Hansard / National Theatre, Finnkino 10.2.2020

Olin ensin vähän skeptinen tämän näytelmän suhteen. Hyvät tekijät, joo, mutta aihe! Pariskunta torailemassa, eikä mitään muuta. Viitsisikö tuota mennä edes katsomaan. Vaan vähänpä tiesin. Hansard oli aivan hitsin hieno näytelmä joka kiristi ruuvia loppuun asti. Ei lavalla tarvita näemmä kun kaksi hyvää näyttelijää ja hyvä teksti. Siinä se. Teatterin taikaa. Poistuin salista pala kurkussa ja täysin tarinan pauloissa.

Simon Woods on enemmän tunnettu näyttelijänä (mm. Bingleyn rooli vuoden 2005 leffaversiossa, siinä missä on Keira Knightley) ja viime vuosina puolisonsa urasta (Christopher Bailey oli muotitalo Burberryn pääsuunnittelija toissavuoteen asti), ja Hansard on hänen ensimmäinen näytelmänsä. Ja mikä startti uralle! Näytelmä National Theatreen ja ohjaajana arvostettu Simon Godwin, mies monien hienojen Shakespeare-tulkintojen takana. Hansard sai myös kohtuumukavia kritiikkejä brittilehdistöltä. Tästä on hyvä jatkaa.

Esitys on aika lyhyt, vain tunnin ja 20 minuuttia, ja tämä tallenne on kuvattu 7.11.2019 (en tiedä miksi esityspäivä Suomessa oli vasta nyt). Tapahtumapaikkana on pariskunnan Cotswoldin maalaisasunto, eräänä toukokuisena aamuna vuonna 1988. Robin (Alex Jennings) on Thatcherin hallituksen apulaisministeri, Etonin kasvatti ja konservatiivipuolueen aktiivi. Hän on palannut viikonlopuksi kotiin, jossa vaimo Diana (Lindsay Duncan) kuljekelee aamutakissa, vaikka naapurit ovat kohta tulossa lounaalle. Aamupalan tekemisen ja syömisen lomassa alkaa sanailu joka pikkuhiljaa puuttuu yhä purevammaksi ja piikittelevämmäksi. Sarkasmia, verbaalista mittelyä ja terävää sanailua, kielenkäyttöä parhaimmillaan. He ruotivat suhteensa alkua, Diana on ollut alunperi  se toinen nainen, ja alemmasta yhteiskuntaluokasta. Sopeutumisvaikeuksia niin konservatiivipoliitikon edustusvaimoksi kuin miniäksikin nuivalle anopille. Diana kritisoi miestään snobismista ja sivistymättömyydestä ja Robin pistää takaisin kommenttia vaimon oletetusta alkoholismista ja vasemmistosympatioista. Vaan aina asiat eivät ole sitä miltä ne näyttävät.

Pikkuhiljaa meille selviää enemmän mikä heitä hiertää. Kaiken keskiössä tuntuu olevan pariskunnan erilainen suhtautuminen lakipykälään eli Local Government Act Section 28, minkä äänestys oli juuri ollut. Tämä pykälä kielsi esim. päiväkodeissa ja kouluissa kaikenlaisen seksuaalisten poikkeavuuksien tukemisen. Laki esti siis opettajaa kertomasta nuorelle että on ihan hyväksyttävää olla erilainen. Diana ei hyväksy sitä että hänen miehensä äänesti lain sen puolesta. Riitelyyn kietoutuu myös uskottomuusepäily, koska Robin ei ollut kaupunkiasunnossa paikalla kun Diana oli siellä käynyt.

Tunnelma on aika surumielinen ja ahdistava, miten näiden kahden liitto on ajautunut tähän pisteeseen? He ovat etäisiä ja suorastaan vihamielisiä toisilleen. Heidän ainoa poikansa on kuollut vuosia aiemmin. Molemmat ovat pitäneet surunsa ja syyllisyytensä yksityisenä. Nyt selviää että Diana ei ole tiennyt isän käyvän säännöllisesti Norfolkissa yksin suremassa, paikalla missä poika hukkui. Robin ei taas tiennyt että Diana on ottanut omalletunnolleen pojan ajamisen itsemurhaan. Yllättäessään pojan pukeutuneena omaan mekkoonsa hän halaamisen ja hyväksymisen sijasta meni vessaan oksentamaan, eikä nähnyt teini-ikäistä poikaa enää koskaan. Tuntuu erityisen pahalta kun hetkeä aiemmin Robin on syyttänyt että äidin ylirakastaminen teki pojasta homon. Isä oli myös pettynyt kun ei poikaa kiinnostanut kriketti tai muut miehiset lajit, vaan tämä oli herkkä ja taiteellinen.

Ei ihme että Diana ottaa todella raskaasti miehensä äänestyspäätöksen. Mies perustelee asiaa sillä että miten vaikeaa elämä erilaisilla ihmisillä on. Helpompi olla kuin kaikki muutkin. Konservatiivipuolueessa ollaan sitä mieltä etteivät ihmiset halua minkään muuttuvan ja on helpompaa olla enemmistön joukoissa. Niinpä niin. Näytelmässä vatvotaan paljon Thatcheria ja politiikkaa. Vastakkain ovat myös vanhemmuus ja johtaminen.

Niin kovin surullinen tarina. Kaikki vuodet menneet hukkaan kummankin osapuolen käpertyessään  syvälle omaan suruunsa. Pariskunta katsoo kaitafilmiltä poikaansa pienenä urheilukarnevaalissa ja kumpikin itkee. He would have thrived. Niin olisi, ainakin ilman Section 28:n voimaantuloa.

Kumpikin näyttelijä tekee aivan järisyttävän hienoa työtä joka menee ihon alle ja suoraan sieluun. Kamera näyttää lähikuvia kasvoista joilla näkyy niin monenlaisia tunteita. Varsinkin Lindsay Duncan on ilmiömäinen. Loppukiitoksissa huomaa miten molemmat ovat itkeneet.

Woods tietää mistä kirjoittaa, itsekin Etonin ja Cambridgen kasvattina ja vuonna 1980 syntyneenä Section 28 on vaikuttanut hänenkin elämäänsä. Vahva ja vaikuttava teksti. Joku miettinee mitä hansard tarkoittaa. No, se on kaiken brittiparlamentissa käydyn puheen viralliset muistiinpanot.


Esityskuvien copyright Catherine Ashmore.

A Midsummer Night's Dream / Bridge Theatre, Finnkino 28.10.2019

Kesäyön uni ei ole mikään suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannosta, mutta taas kerran löysin itseni sitä katsomasta. Mutta en kyllä pettynyt edelliselläkään katselukerralla Lontoon Globe-teatterissa, kun näin silloisen taiteellisen johtajan Emma Ricen ohjauksen (mikä herätti paljon kohua mm. sähkövaloillaan). Siinä oli sopivasti vaihdeltu sukupuolirooleja, ja tämä raikasti teosta mukavasti. Hieman samaa jujua oli tässäkin käytetty, nimittäin ohjaaja Nicholas Hytner oli vaihtanut hieman Oberonin ja Titanian repliikkejä, ja kääntänyt roolit oikeastaan päinvastoin. Sen sijaan että Oberon lumoaisi Titanian rakastumaan ja lempimään aasin kanssa, niin käykin päinvastoin: Oberon viettää kuuman lemmenyön aasiksi muutetun Nick Bottomin kanssa.

Hytner ohjasi vuosi sitten erinomaisen kiinnostavan Julius Ceasarin uudehkoon Bridge Theatreensa, ja se oli suuri menestys. Teatteritilaa käytettiin hienosti hyväksi ja esitys tuotiin kirjaimellisesti yleisön keskelle. Minäkin näin sen paikan päällä kahdesti, ja Suomessa se oli nähtävillä NT Live-sarjassa Finnkinolla. Nyt immersiivisyys oli viety ehkä vielä askeleen pidemmälle. Katsojat ovat tapahtuminen keskiössä ja lattiasta nousevat ja laskevat lavasteet (ja sängyt!) siirtävät yleisömassoja tieltään. Yksi brittien huippulavastajista eli Bunny Christie jatkaa Julius Ceasarista opittuja temppuja, mutta ilma-akrobatia tuo upean lisänsä kaikkeen. Akrobatia jos mikä sopii satumetsään ja keijujen liikkeiksi upeasti.

Livetallennus onnistuu kyllä hienosti tuomaan lähikuvien ja erilaisten kamera-ajojen kautta sitä sadunomaista tunnelmaa teatterista myös elokuvateatterin katsomoon. Ihan kuin olisi itse paikalla. Grant Oldingin säveltämä musiikki on kevyen ilmavaa ja keijujen laulu sopii kokonaisuuteen täydellisesti. Ja sitten on vielä taitava äänisuunnittelu (Paul Arditti) joka tuo öisen metsän erilaisine äänimaisemineen käden ulottuville.

Esitys alkaa hyvin ankean näköisissä puitteissa. Yleisön seassa psalmeja veisaavat naiset, nunnamaisissa asuissaan. Katsojat valuvat sisään. Hippolytaa tuodaan lavalle lasikopissa, puettuna harmaaseen nunnamaiseen kaapuun. Miehen, isän tai puolison auktoriteetti on ehdoton. Margaret Atwoodin klassikkokirja (tai lähinnä kai sen perusteelta tehty tv-sarja) A Handmaid's Tale on ollut aika ilmeinen vertailukohta tai inspiraation lähde, ja Hytner tämän kyllä auliisti myöntääkin. Naisen asema on alistettu ja nämä arvot näkyvät. Onneksi vain esityksen alussa, koska kyllä nunnakaavut ja alistuvat naiset jäävät unholaan kunhan esitys pääsee vauhtiin.

Taas kerran näytelmän miehitys/naisitus on nappiin valittu. Kaikenvärisiä, -kokoisia ja -muotoisia ihmisiä on mukana, kuten lontoolaisissa teatteriesityksissä on muutenkin tapana.  Diversiteetti sopii oikein hyvin juurikin Kesäyön uneen! Oliver Chris (Oberon) on viime vuosina tehnyt tasaisesti hyviä teatterirooleja Lontoossa ja hänen Oberoninsa on jäyhän kujeileva ja flirttaillessaan pistämätön. Tämän ja Aasi-Bottomin kosiotanssi on hulvaton -  todellakin funny and sexy kuten Hytner sitä itse kuvailee väliaikahaastattelussa. Mulle uusi näyttelijätuttavuus oli Gwendoline Christie, mutta aivan huikean upea Titania tämä on. Kumpikin näistä on 191 cm pitkä joten aika pitkänhuiskeita keijuja ollaan. Kaksoisrooleissaaan he esittävät myös Theseusta ja Hippolytaa.

Hermia (Isis Hainsworth) ei halua naimisiin isänsä valitseman Demetriuksen (Paul Adeyefa) kanssa, mutta vaihtoehtona on luostari. Oma mielitietty Lysander (Kit Young) polttelee mielessä enemmän. Helena (Tessa Bonham Jones) on ihastunut Demetriukseen, mutta tämä ei huomaakaan "rumaa" tyttöä. Onneksi keijujen taiat, monenlaiset seikkailut ja parinvaihtosysteemit tuovat onnellisen lopun tälle nelikolle - ja kukin saa mennä naimisiin kenen kanssa haluaa. Näiden ylhäisten lisäksi näytelmässä oleellisena osana on myös Rude Mechanicals -ryhmä eli hieman simppelien käsityöläisten teatteriseurue, ketkä harjoittelevat Pyramus & Thisbe -klassikkoa metsän siimeksessä herttuaparin vihkiäisiin. Heistä isoimman roolin tekee Nick Bottom (Hammed Animashaun) joka joutuu keskelle Oberonin ja Titanian taisteluita, ja siten tulee muutetuksi aasinpäiseksi rakastajaksi Oberonille. Kerrassaan muikea roolityö.

Kaiken yllä keppostelee ihana punkkari-Puck (David Moorst) tuo Titanian assistenttikeiju, joka häärää, säätää ja sotkee. Kerrassaan riemastuttavan anarkistinen Puck! Käsittämätöntä että Moorst ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään akrobatiaa. Ei uskoisi, sen verran sujuvasti mies köysitrapetseilla kiikkuu. Mikä energialataus! Ja miten elastiset varpaat! Interaktiivisuus ja flirttailu yleisön kanssa on juuri sopiva lisämauste Puckin hahmoon. Tosin kyllä Rude Mechanicals -seuruekin osaa napata katsojan kännyllä selfien...

Christina Cunningham on suunnitellut hienot puvut. Keijujen kimaltavat asut ja näyttelijäryhmän haalarit ja hupparit, mutta myös ankeat nunnakaavut ja Oberonin yltäkylläiset aamutakit. Ja Titanian ihanat asut! Näissä silmä lepää.

Koko keijujen unenomainen metsä on hieno vastapari totalitaarisen ankealle yhteiskunnalle. Metsässä  ja taian alla kaikki ovat vapaita, saavat irrotella ja toteuttaa salaisia haaveitaan. Kun on aika herätä unesta - what visions I have seen! - niin onneksi todellisuus onkin muuttunut. Lopuksi pidetään yhdessä bileet, katsojienkin kanssa. Mikä esitys ja mikä lopetus! Ei ihme että tätä ovat kaikki kehuneet. En kesällä saanut aikaiseksi vaihdella omia esityksiäni ja mennä katsomaan, mutta onneksi taltiointi ja Finnkino pelasti tilanteen. Herkkupala!


Kuvien copyright Manuel Harlan.

Macbeth / NT Live (National Theatre), Finnkino 14.5.2018

Macbeth on yksi mun ehdottomia suosikkeja Shakespearen näytelmistä, ja tässä National Theatren tuotannossa on vielä mielettömän hieno tekijätiimi. Harmikseni ei kesäkuun Lontoon reissupäiville osunut esityksiä, joten paikan päällä en tätä päässyt katsomaan. Kritiikit olivat hyvin vaihtelevia, ja monet mun arvostamat teatteri-ihmisetkin lyttäsivät. Mutta onneksi sentään pääsin katsomaan Finnkinolle. Meitä oli Tampereella valitettavasti vaan kourallinen ihmisiä.

Esityksen nähtyäni ymmärrän murskakritiikitkin. Olihan tämä aika... yhdenlaisensa tulkinta. Ei kyllä huono, mutta olin yllättynyt kuitenkin. Ei mene myöskään omien suosikkieni joukkoon. Onhan se tavallaan lohdullista, että tämmöiselläkin porukalla ja National Theatressa ei välttämättä onnistuta tekemään hittiä. Tulee vähän mieleen Kansallisteatterin Macbeth viime vuoden keväältä - omat odotukset oli suuret ja vähän pettyä sain silloinkin.

Vaikka Rufus Norris on huippuohjaaja, ja hyvin on mielestäni selvinnyt NT:ssä taiteellisen johtajan isoissa saappaissa Nick Hytnerin jälkeen, niin nyt mennään kyllä hieman metsään. Tämä Macbeth on sekava soppa, missä tuntuu katoavan punainen lanka muutamankin kerran. Punaista väriä sen sijaan hyödynnetään hyvin. Kuninkaallisten verenpunaiset vaatteet korostavat dramaattisuutta ja verisiä tekoja. Varsinkin kun muutoin kaikki pukeutuvat varsin maanläheisiin väreihin. Kyllä mä oikeastaan tästä Moritz Jungen puvustuksesta tykkään. Kuten myös paljon mielipiteitä jakaneesta Rae Smithin lavastuksestakin. Keskellä lavaa suuri kaarimainen rakennelma, kuin silta, joka yhdistää ja erottaa. Se pyörii ja liikkuu ja sitä käytetään erilaisissa kohtauksissa tehokkaasti, milloin taistelukenttänä, kukkulana tai ihan vaan siltana. Ehkäpä jopa porttina ylisen ja alisen maailman välillä - näytelmässähän on paljon yliluonnollisia elementtejä. Kaari on tehokas katseenvangitsija ja dominoi lavaa.

Norris kertoo ennen esitystä nähtävässä haastattelussa miten tämä Macbeth sijoittuu maailmaan missä kaikki turva on kadonnut, ja ympäristö tuhoutunut. Kaikki mahdollisuudet on käytettävä, jokaisen joka haluaa selvitä hengissä. Hän halusi tuoda esille mitä ihmisille käy paineen alla, mitä tapahtuu sisällissodan jälkeen, aina ja kaikkialla. Posttraumaattisesta stressihäiriöstä kärsivälle Macbethille realiteetit ovat nämä. Mitä ylipäätään tapahtuu yhteiskunnassa kun järjestys katoaa? Onko paluu vanhanlaisiin feodaalijärjestelmiin väistämätön, kun rakenteet murtuvat. Samaa pohti koko työryhmä ja se dystooppinen lavastus ja värimaailma tulee siitä taustasta. Lavalla nähdään arkkitehtuuristen rakenteiden jäänteitä, ja porukka hyödyntää kaiken löytämänsä. Tässä ei ole mikään ammattisotilasjoukko, vaan roskasakki, joka on keräillyt tavaroita ja aseita sieltä ja täältä. Aavemainen äänimaisema narinoineen tukee tätä dystooppista kuvaa.

Macbeth (Rory Kinnear) on jotenkin ajelehtiva sotilas, opportunisti ja kovasti vaimoaan Lady Macbethiä (Anne-Marie Duff) rakastava. Heidän keskinäinen suhteensa on jonkinlainen ankkuri tuhoutuneen maailman keskellä. Asuntona ovat rauniot, mutta rakkaus kantaa. Ainakin jossain määrin. Kun Macbeth epäröi, Lady kannustaa ja tsemppaa. Macbethin yksinpuhelut on toteutettu hienosti; muut äänet vaimenevat ja muiden näyttelijöiden liike lakkaa. Lopulta Macbethin pää alkaa lopullisesti seota; noidat ja vallanhimo ja veriset teot yhdistettynä traumaattisiin sotakokemuksiin. Ladyn itsemurha on se viimeinen niitti - kuulemme Tomorrow-puheen Macbethin silittäessä kuolleen vaimonsa hiuksia out, out brief candle...

Vaikka sekä Anne-Marieta että varsinkin Roryä olen nähnyt lavalla lukuisia kertoja ja ovat hienoja näyttelijöitä, niin oudon vaisuja olivat tällä kertaa. Tiedän että Rory on kärsinyt selkävaivoista ja  muutamia esityksiä jouduttiin vetämään understudyn kanssakin, mutta filmatisointiesitykseen hän halusi mukaan, ymmärrettävästi. Mutta esimerkiksi noitien tankoihin hän ei kiivennyt, vaikka aiemmin oli niin tehnyt. Selkävaivat saattavat selittää vaisuuden. Hän on kuitenkin tehnyt erinomaisia Shakespeare-rooleja ennen. Hienon Hamletin, hyytävän Jagon... Ja on kyllä muutenkin yksi mun suosikkiteatterinäyttelijöitä. Tomorrow-puhe oli tosi vaisu, eikä saanut mua itkemään - mittari siitä ettei tämän Macbeth nyt ihan toiminut. Ja yleensä niin loistava Anne-Marie heräsi kunnolla näyttelemään vasta unikohtauksessa loppupuolella.

