Oikeastaan se suurin syy mennä katsomaan tämä oli Jude Law. Monesta elokuva- ja tv-roolista tuttu mies. Tykkään miehestä kovasti, ja siksi jouduinkin hieman pettymään (vieläpä kahdesti) kun kävin katsomassa häntä teatterissa joulukuussa 2013 ja tammikuussa 2014. Lähinnä petyin miehen surkeaan äänenkäyttöön teatterissa. Ei se tainnut olla sitten flunssakaan, koska molemmissa esityksissä oli sama juttu. Sen sijaan tässä Barbican-teatterin taltioinnissa sitä äänen heikkoutta ei silleen kuullut, kun oli mikit ja ääni tuli jotenkin suoraan. Mutta oli se sellanen himmeä silti. Ääni siis. Eli summa summarum; Law on edelleen hieno ja karismaattinen näyttelijä, mutta joku sen äänessä livetilanteissa tökkii. Polyyppejä?
Mutta siis. Obsession kertoo intohimosta, suorastaan pakkomielteisestä sellaisesta. Ennen varsinaista esitystä katsoimme lyhyen haastattelupätkän The South Bank Show'sta (NT Liven sponsori Sky Arts tv-kanavan kulttuuriohjelma). Siinä ohjaaja van Hove kertoo valtavan suuresta intohimosta, ja sen eri puolista, mitä näytelmässäkin nähdään. Siinä mielessä lähestytään jo kreikkalaista tragediaa. Jude Law puhuu puolestaan intensiivisestä tekstistä. Teksti oli aika niukkaa ja siinä oli pitkiä taukoja. Obesission käsittelee henkilöiden välisiä alkukantaisia intohimoja. Mistä tämmöinen alkukantainen ja eläimellinen intohimo kumpuaa? Siihen kummallakaan miehellä ei ole vastausta. Mielenkiintoista on sekin etteivät päähenkilöt suutele lainkaan. Koska eivät eläimetkään suutele... Hmmm...
Barbicanin lava on valtava, mutta van Hoven luottolavastaja Jan Versweyveld kaiketi pitää suurista tiloista, sillä niitä voi täyttää minimaalisen vähillä tavaroilla. Ainakin kaikki mitä minä olen nähnyt luottaa tähän avaraan tyyliin, missä on hyvin niukasti mitään lavasteita ja tilaa tilaa tilaa. Vanhempi mies Joseph (Gijs Scholten van Aschat) korjaa katosta vaijereilla ripustettua auton runkoa, tämän nuori kaunis vaimo Hanna (Halina Reijn) puunaa kynsiään. Kaukaa kuuluu huuliharpun ääni. Vieras mies kävelee sisään, kyselee ruokaa. Tämä nuhruinen kulkumies Gino (Jude Law) asettuu sitten taloksi, koska on kätevä käsistään ja Joseph tarvitsi näemmä apulaista. Mutta polttava intohimo Hannaan taitaa painaa vaakakupissa enemmän. Eikä tämmöisestä koskaan seuraa mitään hyvää.
Rakastavaiset ovat epätoivoisia, ajelehtivia, jumissa nykyisessä elämässään, missä kumpikaan ei ole tyytyväinen. Gino haluaa paeta Hannan kanssa, mutta tämä ei uskalla... No, lopulta Gino lähtee, mutta ei selkeästi pääse pakoon (vaikka lavalla on ihan juoksumattokin), koska törmää myöhemmin pariskuntaan näiden ollessa matkalla laulukilpailuun (Joseph lurauttaa pienen näytteenkin La Traviata-oopperasta). Kaikki kolme palaavat kotiin vanhalla kuorma-auton rähjällä, ja kas kummaa kun Joseph saakin sopivasti surmansa onnettomuudessa. Kotona piisaa epäileviä tuomaita - niin "onnettomuutta" kuin Ginon ja Hannan suhteen laatuakin epäillään. Ja ihan aiheesta. Gino haikailee kulkurielämäänsä ja tuntee olevansa vangittu. Mutta kumpikaan ei voi päästää toisestaan irti, se on se intohimo kuin liima.
Vaikka tämän pitäisi kertoa kaiken nielevästä intohimosta, niin jotenkin tämä on vaisua. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta jotenkin tämä on... tylsä? Ei se intohimo ihan välity katsomoon asti. Mutta kyllä paidatonta Jude Law'ta ihan katselee ilokseen. Valitettavasti se ei kyllä pelasta kokonaisuutta.
Seuraavaa Ivo van Hove-ohjauksen näkemistä täytyy kyllä harkita tarkkaan.
Kuvien copyright Jan Versweyveld.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti