Mies joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri 29.6.2017

Ensimmäinen visiittini ikinä Viikinsaareen vaikka Tampereen seutuvilla olen asunut jo 15+ vuotta. Korkea aikakin siis jo vierailla. Ja mikä ihmeellinen kesäparatiisi parinkymmenen minuutin laivamatkan päässä odotti! Keli oli kuin morsian, ja iltapäivällä oli oikein hyvä vierailuaika. Saaressa oli toki paljon muitakin kuin teatterikävijöitä. Petankkia, sulkapalloa, piknikkejä, ja vaikka mitä kesärientoja harrastavia porukoita ja perheitä. Itse kerkeän kurkkaamaan entiseen putkaan mikä toimii nyt kappelina.

Ja koska en ole koskaan käynyt Viikinsaaressa, en ole myöskään nähnyt yhtään Viikinsaaren kesäteatterin esitystä. Enimmäkseen koska ei ole aiemmat esitykset ihan iskeneet kesäteatterihermoon. Mutta nyt päätin kokeilla ja lähteä! Hyvä niin. Paikka oli kaikinpuolin kiva ja katettu katsomokin.

Tiedän nähneeni tämän Risto Jarvan 1975 ohjaaman elokuvan, mutta sen verran siitä on aikaa ettei ollut mitään muistikuvaa juonesta. Jussi Kylätaskun kirjoittama ja Ola Tuomisen ohjaama Mies joka ei osannut sanoa ei kertoo kiltistä kotiseuduilleen palaavasta papista nimeltä Aimo Niemi (Janne Kallioniemi). Käpymäen kylässä onkin menossa muutoksen kuviot, tai ainakin ketkulla kaupunginjohtajalla (Mikko Töyssy) on toiveissa kieroilla paikkakunnalle ydinjätteen loppusijoituspaikka pesäpallostadionin siivellä. Kaikki kyläläiset eivät muutoksia kuitenkaan halua, ja vastarintaporukkaa johtaa papin tilapäismajoituksen emäntä Milla Kurki (Ria Kataja).

 

Kylässä vaikuttaa myös viinaanmenevä remppamies (Mikko Töyssy), tämän purkkaa jauhava teinitytär (Saara Lehtonen), naisiin menevä lihakauppias Kake (Jarkko Tiainen), tämän vaimo ja papin nuoruudenrakastettu Anna (Birgitta Putkonen), vamppimainen poliisi (Saara Lehtonen), mystinen etsivä (Jarkko Tiainen) ja kaiken kruunaava suomenhevosruuna Oskari (Ilkka Heiskanen), joka toimii esityksen kommentaattorina. Tyypit ovat karikatyyrimäisiä ja hetkittäin aika övereitäkin, mutta se sopii oikein mainiosti.

 

Monenlaista suhdekommellusta, avioliittoneuvojan käytännön auttamista ja ties mitä kommervenkkiä myöhemmin päästään aika tasapainoiseen ja onnelliseen (joskin myös aika ennalta arvattavaan) loppuun. Reilu kaksi tuntia siihen meni. Jotenkin Niemestä tulee mieleen Mr Bean, mies joka on varsinainen nolojen tilanteiden kuningas.

Tämä porukka osaa laulaa ja näytellä, joka mikäs oli katsojan nauttiessa. Hämeenlinnan teatterin tyyppejä oli kiva nähdä kesäteatterissakin. Kallioniemi on aina loistava ja Saara Lehtonen niin ihana ja raikas ja hersyvä että tekisi melkein mieli syödä. Ria Katajaakin on hauska nähdä näin kevyessä roolissa.

 

Isosti bonusta tiukasti Antti Parangon johtamalle nelihenkiselle orkesterille. Kaj Chydeniuksen musiikki soveltui oivasti näytelmän kulkuun, ja vaikkei niin sopinutkaan niin Paranko-sovituksia oli nautinto kuunnella. Pesäpallolaulusta Nuoruustangoon ja Rattopojan laulusta klassikkoihin Ei puolikasta ja Jos rakastat. Ihanaa ihanaa! Varsinkin upeaäänisen Saara Lehtosen Nuoruustango sai kylmät väreet selkärankaan. Vaikka teksti on kirjoitettu aikapäiviä sitten niin yllättävän ajankohtaisia teemoja siinä on. Milla Kurki toteaa: ”Sama omaneduntavoittelu jatkuu, naamat vaan vaihtuu”. Niinhän se menee, edelleen ja jatkuvasti.

Olihan tämä vähän sellainen puskafarssi, mutta oikein hyvin tehty ja varsin viihdyttävä. Kesäteatteriasteikolla jopa oikein mainio esitys. Tosin viidennelle riville musiikki kuului aika kovaa, mutta ei nyt ihan korvatulppia tarvittu. Toinen pieni moite/toive menee teatterin katsomoon: selkänojat olisivat tosi kivat!

Katsomossa oli riemukas tunnelma (iso ryhmä kehitysvammaisia mukana) kunnes yhdellä vanhemmalla naiskatsojalla alkoi puhelin soimaan, kovalla. Voi kettu kun puhelimen kaivaminen kassista ja vaientaminen kesti ja kesti. Näyttelijät jatkoivat sinnikkäästi kyllä, mutta milloinkohan ihmiset muistaisivat ainakin mykistää puhelimensa teatteriin tullessaan? Kesäteatterikin on teatteri.

Viikinsaaren kesäteatterilla esitykset jatkuvat 12.8. asti, joten nyt lippukaupoille ja viettämään mukavaa kesäpäivää saaressa! Lipunhintaan kuuluvat laivamatka saareen, ja takaisinkin. Jono alkaa muodostumaan Laukon torin rantaan jo hyvissä ajoin, eli jos haluat vaikka kansipaikalle, kannattaa olla aikaisin paikalla.


