Dracula / Åbo Svenska Teater 23.9.2022

Bram Stokerin kirjoittama Dracula on klassikko niin kirjana, elokuvissa kuin populaarikulttuurissa yleisemminkin. Mutta musikaalin sankarina häntä ei ole kovin usein nähty, ainakaan Suomessa.  Maailmalla on saatu kokea Frank Wildhornin parikymmentä vuotta sitten säveltämä teos, useanakin versiona. Mutta tämä Åbo Svenska Teaternin versio on ihan omansa, Susanna Airaksinen vastaa ohjauksen lisäksi käsikirjoituksesta ja Kari Mäkiranta sävellyksestä, äänisuunnittelun ja kapellimestariuden lisäksi. Ihan omaa tuotantoa siis, upeaa! Kotimaisia musikaaleja ei ole koskaan liikaa.

Tarinahan on se Stokerin perustuttu: nuori juristi Jonathan Harker (Aaro Wichmann) lähtee bisneksiä hoitamaan kaukaiseen Transsylvaniaan salaperäisen kreivi Draculan (Riko Eklundh) luo, jättäen nuoren vaimonsa Minan (Anna Victoria Eriksson) yksin kotiin Lontooseen, romaania kirjoittamaan. Kauhulinnassa odottaa viilipyttymäinen ja hienostunut isäntä, kolme janoista viettelijätärtä (Julia Korander, Stella Laine ja Sofia Törnqvist), kolkko linna ja mieltä järisyttävät kokemukset. Mina kaipailee kotona miestään, ja seurustelee mm. ystävänsä Lucyn (Tuuli Heinonen) kanssa. Tapahtumat eskaloituvat, Dracula saapuu Lontooseen jne, kyllähän te kaikki tiedätte. Juonellisesti ei siis pyörää ole keksitty uudelleen, ja miksipä pitäisikään koska se on niin toimiva. 

Edellämainittujen lisäksi ÅST:n lavalla nähdään lääkäri Seward (Samuel Karlsson) joka pyörittää hourulaa. Siellä potilaana on muuan outo heppu Renfield (Julia Korander) joka tykkää hyönteisistä... Lucyn poikaystävä/kosijakolmikkoa täydentää Sewardin lisäksi Holmwood (Ingemar Raukola) ja Morris (Heidi Aho/Iiro Heikkilä). Ja kun hommat menevät persiilleen, kutsutaan Van Helsing (Jerry Wahlforss) - joka suorastaan liitää apuun! Tämän manaamiskuviot kitaroineen ovat kyllä vertaansa vailla.

Porukka on lavalla aivan mainio, vaihdellen roolista toiseen. Sillä tokihan Draculan laivamatka Transsylvaniasta Lontooseen tarvitsee hersyvän hauskan merikohtauksen merimiehineen ("sillinhajuista pelleporukkaa"). On nunnia, sairaanhoitajaa, jne. Näyttelijätyö on kyllä erinomaista ja miten muuntautumiskykyinen tämä sakki on. Eklundhin Dracula on suomenruotsalaisuutta tihkuva, elegantti herrasmies, joka liikkuu aavemaisen hiljaa, vain korkojen kopistessa aina kun hän niin valitsee. Ah mikä charmi ja karisma! Draculan sivistyneisyys on käsin kosketeltavaa, jos nyt moukkamaista tapaa juoda verta ihmisistä ei lasketa. Ja nähdään me yksi hepulikin muuten niin tyynen miehen käytöksessä.

Ylipäätään koko Dracula on loistava esitys. Se on visuaalisesti kaunis, se on hauska ja viihdyttävä, se on esitys joka yllättää moneen kertaan. Ja tottakai, vähän pelottavakin, kuten kuuluukin. Anders Karls vastaa lavastuksesta, jossa on paljon kiinnostavia elementtejä. Metallihäkkyrä muuntuu nopeasti mielisairaalasta Draculan linnaksi. Taitava valosuunnittelu (Antti Niitemaa) luo tunnelmaa, ja varsinkin kun valot osuvat metallihäkkyrään, syntyy erikoisia efektejä.

Tuomas Lampinen osaa pukusuunnitelunsa, totta tosiaan.  Dracula punaisessa popliinitakissaan vain vihjaisee verenimijyyttään. Kaikki muukin on niin tyylikästä. Jopa raskaana oleva naisnäyttelijätär saadaan puvustettua niin hienosti ettei sitä ihan melkein edes erota. Draculan enkelit ovat sopivan tuhmia, punaisissaan tietenkin. Ja Van Helsing sitten, huh mikä könsikäs nahka-asussaan! Glitterin/kimallusten käyttö vaatteissa on sopivan hillittyä. Nam nam mitä silmäkarkkia. Sitä tarjoilee myös Sabina Segerströmin maskeeraus.

Susanna Airaksinen hurmasi minut ÅST:llä muutama vuosi sitten loistavan Jane Eyren kanssa. Tällä kertaa hän on ottanut esitykseen mukaan monien eri tyylilajien lisäksi myös nukketeatteriestetiikkaa ja akrobatiaa. Esimerkiksi hevoskyyti millä Harker matkaa Draculan linnaan - miten upeat hevoset ja sateenvarjopyörät vaunuissa. Ja kallonporauskohtaus varjoteatterina. 

        

Rakastin tekstiä, sitä oli hieman raikastettu ja modernisoitu, vaikka tapahtumat ovatkin 1800-luvulla. On lainattu niin suomalaista kansanperinnettä (Kuu paistaa komeasti, kuollut ajaa keveästi...) kuin Goethea (Iloitse sinä elämä...) Yleisöäkin hieman pelotellaan, mutta aika vähäinen on tämän Draculan kauhuvaikutus. Vade retro, satana! 

