Cirkus Cirkör: Tipping Point / Sorin sirkus, Teatterikesä 9.8.2024

Ah, aivan mainiota nähdä ruotsalainen Cirkus Cirkör muutaman vuoden tauon jälkeen lavalla! Teknisesti taitavaa, oivaltavaa, hauskaa ja aika uudenlaista nykysirkusta. Tipping Point kokoaa yhteen viisi sirkustaiteilijaa ja yhden loistavan muusikon (joka hänkin kyllä hieman temppuilee) ja Alexander Weibel Weibel ohjaa konkkaronkkaa. Lopputulema on tasapainoaisteja venyttävää, teknistä sirkusta, jossa tasapaino, ja sen saavuttaminen sekä menettäminen on pääosassa. 

Lavalla nähdään monenlaisia metallihäkkyröitä ja esiintyjät kuskaavat ja rakentavat niistä aina uudenlaisia muotoja. On akrobatiaa yläilmoissa ja lattialla, on akrobatiaa hiuksista riippuen (Yuridia Ortega Fragoso on sen lisäksi myös taitava tanssija), ollaan telineiden päällä, sisällä ja alla. Välillä mieleen tulevat muinaiset valtavat purjelaivat joita iso miehistö hoitaa tarkkaan, jokaisen tietäessä oman paikkansa ja tehtävänsä. Jos nyt välillä jää telineeseen "vangiksi", voi aina kieriä sen kanssa eteenpäin. Itämaisia taistelulajivivahteita, huikeaa tankotyöskentelyä, köysiä ja kaikkea. 

Huikea muusikko Isidor Abdelkader säestää esiintyjiä, vaikka nämä välillä ahdistavatkin koko muusikon pieniin kolosiin. Huumoria on mukana paljon ja Abdelkader on isossa roolissa tässäkin. Muusikon ja sirkustaiteilijoiden yhteispeli on kamalan hauskaa katsottavaa; kuinka esiintyjät kasaavat lisää tavaraa lavalle ja muusikkorassun elintila kutistuu. Hulabaloo! Myöhemmin saadaan vielä mieletön rumpusoolo, "now it's my time to shine!". Axel Fagerbergin musiikki resonoi hienosti rakennelmien keskellä.

Yksi esityksen säväyttävimmistä kohdista on Quentin Dubot'in sydäntäriipivä laulu, kun hän samalla temppuilee yläilmoissa. Kuin haavoittuva eläin hän kutsuu muita.

Tipping Point on enemmän ehkä sarja irrallisia temppuja kuin yksi iso juonellinen esitys. Mutta se punainen lanka kulkee mukana eli missä on se kaatumis- tai putoamispiste kun tasapainoillaan. Missä vaiheessa mennään ns. yli. Rakennelmat ovat monimutkaisia ja monimuotoisia ja niitä hyödynnetään luovasti. Riggauksista vastaa Erik Berkey, todella vaativa ja tärkeä homma. 

Teos toimii vertauskuvana koko yhteiskunnalle: missä menee rajat, missä vaiheessa menee yli? Ja se tärkeä havainto että yhteistyöllä saavutetaan enemmän kuin yksin. Miten tärkeää se tasapaino on, pienikin liikahdus ja koko rakennelma sortuu...

Tämänkaltaista esitystä katsellessa tulee mieleen myös se valtava luottamus toiseen ihmiseen. Miten annat kirjamellisesti henkesi toisten käsiin, luotat siihen että tämä ottaa vastaan ja hoitaa oman tonttinsa. Se nähtiin Tipping Pointissakin monet kerrat. 

Esityksen kohokohta oli kuitenkin Kalle Pikkuharjun häkellyttävät akrobatianumerot. Muistan hyvin kun vuosia sitten näin Sorin Sirkuksen joulushow´ssa ensimmäistä kertaa nuoren pojan joka taipui käsittämättömille mutkille. Ajattelin ettei tuosta voi kukaan enää taipuisammaksi tulla. Väärässä olin, sillä nyt aikuisena Kalle taipuu ehkä vieläkin enemmän. Mukaan on tullut viileää eleganssia ja lisää teknistä osaamista, sekä voimaa. Lopputulema on henkeäsalpaavaa virtuoosimaista työskentelyä joka ei kyllä jätä katsomossa ketään kylmäksi. 

Suomalaista väriä oli lavalla muutenkin: Saara Aholan teollishenkinen lavastus ja pukusuunnittelu oli kaunista. Sirkustaiteilijoiden puvuissa on aina oma kikkansa: niiden pitää olla teknisesti lajiin sopivia mutta myös näyttäviä. Myös Patrik Bogårdhin valot olivat tärkeässä osassa esitystä.

Taitavan ensemblen täydensivät trapetsitaiteilijat Sébastien Klink ja Morgane Stäheli, ja Stäheli taituroi vielä köydelläkin.

Nykysirkusta katsellessa sitä usein tuntee itsensä kömpelöksi ja pieneksi, kun saa ihailla toisten teknistä osaamista, täydelliseksi hiottua kehonhallintaa ja myös sitä helppouden illuusiota. Nostan siis kuvitteellista hattuani, taas kerran!

Esityskuvien copyright Håkan Larsson.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Talvisirkus: SUPER / Tanssiteatteri Hurjaruuth 22.12.2023

Tänä vuonna pääsi taas kokemaan Tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkuksen; edellisestä kerrasta onkin jo aikaa. Kaksi viimeisintä on siis jäänyt näkemättä, harmikseni. Sanna Silvennoisen ohjaama Super suuntaa erilaisten supersankareiden ja -voimien ihmeelliseen maailmaan, Superversumiin. Minähän olen normaalisti kovastikin supersankariasioiden pauloissa.

Mutta voih, jotenkin esitys jäi hieman laimeaksi, moni tempuistakaan ei pahemmin säväyttänyt, enkä siten kokenut aikaisempien vuosien esitysten lumoa. Ei Superissa toki mitään vikaa vikaa ollut, mutta tällä kertaa ei vain lähtenyt. Kolmen aikuisen ja yhden teini-ikäisen testiseurueemme oli aika samoilla linjoilla.

Menoa ja meininkiä oli, ja sitä säesti vallan mainio livebändi Ninja Beat (Niko Votkin, Einari Stylman, Tapani Varis) moninaisine rytmeineen. Instrumenttejä oli laidasta laitaan, munniharpusta läskibassoon ja harppuun. Samoin musiikkityylit vaihtelivat lattareista itämaisiin sävyihin ja leffahenkisestä musiikista diskopoppiin. Mikä aina kuhunkin esitysnumeroon parhaiten passasi. Kyllä elävä musiikki sirkuksessa on parasta! Ja visuaalisesti näyttävää orkesteria oli kyllä ilo myös katsella. 

Tanssin talon estradilla nähtiin monenlaista temppua, osa näyttäviä, ja osa jäi hieman laimeiksi. Kertojaääni selosti tapahtumia, en tiedä miten tarpeellinen se oli. Kai ajatuksena oli irrallisista numeroista sitoa yhteen joku tapahtumaketju, mutta tässä ei ihan onnistuttu. Kaiken taustalla oli näkymättömän Häive-Aaveen metsästys. Häive-Aave kun oli sinne tänne poukkoileva valokeila, hauskoilla ääniefekteillä varustettuna. Supervoimistaan huolimatta ei sekalainen sirkusretkue saanut tätä kiinni koko illan aikana!

Toisena sivujuonteena oli omia supervoimiaan etsivän klovnin (mainio Gaby Muñoz) seikkailut isojen pulujen kanssa. Nämä saivat kyllä hymyn huulille, sekä klovni että linnut. Esityksen parasta antia kyllä, vaikkei Kipinä-Gaby varsinainen supersankari ollutkaan (tai ehkä juuri siksi). Myös yleisöstä napattu avustaja hekotteluineen oli mainio, hänet voisi palkata vaikka ensi vuoden Talvisirkukseen avustajaksi?

Eetu Rannan diabolo-numero ja myöhemmin ruoskanäytös oli näyttävää, silloin kuin temput onnistuivat. Harmillisesti molemmissa oli jonkun verran tiputtelua. Nathan Jonesin ja kumppaneiden renkaidenläpihyppelyt olivat upeita; notkeita ihmisiä ja näyttäviä loikkia. Kyllä on pehmeän ja helpon näköistä silloin kun sen osaa. Sen sijaan itämainen kungfu/karate isä-tytär esitykset eivät ehkä sopineet kokonaisuuteen kovin hyvin. Muutenkin osa numeroista oli hieman venytettyjä, ja tyhjäkäyntisiä keskellä esitystä.

Äänisuunnittelusta (Atte Olsonen) pitää kyllä kiittää! Sateen ropinat kuuluivat ympäri salia ja muutenkin ääniefektit toimivat hyvin. Pidin kovasti myös esityksen visuaalisesta puolesta (Mirkka Nyrhinen ja Juho Rahijärvi), niin hienoista taustaprojisoinneista kuin kauniista puvuistakin (Nyrhinen). Lava oli iso ja elementtejä siellä aika vähän eli esiintyjille oli hyvin tilaa temmeltää. Välillä trampoliini ilmaantui toiseen laitaan, ja sveitsiläiskaksikon Florian Grobétyn ja Raphaël Perrenoudin tramppatemput olivatkin huikean hienot!

Esiintyjäkaarti oli kovin kansainvälinen, kuten sirkuksissa on ollut tapana. Omaa eksotiikkaansa esitykseen toi Yuridia Ortega Fragoson hiuksistariipunta, joka sai omankin päänahan syyhyämään. Guzalnur Uqkun kynttelikköakrobatianumeroineen oli vaikuttava. Ylipäätään tulinumerot ovat aina hienoa katsottavaa. 

Tontut ja possut ovat Talvisirkuksen esityksissä mennen talven lumia ja tilalla ovat kömpelön hellyyttävät jättipulut, jotka jättävät (varsinkin lapsiyleisön iloksi) lörtsyjään ääniefektien säestäminä sinne tänne. Kyllä niiden teputtelut ja jengiytymiset viihdyttävät aikuiskatsojia (vaikka possuja ikävöinkin).

Parin tunnin esitys sisälsi väliajan eli varmaan ainakin lapsikatsojille sopivan mittainen. Itse jäin kaipaamaan tiiviimpää juonta ja paremmin kuljetettua tarinaa, sekä toimivia temppuja ilman tyhjäkäyntiä. Monta ilahduttavaa valopilkkua esityksessä kyllä oli, mutta kokonaisuus ei kantanut, ainakaan edellisvuosien tapaan. Vaan monen perheen jokavuotisena joulunajan perinteenä Talvisirkus pitää paikkansa. Esityksiä on vielä tammikuun loppuun.

Esityskuvien copyright Minna Hatinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Luukamari / Sivuhenkilöt, Cirko 17.11.2023

Odotin outoa ja erikoista, ja sitä todellakin sain. Omintakeisen Sivuhenkilöt-ryhmän aiempien tuotantojen perusteella tämä oli ihan oikeutettu oletus. Teatterikesässä 2017 Sivuhenkilöt-esitys sekä vuoden 2019 Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen tarjoilivat vinksahtaneita ja varsin viihdyttäviä juttuja - olin myyty! Alunpitäen näytti huolestuttavalta etten näkisi tätä uusinta Luukamaria laisinkaan, olihan esityksiä Cirkossa vain kourallinen, mutta sattuma puuttui peliin ja pääsin kuin pääsinkin kokemaan ryhmän uusimmat outoudet.

Ja todellakin kannatti! Nyt seikkaillaan kuoleman maailmassa, tai jossain kummassa välitilassa elämän ja kuoleman keskellä. Näyttämö on täynnä kaikkea erikoista tavaraa ja härpäkettä: pitkät metallitikkaat eivät johda minnekään, savuntäyteinen lasilieriö jossa majailee suolistoaan kehon ulkopuolella säilyttävä tyyppi pitkine lonkerokäsineen, monikäyttöinen sohva ja taivasta kohti kurkottava kiitorata. Yhdessä nurkassa lojuu kasa alastomia pehmeitä mallinukkeja. Katosta roikkuu erilaisia kylttejä jotka ilmoittavat seuraavan asiakkaan saapumisesta, ehkä jopa tämän kuolinsyyn paljastaen. Kummallista musiikkia, kilahteluja ja ääniä. 

Esiintyjänelikko on tavattoman taitava, ja monitaitoinen. Milla Jarko, Henna Kaikula, Saku Mäkelä ja Kaisa Niemi, jokaisella hieman erilainen rooli, omien vahvuuksien mukaan. Lisäksi Kaisa Niemen klarinetin soitosta plussaa, sopii tähän esitykseen kuin nyrkki silmään. Kontaktinotto yleisöön on tiivistä. Olemme kaikki yhdessä tässä, elävät ja kuolleet.

Omituisesti höpöttäviä hahmoja lipuu lattian poikki, ihonmyötäisissä kypäröissään. Yksi näemmä laskee katsojia ja toinen tekee kuperkeikkoja sohvalla. Välillä tulee tuntu kuin olisi jossain futuristisessa bingossa metallisävyisen äänen kuuluttaessa "vihreä 67". Se herättää väen toimimaan, outoja rituaaleja pehmeän mallinuken kanssa, jotka pömpelistä tuleva lonkerokäsi "siunaa". Vai ottaa hengen talteen? Yksi kaivaa takataskustaan klarinetin ja lurittaa sillä kuin jäähyväisiksi. Tämä sakki on kuin Hugo Simbergin kiltit ja hyväntahtoiset luurankomiehet Kuoleman puutarhassa. Selvästi välittävät vainajista.

Ja sitten tapahtuu jotain suomalaiskansallista, hiihtäjä saapuu estradille! Se kuvastaa hyvin koko esityksen arvaamattomuutta, kun koskaan ei voi tietää mitä lavalle seuraavaksi saapuu ja mitä kummaa tapahtuu. Huippua! Neljän esiintyjän liikkeet ovat kovin tanssillisia, eikä ihme koska toinen ohjaajista on Jyrki Karttunen, joka toimii myös koreografina. Liikekieli on kovin karttusmaista, välillä nykivää ja robottimaista, välillä soljuvaa ja hetkittäin aika aggressiivistakin. Ja kädet hyvin mukana. 

Toinen ohjaajista on Eira Virekoski, joka vastaa myös tekstistä. Kyllä, nimittäin tässä myös puhutaan! Aika outoja juttuja mutta silti. Surusymboli on toooosi vaikea sana. Hautajaiset, poismeno, läheisten muistaminen - se koskettaa, vaikka vainaja olisi koira. "Luonto on täynnä kuolemaa" - niinhän se on. Ja samaan aikaan katsomosta poistuva mies meinaa kompastua ja kaikki pidättävät henkeään. Tällä kertaa kuolemakokemus jää onneksi estradille.

Luukamari on aika scifimäinen, hypnoottinen. Ainu Palmun valot ja Joonas Outakosken äänet pelaavat sekä yhteen että koko esityksen tunnelmaa luoden. Oscar Dempseyn omintakeinen lavastus on kyllä makaaberin hieno. Riina Leea Niemisen puvustus vie ajatukset taas dystooppisiin tulevaisuuksiin.

Esityksessä on mukana ripaus akrobatiaa, taikuutta, esinenukketeatteria, jongleerausta (tekokukkakimpuilla!), ja toki alati läsnäoleva ajatus kaiken kuolevaisuudesta. Tärkeä muistutus meille eläville. Vajaa 1,5 h esitys on intensiivinen katselukokemus. Ei helppoa, vaan katsojaa haastavaa (sillain hyvällä tavalla kuitenkin). Ikäsuositus on 12+ ja sekin ehkä nippa nappa niin. Aikuisille tämä on enemmän suunnattu.

Cirkon lyhyt esityskausi päättyi jo, mutta ilokseni huhtikuun lopulla on 5 esitystä Itäkeskuksen STOAssa eli menkää sinne siis. Ei todellakaan tarvitse pettyä, mutta varaudu outouksiin!

Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Gravity & Other Myths: Out of Chaos... / Tanssin talo 25.2.2023

Tunti ja vartti puhdasta tykitystä! Australialainen Gravity & Other Myths on aivan mainio poppoo. Heidän esityksensä ovat paitsi teknisesti ja taiteellisesti maailman huippuluokkaa, myös todella hauskoja! Edellisen kerran näin ryhmän Kansallisteatterin lavalla 2019, silloinkin Cirkon vierailuesityksenä. Backbone oli huippuhieno esitys, joten odotukset olivat korkealla. Nyt paikka oli vaihtunut upouuteen Tanssin Taloon, jossa tämä oli samalla ensimmäinen vierailukertani. Hauskaa oli nähdä miten vanhat tilat integroituivat uusiin.

Darcy Grantin ohjaama Out of Chaos... kesti tunnin ja 20 minuuttia ja verkkaisen, jopa seesteisen alun jälkeen päästiin hurjaan vauhtiin. Aluksi olemme pimeydessä, kuuntelemme rahisevaa pianomusiikkia. Esiintyjät saapuvat katsomon reunoja alas, taskulamppuja kantaen. Jokainen alkaa pölisemään jotain. Muusikko (monipuolinen Sonja Schebeck) pysäyttää kaiken mölinän napinpainalluksella. Näin se planeetankin elämä alkoi, joko luomiskertomuksen tai evoluution mukaan. Alun kaaoksesta alkaa muodostua jotain tolkkuakin. Pikkuhiljaa näemme valonvälähdyksissä ihmispyramideja ja eri asennoissa olevia ihmispatsaita. Liikkeet ovat hitaita, kaikki on äänetöntä. Pyramidien jälkeen rytmistä kävelyä, tarkasti eri muodostelmissa. Hetkittäin tämä muistuttaa nykytanssiesitystä, mikä tietysti esityspaikkaan sopiikin, Muusikko toimii maestrona joka ohjailee kurittomia artisteja kuin joku... niin, luoja.

Seuraavaksi siirrymme musiikilla ryyditettyihin taitaviin pariakrobatiakuvioihin. Huh miten hienoa! Schebeck soittaa ja sämplää ja toistaa samoja kuvioita tablettikoneellaan. Esiintyjien ajoitukset ovat partaveitsenteräviä. Trikkausta, breakdancea, jokainen saa loistaa omalla vahvuusalueellaan. Esiintyjiä on muusikon lisäksi kahdeksan, vahvoja (pyramidien alaosia) ja sitten pikkiriikkisen jänteviä, jotka lentävät yläilmoissa kuin kolibrit, painovoimaa ja muitakin fysiikan lakeja uhmaten. Hidastetut liikkeet ja heitot ovat kyllä vaikuttavia katsoa.

Huomionarvoista on että tämä ryhmä ei käytä turvaköysiä, vaikka pyramidit ovat neljänkin hengen korkuisia. Toki muu ryhmä on alhaalla valmiudessa. On jotenkin inhimillistä että myös tällä tasolla muutamia lipsahduksia sattuu, ei onneksi mitään korkealta putoamisia tms. Vaan on se ihmeellistä miten nämä osaavat, ovat notkeita, ketteriä ja käsittämättömän vahvoja. Uskomatonta että yksi ja sama henkilö (Lisa Goldsworthy) pystyy olemaan kolmen hengen pyramidissa sekä ylimpänä, keskellä että alimpana. 

Isot aplodit koko muullekin esiintyjäryhmälle: Martin Schreiber, Simon McClure, Lewie West, Lewis Rankin, Mieke Lizotte, Dylan Phillips ja Amanda Lee. Kyllä on talenttia!

Esityksessä on myös aika paljon puhetta, sen sekopäisen mölinäpölinän lisäksi. Välillä kaikki seisovat rivissä höpisemässä miten jännittää ja miten sen kanssa tullaan toimeen ja muusikko käy työntämässä mikkiä kunkin suun eteen vuorotellen. Välillä myös liikkeitä selostetaan kuin urheilukilpailuissa ikään. Varsin viihdyttävää!

Apuvälineitäkin, niiden taskulamppujen lisäksi, nähdään eli metallisia (?) hulahulavanteita. Näemme oikein kilpailun! Ja sen jälkeen mielettömän taitavaa parityöskentelyä vanteilla. Mukana on myös pyöreitä pieniä pöytiä, joita käytetään vähän kaikenlaiseen. On mainiota että lahjakas muusikko on hienosti mukana esityksessä, jopa ihan akrobatianumeroissakin. Ei taida kiivetä pyramidin päälle ensimmäistä kertaa... On myös opettavaista huomata miten laulu muuttuu kun joku seisoo mahan tai pään päällä!

Esiintyjät aloittavat iltapuvuissa ja pikkuhiljaa niitä kuoritaan pois päältä. Ollaan tavallisissa kamppeissa ja lopulta enemmän alusasuissa. Emma Brockliss vastaa pukusuunnittelusta, Näin se evoluutio etenee, syntymästä kuolemaan ja kaaoksesta seesteisyyteen. Pidin myös kovasti hienosta valosuunnittelusta (Geoff Cobham ja Max Mackenzie). Miten oivaltavasti spottivaloja käytettiin, sekä yksittäisinä valontuojina pimeyteen että kollektiivisesti. Ja keinumassa katosta naruissa! Lisäksi pimeys on myös oleellinen osa tätä esitystä. Ja liikuteltavat valonheittimet, niillä saa hienosti kohdennettua huomion oikeaan kohtaan.

Jos nyt jotain valittamista keksisin niin se että lavalla välillä tapahtuu niin paljon yhtäaikaa että on vaikea keskittyä yhteen asiaan. En kyllä tiedä onko se välttämättä huono, tai yleinen ongelma.

Monta ooh ja aah hetkeä koin, ja kyllä muutkin tuntuivat viihtyvän liki täydessä salissa. Katsomossa oli tosi paljon nuoria ihmisiä, hienoa! Out of Chaos... on sekä hauska että koskettava, mutta tärkeintä on kuitenkin virtuoosimaisen taitava akrobatia. Kun tämä porukka saapuu Suomeen seuraavan kerran, minut löytää taatusti katsomosta. Tämmöistä näkee liian harvoin.

Esityskuvien copyright Carnival Cinema ja John Fisher.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lola / Lumo Company, Sorin Sirkuksen tilat 22.10.2022

Hienoa kun Tampereellekin saadaan hieman harvinaisempia sirkusvierailuita. Lumo Companyn Lola odotti usean vuoden Suomen ensi-iltaansa, ja on ehtinyt jo kiertää Isossa-Britanniassakin. Ensi-ilta oli Lontoossa jo lokakuussa 2018. Esiintymispaikka Sorin sirkus ja ohjaaja "Sorin tirehtööri" Taina Kopra sopivat molemmat hyvin tälle pienimuotoiselle duetolle. 

Muistaminen ja muistamattomuus olivat keskeiset teeman Hanna Moisalan ja Angeliki Nikolakakin duetossa. Teknisesti taitava ja erittäin koskettava tunnin mittainen esitys meni selvästi liki täyden katsomon tunteisiin. En ollut ainoa joka pyyhki silmiään, ja kellään ei ollut mikään kiire pois salista. Emme halunneet luopua maagisesta taikapiiristä mihin esitys meidät johdatti. Muistisairauden kuvaus on intensiivistä. 

Kitte Klemettilän kauniit, yksinkertaiset puvut, punaisia ja mustia, poistuvat, palaavat, vaihtuvat. Niiden rooli on muistoihin vajoavilla ja muistamattomuuden kohtauksiin joutuvilla esiintyjillä tärkeä. Ja se riipaiseva hetki kun ei osaa edes mekkoa pukea päälleen. Sydän tuntuu pakahtuvan niin monessa kohtaa. Muistin katoaminen luo myös aggressiota.

Asiat ja liikkeet tapahtuvat peilikuvina, ikään kuin menneisyys ja nykyisyys olisivat kohdakkain, vastakkain. Miten ovelasti ja luovasti menneet muistot tuodaan tärkeämmiksi kuin nykyisyys. Kaikki on harmonista ja kaunista, ja siihen seesteiseen maailmaan on tavattoman surullista lyödä säröjä arjen toiminnoista muistuttavilla lapulla. Nuorallatanssijan ja ilma-akrobaatin kuviot käyvät yksiin, välillä voidaan synkronoida kaikki. Onko toinen välillä sama nainen nuorena, vai onko hän se muisti, tai muistot nuoruudesta? Alun yhteen takertuvat hiukset ainakin sitovat naiset yhteen. Paljon erilaisia tulkintoja ja assosiaatioita vilistää mielessäni. Miten tärkeä on muistaa nimet kun muisti alkaa hiipua. 