Esityskuvien copyright Kai G. Baer, loput kuvat omia.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Her Infinite Variety / Paraisten urkupäivät, Kuitian linna 28.6.2017

Jos ei muutaman viikon takaisin juttu minusta Hesarissa muuta poikinut niin ainakin tämän! Eli kutsun Shakespeare-aiheiseen konserttiin Kuitian linnaan Paraisille. Eihän tuommoisesta voi kieltäytyä! Ensinnäkin konsertin aihe: Shakespearen näytelmien naisia sanoin ja sävelin. Vanha musiikki on todella lähellä sydäntäni ja kun muusikkona oli vielä yksi Suomen johtavista cembalisteista eli Elina Mustonen. Sitten vielä paikka. Kuitian linna on C. J. Gard­bergin mukaan Suomen parhaiten säilynyt myöhäis­kes­kiajan ja 1500-luvun kivi­ra­kennus. Se on yksityisomistuksessa eli yleisö pääsee paikalle harvoin. Ymmärrätte varmaan että pakko oli mennä! Onneksi sain illalle varatun kesäteatteriesityksen siirrettyä.

Kaiken lisäksi tämä konsertti, tai lähinnä sen missaaminen, oli jäänyt kummittelemaan mieleen. Nimittäin viime vuoden Vantaan BRQ-festivaalilla sen piti olla ohjelmistossa. Lipun elokuiseen konserttiin olin hankkinut jo keväällä. Konserttipaikalla selvisi kuitenkin että puhetta ei ollutkaan luvassa, vain sen ajan virginaalimusiikkia. No, hitusen pettynyt olin, mutta upea konsertti sekin toki oli.

Sama soitin eli virginaali oli nytkin tuotu paikalle. Kuitian linna oli kerrassaan upea ja tunnelmallinen paikka kuunnella niin vanhaa musiikkia kuin Shakespearen säkeitäkin. Kovin montaa katsojaa ei pieneen tilaan mahtunut ja tunnelma oli lämminhenkinen ja hetkittäin harraskin. Musiikki vuorotteli tekstin kanssa. Elina Mustonen on perehtynyt Shakespearen maailmaan myös näyttelijän näkökulmasta (hän on esittänyt mm. Prosperoa, Hippolytaa ja Titaniaa). Niinpä saamme nauttia tekstistä esitettynä, ei pelkästään lausuttuna. Tulevana heinäkuuta Mustonen jatkaa Shakespeare-opintojaan Lontoon RADAssa parillakin kurssilla. (Miten niin pienesti kateellinen?)

Illan aloitti Thomas Morleyn O Mistress Mine-laulun (sävelletty näytelmään Twelfth Night eli Loppiaisaatto) sanat, alkukielellä tottakai. Siitä on hyvä sukeltaa sonetti 128 kieleen (myös englanniksi), missä Shakespeare kuvailee runollisesti naista soittamassa virginaalia. Ja lopulta itse näytelmiin: Henrik V, Romeo ja Julia, Talvinen tarina, Julius Ceasar, Juhannusyön uni, Macbeth, Kuningas Juhana, Hamlet, Otello. Muuten käytetään oivallisia suomennoksia (eniten Matti Rossilta) paitsi Helenan monologi Juhannusyön unesta kuullaan ruotsiksi. Tuttuja sanoja, eikä kaikki edes naisten repliikkejä (mm. Henrik V:stä kuninkaan kosiopuhe Ranskan prinsessalle). Nainen on kaikissa kohtauksissa vahvasti läsnä.

Minä kyllä kuuntelisin nämä mieluiten alkukielellä, mutta kyllä nämä suomennoksetkin toimivat. Suomeksi en vaan ole kaikkia näitä näytelmiä nähnyt (enkä lukenut), joten suomenkieli ei tuo samanlaisia muisti- ja mielikuvia mieleen. Oikeastaan nyt keväällä Kansallisteatterissa pyörinyt Macbeth oli näistä suomennoksista tutuin. Niinpä Lady Macbethin sättiessä miestään ja kyseenalaistessa tämän miehuutta näin sieluni silmin Katariina Kaitueen kovistelemassa lavalla Antti Luusuaniemeä.

Esityksen dramaturgia ja ohjaus oli kolmikon Johanna Freundlichin, Nely Keinäsen ja Elina Mustosen käsialaa. Ja hyvin tämä toimii kokonaisuutena kyllä. Tunnin mittaisessa konsertissa on musiikin osuus hyvin tasapainossa tekstien kanssa. Ja miten upeasti Mustonen eläytyy yhtälailla nuoren teinitytön Julian kuin korskean sankarikuninkaan Henrik V:nen rooleihin! Myös Hamletin äiti Gertrude kertoessaan poikansa hylkäämän Ofelia-raukan kohtalosta koskettaa. Sen sijaan Otellon vaimon Desdemonan kamarineito Emilian kipakka puheenvuoro naisten ja miesten samankaltaisuudesta kirvoittaa naurunhymähdyksiä yleisöstä.

Kokonaisuutena kaunis ja koskettava konsertti. Tätä konserttia on esitetty jo muutamia vuosia pitkin Suomea ja maailmallakin. Joten jos jossain tulee vastaan niin kannattaa ilman muuta mennä katsomaan mikäli kaunis musiikki ja Shakespeare kiinnostaa.

Iso kiitos käsiohjelmasta. Siinä on kaikki tekstikatkelmat sekä englanniksi että suomennettuina. Sekä lisäksi paljon taustatietoa niin musiikista kuin teksteistäkin.

Lopuksi selvisi vielä sekin miksei konserttia kuultu BRQ:ssa viime vuonna. Festivaalin taiteellinen johtaja Markku Luolajan-Mikkola ei jostain syystä halunnutkaan ohjelmaan puhetta vaan pelkkää musiikkia. Niinpä konserttia muokattiin ja puheosuudet jäivät pois. Hyvä että sekin "mysteeri" selvisi.

  

Kuitian kartanolla on oma tärkeä paikkansa Suomen historiassa. Tarina jatkuu nyt uusien omistajien Saara Kankaanrinnan ja Ilkka Herlinin kehittäessä Qvidja Gårdia eteenpäin. Pihapiirin ulkopuolella tehtiin parhaillaan remontteja ja uudistuksia. Upeaa että paikka päätyi tämmöisiin käsiin jotka jatkavat mm. maanviljelystoimintaa eivätkä myy paikkaa esimerkiksi kesämökkitonteiksi. Oli ihanaa kun pääsin kurkkaamaan vähän paikkoja.

