Tankki Täyteen tulee - oletko valmis!

Tästä ei enää autenttisemmin pääse 1970-luvulle! Tampereen Komediateatteri vie meidät riemastuttavalle aikamatkalle tänä kesänä, tuttuakin tutumpiin maisemiin. Ainakin kaikille meille jotka 70-80 -lukujen taitteessa katsoimme loistavaa Tankki Täyteen -sarjaa. Klassikkojen klassikko.

Sulo Vilen kiinnittää kylttiään

Klassikko on myös tämä (kesä)teatteriversio aiheesta. Ainakin Komediateatterin 6.6. ensi-iltaan tuleva versio. Miksi? No, ensinnäkin alkuperäisissä rooleissaan nähdään niin Ilmari Saarelainen (Juhanan roolissa) kuin Saleniuksen Tuirekin (Ulla). Miten nämä nykyään jo hieman kypsemmät näyttelijät solahtavat liki neljäkymmentä vuotta vanhoihin nahkoihin, se jää nähtäväksi. Lehdistölle esitetty lyhyt pätkä ainakin antaa odottaa suuria.

Ilmari Saarelainen (Juhana) ja Tuire Salonius (Ulla)

Sulo Vilénin ja Emminsä alkuperäiset esittäjät (Tauno Karvonen ja Sylvi Salonen) kun ovat jo poistuneet paremmille näyttämöille niin heitä paikkaamaan on pestattu Aimo Räsänen ja Petra Karjalainen. Aimo on kyllä ihan ilmetty Sulo Vilén, ihanaa vihreää pipoa myöten! Eikä haittaa että Emmi on nuorempi kuin Ulla; hieman vain mielikuvitusta kehiin!

Risto Korhonen (Reinikainen), Aimo Räsänen (Sulo Vilén)
ja Ilmari Saarelainen (Juhana Vilén)

Konstaapeli Reinikaisen, tai paremminkin kai Tenho Saurenin, suuria saappaita paikkaa pieni mies eli Tampereen Teatterin Risto Korhonen. Siinä missä Aimo Räsänen muistuttaa ulkoisestikin alkuperäistä Suloa, niin Korhonen on mahdollisimman kaukana Reinikaisesta. Mutta taidoistaan näyttelijä tunnetaan, ja Reinikainen reinkarnoituu erinomaisen oloisesti Korhosessa. Ainakin tämän lyhyen pätkän perusteella (pun not intended!).

Reinikainen muikistelee (niin kuin vain R. Korhonen osaa)

Lisää suosikkinäyttelijöitäni eli Jyrki Mänttäri on päässyt peräti neljään eri rooliin, esimerkiksi mopedilla ajavaksi rovastiksi... Jyrki on niin loistava koomikko, ja ainakin rovasti näyttää kovasi tutulta. Aku Sajakorpi ja Heidi Kiviharju vetävät myös useita rooleja.

Ohjaaja Raipia kertoo näytelmästä

Panu Raipia vastaa ohjauksesta ja Neil Hardwickin ja Jussi Tuomisen alkuperäisen käsikirjoituksen perusteella Outi Keskevaari on dramatisoinut tv-sarjan ekan tuotantokauden näytelmäksi. Varsinkin lavastus (Maarit Kalmakurki) ja puvustus (Heli Roininen) sekä kaikki rekvisiitta ansaitsee kunniamaininnan! Nerokkaasti sekä huoltoaseman korjaamon puoli että baari on saatu sovitettua samalle lavalle.

Kuten kuvista näkyy, on sinne 70-luvulle siirrytty pieteetillä. Jukeboksi on lainassa RAY:ltä, televisiosarjan alkuperäinen kassakone Yleltä jne. Upeita pukuja, ja pieniä yksityiskohtiakin, kuten baarin puolen myyntituotteet, piimä- ja maitotölkit, pöytien ketsuppi- ja sinappipullot...

