Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika / TEHDAS Teatteri & Nukkehallitus, Pukstaavi 30.6.2018

Vain harvat suomalaiset ovat lukeneet Volter Kilven klassikon Alastalon salissa. Enpä kuulu tuohon harvalukuiseen joukkoon. Vuosia teos on kuitenkin kutkutellut jossain mielen taustalla - MIKSI se on muka niin vaikea ja miksi se on klassikon maineessa vaikka aniharva on sen selättänyt?? Mutta en ole kuitenkaan saanut tartuttua teokseen. Niinpä ajattelin että jospa pääsisin kirjaan sisään paremmin nukketeatterin avulla. Koska nukketeatteri! Kaikki esitykset paranevat nukketeatteriversiona! Vaan miten kävi? Koinko herätyksen ja hillittömän halun tarttua Alastalon saliin?

Kirjamuseo Pukstaavin pihalla voi kokea kaikenlaisia elämyksiä, mutta tällä kertaa Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika oli sisätiloissa. Ja hyvin se sinne sopi, koska esiintyjillä oli sellainen perinteinen nukketeatterinäyttämö, joten sellainen intiimimpi tila oli ehkä parempi. Tämä esitys sai ensi-iltansa alunalkujaan jo kesällä 2013, mutta jatkaa omaa elämäänsä edelleenkin silloin tällöin. Hyvä vaan tämmöiselle krooniselle mattimyöhäiselle.

Nukkehallitus ja TEHDAS Teatteri on taas kerran tehnyt huikean hienon yhteisproduktion! Ja ei tarvitse olla alkuteos edes tuttu, vaan hyvin pääsee kärryille tämmöinen ummikkokatsojakin. Lähinnä hieman vanhemmista katsojista koostuva yleisö on selkeästi kirjansa kuitenkin lukenut, ainakin kahdeksan viittasi kun asiaa kysyttiin esityksen aluksi. Harvemmin ehkä nukketeatteria katsoo näin varttunut yleisö :-) Jospa joku vaikka innostuisi ja tulisi katsomaan nukketeatteriin jotain ei-näin-korkeakirjallistakin?

No mutta joo. Nukettajia on kaksi, multilahjakkaat Timo Väntsi ja Merja Pöyhönen, joidenka kädenjälkeä ja esiintymisiä olen saanut ihastella monta monituista kertaa. Ja joka kerta jaksan ihailla ja ihmetellä sitä taituruutta ja ajoituksen täsmällisyyttä, ja improvisointikykyä ja muuntautumistaitoa mitä nämä esittävät. Upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa! Esitystä säesti, ja oli kyllä muutenkin mukana yhtensä tärkeänä näyttelijänä, harmonikkavelho Olli Kari, joka myös vastasi musiikin säestyksestä ja laulustakin, Haitarin lisäksi kuulimme myös banjoa ja kazookakin. Ihanan merellisesti pukeutunut esiintyjäkolmikko hurmasi kyllä koko katsomon ja monet halusivat käydä esityksen jälkeen "kulissien takanakin". Nuket olivat taas kerran persoonallisia ja hurmaavia kuten lavastuskin (niistä kiitos Outi Herrainsilta) - miten upea loppuhuipentuma avautuva laiva oli!

Volter Kilven kieli on koukeroista, polveilevaa ja täynnä itselle tuntemattomia sanoja. Merenkulkuun ja Kustavin murteeseen liittyvää sekä vanhanaikaista. Kyllä sitä kärryillä pysyy, mutta välillä tarttee skarpata. En tiedä sisältääkö Alastalon salissa enkeleitä tai lokkeja (ainakaan näin merkittävässä roolissa) mutta tässä esityksessä on. Ehkä ne ovat nukketeatterillisia vapauksia? Enkelit keskustelevat myös itse teoksesta, että kai ne jotain kommentaattoreita, tai näkökulmahenkilöitä ovat. Yksi kiinnostavimmista hahmoista tuntuu olevan päätään seinään hakkaava Pukkila. Pukkilalla on selkeästi patoutumia ja laivahimoa. Mies haluaa kapteeniksi vaikka kölipuukin kasvaa vielä metsässä! Ja aivan klassikkokohtaus on Pukkilan ja todella nälkäisen lokin kohtaaminen infernalisen nopean banjosoolon tahdissa. Jestapookenas!

Aivan hillittömän hauska esitys monella eri tavalla, ja vaikka rapatessa roiskuu ja kahvipullat lentelee ja helminauhat hajoilee, niin ihan kuin se kuuluisi esitykseen. Superiso kiitos Timo, Merja ja Olli! Ja iso kiitos myös Elina Lajunen tämän pikku-helmen ohjauksesta ja käsikirjoituksesta1

Ja jäikö minulle esityksestä hillitön lukuhalu ja meninkö jo kirjastoon Kilpi-hyllylle? No, en ihan vielä, mutta sain inspiraation suunnata Kustaviin Volter Kilpi-päiville, inspiroitumaan lisää ja oppimaan lisää näistä jäyhistä ja oudoista saaristolaisihmisistä ja heidän laivanrakennusprojektistaan.


Kuvien copyright Nukkehallitus/TEHDAS teatteri (en löytänyt kuvaajatietoja mistään.
Alin esityskuva omani.

Ehtoolehdon sankarit / Pyynikin kesäteatteri 15.6.2018

Perinteisesti taas Pyynikillä. Kerrankin keli suosi, eli ensi-ilta oli lämmin ja leppoisa. Hyvä niin. Samaa henkeä oli tämän kesän uutuusnäytelmässäkin eli Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoihin perustuvassa komediassa Ehtoolehdon sankarit. Leppoisaa menoa, yhteiskuntakriitiikkiä puettuna lempeään huumoriin, lämminhenkistä puuhailua lavalla. Verkkaista touhua - olihan kysessä vanhusten tähdittämä näytelmä. Ei silti mikään paikalleen jämähtänyt juttu.