Encorena Elina Mustonen kertoi vielä kauniin tarinan "Suomen Romeosta ja Juliasta", mikä kytkeytyy oleellisesti Kuitian kartanon historiaan. Anna Flemingin ja Hieronymus von Birkholtzin rakkaustarina Santeri Ivalon romaanista Anna Fleming on muuten luettavissa netissä. Mutta tämä oli siis ihan oikea historiallinen tarina eikä pelkästään kirjailijan sepitettä.

Lämmin kiitos Elina Mustoselle kutsusta ja konsertista!


Kuvat ovat omiani.

Hyvät siskot! / Laukes 27.6.2017

Niin moni kehui Laukesin (eli Lahden Uusi Kesäteatteri) kesän 2015 näytelmää Kaikki sanoo tahdon, että viime kesänä halusin mennä katsomaan mitä ne kaikki lehut olivat. Valitettavasti viime kesän näytelmä Mökkinaapurit ei sen sijaan ollut ihan napakymppi. Siitä huolimatta päätin lähteä Lahteen uusintakierrokselle tänä kesänä. Osasyynä oli toki kummitytön Nooran synttärireissu, ja Laukesin tämänkesän Hyvät siskot! vaikutti kiinnostavimmalta Lahden alueen kesäteatteritarjonnassa.

Ja sitä se olikin - kiinnostava, taitavasti sovitetut musiikit ja erinomaiset esiintyjät. Outi Keskevaarin kynäilemä juoni ei ole maailman syvällisin, mutta varsin oivallinen ja viihdyttävä kesäteatteriin. Tommi Kainulainen on hyvä ohjaaja; viimeisin hieno työnsä oli Teatteri Siperian Eikä kukaan meitä enää etsi. Kun vielä mukana on hyvä trio kapellimestarinsa ja pianistinsa Asko Turkian johdolla (Esa Parikka rummuissa ja Antti Akkanen bassossa) niin mikäs tätä on katsellessa.

Sokerina ja suolana ovat upeaääniset esiintyjät. Varsinkin naiskolmikko Anni Kajos, Annamaria Karhulahti ja Linda Hämäläinen hehkui ja säihkyi. Ja ennenkaikkea lauloivat kuin pienet enkelit. Mutta eivät Panu Kangas ja Osku Äriläkään kauas jääneet. Kaikkia olen lavalla nähnyt, ja eikä tarvinnut pettyä nytkään.

Tarinahan kertoo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saamisesta Suomeen ja sijoittuu siis viime vuosisadan alkuajoille. Keskiössä on kahden sisaren/naapuruksen avioliitot, arki ja toiminta naisasialiikkeessä. Toisen siippa alkaa epäillä vaimollaan olevan työväenluokkaisen salarakkaan, kun rouva viikottain katoaa työväentalolle. Tämä saa miehet soluttautumaan naisten vaatteissa kokoukseen. Välillä ollaan parlamentaarista uudistusta valmisteleva komitean kokouksissa, missä änkyrät vastustavat naisten äänioikeutta (tänä päivänä) naurettavann kuuloisilla argumenteilla. Toki pahin änkyräjumittaja on naisasialiikkeen aktivistin isä. Tekstin pääpaino on kuitenkin aatesiskojen voimaannuttavilla puheenvuoroilla - ja jatkuvassa kamppailussa paremman maailman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.

Näytelmä leikittelee stereotypioilla ja kliseilläkin. Siskojen puolisot ovat tottuneet että paidat on silitetty, ruoka pöydässä säännöllisesti ja keskiviikkoisin on kuhaa. Moni nainenkin uskoo siihen että nainen on heikompi astia. Varsinkin Helga (Karhulahti) käy läpi suurimman muutoksen ja kasvun alistetusta kotirouvasta koko äänioikeus/naisasialiikkeen primus motoriksi. Mutta voih ja huoh ja hammastenkiristys näitä kommentteja. Juu juu, näinhän ne varmaan ovat sanoneet ja olleet tätä mieltä, mutta ahistaa silti. Väkisinkin tulee mieleen taannoiset tasa-arvoisen avioliittolain nostattama keskustelu ja kaikenlaiset yhtä "fiksut" mielipiteet. "Amerikassa äänioikeus annettu jo neekereillekin, muttei sentään naisille!" ja siihen perään heitto että seuraavaksi varmaan vaaditaan sitä koirillekin. Toisaalta tässä oli hyvä aasinsilta tähän päivään; ei ole nämä asiat ja niiden puolesta taistelu vanhentuneet, vaikka aihe tai kohde hieman muuttuukin.

Biisit sopivat paremminkuin hyvin teemaan ja henkeen. Naisartistien (mm. Mariska, Anna Puu, Carola, Marjo Leppänen, Metro-Tytöt) esittämää musiikkia, mutta ihanat raikkaat ja modernit sovitukset. Lyriikat sopivat oivallisesti esityksen henkeen. Pakko muuten kehua vielä ajanhenkistä puvustusta (a'la Riia Lampinen). Kylläpä esiintyjät sutjakkaasti vaihtoivat garderoobia roolihahmojen mukaan.

Hyvät siskot! oli taiten rytmitetty esitys, dialogi hauskaa ja napakkaa. Oli myös hyvä saada muistutus itselleen etteivät kaikki naisasialiikkeen kannattajat olleet samanmielisiä. Osa halusi radikaaleja toimia ja vauhtia muutokseen, osa taas olisi edennyt pienin askelin. Ei ihme että rivit rakoilivat ja erimielisyyksiä syntyi. 2 h 15 min väliaikoineen on esitykselle passeli pituus. Meidän näytös oli melkolailla täynnä ja kyllä yleisö tykkäsi. Ja mikäs oli tykätessä - hyvin tehtyä (kesä)teatteria. Miehet mekoissa tuntuu naurattavan ihmisiä aina (ja kieltämättä varsinkin Ärilä oli hyvin oivallinen mekkomieskin).

