The Moderate Soprano / Duke of York's Theatre 9.6.2018

Mulla oli jo lippu olemassa tähän näytelmään, kun sitä esitettiin Hampstead Theatressa loppuvuonna 2015. Mutta jotain tähdellisempää ilmaantui (no se oli Ian Hallardin tähdittämä Alan Turing-näytelmä Love-Song of the Electric Bear) ja myin lipun kaverille. Harmitti, mutta näitä sattuu.

Iloni oli siis suuri kun selvisi myöhemmin että The Moderate Soprano siirtyy West Endille, ja vielä siten että olin muutenkin menossa Lontooseen. Ja vieläpä alkuperäismiehityksellä! Joskus käy tuuri.

    

Ystäväni Elisabet lähti ex tempore katsomaan uudelleen

Olen tykännyt paljon David Haren kirjoittamista näytelmistä, ja lisäksi myös Jeremy Herrin on yksi suosikkiohjaajani. Kun vielä päärooleissa olivat iki-ihanat Roger Allam ja Nancy Carroll, ja aihekin niin kiinnostava kuin Glyndebournen oopperajuhlat, niin eihän tämmöistä herkkupalaa voi olla katsomatta. Omat tietoni Glyndebournesta olivat hyvin rajoitetut, joten opin paljon uutta ja kiinnostavaa. Miten yhden miehen sinnikäs unelma voi saada aikaan yhden tunnetuimmista oopperatapahtumista. The Moderate Soprano kyllä pohjautuu paljolti historiallisiin faktoihin ja henkilöihin, mutta on Hare toki ottanut taiteellisia vapauksia.

Allam on erinomainen persoonallisena John Christienä. Christie oli äveriäs yläluokan mies ja ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka peri Glyndebournen tilan ja päätti suurena Wagnerin oopperoiden ystävänä perustaa sinne oopperafestivaalin. Ja niin tapahtui. Toki kuvioon kuuluu hänen ihastuttava sopraanovaimonsa Audrey Mildmay (säkenöivä Nancy Carroll), joka lankesi itseään vanhempaan mieheen. Myös natseja paennut saksalainen kapellimestari Busch (understudy Lennox Greaves, koska Paul Jessonilla oli jotain aiemmin sovittua menoa!) - koska englantilainen kapellimestari ja ylipätään englantilainen klassinen musiikki on Christien mielestä kamalaa - saatiin houkuteltua mukaan perustamaan festivaalia. Kuten myös itävaltalaissyntyinen oopperaimpressaari Rudolf Bing (Jacob Fortune-Lloyd), jota Göring kuitenkin koitti houkutella johtamaan legendaarista Bayreuthin oopperafestivaalia ja saksalainen ohjaaja Carl Ebert (Anthony Calf). Tällä porukalla festivaalit potkaistiin käyntiin vuonna 1934.

Historiallisen näytelmän lisäksi tämä on myös lemmentarina, ja maailmanpoliittisiakin tapahtumia sivuutetaan aika tavalla. Suuruudenhullu ja käytännön asioista mitään ymmärtämätön Christie saa kaikki raivon partaalle, mutta tyyni ja fiksu vaimo kääntää asiat parhain päin. Konflikteilta ei tosiaan voida välttyä, ja yksi niitä aiheuttava asia on esitysten miehitys. Christien vaimon laululahjat eivät pääse ihan sille tasolle kun ammattilaiset edellyttävät, mutta rahoittajana Christie on eri mieltä. Onneksi Christie äänestetään kumoon myös taiteellisen johtajan asemasta. Monenlaista muutakin sattuu ja tapahtuu. Ja onhan tämä ihan Roger Allamin show, mutta helppoakos se on näytellä kun on niin eksentrinen ja räiskyvä hahmo ketä esittää. Upeaa työtä tekee myös Nancy Carroll herkkänä, mutta topakkana sopraanona.

Christie on kyllä hersyvä tyyppi; pikkulapsen lailla kiukutteleva, mutta vaimoonsa ja oopperaan intohimoisesti suhtautuva mies. Surkuhupaisaa on myös se, että vaikka Wagneria hän olisi halunnut soitettavaksi, eikä missään nimessä Mozartia (tämän oopperat olivat kuulemma "like playing cricket with a soft ball"), niin arvatkaapa mitä oopperoita alkuvuosina vedettiin? Aivan oikein arvasitte. Käytännössä Mozart oli ainoa säveltäjä ketä alkuvuosina (sotaan asti) oopperassa kuultiin. No vähän Verdiäkin, mutta ei Wagneria.