Ville Finnilän suunnittelemat valot, ja välillä totaalinen pimeys, luovat hienosti tunnelmaa. Valoilla myös kohdennetaan katse esimerkiksi muistilappuihin. Kaunis vaihtuva musiikki ja Pekka Vesamäen äänisuunnittelu vaihtavat ajankulun nopeasti nykyisen ja menneen välille. Iloinen ja hilpeä vei lapsuuden muistoihin ja menneeseen aikaan, rauhallinen musiikki nykyhetkeen. Esitys saa oivaltamaan miten herkkä asia muisti on.

Välillä palataan huolettomaan lapsuuteen, hyppimään narua, loruilemaan ja diskojytäilemään. Kun muisti alkaa pettää oikeassa elämässä on varmaan helpompaa pujahtaa menneeseen - kun kaikki oli hyvin. Joskus narulta voi pudota, mutta elämä kantaa. Ainakin ystävän avulla. Esityksen tunnelma vaihtuu nopeasti iloisen huolettomasta ja energisestä melankoliseen ja ahdistavaankin. Narutemput ovat värikkään hauskoja. Ja kelmuun kääriytyminen jotenkin ahdistavaa.

Symmetria ja sen rikkominen toteutuu hienosti kaksittaisena nuorallakävelynä. Siinä missä toinen kävelee "normaalisti", tulee toinen maastakäsin vastaan omilla jaloillaan. Tasapaino ja harmonia vaihtuvat äkkiä kaaokseen.

Alla olevasta trailerista saa pienen vilauksen siitä miten kaunis ja monipuolinen teos Lola on.

Molemmat taiteilijat ovat sekä teknisesti taitavia ja monipuolisia että myös taiteellisesti ilmaisuvoimaisia. Näemme nuorallatanssin ja ilma-akrobatian lisäksi myös jongleerausta, naruhyppäystemppuja, rullaluistelua, ja kosolti huumoria. Aivan käsittämättömän hienon hevostelunumeron myös, missä ratsusta tuleekin lennossa ratsastaja ja päinvastoin. Tämä oli todellinen yllätysosio, joka hykerrytti pitkään. Nikolakakin soolo liinoilla on dramaattisen epätoivoinen; nämä esiintyjät kyllä heittäytyvät täysillä mukaan.

Jos Lola tulee jossain vastaan ja on mahdollisuus se nähdä, älä jätä tätä tilaisuutta väliin. Se on todella kaunis ja koskettava, tinkimättä taiteellisesta kunnianhimosta piiruakaan. Upea! Ja muista varata muutama nenäliina katsomoon.

Kuvien copyright Rauli Katajavuori.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Soilu / Sorin sirkus 26.11.2020

Tämä Sorin sirkus -perinne ei onneksi katkennut tänäkään vuonna, vaikka joukkomme kutistui kolmeen. Nimittäin Sorin sirkuksen jouluesitystä ei kertakaikkisesti VOI jättää väliin. Taas kerran oli sirkustiimi, sirkustirehtööri Taina Kopran johdolla, loihtinut visuaalisesti näyttävän ja huimia temppuja sisältävän spektaakkelin. Sirkuksen 35-vuotisjuhlaesitys Soilu oli talvinen tuulahdus satumaailmasta.

Koronan takia moni asia oli totutusta toisin, mutta kaikki oli toteutettu turva-asiat huomioden. Katsomo oli kaksiosainen ja molempiin oli oma sisäänkäynti. Ei väliaikaa, ei tarjoiluja, eikä esiintyjien kunniakujaa lopuksi. Ei ruuhkia mutta runsaasti opastusta ja käsidesiä. Toki esitys oli sitten myös hieman normaalia lyhyempi (noin 70 minuuttia) mutta todella toimiva kokonaisuus toki silti. Erityisesti Eero Auvisen häikäisevän hieno valosuunnittelu ja projisoinnit olivat tyrmäävän upeat. Revontulet ja lumisateet, kylmien ja lämpimien sävyjen vuorottelu. Kaunista ja vaikuttavaa.

Totuttuun tapaan myös Kitte Klemettilän pukusuunnittelu hiveli silmiä. Kymmeniä ja kymmeniä eksoottisia luomuksia niillä hahmoilla joita viiden nuoren rotkoon pudonnut retkikunta kohtaa matkallaan. Ja mitä värikkäitä tyyppejä siellä onkaan! Valkoisia ja kimaltavia jääihmisiä koreine kuninkaineen, polttavan kuumia punaisia tulenhaltioita, kasvityyppejä, peikkoja, haltioita, maahisia. Kaikki toinen toistaan näyttävämpiä ja toki myös näyttäviä temppuja tekeviä. Jonna Kivimäen maskeeraus sekä Malla Tallgrenin peruukit viimeistelevät satumaiset hahmot. Oskari Löytösen lavastus on sopivan yksinkertainen jäälohkareineen, tarjoten hyvät puitteet esiintyjille.

Taina Kopran tarina ja ohjaus sekä Jouni Kivimäen sirkustekninen osaaminen yhdistyvät taas kyllä niin hienosti. Monipuoliset nuoret sirkustelijat pääsevät näyttämään taitojaan ja katsomossa saa niin pidätellä henkeään kuin aploderaata spontaanisti. Varsinkin kaikki ilma-akrobatia ovat todella näyttäviä. Ja tulinumerot! Ja miten mahtavaa etteivät tulitemput olekaan enää pelkkien poikien valtakuntaa, muutenkin Soilussa sukupuoliroolit ovat entistä joustavampia. Sirkus jos mikä voi olla tasa-arvoinen paikka; maskin takana ei ole väliä oletko tyttö, poika tai joku muu. Poika voi hypätä hyppynarua ja kävellä löysällä vaijerilla, ja tyttö pyörittää tulikeppiä. Ryhmänumerot toimivat ja sooloteokset siellä väleissä tuovat kivaa vaihtelua. Temponvaihtelut rytmittävät kokonaisuutta tasapainoisesti.

Sorin sirkuksen esityksissä on juoni ja tarina oleellinen juttu. Esitys ei ole vain kokoelma erilaisia temppuja, vaan kaikki rytmittyvät hyvin kokonaiskertomukseen. Kaikkea tahdittaa oivallinen livebändi Joona Kukkolan johdolla. Hänen säveltämänsä musiikki tuo mieleen Anssi Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta, sellaista hieman etnovaikutteista kosketinsoittimen dominivaa soljuvaa ja dramaattista menoa. Sävellettyä Kalevalaa ja kansanperinnettä. Varsinkin Henna Leppäsen harmonikka sopii ihanasti myös sirkusesitykseen. Valkoista velhoa muistuttava Juho Fabrin jyräyttelee lyömäsoittimistaan tahtia. Ja vielä nauhalta ujeltava Käpin jouhikko. Hienoa!

Kyllä on mahtavaa että näinä vaikeina ja tautisina aikoina on silti tämmöisiä seesteisiä perinteitä kuten Sorin joulusirkus. Ei todellakaan tarvinnut pettyä. Hankkikaa liput ja menkää nauttimaan elävästä sirkushurmasta, kunhan esitykset taas jatkuvat vuoden 2021 alusta.

Kuvien copyright Heikki Järvinen.

Cirkus Cirkör: Bloom / Aleksanterin teatteri, Cirko 22.1.2020

Kukkia luvattiin ja kukkia saatiin. Ja sen lisäksi paljon muuta! Ruotsalaisen (ja hyvin kansainvälisen) Cirkus Cirkörin tämänkertaisen Suomen vierailun esityksenä oli Bloom. Pirtsakkaa, reipasta, iloista ja viihdyttävää nykysirkusta. Sanoisinko jotenkin jopa hyvin ruotsalaista, jollain positiivisuusmittarilla. Tästä esityksestä jäi oikein iloinen olo pitkäksi aikaa. Kylläpä Cirkon kevätkausi alkoi siis kivoissa merkeissä.