Neljähenkinen bändi musisoi Kari Mäkirannan johdolla monipuolisen taitavasti lavan takaosassa. Hieman erikoisempiakin soittimia osaavat mokomat taiturit soittaa, esimerkkeinä udu, darbuka ja yabahar! Musiikki vaihtaa tyylilajista toiseen nopeammin kun katsoja ehtii sanoa verikekkerit.

Ruotsinkieltä ei kannata pelätä, sillä tekstitys kulkee kätevästi näyttämön yläosassa ja katsomon sivuissa. Lisäksi mainitsen että esitys missä käytetään moottorisahaa lavalla ei ole koskaan huono! Nitojasta puhumattakaan! Eihän tämä niin kovin pelottava esitys ole, eikä tarvitsekaan olla. Pituutta on reilusti (2 h 45 min), mutta en kyllä tiedä mistä olisin lähtenyt karsimaan tai tiivistämäänkään. 

ÅST:n Dracula oli sellainen mitä odotin kovasti, eikö tarvinnut pettyä. Syksyn parhaimmistoa ja ehdottomasti uusintakatselun ansainnut. Mainittakoon vielä että koko teatteri on sonnustautunut parhaim... hurmeisimpiinsa ja kahvilankin tarjoilut mukailevat teemaa herkullisesti. Ihan must see sekä musikaalien, Draculan että ihan vaan viihdyttävän esityksen ystäville. Esitykset jatkuvat huhtikuun loppupuolelle niin että hitaammatkin ehtivät mukaan. 

Kuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Come From Away / Tampereen työväen teatteri 21.9.2022

Ah ja voih miten ihanaa! Taas kerran Samuel Harjanne näyttää meille närhen munat, ja sen miten hyviä musiikkiteatteri- ja musikaaliesityksiä tehdään. Olikin jo kolmas täysosuma tälle syksylle (HKT:n Priscilla ja  Tampereen teatterin Anastasia ne kaksi aiempaa). Ja siinä missä nuo kaksi ovat massiivisia, näyttäviä ja täysiverisiä ison mittakaavan musikaaleja, on TTT:n Come From Away pienempi, kotikutoisempi ja kotoisempi esitys. Vaikka se vedetään Työviksen suurella näyttämöllä ja vaikka siinä on paljon porukkaa ja iso meininki, niin se on sellainen intiimimpi, pieni suuri musikaali. Ja ehkä juuri siksi niin tavattoman upea, tunteisiin menevä ja oikeastaan aika täydellinen elämys.

Kävin katsomassa tämän Lontoossa muutama vuosi sitten, tietämättä aiheesta mitään. Mutta kun tuttu suositteli, oli luppoaikaa ja lippuja sai. Esitys pyyhkäisi energiallaan ja koskettavuudellaan jalat alta kertaheitolla. Olikin aika upea uutinen että se tulisi Suomeenkin. Tosin iso-K viivästytti ensi-iltaa aika tavalla, mutta ehkä hyvää kannattaa odottaa. Kyllä!

Come From Away ammentaa aiheensa ikävästä tapahtumasta eli syyskuun 2001 terrori-iskuista. Tosin tämä toimii vain siellä taustalla, mutta on jatkuvasti läsnä ihmisten elämässä ja toimissa. Koko Pohjois-Amerikan ilmaliikenne meni poikkeustilaan ja sadat ilmassa olevat koneet piti ohjata johonkin. Yksi näistä hätälaskupaikoista oli syrjäisellä Newfoundlandilla sijaitseva Ganderin kaupunki. Yhtäkkiä 7000 ihmisen paikkakunnalle pölähti kymmeniä lentokoneita ja tuhansia ihmisiä. Eri puolilta maailmaa, kuka minnekin menossa. 

Tieto ei kulkenut (hei, vuonna 2001 ei kännyköitä tai nettiyhteyksiä ollut saatavilla ihan joka tyypillä) ja sitä ei turvallisuussyistä haluttu kauheasti jakaakaan aluksi. Koko maailma oli hetkellisesti sekaisin. Mutta johonkin tämä ihmisjoukko piti majoittaa, ruokkia, auttaa ottamaan yhteyttä omaisiin ja läheisiin, pitää mielialoja yllä ja pitää ihmisiä hengissä. Come From Away kertoo tästä muutaman päivän ajanjaksosta, kun muualta tulleet valtasivat pikkupaikkakunnan ja jättivät pysyvän jäljen kaikkiin.

Irene Sankoff ja David Hein ovat sekä kirjoittaneet että säveltäneet kaiken, ja aika mainiota työtä ovat tehneetkin. Ihan syystäkin tätä on palkittu ja ylistetty. Monella esityksen henkilöillä on vastineensa todellisuudessa ja kiitos käsiohjelman saamme tutustua "esikuviin" tarkemmin. Musiikki on irkkupoljentoista kansanmusiikkia, ensitahdeista asti mukaansatempaavaa ja vauhdikasta. Aivan huikea 8-henkinen livebändi musisoi puun alla lavan takaosassa, mutta onneksi esillä eikä piilotettuna mihinkään kulisseihin. Välillä sieltä tempaudutaan mukaan vauhdikkaasti esitykseen enemmänkin. Huippumeininki! 