Ehtoolehto-kirjat on lukematta, mutta ihan kelpo tarinan tästä oli dramatisoinut Seija Holma ja Tommi Auvinen, joista jälkimmäinen vastaa ohjauksestakin. Ei tämä ole mikään perinteinen dekkari, vaan olipa mysteeriä ja rikostakin silti hieman mukana. Kun remontti iskee porukan palvelutaloon Ehtoolehtoon, niin pitää evakoitua jonnekin muualle. Onneksi Anna-Liisan puolisolla Onnilla (Puntti Valtonen) on hyvä väistötila Helsingin Hakaniemessä, ja mitä nyt siitä jos se sattuu olemaan hieman epämääräisen yökerhon näköinen sisustukseltaan. Mutta jotain hämärää on remonttifirmassakin, ja sen henkilökunnassa. Kenellä on puhtaat jauhot pusseissaan ja kenellä ei. Onneksi reipas mummoporukka (ja yksi pappakin) käy ratkomaan mysteeriä ja katoavan korulippaan arvoitusta. Siinä sivussa ehditään tavata jos jonkinlaista tyyppiä ja kokea kaikenlaista muutenkin.

Tarina (vai tapahtumat) on ehkä hieman laahaava, mutta kyllä tätä ihan mukava oli katsella. Tykkäsin vanhustenhoidon ja terveyshuollon kritiikistä, joka ei onneksi lipsunut saarnaamisen puolelle, vaan muistutteli katsojia näistä asioista siinä muun ohessa.

Esityksen suola oli kyllä oivalliset henkilöhahmot, ja niitä esittävät näyttelijät. Napakka ja kaikentietävä Anna-Liisa (Mari Turunen), joka joutuu terveydenhoitojärjestelmän uhriksi, räväkkä, suulas ja aina kaikkeen valmis Irma (Eija Vilpas), lempeä ja auttavainen Siiri (Pirkko Hämäläinen) ja vihannes-miehensä eutanasiaa toivova Margit (Tuija Piepponen). Mummojoukkoa täydentää sotamuistoissaan elävä Tauno (Tom Lindholm) joka lopuksi kuitenkin tarjoaa ratkaisun avaimet. Yli ysikymppiset, monessa liemessä marinoidut mummot eivät vähästä hätkähdä, vaan suhtautuvat avoimesti uusiin asioihin, ilmiöihin ja ihmisiin. Välillä lirahtaa housuun, välillä mietitään onko kimppakämppä-sanassa tuhma vivahde, välillä syödään siskonmakkarasoppaa. Arkisia asioita.

Sivurooleissa vilahtelee kaikenlaista hörhötintä. Lari Halme vetää yhtä sujuvasti lipevän konsultin, ronskin kotihoitajan tai oudon hautausurakoitsijan roolit ja Miia Selinkin sukkuloi monessa hersyvässä roolissa (tämän palvelutalon pomo on kaamea tyyppi jaksuhaleineen, ja ratikkakuskikin kirvoittaa hymyn huulille). Ville Majamaa jää nyt aika vähälle käytölle, mutta Muhis on kyllä herkullinen hahmo, kuten tämän kaveri Metukkakin (jota tulkitsee Ahmed Issa). Yksi esityksen ehdoton suosikkini oli hurmaava Markus Ilkka Uolevi, joka oli mm. sympaattinen virolainen työnjohtaja Karel. Suomea tässä esityksessä puhutaan monellakin aksentilla, ja vähän muitakin kieliä. Sara-Maria Heinosen vihreätukkainen tyttö oli ensikohtaamisella vielä tosi virkistävän raikas, mutta lopussa liiallinen v-sanan viljely alkoi jo hieman ärsyttämään.

Mikko Saastamoisen upea lavastus juhlistaa helsinkiläisiä rakennuksia. Osa lavastuksesta on rakennettu, kuten upea Ehtoolehto, osa toteutettu tulosteina. Yhtäkaikki, todella kaunista katseltavaa. Ja Pyynikin maisemat nyt on aina ihan oma lukunsa.

Odotuksia ei kauheasti ollut, joten sain yllättyä positiivisesti. Ehtoolehdon sankarit on sellainen hyvänmielen kesäteatteriesitys, joka antaa vähän myös ajattelemisen aihetta. Ja sopii melkolailla kaikenikäisille.


Esityskuvien copyright Leena Klemelä, loppukiitoskuva omani.
Näi esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakkaudella merkitty / Valkeakosken kesäteatteri 14.6.2018

Heti kärkeen tunnustus: en osannut ennen tätä esitystä nimetä kuin yhden Jari Sillanpään biisin. Ja siitäkään en ollut ihan satavarma, oliko se Satumaa vai Satulinna. Mutta yllätyksiä oli paljon luvassa: ai tääkin on Siltsua! Eli kyllä tämmöinen iskelmämusiikkia kuuntelelematon ja Siltsun musiikkiuraa seuraamaton yllättävän monta biisiä sitten kuitenkin oli kuullut.

Mutta miksi sitten katsomaan kotimaisesta (menestys)artistista tehtyä musiikkinäytelmää Rakkaudella merkitty, jos tähti itsessään ei niin kiinnosta? Viime vuodet Siltsu lienee ollut otsikoissa enemmän muista kuin musiikkiansioistaan, vaikka jälkimmäiset toki valtavan mittavat ovatkin. Niitä muitakin puolia esityksessä sivuutetaan, mutta pääpaino on kuitenkin itse asiassa eli musiikissa. Ei minua Siltsun ulkomusiikillisetkaan seikat niin kiinnosta. Vaan tunnustan heti, että paikalle mut veti enimmäkseen loistavat pirkanmaalaiset näyttelijät, Jari Ahola ja ennenkaikkea Martti Manninen. Eikä tarttenut pettyä.