Viiden hengen kukkakuoseihin puettu porukka hyödyntää esityksessä metallisia putkenpätkiä tehokkaasti. Niiden liikuttelu, kokoaminen ja kikkailu muodostaa jonkunlaisen rungon kaikelle. Käteviä vaikka limbokisaan tai taitovoimistelurekiksi. Tai sitten niitä voi kasata korkeaksi torniksi, josta voi laskea vertikaaliköyden tai tehdä erilaisia huimaavia riippumistemppuja. Näillä nuorilla sirkusvelhoilla ei kyllä päätä palele. Katsomosta välillä kollektiivisesti kuuluvat ooh ja aah -huudot kuvastivat sitä fiilistä - saako sitä esiintyjä kopin toisesta, putoaako sitä alas, apuva! Eläytyminen oli tiukkaa.

Jos kohta putkia hyödynnettiin hyvin, niin myös suosikkiani vipulautaa. Muutamankin kerran lavan keskipisteeseen nostettu lauta antoi esiintyjille hyvät vauhdit ja uskomattomat kiepsahdukset, joita sai tosiaan seurata välillä sydän sykkyrällä. Ilmojen halki käy lentäjän tie, tai jotain sinne päin. Myös vipulaudan yhdistäminen pariakrobatiaan toimii näppärästi!

Vipulaudan ja telinetemppuilun lisäksi saimme pieni nuorallatanssinumeron (jotka on kyllä minusta aina vähän tylsiä) ja erityisen paljon hienoa akrobatiaa. Niin pareittain kuin pyramideissakin. Miten hienoja ja uskaliaita heittoja, koppeja ja tasapainoiluita saimme nähdä! Sitä ihminen pystyy jäykistämään itsensä aika tikuksi jos niikseen tulee. Lihashallinta on oltava erinomaista. Estradilla näimme myös lyhyen käärmeshow'n (siis kuvaannollisesti), jotka aina osuvat omiin luihin ja lihaksiin kivuliaasti. Sympatiakipuja kai (mutta aikuisten oikeasti: miten kukaan pääsee tommoisiin solmuihin?).

Bloom tarjosi myös ihanan äänimaiseman. Se oli kuin klassinen konsertti, mitä oli kuvitettu sirkustempuilla. Tai ehkä kumminkin toisinpäin. Tuttuja, ja vähän vieraampiakin teoksia, jotka oli niin hienosti valittu aina kunkin tempun mukaan. Rauhallisiin kohtiin seesteisempi musiikki ja sitten kun oli vauhtia niin sitä tuli, sekä kaiuttimista että lavalla. Ja myös hiljaisuus oli hetkittäin oiva tehokeino. Sellainen klasarin ja hiljaisuuden vuoropuhelu. Sirkuksen sivuilta löytyy myös biisilista, parasta!

Käsikirjoittajat, lavastajat ja ohjaajat Julien Auger (lisäksi äänisuunnittelu) ja Sade Kamppila (lisäksi pukusuunnittelu) ovat tehneet kyllä hienoa työtä. Kaikki liikkeet, myös temppujen välissä tapahtuvat, on harkitun suunniteltuja ja mitään turhaa ei nähdä. Jos nyt tulee kuperkeikka tai voltti, niin sekin lienee tarkoituksellista. Esiintyjäviisikko on nuoria ja hiljattain valmistuneita, mutta sitä ei huomannut mistään. No ehkä korkeista energiatasoista. Erik Glas, Elisabeth Künkele, Felix Greif, Philomène Perrenoud ja Sofia Mendez olivat kaikki taitavia. Mutta varsinkin punapöksyisen Felixin ilmalennot ja akrobatiahärdellit mykistivät!

Tunti hurahti aivan liian nopsaan, kyllä olisin kauemminkin viihtynyt. Esityksiä vielä sunnuntaihin asti ja lippuja saa Cirkon sivuilta tai Aleksanterin teatterista. Koko perheelle sopivaa viihdettä! Hae sinäkin piristävää kukkaenergiaa talven harmauteen.



Kuvien copyright Mats Bäcker.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cirque Alfonse : Tabarnak / Espoon kaupunginteatteri 8.1.2020

Kesällä 2016 satuin näkemään Lontoossa hienon modernin sirkusesityksen. Cirque Alfonse oli kanadalaisen ryhmän nimi ja show oli nimeltään Barbu (parrakas mies ranskaksi). Parrakkaita miehiä totisesti lavalla nähtiinkin, ja meininki vei muutenkin mukanaan. Esityksen jälkeen esiintyjät siemailivat terassilla olutta ja kävin kehumassa heille miten energistä ja hauskaa heillä näytti olevan. Yhteistä kieltä ei oikein löytynyt koska ryhmän kotikieli on ranska.

Cirque Alfonse aloitti esittävien taiteiden vuoteni 2020 uudella esityksellään Tabarnak (suomennosta en kehtaa sanoa, mutta kanadanranskalainen alatyylin ilmaus). Neljä loppuunmyytyä iltaa Espoon kaupunginteatterilla (Tapiolan kulttuurikeskuksella) on mainio saavutus. Varmaan enemmänkin esityksiä olisi mennyt. Monella lie hyvässä muistissa ryhmän Timber!, jota esitettiin samassa paikassa joulukuussa 2015. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita koettiin nytkin, myös katsomon eturivissä. Siinä sai pelätä nappaako ruoska nenään, tuleeko rullaluistelija syliin, kastuuko vaatteet vai putoaisiko joku akrobaatti päälle. Vaan sen verran ammattilaisia tämä porukka on, että näistä kauhuskenaarioista toteutui vain kastuminen ja sekin hyvin lievästi.

Sen sijaan koimme monta wau-elämystä, paljon naurua ja iloa. Ryhmän toimintaa on niin kiva katsoa, kun heillä näyttää olevan tekemisen ilo, hyvä kemia keskenään ja kerrassaan hauskaa estradilla. Hommat on aikamoista kohellusta välillä, mutta niin tarkkaan mietittyjä että ne vaan näyttävät helpolta. Meno on svengaavaa ja musiikista huolehtii kolmehenkinen bändi. Josianne Laporte takoo mehevää rytmiä lyömäsoitinarsenaalillaan ja sujuupa välillä sahansoittokin. Kosketinsoittaja Guillaume Turcotten vipattavia jalkoja oli hauska seurata; ne tuntuivat elävän omaa (vauhdikasta) elämäänsä. Davis Simard soittelikin sitten virtuoosimaisesti kaikenlaista läskibassosta viuluun. Välillä kyllä muusikotkin osallistuivat show'hun muutenkin kun soittamalla. Simard vastaa myös musiikin säveltämisestä.

Kolmen muusikon lisäksi lavalla heilui kuusi varsinaista sirkuksen pro-tyyppiä. Miehistä suurin osa näytti suomalaisilta huippukokeilta kokopartoineen. Ei ole naamakarvoitus mun juttu, mutta tälle porukalle sekin sopii. Ehkä se parta on muodostunut tavaramerkiksi, kanadalainen metsurilook? Sentään parrakkaita naisia ei nähty, kun kyseessä ei ole kuitenkaan se perinteinen sirkus. Paljasta pintaa kyllä sen sijaan, ehkä siihen parrakkutteen liittyy halu esiintyä kalsareisillaan? Vaatteita vaihdettiin muutenkin moneen otteeseen. Näyttävimmät temput ja trikkaukset esitti moppitukkainen Nikolas Pulka ja sympaattisin oli hyvin paljon norjalaista kalastajaa muistuttava Jean-Philippe Cuerrier.

Erikseen on mainittava kaunisääninen Julie Carabinier Lépine joka kaiken sirkustelun lomassa myös lauloi. Harmittaa etten osaa ranskaa, mutta tunnelma ja tulkinta on kai se tärkein - ja ne olivat kohdallaan. Esiintymisen lisäksi hän toimii veljensä Antoinen (joka toki myös nähtiin lavalla) kanssa ryhmän taiteellisina johtajina.