Petra Karjalainen Emminä baarin puolella

Aimo Räsänen toimii myös apulaisohjaajana, ja hänen ideansa alunperin olikin ottaa aidot ja alkuperäiset Ulla ja Juhana mukaan. Ainakin tässä vaiheessa idea vaikuttaa loistavalta.

Jyrki Mänttäri (rovasti) Reinikaisen ja Sulon seurassa

Perinteitä kunnioitetaan monellakin tapaa. Kuten vaikkapa sillä, että suurin osa näyttelijöistä tulee Tampereen Työviksen puolelta, niinkuin sarjassakin oli.

Tänään nähdyn perusteella voin suositella esitystä ihan kaikille. Olitpa sitten nähnyt Tankki Täyteen sarjaa aikoinaan (tai lukuisten uusintojen myötä) tai et. Ihan noviisikin tulee varmasti katsomossa viihtymään. Uskon että tämä on kesän parasta kesäteatteriviihdettä ja usutan kaikkia hankkimaan lippunsa mitä pikimmiten Komediateatterin lipunmyynnistä.

Lämmin kiitos Komediateatterin väki tämänpäivän lounastilaisuudesta - kanakeitto oli erinomaista!


Kuvien copyright: ihan omia!

Morphed / Tero Saarinen Company, Kansallisteatteri 20.5.2015

Syksyllä 2014 Juhlaviikkojen esitys möi loppuun nopeasti, ja sitten mulla taisi olla silloin menoakin. Mutta onnekseni Tero Saarinen Companyn uusin tanssiesitys Morphed koki uuden tulemisen Suomessa, ja siirtyi Kansallisteatteriin neljän esityksen ajaksi toukokuussa. Uusintaensi-ilta oli keskiviikkona 20.5. Ja ilokseni sen jälkeen oli tekijöiden Q & A tilaisuus.

Tekijöinä loisti tukku Suomen nimekkäimpiä taiteilijoita. Mikki Kunttu vastasi valosuunnittelusta ja lavastuksesta, Teemu Muurimäki puvuista ja Esa-Pekka Salonen musiikin sävellyksestä. Sekä tietenkin maestro Saarinen itse koreografiasta. Juhlaviikoilla olisi ollut liveorkesteri ja Salonen itse johtamassa, mutta kaikkeen kun ei voi päästä.

 Muurimäki, Kunttu, Nousiainen, Saarinen ja Autio

Ja mikä esitys se sitten olikaan! Olen edelleenkin noviisistakin noviisimpi mitä tulee tanssitaiteeseen, mutta tämä teki valtavan vaikutuksen. Kahdeksan mustiin huppareihin sonnustautunutta miestä paljasjaloin. Rytmikästä marssia catwalk-tyyliin. Pelkän käyrätorven säestys (alku Salosen Concert etude for solo horn (2000) teoksesta) – tukee hyvin marssivaa miesjoukkoa. Lavalla on valon muodostama lattia ja vaaleita köysiä sivuilla ja takana.  Kun musiikki muuttuu, muuttuu marssiminenkin, tanssimaisemmaksi. Huput laskeutuivat alas, paljastaen eri ikäisten miesten kasvoja. Vaikea sanoa tukeeko tanssi musiikkia vai toisin päin, niin synkassa ne kulkevat.

Hupparit paljastuvatkin puvuntakeiksi, hieman erilaisiksi… Muu porukka liikkuu yhtenä ryhmänä, paitsi yksi sooloileva tyyppi, kukin vuorollaan. Tässä köydet tulevat mukaan kuvioihin; mitä kaikkea niillä voikaan tehdä. Välillä yksi, välillä useampi. Yhtäkkiä mustasta takista tuleekin valkoinen! Ihmeellisiä silmänkääntötemppuja vaatteilla kun katsoja ei ole valppaana. Vedetään akrobatiaa lähenteleviä parikuvioita köysissä. Kukaan ei ole kovin pieni tai hento, mutta silti miehet nousevat kevyen näköisesti ilmaan.