       

Elämäkerralliset esitykset ovat aina haasteellisia, ja usein ehkä tylsähköjäkin, vaikka olisi miten mielenkiintoinen henkilö kyseessä. Kronologinen kerronta ja niin hauskoja kuin surullisiakin kohtia matkan varrelta. No, ihan kokonaan ei siltä voinut nytkään välttyä, mutta jo se että päähenkilöä esittää kaksi näyttelijää (Ahola vanhempana ja Manninen nuorempana) toi asiaan uudenlaista dynamiikkaa. Ja se että herrat olivat lavalla limittäin, lomittain ja yhtäaikaakin, ilman että se oli mitenkään sen kummallisempaa. Milloin vanhempi Jari antoi neuvoja nuoremmalle minälleen tai milloin nuorempi lykkäsi mikrofonin vanhemman käteen. Tämä ratkaisu toimi hyvin! Ei tullut mitenkään skitsofreeninen olo että nyt siellä on kaksi Siltsua heilumassa. Minusta tämä toimi!

Ja kun kyseessä on kaksi niin valovoimaista ja karismaattista näyttelijää kuin Manninen ja Ahola, niin toimi sitä paremmin. Kumpikin on loistava laulaja kaiken muun lisäksi, ja pääsi esiintymään kyllä koko rahan edestä. Tällä kertaa Martti Manninen kyllä varasti koko show'n ja valloitti hurmaavalla hymyllään ja letkeillä lanteillaan koko ensi-iltayleisön. Hykertelin eturivissä moneen kertaan, että nytpä saavat katsojat tuta että millaista talenttia Tampereen Teatteriin on "piilotettu". Toivon hartaasti että kaikki hurmautuneet ihmiset menevät esityksen jälkeen kotiinsa ja kertovat miehestä tuttavapiirilleen. Eli jos ei muuten, niin Mannisen Martin takia kannattaa suunnata Valkeakoskelle kesäteatteriin. Huikea tyyppi!

     

Muukin näyttelijäporukka tekee hyvää työtä. Varsinkin Petra Ahola Jarin Sari-siskona, ja muissa rooleissa (se humalainen fanityttö oli huikea!) valloitti ja Heidi Kirves Jarin äitinä. Sen sijaan jäin ihmettelemään hieman miksi rokkikukko Olli Herman jäi niin pieneen rooliin, enemmän seinäruusuksi? Hän veti esityksessä "kiintiöhomon" roolin, joka vilkutteli lavan sivuilla ja hymyili kauniisti. Olisin odottanut hänen myös laulavan hieman enemmän (ja paremminkin), kun hän nyt kuitenkin on se laulaja. Mutta ei. Muuten ohjaaja ja käsikirjoittaja Heikki Paavilainen on tehnyt ihan hyvää työtä tämän porukan ja esityksen kanssa.

Rakkaudella merkitty oli sopivan mittainen kesäteatteriesitys, ja kivaa katseltavaa. Koreografi ja tanssija Jani Rasimus pyörähtämässä Niina Rajaniemen ja Kia Lehmuskosken kanssa oli iso osa esitystä. Monenlaisia ja näyttäviä tanssimuuveja. Itse lavastus (a'la Jyrki Seppä) muodostui erivärisistä liikuteltavista pylväistä, mutta sekavuudestaan huolimatta ihan hyvin sekin toimi. Arja Sahnon puvustus oli tyylikästä. Nelihenkinen bändi Ali Ahmaniemen johdolla soitteli monenlaista musaa (iskelmätähdeksi Jari on kyllä esittänyt musiikkia todella laidasta laitaan!), helposti pureksittavassa muodossa.

Vaikken Sillanpään elämästä juuri kauheasti mitään tiedäkään (no sentään lapsuuden Ruotsissa, ja tangokuninkaallisuuden) niin hyvin tässä oli kerrottu näiden elämänetappien lisäksi henkilökohtaisemmistaki asioista. Miten artisti kamppailee epävarmuuden ja hyväksynnän kanssa, tykkääkö musta kukaan? Terveysongelmat ja jaksaminen, muiden miellyttäminen ja tasapaino oman elämän kanssa. Yleinen elämänhallinta. Avoimuus ja yksityisyys. Rehellisyys, niin itselle kuin yleisöllekin. Ja kai se sitten oli aikoinaan iso asia että joku Sillanpään kokoluokan artisti ja julkkis tulee kaapista ulos, en muista sitä niin tarkasti. Siinäkin mielessä Jari on ollut monelle varmasti tärkeä esikuva - ura ei tyssännytkään homouteen. Vielä vuonna 1996 olisi kai sitten Suomen kansalle ollut liikaa tietää, että suursuosikki Sillanpää asuu miehen kanssa. Voi hyvin olla tottakin tämä. Mutta homous ei todellakaan ole mikään esityksen teema, vaan yksi seikka vaan muiden joukossa. Yksi osa Siltsua.

Esityksessä on huumoria sopivasti, ja sitten niitä silmienpyyhkimiskohtiakin varmasti monelle. Ei se Sillanpään menestys yhdessä yössä tullut, vaan pitkän ajan kuluessa, ja ei se kaikki todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Toki tarinaan tuo oman lisänsä se, että tämä ei ole mikään kuolleen tähden muistoesitys, vaan elävän ja hengittävän, ja yhä täysillä kuvioissa mukana olevan taiteilijan. Tästä saatiin myös hyvä muistutus, kun viimeisen laulun (no tottakai se Satulinna!) aikana lavalle saapui myös itse Jari Sillanpää, laulamaan alter egojensa kanssa. Siinä vaiheessa koko ensi-iltayleisö pomppasi pystyyn aplodeeraamaan. Ja näkyi siellä moni pyyhkivän silmiäänkin, lavallakin.

        

Jos nyt jotain pitäisi moittia, niin mikrofonit olivat aika isot ja kömpelöt. Ja se että Olli Hermania hyödynnettiin liian vähän. Perinteisiä kesäteatterikliseitäkin toki nähtiin lavalla: kännikohtaus ja mies mekossa. Hupsu poliisi sentään puuttui. Mutta aika pieniä juttuja nämä kummiskin.