Esityksen alussa saimme kuulla potpuria suomalaisista radiokanavista ja ehkä sen oli tarkoitus virittää tunnelmaan. Lava oli täynnä kaikenlaista roinaa ja rompetta, mutta eipä toteutunut Tšehovin ase-konsepti tällä kertaa. Vanhoja tennismailoja ja pehmokaloja ei nähtykään esityksessä. Kaikkea muuta kyllä nähtiin! Miehiä virkkaamassa esimerkiksi. Jääkiekkohan se yhdistää suomalaisia ja kanadalaisia ja sillä on hyvä murtaa jää. Urheilusta päästiin näppärästi muutaman aasinsillan kautta uskontoon. Iso "lasimaalaus" nostettiin kattoon ja sen alla piti bändi messuaan. Välillä joku sirkustelijoista saattoi hieman saarnata tai esimerkiksi lukea veisuuäänellä suomeksi horoskooppeja (en tiedä miksi vaa'an aura on ihan paska tai miten vesihiisi sihisi hississä voi olla toimiva ennustus, mutta mikä minä olen vastaankaan panemaan. Hauskaa oli!).

Kaiken hörhöilyn välissä ehdittiin temppuilla vertikaaliköyden, tankotanssien, akrobatian, venäläisen aisan, vesiastiaan dippaamisen, vedellä täytettyjen suistutusastioiden pyörityksen, pirttipöytäakrobatian, jalkarummutuksen ja vanhanmallisten rullaluistimien kansantanssinumeron kanssa. Noin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Show kesti tunnin ja 20 minuuttia ja oli kyllä sullottu aika täyteen kaikkea. Ehkä hieman vähemmälläkin temppukavalkadilla olisi tultu toimeen. Mutta olihan tämä hurjan viihdyttävää!

Naistrio heilutti ruoskiaan kuin cowboyt konsanaan - lyhyesti ja ytimekkäästi. Moni temppu oli tosi nopeasti ohi, eli uutta putkeen vaan. Tässä se runsaus hieman kostautui, kun mihinkään ei syvennytä kovin pitkäksi aikaa. Toisaalta yleisö ei ainakaan ehdi kyllästyä kun temppu seuraa toistaan hengästyttävällä tahdilla. Monesti esiintyjien liikkeet kuitenkin olivat hyvin hitaita ja tarkoituksenmukaisia, vaikka musiikin tempo olikin kiivas ja kiihkeä. Eli vaikka temput vaihtuivat lennossa, niin aikaa käytettiin tarvittaessa. No, hosumalla ei hyvä heilu ja esimerkiksi akrobatiatorneja ja ihmishimmeleitä pitääkin rakentaa huolella ettei vaan kaadu.

Suomalaisen juhannuskeinun oloinen härveli antoi kunnon vauhdit (ja sai jännätä osuuko kattoon tai seiniin) ja lennätti tyypit korkealle ja siitä erilaisten kiepsutusten kautta patjalle. Hienoa katsottavaa tämäkin, varsinkin kun keinu veti ihan kokonaan ympäri ämpäri. Ei näiden heppujen päitä paljoa palele. Lopuksi vielä jorattiin koko sakin voimalla ja kiitoksiin tuli esiintyjien kolme lastakin mukaan temppuilemaan! Seuraava sukupolvi sirkustelijoita kasvamassa vanhempiensa jalanjälkiä siis.

Kyllä tämä oli taas verrattoman hauskaa katsottavaa. Ihanaa oli myös nähdä Tossavaisen Jussia, jonka Espoon kaupunginteatteri oli ystävällisesti plaseerannut viereeni eturiviin. Seuraavan kerran kun Cirque Alfonse saapuu Suomeen (neljännen esityksensä kanssa), muistakaa ostaa liput ajoissa!


Kuvien copyright Cirque Alfonse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Attraction Capillaire / NouNous, Cirko 7.12.2019

Hiuksista roikkumisen jalo taide ei taida olla järin suosittua tänä päivänä. Tai ainakaan tunnettua. Tai se on sirkustelun marginaalia ainakin. Olikin kiva huomata että NouNous festareilla ainakin tämä duo vetivät katsojia Attraction Capillaire esityksellään. Lyhyt ja napakka show on varmaan se avainsana, koska voin kuvitella millainen kihelmöinti päänahassa esiintyjillä on.

 

Sonja Kososen ja Elise Abonce Muhosen hiukset on kiedottu taidokkaasti nutturalle ja sekaan on kiinnitetty pyöreä roikkumisrengas. Siitä saa näppärästi itsensä klipsulla kiinni erilaisiin vaijerivirityksiin ja kohoiltua yläilmoille. Tämä tekninen riggaus olikin hauskaa, kun oli erilaisia tasapainotiloja, milloin molemmat nousivat vuorotellen ilmaan, ja milloin mitäkin. Omassa tukanjuuressakin vähän tuntui myötätunnosta.

Jo sisääntulo on näyttävä ihmisvankkureineen ja megafoneineen. Tyylikkäät mustat esiintymisasut ja hienosti mietitty visuaalisuus on tärkeää. Musiikki vaihtelee teknosta barokkioopperaan ja kyllä siellä yläilmoissa ehtii kiikkumaan niin merenneito kuin nykyajan shamaanikin. Jotenkin tästä tulee mieleen jotain sellaista vanhakantaista loitsimista myös. Ehkä se oli se "noitarumpu".

Tukastaroikkuminen on se esityksen juttu ja siihen ympärille on sitten kerätty jotain muutakin, kuten esimerkiksi Nirvanan soittaminen nokkahuiluilla. Aika poikkitaiteellinen esitys monellakin tapaa. Catwalk-estetiikka oli mainiota (rollaattori-tuuba-viritykset). Absurdia ja oliko tämä sitten sitä kafkamaista outoutta. Mene ja tiedä, mutta melko herkullinen välipala!

Vaikkei kaikki taida mennä ihan putkeen, tai tässä tapauksessa tuubaan, niin hauskaa on, sekä esiintyjillä että katsojilla. En tiedä olisiko tämä ihan oman maksullisen esityksen väärtti 25 minuutin kestoineen, mutta väliohjelmanumerona erittäinkin passeli. Ja toki tämmöisellä festarilla. Hauskaa ja erilaista kumminkin!


Kuvien copyright Jean Claude Leblanc.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.x

Kallo Collective & Uusinta ensemble: KWALK / NouNous, Cirko 7.12.2019

Mainio ajatus yhdistää Kallo Collectiven notkea fyysisen teatterin taitajakolmikko Jenni Kallo, Thom Monckton ja Sampo Kurppa samalle lavalle yhdessä kolmihenkisen Uusinta Ensemblen (Emil Holmström, Maria Puusaari ja Joonatan Rautiola) kanssa. Tuloksena aikalailla uniikki esitys KWALK. On muuten aina tosi ihanaa kun esiintyjät ovat ovella kättelemässä katsojia! Yhtä ilahtuneita sirkustaiteilijat olivat myös nähdessään muusikot. Paitsi jostain syystä Joonatania, joka töräyttelikin harmistuneen vastineensa.

Musiikki oli siis tärkeässä osassa esitystä ja hyvä niin. Muusikot taipuivat moneen ja olivat todella mukana, välillä melkein ryöstäen huomion. KWALK ei siis ollut säestetty fyysisen teatterin show, vaan todellinen hybridi. Yksi hauskimpia juttuja oli ”evoluutiokävely”, mutta käänteisesti. Ja kuplamuovin poksauttelu on aina kivaa, näemmä myös pelkästään sen katsominen. Ja jos siihen vielä yhdistetään kilpailu ”kuka pääsee kulkemaan kuplamuovin päällä pisimpään ilman ääntä”, niin avot. Ja voihan sen päällä vähän rivitanssiakin, koska poksauttelu on vaan niin parasta. Kuplamuovilla saa myös aikaan todella selkäpiitä riipiviä nivelten ja muiden paikkojen naksauttelua. Auts.

Kävelykohdissa hyödynnettiin hyvin esiintyjien pituuseroja ja hauskasti myös sitä fyysistä taituruutta ja notkeutta.

Esityksessä oli myös puhetta, mutta niin ihmeellistä sopotusta, että piti oikein pinnistellä että mitä ihmettä. Kasvien tieteellisiä nimiä ainakin bongasin. Mikä oli yhteys kokonaisuuteen, mene ja tiedä.

   

KWALK on saanut ensi-iltansa jo 2017, mutta aika ajatonta menoa, vaikka vedettäisiin vielä 10 vuotta. 