Vaikka väkeä on porukasta vähennetty (esimerkiksi Duncanin pojat Malcolm ja Donalbain yhdistetty) niin ydinhenkilöt ovat toki mukana. Kuningas Duncan (Stephen Boxer) on ketterä ja hauska, ainakin omasta mielestään. Mun suosikiksi taitaa nousta Banquo (Kevin Harvey), joka on iloinen veikko ja aika hytisyttävä haamuna. Portinvartija (Trevor Fox) on ihan kilahtanut tyyppi. Macduff (Patrick O'Kane) puhuu ihastuttavalla skottiaksentilla ja hänen vaimonsa (Amaka Okafor) on muuten vaan herttainen. Macduff on varsinainen äijä kun kuulee perheensä murhasta. Murhaajaporukka on juoppoja narkkareita, ja tyhmiä, aivonsa juoneet. Kaljatölkkikin on kovaa valuuttaa näille! Noitien puheessa on kaikua ja äänissä on mukana lintumaisia kirskahduksia ja vihellyksiä. Sopii kyllä hyvin!

Tekstiä on vähennetty reippaasti ja kohtauksia siten poistettu. Esimerkiksi 3. näytöksen loppua lyhennetty. Mutta teksti menee täydestä ellei tuntisi näytelmää hyvin ei huomaisi että mitään tai ketään puuttuukaan. No ei kai tätä muuten olisi saanut kompaktiksi. Käsiohjelma sanoo kestoksi noin kolme tuntia, mutta minusta oli paljon lyhyempi, alkuhaastatteluidenkin kanssa.

Kaoottisen maailman luomisessa on onnistuttu hyvin. Lopputaistelu käydään viidakkoveitsillä, ja mitä käteen nyt on sattunut löytymään. Macbeth puhkuu vihaa ja kostoa. Noidat kiekuvat ja riekkuvat korkeissa tolpissaan, yllyttäen ja kannustaen. Kun Macbeth lopulta oivaltaa noitien huijanneen ja houkuttaneen ja pettäneen hänet, niin voi surku. Mutta myöhäistä se enää on. Niin makaa kuin petaa.

Näytelmän loppu on samanlainen kuin alkukin; tyrannin verinen pää sullotaan muovipussiin, kun se on ensin machetella leikattu irti. Noidat laskeutuvat alas tolpistaan, kriik kriik, niiden työ on nyt tehty.

Hieman hämmentynyt olo jäi, ja enää ei ehkä harmittanut etten nähnyt tätä teatterissa. Mutta kyllä olen tyytyväinen että tämän näin silti. Koska Macbeth on aina Macbeth.


Kuvien copyright Brinkhoff & Moegenburg.

Yerma / NT Live 25.9.2017

Kyllä mä tiesin että tämä on hyvä näytelmä. Mutta että näin hyvä! Kaverit hehkuttaneet, some ylistänyt, ja kaikki kriitikotkin. En saanut lippuja kesän 2016 esityksiin, silloin kun tätä ekan kerran Young Vicissä esitettiin. Tänä kesänä sitten uusintakierroksella, mutta silloin oli jo tiedossa että on tulossa NT Liveen. Niin en sitten koittanutkaan lippua, kun ei ollut oikein elokuun reissulla kalenterissa tilaakaan. Mutta nyt sitten maanantaina vihdoin ja viimein!

Kyseessä siis Simon Stonen ohjaama ja Federico Garcia Lorcan alkuperäistekstistä uudelleenmuokkaama versio Yerma. Tarina lapsettomuudesta ja mitä se tekee naiselle, miehelle, parisuhteelle, muille suhteille. En varsinaisesti tiennyt edes näytelmän aihetta etukäteen.

Näytelmä alkaa hilpeissä tunnelmissa. Pariskunta kippaa kuohuvaa, juhlivat talon ostamista. Puhuvat seksistä, lasten hankinnasta, tulevaisuuden suunnitelmistaan. Mies on kiireinen yrittäjä, jonka työ vaatii paljon matkustamista. Nainen on suosittu bloggaaja ja journalisti. Arki rullaa ja aika kuluu, mutta lasta ei vaan ala kuulua. Nainen käy tutkimuksissa, mutta vikaa ei löydy. Mies on matkoilla. Yhteistä aikaa lapsen alkuunsaattamisellekaan ei tunnu löytyvän, ei vaikka kellon ja kalenterin kanssa koitetaan. Asiaa ei lainkaan helpota kun sisko saa vauvan, tai oma äiti joka keskittyy mieluummin uraansa kuin lapsiinsa (ja vertaa omia raskauksiaan Alien-elokuvien monsteriin).

Naisen eksäkin vuosien takaa ilmestyy kuvioihin ja mahtaako vanha suolakin vähän janottaa. Varsinkin kun aikaa kuluu, vuosia, ja mitään ei vauvarintamalla tapahdu. Blogin lukijamäärät laskevat, kunnes nainen alkaa hyödyntämään omiaan ja lähipiirinsä intiimeitä (lapsi)asioita. Välithän siinä rikkoutuvat. Kohta tuntuu että kaikki hajoaa pirstaleiksi. Lapsettomuus repii pariskuntaa, ja rahatkin ovat huvenneet jatkuviin lapsettomuushoitoihin. Hyvinhän tämä tarina ei pääty, mutta sitä ennen on revitty sielut rikki niin pariskunnalta kuin katsojiltakin.

Vaikken itse ole koskaan halunnut lapsia, enkä siten voi ehkä täysin samaistua naisen tuntemuksiin, niin kyllä tämä esitys iskee luihin ja ytimiin. Se tuska ja turhautuneisuus mitä nainen tuntee joka kuukausi kun lasta ei vaan kuulu. Kun koko elämä pyörii vain yhden asian ympärillä ja kaikki muu on toisarvoista; työpaikat, ihmissuhteet, kaikki. Pakkomielteinen paniikki ikääntymisestä ja biologisen kellon tikityksestä täyttää elämän 24/7. Billie Piper on niin uskottava pääroolissa että ihan sydämestä koskee. Muutamia kertoja olen hänet teatterin lavoilla nähnyt ennenkin, mutta tämä rooli on ihan toista. Viimekeväinen Olivier-palkinto parhaasta naispääosasta on erittäin ansaittu, kuten kaikki muutkin Brittien teatterialan palkinnotkin. Hän käy todellakin läpi kaiken sen tuskan mitä lapsettomuus naiselle aiheuttaa.

Liki yhtä hienon rolin tekee aviomiehenä Brendan Cowell. Kiireinen uraohjus koittaa ymmärtää vaimoaan, mutta jossain vaiheessa kärsivällisyys ja ymmärrys loppuu. Pidin kovasti myös Maureen Beattiesta (naisen äiti) ja Charlotte Randlesta (naisen sisko). Maanläheiset naiset, jotka koittavat ymmärtää ja tukea Yermaa, omien kykyjensä mukaan. Nuorena kollegana Thalissa Teixeira hurmaa ja vie naista myös hunningolle. Ja sitten on vielä John Macmillan ymmärtävänä eksänä - joka myös löytää onnen ja sen myötä lapsen.

Esitys tapahtuu lasiseinien sisällä, kaksipuoleisen katsomon välissä. Pääsemme katsomaan pariskunnan elämää kuin terraariossa pyristelevien olentojen, tarkkaillen ja tutkiskellen. Kiinnostava ratkaisu. Kohtausten vaihdot tapahtuvat vanhoista mykkäelokuvista tuttujen tekstiplanssien ja voimakkaan kuoromusiikin avulla. Muuten ajankulua olisikin vaikea seurata, koska tapahtumat venyvät vuosiin. Nainen istuttaa uuden talon pihalle puun, joka loppuvaiheissa on yhtä kuollut ja kuivunut kuin naisen kohtukin. Koskettavaa, että espanjan sana yerma tarkoittaa mahoa, hedelmätöntä, karua.

En ole lukenut Lorcan alkuperäistekstiä, joten en osaa sanoa minkä verran alkuperäistä lyyristä teksitä on jäljellä. Minusta tämä oli hyvin moderni näytelmä, niin kieleltään kuin muutenkin. Simon Stone ja koko työryhmä on tehnyt todella taitavaa jälkeä. Kaikin puolin erinomainen, vaikkakin raastava, katsomiskokemus.

Ennen näytelmää katsoimme lyhyen haastattelun missä Young Vicin taiteellinen johtaja David Lan (jonka seuraaja Kwame Kwei-Armah muuten julkistettiin eilen; Lan on johtanut Young Viciä ennätykselliset 18 vuotta) haastatteli Simon Stonea näytelmästä ja Lorcasta. Stonen mielestä näytelmä kertoo naisesta, joka haluaa jotain mitä yhteiskunta ei voi hänelle antaa. hmmm... Näytelmän nainen ei halua adoptoida vaan lapsen pitää olla oma. Missä loppuu yhteiskunnan velvollisuus?


Kuvien copyright Johan Persson.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!

Peter Pan / NT Live 12.6.2017

Alunperin en ajatellut mennä katsomaan koko Peter Pania, mutta kun Smack The Jack-Jukka kutsui a oli vapaa maanantai, niin mikä jottei. Ja kun ainoa teatterissa näkemäni Peter Pan on omintakeinen mutta loistava Teatteri Lahjattomien Jonkun on oltava Pan parin vuoden takaa.

Ja onneksi menin, sillä tämähän oli vallan loistava. Koko perheen näytelmä oli vauhdikas ja värikäs tulkinta J. M. Barrien satuklassikosta. Tässä oli pitkälti samat tekijät kuin edelleenkin Briteissä kiertävässä Jane Eyressä, joka sekin nähtiin NT Livessä, ja oli loistava. Bristol Old Vicin sakki osaa siis tehdä hienoja esityksiä. Ohjaaja Sally Cookson, lavastussuunnittelija Michael Vale, pukusuunnittelija Katie Sykes, valosuunnittelija Aideen Malone, säveltäjä ja muusikko Benji Bower, liikesuunittelija/ohjaaja Dan Canham jne. Jos kerran porukka pelaa näin hyvin yhteen niin mikä jottei. 