Kyllä tämä esitys viihdytti hyvin. Tietysti Sillanpää-faneille varmaan ihan must-see, ja meille muillekin tarjosi reilut pari tuntia mukavaa katseltavaa, ja jopa kuunneltavaa. Ei minusta vieläkään tullut Sillanpää-fania tai edes iskelmämusiikin ystävää, mutta kiva tämän parissa oli silti leppoisa kesäilta viettää.


Esityskuvien copyright Rami Marjamäki, ensi-illan loppukiitoskuvat (5 viimeistä) omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Moderate Soprano / Duke of York's Theatre 9.6.2018

Mulla oli jo lippu olemassa tähän näytelmään, kun sitä esitettiin Hampstead Theatressa loppuvuonna 2015. Mutta jotain tähdellisempää ilmaantui (no se oli Ian Hallardin tähdittämä Alan Turing-näytelmä Love-Song of the Electric Bear) ja myin lipun kaverille. Harmitti, mutta näitä sattuu.

Iloni oli siis suuri kun selvisi myöhemmin että The Moderate Soprano siirtyy West Endille, ja vielä siten että olin muutenkin menossa Lontooseen. Ja vieläpä alkuperäismiehityksellä! Joskus käy tuuri.

    

Ystäväni Elisabet lähti ex tempore katsomaan uudelleen

Olen tykännyt paljon David Haren kirjoittamista näytelmistä, ja lisäksi myös Jeremy Herrin on yksi suosikkiohjaajani. Kun vielä päärooleissa olivat iki-ihanat Roger Allam ja Nancy Carroll, ja aihekin niin kiinnostava kuin Glyndebournen oopperajuhlat, niin eihän tämmöistä herkkupalaa voi olla katsomatta. Omat tietoni Glyndebournesta olivat hyvin rajoitetut, joten opin paljon uutta ja kiinnostavaa. Miten yhden miehen sinnikäs unelma voi saada aikaan yhden tunnetuimmista oopperatapahtumista. The Moderate Soprano kyllä pohjautuu paljolti historiallisiin faktoihin ja henkilöihin, mutta on Hare toki ottanut taiteellisia vapauksia.

Allam on erinomainen persoonallisena John Christienä. Christie oli äveriäs yläluokan mies ja ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka peri Glyndebournen tilan ja päätti suurena Wagnerin oopperoiden ystävänä perustaa sinne oopperafestivaalin. Ja niin tapahtui. Toki kuvioon kuuluu hänen ihastuttava sopraanovaimonsa Audrey Mildmay (säkenöivä Nancy Carroll), joka lankesi itseään vanhempaan mieheen. Myös natseja paennut saksalainen kapellimestari Busch (understudy Lennox Greaves, koska Paul Jessonilla oli jotain aiemmin sovittua menoa!) - koska englantilainen kapellimestari ja ylipätään englantilainen klassinen musiikki on Christien mielestä kamalaa - saatiin houkuteltua mukaan perustamaan festivaalia. Kuten myös itävaltalaissyntyinen oopperaimpressaari Rudolf Bing (Jacob Fortune-Lloyd), jota Göring kuitenkin koitti houkutella johtamaan legendaarista Bayreuthin oopperafestivaalia ja saksalainen ohjaaja Carl Ebert (Anthony Calf). Tällä porukalla festivaalit potkaistiin käyntiin vuonna 1934.

Historiallisen näytelmän lisäksi tämä on myös lemmentarina, ja maailmanpoliittisiakin tapahtumia sivuutetaan aika tavalla. Suuruudenhullu ja käytännön asioista mitään ymmärtämätön Christie saa kaikki raivon partaalle, mutta tyyni ja fiksu vaimo kääntää asiat parhain päin. Konflikteilta ei tosiaan voida välttyä, ja yksi niitä aiheuttava asia on esitysten miehitys. Christien vaimon laululahjat eivät pääse ihan sille tasolle kun ammattilaiset edellyttävät, mutta rahoittajana Christie on eri mieltä. Onneksi Christie äänestetään kumoon myös taiteellisen johtajan asemasta. Monenlaista muutakin sattuu ja tapahtuu. Ja onhan tämä ihan Roger Allamin show, mutta helppoakos se on näytellä kun on niin eksentrinen ja räiskyvä hahmo ketä esittää. Upeaa työtä tekee myös Nancy Carroll herkkänä, mutta topakkana sopraanona.

Christie on kyllä hersyvä tyyppi; pikkulapsen lailla kiukutteleva, mutta vaimoonsa ja oopperaan intohimoisesti suhtautuva mies. Surkuhupaisaa on myös se, että vaikka Wagneria hän olisi halunnut soitettavaksi, eikä missään nimessä Mozartia (tämän oopperat olivat kuulemma "like playing cricket with a soft ball"), niin arvatkaapa mitä oopperoita alkuvuosina vedettiin? Aivan oikein arvasitte. Käytännössä Mozart oli ainoa säveltäjä ketä alkuvuosina (sotaan asti) oopperassa kuultiin. No vähän Verdiäkin, mutta ei Wagneria.

Kuolemaanhan tämä näytelmä loppuu (Audrey kuoli 1953, Christie 1962), mutta Glyndebournen oopperafestivaali elää ja voi erittäin hyvin. Vaikka näytelmässä on raskaitakin hetkiä (Audreystä tulee sairastuessaan takertuva ja mariseva) niin kuitenkin jäi hyvä mieli. Upeaa näyttelijätyötä ja hyvin kirjoitettua (ja ohjattua) kamarihenkistä näytelmää on ilo katsoa. Lavastukset ovat minimaalisia, ja itse Glyndebournea ei nähdä oikeastaan lainkaan (liekö tekijänoikeudet syynä?) vaan oikeastaan kokoajan ollaan sisätiloissa. Mutta kaunista katsottavaa oli tämä.