Esityspaikkana Laukesin uusi kotipaikka Katu-klubi on mielenkiintoinen. Vanhaan tehdasmiljööseen (tässä toimi vielä vuoden 2016 alkupäiviin asti Lahden Vientikerma eli loppuaikoina Orkla Foods Finlandin Lahden tehdas, joka teki mm. Jacky-vanukkaita) avattu karu ja kolkko tila on aika tehdasmainen. Teatteri toimii katetulla sisäpihalla, missä on hieman koleaa, eli takki kannattaa olla mukana vaikka olisi kuinka helle ulkona.


Kuvien copyright Juha Tanhua, paitsi 2 alinta omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Seitsemän veljestä / Ypäjän musiikkiteatteri 21.6.2017

Ypäjän musiikkiteatteriin on aina ilo palata. Joka vuosi tämä porukka saa puhallettua vanhoihin pölyisiinkin klassikoihin uutta henkeä ja tekemisen riemua. Kiven Seitsemän veljestä ei tee poikkeusta tähän jatkumoon. Vaikka vähän meinasin alun perin epäröidä; TAAS Seitsemän veljestä. Mutta onneksi menin, koska ypäjäläisten laatuun voi aina luottaa.

Viimevuotinen My Fair Lady tarjosi hieman erilaisen (ja riemastuttavan) lopun, mutta tämä Tuomo Salmelan ohjaama suomiklassikko oli kyllä sitten perinteistäkin perinteinen. Eikä haitannut lainkaan. Kari Mäkirannan säveltämä musiikki (alunperin Pieksämäelle 1996 sävelletty) kajahteli komeasti Ypäjän aurinkoisessa illassa. Lyriikoita oli lainattu reteästi Kiveltä, ja hyvä niin. Tuttujakin lauluja (mitä muistan ala-asteella laulaneeni musiikkitunneilla) mutta uusilla sävelillä. Kuten vaikkapa Metsämiehen laulu, Oravan laulu ja esityksen komeasti päättävä Sydämeni laulu. 22-henkinen orkesteri kapellimestari Mäkirannan (näytelmän henkeen upeasti sopivaan asuun puettuna!) johdolla soitti mallikkaasti  omassa luolamaisessa katoksessaan. Välillä musiikista tuli mieleen Piirpauke tai Anssi Tikanmäen musiikki; ehkä se on se huilu?

Orkesteri soitti sateelta suojassa "luolassa".

Iso näyttelijäporukka täyttää lavan kyllä hyvin. Kuten aina, joukkokohtaukset ovat esityksen parasta antia. Niitä riittää ja Sami O. Vartiaisen koreografiat toimivat hyvin. Veljekset nähdään sekä lapsina että aikuisina. Varsinkin aikuisporukka on kyllä mainiota; vähän sellainen mylvivä sonnilauma, ainakin esityksen alussa. Kyllä ne siitä onneksi kasvatavat ja kypsyvät. Nestori Kyyrän Juhani on fyysisesti niin perinteisen arkkityyppi-Juhani kuin kukaan voi olla. Vaalea harjastukka, äkkipikainen luonne ja vähän hitaalla käyvä. Kyyrä tekee ison ja hienon roolin. Ihan kamalasti pidin myös Eerosta, jota viime kesän herra Higginsin roolissa vakuuttanut Kalle Tulander esittää antaumuksella. Kepposteleva ja ja vauhdikas Eero on hauska ja sympaattinen tyyppi. Ainoa veljeksistä mikä piti polvihousuja muuten.

Muutkin veljekset ovat kyllä oikein mainioita. Lihaksiaan pullisteleva Tuomas (Mikael Norri), erilainen nuori Simeoni (Markus Töhönen), kännikohtauksessaan riehuva Lauri (Konstantin Into), metsämies Timo (Matias Pynnönen) ja veljeksistä ehkä eniten henkisesti kasvava Aapo (Sampo Lepistö). Oli tosi mukavaa että vaikka ehkä Eerolla ja Juhanilla oli eniten repliikkejä, niin kukin veljeksistä sai oman hetkensä parrasvaloissa. Esityksessä on muuten paljon kohtauksia missä joku joutuu pitelemään kiivaista veljeksistä kiinni etteivät nämä kävisi toistensa, tai ulkopuolisten, kraiveleihin. Veljekset olivat pääsääntöisesti myös oikein hyviä laulajia. 

Yli 2,5-tuntinen esitys marssittaa lavalle paljon muitakin Kiven hahmoja, mitä joskus jätetään pois lyhyemmistä versioista. Rajamäen rykmentti, Taula-Matti, Nahkapeitturi. Erityisen viihdyttäviä olivat Simeonin viinahuuruissaan näkemät Lusiferus tyttärineen. Se oli kyllä jännää että vaikka komea suomenhevonen estradilla pyörähtikin, niin veljesten Valkoa, saatikka koiria Killiä ja Kiiskiä ei lavalla nähty.

Piritta Kämi-Conwayn monipuoliset puvut olivat suomifilmikuvastoa, mutta sopivat erinomaisesti näytelmään. Mielikuvitusta kehiin ja sillä syntyy niin sudet, härät kuin perkeleetkin! Ja upeat palavat liekit! Sampsa Jaakkolan lavasteet sointuivat hyvin taustan kuusimetsään ja peltomaisemaan.

En voinut olla miettimättä (taas kerran) Shakespearen tyyliä ja kieltä Kiven yhteydessä. Niin paljon sanontoja ja sanoja Suomen kieleen jo pelkästään Seitsemästä veljeksestä on napattu ja jäänyt. Ei sitä Kiveä turhaan tituleerata Suomen Shakespeareksi. Mutta on niitä tuntemattomia sanoja silti kauheasti. Joten käsiohjelman sanasto on enemmän kuin tarpeen.

Kaikenkaikkiaan reipas ja kiva perusversio klassikkonäytelmästä. Ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta oivallista perusmusiikkiteatteria. Juuri sellaista missä ypäjäläiset ovat niin hyviä.

Esitystä odottaessa oli kiva tutustua Ypäjän kotiseutumuseossa hienoon Novitan ja teatterin yhteiseen 7 Veljestä sukkakilpailun satoon. Toinen toistaan upeampia villasukkapareja (jotka lahjoitetaan SPR:lle myöhemmin). Jokainen veljeksistä on saanut omansa, ja useitakin. Mukana oli myös hauskoja tarinoita.