Kun musiikin tempo kiihtyy, niin köydet lähtevät vastaavasti elämään. Rajustikin. Kaaosmainen olo heijastuu myös tanssijoihin. Kaaos on kuitenkin organisoitua. Valot elävät mukana; vuorotellen lattia, ja vuorotellen seinät ovat valaistuina. Lattiaan ei siis heijasteta valoja, vaan valo tulee alhaalta, läpinäkyvän lattian läpi.

Kolmannessa osassa hihat putoavat takeista pois, alas ranteisiin. Puolella on mustat, puolella valkoiset paidat. Jokainen saa sooloilla vuorollaan, omannäköisesti liikkuen. Nopeassa viuluosuudessa trio tanssii. Rummuniskuissa porukka lakoaa. Kaksi pitkätukkaista tanssijaa avaa hiuksensa ja niitäkin käytetään hyväksi esityksessä. Hiuksia siis. Niihin voi kalju kääriytyä. Musiikki on mahtipontista hetkittäin.

Tunnin jälkeen olin kirjaimellisesti monttu auki. En ole kovin perehtynyt Esa-Pekka Salosen musiikkiin, muutamaa konserttikuulemista lukuun ottamatta. Mutta jotenkin tämä tanssi istuu musiikkiin kuin nakutettuna. Aivan hurjan komea esitys kaikkineen!

Iiris Autio juonsi muutaman hetken tauon jälkeen keskustelupaneelia, jossa mukana olivat Muurimäki, Kunttu, Saarinen ja tanssijoista Jussi Nousiainen.

Esitys on kiertänyt nyt Euroopassa ja siinä samassa muuttanut hieman muotoaan; elänyt ja kasvanut. Väkisinkin muutoksia tulee, jos Juhlaviikkojen esityksissä ensimmäinen käyrätorvisoolo oli 3 minuuttia pidempi kun levytyksessä!

Tero Saarinen kertoi että hän halusi käsitellä miehisyyttä, eri olomuodoissa. Tanssijoista nuorimman ja vanhimman ikäero on 20 vuotta ja taustat ovat myös monipuolisia (klassisesta baletista nykytanssiin ja streetdanceen). Miehet ovat muutenkin erilaisia, sankarimaisista sensuelliin. Jokainen kundi toi omia makujaan mukaan teemaan. Jussi Nousiainen oli parikymmentä vuotta halunnut tehdä yhteistyötä Tero Saarisen kanssa, ja nyt se vihdoin onnistui.

Mikki Kunttu teki aika paljon eri versioita; haussa oli jotain perinteikkäämpää. Pallottelivat eri ideoita Saarisen kanssa, testasivat puolin ja toisin mikä toimisi. Esityksessä käytettyä köyttä tarvittiin muuten kaksi kilometriä!

Teemu Muurimäki teki nyt ensimmäistä kertaa yhteistyötä Saarisen kanssa (mutta toivon mukaan ei viimeistä!!). Mutta toki Saarisen uraa hän on seurannut pikkupojasta asti, molemmat kun ovat kotoisin Porista. Saarisen työt ovat inspiroivia ja kivoja. Puvut ovat kyllä kiehtovia tässä, ne kun muuttuvat niin monta kertaa esityksen aikana.  Miesten eri roolit ja niitä kuvastavat eri vaatteet toimivat hyvin. Miehistä saadaan persoonattomia alussa, kun kaikilla on samanlaiset uniformut. Mutta jokaisesta kuoriutuu oma persoonansa, kun vaatteet muuttuvat. Teemu sanoi seuranneensa harjoituksissa eri tanssijoiden persoonia, ja sekin vaikutti pukusuunnitteluun. Iho tunkee vaatteista ulos, kun saumat ovat auki. Pukusuunnittelu (ja veikkaan että pätee myös moneen muuhunkin) on varsin luova ja orgaaninen prosessi, ja ei aina tiedä mihin se johtaa. Shieldin suojan läpi tunkee ihmisen iho.

