertoo siis paljon itsestään, suhteestaan isäänsä ja poikaansa, suhteestaan ex-vaimoon, ja muihin ihmisiin. Käydään läpi ne lapsuuden sankarit Bonanza-sarjan Little Joesta Tarzanin kautta Remuun. Ja kohtalokkaan EF-kielikurssimatkan ja viimeisen illan discon Anais Anais-tuoksuisine Minna Liiroineen vuonna 1983. Mitä olisikaan voinut käydä, jos Tommi vaan olisi lähtenyt tanssimaan! Reilussa parissa tunnissa keretään mielikuvitusreissulle Milanoon, Brightoniin, Kuopioon. Kaiken taustalla väijyy eturauhasen oikkuilun aiheuttama kuolemanpelko. Se on se keski-ikä.

Hetkittäin tämä on riipaisevan nostalginen (me ollaan niin samanikäisiä Tommin kanssa, että kyllä moni näistä muistoista liippaa likeltä omiani), hetkittäin tosi hauska. Välillä huomaan hymähteleväni, välillä meinaa tulla itku silmään. Voi suomalaista miestä, voi ihmistä. Katsellaan omakuvia Väyrysestä Polanskiin ja ties mihin. Mitä ne meille kertovat kyseisestä henkilöstä? Omakuva yleensäkin. Minkälaisen kuvan kukin haluaa itsestään maailmalle välittää. Millaisia kuvia kukin laittaa itsestään esim. Tinderiin? Ja mihin ihmisen valinnat ylipäätään häntä kuljettaa. Ja minkälaisen kuvan Tommi meille välittää tällä kertaa, itsestään ja ihmisestä.

Kyytiä saavat vaihtoehtoiset hoitomenetelmät kosmoksen naksautuksineen. Ratkiriemukas hetki terapiassa, lastenammeessa yrtteineen. Huumorista on helppo sukeltaa ahdistavampiinkin osuuksiin. Avioeroon. Kommunikointiongelmiin. Hetkittäin tämä kuulostaa niin henkilökohtaiselta tilitykseltä, että käy hieman ahdistamaan, mutta onneksi tarinaa kuljetetaan niin taitavasti, että ahdistavuudet jäävät pian. Paitsi muikkukukkoreseptiä kuunnellessa tulee se suuri liikutuksen tunne takaisin.

Teksti on paikoitellen niin lennokasta tajunnanvirtaa, että tuntuu että liitelisin sen mukana jonnekin korkeuksiin katselemaan pieniä muurahaisen lailla mönkiviä ihmisiä. Niitä jotka sössivät oman elämänsä, niitä joilla olisi paljon sanottavaa läheisilleen, mutta eivät saa sanottua mitään. Kun Tommi kertoo kahvihetkestään isänsä kanssa, mitä oli keskustelu halauksineen mielikuvituksessa ja mitä se oli todellisuudessa, huomaan miettiväni omia keskustelujani ihmisten kanssa. Miksei suomalainen mies (ihminen) puhu. Niin miksei?

Taas kerran Tommi Eronen on ihan loistava esittämään erilaisia murretyyppejä - tässäkin saa ihailla niin regressioterapeutti Markusta kuin savolaista urologiakin. Opimme muuten myös sen, että Tommin oma kova ydin on "moniongelmainen mopovirittelijä Kuopiosta". Erosessa on jotain samaa kuin Gary Oldmanissa, sellaista hiljaista charmia joka hiipii iholle salakavalasti. Tässä esityksessä ihminen on alasti, henkisesti paljaana.

Ilari Johansson ohjaamassa esityksessä oli pituutta ainakin ensi-illassa reippaanlaisesti näin monologiksi, mutta ei sitä missään vaiheessa pitkästynyt tai puutunut. Musiikkivalinnoista bonusta! Nostalgista suomi-iskelmää; Poltetut sillat, Koskaan et muuttua saa, Maailman pihamaat. Jokainen sopi siihen omaan kohtaansa esityksessä erinomaisesti. Pidin kovasti myös valo- ja äänisuunnittelusta ylipäätään (no olihan ne Saku Kaukiaisen tekemät!) ja Tommin lapsuusvideoista.

Ei ihan helpointa katsottavaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Monenlaisia ajatuksia herätti tässä pienessä ihmisessä. Kyllä sitä jokainen jotenkin elämästä selviää. Niin Tommi kuin minäkin.


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vanikan palat / Finlayson 21.1.2017

Joskus teatteribloggaajan sähköpostiin ilmestyy mielenkiintoisia kutsuja. Tämä vapaan teatteriryhmän kutsu oli sellainen. Kiinnostus heräsi, ja lopulta monien sumplimisten ja peruutusten ja uudelleenorganisointien jälkeen päädyin viettämään lauantai-iltaa Tampereen Finlaysonin taiteilijoiden työtiloissa.