Esityksen ensemble on huippulahjakas porukka, joka koostuu sekä talon omista, vahvoista musiikalisista esiintyjistä ja upeista vierailijoista. Kaikki tekevät ison tukun rooleja ja niistä toiseen vaihdetaan lennokkaasti ja pienin vaate- ja asustemuutoksin. Meillä on iso joukko Ganderin asukkaita, ja sitten taas niitä "muualta tulleita". Vierailijoista Nina Tapion koskettava rooli kapteenina jää mieleen, kuten myös Kaija Kärkisen lämminhenkinen Beulah, muonitusporukan aatelia. Jonna Järnefelt on hieman neuroottinen Diane joka kokee yllättävän yhteyden. Jerry Wahlforss sujahtaa hienosti useammankin etnisen vähemmistön edustajan nahkoihin taidokkaasti, kuten tekee myös Matti Leino (mikä tyrmäävä kapteeni Bristol!). Hieno vierailijaviisikko tämä! 

Teatterin omasta väestä Jari Leppänen on mainio kaupunginisä (useammankin itse asiassa), Hiski Vihertörmä totuttuun tapaansa lahjakas joka roolissa, Petra Karjalainen aivan huikea palomiespojastaan huolestuneena äitinä, Heidi Kiviharju eläinsuojeluihmisenä ja Pihla Pohjolainen toimittajadebytanttina joka kasvaa rooliinsa. Ensemblen täydentää Saska Pulkkinen nörtähtävänä innostujana ja Mika Honkanen jäykkäilevänä brittinä. Tämä on myös siitä kiva esitys että kukaan ei varsinaisesti ole pääroolissa, vaan nimenomaan kaikki ovat yhtä tärkeitä, jokainen omalla tavallaan. Miten upeaa ja saumatonta yhteistyötä kyllä. Nautinto katsoa ja kuunnella.

Reina Lounatvuori vastaa tekstin ja Hanna Kaila laulujen suomennoksista. Toimivaa ja sujuvaa. Mirva Mäkisen vauhdikkaat koreografiat siivittävät joukkokohtauksia. Ja joukkokohtaukset, ne ovat tämän esityksen hienoutta myös. Tarkalleen mietittyjä ja vaikka väkeä on paljon, ja tempo kiivas, niin sähläämisen tuntu on vältetty. Kaikki toimii kuin rasvattu kone. Vähän välillä hengästyttää katsomossakin, mutta onneksi mukana on myös riputeltuja suvantokohtia että saa huilata. 

Tämä on myös hyvin tunteisiin käyvä esitys, eli nenäliinoja kannattaa varata reilusti mukaan. Mulla oli ainakin tunteet pinnassa heti alusta asti, ihan loppukiitoksiin asti. Se yhteenpuhaltamisen tunne, toisista välittäminen, sympatia ja empatia, näiden hahmojen keskinäiset välit, toisten hyväksyminen ja ennakkoluulojen voittaminen. Suuria ja tärkeitä teemoja. Vaikka maailmalla myllertää ja kunkin henkilön sisimmässä myös, niin pyyteetön auttamisenhalu ja lähimmäisenrakkaus voittaa.

Erikoismaininta napakasta kestosta. Ensi-illassa kaksi tuntia, ja ilman väliaikaa. Mutta väliaika olisi poikkaissut flow'n ja sitä ei todellakaan kaipaa yhtään. Erinomainen ratkaisu tekijöiltä tämä.

Tämä musikaali ei kikkaile koreilla lavasteilla tai vilkkuvilla värivaloilla, eikä millään muullakaan. Maanläheinen ja juureva, ne ovat oikeammat termit. Erkki Saarasen lavastus on aika pelkistetty. Eriparisia tuoleja on paljon ja niistä muodostuu niin lentokone, baarin kalustus kuin majoitustilatkin. Puupaneloinnit, pylväät, kiviseinät ja valoilla tehty iso Newfoundlandin kartta seinällä luo paikallisen maalaistunnelman. Näyttämön pyöröä hyödynnetään hyvin, hillitysti. 

Marjaana Mutasen pukusuunnittelu on arkisen näköistä eli tämmöisiä vaatteita nyt ihmiset vuonna 2001 pitivät. Ganderilaisilla farkkua ja ruutupaitaa, lennoilla tulevilla vähän kaikenlaista. Arkista - ja sitten on esimerkiksi sydänkirurgien viihdytysjoukot ja erilaisia uniformuja myös. Eero Auvisen valot ja Jarkko Tuohimaan äänet ovat balanssissa, eivät itsetarkoitus. 

Pienten ihmisten tarinat on se juttu, ja miten ne kytkeytyvät suurempaan kuvaan. Tässä porukassa on nergiaa uuden Olkiluodon verran. Soittajat tukevat hienosti lavan tapahtumia. Niin monta koskettavaa kohtaamista, niin monta tarinaa ja kohtaloa. Lähimmäisenrakkaus ja toivo jäävät päällimmäisinä mieleen.

Come From Away on todellinen helmi, henkisesti kokoaan suurempi musikaali ja ehkä siksi syksyn koskettavin ja hienoin esitys. Tätä ei todellakaan kannata missata syksyn esitystarjonnasta.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Paljon melua pizzasta / Tampereen työväen teatteri 13.9.2022

Koska se tämä ihminen oppisi ettei farssit ole mua varten? No ei näemmä vieläkään. Ajattelin kuitenkin että koska yksi suosikkiteatterintekijöistäni eli Tuomas Parkkinen on mukana, niin annan TTT:n Paljon melua pizzasta - hupailulle mahdollisuuden. Mutta ei ja voi, ei iskenyt tämä tällä kertaa. Vaan katsotaanpas tarkemmin...