Yleisöltä tuli mielenkiintoisia kommentteja ja kysymyksiä. Yksi sanoi että aluksi kaikki näyttivät olevan samankokoisia ja –pituisia, mutta kun esitys jatkui, niin ei asia ollutkaan niin lainkaan. Kunttu kommentoi tähän, että se oli osittain valosuunnittelun ansiota. Esityksessä on osa myös inspiraatiota, mutta jonkunlaiset raamit ovat olemassa. Tosin se alkukävely on muuttumatonta; siinä ei improvisoida. Kunttu kertoi myös aloittaneensa valosuunnittelun jo paljon ennen kuin näki kenenkään tanssivan. Isompien linjojen vetäminen alkaa siis tosi aikaisin. Jussi Nousiainen sanoi että ”mitä enemmän näkyy lattiaa, sen helpompi on tanssia”.

Vanhempi mies (joka sanoi olevansa koreografi) halusi kysyä  onko moderni tanssi turvassa/suojassa verrattuna klassiseen balettiin. Tästä tulikin aika pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu. Mies sanoi suoraan ettei ymmärtänyt tätä teosta (tai ilmeisesti ei muutenkaan modernia tanssia). Harmikseni piti poistua tässä vaiheessa, kun bussi Tampereelle oli lähdössä. Olisin kovasti halunnut kysyä miten se pitkätukkaisten miesten tukanaukaisu vaikutti, että inspiriko se Saarista ottamaan mukaan pitkät tukat teokseen, vai valittiinko heidät mukaan pitkien hiusten vuoksi. Koska se oli oikeasti aika vaikuttava kohta miten niitä pitkiä hiuksia hyödynnettiin. Ehkä joskus saan tilaisuuden kysyä tätä.

Mainitaan vielä erinomaiset tanssijatkin: Janne Aspvik, Ima Iduozee, Leo Kirjonen, Saku Koistinen, Mikko Lampinen, Pekka Louhio,  Jussi Nousiainen ja David Scarantino. Isot aplodit koko porukalle, olitte aivan mahtavia!

Valtavan upea ilta, ja olin ihan mykistynyt kyllä tästä musiikin, tanssin, valojen ja pukujen yhteensopivuudesta. Paikalla tuntui olevan kovin paljon tanssijoita ja muita taiteilijoita, ja katsomon fiiliskin oli ihan kuin Lontoon esityksissä.  Morphed on mahdollista nähdä myös Tampere-talossa 21.9. eli kannattaa ehdottomasti mennä paikalle!



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Paneelikeskustelukuvien copyright minä itse
tanssikuvien copyright Heikku Tuuli, paitsi niistä keskimmäinen Mikki Kunttu.

Kaksi naista ja meri / Lahden kaupunginteatteri 8.5.2015

Olen aina ollut suuri Tove Janssonin töiden ystävä, joten oli itsestäänselvyys mennä katsomaan Lahden kaupunginteatteriin Kaksi naista jameri esitystä. Tove Janssonista ja Tuulikki Pietilästä kertova pieni ja intiimi näytelmä kertoo tarinan kirjailija ja kuvittaja Marin ja taidegraafikko Jonnan kautta. Nämä kaksi vanhempaa naista asuvat vierekkäisissä asunnoissa, mitä yhdistää ullakkokäytävä.

Jonna on hieman äijämäinen joka huolehtii Marin lääkkeistä ja kaikesta muustakin. Mari on hieman avuttoman ja hitaan oloinen, sellainen jahkailijatyyppi. Vähän neuroottinenkin ja sellainen joka haluaa varmistaa kaikki moneen kertaan. Mutta lapsellinen, innostuva ja utelias. Jonna on aikaansaavempi ja hieman turhautuu hetkittäin toisen hitauteen ja päättämättömyyteen. Vakavahenkinen työnarkomaani ja komenteluun taipuvainen.

Näytelmässä oli paljon herkullisia yksityiskohtia ja kohtauksia. Esimerkiksi naisten Amerikanreissu kaikkine värikkäine tyyppeineen on mainiota teatteria. Klovharu on pienoismallina ja sitten oikeanakin.