Hetkittäin muusikoiden osuus oli hieman liian pitkälle vedetty, kaipasin enemmän sitä fyysisen komedian osuutta. Muusikoiden läpsyttely ei jaksanut kantaa. Kokonaisuus oli ehkä hieman liian epätasainen ja ailahteleva. Vaikka tämä oli vain 50 minuuttia pitkä, niin sekin olisi kaivannut hieman tiivistystä tai sitten jotain lisää. Monimuotoista oli, mutta jäin kaipaamaan pikkiriikkisen tiivistystä ja enemmän punaista lankaa.

Eripituisten nuottitelineiden dilemma hymähdytti kyllä.


Kuvien copyright Gemma Tweedie.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

x

Les Rois Vagabondes: Concerto pour deux Clowns / NouNous festival, Cirko 6.12.2019

NouNous festival is back! Ja millaisella serviisillä. Sain sullottua itselleni 5 esitystä kahteen päivään, eli oikeastaan kaiken ohjelmiston yhtä lukuunottamatta (siitä näin demon viime vuonna). Demoja olisin halunnut myös nähdä, mutta kaikki ei aina vaan onnistu. Kolmas vuosi, ja festivaali parantaa joka vuonna. Viime vuoden ehdoton helmi oli edelleenkin hykerryttävä Un Poyo Rojo, mutta entäpä nyt? Oliko jotain yhtä sykähdyttävää? KYLLÄ!

Ohjelmakuvauksen perusteella jo osasi odottaa jotain tosi hienoa, mutta todellisuus löi silti aivan ällikällä! Ranskalaispari Julia Moa Caprez ja Igor Sellem eli Les Rois Vagabondes ja heidän duettonsa Concerto pour deux Clowns oli niin nappisuoritus että menee heittämällä omalla listallani yhdeksi vuoden parhaimmista esityksistä. Ehkäpä jopa vuosikymmenen. Olipa kategoria mikä hyvänsä. Mikä esitys!

Nimensä mukaisesti esitys on konsertto kahdelle klovnille. Miespuolinen on hieman Pasasen Speden näköinen, oudosti ääntelevä ja silmiään räpyttelevä punanenäinen käppyräinen ukkeli, josta epäilee että mahtaako tuo jaksaa edes kymmentä minuuttia. Elegantti naispuoleinen taas hehkeä punaisessa mekossa ja valkoperuukkisena - ja erittäin ketterän oloisena. Kummallakin instrumenttikotelo kainalossa. Muutaman kommervenkin jälkeen esiin kaivetaan viulu ja tuuba (jokainen voi miettiä kumpi soittaa kumpaa) ja soitto alkaa Vivaldilla. Samalla alkaa myös koko 70 minuuttia jatkuva temppuilu. Akrobatiaa, ketteryyttä, kuperkeikkoja, hyppyjä, sanatonta klovneriaa, flirttailua, voimannäyttöjä puolin ja toisin, tanssia, laulua, laukkaamista ympäri lavaa. Huh! Meno on melkoista. Välillä saa haukkoa henkeä pelonsekaisin tuntein: putoaako joku, pysyykö pystyssä, mitä tästä tulee - ja välillä henkäillä ihastuksesta: näinkin voi tehdä! Kertakaikkisen hurmaavaa.

Katsojan mielikuvituksen rajoja venytellään sopivasti, ja yleisöstäkin pääsee muutama osallistumaan esitykseen. Näissä tilanteissa jaksan aina ihmetellä ja ihailla miten hienosti katsojat heittäytyvät mukaan hommaan, siis todella pistävät itsensä likoon. No päästään me kaikki vähän laulamaankin.

Sitten estradilla haukataan heinää, kaivellaan lisää soittimia laatikosta, vedetään härkätaistelua ja lauletaan tuutulaulua. Käänteitä on enemmän kuin monen teatterin koko kauden kaikissa esityksissä yhteensä, ja hetkeäkään ei ole tylsää tai kuollutta. Päinvastoin, toivon että tämä herkku ei loppuisi koskaan. Mitään sen kummempaa rekvisiittaa ei tarvita, jos on kaksi lahjakasta ja todella monipuolista esiintyjää ja loistavat ideat. Samettiverhot, matka-arkku ja mekko (josta todellakin on moneksi). Paljon erilaisia "temppuja", mutta tässä on myös hieno draaman kaari, yllättäviä käänteitä ja tasapainoinen kokonaisuus, jotka yhdessä sitovat temput yhteen.

Ja ei se äijänkäppänä nyt niin kovin kömpelö tai heiveröinen ollutkaan. Herranjestas mikä fyysinen voima ja sitkeä jäntevyys. Mutta niin on kyllä kumppanissakin. Lisäksi kumpikin on kaiken muun ohella vielä suht näpsäkkä muusikkokin. Haluan tämmöisiä konsertteja lisää!

Jättimäinen kristallikruunukin pääsee esille pieneen ilma-akrobatianumeroon. Ja sokerina pohjalla pariskunnan nuori poika saapuu lopussa lavalle heittämään omat kuvionsa ja soittonäytteensä. Mahtava lopetus.

Tämä esitys ei todellakaan jättänyt täydessä katsomossa ketään kylmäksi, vaan kaikki henkäilivät ihastuneina. Kertakaikkisen huikaiseva show, jonka voisi katsoa päivittäin uudelleen vaikka loppuelämänsä ajan. Show on kiertänyt maailmaa jo vuosikausia, ja toivon mukaan jatkaa vielä pitkään. Toisaalta taas odotan innolla tältä virtuoosiperheeltä mitä he seuraavaksi keksivät.

Pientä esimakua spektaakkelista saat allaolevasta trailerista.

Mahtavan isot kiitokset Kallo Collective ja NouNous-porukalle, että tämän saitte hankituksi Suomeen. Kyllä oli elämys.


Kuvien copyright Les Rois Vagabondes (P. Rappeneau, A. Wenger)

Talvisirkus BAU / Tanssiteatteri Hurjaruuth 6.12.2019

Tänä vuonna Tanssiteatteri Hurjaruuthin perinteinen talvisirkus sukelsi Kaapelitehtaan historiaan, rakennustyömaan meteliin ja betoniestetiikkaan. Talvisirkus BAU oli visuaalisesti pelkistetty, mutta jotenkin se historian siipien havina yhdistettynä nykysirkustelutemppuihin toimi hienosti. Lisäksi raksa-ammattilaisten kanssa nähtiin menneestä muistuttavia kummituksia.

Liisa Risun ohjauksessa yhdistyi siis menneisyys ja tulevaisuus jouhevasti. Katseet ovat kääntyneet jo ensi vuoteen, kun Talvisirkus siirtyy Suvilahden Kattilahalliin evakkoon, uuden Tanssin talon tieltä, joka siis laajenee Kaapelitehtaan Pannuhalliin. Rouhea halli näyttää nyt paljaat kasvonsa. Tila on auki kattoon asti ja yläkerran ikkunoista näkyy videomuodossa talvimaisemaa, ja taitaa siellä vilahtaa tonttujakin. Ei ole kankaita peittelemässä tai siloittamassa mitään ja luomassa sisäsirkuksen illuusiota. Jyrki Pylväs on siis onnistunut lavastuksessa hienosti! Tai tilahan on tämä, ja lavastus on oikeastaan vain isot rakennustelineet, joita käytetään tempuissa. Oleellisesti visuaaliseen puoleen kuuluu myös taitava videosuunnittelu, Joona Petterssonin käsialaa, jossa hyödynnetään myös vanhoja rakennuspiirroksia ja kuvia Nokian Kaapelitehtaasta. Hienoa!

Rakennustelineet myös majoittavat kolmehenkisen bändinkin uumeniinsa. Iiro Ollilan säveltämä ja oivallisen Emily Bronte Nursery Rhyme Orchestran (Salla Markkanen, Senni Eskelinen ja tuuraajana toiminut Ville Syrjäläinen) esittämä monipuolinen musiikki oli varsinainen potpuri kaikkea mahdollista. Tunnelmallista ja seesteistä, ja sitten taas räjähtävää voimaa. Saamelais-etnohenkistä, ja miten hienoja biisejä mm. Bronten runoista! Ja kantele!! Kyllä elävä musiikki sirkuksessa vaan on jotain ihan muuta!

