Etiopialainen ystävä / Tanssiteatteri MD 29.8.2024

Tanssiteatteri MD:n esitykset ovat aina kiinnostavia tapauksia, ja tämä syksyn uutuus Etiopialainen ystävä sopii siihen jatkumoon erinomaisesti. Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen Companyn yhteistuotanto käsittelee monenlaisia asioita, tanssin ja musiikin keinoin. Viiden tanssijan ja neljän muusikon voimin luodaan monimuotoinen esitys joka jättää katsojalle pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa.

Ihmisoikeudet, massasukupuutto, ilmastonmuutos, paperiton maahanmuutto... isoja kysymyksiä ja jokainen itsessäänkin olisi jo riittävä aihe taideteokselle. Mutta kunnianhimoisesti Etiopialainen ystävä yhdistää nämä kaikki. Lavastuselementtinä on muovipressuja, öljypohjaisesta muovista tehtyjä, ja omalta osaltaan nekin ottavat kantaa maapallon tuhoutumiseen. Muovipressujen päällä hypitään, niitä raahataan pitkin lavaa, niitä mytytään ja levitetään, ja aina löytyy joku innokas sotkemaan koko pressun. Vaikka sisältäpäin potkien (erityisesti Anniina Kumpuniemi kunnostautui tässä).

Välillä niiden kantamisesta tulee mieleen puuvillapaalien kantaminen pään päällä, siis orjatyövoiman käyttö. Tai kuinka pakolaiset kantavat koko omaisuuttaan mukanaan. Monipuolinen elementti siis tuo muovipressu, ja yhdenlainen kannanotto ympäristön riistoon.

Esityksessä kuultu fraasi "Jokainen ihminen tulee Etiopiasta" viittaa ihmisen alkuperään, ja 1974 Etiopiasta löydettyyn Australopithecus afarensis -naisen luurankoon, joka sai nimen Lucy. Sitä pidetään ihmisen kantaäitinä, olihan se ensimmäinen kahdella jalalla kulkenut esiäitimme. Eli käytännössä jokainen ihminen tulee Etiopiasta, vaikkakin sieltä on lähdetty jo tovi sitten. Nykyisenkaltaiset rodut ja lajit ovat verrattain tuore ilmiö. 

Koreografi ja tanssija Sanna Kekäläinen on tämän esityksen luoja ja äiti ja myös tanssii mukana, ensimmäisen puolisen tuntia soolona. Lappuhaalareissa esiintyvä intensiivinen Kekäläinen on kuin riivattu, nykivää liikettä ja sopertavaa puhetta, yhden naisen pyörremyrsky. Hänen tehtävänsä on olla tuhkan ääni ja elämä. 

Käsiohjelmassa mainitaan kolme elementtiä mistä esitys koostuu: tuhka, jolla viitataan Lucyyn ja koko ihmisen historiaan, suomalainen joka kohtaa paperittoman siirtolaisen Etiopiasta sekä kuoro joka tanssillisesti laajentaa tapahtumat yleisiksi. Kiinnostava kombo, ja toteutus on aivan timanttinen. 

MD:n tanssijat Anniina Kumpuniemi, Suvi Eloranta ja Samuli Roininen liikkuvat välillä purskauksittain, kuin vailla mieltä, mutta silti määrätietoisesti. Janne Marja-aho laulaa, kommunikoi suomeksi ja englanniksi paperittoman kanssa, tanssii ja ilmaisee. Ihmiskeho on kyllä monipuolinen instrumentti, taipuu vaikka mihin. Kaikki liikekieli ei ole, eikä tarvitsekaan olla, aina niin sulavan kaunista. Se voi olla myös karkeaa, rajua, rujoa ja kulmikasta.

Kaikkea tätä hienoa liikettä säestää Jussi Tuurnan mestarillinen musiikki ja upean bändin soittamana. Sara Puljula ja Esko Grundström ovat tuttuja muusikoita kymmenistä (musiikkiteatteri)esityksistä ja esittämänsä musiikki svengaa aina yhtä upeana. Lavalla nähdään Tuurnan lisäksi myös teoksen äänisuunnittelija Jaakko Kulomaa, joka myös laulaa. Musiikki on ehtaa Tuurnaa, eli progevaikutteista jazzahtavaa, melodista ja harmonista musiikkia, joka kuulostaa ah niin hyvältä. Välillä sellaista 70-luvun poliittisen laululiikkeen (Agit-Prop) henkisen kuuloista myös. Mainion musiikin lisäksi muukin äänisuunnittelu on kohdillaan - kuulemme myös luonnonääniä tuulen huminasta lintujen ääniin, sillä ei bändi kokoaikaa soita.

Livemusiikin ja tanssin liitto toimii hienosti, kaikki täydentävät toisiaan ja tanssijatkin osallistuvat lauluun. Sari Mayerin kaunis valosuunnittelu loihtii sopivia varjoja ja hämäriä kohtia lavalle. Esityksessä kuullaan niin suomea kuin englantiakin. Suomalainen keskustelee pakolaisen kanssa, joka toteaa lakonisesti: "I'm nothing but thin air". Sydämessä on ontto olo, miten toinen voi tuntea näin? Teksti on monipuolisen tekstinikkarin Kari Hukkilan käsialaa, ja toisteisuus on hyvä tehokeino tässä. Voidaan kysyä mikä on näiden kotinsa jättämään joutuneiden ihmisten suurin rikos. Ja jos vastaus on se että sattui syntymään... Vetäkää omat johtopäätöksenne siitä.

Lopun luettelo eliöistä, meiltä ja muualta sukupuuttoon kadonneista, on aika pysäyttävä. 

Etiopialainen ystävä on yhtä aikaa kantaaottava ja ajankohtainen, esteettisesti kaunis ja karkea. Erityisen hieno esimerkki siitä mitä tärkeä teksti, hieno tanssiesitys ja svengaava musiikki yhdessä voivatkaan olla. Yksi syksyn tärkeimmistä tanssiteoksista, heittämällä. Esityskausi jatkuu joulukuun alkuun.

Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Michal Svironi: Carte Blanche / Nukketeatteri Sampo 28.8.2024

Ajelin Helsinkiä kohti ja kuuntelin Yle Areenalta kesältä rästiin jääneitä Kulttuuriykkösiä. Sattumalta vuorossa oli jakso anti-semitismistä Suomessa. Nukketeatterifestivaali Sampon avajaisissa katselin että noi ei ihan näytä nukketeatteriyleisöltä, kun ovenpieleen nojaili kaksi heppua tummissa puvuissa. Illan esityksen jälkeen lähtiessäni huomasin jääkaapin kokoisen miehen, jolla luikersi mikrofoni korvan taakse: ihan selvä turvamies jos mikä. Ja samalla loksahti päässä: niitähän ne kaksi muutakin tummapukuista heppua oli. Olivat paikalla Israelin suurlähettilään vuoksi, mutta harvemmin sitä tulee nukketeatteria katsottua turvamiesten valvoessa tilaa. No kerran olin Lontoossa katsomassa Macbethiä prinssi Edwardin kanssa... mutta se onkin toinen tarina.