Roolitukset on aika kohdallaan. Eeva-Kirsti Komulainen on homssuinen ja kampausta myöten tovemainen. Ritva Sorvali topakka ja tuuliviirimäisempi. Hetkittäin molemmat sortuvat lievään ylinäyttelemiseen. Saana Hyvärinen taipui moneksi: amerikkalaiseksi siivoojaksi, nuoreksi taiteilijaksi joka on Jonnan oppilas ja myös Helgaksi, joka on ollut suuri Marin äidin fani.  Aki Raiskio veti myös taitavasti nukketeatteritaitelija Wladyslawin roolin (”ettei kadottaisi kallista uteliaisuuttaan, silloin antaisi itsensä kuolla”). Myös hissipoika Albert (liki 80 v) ja Marin veli Tom syttyvät eloon Raiskion käsittelyssä. Näyttämöllä piipahtaa myös hieman hidassoutuinen Johannes (Marin vanha heila), joka tulee Klovharuun kylään tai tekeekin sitenkin oharit  - ja toimii muuten Nuuskamuikkusen esikuvana.

Esityksessä hyödynnettiin videokuvausta (Tuulikki Pietilähän harrasti aktiivista kaitafilmikuvausta kymmenien vuosien ajan) ja sorminukkenäytteleminen pienoismallikulisseissa oli mainiota. Musiikin käyttö oli esimerkillistä; kummassakin näytöksessä oli oma tunnusmusiikkinsa.

Näyttämömiehet olivat myös sopivasti pukeutuneita, aina kulloisenkin kohtauksen vaatimalla tavalla (Klovharussa kun ollaan niin kalastusasuissa, ja Amerikassa ollessaan cowboyhatuissa).

Tove Janssonin kymmeneen novelliin perustuva teos on Pipsa Longan suomentama ja dramatisoima. Saana Lavaste ohjasi. Siitä on tosi paljon aikaa kun olen Janssonin aikuiskirjoja lukenut, mutta muistan tykänneeni niistä kovasti. 

Jotenkin tämä esitys on hieman liian pitkä (2,5 h) ja tasapaksu kohotakseen samalle tasolle novellien kanssa. Ihan peruskiva, mutta ei mitenkään säväyttävä. Kannatti silti ehdottomasti mennä katsomaan, koska kyllä siinä oli jotain oleellista tavoitettu päähenkilöistä.


Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla

Kuvien copyright Lauri Rotko

Zirkkeli / Tanssiteatteri ERI 6.5.2015

Turkulaisen Tanssiteatteri ERI:n Zirkkeli on ehkä hauskin tanssiesitys mitä olen koskaan milloinkaan nähnyt. Kuusi tanssijaa (3 miestä, 3 naista) sekä Jouko Enkelnotko (Seinäjoen kaupunginteatterin Dance of the Vampires-Herbert!) joka lauloi, juonsi ja osallistui kovasti esitykseen muutenkin. Ratkiriemukasta, taitavaa ja ah, niin viihdyttävää!

Esitys alkaa tanssijoiden yhteisesityksellä, ja Joukon Silkkiä vaan -laululla. Lyhyitä sketsimäisiä esityksiä, joissa kokoonpanot vaihtelevat. On siamialaisia kaksosia (miten voi tanssia ollessaan toisessa niin kiinni?), Trio Woltti jotka esittävät trapetsinumeron lattialla maaten (aivan mielettömän hienosti toteutettu), Irja-humppaa ja ties vaikka mitä. Jouko osaa soittaa myös ukuleleä (ja laulaa samalla Are you lonesome tonight)!

Eeva Soini ja Juanjo Torres vetivät hienon duettotanssin sykkivien sydäntensä kanssa. Sydämet ovat narujen päissä ja siitä saadaan hienoa koreografiaa aikaan. Tanssija (Eeva Soini) vedetään uusiksi ”olet sen arvoinen”, jolloin tästä tulee kamala blondin irvikuva. Winner takes it all, ja nainen joutuu käärityksi kelmuun.