Alunperin Carlo Goldonin näytelmä La Baruffe Chiozzotte (vuodelta 1792) on toiminut tässä Parkkisen innoittajana, mutta sieltä Suomen oloihin soviteltuna. Alunperin venetsialaiseen kalastajakylään sijoittuva komedia on siirretty Haminaan ja kertookin nyt pizzan rantautumisesta Suomeen (kalastajaryhmien kiistelyiden sijaan). 

Hirveän paljon erilaisia sekoboltsityyppejä jotka huutaa ja huitoo ja häslää. Välillä laulaa lurautellaan Jussi Vahvaselän sovittamia italoiskelmiä (tämä onkin varmaan esityksen parasta antia), ja sitten taas palataan Haminan toreille ja turuille möykkäämään. Henkilöhahmot ovat karikatyyrimäisiä ja groteskejakin. Välillä suupielet nousevat hymyyn katsomossakin, mutta aika vahvasti tunnen myötähäpeää, että kaikkea sitä joutuu teatterilaiset tekemäänkin henkensä pitimiksi. 

Marjatta Kuivaston pastellimainen Haminan lavastus vinksahtaneine rakennuksineen on söpö. Leena Rintalan näyttävät puvut ja varsinkin Pepina Granholmin hieman överit kampaukset ja maskeeraus täydentävät 60-lukulaisen näyttämökuvan. 

Lavalla nähdään junttimeininkiä, diivoja, kaksi taistelevaa sukua, lipevän ällö pizzamies Risto (Tom Lindholm), tappelevia naisia (varsinkin Miia Selin ja Heidi Kiviharju kunnostautuvat tällä osastolla), nuoria lemmenpareja, mustasukkaisuutta ja vaikka mitä. Sitten toki kunnon Commedia dell'Arten hengessä muualta tullut tuomari (Pentti Helin) ja tämän pystyynkuollut rikosoikeuden palvelijansa (Jyrki Mänttäri). Jari Leppänen väläyttelee taas monipuolisia muusikon kykyjään, arvostan! Ja Inke Koskinen on kaikkien miesten päät pyörälle saava Marianni, tuo bimbojen bimbo. Onhan tässä mukana Työviksen parhaat voimat, eipä sillä!

Säätöä ja kohellusta on, ja ylinäyttelemistä, hahmojen piirteiden äärimmilleen venyttämistä. Välillä mieleen pujahtaa Shakespearen ja Molieren komediat, sen kielellisen iloittelun ja solvaustulvan innoittamana kenties. Jotenkin tämä on tehty koheltaen ja kieli poskessa, ja vaikka tiedän miten haastavaa kunnon komedian tekeminen on, ja miten vaikeaa saada se näyttämään näin "helpolta"... silti en jaksa innostua nyt kauheasti. 

Onhan tässä hauskaa sanailua ja sellaista, pikkutuhmuuksia ja nokkeluuksia, mutta myös tyhjäkäyntiä (vaikka kierroksia onkin). Saamme pienen vilauksen siihen millainen sääntö-Suomi oli ja millainen junttimeno ravintolakulttuurissa oli siihen maailmanaikaan kun pizza tänne rantautui. 

Varsinainen hömppäesitys, ja en tiedä jäikö tästä pizzamainen ähky vai närästys. Työviksellä on tänä syksynä niin monipuolinen ohjelmistokattaus, että miettisin parikin kertaa onko kreisikomedia hippusella oreganoa sinun juttusi. Loppu on suht onnellinen kuitenkin, ja ehkä tähän päivään tarvitaan kevyttä viihdettä ja eskapismia. Pikkujouluesityksenä ja parin boolilasin jälkeen varmaan passeli?

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Momentum 1900 / Tampereen työväen teatteri 7.9.2022

Kyllä pirkanmaalaisia nyt hemmotellaan - jo toinen "suurmusikaali" ensi-illassa viikon sisään! Ja jos kohta sana "suur" siinä musikaalin edessä minua vähän ärsyttääkin, (koska sitä käyttävät markkinoinnissaan liki kaikki teatterit tätä nykyä), niin totta tosiaan: TTT:n tuorein todellakin on sitä. Momentum 1900 on suuri likipitäen kaikilla mittapuilla. Sirkku Peltolan ja Heikki Salon käsikirjoittama teos on mittava satsaus sekä 120-vuotisjuhliaan viettävältä Tampereen työväen teatterilta että musikaalin tekijäjoukolta.

Hyvää kaavaa ei kannata rikkoa, siksipä säveltäjä Eeva Kontu sekä Peltola & Salo voivat minun puolestani jatkaa esitysten tekoa vaikka maailman tappiin. Viita 1949 ja Tytöt 1918 musikaaleista hyvin alkanut yhteistyö saa nyt oivaa jatkoa Momentum 1900 -teoksessa. Vuoteen 1900 sijoittuva esitys tarjoaa monenlaisia teemoja ja näkökulmia, ansiokkaasti yhdistäen niin Suomen ja maailman tapahtumia pienen ihmisen kohtaloihin. Liki kolmetuntinen spektaakkeli oli paikoitellen henkeäsalpaavan nopeatempoista, mutta onneksi siellä on rauhoittavia suvantokohtiakin. 

Peltolan ohjaaman tarinan keskiössä on Pariisin maailmannäyttely ja sinne rakennettava Suomen paviljonki. Tekijät ovat sukeltaneet syvälle historian tutkimukseen ja kaivelleet esille kaikkea mielenkiintoista ja viihdyttävää. Maailmannäyttely oli historiallinen ja veti pariisiin kymmeniä miljoonia vieraita. Suomen paviljonki esitteli Venäjän suuriruhtinaskunnan "takapajulan" upeita taide-elämyksiä ja kulttuuria monipuolisesti, ja suomalaisia palkittiin näyttelyssä runsain mitoin. Todella mielenkiintoiseksi ajankohdaksi vuoden 1900 tekee myös sortovuodet, Suomen nouseva kansallistunto ja itsenäistymishaaveet. Heikki Salon mukaan tämä aika oli ensimmäinen railo työväenliikkeen ja porvariston välillä. Erinomainen valinta ajankohdaksi siis. 

Sen lisäksi että kultakauden taitelijat rakentavat paviljonkia yhdessä pohjanmaalaisten ja helsinkiläisten timpurien kanssa, saamme seurata myös nuoren rakkauden ensiaskelia. Elias (Saska Pulkkinen) on nuori työväenluokkainen timpurisälli, joka on veljensä Kustaan (Jussi-Pekka Parviainen) vanavedessä saanut pestin Pariisiin. Siellä hän tutustuu ja ihastuu herraskaiseen nuoreen neitoseen Vernaan (Emilia Keskivinkka) joka on Grand Tourillaan pysähtynyt Pariisiin kummisetänsä kuvanveistäjä Ville Vallgrenin (Martti Suosalo) hoteisiin. Nuoren lemmen tiellä on Kustaan sekaantuminen  hämärähommiin (jotka liittyvät itänaapuriimme) ja tämän loukkaannuttua, Eliaksen vastuunkanto veljensä toimista. Loppu on varsin dramaattinen, ja yllättäväkin, mutta onneksi ihan lopuksi palataan vielä esityksen alkuun ja kaikki ratkeaa.

Taitelijajoukko on sekä viinaan- että naisiinmenevää, mutta ehditään sitä luomaan upeita teoksiakin. Vallgrenin lisäksi näemme lavalla Albert Edelfeltin (Janne Kallioniemi), Eliel Saarisen (Juha-Matti Koskela) ja Akseli Gallen-Kallelan (Hiski Vihertörmä) sekä Ellen Thesleffin (Pauliina Saarinen) ja Beda Stjernschantzin (Pihla Pohjolainen). Jokaisella oma tärkeä osuutensa niin Paviljongin kuin esityksen rakentumisessa. Suosalon kansansuosio on taattu ja hänen loistava tsaaritulkintansa krapulaisen Edelfeltin unessa on kieltämättä mieleenpainuva esitys. 

Näitä suomalaisia miestaiteilijoita/suurmiehiä kännäämässä on kyllä teatterien lavoilla nähty ihan tarpeeksi, eli kiva että tuli vaihteeksi muutama nainenkin sinne juhlimaan. Kaikki tekevät kyllä hienot roolityöt, ei sillä. Erityisesti Vihertörmän muhkea Gallen-Kallela jäi mieleen, ja Koskelan hiuspörrö. Niin ja Saarisen upea ääni!!

Duunariosastoa johtaa leppoisa Jansson (Mika Honkanen), joka on ottanut nuoren Eliaksen siipiensä suojaan. Tatu Siivonen on aina mainio musiikkipitoisissa esityksissä, kuten myös Santeri Helinheimo Mäntyläkin, nyt molemmat duunareina. Työmiesjoukkoa täydentää Marko Keskitalo. Mutta veljekset Elias ja Kustaa ovat ilman muuta ne päähenkilöt, heillä oli tosi upea duettokin. Jonka nimeä en tiedä, koska käsiohjelmassa ei ollut kappalelistausta lainkaan!

Näyttämöllä nähdään myös mahtipontinen ruhtinas Tenishev (Aimo Räsänen) ja hänen suomalaismyönteinen vaimonsa Maria Tenisheva (Petra Karjalainen). Mainio pariskunta, jotka piipahtavat aina tuomassa Venäjän ja tsaarin ei-niin-positiiviset terveiset. Lisäksi pienessä mutta tärkeissä sivurooleissa kiihkeänä Larissana on Petra Ahola ja Anne-Marie Alaspää katkerana Virginienä (Edelfeltin rakastajatar). Lisäksi loistava kymmenhenkinen ensemble jotka muuntautuvat moniin rooleihin. Erityisen kivaa oli katsoa lavalla ensemblen monenlaisia vartaloita, ei vain aina niitä solakoita! Joukkokohtaukset olivat kyllä mahtavia, ja hienosti ohjattuja. 

Upeat tanssilliset kohtaukset limittyvät esitykseen useissa kohtauksissa, saumattomasti ja sulavasti. Petri Kauppisen koreografiat ovat oleellinen osa visuaalista kokonaisuutta. Välillä mukana oli "lakanoita", sateenvarjoja tai taulunkehyksiä, välillä tanssijat muuntautuivat patsaiksi. Aina yhtä sulavaa ja harmonista. Ja tanssijoiden elävä Liekki-ryijy!

Lavastaja Hannu Lindholm (jonka hienon "50 vuotta lavastajana" juhlanäyttelyn avajaisia vietettiin ennen Momentum 1900 -ensi-iltaa teatterin yläaulassa) on taas kerran loihtinut kauniin lavastuksen. Näyttämön poikki kulkeva silta, Gallen-Kallelan freskot näyttämöä kehystäen, paviljongin sisustus ja moni pieni yksityiskohta. Välillä lavastuselementit ilmaantuvat kuin tyhjästä ja katoavat samalla tavalla.

