Ensimmäiseen tuntiin Eeva ei edes puhu mitään. Kuuntelemme näyttelijöiden lukemia kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluita nauhalta, katsomme todistusaineistojen ja Jani Rapon piirtämiä havainnekuvia, kun Eeva laittaa niitä yksitellen muistitaululle. Tämä on kuin salapoliisikertomus, vain sillä erotuksella ettei missään ole poliisia tai yksityisetsivää joka lopussa kertoisi meille ratkaisun tarinan lopulla. Jäljelle jää vain suuri epävarmuus ja epätietoisuus - minne Juha katosi? Mitä Vaasa-Sundsvall risteilyllä tapahtui elokuussa 1989?
Esityksen lopulla Eeva kertoo mm. miten viimeisenä kesänä kesy pieni lintu lensi paljon perheen lähellä, millainen poika ja isoveli Juha oli, miten hän itse koki veljen katoamisen ja miten luokkatoverit suhtautuivat häneen. Pala nousi kurkkuun. Miten hiljaista Soivioiden kotona on mahtanut olla, miten kaikki reagoivat puhelimen soittoon. Jokainen odotti viestiä. Viestiä viranomaisilta tai Juhalta tai joltakulta. Ja miten Helsinkiin myöhemmin muutettuaan Eeva näki veljeään joka paikassa, ratikassa ja metrossa. Mutta aina vain sen 17-vuotiaan Juhan.
Eevan ja Juhan äiti haki valtavaan kaipuuseensa ja tuskaansa apua joka taholta. Meedioilta ja evankelistoilta. Toisten sanat lohduttivat, toisten raastoivat rikki entistä enemmän. Tunnen raivoa ja myötätuntoa. Miten toiset voivat käyttää hyväkseen hädänalaisia puhumalla lööperiä ja lupailemalla ties mitä? Kun evankelista Pirkko Jalovaara välittää jumalan viestin äidille, että tämän poika vaan halusi ottaa etäisyyttä äitiinsä. Aargh! On vaikea kuvitella noin isoa tuskaa mitä äiti on joutunut kokemaan. Hän ei koskaan saanut edes haudata poikaansa. Mielen pohjalla ehkä kaihertaa se pieni toivonkipinä, jos sittenkin. Kun ihmisen katoamisesta on kulunut 10 vuotta hänet julistetaan kuolleeksi. Niin julistettiin myös Juha Soivio, vuonna 1999. Muistotilaisuudessa itkettiin valtavasti, jopa papin oli vaikea puhua. Mutta ehkei se omaisten toivo kuole silti, vaikka lain silmissä asia on loppuunkäsitelty.
Puolentoista tunnin aikana ehti miettiä yhtä ja toista. Esimerkiksi miten Juhan kaverien kuulustelupöytäkirjat poikkeavat toisistaan ja miten ne poikkeavat laivalla tavattujen vanhemman pariskunnan miehen muistamisista. Mietin myös omia nuoruusaikojen laivareissuja, mitä kaikkea niissä tapahtui ja mitä niistä muistan. Mitä niistä olisin osannut poliisikuulusteluissa kertoa, jos sellaisiin olisin joutunut. Tässä kyse oli kolmesta 17-vuotiaasta kaveruksesta, jotka viettivät aikaa laivalla myös neljän muun samalta paikkakunnalta peräisin olevien nuorten miesten kanssa. Tottakai kaikki joivat, enemmän tai vähemmän. Ikävämmistäkin asioista oli puhuttu, itsemurhistakin.
Vaikka tämä on äärimmäisen koskettava ja hieman ahdistavakin esitys, niin silti jää jäljelle seesteinen olo. Helsingin rannoilta muutamia vuosia sitten löytynyt pääkallo ei valota Juhan katoamista, koska tapaus on jo ö-mapissa eikä tutkimusta avata enää. Mutta jonkun kuolleen ja kadonneen pääkallo on kyseessä. Jonkun poika, mies, veli, setä, läheinen, sukulainen, omainen, rakas. Jossain joku muukin ehkä kaipaa tätä palaavaksi kotiin.
Mitä lopulta Juhalle tapahtui, sitä kukaan ei tiedä. Eeva esittää oman epäilynsä ja uskomansa. Esityksen lopuksi kuuntelemme Eevan laulamana hirvittävän kauniin ja surullisen Johanna Iivanaisen Mustarastas laulaa kappaleen - ja katsomme vanhoja kuvia Juhasta.
Mustarastasta esitetään KOM:in Aulanäyttämöllä ja tilan intiimiys sopii tähän paremmin kuin hyvin. Jo keväälle saatiin lisäesityksiä ja onneksi esitykset jatkuvat myös syksyllä. Lauri Maijala on taitavasti ohjannut tämän monologin, ja ollut mukana yhdessä Soivion ja Jani Rapon kanssa hiomassa esityskonseptia. Rapo vastaa myös äänisuunnittelusta ja teknisestä toteutuksesta.
Kiitos molemmille, mutta ennenkaikkea lämmin kiitos Eevalle.
Kuvien copyright Tomi Suovakoski, paitsi viimeisen kuvan kyltistä otin itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti