Pieleen meni / Oulun kaupunginteatteri 11.11.2017

Jos ei iltapäivällä nähty Pöljänpojan vakuutus ollut ihan esitys minun makuuni, niin onneksi illan Pieleen meni (eli Näytelmä joka menee pieleen) pelasti kaiken! Tuttu ja hyväksi todettu komedia sai ensi-iltansa Oulussa jo viime keväänä, ja nyt viedään viimeisiä esityksiä. Lauantai-ilta on otollinen esitysajankohta tälle, ja katsomossa oli paljon nuorta väkeä ja riehakkaita porukoita. Hyvä hyvä!

Aiemmin samalla viikolla kävin tämän katsastamassa astetta pienemmässä teatterissa eli Kouvolassa. Oulussa on selkeästi paremmat resurssit käytettävissään. Ja toki arkipäivän eläkeläisvoittoinen yleisö on hieman erilainen kuin lauantai-illan nuorempia sisältänyt sakki. Jo heti alkumetreillä lähdettiin liikkelle isolla vaihteella. Kadonnutta koiraa huudeltiin ja etsittiin, katsomosta käsin. Myös joku CD oli hukassa, tällä kertaa Popedan tuplalive. Lisäksi yhdelle katsojalle tuotiin kypärä päähän siltä varalta että katosta putoaisi lamppu. Tunnelma oli siis hyvin viritetty ja katsomo lämmitetty ennenkuin esitys edes virallisesti alkoi. Loistavaa!

Kaikesta huomaa että esityskertoja on takana jo reipas määrä. Porukka on hyvin hitsautunut yhteen, ajoitukset ja muut tekniset jipot (joita tässä näytelmässä siis piisaa) toimivat ja kaikki sujuu kuin tanssi. Tai niin hyvin kuin se nyt tämmöisessä voi sujua, kun kaiken on tarkoitus mennä hieman pieleen. Asiaa auttaa kun yleisö on niin hyvin mukana kokoajan, jo heti alun yhteisjumpasta alkaen. Lisäksi kaikki yhdessä ulvomme naurusta katsomosta mukaan vedetylle avustajalle, joka ei saa edes työkalupakkia maasta. Mutta silleen hyväntahtoisesti toki.

Nyt ollaan seuraamassa Pohjois-Pohjanmaan Polyteknisen Draamaseuran esitystä Murha Havershamin kartanossa, vuosi on 1922 ja tämä epäonninen näyttelijäporukka onnistuu kyllä vetämään kaiken tavattomalla hurmiolla. Kukin kykyjensä mukaan...

Konkari Pertti Sveholm vastaa ohjauksesta, joka toimii vallan oivallisesti. Jokainen esiintyjä pääsee vuorollaan parrasvaloihin ja näennäisen huonosti näyttelevät tyypit loistavat kyllä. Tämä on näytelmä missä lavastus ja sen tekninen toteutus on erityisen tärkeää. Ilmeisesti speksit ovat aika tarkat, koska näkemissäni versioissa (tämä on jo neljäs teatteri missä kyseisen näytelmän siis näen) mennään aika tarkkaan samannäköisellä lavastuksella. Kiitos Jyrki Seppä onnistumisesta tällä saralla Oulussa. Lavastuksen lisäksi myös puvustus on Sepän käsialaa, ja siinäkin ollaan klassisella linjalla. Toimii. Äänisuunnittelu (Jari Niemi) ja valaistus (Jukka Kyllönen) toimivat erittäin tarkoituksenmukaisesti ja viihdyttävästi, kuten kuvaan kuuluukin.

Millainen oli sitten oululainen näyttelijäensemble? Erittäin hienossa vedossa. Mika Nuojua poskiinsa puhaltelevana hovimestari Perkinsinä toi tuulahduksen vanhan ajan palvelukulttuurista silmiemme eteen. Mainio suoritus! Murhattulla miehellä eli Charles Havershamilla (Timo Reinikka) on hieman epäkiitollinen rooli, koska hän on aika paljon pois näyttämöltä. Mutta sitäkin loisteliaammat ovat hänen sekä lavalta poistumisensa - että sinne paluunsa. Ajoituksen mestari!