Vähintäänkin yhtä oleellinen kuin lavastus on videosuunnittelu, josta vastaa Eero Auvinen (kuten valoistakin). Ne luovat Pariisin tähtitaivaan ja kuutamon, maisemat Eiffel-torneineen kaikkineen, nostavat esiin nostalgisia vanhoja valokuvia ja tsaarin palatsin loistoa. Henkeäsalpaavan komeaa! Projisoinnit ja videot sulautuvat yhteen lavastuksen kanssa saumattomasti. Kalle Nytorpin äänisuunnittelu täydentää massiivisen uljaan näyttämökokonaisuuden.

Marjaana Mutanen on hoitanut valtavan työurakan suunnitellessaan niin puvut kuin kampaukset ja maskitkin. Kokonaisuus on todella mittava. Ei voi kun ihmetellä sitä mielikuvituksen lentoa ja tarkkaa tutkimustyötä mitä näiden satojen vaatekertojen luomiseen on mennyt. Erityisesti Gallen-Kallelan viirulliset housut, Stjernschantzin keltainen koristeltu takki ja timpurien juhla-asut olivat kauniita. 

Musikaalissa tärkeässä osassa on tietenkin musiikki. Eeva Kontu jatkaa säveltäjänä samoilla linjoilla kuin aiemmissakin teoksissaan. Monipuolista musiikkia, kauniita hitaampia teoksia, aika paljon modernia rap/hiphop-tyylistä (ehkä aiempaa enemmän), joissa laulajat vetävät Heikki Salon lyriikoita konekivääritahtia. Taas kaipasin käsiohjelmaan biisilistaa! Musiikin ansiokas sovitus on kolmikon Kontu, Tony Sikström ja Paavo Malmberg käsialaa ja jousikvartettisovitukset Marko Hilpon. Lavalla, tai itseasiassa korkealla yläilmoilla parvella, musisoi jousikvartetin ja kapellimestarin lisäksi yksi muusikko operoiden elektroniikkaa, lyömäsoittimia ja koskettimia. Rytmiä ja vauhtia oli, ja tarttuvia kertosäkeitä. 

Kustaan voimaballadi Tässä seison ja janoan elämää oli komea, kuten myös Sammuta sinä minä sytytän. Ja jotenkin Valoon, valoon, valoon toi mieleeni Tytöt 1918 -musikaalin. Eliaksen ja Vernan duetto Sinut löysin, sinut tahdon tai ehkä Ollaan aina elossa oli myös kaunis. Ja tottakai Mikä muuttaa maailmaa. Biisien nimethän ovat ihan vain arvailua... koska käsiohjelmassa ei ole biisilistaa (tilaa olisi kyllä ollut).

Momentum 1900 vaatisi melkein toisen katselukerran, että saisin paremman otteen runsaudensarvesta mikä vyöryy näyttämöltä katsomoon. Komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa kyllä, mutta välillä tuntuu että aistit menevät tukkoon kun kaikkea on niin paljon. En pysty keskittymään kunnolla upeisiin projisointeihin, kun samaan aikaan lavalla tapahtuu paljon ja kaikkea. Sellainen jonkunmoinen ähkyhän tästä siis seuraa, mutta positiivisella tavalla. Aiheet ovat laajoja ja tärkeitä, ihmisiä on lavalla iso määrä, paljon kiinnostavia kohtaloita ja tapahtumia. Pieni katsoja tuntuu hetkittäin musertuvan tämän kaiken alle. Ymmärrän kyllä mittakaavan, ei 120-vuotisjuhlanäytelmä voi olla mikään Kellariteatterissa esitettävä kamaridraama. Sikäli Momentum 1900 täyttää tehtävänsä hyvin. Lisäksi se on oivallinen lisä kotimaisen musiikkidraaman alati kasvavaan varastoon. Sellainen mikä on vain koettava.

En tiedä oliko känniääliöiden jääkiekkojuhlat Havis Amandan ympärillä se kohtaus minkä halusin nähdä, mutta toisaalta se muistutti siitä miten kauneinkin taide voi päätyä rahvaan kiipeilytelineeksi. Vallgrenin muotoillessa patsastaan hän mietti että vielä sadan vuoden päästä ihmiset "tulevat vaalimaan hellyydellä tätä tyttöä". Niinpä. Jonain päivänä suomalaiset kerääntyvät isänmaallisiin juhliin patsaan ympärille. Ei silti ehkä ihan sitä mitä Vallgrenilla oli mielessä. Myös köydenveto tanskalaisten ja suomalaisten välillä hauskuutti. 

Yksi Momentum 1900:n viesteistä on se, että taide muuttaa maailmaa ja on suurempaa kuin politiikka. Tämä pitäisi muistaa kaikkina aikoina, myös vaikeina. Miten paljon venäjävastaisia viestejä suomalaiset aikoinaan paviljonkiinsa ja sen esittelemään taiteeseen ujuttivat. Ei voi kuin ihailla sitä kekseliäisyyttä. Ja miten paljon siitä kaikesta on saatu mukaan tähän esitykseen. Venäläiset koittavat kaikin mahdollisin tavoin sabotoida Suomen paviljongin valmistumista, mutta niin vain nerokkaat suomalaiset onnistuvat. Bravo siis Salo ja Peltola sekä kaikki muutkin. Yllättäen tämä on varsin ajankohtainen esitys maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi. Momentum 1900 tarjoili siis paljon hyvää ja kaunista, ja on aivan passeli teos juuri tähän aikaan ja tähän teatterin juhlavuoteen. Ainoana moitteena (ähkyn lisäksi) biisilistan puuttuminen käsiohjelmasta. Jonka taisin jo muutaman kerran mainitakin...