Ainiin. Vihdoin ja viimein Ypäjän musiikkiteatteri saa katsomoon kiinteän katoksen! Tosin vasta syksyllä, mutta silti. Tämä vanha on kyllä jo legendaarinen. Sateen sattuessa sitä on äkkiä veivattu yleisön ylle. Ja moneen kertaan paikattu katos ei ole ollut enää kovin vedenpitävä. Onneksi tässä esityksessä ei katosta tarvittu, koska iltapäivän sadekuuro ei palannut.


Esityskuvien copyright Tanja Altti, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kullervo / Oklahoman ulkoilmateatteri, Sara Hildenin taidemuseo 20.6.2017

Kullervo on juupelin hieno tarina, joten tykkään katsoa ja kuunnella sitä eri muodoissa. Juha Hurmeen johtama Oklahoman Ulkoilmateatteri esiintyi juhannusviikolla Sara Hildenin taidemuseossa, ja koska esitykseen pääsi museolipun hinnalla… Museokortti vinkumaan! Lämpimissä sisätiloissa olikin sateisen ja kolean kelin aikana oikein viihtyisää nauttia tunnin mittaisesta matkasta Kiven ja Kalevalan maisemiin.

Kolmella näyttelijällä pystyy esittämään Kullervonkin hyvin. Varsinkin kun kyseessä on juhlavaatteisiin pukeutunut kolmikko. Juha Hurmeen sliipattu tukka ei kyllä kauaa pysy kuosissa kertojan, Ajattaren ja monen muun roolissa. Tomi Alatalo keekoilee Kullervona pitkillä koivillaan, temppuileepa tuolinkin kanssa. Hurmeen toinen luottonäyttelijä Onerva Kärkkäinen loistaa nais- ja vähän miesrooleissakin. Hienoa, suorastaan hurmaavaa näyttelijätyötä.

 Mutta mitä ihmettä Kullervo teki tuolilla?

Aleksis Kiven kaunis Kalevala-sävytteinen teksti pääsee hyvin oikeuksiinsa kun ei ole mitään ylimääräisiä härpäkkeitä lavalla. Kullervon traaginen tarina on täynnä angstia, ahdistusta ja surullisia tapahtumia. Kaikesta synkistelystäänkin huolimatta joukkoon on riputeltu myös pieniä huumoripaloja, niin tekstiin kuin esittämiseenkin. Juha Hurmeen omanuottinen puhetyyli ja artikulointi tuo myös oman viehätyksensä. Pientä paikallisväriäkin saadaan, kun tapahtumapaikkana onkin yhtäkkiä Särkänniemi.

Esiintyjäkolmikko Tomi Alatalo, Juha Hurme ja Onerva Kärkkäinen

Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä pääsevät kumpikin aika usein näyttämölle, varsinkin näin Suomi100-vuonna. Mutta kiitos Juha Hurmeen, nämä Kiven pienemmät, harvinaisemmat ja vähemmän esitetytkin näytelmät eivät ole jääneet unholaan.

Näin esityksen Museokortilla.

Kuvatkin on omia.

Mannerheim-ooppera / Ilmajoen musiikkijuhlat 17.6.2017

Ensimmäinen vierailuni Ilmajoen musiikkijuhlille tapahtui vihdoin tänä vuonna. Monta vuotta olen kyllä hieman haaveillut ja esityksiä katsellut sillä silmällä, mutta vasta Tuomas Parkkisen ohjaama ja dramatisoima Mannerheim-ooppera sai lähtemään. Liekö aihe vai nimiroolissa laulanut Waltteri Torikka, mutta kaikki esitykset myivät loppuun varsin nopeasti. Suosittu esitys palaa kuitenkin Ilmajoelle ensi kesänäkin, mutta lipuista on myyty jo valtaosa. Melkein tekisi mieli nähdä tämä uudelleen.

Suurmiehen elämäkertaesitykset eivät koskaan ole helppoja tehdä. Helposti saatetaan lipsua tapahtuminen kronologisesti luettelemiseen. Mutta jos homman osaa niin ei se sitten vaikeaa ole! Parkkinen on viimeksi todistanut osaavansa suurmiestarinat Turun kaupunginteatterissa alkuvuodesta, kun hänen käsikirjoittamansa Tom of Finland -musikaalia oli teatterissa kohtuumenestys. Tällä kertaa libretosta vastasivat menestyskirjailijat Laila Hirvisaari ja Eve Hietamies. Tosin ohjaaja Parkkinen on dramatisoinut ja kirjoittanut lisälyriikkaa - ja mä melkein näen libretosta mitkä osat ovat Parkkisen kynänjälkeä... :-) Tai ainakin luulen näkeväni.

Tuo ulkomaanpelle vie naisemme.
Ja maineemme. Työpaikkamme.
Kulkee kuin kukko, tuo varaton ukko.

Mannerheimin elämässä kieltämättä on aineksia vaikka minkälaiseen tarinaan. Siksikin on hämmästyttävää että siitä on saatu aikaan näin kovin lyhyt ooppera! Esitys kesti nimittäin vajaat 3 tuntia ja siitäkin kulutettiin 40 (!!) minuuttia väliaikaan. Mutta ei kai oopperan itsetarkoitus olekaan olla mahdollisimman pitkä. Silti olisin hieman pituutta kaivannut lisää, sillä jotkut kohdat käsiteltiin ihan kamalan nopeasti. Toisaalta mukana oli myös hieman irrallisia ja ylimääräisen tuntuisia kohtauksia, kuten vaikkapa Mannerheim viettämässä uuttavuotta Kiinassa ja leikkimässä värillisillä huiveilla viimeisen keisari Pu Yi:n kanssa. Ehkä tällä haluttiin näyttää herran kosmopoliittista asemaa? Varsinkin toinen näytös oli tosi lyhyt, kutakuinkin 40 minuuttia. Minä olisin ehkä myös karsinut kaikenlaisia partiolaiskuvaelmia, ja pidentänyt jostain muualta.