Toinen puoliaika alkaa puoliverholla, jonka takaa näkyy vain tanssivia jalkoja. Hilipatihippa marssimusiikki tahdittaa jalkojen vauhdikasta poljentoa. Kolme kääpiötä vetää tynkäjaloillaan varsinaisen show’n. Ja soittavat miniflyygeliä. Lisäinstrumenttejä raastin & lusikka, sekä kattilankansi & veitsi diskokompilla ja Jouko narisee Elämän valttikortit. Pianistikääpiö vetää kokaiinia (?) ja muuttuu tatuoiduksi fakiiriksi joka alkaa valssaamaan. Hallusinoidessa parrakas nainen taluttaa isoa haukea ja muita kiinnostavia hallusinointeja. Munaa kantava tyyppi ja kaulassa silmukka. Lopuksi hälle heitetään naru sivusta. Jouko palaa laulamaan Suklaasydäntä. 

Meno äityy niin villiksi välillä ettei katsoja meinaa pysyä perässä. Sumopainihenkisiä kuvioita, Frederikin Harva meistä on rautaa. Eri eläinurokset käyvät valtataisteluita, nainen kaulapannassa esittää taikatemppuja. Merenneitotrio viettelee ja miesseireenit ajetaan ruoskalla pois. Jouko laulaa Tuiki tuiki tähtönen (eri tyyleillä), kun käteen jää vain pyrstö.

Kuuden henkilön prinsessatanssit tylleineen ja kruunuineen. Yleisö saa liittyä mukaan tanssimaan (ja suurin osa liittyy) Abban Dancing Queeniä ja uudelleen Elämän valttikortteja.

Aivan loistavan muuntautumiskykyisiä tanssijoita, jo mainittujen lisäksi myös Toni Laakkonen, Tiina Lindfors, Lasse Sairela ja Greta Sandon.

Ilta on mainio yhdistelmä kabareemaista sirkustouhua, komeaa tanssia ja viihdyttävää show’ta. Harmikseni tämä taisi olla toisiksiviimeinen esitys, joten ei voi edes kauheasti usuttaa ihmisiä katsomaan. Mutta jatkossa haluan nähdä lisää ERIn esityksiä!

Samalla reissulla pääsin tutustumaan mahtavaan Cafe Voltaireen, joka on toiminut jo muutaman vuoden ajan kulman takana ERI:stä. Ranskalaishenkisessä paikassa oli erinomainen tarjoilu ja suussa sulavat herkut. Suosittelen erittäin lämpimästi jos Turussa päin poikkeatte.


Kuvien copyright Matti Kivekäs

Bloggariklubi / Kansallisteatteri 4.5.2015

Sähköpostilaatikkoon tupsahti joskus huhtikuussa mieluisa kutsu; Kansallisteatterin Lavaklubille kirja & teatteribloggarien ensimmäiseen illanviettoon. Sinne siis!

Ilta oli tosi kiva ja kiinnostava. Monta kirjailijaa lavalla haastateltavana, erinomaista syötävää ja hyvää viiniä. Sekä uusien kiinnostavien blogistien tapaamista. Ja yhden "vanhan tutunkin" eli Linnean Kujerruksia -blogista. Livenä ei oltu vielä ennen tavattu, mutta somessa viesteilty paljonkin. Kiva oli nähdä ihan oikeastikin (extrakiitos vielä kun pidit seuraa Kymppikirjastossa odottaessani bussia).

Bloggariklubi järkättiin nyt siis ensimmäistä, mutta ei toivon mukaan viimeistä, kertaa. Valtaosa paikallaolleista bloggareistakin olivat kirjallisuuteen keskittyviä. Illan ohjelmisto oli mielenkiintoinen, eikä sitä teatteria oltu mitenkään unohdettu. Kansiksen johtaja Mika Myllyaho toivotti yleisön tervetulleeksi pohtimalla teatterin ohjelmiston laadintaa. Lähtökohtaisesti pitäisi pohtia mistä pitää puhua tänä päivänä, ja laatia ohjelmistoa siltä kantilta. (Suomalaisen) kulttuurin ylläpitäminen on tärkeää, ja siksikin Nummisuutarit on esillä aina jossain muodossa säännöllisin väliajoin. Saksalaiset esittävät jatkuvasti Schilleriä, britit Shakespearea...