  

Harmittaa että katsomossa oli puolityhjää, lauantai-iltakin vielä. Mutta se hyvä puoli siinä oli, että tuli upgreidaus paremmille paikoille! Ei ollut väkeä stage doorillakaan, meitä oli 3 henkeä! Roger Allamia on aina ihana nähdä, koska mies on herrasmies myös meille faneille. Ja Nancy Carrollkin malttoi sutaista nimmarit ennenkuin polki tiehensä. Allam muuten paljasti että kaljuperuukin päällelaittaminen kesti 1,5 tuntia, pois sen sai puolessa tunnissa. Huh.

Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

Quiz / Noel Coward Theatre 9.6.2018

James Graham (s. 1982) on varmaan ajankohtaisimpia ja myös yhteiskunnallisimpia nykynäytelmäkirjailijoita Briteissä tällä hetkellä. Yhteiskunnallisella tarkoitan sitä, että näytelmät käsittelevät politiikkaa, lähihistoriaa ja yhteiskunnan asioita, pohjautuen useimmiten tositapahtumiin. Liki kaikki hänen tällä vuosikymmenellä kirjoittamansa näytelmänsä ovat olleet sekä yleisö- että arvostelumenestyksiä, siirtyen West Endillekin eri teattereista.

Tällä kertaa paikka kaukana piippuhyllyllä, mutta eipä ollut kalliskaan.

Olen tykännyt jokaikisestä näkemästäni (Labour of Love, Ink, The Vote, Privacy, This House) ja usein miettinyt että mahdetaanko näitä nähdä koskaan Suomessa. Teksti on terävää ja tarkkanäköistä, ja hauskaakin, mutta niin täynnänsä brittihistoriaa ja -politiikkaa, että tekstien toimiminen Suomessa, tai missään muuallakaan, voisi olla haastavaa. This House käsitteli politiikan kiemuroita 70-luvulla, Privacy taas tietosuoja-asioita ja yksityisyyttä. The Vote oli siitä erikoinen, että sitä esitettiin vain muutama viikko, ja koska esityspaikka oli pikkiriikkinen Donmar Warehouse, niin katsojia ei paljoa mahtunut (ja nekin vähät pääsijät arvottiin). Mutta se näytettiin onneksi suorana televisiosta, 7.5.2015 yleisvaalipäivänä, ja hauskinta oli se että näytelmä tapahtui juuri samana ajankohtana. Paikkana oli kuvitteellinen äänestyspaikka ja "reaaliajassa" siellä kävi sitten kaikenlaista äänestäjää jne. Ink oli Rupert Murdochin henkilökuva ja Labour of Love taas pureutui yhteen fiktiiviseen Labour-puolueen kansanedustajan elämään 25 vuoden ajalla. Varsinkin nämä kaksi viimeisintä olivat todella nerokkaita tekstejä, ja hyviä näytelmiä muutenkin.

Quiz sitten taas. No, sepä käsitteleekin taas kerran historiallista tapahtumaa, nimittäin Who wants to be a millionaire? -ohjelmassa tapahtunutta skandaalia vuonna 2001, kun armeijaheppu Charles Ingram voitti yhtäkkiä päävoiton. Tiesikö hän oikeasti niin hyvin, vai oliko taustalla mahtava salaliitto, jossa yskivät apurit katsomossa auttoivat miehen voittoon? Tätä pohditaan esityksessä, ja yleisökin pääsee sanomaan mielipiteensä, koska jokaisella on sähköinen äänestysvekotin. On meillä myös tietokilpailu mihin pääsemme osallistumaan. Tätä samaa yleisön aktivointia ja osallistamista oli myös aikoinaan Privacyssä. Osa ihmisistä istuu myös lavalla, lisäten sitä fiilistä että olemme tv-studiossa ja osana ohjelmaa. Samaa tunnelmaa tukee räikeät valot ja äänekäs meno ja meininki. Monitoreja on siroteltu teatterin seinille ja niistä voi myös seurata kun "ohjelmaa" kuvataan lavalla. Voisi laukaista migreeninkin, jos sellaiseen olisin taipuvainen, kaikki strobovalot ja muut.

Toki näytelmä olisi avautunut aavistuksen enemmän, jos olisi joskus katsonut brittiläisiä visailuohjelmia. Niin monesta vanhasta juontajasta ja henkilöstä oli tehty karikatyyrimäisiä hahmoja, joita yleisö kyllä hanakasti tunnisti. Ne olivat kuitenkin vain pieniä osioita näytelmästä, onneksi. Lähinnä näyttämöllä käydään oikeudenkäyntiä, missä sitten takautumien avulla palataan taustoihin ja oveliin systeemeihin millä visailuohjelmassa voi huijata. Oikeasti tosi jännä ja kiinnostava juttu, vaikkei tv-tietokilpailuiden maailma olekaan sydäntäni lähellä. Tässä käydään läpi ylipäätään miten tämä tv-show sai alkunsa, ja huijaavan yskijämajurin taustoja ja muuta. Graham kirjoittaa niin koukuttavasti, että tahtomattaankin sitä tulee imaistuksi mukaan. Tätä näytelmää esitettiin alunperin Chichesterissä, ja kun se siirtyi Lontooseen, niin Graham kirjoitti näytelmää uuteen uskoon. Paremmaksi uskoisin, koska hän sai huijaustapauksesta paljon lisätietoa näytelmää katsomassa käyneiltä Who wants to be a millionaire? -tyypeiltä. Teksti on kyllä näppärää ja nokkelaa!

Ohjaaja Daniel Evans on ohjannut paljon kaikenlaista, mutta mä en muista olenko teatterissa nähnyt häneltä mitään. Nykyään hän toimii Chichester Festival Theatren taiteellisena johtajana, ja sitä ennen Sheffieldissä. Nopeatempoinen ja räväkkä esitys, mutta onneksi oikeudenkäyntikohdissa tempo hieman rauhoittuu. Näytelmästä on tehty leikkaukseltaan tv:n visailuohjelmien kaltainen. Toimii ihan hyvin kyllä. Aikoinaan tämä on ilmeisesti ollut tosi iso mediaspektaakkeli, ja majuri, vaimonsa ja kaverinsa tuomittiin kaikki osallisina huijaukseen.

Näytelmä jättää katsojat pohtimaan olivatko he sittenkään syyllisiä, vai olivatko ääninauhat väärennettyjä; oliko koko ohjelman luoja kaiken takana! Jo vain taitava sanankäyttäjä onnistuu tässäkin. Hän saa yleisön muuttamaan epäilynsä ja sympatiansa päälaelleen, koska yleisö saa äänestää syyllisyydestä kahdesti, ennen väliaikaa ja näytelmän lopuksi. Kyllä muuten muuttuu tulokset (meillä olivat tulokset syyllisyyden puolesta 80/20 ennen väliaikaa ja 48/52 näytelmän lopuksi)!

Katsojat saivat osallistua äänestyksiin sekä pubivisaan!

Näyttelijät olivat kaikki tasaisen taitavia ja muuntautumiskykyisiä. Who wants to be a millionaire?-juontaja Chris Tarrant (loistava Keir Charles) oli todella ärsyttävä naamanvääntelijätyyppi, mutta yleisön reaktioista päätellen roolityö oli omaksuttu erinomaisesti. Gavin Spokes ja Stephanie Street olivat hyviä keskiluokkaisena Ingramin pariskuntana.

Ei tämä nyt ollut ihan James Grahamin parasta tuotantoa, mutta kuitenkin oikein katsottava näytelmä. Kyllä tarina vei mukanaan.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut omia.

Yksi lensi yli käenpesän / Ryhmäteatteri, Suomenlinna 8.6.2018

Moni lienee lukenut Ken Keseyn kirjan, ja vielä useampi on nähnyt Milos Formanin siitä ohjaaman loistavan, loistavan elokuvan. Yksi lensi yli käenpesän on siis kovin tuttu teos. Teatteritkin sitä toteuttavat aika ajoin (aika useinkin itse asiassa nyt Ilonasta katsottuna). Itse olen nähnyt kaksi versiota: Lempäälän nuorisoseuran esittämänä 2013 ja Tampereen teatterin vuonna 2002. Dramaattinen teksti, tärkeitä asioita ja yhteiskunnallinen ote; mikäpä niistä on näytelmää tehdessä.

Ryhmäteatteri ei ole epäröinyt tarttua kesäteatterivalikoimassaan klassikoihin ja muihinkin kuin kepeisiin komedioihin. Siitä iso hatunnosto. Kaikki katsojat eivät halua nähdä kesälläään pelkkää hömppää. Suomenlinnassa on tullut nähtyä loistavia satuklassikoita Ronja Ryövärintyttärestä ja Veljeni Leijonamielestä Liisaan Ihmemaassa. Ja maailmankirjallisuuden huippuja Cyrano de Bergaracista Shakespearen Myrskyyn. Puhumattakaan Tarusta Sormusten Herrasta, silloin vuosikymmeniä sitten. Joten Yksi lensi yli käenpesän sopii enemmän kuin hyvin vietäväksi Hyvän omantunnon linnakkeeseen. Siellä kalseiden muurien keskellä, harmaisiin huopiin kääriytyneenä voi katsojakin päästä mukaan mielisairaalatunnelmointiin 1960-luvulle. Ohjaaja Juha Kukkonen työryhmineen on tuonut tarinan hyvin näyttämölle. Ensi-illassa esitys kesti 2 h 40 min, mutta ehkä se siitä vielä hieman tiivistyy.

Valta ja sen väärinkäyttö. Tärkeä teema näytelmälle, ja jotenkin erityisen tärkeää tänä päivänä. Keseyn teksti (ja siitä Dale Wassermanin sovittama näytelmä) Sami Parkkisen suomennoksena toimii hyvin. Kuulostaa tuoreelta. Päällikö Bromdenin (Robert Koch) epäpoljentoisella runomitalla puhuma teksti tuo mieleeni beat-runoilijat Kerouacin tai Burroughsin (kulttuuribloggaajakollegani Simon mieleen taas tuli Paleface). Jotenkin ihmisoikeuskysymykset laajemmaltikin tulivat hyvin esiin, siis kun Päällikkö kertoo miten hänen isänsä vei viina ja yhdellä nimikirjoituksella luovutti kaiken pois; maat ja vesiputouksenkin. Heimon pyhät maat. Miten valtaa väärinkäytettiin silläkin tavalla.

Roolitus on oikein onnistunut, ja sekin toimii että mielisairaalan potilaista puolet on muutettu naisiksi. Kovin miehinen esityshän tämä muuten olisikin. Robin Svarström kanavoi sisäistä Jack Nicholsoniaan taitavasti. Kunnianosoitus, vai häpeämätön varkaus? Ikoninen ilmestys elokuvasta kuitenkin, ja hyvin Svarström on Randall McMurphynsä sisäistänyt. Tämä on hulvaton, anarkistinen oman edun tavoittelija, joka koittaa lusmuilla irti pakkotyöstä menemällä mielisairaalaan. Suo siellä, vetelä täällä. Mielisairaalan asukeille McMurphy on raikas tuulahdus, jolle mielellään voi rahansa erilaisissa vedonlyönneissä hävitäkin. Hänet nähdään eräänlaisena Jeesus-hahmona, joka tulee pelastamaan asukkaat ja uhmaamaan valtaapitävää rakennetta, jota edustaa hyytävä hoitaja Ratched (Minna Suuronen).

Näiden kahden vastavoiman valtataistelu on yksi teoksen jännite; kumpi murtuu, kumpi voittaa. Voiko pieni ihminen peitota vahvan koneiston, mitä hoitaja Ratched edustaa, välillä johtokunnan selän taakse piiloutuen. Yrittää ainakin voi, ja välillä se kannattaakin. Jos ei oman itsensä tähden niin muiden, kuten McMurphykin lopulta tekee. Päällikkö Bromden on se joka tässä voittaa; oman itsensä, ja mieltään pelottaneet möröt. Vapaus on ikkunan takana, kunhan ei enää tunne itseään pieneksi. Ja McMurphy opettaa tämän Päällikölle.