Kahdeksannen Sampo-festivaalin avasi aikuisten esitys Carte Blanche. Kiehtovaa tarinaa perheestään, äitisuhteestaan ja suvun merkityksestä kertoi monilahjakas Michal Svironi! Reilussa tunnissa maalattiin, ja tehtiin taidetta monin tavoin. Lopussa oli ihan sitä "perinteistä" nukketeatteriakin, siihen asti tuli mieleen enemmän stand up, taidemaalaritwistillä. Ja saatiin me lauluakin!

Todella monipuolinen ja rönsyilevä esitys, jossa oli paljon lämmintä huumoria, mutta myös surullisempiakin sävyjä. Yleisöstä napattu Matias osallistui esitykseen reippaalla asenteella ja hyvällä tanssitaidolla, eikä tainneet vaatteetkaan tuhriutua maaliin. Maalia nimittäin kului ja Svironi itse oli kiinnostavan värikäs, ihan kirjaimellisestikin. Essuntaskuista löytyi vaikka mitä aineistoa tarinan eteenpäin kuljettamiseen. 

Esityksen aikana Svironi maalasi täysin uusia teoksia, mutta oli lavalla jo valmiitakin juttuja, ja lisäksi sapluunoita ja muita. Oma keho on myös erinomainen taidealusta. Taidekylläinen ilta. 

Carte Blanche on nostalginen matka lapsuuteen, nuoruuteen, siihen millaista on olla erilainen kuin muu perhe, mutta silti niiiiin samanlainen kuin oma äiti. Sellainen symbioottinen äitisuhde, minkä kertoja huomaa uudelleen kun hänellä on oma tytär. Tytär haluaa aikakoneen, että voisi mennä tapaamaan kuolleita sukulaisia. Sivulauseissa on myös hieman Israelin lähihistoriaa, kuten vaikkapa se miten kaasunaamareita piti olla hollilla Persianlahdensodan aikana. 

Myös juutalaisuutta sivutaan; luvun 40 tärkeydestä. Vanhempien rönsyävät ohjeet omiin hautajaisiin luetaan heitä esittävien maalausten suista vedettävistä paperirullista. On tärkeä osata kaikki oikeat ruokareseptit. Löysin paljon samaistumispintaa, perhe- ja äitisuhteista, suvun merkityksestä, aikajatkumosta.

Johnny Talin musiikki oli myös vahvassa roolissa. Välillä kansanmusiikkihenkistä, välillä poppia ja välillä ambient-äänimaisemaa. Svironi on myös hyvä laulaja. Esitys on kabareemainen, rönsyilevä ja hillitön - lainkaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Yllätyksellisyys on piristävää.

Svironin monipuolisuudesta kertoo hänen kotisivuiltaan löytyvä valikoima erilaisia esityksiä. Laajalti kouluttautunut esiintyjä on ilmeisen suosittu. Loppupuheenvuorossaan hän toivoi rauhaa, kaupitteli esityksessä tekemiään maalauksia sekä t-paitoja. Svironi kysyi voimmeko me Suomessa kulkea sellainen paita yllämme, vaikka selässä lukee Carte Blanche hepreaksi. Niin, voimmeko? Tätäkin kysymystä taannoisessa Kulttuuriykkösen ohjelmassa pohdittiin (iso kuuntelusuositus niin sille kuin muillekin Kulttuuriykkösen lähetyksille).

Menkää katsomaan monimuotoisia esityksiä Sampo-festivaaleille, niin aikuisille kuin lapsillekin löytyy kaikkea kivaa!

Kuvien copyright: Gerard Alon (2 ensimmäistä) ja Dan Ben Ari (kolmas)
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taru Sormusten herrasta / Tampereen teatteri, Tampere-talo 23.8.2024

Tämä Taru Sormusten herrasta on todellinen suurproduktio mitä on odotettu pitkään. Hypetys on ollut valtavaa ja ihan syystäkin - Tampereen teatterin, Tampere Filharmonian ja Tampere-talon yhteisponnistus on valtava millä tahansa mittapuulla. Mutta usein mulle katsojana käy näin vastaavissa tilanteissa, että esityksen jälkeen jää hienoinen meeh-olo, että olisi jotenkin pettynyt vaikkei missään ole mitään vikaa. Vaikka kuinka koitan etten lähde mukaan siihen hypetykseen ja innostukseen, ettei sitten tarvitse pettyä. Ja ei, en ole pettynyt, kaikki on juuri niin hienoa kun on luvattu. Lässähtääkö sitten omat kuvitelmat, vai onko paluu maan pinnalle esityksen jälkeen niin vahva? Mene ja tiedä, mutta jäi hieman ontto olo, vaikka reilun 4 tunnin matka Tampere-talossa olikin maaginen, ja uudelleen olen menossa katsomaan.

Aina katsomiskokemukseen toki vaikuttaa aiemmin nähdyt esitykset. Legendaarinen Ryhmäteatterin Suomenlinnan versio silloin 80-luvun lopulla, Svenska Teaternin Sagan Om Ringen 2001, Lontoossa nähty musikaaliversio vuonna 2007 (se mihin Värttinä oli mukana tekemässä musiikkia), Turun kaupunginteatterin esitys 2018 (näin kolmasti!) ja heidän Hobittinsa 2021 - ja jopa Imatran teatterin Hobitti 2015. Jokainen näistä on jättänyt omanlaisensa jäljen mieleen ja muistiin. Ja tottakai sitten kirjat, Jacksonin elokuvat, ja lapsena nähty animaatio.

Mistäköhän päästä tätä esitystä lähtisi kerimään. Istuin rivillä 20, eli aivan liian kaukana omaan makuuni. En nähnyt niin kaukaa ihmisten kasvoja ja ilmeitä, ja puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohtia. Toki sieltä näki hienosti kokonaisuuden, huikean hienon Marjatta Kuivaston lavastuksen ja Joonas Tikkasen valot, mutta ennenkaikkea upeat kattoon asti ulottuvat projisoinnit ja videosuunnittelun, nekin Tikkasen käsialaa. 

Lavastus on karun kivistä (huomaako joku tarkkasilmäinen muotokielessä yhtäläisyyksiä esityspaikan kanssa?), mutta alun ja lopun Kontu on kodikas ja lämmin ison tammen alla ja Lothlorien muistuttaa jotenkin Björn Weckströmin koruista kulmikkaine puineen. Jykevä Rautapiha ratasviritelmineen on kuin joku varhaisen teollisen ajan tehdasyhteisö. Projisoinneilla luodaan myös maisemia ja kohtauksia, ja esimerkiksi Eowynin taistelu Angmarin noitakuningasta vastaan on toteutettu hienosti. Ja pyörön käyttö näyttämöllä toimii hyvin, kun matkantekoa esityksessä on paljon.

Visuaalisesti TSH oli tottakai komeaa katsottavaa ja seuraavalla katsomiskerralla istun rivillä 6, joten siitä saa sitten katsoa kaikkia yksityiskohtia riittämiin. Pirjo Liiri-Majavan upea pukuloisto oli kyllä hulppeaa, erityisesti haltijoiden liehuvat ja kimaltavat vaatteet tekivät vaikutuksen. Valkoinen neuvosto oli puettu upeasti. Maanläheisin värein puetut hobitit ovat myös ilo silmälle. Jonna Lindströmin peruukit ja maskit myös, näyttäviä ja sopivia. Klonkun hampaat ovat karmaisevat. 