Esitys on jaettu kahteentoista eripituiseen kuvaelmaan. Kaikki alkaa, ja päättyy, Louhisaaren kartanoon. Ihanaa yläluokkaista kartanoidylliä valkoisine pukuineen ja päivänvarjoineen. Kaikki kuitenkin loppuu petturimiehen (eli Mannerheimin isän) hummattua rahat vieraisiin naisiin ja uhkapeliin. Nuori Mannerheim vannoo ettei hänestä tule samanlaista koskaan "En milloinkaan loukkaa naista" tämä laulaa. Niinpä niin. Äidin kuoltua suruun Mannerheim siirtyykin Nikolain Ratsuväkiopistoon Pietariin, missä kuri on kova ja nuorta Mannerheimia simputetaan mm. pukemalla tämä naiseksi. Tappelua ja putkaa siitä seuraa.

Mannerheimin elämän nainen äidin lisäksi tuntuu olevan rakas sisko Annicka, joka kuitenkin traagisesti kuolee - ja veli ei ehdi ajoissa paikalle. Mutta pian herra hurvittelee Pietarin seurapiireissä, naisia liehitellen ja sydämiä rikkoen. Kaksintaistelultakaan ei siis voine välttyä. Eno lainaa rahaa ylelliseen elämiseen ja onneksi pian löytyy sopivan varakas vaimo, Anastasia. Jo alttarilla Mannerheim kuitenkin vilkuilee vieraita naisia, ja melko pian vaimo astuu Pariisin junaan kahden pienen tyttären kanssa. Sitten tuleekin vallankumous, jonka kynsistä Mannerheimin pelastaa Toivo Lankinen, Louhisaaren piian Idan poika.

Väliajan jälkeen seuraamme vanhemman (ja aika kärttyisen) Mannerheimin elämää Helsingissä. Taloudenhoitajana häärää Lankisen Ida Louhisaresta, ja tämä puuhailee kuin kanaemo kenraalin ympärillä. Elämä on täynnä edustusmenoja, mutta mies on yksinäinen. Sitten tulee sota ja Mannerheimiä tarvitaan taas. Mutta kuolleet miehet ja sodan kauheus iskee lujaa. Ja varsinkin Idan pojanpojan Kallen kuolema. Ei vanha mies tämmöisiä jaksa. Sodan jälkeen meno vasta sankaripalvonnaksi muuttuukin. Ehkä kuolema ja rakkaan Annickan jälleennäkeminen onkin lopuksi helpotus.

Ehkä enemmän elokuvasäveltäjänä tunnettu Tuomas Kantelinen on mulle enemmän tuttu baleteista Lumikuningatar ja Pieni Merenneito, mutta on hän säveltänyt konsertteja ja laulusarjojakin. Oopperakaan ei ole vierasta, sillä Paavo Nurmesta kertonut Paavo Suuri esitettiin Olympiastadionilla jo vuonna 2000. Millaista sitten oli Mannerheim-oopperan musiikki? Aika helppoa kuunneltavaa. Ehkä olin kuulevani elokuvallisia sävyjäkin. Kiina-kohtauksessa itämaisia vaikutteita, sodan ja vallankumouksen pyörteissä paljon rumpuja ja vaskia. Sellaista räväkkää ja nopeatempoista musiikkia siinä kohtaa. Ja esityksen lopetusmusiikki oli hyvin mahtipontista. Mutta kyllä minä tykkäsin.

Sanottakoon Waltteri Torikasta mitä tahansa niin Mannerheimin rooliin mies sopii oikein hyvin. Nuorena miehenä hän on kujeileva ja äkkipikainen, vanhempana rauhallinen jörö, ja aika jäyhäkin. Minusta Torikka myös laulaa hyvin. Välillä tuli mieleen keväinen Pohjalaisia missä Torikka oli häjyjen jengipomo; samanlailla nytkin naiset tähän suhtautuivat. Kauhistelivat ja soimasivat, mutta samalla palvoivat ja lankesivat. Johanna Rusanen-Kartano tekee taas upean roolin kodinhengetär Ida Lankisena. Tämän Lankinen on rempseä ja äidillinen ja soolonsa kirvoittaakin yleisöstä suurimmat aplodit ja bravo-huutojakin.

Yksi syistä miksi halusin nähdä tämän oopperan oli Markus Suihkonen. Eikä tarvinnut pettyä (paitsi korkeintaan siihen ettei Suihkonen saanut laulaa enempää); pidin sekä miehen äänestä että lavakarismasta. Nuori basso oli Kalle Lankinen (jolla oli eniten lauluaikaa näistä rooleista), sekä Mannerheimin veli Carl ja pietarilainen sotilas Pjotr Musin-Puškin. Suihkosta lisää!

Nuori sopraano Annami Hylkilä lauloi Annickan roolin ja oli raikas kuin tuulenhenki, sekä laulullisesti että muutenkin. Niklas Spångbergin vaunuhallin mies oli todella vakuuttava jja mikä ääni! Petri Bäckström ilahdutti myös monissa rooleissaan. Essi Luttinen oli Mannerheimin äiti ja siten esiintyi vain aika alussa. Ennen kuolemaansa kreivitär lauloi koskettavasti petturimiehestään. Onneksi Luttinen palaa lavalle vielä yhtenä Mannerheimin naisystävänä. Myös Markus Nykänen tekee monta roolia; näistä isoimpana kornetti Kotšubei (joka toimii kouluttajana ratsuväkiopistossa Pietarissa).