Ensimmäinen vieras oli kirjailija Riina Katajavuori, jota Myllyaho haastatteli. Aiheena tietenkin Katajavuoren tuoreehkosta kirjasta Wenla Männistö lavalle sovitettu näytelmä Alli Jukolan tarina. En ole Katajavuorelta lukenut muuta kun esikoisromaanin Hevikimmat (1999) joka iski oikeinkin hyvin... (lievää omakohtaisuutta kenties). No, pohdinnassa oli onko helpompaa tehdä näytelmää kirjasta vai suoraan näytelmäksi kirjoitetusta tekstistä. Vastausta tähän ei osannut sanoa kumpikaan. Katajavuori oli yllättynyt että kirjasta saatiin monologi teatterin lavalle, vaikka tekeillä oleva radiokuunnelmassa on 14 eri roolia! Myllyahon mielestä näytelmäksi muokkaamisessa joutuu väkisinkin tekemään hallaa tekstille. Mutta se oli ainakin plussaa että kirjassa olevista laulun sanoista oli tehty lauluja lavalle. 

Kustannustoimittaja Timo Ernamo Johnny Knigasta haastatteli ruotsalaista kriminologi ja kirjailija Christopher Carlssonia, joka oli Suomessa markkinoimassa toista Leo Junker -dekkariaan Ääret. Seuraavana päivänä oli erikoinen kirjan PR-tapahtuma, joka pidettin Sörkan vankilassa Helsingissä. Mies oli suulas, hauska ja vauhdikas haastateltava, joka puhui vielä erinomaista englantiakin.

Pauliina Susi on kirjoittanut uuden kirjan Takaikkuna, jossa aiheena kyberturvallisuus ja nettistalkkaus. Aihe on erittäin ajankohtainen ja kirja vaikutti muutenkin kiinnostavalta. Keskustelun lopputulemana todettiin että turvallisin paikka salasanoille on lapulla läppärin alla :-)

Takaisin teatterin maailmaan kun dramaturgi/suomentaja/ohjaaja Minna Leino ja näyttelijä/professori Hannu-Pekka Björkman keskustelivat ja lukivat myös pienen dialogin pätkän syksyllä Kansallisteatterissa kantaesitettävästä Martin Crimpin Onnellisuuden Tasavallasta. Näytelmä on kolmiosainen ja vertautuu Danten Jumalaiseen Näytelmään. Ensimmäinen osa on perheen tuho, toinen keskittyy yksilönvapauteen ja kolmannessa ollaan onnellisuuden tasavallassa. Tarkoituksena on mennä syvemmin tämän ajan analyysiin, tutkitaan ei pelkästään ihmistä vaan myös suhdetta maailmankaikkeuteen.

Crimpiä on verrattu niin Samuel Beckettiin, Eugene Ionescon ja Harold Pinteriin, eli taatusti tutustumisen arvoinen näytelmäkirjailija. Tätä In the Republic of Happiness:ia esitettiin Lontoon Royal Courtissa 2012 ja Leino kertoi ehtineensä viimeiseen esitykseen katsomaan. Syyskuussa siis Kansikseen katsomaan!

Kirjan ja teatterin yhdistämisteema jatkui seuraavaksi kun näytelmäkirjailija ja ohjaaja Saara Turunen on kertomassa esikoiskirjastaan Rakkaudenhirviö. Omakohtaisia kokemuksia käsittelevä kasvutarina vaikuttaa näin teatterinystävän mielestä kiinnostavalta.