Onneksi oli livekuvausta ja lavan molemmin puolin screenit, missä puvut ja maskeeraus näkyivät. Erinomaisen hyvä idea tämäkin.

Pidin myös kovasti siitä miten sormuksen tuottama näkymättömyys toteutettiin sinertävällä valoilla ja äänillä. Erityismaininta kaikista hienoista pyroteknisistä jutuista. Tulella jongleeraavat tyypit ja ylipäätään monipuolinen tulen käyttö oli hienoa katsottavaa. 

Muutenkin arvostan kovasti sirkustaiteilijoiden käyttöä, kiitos Sorin sirkukselle ja Taina Kopralle siitä, sekä Jouni Kivimäelle samaan talon stuntkoordinnoinista. On hienoa että meillä on Sorin sirkuksen kaltainen paikka, jonka taitavia tyyppejä saa hyödynnettyä myös Pirkanmaan teatterit.

Ohjaaja Mikko Kanninen on tehnyt kyllä mittavan urakan, josta nostan hattua. Hienoa että yksi hänen unelmistaan toteutuu näin hienosti. Itse tarina on ikiaikainen, hyvän ja pahan taistelu. Mutta se toimii hyvin ajan peilinäkin, ja siitä voi kukin kuvitella tai ajatella mitä haluaa, vetää yhtäläisyyksiä nykyaikaan tai Tolkien omaan aikaan.

Tampereen teatterin remontin vuoksi näin isoissa ja hienoissa väistötilapuitteissa katsojiakin mahtuu hieman enemmän. Toisaalta taas Tampere-talo on kamalan iso ja hieman kliininen tila, ja kaukaisilta paikoilta ei ole paras katsomiskokemus. Toki kulutkin ovat varsin mittavat, voisin kuvitella. 

Sami Keski-Vähälän sinällään ansiokas dramatisointi joutuu väkisinkin jättämään asioita, tapahtumia, hahmoja pois (ei, valitettavasti nyt lavalla ei nähdä Tom Bombadiliä). Ilokseni myös ikuisuuden kestäviä taistelukohtauksia on karsittu, siitä pisteet. Asioihin ei jäädä kauheasti vellomaan, mutta isoin osa oleellisista jutuista on mukana. Toisaalta tämä tiivistys johtaa siihen että toiset hahmot vain vilahtavat lavalla, ja hobittinelikkoa lukuunottamatta kehenkään ei ehditä syventymään ja kiintymään sen enempää.

Lisäksi tarjolla on ns. tosifaneille kaikenlaisia yksityiskohtia, mikä on kiva juttu. Toisaalta taas, tarina toimii silkkana seikkailukertomuksena heillekin jotka eivät ole kirjaansa lukenut tai edes Peter Jacksonin elokuvia nähnyt. Ensi-iltayleisön perusteella heitä on paljon. On hyvä että esityksessä on monia tasoja, vähän jokaiselle jotain. Silkkana visuaalisena elämyksenäkin tämä toimii. Toki jotkut kohtaukset ovat hieman irtonaisia ja aika nopeita välähdyksiä, eivätkä välttämättä avaudu tarinaa tuntemattomille. Pidin kovasti myös siitä että lemmenluritukset ovat aika vähällä tässä versiossa! 

Mutta sitten on musiikki! Tuomas Kantelinen on säveltänyt aika elokuvallista, sopivan mahtipontista ja aivan hillittömän hyvää musiikkia. Tampere Filharmonia pistää parastaan Ruut Kiisken johdolla. Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimii, enimmäkseen. Muutaman hahmon, ainakin Gandalf, Aragorn ja Boromir, puhe oli hetkittäin ainakin ensi-illassa jotenkin suttuista ja sumeaa. Orkesteri ei soita jatkuvasti, vaan tärkeissä puhekohtauksissa se on hiljaa, tai soittaa hyvin hiljaa "taustalla". Mutta kun tarvitaan voimaa, sitä löytyy! 

Dramaattinen musiikki, kun näemme ensimmäisen kerran mustan ratsastajan, huu! Kantelisen musiikki on soljuvaa ja lyyristä. Örkkien hyökkäyksiä säestää patarummut, tottakai, ja Galadrielillä on oma huiluteemansa. Pomppivan Ponin majatalon musiikissa kuulee kansanmusiikkihenkeä. Enttien musiikki oli sellaista todella matalaa ja möreää. Olisipa hienoa kuunnella tätä musiikkia vaikka tallenteelta.

Mitäpä sitten tuumasin näyttelijäsuorituksista. Oikein hyviä sanoisin, casting on tehty taiten ja ajatuksella. Hyvä jos tämmöinen sukupuolineutraali roolitus saisi enemmänkin jalansijaa suomalaisessa teatterissa. Hyvin Frodoa voi esittää naisoletettu ja Galadrieliä miesoletettu. Näyttelijäntyö nousee näin keskiöön, eikä se mitä esittäjällä on jalkojensa välissä. Ella Mettälä on herkkä ja velvollisuudentuntoinen Frodo. Hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastavat sitä Frodon sisäistä kamppailua hienosti. Upea roolityö! 

Muina hobitteina seikkailevat Antti Tiensuu (Sam), Annuska Hannula (Pippin) ja Elisa Piispanen (Merri), kaikki hyvin hobittimaisina, ja omina persooninaan. Eeva Hakulinen on mainio Bilbo, juuri sopivasti sormuksen lumoissa tarinan alussa ja seesteisenä, rauhaan päässeenä lopussa.

Ville Majamaa on sopivan jyhkeä ja muhevaääninen Gandalf-velhona, jo kokonsakin puolesta. Myös Tommi Raitolehto on ihan passeli Saruman-pahiksena, mutta oikeastaan vielä parempi hieman luihuishenkisenä Boromirinä (josta en ole hahmona koskaan pitänyt). Ville Mikkonen on ärsyttävä Voivalvatti, liian nopeasti lavalla piipahtava Faramir ja elegantti Haldir. Henna Tanskanen Arwenin hyvin ohueksi jäävässä osassa tekee parhaansa. 

Valitettavasti myös Lasse Viitamäen Legolas (joka taas on aina ollut lempihahmojani) jää ihan olemattoman kapeaksi rooliksi. Tässä tarinassa keskitytään aikalailla Frodoon ja hänen matkaansa, ja muu sormuksen saattue jää paljon pienempään rooliin. Myös Aragorn kärsii tästä taustalle jäämisestä, vaikka Antti Reini häntä ihan katu-uskottavasti tulkitseekin.

Mikko Kanninen tekee Sauronin äänen, mutta ennenkaikkea Esko Roineen hyrisevän ilmeikäs ja viipyilevä ääni Puupartana on vaikuttava. 

Ehdottomiksi suosikeikseni nousevat ensinnäkin Gimli, jota Elina Rintala ansiokkaasti näyttelee. Hilpeä ja mörrikkä kääpiö on hauska hahmo, ja Rintala tekee tässä upean työn. Arttu Ratinen on erinomainen tyyni Elrond, sekopäinen Denethor ja lipevä Kärmekieli. Hienoa sukkulointia hyvin erilaisten roolien välillä. 

Ja sitten on vielä Arttu Soilumo, eteerisen kaunis ja valovoimainen Galadriel! Ah! Lisäksi hän on hekotteleva ja kepposteleva Sauronin suu, kuin olisi jossain aineissa. Soilumo on kyllä nopsasti noussut yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni Tampereen teatterin porukasta.

Erityismaininta vielä Risto Korhoselle, jonka Klonkku on hykerryttävän kamala, niljakkaan kiemurteleva ja hetkittäin hulvattoman hauskakin. En käsitä miten hän fyysisesti suoriutuu roolistaan, semminkin kun ei ole enää parikymppinen. Klonkku on traaginen hahmo, ja Korhonen kyllä mies paikallaan tässä roolissa.

Tämän joukon lisäksi lavalla nähdään joukko sirkustaiteilijoita ja näyttelijöitä hobitteina, örkkeinä, haltioina, stuntteina, ja muina. Nazgul, Puuparta, Angmarin noitakuningas ja entit vaativat aikamoisia sirkustelutaitoja! Kiitos siis muu lavalla heiluva porukka: Karoliina Vanne, Marko Keskitalo, Sanna Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio, Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Marko Uotila, Joni Maukonen ja Riikka Papunen. Kolme viimeksimainittua ovat Teatteri NEO:sta.

Mustat ratsastajat ovat karmaisevan ihania, mutta niitä nähdään aivan liian vähän. Lipuvat veneet ovat näyttäviä, Pippin ja Palantir -kohtaus huikaisevaa katsottavaa. Erityisesti kiitosta myös käsiohjelmasta, missä on hyvin toteutettuja tekijöiden haastatteluja. Lisää tämänkaltaisia käsiohjelmia suomalaisiin teatterihin, kiitos.

Taru Sormusten herrasta on visuaalisesti tyrmäävä, alkuperäistarinalle hyvin uskollinen, mahtava koko perheen seikkailu. Hetkittäin hieman puuduttavaa, mutta yhtä kaikki erittäin toimiva kokonaisuus. Onhan neljä tuntia pitkä aika mille tahansa taide-esitykselle, mutta onneksi yksi pidempi ja toinen lyhyempi väliaika lievittävät kieltämättä aavistuksen epämukavilla penkeillä istumisen aiheuttamaa puutumista. Hattua nostan koko työryhmälle - tämmöistä pääsee harvoin kokemaan.

Kuvien copyright Mikko Karsisto, hobitit ja Mustat ratsastajat -kuva Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Teatteri Vapaa vyöhyke: Lady M! -immersiivinen ooppera / Musiikkiteatteri Kapsäkki 22.8.2024

Haa, loistava ajatus, immersiivinen ooppera Macbethistä! Minulla nyt vaan on heikko kohta sydämessä Shakespearen näytelmille yleensä ja Macbethille erityisesti. Kaikki se valta, turmelus, intohimo, hulluus... no, se nyt vaan on kiehtovaa. Tälle syksylle on luvassa monta erilaista tulkintaa aiheesta, ja niistä ensimmäisenä ehti Kapsäkin immersiivinen ooppera Lady M!, mikä nimensä mukaisesti keskittyy ehkä eniten Macbethin rouvaan.

Käsikirjoittajat Lija Fischer ja Joonas Orrain ovat muokanneet Shakespearen näytelmästä tiiviin paketin, kestona tunti ja vartti. Tuntuu ihan mahdottomalta saada kaikki asiat mukaan niin lyhyeen aikaan, eikä toki ole yritettykään. Henkilöhahmoista mukana on vain Lady Macbeth (sopraano Laura Juvonen), Macbeth (baritoni Joonas Orrain) sekä kolme noitaa: tanssija Teemu Tainio, tanssija Kaisa Niemi sekä näyttelijä Ville Seivo. Jälkimmäinen hyppää myös Banquon rooliin. Ja tässä koko porukka. Yllättävästi tarina toimii, vaikka suurin osa henkilöistä siitä onkin poistettu. Esimerkiksi kuningas Duncan, ja hänen kuolemansa, on toteutettu hienosti valkoisena paitana, joka leijailee alas parvelta. 

Miten immersiivisyys sitten toteutuu? Kapsäkin tila ei ole kovin suuri, mutta parvi mukaanlukien se on ihan toimiva. Katsojat johdatellaan sisään ulkokautta takaovesta ja teatterin tiloihin on taitavan tilasuunnittelun avulla saatu luotua pesutupa, Lady M:n buduaari/lastenhuone sekä iso tila missä kaikki muu tapahtuu. Myös parvea hyödynnetään hienosti, mutta sinne yleisö ei pääse. 

Ajatuksena siis on, että esiintyjät liikkuvat paikasta toiseen ja yleisö myös. Paikalle on tuotu muutamia tuoleja ja jakkaroita sekä säkkituoleja. Ehkä yleisöä olisi voitu ohjeistaa hieman enemmän etukäteen mitä heiltä odotetaan, mitä saa tehdä ja mitä ei ja miten esityksestä saa eniten irti. Nyt saimme aika pikaisen ja runomittaisen briiffin noidilta Bistro K:n puolella. Puhelimet äänettömälle, älä puhu ellei sinua puhuteta ja X:llä merkattuihin paikkoihin ei ole menemistä. Kaipasin hieman myös jollain (vaikka naamioilla?) merkattuja avustajia, jotka olisivat johdatelleet yleisöä aina sinne missä tapahtuu. Toisaalta tila oli niin pieni että kun Lady M siirtyi pesutupaan laulamaan, niin kyllä se kaikkialle kuului vaikkei mukana seurannutkaan. Esiintyjiä oli myös niin vähän että heidän seuraamisensa ei ollut kovin haastavaa. 

Kummatkin laulajat olivat taitavia ja sopivan dramaattisia. Kaikki esiintyjät ottivat kontaktia yleisöön, mutta suomalainen yleisö on ehkä hieman jäyhää ja tämänkaltainen esitys hieman vielä uutta ja ihmeellistä. Enemmän vuorovaikutusta siis! Kyllä kaikki kuitenkin hoksasivat kun esiintyjät jotain halusivat, oli se sitten Ladyn valkean pitsimekon pukemisessa avustamista tai tarjoillun drinksun nauttimista. 

Laura Juvonen oli erityisen hurmaava ja kaunisääninen, hän oikein hykerteli roolissaan! Hänen esiintymistään oli nautinnollista kuunnella ja katsoa. 

Kieli oli runomitallista, ja vaikka tästä oli karsittu paljon Macbethin klassikkomonologeja, niin kyllä se tarina välittyi. Mukana oli paljon pelikorttisymboliikkaa ja toki myös tikareita. Myös erotiikkaa oli saatu mukaan, ja pientä kolmiodraamaakin voitto-orgioiden muodossa. Pidin myös siitä miten pesukoneita hyödynnettiin ja muutenkin katsojille tarjoiltiin paljon pieniä yksityiskohtia, esimerkiksi Ladyn huoneen nurkassa oleva lapsen tuore hauta ja lukuisat lastenkamariviittaukset. Jos Macbethinsä tuntee, näistä kaikista sai enemmän irti. Loppuhan ei ole kovin hilpeä, mutta ei kai kukaan semmoista odotakaan. Ei tämä lapsille sopiva ole muutenkaan.

Noitakolmikko oli sopivan pelottava, sopivan tanssillinen ja sopiva kaikin tavoin muutenkin. Kaisa Niemen koreografiat taipuivat moneen suuntaan. Rolf Gustavsonin ja Leevi Räsäsen musiikissa oli paljon monenlaisia sävyjä, myös tuttuja paloja Verdin Macbeth-oopperasta.

Ville Leppilahden äänet ja Lauri Lundahlin valot olivat erittäin tärkeässä osassa illan esitystä. Paljon hämäriä nurkkia, ja valojen avulla hieman myös opastettiin ihmisiä siirtymään tilasta toiseen. Äänimaisema toimi taustalla ilman lauluakin. Muovipressut olivat isossa roolissa tilanjakajina ja tunnelman luojina. Hyvä idea! Iida Ukkolan puvustus on hienoa katsottavaa. Ladyn babydoll-henkinen pitsimekko ja tanssijoiden liehuvalahkeiset asut, kyllä!

Kaikenkaikkiaan kunnianhimoinen projekti, jolle nostan hattua. Ooppera voi olla myös tämän kaltaista, eikä aina mahtipontista pönötystä, missä parhaimpiinsa pynttäytyneet katsojat istuvat tuoleillaan ja satapäinen kuoro komppaa aariaa laulavaa tähteä. Lady M! on tarina vallasta ja sen turmeltavasta vaikutuksesta, mutta myös rakkaudesta ja hulluudesta. Suuria tunteita ja suuria tekoja. 

Kuvien copyright Kristiina Männikkö.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Työryhmä Royal Hattara: Whatever Love Means / HKT Studio Pasila 14.8.2024

Aina jos nukketeatteria nähdään isommilla estradeilla niin koitan pyrkiä katsomaan. Onneksi sain mahdutettua tämän Työryhmä Royal Hattaran uutukaisen kalenteriini, sillä semmoinen herkkupala se oli! Hetkittäin siirappisen makea ja ällösöpö, mutta tarjoilee myös kiinnostavia huomioita rakkaudesta, monine ilmentymineen. Nykyesityksen näyttämön kesäresidenssissä toteutettu Whatever love means oli kyllä sydämellinen kokemus, ja täysi katsomo tuntui tykkäävän kovasti. Ilahdutti erityisesti että moni näytti enemmän perusteatterikävijältä eikä nukketeatterientusiastilta. Ehkäpä tämän esityksen myötä nukketeatteri saisi lisää aikuiskatsojiakin?

Taija Helminen on käsikirjoittanut, Merja Pöyhösen, Essi Santalan ja Riina Tikkasen alkuperäisidean pohjalta. Merja Pöyhösen ohjaama lopputulemana on innokkaiden kupidojen rakkaustoimisto, mistä asiakas saa apua vaivaan kuin vaivaan, kunhan sillä on jotain tekemistä rakkauden kanssa. Eräänä päivänä toimistoon kävelee Hertta (Petra Heinänen), erittäin moderni ja erittäin tiedostava asiakas. Ja sitten kupidot ovatkin helisemässä! Miten ihmeessä tämmöinen jalat maassa -tyyppi saadaan ymmärtämään rakkauden todellinen olemus! Kuusi herttaista vaahtomuovikupidoa miettii päät puhki ja tarjoilee erilaisia aineistoja toimintansa tueksi. Näemme valloittavia otteita Hollywoodin rakkauselokuvien klassikkokohtauksista, siinä menee kaikki mahdolliset kliseet Kaunottaren ja Kulkurin spagetinsyönnistä Brokeback Mountainiin ja Titanicin. Kaikki tämä upeasti muotoon leikatuilla vaahtomuovinpaloilla toteutettuna!

Vaan "asiakas onkin kyynikko" eikä lämpene lainkaan konsulttien yrityksille. Pitää ottaa järeämmät keinot käyttöön eli marssittaa Bridget Jones näyttämölle. Ei auta, vaan Hertta kysyy rodullistettujen, maahanmuuttajien ja kaduilla asuvien rakkaustarinoiden perään. Se tiedostava asiakas, nääs. Hertta on ilmeisesti lukenut liikaa, ymmärtämättä tarpeeksi - tai näin kupidot sen tulkitsevat. Virtuaalitodellisuus on ratkaisu, vai onko? Kaikkea on pakko kokeilla, ja ehkä Herttakin lopulta ymmärtää rakkauden todellisen olemuksen, kupidojen ponnisteluiden tuloksena, tai niistä huolimatta. Lisäksi kupidojen keskuudessakin lempi leiskahtaa, miten suloista!

Kupidokuusikko on kyllä hurmaavan persoonallinen porukka. Omaksi suosikikseni nousee alaviitteitä suoltava ja hieman yrmyn näköinen Alaviite (Elena Rekola) ja pehmeä-ääninen Sosiologi (Riina Tikkanen). Muina kupidoina loistavat Sirpa Järvenpää (Tunnetaitokupido), Henni Kervinen (Aluehallintavastaava Venus), Shakespearen sonetteja suoltava Runoilija (Helena Markku) ja Britney (Miika Suonperä). Nukettajat ovat pukeutuneet harmaaseen ja kupidot ovat sellaisia kokovartalonukkeja, hempeisiin pastellisävyihin puettuja vaahtomuovisia ja hyvin ilmeikkäitä. Nukettajat tekevät kaikki erinomaista työtä ja onnistumisen näkee myös siinä että heidät tavallaan unohtaa, ja katsoja ostaa hyvin nuken sellaisenaan, omana itsenään.

Nukenrakennuksesta vastaa Helena Markku, lämmin kiitos valloittavista persoonista! Pienten siipiensä avulla hahmot voivat ilmaista tunteitaan, koska kasvojen ilmeet eivät kauheasti muutu.

Johanna Latvalan lavastama rakkauden konsulttitoimisto hisseineen ja upottavine sohvaryhmineen on juuri sopivan pehmeä ja kutsuva. Tonja Goldblatt vastaa runsaista vaahtomuovinpalasista ja muusta tarpeistosta. Essi Santalan valosuunnittelu on lempeää, kaunista ja hempeääkin, luoden pehmeitä varjoja ja esityksen täydentää Olli-Pekka Jauhiaisen ja Petteri Salomaan äänisuunnittelu ambient-henkisine musiikkeineen. 

Esityksessä on tosi paljon asiaa (aika paljon siitä on Alaviite-kupidon suoltamaa) ja käsiohjelmassa lisää rakkausfaktoja. Ja esityksen nimi sitten. Kuka muistaa kun Charles ja Diana menivät kihloihin, kaukana vuonna 1981 ja heitä haastateltiin televisioon. Kysyttäessä ovatko he nyt rakastuneita, Diana vastasi nopsaan "of course". Mutta Charles hieman epävarmana "whatever in love means" ja katseli hämmentyneenä lattiaan. Googlettakaa tämä video, on muuten kiusallista katsottavaa kun miettii taustoja ja tapahtuneita. Niin, mitäpä se rakkaus tai rakastuneena oleminen tarkoittaakaan. Jättisuuri Charles (tai ainakin hänen päänsä) pääsee myös itse esityksessä estradille, huimaa!

Esitykset jo ehtivät loppumaankin, mutta ehkäpä Whatever love means palaa joskus jollekin estradille. Sen verran kivaa katsottavaa se tarjoili, että soisin pidempää esityskaarta. Nukketeatteri rules!

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Majo Kurki.

Teatro Nacional D. Mari II & Festival d'Avignon: Catarina and the Beauty of Killing Fascists / TTT, Teatterikesä 10.8.2024

Ehdottomasti aiheensa puolesta minulle se Teatterikesän merkittävimpiä juttuja. Raskas, kyllä. Portugalilaisen Tiago Rodriguesin kirjoittama ja ohjaama Catarina and the Beauty of Killing Fascists on tärkeä, palkittu, kantaaottava ja vaikuttava esitys monellakin tapaa. Ei mitään helppoa katsottavaa, saatikka valmiiksi pureskeltua. Katsojaa häiritsevää ja aika ahdistavaakin. Ymmärrän hyvin miksi tämä on ollut menestys ja on aina hienoa nähdä katsojia haastavia esityksiä.

Eletään vuotta 2028, äärioikeisto on vallassa Portugalissa. Tarinan keskiössä on perinteinen perhe, jolla nyt sattuu olevan erikoisempi harrastus. Kerran vuodessa he nappaavat fasistin ja tappavat tämän. Nyt on nuori Catarina vuorossa, mutta mikään läpihuutojuttu asia ei tällä kertaa ole. 

Näytelmässä on paljon viittauksia Portugalin kulttuuriin, kieleen ja historiaan, joten niistä menee varmaan paljon ohi kun maa tapoineen ei ole kovin tuttu. Mutta viesti on universaali: millä taistellaan pahaa vastaan? Onko oikeutettua poistaa maailmasta yksi paha, jos sillä ehkäistään paljon lisää pahaa? Voiko ihminen asettua jumalan asemaan? Napattu mies on aluksi mykkä statisti, joka odottaa omaa kohtaloaan. Perhe herkuttelee siansorkilla, vatvoo asioita, vääntää ja kääntää.

Visuaalinen ilme on aika synkkä ja pelkistetty, jotenkin myös japanilaishenkinen. F. Ribeiron lavastuksessa on liikuteltavia puuelementtejä, niistä se japanilaisuus mielessäni kai kumpuaa. Keskellä lavaa on katettu pitkä ruokapöytä. José António Tenenten tummiin, konservatiivisiin, kauniisti kuvioituihin hameasuihin pukeutunut perhe on kokoontunut korkkitammien keskelle vuosittaiseen tapahtumaansa. Tapahtumaan mihin kuuluu perinneruokia, seurustelua, ja sitten sen fasistin tappaminen. 

Dialogi on näppärää ja nopeaa. Koko esitys on todella intensiivinen, se saa katsojan istumaan penkin reunalla ja jännittämään. Vaikkei näennäisesti mitään tapahdukaan, kuin puhetta ja puhetta, aiheiden rönsytessä kasvissyönnistä Brechtiin ja yhteiskunnan tilaan. Terävää kommentointia Euroopan tilaan Rodriguesilta. Perheen kommentteja seuraa kuin tennisottelua, kuka syöttää kenellekin ja miten se onnistuu. Minä olen ainakin aivan hypnotisoitunut tästä kielestä, vaikken portugalia ymmärräkään. Tekstitys toimii hyvin. 

Nuno Meiran valosuunnittelu on lämpimänsävyistä ja hämyisää, luoden tummaa tunnelmaa. Näyttelijät liikkuvat paljon isolla lavalla, välillä kuin tanssien. Mukana onkin ollut peräti kaksi koreografia Sofia Dias ja Vitor Roriz. Kaunista katseltavaa myös tästä vinkkelistä. Myös musiikki ja laulu kuuluu olennaisesti esitykseen, Pedro Costalle siitä kiitos. Vahvoja tulkintoja! 

Saamme kuulla taustatarinan, mistä tämä perhe on aloittanut fasistientappamisperinteen ja miten korkkitammet liittyvät oleellisesti asiaan. Avattuna tarina tuntuu oikeuttavan fasistin uhraamisen, onhan se kannanotto siihen kuinka alkuperäinen Catarina kuoli, koska kukaan ei välittänyt tai tehnyt mitään naisen kuollessa. Perinteet ovat tärkeitä, niin tälle perheelle kuin ylipäätään portugalilaisessa kulttuurissa. Ei saa vaieta kun näkee vääryyttä.

Esiintyjät ovat karismaattisia ja temperamenttisia. Sisarusten ja perheen väliset suhteet ja kemia on tärkeää. Käydään myös läpi millä perusteilla tämä nyt tapettava fasisti on valittu, onko hän ollut aktiivinen toimija vai vain välinpitämätön asioiden suhteen.

Catarina and the Beauty of Killing Fascists on jo muutaman vuoden vanha, mutta edelleen viiltävän ajankohtainen. Mukana on myös ripaus huumoria, muuten voisi olla vieläkin raskaampi katsomiskokemus. Mutta uusi polvi kyseenalaistaa perheen tavat; toisen hengen riisto on aina väärin, oli syy sitten mikä hyvänsä. Kenen on vastuu, kenen on oikeus? Kun mummi joutui aikanaan tappamaan oman miehensä, oliko hän väärässä, vai oliko siihen oikeus? Maailma on muuttunut, kaikilla pitäisi olla oikeus elää. Mutta onko sitä fasistilla?

Tilanne eskaloituu, ammutaan, mutta ketä? Loppu muistuttaa Hamletin loppua, kun kaikki kaatuvat kuolleina maahan, kuka jää kertomaan tarinaa. Fasisti saa viimeisen sanan, ja miten painava ja paatoksellinen sana se onkaan. Ja pitkä! Eikö tämä mies lopeta puhumista lainkaan? Hetkittäin tekee mieli työntää sormet korviin, en haluaisi kuulla hänen jatkuvaa monologiaan, missä hän oikeuttaa kaiken laitaoikeiston sanoman. 

Hän saarnaa, vääntää rautalangasta, käy läpi yhteiskunnan kipupisteitä ja miten demokratia teki koko maasta hullunmyllyn. Niin hyvin hän puhuu, että saa melkein uskomaan asiaansa. Tulee mieleen Hitler ja massojen hypnotisointi. Vaikuttavaa, vaikka asia on täyttä kukkua. Yleisöä on kiinnostava seurata, kyllä siellä yksi jos toinenkin näyttää kärsivältä. Perhe kuuntelee tätä intensiivisesti.

Todella häiritsevä ja kaikin puolin vaikuttava esitys. Näin tehdään teatteria mikä herättää keskustelua, mikä tarjoaa katsojalle pureksittavaa pitkäksi aikaa. Vieläkin on hengästynyt olo.