Esityksessä oli paljon huumoria. Mm. ratsuväkiopistossa kun tulevaa marskia kutsutaan Gustaavaksi ja monessa muussa kohtaan. Ja riimeissä ja tekstissä ylipäätään. Hauska oli myös Kiinan viimeisen keisarin Pu Yin huutaessa Eeeeeeeeemil, tismalleen samalla nuotilla kuin muinoin Vaahteramäen Eemeli-sarjassa Eemelin isä häntä huusi :-) Varsinainen huumorikohtaus on Kenraalin ankka-armeija, missä Mannerheim joutuu tutkimaan liudan raskaana olevia mammoja. Sitä en tiedä kuinka tarpeellinen tämäkään kohtaus oli kokonaisuudessa, mutta olihan se ihan hauska. Toimittajalauman ahdistellessä vanhaa marskia (ja tämän vaietessa, Idaa) on jotain surullisen hupaisaa. Koko henkilöpalvonta menee muutenkin niin överiksi että huvittaa. Mukana oli myös hauska tribuutti Tuntemattoman sotilaan suuntaan. Mutta on tässä myös paljon surua ja murhetta; rakkaiden ihmisten kuolemista sodan mielettömyyteen ja myös vanhuuden yksinäisyyteen.

Marjatta Kuivaston yksinkertaisen tyylikäs lavastus toimii hyvin. Taustalla virtaa Kyrönjoki, ja sen edessä on vaaleansininen Louhisaaren sali, isoine ikkunoineen. Hyvin tila muuntautuu Pietarin tanssisaleiksi ja punaisten viirien avulla vallankumouksen näyttämöksikin. Sivusta ilmaantuva junanvaunu kuljettaa ihmisiä ja ruumisarkkuja sekä avautuu myös vanhemman Mannerheimin kodiksi. Josta löytyy pieniä ihania yksityiskohtia, kuten Gallen-Kallelan Mannerheimille lahjoittama taulu Cheetah (se kuollut gepardi). Pidin kovasti myös Leena Rintalan puvustuksesta. Siinä hommassa onkin varmaan saanut olla kieli keskellä suuta, meinaan Tuomas Parkkinen kertoi alkuvuodesta että Tom of Finlandin tekeminen ei ollut mitään tähän verrattuna; Suomessa on enemmän Mannerheimiin fanaattisen intohimoisesti suhtautuvia ihmisiä kuin Touko Laaksoseen. Eli jokaisen vyönsoljenkin on oltava juuri oikeanlainen! Ainakin sotasopia tuntemattomalle ihmiselle kaikki menee täydestä. Univormuja on esityksessä monenlaisia kuten myös naisten juhlapukuja. Yleisvaikutelma puvuista on vaaleaa ja ilmavaa. Ja kaunista. Tykkäsin erityisen kovasti vaunumiehen tiukkaannapitetusta manttelista. Tanssiaiskohtaus on myös todella näyttävä. Muut miehet ovat tummissa puvuissa mutta Mannerheim valkoisissa.

Välillä lavalla, ja sen edustalla ja sivuilla, oli väkeä kun meren mutaa. Iso Ilmajoen oopperakuoro sekä oopperan lapsi- ja nuorisokuoro olivat näyttävissä rooleissa. Joukkokohtaukset muutenkin olivat komeaa katsottavaa; erityisesti vallankumous. Osku Heiskanen vastasi koreografioista. Varsinkin vallankumouksessa kuoro laulaa vimmatulla energialla. Vaasan kaupunginorkesteri (omassa esityksessäni Jonas Rannilan johdolla) soitti lavan vasemmalla puolella, mustan kankaan takana. En tiedä johtuiko kankaasta, soittopaikasta, vai mistä, mutta välillä jotkut soittimet/soitinryhmät hukkuivat jonnekin. Tai kuuluivat vaisusti. Vai veikö hienoinen tuulenvire äänen?

Jäin miettimään esityksen välittämää kuvaa Mannerheimista. Ooppera herätti mielenkiinnon herran historiaa ja elämää kohtaan; täytyykin lainata muutama kirja aiheesta kirjastosta. Jos kerran Mannerheimin isä oli naistenmies, oppiko tämä käytösmallin naissuhteisiinsa isältään? Mutta toisaalta äidin syvä tuska ja kärsiminen isän takia luulisi senkin vaikuttaneen; Mannerheimhän vannoi ettei hänestä tule samanlaista kun isästä. Ja tuli silti. Kuinka paljon Hietamies ja Hirvisaari ovat käyttäneet taiteellista vapauttaan kirjoitusprosessissa? Ilmeisesti nuorena mies oli aika kuumakalle, jos useita kertoja joutui opiskeluvuosinaan putkaankin. Toisaalta mies on hemmoteltu ja yläluokkainen snobi ("minä en ole koskaan kantanut itse laukkuani") ja toisaalta monissa liemissä keitetty. Lankisen Kallen kohtalo tuntuu vaikuttavan mieheen syvästi.

Mietin myös termin kansanooppera merkitystä. Tarkoittaako se tämmöistä hieman lyhyempää, musiikillisesti ehkä helpompaa, kansalle tärkeästä aiheesta tehtyä teosta? Onko termissä ehkä hieman alentuvaa, jopa halventavaa sävyä? En tiedä, mutta jos tämä oli kansanoopperaa, niin kyllä minä ainakin tykkään. Ja kun mietin tarkemmin niin Mozartin Taikahuilukin taisi alunperin olla kansanoopperaa. Puhumattakaan Shakespearen näytelmistä; rahvaallehan niitä esitettiin. Kumpikin on taidettu kohottaa "korkeakulttuuriksi" sittemmin.

Ilmajoen musiikkijuhlien miljöö on upea! Lava on ihan Kyrönjoen rannassa ja omaksi vierailupäiväksi oli sattunut kuuman aurinkoinen keli. Ihan nauratti kun libretossa lukee ensimmäisenä näyttämöohjeena Louhisaaren kartano. Ikuinen kesäpäivä. Sillä juuri sellaista oli, ja lavan edessä ja katsomossa suhahtelevat pääskyset täydensivät vaikutelmaa. Vähän toista kun ensi-illan kaatosade mikä keskeytti touhut toviksi. Onneksi katos suojasi paahteelta, katsojia siis.

Kaikki oheispalvelut pelasivat ja ruhtinaallisen väliajan aikana ehti kyllä nauttia siisteistä vessatiloista tai oluttelttojen tarjonnasta. Alueella oli markkinat, museoita, muistomerkkejä ja ties vaikka mitä. Kävijäkunta oli iäkkäänpuoleista, mutta se nyt ei yllättänyt. Vanhempia pariskuntia, naisporukoita ja ryhmiä. Satuin istumaan useamman yksin tulleen mieskatsojan joukossa. Ainakin vieruskaveri selasi myös librettoa, eli kyllä se itse oopperakin katsojia houkutti. En voi silti olla miettimättä että Mannerheim vetää Ilmajoelle mieskatsojia ja Torikka naiskatsojia.