Jane Eyrestä oli napattu myös sen pääosanesittäjät eli Madeleine Worrall Wendyksi sekä Felix Hayes moneen rooliin (mm. Smee, herra Darling, toinen kaksosista). On muuten aika hyytävä Smee!

Tämä Peter Pan muuten sai ensi-iltansa Bristolissa jo 2012, ja siirtyi Lontooseen National Theatreen viime vuoden marraskuussa. Osa näyttelijöistä on samoja, mutta esim. Felix Hayes ei ollut alkuperäisessä lainkaan. On myös jännää että kahden pääroolin (Wendyn ohella) eli Peter Pan ja Captain Hook esittäjät vaihtuivat. Bristolissa Hookia esitti mies, Lontoossa nainen.

Worrall oli loistava Wendy ja muutenkin ällistyttävää miten hienosti koko porukka esittää lapsia! Tarinahan alkaa Darlingin perheen kotoa, tai tarkemmin ottaen lasten makuuhuoneesta. Perheen koirana/sisäkkönä (ilmeisesti Nana on alunperin koira, mutta tässä versiossa hän on vähän kumpaakin, eli iso mies jolla sisäkön valkoinen essu. Mutta silti hänet laitetaan pihalle, jossa haukkuu. Hmm... Kaippa yksi satuaspekti sitten?) hirmu hyvä Ekow Quartey. Joka on myöhemmin Tootles-niminen yksi Kadotetuista pojista. Ja vieläpä yksi merirosvoistakin. 

Tähän perheidylliin pölähtää poika joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi eli Peter Pan. Peterin roolissa Paul Hilton, josta ensin mietin etten ole kyllä koskaan teatterissa nähnyt, mutta oli se NT:n musikaalissa wonder.land, jota olin katsomassa tammikuussa 2016. Ehkä hieman vanha (s. 1970) tähän rooliin, mutta ihan hyvin kyllä veti. Aika hulvaton. Rooli oli toki aika fyysinen ja mua hieman häiritsi lähikuvissa kun toinen oli helkkarin hikinen. Hilton muistutti Peterin pystytukkakampauksessa tosi paljon Rik Mayallia, tuota edesmennyttä Young Ones-näyttelijää.

Muista tyypeistä on pakko mainita Saikat Ahamed monine rooleineen, joista hauskuuttavin oli siansaksaa puhuva Tinkerbell! Pieni, kalju, pönäkkä mies liitelemässä keijunsiivissään ja valkoisessa tyllihamosessa ilmojen halki - ihan parasta! Ja sitten on vielä sokerina pohjalla Anna Francolini. Taas toinen ketä en heti muistanut, mutta wonder.landissa hänkin oli ollut. Käsittämätöntä etten muistanut, koska nyt kun katselin wonder.landin kuvia ja käsiohjelmaa muistan että suuren vaikutuksen teki kyllä. Ensin hän oli valju rouva Darling, mutta sitten tadaa! Kapteeni Koukku! Siis nyt on paras Hook ikinä koskaan! Kamalat teräksiset hammasraudat/suojat, runsashelmainen hame, röyhelö, pitsiä, samettia ja isosulkainen merirosvohattu. Liilaa ja mustaa ja viininpunaista. Upea ilmestys, ja kutkuttavan karmaiseva. Ja lauluääni sitten; kylmät väreet hiipii selkärankaa pitkin. Kun Hook toisen näytöksen alussa kertoo miksi on katkera ja surullinenkin, Smeen pukiessa tätä, niin liikuttuuhan sitä kyyninen katsojakin.

Musikaali niin. Benji Bowerin musiikki oli vauhdikasta ja monipuolista. Bändi säesti valtavan lavan takaosan rakennelmassa yläilmoissa, mutta kyllä sieltä välillä hipsittiin soittamaan lavallekin. 

Vaatteet olivat värikkäitä. Värikäs taitaa olla muuten esitystä parhaiten kuvaava sana. Raidalliset pyjamat oli selvästi Katie Sykesin sydäntä likellä koska sekä Darlingien lapset, Kadonneet pojat että merirosvot olivat sellaisissa. Ja Peter vihreissä tottakai. Koska Peter Pan on esitys missä lentäminen on oleellista, niin se piti huomioida vaatesuunnittelussakin. Halkioita ja aukkoja sopivissa kohdissa, niin lentovaijerien kiinnitys oli helpompaa. Se lentäminen sitten. Vaijerisysteemeitä ja venyviä benji-hyppymäisiä joustavia köysiä. Mutta nämä oli hienosti tehty, koska lavan reunoilla oli 2 korkeaa metallitornia, joissa esiintyjien "vastapainot" kapusivat ylös ja alas aina sitä mukaa mihin suuntaan näyttelijä lenteli vaijerillaan. Kivaa oli siis se että näytettiin koko ajan miten temppu toteutetaan.

Paljon oli kaikkia hauskoja yksityiskohtia; Peterin varjo joka jäi Darlingien ikkunalaudalle venyy ja vanuu - kolmen nukettajan ansiosta. Tiger Lily (Lois Chimimba) ja tämän sudet olivat aika näyttäviä; susilla maskit ja kainalosauvat. Koko lavastus ja rekvisiitta oli tehty kaikenlaisista kaatopaikkakamoista. Väliajan videopätkässä Michael Vale kertoi että ajatuksena oli se että kaikki se roina minkä keskellä lapset tässä näytelmässä elävät taipuu rekvisiitaksi. Krokotiilin hampaatkin olivat haarukoita, veitsiä jne. Neverlandin piti olla myös sellainen paikka mihin nykylapsikin voisi samaistua. Siksi se oli hieman kuin kaatopaikka tai "outdoor playground". Merenneidot "uivat" levyillä minkä alla pyörät. 

Oli jotenkin lämmintä kun Peter puhuu tytöistä kovin kauniisti ja ylistävästi. Onko tämä peräisin kirjasta vai joku ohjaajan lisäys, en tiedä. Olisiko Barrie kirjoittanut tytöistä tuohon sävyyn... Wendyn ja Peterin "romanssi" on tehty kauniisti, ja ehkä vähän kliseisesti (lauletaan Carpentersin Close to You-biisiä duettona). Mutta ilma-akrobatia tuo siihenkin uuden vinkkelin. 

Kuten Jane Eyressäkin niin tässä käytettiin paljon improvisointia harjoituksissa. Ja paljon ilmaharjoituksia, eli työryhmä lenteli vaijerien varassa paljon. Tässä oli kyllä tosi paljon samanlaisia ohjaus/lavastus jne ratkaisuita kuin Jane Eyressä, eli työryhmän kädenjäljen kyllä tunnistaa.

Lopuksi Wendy toteaa haluavansa aikuiseksi, mutta Peter ei, ja teiden on pakko erkaantua. Darlingin lapset palaavat seikkailuiden jälkeen kotiinsa huolestuneiden vanhempien luokse (miten ihmeessä Anna Francolini saa niin äkkiä vaihdettua vahvasta Hookin meikistä valjuksi rouva Darlingiksi, kas siinäpä teatterin magiaa!) ja elämä palaa ennalleen. Wendy on menettänyt lentotaitonsa, mutta entäs kun Peter palaa paljon myöhemmin - ja Wendyn tytär on odottanut kiihkeästi tyyppiä!

Riemastuttava satu myös aikuiseen makuun, kun se kerran on näin hyvin tehty. Tosin 2,5 tuntia voi olla lapsikatsojille aikas pitkä aika. Ikäsuositus on 7+.

Oli myös muuten mahtavaa että Emma Freud oli palannut juontamaan NT Livejä; toivottavasti pysyvästi.

Kuvien copyright Steve Tanner.

Obsession / NT Live 15.5.2017

Tämä Viscontin 1943 leffaan Ossessione perustuva näytelmä oli kuudes Ivo van Hoven ohjaustyö minkä näin. Jokainen niistä on herättänyt ristiriitaisia tunteita, ja oikeastaan en ole pitänyt kuin loistavasta A View From the Bridgestä. Hyvin... erikoisia (paremman sanan puutteessa) esityksiä ja vaikka van Hove työskentelee paljon Lontoossa, ja vaikka esitykset ovat usein hyvin suosittuja ja loppuunmyytyjäkin, niin kriitikot ovat myös hyvin jakautuneita mielipiteissään. Kuten myös paikalliset teatteribloggarit sekä muut paljon teatteriesityksiä siellä näkevät tuttuni. Mutta taas kerran annoin mahdollisuuden. Tunnustan että aika lailla viime tippaan tämän näkemistä pohdin ja jahkailin, koska muutakin menoa maanantai-illalle olisi ollut. Nyt jälkikäteen tietysti harmittaa kun en valinnut niitä muita menoja (eli Kansallisteatterin Bloggariklubia). Mutta eipä sitä ihminen ole selvännäkijä ei.

Oikeastaan se suurin syy mennä katsomaan tämä oli Jude Law. Monesta elokuva- ja tv-roolista tuttu mies. Tykkään miehestä kovasti, ja siksi jouduinkin hieman pettymään (vieläpä kahdesti) kun kävin katsomassa häntä teatterissa joulukuussa 2013 ja tammikuussa 2014. Lähinnä petyin miehen surkeaan äänenkäyttöön teatterissa. Ei se tainnut olla sitten flunssakaan, koska molemmissa esityksissä oli sama juttu. Sen sijaan tässä Barbican-teatterin taltioinnissa sitä äänen heikkoutta ei silleen kuullut, kun oli mikit ja ääni tuli jotenkin suoraan. Mutta oli se sellanen himmeä silti. Ääni siis. Eli summa summarum; Law on edelleen hieno ja karismaattinen näyttelijä, mutta joku sen äänessä livetilanteissa tökkii. Polyyppejä?