Thomas Colleymoore (Mikko Leskelä) ja Cecil Haversham (Joose Mikkonen) ovat jatkuvasti tuokkanuottasilla, ihan kirjaimellisesti. Onhan toinen murhatun miehen veli ja toinen tämän morsiamen veli. Sekavaa suhdesoppaa? Sitäkin... Loistavaa näyttelijäntyötä kummaltakin. Erityisesti miellyin Mikkosen tapaan vetää roolinsa överiäkin överimmaksi. Harrastajanäyttelijän kaikki mahdolliset kliseet hyödyntäen. Siis kun ammattilainen näyttelee huonosti näyttelevää harrastelijanäyttelijää... Ja liekö pöyheämpää kampausta enää lavalla nähty kuin tämä Thomasin töyhtö? On tällä mieletön alteregokin: Havershamin hullu letkunheiluttaja!

John Cleesemäinen olemus on aina plussaa komediassa, ja varsinkin farssissa. Siitäpä täydet pisteet Janne Raudaskoskelle, joka tarkastaja Carterina pääsee revittelemään kunnolla. Suupielestä salavitiä puhumisen mestari. Florence Colleymoorena säteilee Elina Keinonen, joka taitaa myös dramaattiset diivan elkeet. Tätä tuuraamaan joutuu Heli Haapalainen, joka vetääkin sitten sellaiset Kesil-kiekaukset antaumuksella että oksat pois. Huikea roolityö! Humaltuva tuuraaja vie Sinol-päissään pisteet kotiin. Kun plari leviää yleisön joukkoon ja sitä sitten keräillään pitkin penkkiriviä... Osallistavaa teatteria parhaimmillaan :-)

Loistava ensemble täydentyy valo- ja äänimiestyypillä (Aki Pelkonen), joka kadonneen Popeda-levynsä lisäksi joutuu etsimään sisäistä komedienneään Florencen tuuraajan tuuraajana. Aivan huikea suoritus kaikenkaikkiaan. Mieshän suorastaan sukeltaa rooliinsa täysin rinnoin. Varsinkin kun kyseessä on korostuneen maskuliininen äijä, sellainen roudarin perikuva.

Koko porukka tekee kyllä pistämättömän upeaa työtä ja kaikkien näyttelemistä on ilo seurata. Hienoa! Näin tehdään onnistunut komedia. Kaikki antavat hyvin toisilleen tilaa ja tukevat toistensa työtä. Tekstille ja erityisesti sen ajoitukselle annetaan aikaa ja taukoja, eikä rynnätä vaan kiireellä läpi. Silti tässäkin vauhdissa hengästyy. Esimerkiksi Cecilin ja Thomasin miekkailukohtaus mykkäelokuvamaisine musiikkeineen on slapstick-viihdettä omimmillaan.

Esityksiä on jäljellä enää joulukuun puoliväliin, eli nyt kannattaa kiiruhtaa varaamaan omasi. Tämä naurupommi kannattaa tulla katsomaan hieman kauempaakin. Usko pois. Agatha Christiekin tulisi.

Ensivisiitti viihtyisään Oulun kaupunginteatteriin oli siis sittenkin menestys. Kaksi kiinnostavaa esitystä, joista toinen ei nyt täysillä kolahtanut, mutta toinen sitäkin enemmän. Tulen toistekin!


Esityskuvien copyright Jussi Tuokkola, teaterikuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pöljänpojan vakuutus / Oulun kaupunginteatteri 11.11.2017

Mika Nuojua-viikkoni jatkui Oulussa eli koska nyt muutenkin oli vähän asiaa näille nurkille niin piti se heti katsoa mitä mielenkiintoista menisi Oulun kaupunginteatterissa. Ensimmäisenä silmiin sattui Pöljänpojan vakuutus, esitys mitä olin himoinnut näkeväni jo tovin. Oikeastaan siitä asti kun Pekka Huotarin omaelämäkerrallinen kirja julkaistiin, ja kun siitä Helsingin kaupunginteatterissa nähtiin versio vuosi sitten joulukuussa. Enpä silloin päässyt, mutta onneksi nyt osui!

Kirjaa en ole lukenut, vaikka esiintyvien taitelijoiden omaelämäkerralliset kirjat kiinnostavat aina. Mutta nyt sitten lavalla! Oululainen Huotari on itse dramatisoinut tekstinsä ja toki kokeneena teatterimiehenä osaa sen tehdä hyvin. Ohjauksesta vastaa Kari-Pekka Toivonen. Ja lavalla heiluu koko kaksituntisen ajan tasan yksi ja sama mies eli Mika Nuojua, Oulusta kotoisin hänkin.

Mistäköhän sitä alkaisi. Ensimmäinen asia mikä tarttuu korvaan on esityksen kieli. Aluksi alliteraatio kuulostaa korvaan kivalta, mutta tämä hauskuus loppuu muutaman tovin jälkeen. Kieli on kivaa kun sillä leikkii, mutta kahta tuntia en pysty kuuntelemaan tätä. Korvani huutavat apua ja hoosiannaa. En jaksaisi varmaan tätä aikaa kuunnella minkäänlaista tekstiä, mutta kun tässä vielä viinaan menevä suomalainen mies ahdistuu ja törttöilee ja säätää kuvionsa umpisolmuun... Muutama kielikuva heti alusta: pollastani pistettiin päävalo pois, purin purskeeksi pari ja kävin kaakeleille kyljelleni, survoin suppoja suoleen. Tallustin terveystorppaan. Pumppu piti pitkiä pausseja. Tavallaan niinkun kalevalaista poljentoa, mutta liika on liikaa. Sitten taas teatteriseuralaistani Riikkaa ei asia häirinnyt lainkaan! Niin yksilöllisiä me katsojat ollaan.

Jos tämän kieliahdistuksen sulkee pois niin mitä jää jäljelle? No, se keski-ikäinen omat asiansa tehokkaasti sotkeva mies, joka käy läpi elämäänsä, lapsuuttaan, avioliittooaan. Vali vali vali. Taas kerran se miten isien pahat teot periytyvät lapsille... Navanalusjutuilla ja oululaisaspektilla saa kyllä yleisöstä lempeää hörähtelyä ja irtonauruja. Mutta minä en nyt imaudu tarinaan millään tavalla mukaan. En tiedä olisiko asiaa auttanut ns. normaali kielikään. Nyt hämäsi se että kieli oli kuin pakottamalla pakotettu tähän muottiin. Sanavalinnat ja kaikki tehty täysin sen ehdoilla, että millä kirjaimella sana alkaa ja sopiiko se sitten kokonaisuuteen. Tai ainakin tämmöisenä minä asian koin.

Hattua nostan Mika Nuojualle kyllä. Ensinnäkin kaikkien erilaisten roolien vetäminen on hieno saavutus, mutta kun vielä pitää muistaa niitä alkusoinnullisia reploja se kaksi tuntia. Pidin erityisesti niistä kohdista kun mies veti pikkupojan roolia. Poika joka jaksoi uskoa unelmiinsa ja aikakoneeseen, vaikka isä juopotteli ja oli yrmy. Miten historia taas toistaakaan itseään! Äidin sekoaminen pakotti pojan ottamaan vastuuta itsestään ja muistakin aivan liian varhain. Nuojua on hyvin ilmaisuvoimainen näyttelijä, joka pistää koko kroppansa likoon.

Kiitosta ansaitsee myös Jussi Hukkasen taidokas ja monisyinen lavastus. Pienelle studionäyttämölle (ihana miljöö muuten, katsomossa pieniä ravintolapöytiä) oli loihdittu hyvin moneen muuntautuva kompakti lavastus. Myös Pekka Kolehmaisen projisoinnit olivat tärkeitä.

Esityksen jälkeen jäi hieman hämmentynyt olo. Kai tämä on sitä äijäteatteria, ja siksi en ymmärtänyt? Kielellä kikkailu on kivaa mutta ei se saisi olla itsetarkoitus. Siellä täällä mausteena. Mutta tällä nyt mentiin ja vaikka moni katsoja tuntui tykkäävän niin minä en ollut haltioissani.


Valokuvien copyright Kati Leinonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.