Ensimmäinen vierailuni Ilmajoen musiikkijuhlille, mutta ei taatusti viimeinen. Saatan palata pikemmin kuin arvaankaan eli ehkä jo ensi vuonna (ainakin jos Markus Suihkonen laulaa taas!).


Kuvien copyright Jussi Niukkala (paitsi ylin ja alimmat 2 kuvaa omia).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

FIIF perjantaina / Ylioppilasteatteri 16.6.2017

Perjantaina kerkesin vielä katsomaan 2,5 esitystä FIIF-festareille Pyynikin kesäteatterin ensi-illastakin. Ja hyvä että kerkesin, koska illan päättänyt The Maydaysin show oli niin upea että pyyhkäisi päänsäryt melkein mennessään!

Sen sijaan The Aunts, jonka A Hero Story esitykseen pölähdin kesken kaiken, ei ihan vakuuttanut. Okei, osittain siksi koska tulin impro-esitykseen kesken, eli en tiedä mitkä olivat lähtökohdat, mitä sanoja yleisö antoi jne Näin tästä parikymmentä minuuttia, ja ei avautunut sitten lainkaan.

Heti sen jälkeen alkoikin tauko. Illan toiseksi viimeisenä porukkana FIIF ensemble Siansaksa. Virolaisia, suomalaisia, britti, itävaltalainen ja ruotsalainen, puikoissa eli ohjaajana Keng-Sam Chane Chick Te. Tässä teemana oli todellakin siansaksa. Ohjaajan käskystä vaihdettiin aina uudet 2 tyyppiä lavan keskiöön, esittämään lyhyt sketsi ohjaajan aiheista. Lisäksi 2 tulkkia tulkkasi siansaksalla vedetyt esitykset katsojille. Näimme mm. kaksi merirosvoa, joista toinen ei halua olla enää piraatti, sekä pariskunnan joista toinen on sairas.

Tämän jälkeen vaihdettiin englannin ja siansaksan nopeisiin kielivaihtoihin. Kun ohjaaja taputti niin kieli vaihtui englanniksi tai takaisin. Esiintyjät saivat olla siis tosi skarppeina koska välillä taputukset tulivat aika tiuhaan tahtia. Myös aiheet vaihtelivat (esim. kaksi tyyppiä lomalla). Sitten oli vielä erilaisia pressitilaisuuksia: poppitähden, joka ei ole tehnyt levyä sitten 90-luvun, maanviljelijän, jonka lehmä lypsää kultamaitoa ja uuden maan löytäneen tiedemiehen. Nämä olivat myös hauskoja. Ihan oivallista viihdettä, mutta melko hajanaisia juttuja. Hyviä esiintyjiä kyllä!

Illan pääesiintyjä brittiryhmä The Maydays oli luvannut vetää elokuvaohjaaja Tim Burton-henkisen goottimusikaalin Happily Never After, ja se myös saatiin! Huhhuh mikä meno ja meininki. Ryhmässä on kolme naista ja yksi mies sekä muusikko. Esiintyjien mustavalkoiset asusteet toimivat mainiona tehokeinona. Yleisöltä kysyttiin äitien ammatteja ja saaduista sanoista poimittiin nurse, sairaanhoitaja. Sen ympärille sitten musikaalia alettiin rakentamaan. Esitys alkaa kahden sairaahoitajan valitellessa vaivojaan ja pohtiessa potilaitaan. Paikalla tuntuu olevan mystinen menneisyys tautien kanssa, ja rakennuspaikkakin on epäilyttävä.

Pian käy ilmi että paikka on viktoriaanisaikainen lastenkoti, missä pienet sairaat orvot ressukat yskivät - ja kuolevat. Välillä henkilökunta syyttää johtoporrasta, josta päästään oivallisesti keskijohdon kokoukseen, ja tilastokäppyröiden ja piirakkadiagrammien maailmaan. Hulvattomassa laulu- ja tanssikohtauksessa lauletaan middle management is fun - ja tuhannet lapset hoitolaitoksessa kuolevat. Yllättäen (tai sitten ei) hoitsut paljastuvatkin demoneiksi, syövät päähenkilöpojan, joka kummituksena palaa kuiskimaan viimeiselle eloonjääneelle tytölle ohjeita miten pelastautua.

Se ei selvinnyt miksi demonihoitajat söivät lapset, mutta sillä ei mitään väliä. Tämä tarina toimii, ja voi kun Burton ohjaisi siitä elokuvan! Esitys loppui huikeaan loppulauluun ja revitykseen - ja yleisö puhkesi raivokkaisiin aplodeihin. Seisten! Huh, aivan älyttömän upeaa menoa.

Esitys oli makaaberi, hervottoman hauska, käsittämättömän nerokas, musiikillisesti oivaltava ja viihdyttävä mennen tullen. Aivan oivallinen tribuutti sekä Burtonille että Grimmin veljesten saduille. Miten improamalla voikin syntyä jotain tämmöistä. Hetkittäin ei esiintyjilläkään meinannut pitää pokka kun joku keksi jotain päätöntä, mutta ammatilaisina kokosivat itsensä nopeasti. Miten upea päätös illalle. Voin suositella enemmän kuin lämpimästi jos jossain kohtaatte tämän porukan: menkää katsomaan!

Kaiken kaikkiaan kahtena iltana nähdyt esitykset (valitettavasti torstaina päänsärky esti paikalle tulon ja lauantaina Mannerheim-ooppera Ilmajoella) jättivät suuren innostuksen ja palon nähdä lisää. Ensi kesänä tähän on taas mahdollisuus. Monenlaisia esityksiä tuli nähtyä ja huomattua miten monipuolista impro voikaan olla! Kiitos FIIF 2017 - nähdään ensi vuonna!


Kuvien copyright Ville Välimäki paitsi vika kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.