Harmillisesti JP Koskinen ja Elina Hirvonen olivat viimeisellä paikalla. Harmillisesti siksi koska aika loppui kesken ja kirjojensa esittely ja toistensa haastattelut jäivät ihan torsoiksi. Yleisöllä alkoi olla jo kiire siirtyä Willensaunan puolelle katsomaan illan esitystä. Mutta Koskisen uusin Kuinka sydän pysäytetään vaikutti myös kiinnostavalta (sotateemaa liippaavat kiinnostavat aina). Ja oliko kirjan nimi enne, koska Hirvosen tuorein on nimeltään Kun aika loppuu.

Todella mukava ilta, mutta ainoana miinuksena liian lyhyt aika tai vaihtoehtoisesti liian runsas ohjelma. Hieman vähemmän esiintyjiä ensi kerralla siis. Olisin halunnut tutustua/jutella lisää myös muiden bloggarien kanssa. Teatteri ja kirjallisuus olivat molemmat hyvin esillä, ja sitä arvostin kovasti. Onneksi Suomessa riitää kiinnostavia näytelmäkirjailijoita, dramaturgeja, kääntäjiä, kirjailijoita joiden teoksista tehdään näytelmiä ja muita teatteriin liittyviä ihmisiä.

Lavaklubilta Willensaunaan niin esiintyjät kuin osallistujatkin siirtyivät katsomaan Alli Jukolan Tarinaa, josta sitten kirjoitan erikseen. Esitystä pääsin seuraamaan maestro Riina Katajavuoren vierellä :-)

Lämmin kiitos Kansallisteatteri ja kaikki kustantamot ja esiintyjät! 

Alli Jukolan tarina / Kansallisteatteri 4.5.2015

En ole lukenut Riina Katajavuoren romaania Wenla Männistö, mihin tämä Alli Jukolan tarina perustuu. Modernisoitu versio Kiven Seitsemästä Veljeksestä, mutta kerrottuna veljesten äidin Alli Jukolan näkökulmasta. Tai hänen suullaan oikeastaan, koska Paula Siimes vetää monologina koko hoidon.

Näytelmässä Alli kertoo poikiensa (ja samalla omansa) ja perheensä tarinan. Eri isien pojat muodostavat sekalaisen suurperheen, mitä Alli koittaa luotsata parhaan kykynsä mukaan. Jusa, Tommi ja Aapo ovat Juho Jukolan poikia, Simppa taas Tumelosta (mies jostain Afrikan maasta). Allin kolmas mies Ben oli didgeridoon soittaja Englannista, ja hänen mukanaan talouteen tulivat Late (Lowri) ja Timi (Tim). Yhteinen lapsikin syntyi eli Eppu. Illan mittaan kuulimme poikien lapsuudesta ja elämästä.  Kuinka töllö toimi perheen leiritulena.  

Alli oli ennen kuolemaansa siis seitsemän pojan yh-äiti. Verovirastossa töissä oleva Alli koitti luovia arjen karikoista ja selviytyä lasten ja teinien kanssa. Alli katsoo taivaasta miten pojat selviävät elämästä ja törttöilyistään. Kasvain vei mennessään, ja jätti pojat yksikseen. Alli suree kuinka on niin paljon asioita mitä ei muista poikien lapsuudesta.

Paula Siimes on raikas ja rempseä esiintyjä, ja jotenkin tässä Mika Myllyahon ohjaamassa monologissa on ravoitettu Aleksis Kiven henkeä, ja paikoitellen kieltäkin. Myllyaho on myös lavastanut ja toiminut toisena dramatisoijana (toinen oli Taina West). Vaikka kyseessä on monologi, niin muusikko Samuli Laiho on mukana aika aktiivisesti. Niin soittamassa kuin muutenkin mukana.

Alli kysyykin: missä vaiheessa elämä on valmis? Sepäs onkin aika hyvä ydinkysymys koko näytelmässä. Mutta onneksi elämä kantaa.

Taustakankaalla oleva sukupuu auttaa hahmottamaan aluksi hieman sekavaa perhesoppaa.

Oikein kiva pieni näytelmä (kesti noin tunnin), jota en olisi varmaan mennyt katsomaan ilman bloggariklubin illanviettoa. 


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Tuomo Manninen