Teatterin sivuilla on muuten paljon taustatietoa niin esityksestä kuin päähenkilöistäkin, kannattaa tutustua. Hauskaa että niin erilaiset teokset Tampereen teatterin viime viikolla ensi-iltansa saanut Anastasia ja Momentum 1900 ovatkin niin niissä on paljon yhteistä: Venäjä-kytkökset ja Pariisi!

Ensi-illan avasi Tampereen pormestarin Anna-Kaisa Ikosen juhlapuhe, mistä huokui rakkaus kulttuuriin ja teatteriin, erinomaista!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Anastasia / Tampereen teatteri 3.9.2022

En tiedä mistä on peräisin se luuloni että tämä Anastasia-musikaali perustuisi Disneyn animaatioon. Piirrettyyn elokuvaan kyllä, mutta ei se Disneyn ole. Ehkä johtuu siitä etten sitä leffaversiota ole edes nähnyt. Sen sijaan balettiversion aiheesta Lontoossa olen kokenut, ja vaikka tarinan henkilöt ovat osittain samat, niin tarina ei kuitenkaan. Vaan mikä oli sitten tämä Tampereen teatterin syksyn uusi musikaali Anastasia?

Kerrassaan hurmaava, huumaava, kaikkeja aisteja hivelevä esitys. Koskapa en siitä kauheasti tiennyt, niin pääsi yllättämään minut ihan totaalisesti ja vei suorastaan jalat alta. Stephen Flahertyn musiikki ei liiemmin jäänyt mieleeni (että siinä mielessä voisi olla Disney-musikaali!) mutta ihan kivaa se oli kuitenkin. Mutta mitä jäi mieleeni olivat säkenöivät esiintyjät, huikean upea lavastus, viimeisen päälle toteutetut yksityiskohdat kaikessa. Ohjaaja Samuel Harjanne on taas kerran iskenyt kultasuoneen. Miehellä tuntuu olevan pettävä vaisto ja visio mihin työhön tarttua - ja kaikki ovat menestyksiä. Lipunmyynti Anastasiaankin on ollut huiman hyvää, ja ihan syystä. Sodan ja koronan jälkeen/keskellä suomalaiset uskaltavat taas lähteä teatteriin, ja se on erinomainen asia. 

Anastasia kertoo viimeisen Venäjän tsaariperheen "kadonneesta" jäsenestä, joka löytyy muistinsamenettäneenä Anjana katuja lakaisemasta. Vai löytyykö? Ainakin niin haluavat uskotella kaksi vilunkimiestä (tosin kauhean sympaattisia huijareita) jotka himoitsevat Anastasian löytymisestä luvattuja rahoja. Pariisissa asuva leskikeisarinna on nimittäin vakuuttunut että Anastasia on elossa ja on luvannut suuren summan jos oikea tyttö jostain ilmaantuu. Niinpä ketkukaksikko koittaa löytää sopivaa henkilöä valmentaakseen häntä rooliin ja päästäkseen itse pois ankeasta maastaan. 

Ei nyt kuulosta kauhean ihmeelliseltä juonelta, mutta tosi toimiva musikaali tästä on saatu aikaan! Teksti on ansioituneen näytelmäkirjailija Terence McNallyn kynästä ja suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa. Laulujen sanat taas Lynn Ahrensin ja suomeksi Hanna Kailan.

Mikä tarinassa on totta ja mikä ei, jokainen katsoja päättäköön oliko tämä Anja oikea Anastasia - ja se tekee tästä erityisen kutkuttavan kokemuksen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja koko maailmanpolittinen nykyasema tekee esityksestä myös kumman ajankohtaisen, vaikka sadan vuoden takaisessa ajassa ollaankin.

Ensinnäkin roolitus on ihan nappisuoritus. Mukana on Suomen musikaalitähdistön kirkkaimpia esiintyjiä, ja ihan iso joukko heitä. Ensinnäkin Tampereen teatterin oma Pia Piltz, joka on hurmannut minut ihan jokaisessa roolissaan jo ennen tätä. Mutta taas kerran pitää todeta: Piltz on kansainvälisen tason musikaaliesiintyjä ja näyttelijä, jonka karisma ei tihku vaan suorastaan ryöppyää katsomon jokaiseen soppeen. Aivan huikea esitys taas kerran. Pian koko olemus on sataprosenttisesti mukana kaikissa kohtauksissa. Hän hehkuu ja loistaa, ja mikä ääni! En voisi kuvitella ketään muuta tähänkään rooliin. Huippua!!

Sitten meillä on Petrus Kähkönen toisena huijarityyppinä Dimitrinä. Orpo katujen kasvatti on hieman vastahankainen aluksi Anjan koulimisesta Anastasiaksi, mutta pikkuhiljaa mieli muuttuu kun Amor tekee temppujaan. Herkullinen hahmo johon Kähkönen tuo monenlaisia vivahteita mukaan. Dimitrin huijarikaveri-Vladina on Ville Majamaa, jonka karisma ja huumori sopivat mainiosti Vladin piireistä keikahtaneen kreivin olemukseen. Aivan pistämätön suoritus taas kerran! Kolmas upea miesesiintyjä on Joel Mäkinen, jonka Gleb kamppailee omien demoneidensa kanssa. Toisaalta yltiöisänmaallinen sotilas ja toisaalta isän malli ja moraali (sekä toki tunteet Anastasiaa kohtaan) tuovat ristiriitaa mieheen. Aivan mainio roolityö tämäkin, ja Mäkinen on ihan luottomusikaalimies monellakin tapaa. Karismaa on myös hällä kotitarpeiksi.