Kyseessä oli monilahjakkaan Hannu Väisäsen menestyneeseen omaelämäkerralliseen Vanikan palat -kirjaan perustuva monologi. Mietin kyllä että koska en harmikseni ole lukenut kirjoja (on ollut suunnitelmissa vuosikausia) että saanko tästä mitään irti, ja ymmärränkö mitään. Mutta näinhän monissa teatterielämyksissä on; ei sitä tarinaa etukäteen tiedä, eikä se ole ennenkään menoja estänyt.

Vaikka kieltämättä teoksen tunteminen olisi auttanut saamaan esityksestä ehkä enemmän irti, niin kiinnostava kokemus se oli nytkin. Aamulehden toimittaja Anne Välinoro on dramatisoinut ja teatterin moniosaaja Jyrki Tamminen ohjannut tämän pienimuotoisen ja pelkistetyn teoksen. Lavasteita ei juuri ole; metallinen rakennelma, valkoisia harsoja ja muutamia valoja.

Mutta teksti tässä nouseekin pääosaan, ja kevyiden lavasteiden kanssa esitystä pääsee viemään maailmalle. Sillä tarkoituksena on kuljettaa tätä kirjastoihin, gallerioihin ja mihin ikinä vaan. Ja vaikkei lavastuksella pröystäilläkään niin kaikenlaista pientä rekvisiittaa silti on mukana. Puinen kynäkotelo muuntuu äidin ruumisarkuksi, narulle ripustetaan verilettuja ja äitipuolta esittää appelsiini ja ostoskassi -kombinaatio. Ja Ken-nukkejakin nähdään. Kertojaminän äiti oli käsityöihminen, ja tätä käsinäppäryyttä nähdään lavalla paljon. Muutenkin äitisuhde on yksi esityksen punaisia lankoja. Näyttelijä Mika Eerola tulkitsee monia eri hahmoja, oikein mallikkaasti. Mieleen jäi erityisesti mörisevä eikö niin -hokeva kauppias.

Kirjoitetun ja puhutun tekstin ero korostuu hyvin. Korvaani tarttuu paljon kauniita kielikuvia, ja muutenkin teksti on miellyttävää kuunneltavaa. Miten hörökorvat ovat vauhdikkaat tai "reikä on kuin arkun puoliso" kuvattaessa äidin hautajaisia. Tai miten jalkarätti on kaunis verrattuna sukkaan. Äidin kuoleman jälkeen kodissa lappaa "äitipuolien kulkue", ja kukin näistä tuo uusia tapoja ja elämyksiä perheeseen. Kuten vaikkapa nokkosmuhennosta. Jotenkin liikuttavaa kun lapset toivovat saavansa äitipuolekseen Julie Andrewsin tapaisen hahmon, mutta kokelaat ovatkin enemmän Emma Väänäsen ja Siiri Angerkosken ristisiitoksia. Katsojan mielikuvitusta kutkutellaan hienovaraisesti, kuten vaikkapa naulakossa roikkuvien asetakkien ja manttelien alla lymyilevä saappaiden joukko. Asioiden ei tarvitse olla esillä näyttämöllä, vaan ne heräävät silmieni eteen kuviksi.

Kertojaminällä on selkeästi taiteellinen palo ja luovuutta kanavoitavaksi, mutta mihin? Hänellä on myös vahva kaukokaipuu. Perheessä vierailevat brittiläiset laivastoupseerit kiehtovat poikaa monella tapaa, ja hän haluaisi lähteä heidän kanssaan pois. Hieman nolottaakin kun ei ole vastalahjaksi murokekseistä tarjota kun vanikanpaloja.

Pienimuotoinen on usein kaunista, ja niin tässäkin tapauksessa. Itselleni enemmän Radio Classicin aalloilta tuttu ääni Mika Lintu on säveltänyt tähän musiikin, joka sopii hyvin kokonaisuuteen. Pidin kovasti myös hyvin Hannu Väisäsen näköisestä puvustuksesta eli upeat punaiset kengät, raidallinen trikoopaita ja huivi päässä. Ranskalaishenkinen tyyli kiinnitti esityksen hyvin tämän päivän Väisäseen.

Ei tämä mikään maailmaa mullistava teos ole, mutta kaunis ja herkkäkin. Ja ennenkaikkea se sai minut sysättyä vihdoin lukemaan Väisäsen kirjoja.


Kuvien copyright Susanna Lyly
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.