Mutta siis. Obsession kertoo intohimosta, suorastaan pakkomielteisestä sellaisesta. Ennen varsinaista esitystä katsoimme lyhyen haastattelupätkän The South Bank Show'sta (NT Liven sponsori Sky Arts tv-kanavan kulttuuriohjelma). Siinä ohjaaja van Hove kertoo valtavan suuresta intohimosta, ja sen eri puolista, mitä näytelmässäkin nähdään. Siinä mielessä lähestytään jo kreikkalaista tragediaa. Jude Law puhuu puolestaan intensiivisestä tekstistä. Teksti oli aika niukkaa ja siinä oli pitkiä taukoja. Obesission käsittelee henkilöiden välisiä alkukantaisia intohimoja. Mistä tämmöinen alkukantainen ja eläimellinen intohimo kumpuaa? Siihen kummallakaan miehellä ei ole vastausta. Mielenkiintoista on sekin etteivät päähenkilöt suutele lainkaan. Koska eivät eläimetkään suutele... Hmmm...

Barbicanin lava on valtava, mutta van Hoven luottolavastaja Jan Versweyveld kaiketi pitää suurista tiloista, sillä niitä voi täyttää minimaalisen vähillä tavaroilla. Ainakin kaikki mitä minä olen nähnyt luottaa tähän avaraan tyyliin, missä on hyvin niukasti mitään lavasteita ja tilaa tilaa tilaa. Vanhempi mies Joseph (Gijs Scholten van Aschat) korjaa katosta vaijereilla ripustettua auton runkoa, tämän nuori kaunis vaimo Hanna (Halina Reijn) puunaa kynsiään. Kaukaa kuuluu huuliharpun ääni. Vieras mies kävelee sisään, kyselee ruokaa. Tämä nuhruinen kulkumies Gino (Jude Law) asettuu sitten taloksi, koska on kätevä käsistään ja Joseph tarvitsi näemmä apulaista. Mutta polttava intohimo Hannaan taitaa painaa vaakakupissa enemmän. Eikä tämmöisestä koskaan seuraa mitään hyvää.

Rakastavaiset ovat epätoivoisia, ajelehtivia, jumissa nykyisessä elämässään, missä kumpikaan ei ole tyytyväinen. Gino haluaa paeta Hannan kanssa, mutta tämä ei uskalla... No, lopulta Gino lähtee, mutta ei selkeästi pääse pakoon (vaikka lavalla on ihan juoksumattokin), koska törmää myöhemmin pariskuntaan näiden ollessa matkalla laulukilpailuun (Joseph lurauttaa pienen näytteenkin La Traviata-oopperasta). Kaikki kolme palaavat kotiin vanhalla kuorma-auton rähjällä, ja kas kummaa kun Joseph saakin sopivasti surmansa onnettomuudessa. Kotona piisaa epäileviä tuomaita - niin "onnettomuutta" kuin Ginon ja Hannan suhteen laatuakin epäillään. Ja ihan aiheesta. Gino haikailee kulkurielämäänsä ja tuntee olevansa vangittu. Mutta kumpikaan ei voi päästää toisestaan irti, se on se intohimo kuin liima.

Vaikka tämän pitäisi kertoa kaiken nielevästä intohimosta, niin jotenkin tämä on vaisua. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta jotenkin tämä on... tylsä? Ei se intohimo ihan välity katsomoon asti. Mutta kyllä paidatonta Jude Law'ta ihan katselee ilokseen. Valitettavasti se ei kyllä pelasta kokonaisuutta.

Seuraavaa Ivo van Hove-ohjauksen näkemistä täytyy kyllä harkita tarkkaan.


Kuvien copyright Jan Versweyveld.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!

Amadeus / NT Live 6.2.2017

Vaikka tämän juuri kuukausi sitten näinkin ihan livenä teatterissa, niin niin suuren vaikutuksen Amadeus teki, että halusin heti nähdä sen uudelleen. Ja hyvä että näin. Edelleenkin tämä oli tosi hieno esitys, mutta nyt lähikuvien myötä huomasin, että esitys hieman kärsi. Tai ainakin oli hyvin erilainen kokemus. Jotenkin tämä oli hienoa nähdä paikan päällä, koska lava oli suuri ja siinä tapahtui jatkuvasti kokonaisuutena. Elokuvateatteritaltioinnissa on paljon lähikuvia, jotka sinällään ovat hyvä juttu, mutta samalla se kokonaisuus kärsi hieman.

Edelleenkin Lucian Msamati oli vallan erinomaisen hyvä Salieri. Mutta nyt hieman herra Mozart (Adam Gillen) ei ollutkaan niin vakuuttava kuin tammikuussa. Siis samanlailla tämä näytteli eikä sinällään roolissa ollut tapahtunut mitään mullistavaa. Mutta se ylenmääräinen kohkaaminen ja hötkyily korostui nyt hieman liikaa. Ehkä ne lähikuvat vaikuttivat.

Lähikuvien miinuksena on pakko nyt myös sanoa, että upeasti osana lavastusta ollut orkesteri jäi nyt hieman sivuun. Tai se ei ehkä näkynyt niin miten kokonaisvaltaisesti he olivat mukana esityksessä. Mutta sitten taas hetkittäin ne lähikuvat toimivat, esimerkiksi Salierin kasvojen lähikuvissa. Ja näki upeasta puvustuksesta ja kengistä yksityiskohtia.

Jos jäi näkemättä tämä NT Live niin hyvänä uutisena kerrottakoon että Amadeus palaa Lontoossa teatterille tammikuussa 2018! Muita näyttelijöitä ei ole vielä julkaistu, mutta onneksi Msamati palaa Salierin rooliin. Lipunmyynti alkaa jo 24.2.2017, ja jos olette ajoissa liikkeellä niin tarjolla on myös £15 hintaisiakin lippuja. Tämä on näytelmä mikä kannattaa ehdottomasti nähdä ihan livenä teatterissa.

Itse esityksen lisäksi näimme pari lyhyttä dokkaria, eli ensin esiteltiin National Theatren tarjoamia mahdollisuuksia nuorille. Yksi National Theatren tehtävistä kun on nuorison valistaminen ja teatterimahdollisuuksien tarjoaminen. On jokavuotista Connections-festivaalia, jossa nuorisoteatteriryhmistä 10 pääsee esiintymään NT:n lavalle. Tänä keväänä 21. kertaa järjestettävä festivaali on Britannian suurin. Näiden NT Live-taltiointien mukana myös kouluihin on tarjolla ilmaiseksi on demand-palveluna muutamia klassikkoja (Frankenstein, Othello, Hamlet, The Comedy of Errors ja She Stoops to Conquer, sekä Treasure Island).

Tämän lisäksi oli katsottavana myös kiinnostava A Gift Given from God dokkari, missä esityksen tekijät kertoivat rooleistaan ja näytelmästä.

Adam Gillen näki Mozartin radikaalina uudistajana ja halusi päivittää sen tähän päivään. Esikuvinaan esimerkiksi David Bowie ja Johnny Rotten. Oli myös kiinnostavaa kuulla että Shafferin ensimmäisissä luonnoksissa näytelmän nimi oli Salieri. Hänhän tässä pääosassa on, eikä Mozart. Mutta kaippa se Mozart paremmin myy nimenä kuin nykyään tuntemattomampi Salieri. Kuinka moni ns. tavallinen musiikinkuuntelija tietäisi edes Salieria ilman tätä näytelmää? Mutta Mozartin tietävät kaikki. 

Southbank Sinfonian muusikoilla oli haasteita äänen balanssin kanssa. Ongelmia aiheutti jatkuva liikkuminen ympäri lavaa, ja kun ei ollut varsinaisesti kapellimestaria ohjaamassa. Halusivat silti katsojien saavan aidon Mozart-kokemuksen (ja kyllä he siinä mielestäni onnistuivatkin). Minä ainakin olin lumoutunut musiikista ja sen käytöstä. Ja taas poistuin elokuvateatterista intopiukassa kuunnella Mozartin musiikkia!

Lucian Msamati kommentoi mielestäni erittäin napakasti ja osuvasti ihonväriään. Että jos jollakulla katsojalla on vaikeaa hänen ihastuttavan suklaasävyisen ihonsa kanssa, niin se on katsojan ongelma. Niin, mihin se ihonväri muka veisi näyttelijän uskottavuuden tulkita tiettyä roolia? Ymmärrän monen ohjaajan halun laittaa aina tummaihoinen mies esittämään esim. Otelloa, mutta... Brittiteatterissa on toki paljon muita kuin valkoisia näyttelijöitä, että siellä asiaan ei kiinnitä katsojana huomiota. Paitsi että kiinnitetään silti, ja jatkuvasti tummaihoisemmat näyttelijät (ja monet muutkin) kommentoivat brittimediassa, että teatteri on liian valkoista. Mikä on toki tottakin. Mutta ei silti niin valkoista kuin Suomessa.

Suomen tilanne on toki ihan erilainen, mutta varmaan muuttunee jatkossa. Kyllä Suomeenkin tarvitaan hyviä näyttelijöitä muistakin etnisistä taustoista. Ja sitten vielä saada katsojat "oppimaan" siihen, että on ihan sama minkävärinen esiintyjä jotain roolia esittää. Se voikin olla vaikeampaa. Jos asenteet ovat sitä luokkaa kun taannoin Kansallisbaletissa, missä vanhempi herra katsoi asiakseen paheksua suureen ääneen Liisa Ihmemaassa-baletissa Liisaa esittäneen Eun-Ji Han etnistä taustaa :-( Jos joku on niin moukka että tuommoisia ajattelee niin pitäisi edes mölyt mahassaan. 

Tampereella oli oikein mukavasti katsojia, tosi hienoa! Ja hirveän monta tuttuakin, joka on aina tosi kivaa. Kiva teatteri-ilta siis taas, vaikka olikin tallenteen kanssa hieman teknisiä ongelmia (pikselöintiä ja tekstitykset hävisivät liki koko ensimmäisen näytöksen ajaksi).

Harmittaa vaan, että Finnkino on päättänyt jättää muut paitsi Helsingin, Turun ja Tampereen pois näistä NT-Live esityksistä. Moni tuttu muualla Suomessa ei enää pääse katsomaan, jos on seuraavana päivänä töihin meno ja esitys loppuu parin tunnin ajomatkan päässä vasta 22 maissa.

Kuvien copyright Marc Brenner

Amadeus / National Theatre 10.1.2017

Aloitetaan ensiksi vahvalla suosituksella. Jos meinaat mennä katsomaan yhden näytelmän Finnkinolle tänä keväänä, olkoon se maagisen loistava Amadeus! 6.2. on siihen mahdollisuus (Hki, Tre, Tku) ja suosittelen hankkimaan liput hetimmiten.

Mulla tämä oli hieman heräteostomainen teatterikäynti. Olin alunperin ajatellut että käyn sitten katsomassa NT Livessä (ja ilman muuta käynkin), koska kalenterissa ei ollut enää oikein tyhjiä kolosia viikon reissun aikana. Mutta sitten koitin sovitella ystäväni Kirstenin kanssa treffiaikaa (hän oli samaan aikaan teatterireissulla Lontoossa) ja hän kertoi olevansa menossa Amadeukseen tiistain matineaan. Tiistain! Normaalit matineapäivät Lontoossa ovat lauantai ja teatterista riippuen joko keskiviikko tai torstai. Siispä en ollut edes ajatellut katsella esityksiä tiistaille. Satuin olemaan NT:llä kun kävimme tätä keskustelua ja poikkesin saman tien lippuluukulle kysymään olisiko yhtään lippuja sattumalta seuraavalle päivälle. No oli siellä. Ihan ehkä talon parhaalta paikalta! Amadeus esitetään NT:n suurimmalla eli Olivier-näyttämöllä ja olin rivillä H keskellä. Okei, maksoi lippu sitten 45 puntaa, mutta nähtyäni esityksen olisin maksanut vaikka viisi kertaa niin paljon. Eikä tuo ole nyt edes ihan kamalan kallista, jos vertaa esim. West Endin musikaalihintoihin. Mutta jos olisin ajoissa ollut liikkeellä olisin voinut ostaa 15 punnan lipunkin...

Viime vuonna kuollut Peter Shaffer kirjoitti monta muutakin näytelmää, mutta Amadeus lienee niistä se kaikkein tunnetuin, esitetyin ja pidetyin. Ja siitä 1984 filmatisoitu versio voitti aikanaan 8 Oscariakin. Vaikka näytelmä olisi vieraampikin, niin aika moni on nähnyt leffan - voisiko Tom Hulcen hersyävää naurua unohtaa? Pari vuotta sitten näin tämän Seinäjoen kaupunginteatterissa mutta siitä en ollut mitenkään haltioissani.

Joten sitä hienompaa oli nähdä nyt tämä Michael Longhurstin ohjaama versio. Kolme tuntia meni kuin siivillä! Kutkuttavaa tässä oli myös se, että koko näyttelijäporukka oli mulle uusia nimiä. Okei, kyllähän mä sitten monta tunnistin ja olen nähnyt teatterissakin, tv:stä ja elokuvista puhumattakaan, mutta periaatteessa siis "uusia" kasvoja. Ja huh. Sekä Lucian Msamati Salierina että Adam Gillen Mozartina olivat NIIN jumalaisen hienoja että oksat pois.

Salierin rooli on iso ja Msamati on lavalla melkein koko näytelmän ajan. Miten käsittämättömän taitavaa näyttelemistä ja eläytymistä. Salierin heikkous, kateus, mustasukkaisuus, herkuttelutaipumus, haavoittuvuus, inhimillisyys ja katkeruus nähdään kaikki, juuri sopivalla volyymillä ja pieteetillä esitettynä. Toivon hartaasti että joku teatterialan palkinto tästä seuraisi; sen verran taitava tulkinta oli kyseessä. Uskomaton on se hetki, kun Salieri oivaltaa Mozartin säveltävän (tai kuulevan) teoksen päässään, ja sitten vaan kirjoittavansa nuotit suoraan paperille. Salierin ristiriitainen suhde Jumalaan kulkee koko ajan roolin taustalla. Hän on uhrannut kaikkensa ylistääkseen sävellystyöllään Jumalaa, - ja sitten tulee nuori, huonosti käyttäytyvä Mozart, jolle kaikki on helppoa kuin heinänteko. Tämän jälkeen Salieri kokee taistelleensa Jumalaa vastaan - Mozartin ollessa se taistelukenttä.

Eikä nuori Gillen jäänyt kauheasti jälkeen loistavuudessaan. Tämän Mozart on kujeileva, kiekuva, kikattava ja kauhean hauska. Sellainen yliaktiivinen ad/hd tapaus joka suoltaa ranskaa ja italiaa sujuvasti. Mutta loppua kohti mennään kauas hauskuudesta. Ei uskoisi että sama mies on tämä raahustava ja yskivä ihmisraunio. Yksi upea hetki on se kun Mozart selostaa ooppera-asiaa (säveltää Figaron häitä) hoville.

Mukana oli 20-henkinen orkesterikin Southbank Sinfonia, ja täytyy sanoa etten ole koskaan ennen nähnyt muusikkoja näin hienosti integroituneena osaksi esitystä. He olivat osa lavastusta, osa esiintyjistä, liikkuen ja soittaen ja taituroiden. Tottakai Mozartin musiikki on kaunista, mutta soittajat herättivät sen tässä henkiin niin hienosti. Itkin esityksen aikana useaan kertaan, koska musiikki ja soitto iski suoraan sydämeen. Musiikki on tässä siis kolmannessa pääroolissa, ehkä jopa suuremmassa kuin Salieri ja Mozart ovat. Myös Karla Cromen esittämä Constanze loistaa ja säkenöi Mozartin vaimona. Hänen vaatteistaan ja karkeammasta puhetyylistään huomaa ettei hän ole ihan niin ylhäistä syntyperää kun monet muut hahmot. Mutta mikä lavasäkenöinti!

Pienemmissä, mutta todella herkullisissa, rooleissa ovat mm. Tom Edden (Joseph II) joka on niin mahtipontisen pöhkö kuningas kuin kukaan voi olla  (joka ei voi ymmärtää Mozartin oopperaa Ryöstö seraljista, koska siinä on liikaa nuotteja!), ja Geoffrey Beevers kaikelle nenäänsä nyrpistelevänä paroni Van Swieteninä. Ja miten upea sopraano on Fleur de Bray, joka laulaa Katherina Cavalierin osuudet. Ei tässä heikkoja näyttelijöitä olekaan.

Lavalla on isossa osassa cembalo, millä soitellaan, mutta sen päällä myös kiipeillään ja kujeillaan, kuherrellaankin. Todella kaunis lavastus on hyvin liikuteltavaa, ja pyörivää näyttämöä hyödynnetään hyvin. Välillä orkesteri laskeutuu monttuun. Taustalla on välillä projisointeja ja taustakankaita. Ja kuten jo todettua, niin se orkesteri toimii isona osana lavastusta. Kaikki on kaunista ja ylellistä, liikutaanhan nyt paljolti hovipiireissä. Myös puvustus noudattaa samaa hulppeaa ja silmiä hivelevää linjaa. Oih mitä peruukkeja ja pukuja ja kenkiä! Mozartillakin on kultasilla enkeleillä koristellut Doc Martensin maiharit jaloissaan!

Katsojia otetaan myös sillä tavalla mukaan, että Salieri puhuu meille suoraan monta kertaa ja niihin kohtiin katsomossa sytytetään valot, että voimme nähdä toisemme paremmin. Tämä siis alkupuolella näytelmää. Salieri myös esittelee meille henkilöhahmoja. Olemme päässeet katsomaan yksityisnäytökseen esitystä Death of Mozart or Did I do it? Samantien pyörätuolissa vaappuva vanhus muuntautuu kolmekymppiseksi, ja siirrymme ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin.

Taikahuilu-kohtaus on maagisen upea! Ei tässä esityksessä kyllä heikkoja lenkkejä ollutkaan.

Mä ymmärrän kyllä sen inhimillisen puolen asiassa, siis miksi Salieri teki näin ja halusi tuhota Mozartin. Inhimillistä. Kateus ja mustasukkaisuus ovat varsin voimakkaita motivoimaan ihmistä. Mutta eikö tuommoisen uniikin lahjakkuuden, minkä Salieri tunnisti, edessä pitäisi tehdä ihan toisin? Tukea, kannustaa, rahoittaa? Tulee surullinen olo, että mitä MUUTA Mozart olisi vielä saanut aikaan, jos olisi saanut elää kauemmin kuin 35-vuotiaaksi?? Onhan tämä vain näytelmä, eikä mikään dokumentti Mozartin elämästä, mutta onhan tosiasiat hänen elämästään nämä. Salierin roolin siinä voi sitten ajatella suuremmaksi tai pienemmäksi. Luultavasti pienemmäksi kuin mitä Shaffer kuvaa.

Näkemäni näytös oli muuten vielä tekstitetty, joten siinä sai soitetun musiikin tietoonsa näppärästi samalla. Mun takana istunut mies totesikin siinä alussa, kun huomasi että lavan molemmilla puolilla on tekstityslaitteet (NT:llä on yleensä muutama esitys joka näytelmästä tekstitettyjä), että nyt saatiinkin singalong-versio Mozartista!