Musiikin lisäksi myös koko teoksen äänisuunnittelu oli varmaan haaste, koska tila on niin iso ja kolho. Hyvin on Mauri Siirala ja Aki Nousiainen tässä onnistuneet. Kaikenlaiset raksaäänet, ukkoset jne toimivat tässä kokonaisuudessa.

Temppukavalkadi on runsas ja välillä aika nopeatempoinenkin. Akrobatiaa monessa muodossa, jongleerausta, diaboloa, hienot viputikkaat. Ja vertikaaliköysinumero! Vipulauta on aina yksi suosikkinumeroitani, ja aivan mahtavia hyppyjä siinä nähtiin tälläkin kertaa. Flyygeli on mukana monessa numerossa myös! Parkour on hienoa katseltavaa ja nyt sitä nähtiin lavalla ja telineissä ja jopa flyygelin kanssa. Hampaatkin jo irtoilee, mutta ei hätää, kyllä sekin fiksataan. Tämä duunariporukka korjaa kaiken! Jos sitä joku jumiutuu putkenpätkään, niin ei sekään haittaa. Ja välillä voi joku menneen ajan haamukin lurauttaa pienet balladit, vaikka yläilmoissa. Niin kotimaisista kuin kansainvälisistä sirkusartisteista koostunut poppoo on kyllä taitavaa.

Joona Huotari on suunnitellut ihanat puvut, varsinkin ne kummitusten turnyyrihameet ja pitsiröyhelöt! Raksa-asut ovat enemmän tarkoituksenmukaisia kuin kauniita, mutta esityksen kokonaisestettiikkaan just passeleita. Ja sitten vielä Riku Virtasen valot! Hämyisen sinertävää kun menneisyyden tyypit putkahtavat esiin, kolkon modernia raksamiehille. Hieno kontrasti.

Talvisirkus BAU ei ollut niin selkeästi juonivetoinen kuin jotkut aiemmat Talvisirkuksen esitykset, mutta ei se menoa haittaa. En tiedä miten hyvin perheen pienimmät juonessa niin mukana pysyvätkään, temppujahan he kai monesti ovat tulleet katsomaan.

Mutta sitä en ymmärrä että katsomoon tullaan syömään omia eväitä, siis esityksen aikana! Takanani istui iso porukka, ilmeisesti isovanhempineen kaikkineen, ja muutama minuutti ennen esitystä he kaivoivat eväsleivät ja kahvitermarit esiin ja kävivät piknikille! Eikö eväitä voisi nauttia väliajalla? Jonkun karkin ja popkornin vielä ymmärränkin sirkuksessa, mutta että kahvitermarit. Lisäksi vieressäni istui äiti kahden tyttärensä kanssa, ja äiti alkoi tekemään väliajalla läppärillä jotain hommaa, jota jatkoi iloisesti esityksen jo jatkuessa. Kylläpä se valo näkyy kauas, vaikka sen läppärin sitten laskeekin kansi auki jalkoihinkin... En ymmärrä. Aikuisethan tämmöiset esiintyjiä halveeraavat (meistä kanssakatsojista puhumattakaan) tavat opettavat valitettavasti myös jälkikasvulleen. Että esitystä seurataan vähän sivusilmällä, ja samalla voidaan katsomossa jutella omia, räplätä kännyköitä ja evästellä. Ei näin.

Ensi vuonna sitten Suvilahdessa!


Esityskuvien copyright Uupi Tirronen. 2 ja 4. lavastuskuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Soriferia / Sorin sirkus 1.12.2019

Jokavuotinen perinne eli Sorin Sirkuksen Joulushow! Aina elämys, aina pakko päästä.

Tänä vuonna esitys on Soriferia.

Esityksen teemana oli dystooppinen ja steampunk-henkinen maailma. Päällimmäinen mielikuva oli Mad Max-elokuvien autiomaa, jossa asuvat ne ketkä eivät ole orjina teknologisessa ja totalitaarisessa kaupunkimiljöössä. Kaksijakoisuus näkyy myös lattiakuvan jakaantumisessa. Kiitos Oskari Löytönen silmiähivelevästä lavastuksesta. Kun James ja Adam kaapataan orjiksi, alkaa ovela pelastusoperaatio. Siinä sivussa nähdään upeita temppuja ja kaikki kulkee hienosti tarinan mukana ja siihen sopien. Niin autiomaan akrobaattiliskot kuin teknologiahärveleitä operoivat tyrannitkin.

Tätä kaikkea johtaa mielipuolinen diktaattori (Juho Fabrin), joka paukuttaa rummuillaan menemään korkeuksissa, ja sieltä ohjailee kaikkea toimintaa. Ja tekee myös ääniefektejä. Osittain siis myös livemusaa, vaikkakin enimmäkseen nauhoitettua. Vähän kyllä on ikävä takavuosien livebändejä. Mutta musa oli ihailtavan monipuolista: reggaeta, countryä, meksikoilaishenkistä... ja aina täydellisesti esitettävään sirkusnumeroon sopivaa.

Taina Kopran kirjoittama ja ohjaama Soriferia on kyllä todella toimiva kokonaisuus. Tuttuun tapaan Jouni Kivimäki on suunnitellut sirkustekniset ratkaisut. Taas kerran on Kitte Klemettilä loihtinut huikean hienot puvut. Funktionaalisia ja niin upeita katsoa. Ihania kekseliäitä yksityiskohtia. Aavikkolaisilla ruskeasävyisiä "rääsyjä" ja kaupunkilaisilla musta/hopea/harmaat hitechasut. Ja Eero Auvisen valot ovat häikäisevät, niinkuin aina. Tänä vuonna erityistä suitsutusta pitää antaa Jonna Kivimäelle uskomattomista maskeerauksista ja Malla Tallgrenille kampauksista steampunk-lisukkeineen. Kun esiintyjät perinteisesti olivat pois lähtiessä saattamassa katsojia, sai vielä ihailla kädentaitojaan ihan lähietäisyydeltäkin. Kun sama porukka tekee näitä jouluesityksiä yhdessä vuodesta toiseen niin tuloksena on aina korkealaatuista ja ihan maailmanluokan kriteerit täyttäviä esityksiä. Joka vuosi ihailen silmät ymmyrkäisenä niin valoja kuin pukujakin, ja sitä kokonaisuutta. Puitteet ovat niin upeat, että näissä voisi esiintyä yhtä hyvin ammattilaisjoukkokin.

     

Vaan melkein ammattilaisen veroisia nämä nuoret ovatkin. Millään ei tahtoisi uskoa että he ovat nuoria harrastajia, eivätkä ammattilaisia. Kaikki sujuu mainiosti, ja jos joku pieni kämmi käykin, ei siitä välitetä vaan mennä porskutetaan eteenpäin. Asenne ratkaisee!

Cyr-renkailijat, nuorallakävelijät, akrobaatit, rolabolaaja, vertikaaliköysiakrobatiat, jongleeraustaiturointi, hyppynarut, lehmät ja cowboyt, pyramidit, yksipyöräiset, tanssivat puujalka"linnut", löysä vaijeri - tempujen lista on liki loputon. Yksi hienoimmista oli Sampo Suihkosen tikapuujongleerausnumero. Suihkonen oli muutenkin yksi esityksen kantavia voimia ja mukana monessa numerossa, kuten myös Aapo Honkanen. Tulishow on aina yksi suosikkini myös. Ja nyt oli myös mieletön vipulautanumero. Lopullisen taistelun koittaessa pääsi myös koreografi Marjo Terästön työ hienosti esille.

Kaikki numeroiden väliosatkin ja roudaustauot on mietitty hienosti, jotain pientä ja kivaa mihin katsoja voi kiinnittää huomionsa muiden raahatessa patjoja tai virittäessään rakennelmia. Mittarimatoa tai robottityyppiä; kokoajan jotain hauskaa! Ja loppukiitoskuviotkin tosi hienosti mietitty.

Meidän kymmenenhenkinen seurueemme nautti ja eläytyi, kuten joka vuonna. Kyllä Sorin sirkuksen joulushow on vaan yksi loppuvuoden kohokohtia. Iso kiitos kaikille esiintyjille ja tekijöille!


Kuvien copyright Kristian Wanvik.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.