Naisrooleja on Anastasian lisäksi kaksi muutakin merkittävää: Sinikka Sokka elämää ja kuolemaa nähneen leskikeisarinnan roolissa on traaginen hahmo. Slaavilaisen melankolinen auktoriteetti sopii hienosti Sokan lavasäteilyyn. Ja sitten on hänen seuraneitinsä Lily (Kaisa Hela) joka on pariisilaisen Venäjä-yhteisön juhlien keskipiste. Ja sattumoisin hän on Vladin vanha heila, ja vanha suola alkaa janottaa kumpaistakin. Tästä seuraa monta hykerryttävän herkullista kohtausta jotka kirvoittavat katsomosta paljon naurua ja väliaplodeja. Ihana roolityö Helallakin!

Jos on tämä kuusikko hienosti roolitettu, niin koko muukin ensemble on timanttisessa iskussa. Arttu Ratinen on ihan hulvaton roolissaan niljakkaana Leopoldina. Romanovien kaukainen sukulainen joka kärkkyy perintöä ja koittaa kosiskella Lilyä. Molemmissa surkeasti epäonnistuen. Mukana on Tampereen teatterin omia näyttelijöitä iso joukko, mutta myös nuoria musiikkiteatterin ammattilaisia ja alan opiskelijoita sekä ammattitanssijoita. Mahtava sakki!

Kaikki tanssikohtaukset ovat kyllä mielettömän upeita, ja niistä kiitos esiintyjien lisäksi koreografi Chris Whittakerille. Arvostan hienoja tanssijuttuja musikaaleissa korkealle.

Marjatta Kuivasto on tehnyt vuosien varrella lukuisia mieleenpainuvia lavastuksia, ja on mahtavaa että eläkkeellä ollessaankin hän loihtii näitä upeuksia katsojien ihailtavaksi. Synkeä Venäjä, rapistuvine seinineen ja ankeine Jusupovin palatseineen, loistelias Pariisi ja kimaltavat seurapiirit. Lavalla mennään tunnelmasta toiseen ja jokaiseen kohtaukseen on olemassa oma sopiva kulissi. Pienimmätkin yksityiskohdat on hiottu täydellisiksi. Lavan ulkoreunuksia katsomoon asti kiertää kymmenet ja kymmenet pienet talot ja mökit, joiden valaistus on vielä piste iin päällä. Anastasia kannattaa nähdä jo pelkästään kauniin lavastuksensa vuoksi. Erityismaininta art deco -henkisyydestä. Upeasti Toni Haarasen videosuunnittelu lomittuu lavastukseen, varsinkin Pariisi-osioissa. Kaunista ja suorastaan maagista. Lavan etureunassa oleva ohuenohut kalvo toimii heijastuspintana projisoinneille ja valoille, mutta esiintyjät näkyvät sen takaa tottakai. Seinämä mahdollistaa savuna ilmaan katoavat ihmiset ja mm. menneisyyden haamujen tuomisen mukaan esitykseen. Taikaa!

Jos on hieno lavastus niin sitä on myös puvustus, josta vastaa Pirjo Liiri-Majava. Voisin kuvitella että Anastasian tapainen esitys on puvustajan unelmatyö, koska saa tehdä niin monenlaista: loisteliaita tanssiaispukuja, 1920-luvun kimaltavia juhlakolttuja, sotilasunivormuja, venäläisen rahvaan maanläheisvärisiä vaatteita. Kaikkea siis laidasta laitaan. Vladin oranssinruskea ruututakki, Anastasian ruusukuvioinen valkoinen mekko, Rothbartin asu ja Neva-klubin 20-luvun juhla-asut jäivät päällimmäisinä mieleen. On kultaa ja kimallusta, ja kaiken näyttävyyden kruunaavat upeat peruukit, kampaukset ja maskeeraukset (a'la Jonna Lindström). Mikä määrä työtunteja on käytetty kaiken tämän toteutukseen, ihan päätä huimaa ajatellakin. Raimo Salmi on tehnyt kaiken visuaalisuuden kruunaavan valosuunnittelun.

Anastasiassa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nokkelaa sanailua, paljon silmäkarkkia, hienoja joukkokohtauksia, nopeita lavastuksen vaihtoja, paljon teatterin taikaa ja magiaa. Mikä junavaunukohtaus! Ja ne Lilyn ja Vladin kaikki yhteiset kohtaamiset, wau mikä kemia! 

Vaikka musiikki menee vähän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin ilokseni mukana on paljon muutakin kuin siirappisia balladeja. Marko Hilpon johtama orkesteri on melkoisen iso, ja hyvin vetävät! Kaunis hetki oli kun Joutsenlammen musiikki sekoittui musikaalimusiikkiin balettikohtauksessa.

Erityismaininta hienosti toimitetulle käsiohjelmalle. Harvoin näkee Suomessa näin paljon tekstiä sisältävää käsiohjelmaa, ne kun tuppaavat monesti sisältävän tekijäluettelon lisäksi vain kuvia. Tässä on tekijöiden haastatteluja ja paljon muuta. Kiitos siis Sanna Huhtala, Siiri Liitiä ja muut tekijät. Tämmöistä lisää kaikkiin esityksiin kiitos!!

Kyllä Anastasia tarjoaa parasta mahdollista eskapismia katsojalle. Sitä saa taas liikuttua, nauraa kikattaa, huokailla ihastuksesta, eläytyä ja jännittääkin. Ja ennen kaikkea viihtyä sataprosenttisesti. Upea elämys! Olen kyllä niin onnellinen että Tampereella voi nähdä tämänkaltaisia maailmanluokan musikaalielämyksiä. Menkää ja hankkikaa lippu, ja kokekaa tämä maaginen esitys.

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.