Kuvien copyright Joseph Banderet
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cirkus Cirkör: Tipping Point / Sorin sirkus, Teatterikesä 9.8.2024

Ah, aivan mainiota nähdä ruotsalainen Cirkus Cirkör muutaman vuoden tauon jälkeen lavalla! Teknisesti taitavaa, oivaltavaa, hauskaa ja aika uudenlaista nykysirkusta. Tipping Point kokoaa yhteen viisi sirkustaiteilijaa ja yhden loistavan muusikon (joka hänkin kyllä hieman temppuilee) ja Alexander Weibel Weibel ohjaa konkkaronkkaa. Lopputulema on tasapainoaisteja venyttävää, teknistä sirkusta, jossa tasapaino, ja sen saavuttaminen sekä menettäminen on pääosassa. 

Lavalla nähdään monenlaisia metallihäkkyröitä ja esiintyjät kuskaavat ja rakentavat niistä aina uudenlaisia muotoja. On akrobatiaa yläilmoissa ja lattialla, on akrobatiaa hiuksista riippuen (Yuridia Ortega Fragoso on sen lisäksi myös taitava tanssija), ollaan telineiden päällä, sisällä ja alla. Välillä mieleen tulevat muinaiset valtavat purjelaivat joita iso miehistö hoitaa tarkkaan, jokaisen tietäessä oman paikkansa ja tehtävänsä. Jos nyt välillä jää telineeseen "vangiksi", voi aina kieriä sen kanssa eteenpäin. Itämaisia taistelulajivivahteita, huikeaa tankotyöskentelyä, köysiä ja kaikkea. 

Huikea muusikko Isidor Abdelkader säestää esiintyjiä, vaikka nämä välillä ahdistavatkin koko muusikon pieniin kolosiin. Huumoria on mukana paljon ja Abdelkader on isossa roolissa tässäkin. Muusikon ja sirkustaiteilijoiden yhteispeli on kamalan hauskaa katsottavaa; kuinka esiintyjät kasaavat lisää tavaraa lavalle ja muusikkorassun elintila kutistuu. Hulabaloo! Myöhemmin saadaan vielä mieletön rumpusoolo, "now it's my time to shine!". Axel Fagerbergin musiikki resonoi hienosti rakennelmien keskellä.

Yksi esityksen säväyttävimmistä kohdista on Quentin Dubot'in sydäntäriipivä laulu, kun hän samalla temppuilee yläilmoissa. Kuin haavoittuva eläin hän kutsuu muita.

Tipping Point on enemmän ehkä sarja irrallisia temppuja kuin yksi iso juonellinen esitys. Mutta se punainen lanka kulkee mukana eli missä on se kaatumis- tai putoamispiste kun tasapainoillaan. Missä vaiheessa mennään ns. yli. Rakennelmat ovat monimutkaisia ja monimuotoisia ja niitä hyödynnetään luovasti. Riggauksista vastaa Erik Berkey, todella vaativa ja tärkeä homma. 

Teos toimii vertauskuvana koko yhteiskunnalle: missä menee rajat, missä vaiheessa menee yli? Ja se tärkeä havainto että yhteistyöllä saavutetaan enemmän kuin yksin. Miten tärkeää se tasapaino on, pienikin liikahdus ja koko rakennelma sortuu...

Tämänkaltaista esitystä katsellessa tulee mieleen myös se valtava luottamus toiseen ihmiseen. Miten annat kirjamellisesti henkesi toisten käsiin, luotat siihen että tämä ottaa vastaan ja hoitaa oman tonttinsa. Se nähtiin Tipping Pointissakin monet kerrat. 

Esityksen kohokohta oli kuitenkin Kalle Pikkuharjun häkellyttävät akrobatianumerot. Muistan hyvin kun vuosia sitten näin Sorin Sirkuksen joulushow´ssa ensimmäistä kertaa nuoren pojan joka taipui käsittämättömille mutkille. Ajattelin ettei tuosta voi kukaan enää taipuisammaksi tulla. Väärässä olin, sillä nyt aikuisena Kalle taipuu ehkä vieläkin enemmän. Mukaan on tullut viileää eleganssia ja lisää teknistä osaamista, sekä voimaa. Lopputulema on henkeäsalpaavaa virtuoosimaista työskentelyä joka ei kyllä jätä katsomossa ketään kylmäksi. 

Suomalaista väriä oli lavalla muutenkin: Saara Aholan teollishenkinen lavastus ja pukusuunnittelu oli kaunista. Sirkustaiteilijoiden puvuissa on aina oma kikkansa: niiden pitää olla teknisesti lajiin sopivia mutta myös näyttäviä. Myös Patrik Bogårdhin valot olivat tärkeässä osassa esitystä.

Taitavan ensemblen täydensivät trapetsitaiteilijat Sébastien Klink ja Morgane Stäheli, ja Stäheli taituroi vielä köydelläkin.

Nykysirkusta katsellessa sitä usein tuntee itsensä kömpelöksi ja pieneksi, kun saa ihailla toisten teknistä osaamista, täydelliseksi hiottua kehonhallintaa ja myös sitä helppouden illuusiota. Nostan siis kuvitteellista hattuani, taas kerran!

Esityskuvien copyright Håkan Larsson.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Silke Huysmans & Hannes Dereere, CAMPO: Out of the Blue / Tampereen teatteri, Teatterikesä 7.8.2024

Tänä vuonna suurin osa Teatterikesän ohjelmistoani tuntui olevan hieman muuta kuin ns. perinteistä teatteria. Ja hyvä niin, sillä nämä erilaiset, dokumentaariset esitykset antavat hyvää perspektiiviä asioihin ja tarjoavat mahdollisuuden uuden oppimiseen. Niin nytkin. Belgialaistaiteilijakaksikko Silke Huysmans ja Hannes Dereere ovat tutkineet teoksissaan luontoa ja ihmisen vaikutusta siihen. Siinä missä trilogian ensimmäinen osa Mining Stories (2017) käsitteli brasilialaista ekokatastrofia kaivosonnettomuuden jälkeen ja toinen osa Pleasant Island (2019) Nauru-saaren asemaa maailman peilinä, tämä kolmas Out of the Blue vedenalaisen kaivostoiminnan käynnistämistä.

Esitys on kaikinpuolin koskettava, informatiivinen ja tehokas. Taiteilijat ovat tehneet valtavan tausta- ja tutkimustyön ja tarjoilevat infopaketin katsojille läppäreitään näpytellen, selät katsomoon päin. Kommunikointi yleisölle tapahtuu siis tietokoneiden välityksellä. Kapellimestarien tavoin he poimivat koneiltaan erilaisia ääni- ja kuvatiedostoja, joista muodostuu intensiivinen katsaus mitä Tyynellä valtamerellä tapahtui vuonna 2021. 

Pääsemme seuraamaan belgialaisyhtiö Deme-Gsr:n kokeellista syvänmerenkaivostoiminnan testausta, kuulemme toimitusjohtajan kommentteja asiaan ja näemme havainnollistavan animaation mitä merenpohjassa tapahtuu kun rekan kokoinen raapija-aparaatti lasketaan sinne imuroimaan kivenmurikoita laivan uumeeniin ja poistamaan niistä hyödylliset mineraalit. Ylijäämäjäte lasketaan putkissa takaisin merenpohjalle ja masiina jatkaa menoaan, tuhoten kaiken elävän tieltään. Samaan aikaan lähistöllä on toinenkin alus, täynnä tiedemiehiä ja tutkijoita. Merenpohja on ihmiskunnalle vielä varsin kartoittamatonta aluetta ja kaivostoiminnan aloittaminen siellä merkitsisi valtavia menetyksiä. Mutta kuten esityksessä käy ilmi, tarvitsemme lisää näitä kaivosteollisuuden tuotteita (mm. nikkeliä, kobolttia, mangaania) vihreän siirtymän toteuttamiseen, kuten vaikkapa sähköautojen akkuihin. Maaperällä olevat on kaivettu tai ovat joko hankalissa paikoissa tai pieninä pitoisuuksina. Kauhea ristiriita tämä. Pelasta maailma tuhoten sitä. Näin ainakin kaivosalan yrittäjän näkökulmasta esitettynä. Paikalla on vielä kolmaskin alus, Greenpeacen. Se taas tarkkailee ja raportoi asiasta maailmalle, kuten toimenkuvaan kuuluu.

Esityksessä kaikki kolme tahoa saavat äänensä kuuluviin. Upeaa materiaalia mustekaloista, aaltoavasta merestä, koskettavia runoja (lukekaa Barbara R. Maxwellin The Observer, summaa hyvin esityksen tarkkailevan näkökulman), merellisiä musiikkivalintoja, litteroituja keskusteluja ja haastatteluja. Kymmeniä ja satoja pieniä palasia mistä on koostettu toimiva paketti.

Välillä pääsemme kurkistamaan myös ISA:n (International Seabed Authority) kokoukseen. Mutta onko näillä kansainvälisillä sopimuksilla ja lakipykälillä mitään väliä jos kehitys kehittyy ja maailman pitää mennä eteenpäin? Out of the Blue houkuttaa kaivamaan lisää tietoa aiheesta, rahoittamaan Greenpeacen toimintaa, tekemään jotain! 

Asioiden mittakaava ja kaiken yhteys tulee hyvin ilmi. Kliinisenkin asiallinen lähestymistapa toimii oikein hyvin; katsoja saa sitten itse miettiä oman näkökulmansa ja valita puolensa. Vai voiko tässä edes valita? Mihin maailma ja planeettamme on menossa, mitä sallimme, mitä pelastamme, mihin olemme valmiita? Tärkeä aihe ja hieno toteutus! Esitys jatkaa kiertämistään, ja suosittelen vahvasti mikäli tilaisuus siihen jossain tarjoutuu.

Esityskuvan copyright Loes Geuens.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Iggy Malmborg: Satan / Teatterimonttu, Teatterikesä 7.8.2024

Tartuin tähän teokseen heti oitis Teatterikesän teosesittelyssä toukokuun alussa. Ruotsalainen näyttelijä Iggy Malmborg kertoi meille 90 minuuttin ajan omasta elämästään, niin kuin hän sen haluaa meille kertoa. Karismaattista kertoja, mutta mukaan mahtui muutamia yllätyksiä, jotka jättivät pohtimaan totuutta. Mitä minä juuri näin? Mikä oli totta, vai oliko mikään?

Malmborg näyttää ihan tavalliselta nuorelta mieheltä farkuissaan ja valkoisessa t-paidassaan. Hän rupattelee tuolissaan mukavia, aloittaen lapsuudestaan Riddarhyttenin pienellä kaivospaikkakunnalla. Koti oli uskovainen ja isä toimi opettajan uransa lisäksi saarnamiehenä. Kaikki oli syntiä ja nuori Iggy oli yksinäinen, hieman kiusattukin. Ystävyys Carolinen kanssa hiipuu karkkikokeiluun, sillä sekin oli Malmborgeilla syntiä, karkinsyönti siis. Isompaan kouluun siirtymisen myötä Iggy saa kaverin, Adamin. Tämän diplomaattien lapsen myötä Iggykin alkaa kyseenalaistaa uskontoa ja Jumalaa ja koko synnin käsitettä. Adam viekoittelee Iggyn pahan polulle ja pojat alkavat haaveilla maailmanherruudesta ihmisiä kiusaamalla ja alistamalla. Pahus vaan kun Iggyllä on oireyhtymä joka ei salli hänen käyttää väkivaltaa. 

  

Siinä missä Adam menestyy elämässään, Iggyllä menee huonommin. Hän ajautuu työttömänä ja varattomana itsemurhan partaalle, mutta kokee Berliinissä ahaa-elämyksen, hakeutuu opiskelemaan teatterialaa ja päättää tehdä tämän sooloesityksen mitä olemme juuri katsomassa. Kasvukertomuksen ohella Satan tutkiskelee ihmisyyttä, suhdetta jumalaan sekä taiteilijan ja yleisön suhdetta. Ja se vasta onkin kiinnostavaa! Kuka lavalla lopulta oikein on, paholaismainen Adam vai luuseri-Iggy?

Pahuus on pahuksen viettelevää, kyllähän sen kaikki tietävät. Myös Iggy pääsee maistamaan ns. kielletyn puun hedelmää. Pieni pelottava vire vaanii taustalla, mihin tämä tarina vielä johtaa?

Kaiken taustalla soi ruotsalainen kansansävelmä Hårgalåten, ja senkin tarinan saamme kuulla. Yksi niistä esityksen pienistä yllätyksistä. Laulussa salaperäinen viulisti ilmaantuu kylän juhannusjuhlille ja soittaa viulullaan kaikki nuoret lumoten, johdattaen heidät tanssin pyörteisiin. Kukaan ei voi enää lopettaa tanssimistaan, ja pelimannin kengän sisältää paljastuukin sorkka... Aivan mainio pieni sivupolku ja sitten taas niin sopiva juuri tähän tarinaan. Yleisö ei enää tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Iggyn kertomus saa uusia tasoja ja kerroksia ja loppu on... no, yllätys. Tai ei sittenkään jos kuunteli Hårgalåtenia...

Aggressiivinen kohtaus tulee yllättäen, ja aiheuttaa katsojissa monia reaktioita. Toiset peittävät silmänsä, toiset hihittävät. Ei hauskaa kun toista hakataan mutta onhan siinä koomisiakin piirteitä.

Satan on varsin kiehtova monologi, joka alun tavanomaisesta kasvutarinasta kasvaakin joksikin suuremmaksi. Kulttuurinen pääoma ja miten sitä saa: no, karismaattisella persoonalla ja hyvällä tarinalla. Ja kun yleisö rakastaa. No, hieman hämmentyneen oloinen yleisö kyllä taisi tykätä, vaikka lopussa katsomossa hyräilty Hårgalåten karmikin hieman selkäpiitä. Oliko sekin järjestetty, vai...? Saatana todellakin saattaa vaania keskuudessamme.

Teatterikesän ulkomaalaisissa vierailijoissa parasta on se yllätyksellisyys ja näköalojen avartaminen! 

Esityskuvien copyright Rolf Arnold.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.