Tämä kannattaa kaikkien ihmisten nähdä. Klassinen musiikki ja Mozartin elämä saattaa näyttäytyä ihan uudessa valossa. Yksi parhaita teatteriesityksiä mitä olen koskaan nähnyt.

 

Meillä oli varsin hieno iltapäivä siis Kirstenin kanssa. Ennen esitystä bongasimme teatterin aulasta vielä näyttelijä Una Stubbsin - joka änkesi samaan kuvaankin kanssamme :-) En yleensä häiriköi näyttelijöitä kun ovat vapaa-ajallaan, mutta koska pari päivää aikaisemmin Una oli loistanut Sherlockin The Lying Detective -jaksossa, niin kävin kiittämässä häntä siitä. Meillä oli oikein mukava juttutuokio, ja hän tuli vielä myöhemmin kiittämään kehuista. Ja tykkäsi myös näytelmästä.


Kuvien copyright Marc Brenner
Muut kuvat itse otettuja.

One Man, Two Guvnors / NT Live 20.6.2016

Jostain syystä tämä jäi aikoinaan teatterissa näkemättä, ja silloin kun sitä esitettiin leffateattereissa edellisellä kierroksella. Joten aika paikata tämä aukko ja mennä katsomaan kun nyt ystävällisesti Finnkino toi tämän encore-sarjassa uusintana näytille. One man, two guvnors oli iso hitti teatterissa, ja nyt sen nähtyäni ymmärrän kyllä miksi. Siis farssikin naurattaa minua, kun se on hyvin tehty.

Tämä Richard Beanin kynäilemä komedia pohjautuu alunperin Carlo Goldonin komediaan Kahden herran palvelija tai Kaksin kauniimpi (Il servitore di due padroni), joka ilmestyi jo 1746. Beanilta olen nähnyt aiemmin kaksi näytelmää, Toast ja Great Britain ja molemmat olivat varsin toimivia. Suomessakin tätä on esitetty, viimeksi ainakin TTT:llä ja Helsingin kaupunginteatterissa, mutta en ole onnistunut näkemään. Osittain koska farssit ei ole mun juttuni.

No, pyörrän puheeni. Hyvin tehty farssi selkeesti on mun juttuni! Nicholas Hytner ohjasi tämän National Theatrelle 2011, ja kyllä on napakkaa ja taitavaa. Vaikka tässä on paljon improvisaatiotakin, niin hyvin pysyy paketti käsissä. Oman lisämausteensa tuo loistava nelihenkinen skiffle-bändi, jotka vetää Grant Oldingin säveltämiä originaalibiisejä. Ennen esitystä, kohtausten välillä jne. Kun sanoja kuuntelee, niin saa vielä lisämaustetta näytelmään. Välillä näyttelijätkin tulevat vetämään jonkun soolon, mitä kummallisimmilla instumenttivalinnoilla.

Tarinahan pohjautuu identiteettikiemuroille. Hieman kömpelö reppana Francis Henshall on se päähenkilö, joka joutuu sattumien summana kahden isännän palvelijaksi. Ja koska kaikki ovat jonkinsortin rikollisia, niin isännille ei saa paljastua, että kummallakin on sama assistentti. Sotkua ja säätöähän siitä tulee. Tämä on oikein kunnon perinteinen commedia dell'arte -spektaakkeli eli paljon ylinäyttelemistä, koheltamista, säätämistä - ja naurua, sitä riittää. Katsomossa siis. Jotenkin käsittämätöntä on että näyttelijöillä pitää pokka. Tässä on monia improkohtauksia, missä otetaan yleisöäkin mukaan. Nekin toimivat. Ja kun brittiyleisö on niin mukana, ja kannustavaa ja ihanaa.

  

James Corden on ihan luokattoman hyvä tässä pääroolissa. Siis jotenkin hellyyttävä nallekarhumainen olemus yhdistettynä pistämättömään ajoitukseen ja loistaviin improvisointikykyihin. Huh, olen vaikuttunut. Myös Jemima Rooper on aivan huikean hyvä, esittäessään gangsterimiestä. Oliver Chris uskomattoman liikkuvine kulmakarvoineen ei voisi olla enää yläluokkaisempi brittimies toisena isäntänä. En voi olla ajattelematta Monty Pythonin klassikkosketsiä, muistattehan sen upper-class twit of the year kilpailun?

Lisäksi Tom Edden on seniilinä tarjoilijana slapstick-komedian mestari. Sitten tässä on bimbon roolissa mainio Claire Lams, ja tämän kihlattuna aivan loistava Daniel Rigby. Viimeksimainittu esittää amatöörinäyttelijää, joka todellakin NÄYTTELEE. Kokoajan ja herkeämättä. Ja tämän musiikkisoolo (rinnanläpsytys) on jotain... ihan muuta. "Bugger me, it's Errol Flynn!"

Tarina on siirretty 1963 vuoden Brightoniin, ja hyvin se toimii siinä miljöössä. Lavastus ja puvustus on aivan nappivalintoja, ja se musiikki toimii todella hyvin. Helkatti että välillä oikeasti luulin tikahtuvani nauruun. Kun Henshall raahaa matka-arkkua. Ja Dustin Pubsign. Ja kun Henshall-raasulla on kokoajan kamala nälkä! Kyllä tarttee miettiä mitä kaikissa tuopeissa oli kun pystyi vetämään niistä tehdyn cocktailin ihan pokkana. Ja se klassinen ruuantarjoilukohtaus. On kyllä hassua miten tästä on saatu kovin brittihenkinen, parhaita Shakespeare-juttuja mukaillen, mutta vaan turbovaihteella. No, Goldonin esikuva oli Moliere...

Väliajalla juontaja Emma Freud haastattelee Nick Hytneriä ja pääsemme myös kurkkaamaan NT:n kulissien taakse. Missä James Corden nyyhkii näyttelijäkollegoilleen, kuinka hän vaan haluaisi syödä ja yleisö vaan nauraa :-)

Tämä oli iso hitti niin alunperin NT:llä esitettynä, kuin sitten West Endille siirtyneenäkin. Ja sitten brittikiertueella ja Broadwayllä, ja kiertueella vähän muuallakin. Ja kamalan määrän palkintojakin tämä kahmi, molemmin puolin merta. Aivan älytön harmi että Tampereella oli meitä vain 15 katsojaa, vaikka olisi suonut salin olevan ihan täysi. Jos tämä tulee vielä joskus uusintakierrokselle, niin en voi kun suositella lämpimästi. Ihan huikea!


Valokuvien copyright Johan Persson, paitsi alin on Tristram Kenton..

Jane Eyre / NT Live 14.12.2015

Olikin muuten eka kerta kun näen tämän Bronten klassikkonäytelmän teatterin lavalla! Filmi- ja TV-sarjaversioina on erittäin tuttu, mutta teatterissa ei ole tullut törmättyä. Kai tätä Kotiopettajattaren Romaanin nimellä on Suomessakin teatterilavoilla esitetty? Mene ja tiedä, mutta onneksi Finnkinolla nyt oli mahdollisuus tämä puute korjata. En kerennyt paikan päälle Lontooseen katsomaan, mutta käsiohjelman kävin viime reissulla kyllä ostamassa, kun tiesin että tulen katsomaan NT Liveen sitten.

Olisihan tämä kiva olla livenäkin kokea, mutta parempi tämä kuin ei ollenkaan. Oli nimittäin todella raikas, virkistävän erilainen ja hienosti toteutettu! Tässä oli fokus enemmän Jane-tytön elämä kokonaisuutena, eikä vain lemmenkoukeroihin mystisen herra Rochesterin kanssa, mihin monet versioinnit keskittyvät.

Tätä Jane Eyre:ä esitettiin alunperin Bristolin Old Vic -teatterissa (minne pääsen vierailulle 2.4.2016!), mistä se sitten siirtyi Lontoon National Theatreen. Alunperin 2 erillistä näytelmää tiivistettiin siirron yhteydessä yhdeksi pitkäksi (liki 3,5 tuntinen!) esitykseksi. Mutta ei tämä tunnu niin pitkältä. Ei lainkaan. Väliajan haastattelussa ohjaaja Sally Cookson ja näyttelijät kertovat miten esitystä työstettiin. Toki Bronten alkuperäisteksti oli taustalla, mutta näyttelijät harjoittivat ja muokkasivat tekstiä paljon yhdessä, mm. improvisoiden.

Kamalan simppeli lavastus, sellainen lavahäkkyrä, puulavoja eri tasoissa, missä on paljon tikkaiita ja rappusia. Niitä sitten mennään ylös ja alas. Lavarakennelman alla soittaa kolmimiehinen multi-instrumentalistibändi. Musiikki on tässä aika isossa osassa, mistä tulee heti lisäpisteitä. Sitä lauletaan ja soitetaan, ja tehdään ääniefektejä. Mainiota! Bändi on kyllä tosi loistava. Sitten tässä oli UPEAääninen Melanie Marshall, joka ilmantui milloin mistäkin laulamaan (esittäen Rochesterin ekaa vaimoa).

Toinen seikka mikä teki tästä jotenkin raikkaan oli se etten tuntenut yhden ainuttakaan näyttelijää ennakkoon! Joskus on oikein kiva katsoa esitystä ilman että esittäjillä on aiempien roolien painolasteja mukanaan, hyvässä ja pahassa. 

Vapautta ja itsenäisyyttä janoavaa Janea esittänyt Madeleine Worrall oli ihastuttavan moni-ilmeinen. Ja miten sama tyyppi esitti niin taitavasti sekä vauvaa (ääni) että lasta että teiniä että aikuista. Niin pienillä eleillä, ilmeillä ja vaatteiden avulla. Felix Hayes ei aluksi vastannut mielikuvaani Rochesterista (tiedättehän, sellainen tumma, uhkaava, salaperäinen, pelottavakin), mutta mies olikin ihan huippu! Se tumma ääni! Ja olihan sekin tyly ja uhkaava, itseinhoinenkin. Rochester unohtaa hyvin että Jane on alemmasta yhteiskuntaluokasta. Jane on kyllä jotenkin sympaattisen itsenäinen ja itsepäinen. Pariskunnan tukahdetut tunteet, ooh!