Kuolemaanhan tämä näytelmä loppuu (Audrey kuoli 1953, Christie 1962), mutta Glyndebournen oopperafestivaali elää ja voi erittäin hyvin. Vaikka näytelmässä on raskaitakin hetkiä (Audreystä tulee sairastuessaan takertuva ja mariseva) niin kuitenkin jäi hyvä mieli. Upeaa näyttelijätyötä ja hyvin kirjoitettua (ja ohjattua) kamarihenkistä näytelmää on ilo katsoa. Lavastukset ovat minimaalisia, ja itse Glyndebournea ei nähdä oikeastaan lainkaan (liekö tekijänoikeudet syynä?) vaan oikeastaan kokoajan ollaan sisätiloissa. Mutta kaunista katsottavaa oli tämä.

  

Harmittaa että katsomossa oli puolityhjää, lauantai-iltakin vielä. Mutta se hyvä puoli siinä oli, että tuli upgreidaus paremmille paikoille! Ei ollut väkeä stage doorillakaan, meitä oli 3 henkeä! Roger Allamia on aina ihana nähdä, koska mies on herrasmies myös meille faneille. Ja Nancy Carrollkin malttoi sutaista nimmarit ennenkuin polki tiehensä. Allam muuten paljasti että kaljuperuukin päällelaittaminen kesti 1,5 tuntia, pois sen sai puolessa tunnissa. Huh.

Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

After the Dance / NT Archive 13.6.2012

Yksi kesäkuun matkan päätarkoituksista oli käydä National Theatren arkistossa katsomassa After The Dance ja Frankensteinin toinen versio. Ja olin varannut ajan keskiviikkoaamulle. Eli aikainen herätys, junalla Wokingista Waterloohon. Arkisto aukeni klo 10 ja menin sinne sitten heti silloin. Ihan kivenheitto asemalta. Arkistossa on asiakkaiden käyttöön 4 päätettä ja siellä saa sitten katsoa tallenteita näytelmistä ihan ilmaiseksi. Kunhan varaa ajan. Hyvä palvelu ja sain pientä korvausta vastaan myös käsiohjelman kopiot.

Aloitin After The Dancella. Taas yksi Rattiganin näytelmä. Oli NT:n kesän 2010 hitti, Thea Sharrockin ohjaama, ja naispääosa Nancy Carroll sai tästä Olivier-palkinnon viime vuonna. Ja nyt kaikista näytelmistä mitä olen Rattiganilta tähän mennessä nähnyt niin ehdottomasti paras. Taltioinnin laatu ei ollut kovin päätä huimaava, mutta ei se kauheasti haitannut. Monta erinomaisen loistavaa roolisuoritusta. Nancy Carroll oli ihan huippu Joan Scott-Fowlerina - ja täysin Olivierinsa ansainnut. Näytelmä sai myös 3 muuta Olivier-palkintoa.

Ja tietysti Benedict Cumberbatch David Scott-Fowlerina oli ihan loistava, siis niin mielettömän hyvä ettei paremmasta väliä. Teatterilava on kyllä se paras paikka tälle miehelle.

Faye Castelow on myös erinomainen Helen Bannerina, joka on kihloissa Davidin serkun kanssa ja joka rakastuu itseään reilusti vanhempaan Davidiin. Yksi parhaista sivurooleista oli John Reid, eli Adrian Scarborough, joka sai myös sivuosa-Olivierin roolistaan...Pariskunnan luona lorviva puolijuoppo, jolla on kuitenkin tärkeä rooli Joanin uskottuna. Ja joka sohvalta heittelee hyviä kommentteja, mutta on lopulta myös jonkunlainen järjen äänikin.

Faye Castelow ja Benedict Cumberbatch

Näytelmän keskiössä oli nelikymppinen bailaava pariskunta, jotka haluavat jatkaa nuoruutta ja bilettämistä. Kunnes mies ihastuu itseään reilusti nuorempaan naiseen, joka haluaakin perustaa kodin, muuttaa maalle, hankkia lapsia jne. Ja ennenkaikkea parantaa miehen alkoholismilta.