Minna Suuronen on eleetön ja ilmeetön Ratched. Valtava peruukki ja jäykkä olemus. Kuitenkin McMurphy saa tämän rakoilemaan ja murtumaankin hetkittäin. Rooli on vaativa, ja vaatii näyttelijältä tietynlaista uskaltautumista, olla näin viilipyttymäisen paha. Tunnen kyllä pienen hetken sympatiaakin Ratchedia kohtaan. Siinä kun tämä huomaa että potilaat ovat vaihtaneet McMurphyn puolelle. McMurphy on moraalinen voittaja. "Neiti, te olette nilkoista niskatukeen asti täynnä paskaa" ei ole kiva kommentti kuulla "omilta" potilailta.

Tässä on vakavia teemoja mutta onneksi näytelmään mahtuu myös paljon hilpeitä hetkiä. Mielisairaalan potilaat ovat hetkittäin aika hulvattomia hahmoja. Tiia Lousteen professori Harding on aamutakissaan hiihtelevä järjen ääni, jolta löytyy looginen ja tieteellisesti pohdittu kommentti asiaan kun asiaan. Mutta oman puolison (reilusti nuorempi opiskelijapoika) mahdollinen uskottomuus on sellainen seikka mikä saa Hardingin tolaltaan. Tästä ryhmäterapiasessiokohtauksissa otetaan ilo irti. Loistava roolisuoritus! Scanlon (Amira Khalifa) rakentelee pommia ja on tv-uutisten pauloissa, mutta niin vaan hänenkin roolihahmonsa kasvaa ja kehittyy näytelmän edetessä. Rubikin kuutiota räpläävä Cheswick (Mikko Penttilä) on taas hiirulainen ison miehen hahmossa.

 

Vaikka valtaosa potilaista onkin (McMurphyn täydeksi ällistykseksi) laitoksessa vapaaehtoisesti, niin on vaikea nähdä heitä ulkomaailmassa ja yhteiskunnassa sen toimivina jäseninä. Ei ainakaan näytelmän alussa. Mutta lopussa... kenties. McMurphy tuo kaikille toivon tuulahduksen ja näyttää uusia mahdollisuuksia. Oivallinen Tommi Eronen on hysteerisen hauska Martini, parrakas äijänkäppyrämenninkäinen, joka nylkyttää Päällikkö Bromdenin jalkaa tai laukoo nasevia heittojaan, silloin kuin ei kyyristele pelokkaana nurkissa. Hersyvä hahmo kaikin puolin; ja Eronen on aina niin hyvä.

Sen sijaan Billy Bibbitt (Samuli Niittymäki), voi Billy. Traaginen ja surullinen hahmo, jonka voimakastahtoiset naiset ovat lintanneet änkyttäväksi ja epävarmaksi nuoreksi mieheksi. Äitinsä ja hoitaja Ratchedin valtaa poika ei uskalla uhmata, ennenkuin McMurphy saa tätä rohkaistua. Surullisilla seurauksilla. Tulee tippa linssiin. Niittymäki tuo sen kaiken epävarmuuden, ja hetken uhmakkuudenkin (Candyn vierailun jälkeen), esille hienosti. Jokaisella potilaalla on kuitenkin oma tärkeä paikkansa kertomuksen dramaattisessa kaaressa.

Ville Mäkelän loistava valosuunnittelu toimii. Syttyvät ja sammuvat kalseat loisteputket, tehokkaine ääniefekteineen, loivat karua valoaan ja välittivät ajan hidasta kulumista laitosmiljöössä. Päivä seuraa toistaan, mikään ei näennäisesti muutu. Paitsi sitten kun muuttuu. Janne Siltavuoren väritön mielisairaalamiljöö sopii hyvin muurien keskelle. Musiikkivalinnoista myös iso kiitos.

Monenlaisia ajatuksia tämän katsominen taas herätti, ja se lienee tarkoituskin. Monessakin kohdassa todetaan että paikka on varsinainen hullujen huone. Oi ironia. Se valtataistelu Ratchedin ja McMurphyn välillä; miten pienillä tavoilla voi toista härnätä, koitella kepillä jäätä että millä saa toisen pokan pettämään. Puolin ja toisin. Se on kuin tennisottelua, millaisella pallolla toinen vastaa syöttöön. Kauanko yksi erä jatkuu. Se tyly hetki kun McMurphylle valkeaa totuus ja ne lopulliset keinot mitä Ratched voi häntä vastaan käyttää.

    

Huopa on hyvä asia. Cheswick on päässyt kertomaan katsojille käyttäytymisohjeita ennen esitystä.

Ehdottomasti suosittelen tämän näkemistä, mutta muistuttaisin vielä, että vaikka ulkona olisi 35 asteen helle, niin linnakkeessa on aina viileää, ellei suorastaan kylmää. Pipot ja villapaidat ja muut on oikeasit hyvä ottaa mukaan. Ja ne talon villahuovat tulee hyvään tarpeeseen.

Ylen sivuilla on hyvä juttu esityksestä, kannattaa käydä lukaisemassa.



Kuvien copyright Mitro Härkönen, paitsi viimeiset kolme kuvaa omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen komediateatteri 7.6.2018

Käsi ylös kuka katsoi 1990-luvulla telkkarista Raikkaan tekstiilitehtailijaperheestä kertovaa tv-sarjaa Puhtaat valkeat lakanat? Minä ainakin, vaikka yleensä en juuri kotimaisia tv-sarjoja (tai oikeastaan paljon muitakaan) seuraile. Jokin siinä vaan tempaisi mukaansa. Oliko se Raija Orasen luoma käsikirjoitus elävine henkilöhahmoineen, hienot näyttelijät vai mikä. En osaa sanoa, mutta katsottua tuli. Nyt sarjan tunnelma ja hahmot herätettiin henkiin teatterin lavallakin, ensimmäistä kertaa ammattilaisvoimin. Asialla Tampereen komediateatteri, joka viime kesinä on kunnostautunut herättelemään henkiin klassikkosarjoja telkkarin puolelta. Ja mikäs siinä, tuntuvat uppoavan nostalgiannälkäisiin katsojiin.