Muulla porukalla oli sitten lukuisia rooleja ja kovin muuntautumiskykyisiä kaikki kyllä olivat. Craig Edwards oli hieno Pilot-koirana, ja selkeästi yleisön suosikki. Laura Elphinstone oli ihanan energinen Rochesterin Adele-holhokkina sekä oudohko St John:in roolissa. Ja ihastuttava Janen lapsuudenystävänä Helen Burnsina.

Hienosti oli toteutettu myös esim. vauhdikkaat hevosvaunukyydit, kun koko sakki musiikintahdissa oli hytkymässä pienessä ryhmässä, ja muusikot huuteli paikannimiä. Tässä muuten kuoleva henkilö käveli aina lattialuukusta alas kuolemaan (samaa tekniikkaa käytettiin Hämeenlinnan teatterin Humisevassa Harjussa, onko tämä joku Bronte-sisarusten näytelmäsovitusten erikoisjuttu?).

Kaikinpuolin, ja pituudestaan huolimatta, ihana esitys, joka jätti pitkäksi aikaa mukavan lämpimän olon sisuksiin. Hyvän esityksen merkki minulla.

Kiitos Finnkinolle että tämäkin elämys oli mahdollista kokea!


Valokuvien copyright Manuel Harlan

Näytelmän katoavaisuus?

Tämä asia tuli mieleeni kun ajelin tänään Helsinkiin (teatteriin, tietenkin) ja kuuntelin matkalla Areenasta tänään radion Puheen Aamussa tullutta Eero Ahon haastattelua. Eero puhuu siinä teatteriesityksen "katoamisesta", sen jälkeen kun sen esitykset on ohi. Toimittaja siis kysyy voiko näyttelijä jättää jonkun jäljen teatteriin, jossa vaikuttaa pitkään. Aho vastaa: "Tohon, tohon on ihan hirveen vaikee vastata. Teatterihan on vielä, sehän on, sehän on niinku ns. katoava taidemuoto, koska sitä ei, no nykyään ehkä taltioidaan ehkä jollekin, kaukaa otetulla kamerakuvalla huonosti, mutta tota, nehän ei jätä mitään jälkeä, ne on niin niinku siinä ajassa oleva esitys aina että. Ehkä se voi jättää jollekin katsojalle jonkun jäljen, joka on käynyt kattomassa jonkun esityksen. Mutta, emmä emmä oikein muuta osaa sanoa."

Ehkä hieman kysymyksen ohi vastattu. Kyllä mä uskon, jos näyttelijä on pitkään jossain talossa kiinnityksellä niin jotain "perintöä" taloon jättänee.

Ja toisekseen, kyllä siitä esityksestä jää paljon muutakin talteen kuin heikkolaatuisia valokuvia/videoita. Eihän se näytelmä mihinkään sinällään katoa tai poistu tietoisuudestamme. Näytelmät jäävät muuallekin elämään kuin katsojien muisteihin ja mieliin. Varsinkin tänä päivänä, kun monia esityksiä tallennetaan. Omastakin hyllystä löytyy useita tallenteita (sekä dvd että Blu Ray) näkemistäni näytelmistä, tai niistä mitkä olen missannut. Juu, ei nyt suomalaisista, mutta brittiteattereista (Globe, RSC).

Telkkaristakin näkee satunnaisesti tallenteita myös, ainakin Kansallisteatterin näytelmiä muistan nyt äkkiseltään (esim. 5.12. tulee viime talven "kohunäytelmä" Kansallisteatterin Maaseudun Tulevaisuus Teemalta). Ja yksi brittikaverini on mulle tallentanut muutaman esityksen mitä on näytetty sikäläisessä telkkarissa, ainakin The Vote Donmarista viime keväältä sekä The Duchess of Malfi, mitä esitettiin Sam Wanamaker Playhousen avajaisnäytelmänä.

NT Live (ja muutama muukin taho) on esittänyt leffateattereissa näytelmiä usean vuoden ajan. Monet näistä olen nähnyt livenä Lontoossa, ja täytyy sanoa että tallenteet ovat huippuluokkaa. Melkein kuin olisi paikalla itsekin, useimmiten jopa paremmilla paikoilla kuin teatterissa. Monikamera-ajot, lähikuvat jne mahdollistavat aika intensiivisen kokemuksen. Jos kohta siinä ollaan paljolti ohjaajan armoilla; mitä tämä valitsee meille katsojille näyttää. Jos kamera kuvaa lähikuvaa päähenkilön kasvoista, jää väkisinkin näkemättä mitä sivuhenkilö puuhaa. Tänä talvena Suomenkin leffateattereissa on mahdollisuus nähdä lisää laatuteatteria Lontoosta, kun Branagh Companyn esityksistä saadaan katsottavaksi kolme näytelmää. Näistä ensimmäisenä The Winter's Tale oli ainakin teatterissa hieno.

En tiedä mikä on käytäntö Suomen teattereissa, mutta Briteissä ainakin esitykset tallennetaan, lähinnä varmaan omaan (ja tutkijoiden) käyttöön. Onneksi Lontoossakin on (ainakin) kaksi julkista, tai semijulkista, paikkaa missä niitä vanhoja tallennettuja esityksiä voi käydä katsomassa. Ja ihan ilmaiseksi. National Theatren arkistossa on tallessa KAIKKI vanhat esitykset (en kyllä tiedä mistä vuodesta asti). Olen istunut siellä katsomassa kymmeniä juttuja mitä olen joko missannut, tai muuten vaan halunnut katsoa uudelleen. Sieltä löytyy myös vanhat käsiohjelmat, käsikirjoitukset, lavastussuunnitelmat jne materiaalia. Varsinainen aarreaitta!

National Video Archive of Performance on toinen arkisto Lontoossa missä on tullut vietettyä tunti jos toinenkin. Siellä on monen eri teatterin tallenteita, ja muutakin materiaalia (esim. näytelmistä lehtileikkeitä yms). V&A museossa näytetään usein myös arkiston aarteita, mäkin olen käynyt katsomassa ainakin Shakespearen Merry Wives of Windsorin siellä.

Molempiin näihin arkistoihin pitää varata aika etukäteen. Palvelu on erinomaista ja valokopioita saa käsiohjelmista, ja NVAPin arkistossa kuvatakin painettua aineistoa.

Löysin tässä männäviikolla vintiltä tukun vanhoja käsiohjelmia (en mitenkään vahingossa, vaan menin niitä vartavasten penkomaan) 80-90-lukujen taitteesta. Minä säästän kaikki teatteriin liittyvän, siis liput, käsiohjelmat jne. Niissäkin se esitys jää elämään/muistiin. Siksi onkin harmillista jos digitaaliset käsiohjelmat yleistyvät, kuten tänään Kansallisteatterin Keuhkoissa oli. Ymmärrän kyllä miksi siinä oli päädytty pelkkään digikäsiohjelmaan, mutta tämmöinen hamsteri haluaa mustaa valkoisella ja käsin hipelöitävän käsiohjelma (niinkuin muuten sen teatterilipunkin). Muutamia digikäsiohjelmia olen National Theatren ja Donmar Warehousen esityksistä ostanutkin, esimerkiksi niiden sisältämien haastatteluvideoiden takia. Joillain on kaikenlaista extramateriaaliakin esityksistään. Ja on tuo Keuhkojenkin käsiohjelma hyvä, sisältäen paljon linkkejä jne, mikä ei painetussa versiossa niin toimisikaan.

National Theatre tarjoaa brittikouluille ilmaiseksi mahdollisuutta striimaukseen muutamien klassikkojen osalta (Hamlet, Otello, Frankenstein). Niin ja muutamasta lontoolaisteatterista olen katsonut striiminä esityksiä myös, ainakin Royal Courtista ja Hampstead Theatresta. Ja Guardian-lehti on tarjonnut myös näitä striimauksia.

Eikä suinkaan pidä unohtaa mahtavaa Digital Theatre -sivustoa. Pilkkahinnalla saa joko ostettua tai vuokrattua maailmanluokan esityksiä katsottavaksi omalla tietokoneellaan tai tabletillaan. Tai katsonnua sivuiltaan. Löytyy myös balettia sun muuta. Myös Globe Theatre on avannut oman Globe Playerinsä, joka toimii samalla periaatteella.

Tämä vintiltä kaivamani ohjelmapino on ihana nostalginen trippi menneisyyteen. Kaikista esityksistä en muista paljoakaan, tai muistanut välttämättä edes moisia nähneenikään. Siinä tämä bloginpitäminen auttaa nykyään, koska esitys jää paljon paremmin mieleen kun siitä ensin raapustaa muistikirjaan jotain merkintöjä ja sitten vielä naputtelee blogia. Ja siinä kirjoittamisprosessissa usein luen kritiikkejä, muiden bloggauksia jne.

Summa summarum: teatteria on mahdollisuus nähdä nykyään niin paljon muuallakin kuin vain fyysisesti teatterissa. Siellähän se parasta on, mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta päästä paikalle katsomaan, Silloin jonkunsortin tallenne tai online-katselumahdollisuus on parempi kuin ei mitään.

Ei kaikki näytelmät suinkaan siis katoa keskuudestamme edes sen jälkeen kun niiden esitykset teatterissa loppuvat. Kyllä ne esitykset jättävät isommankin jäljen kuin vain katsojaan. Ainakin uskon niin.


Kuvissa niitä vintiltä kaivettuja käsiohjelmia.