Wikipedian tiivistelmä:

David and Joan Scott-Fowler were 'Bright Young Things' of the 1920s, whose ambition is to treat everything as trivia and to live lives of pure sensation. They always maintained that they married for amusement and not for love. However, Helen Banner, a serious young woman, has fallen in love with David and is determined to change his lifestyle, free him from Joan, stop him from drinking and re-awaken the serious historian in him. 

Unfortunately, Joan does indeed love David very deeply and is trapped by her posture of carelessness. At a party they are holding, Joan is bruised by the clash between private agony and public joy and she kills herself. The characters are shattered by the revelation and even though David and Helen plan to get away from this life, the play ends with a clear sign that David will continue as he did.

Näytelmä sai hirveän upeat arvostelut aikoinaan, ja ihan syystä.

 Yksi erityisen hieno juttu oli kuulla Benedict soittamassa pianoa!

The Guardianin kriitikko Michael Billington kirjoitti mm. näin:
 
But what makes the play so gripping is Rattigan's ­ability to see the sadness of these doomed fantasists as well as their superfluity.

The marvel of Sharrock's production, however, lies in its microscopic detail: there's a moment when the magnificent Nancy Carroll, as David's wife, shattered by the news that he plans to leave her, simply sits rock-still in a chair ­conveying a wealth of unspoken torment. But ­everything about this production is dead right, from the orgiastic partying of the ageing socialites, even including a glimpse of oral sex on a balcony, to the use of a haunting 1920s foxtrot, Avalon, with its echoes of Puccini.

The individual performances are excellent. Benedict Cumberbatch ­conveys not just the surface ­smoothness of the self-destructive David but also the intelligence of a man who ­realises he is a wastrel. Faye Castelow is all swan-necked determination as the naively redemptive Helen, John ­Heffernan captures the knotted anguish of her discarded boyfriend, while Adrian ­Scarborough is unimprovable as a ­parasitic house guest who acts as a Pinerotic raisonneur.

 Nancy Carroll & Benedict

Charles Spencer, Daily Telegraphin kriitikko, kirjoitti näin:

The performances are first rate. Nancy Carroll is almost unbearably moving as the apparently jolly and resilient Joan Scott-Fowler who has never quite dared to reveal to her husband just how much she loves him. Her eerily quiet sobs and shrieks when she learns he is trading her in for a younger model provide the play’s emotional heart. 

Adrian Scarborough gives a funny and touching performance as the apparently parasitic friend, delivering one-liners with delicious aplomb while slowly revealing a deep sense of morality. Benedict Cumberbatch is compelling as the alcoholic husband who sees a chance of a better life but realises he cannot bring it to fruition.

New Statesmanin kriitikko sanoi näin: On paper, it might be hard to see why she falls for him, but on stage Benedict Cumberbatch, from the moment he enters, radiates a charisma that could blind a girl to his emotional immaturity and selfishness.

Tämä oli kyllä teatteria parhaimmillaan. Tykkäsin ihan hirveän hurjan paljon :-) Arkistossa meni viitisen tuntia, koska katsoin After The Dancen jälkeen myös Frankensteinin toisen version. Mutta teen siitä erillisen postauksen, koska torstaina näin sen toisen version, niin käsitellään ne sitten samalla.

Olivier Awards 2012 ehdokkaat julki

Julkistettiin eilen, ja varsinainen gaala on sitten 15.4. Lontoon oopperatalolta Covent Gardenissa.

Roger Allam (BBC:n kuunnelmasarja Cabin Pressuren ihanaääninen 1. perämies Douglas Richardson) ja Nancy Carroll (oli nyt Recruiting Officerissakin) eli viimevuotiset Olivier-voittajat (paras mies- ja naisnäyttelijä), julkistivat ehdokkaat juhlavassa tilaisuudessa.

Ja kyllä, Benedict Cumberbatch ja Jonny Lee Miller saivat taas jaetun ehdokkuuden Frankensteinista :-))

Josta puheeollen, NT Live tuo sen takaisin ohjelmistoon kesäkuussa, yksi esitys kumpaakin eli 14.6. BC hirviönä ja muutamaa päivää myöhemmin JLM hirviönä. Olen nyt Finnkinoa ahdistellut asiasta niin monta kertaa, ja ei ne vieläkään tiedä tuleeko nämä Suomeen vai ei. Joten taitaa olla niin että joudun lentämään Lontooseen katsomaan. Onneksi se menee aika monessa elokuvateatterissa, että lippuja saa vielä.

Globen Henry V:een olisi esityksiä (ja muutama lippukin vielä) sekä 13. että 14.6.