Mukaan oli alkuperäisestä kaartista saatu mukaan Juhani Laitala, tuo perheenisää ja tehtaanjohtaja Ensio Raikasta taitavasti tulkinnut konkari. En tiedä koitettiinko muitakin värvätä, vai eivätkö suostuneet vai mikä on kuvio, mutta nyt sitten muissa rooleissa oli muita. Hyvin kaikki tonttinsa hoitivat ei sillä. Reilussa kahdessa tunnissa ei vaan ehditä oikein paneutua kehenkään henkilöhahmoon kovin syvällisesti.

Outi Keskevaari oli työstänyt käsikirjoitusta tv-sarjan parinkymmenen ensimmäisen jakson pohjalta, joten kyllä ne tapahtumien päälinjat siellä olivat. Tehtaan alkuvaiheet, tyttärien mieskuviot, perheasiat, vaatevienti itänaapuriin ja poliittiset suhmuroinnit. Mutta valitettavasti kaikki käsiteltiin aika nopeasti ja pintapuolisesti. Ei tämmöisessä tutussa tarinassa voi oikein karsiakaan porukkaa pois, tai jättää niitä oleellisia juttuja huomioimatta. Silti hieman harmittaa että kaikki asiat mentiin läpi pikakelauksella ja joihinkin hahmoihin olisin halunnut käyttää hieman enemmän aikaa. Mutta varmaan kokonaisuutena ihan ok kompromissi.

      

Vaikka Laitala oli tottakai erinomainen Ensio, ja muukin kaarti hoiti homman kotiin, niin taisi taas kerran show'n varastaa iki-ihana Räsäsen Aimo. Tämän työnjohtaja Nuutinen on kerrassaan hellyyttävä hahmo. Jäykkä kommunistijurrikka, jonka kömpelöt kosintakuviot Raikkaan taloushengetärtä Sylviä (Marika Heiskanen taas yhdessä hienossa roolityössä) kohtaan sulostuttavat näytelmää koko esityksen ajan. Amin maneerit istuvat Nuutiselle kuin nenä päähän. Raikkaan perheen tyttärinä hehkuivat Emmi Kaislakari (Katariina) ja minulle tuoreempi esiintyjä Sanni Lehto (Irene). Näiden monipolvisen vaihtuvia miessäätöjä (varsinkin Irenen) päästään seuraamaan kyllä sitten kunnolla. Katariinahan löytää mieleisensä eli tehtaan kaupallisen johtajan Eero Kurpan (Janne Kalliomäki) jo heti alkumetreillä, mutta Kurpalla kestää hieman kauemmin syttyä. Irene taas ei osaa oikein päättää ottaisiko kuivankälpäkkään talousjohtaja Risto Raivion (Miika Muranen järkyttävässä otsatukkapermiksessä) vai elostelevan suunpieksijän Veijo Salmen (Seppo Paajanen). Kansallisteatterin konkari Katariina Kaitue tekee oivallisen roolin ryssiä vihaavana Maire Raikkaana. Tykkäsin mös pienemmissä rooleissa esiintyneistä Susanna Kaukosesta topakkana sihteeri Sopasena ja Aku Sajakorven piirisihteeri Verkkolasta.

Oskari Löytösen nostalgiahenkinen ruskeasävyinen lavastus ja ennenkaikkea upeat, upeat, upeat retrokuosiset asusteet a'la Elina Vättö luovat oivallisesti 60-70-lukujen tunnelman Komediateatterin lavalle. Kyllä tässä silmä lepäsi, sillä tavalla kun se nyt voi edes levätä tuon ajan maisemissa. Musiikkivalinnat olivat myös osuvia.

Jotenkin ohjaaja Panu Raipia on onnistunut tavoittamaan sarjan hengen - ja sitten taas toisaalta ei. Nostalgia-arvot olivat tapissa, mutta olisiko tämä toiminut ihan omana itsenään, omana kesäteatteriesityksenään. En tiedä. En usko. Nyt se hahmojen ja tapahtumien tuttuus on se teoksen yhdessäpitävä liima. Turvallinen trippi menneisyyteen ja yhtenäiskulttuurin aikaan. Olihan tässä paljon viihdyttäviä elementtejä; Nuutisen ja Kurpan nokittelu, se jo mainittu Nuutisen kömpelö flirttailu Sylvin kanssa, ja kaikkea muuta pientä. Sitten vastapainoksi taas niitä pakollisia kännikohtauksia (useita!), jotka jaksavat vain haukotuttaa suomalaisessa kesäteatteriperinteessä, tai aiheuttaa myötähäpeää ainakin. Ymmärrän kyllä että katsojien valtaosa ei odota kovin syvällisiä tapahtumia kun puhutaan kesäteatteriesityksestä. Tässä tapahtumia on kuitenkin liikaa kahteen tuntiin ja mitään ei päästä kehittelemään ja syventämään kunnolla. Mutta ehkä vika on vain minussa ja olen liian vaativa katsoja?

Kyllä niinkin hyvä tv-sarja kun Puhtaat valkeat lakanat ansaitsi oman kesäteatteriesityksen, jos nyt vanhoista (ja rakkaista) sarjoista sellaisia ylipäätään pitää tehdä. Kyllä tällä arjesta irtautuu hyvinkin. Ja ensi-iltayleisössä saattoi bongailla pirkanmaalaisia tähtinäyttelijöitä vielä enemmän katsomosta kun lavalta :-)


Valokuvien copyright Peero Lakanen, paitsi loppukiitoskuva on omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.