My Voices Have Tourettes / HED Syndrome, FinFringe 10.5.2019

FinFringen perjantai-iltani päätti islantilaisten stand-up ilta ÅST:n Cafe Tiljanissa. HED Syndrome on useamman artistin kollektiivi, josta on tullut säännöllisten viikkoesiintymisten myötä tosi suosittu Islannissa. Nyt Turussa oli kaksi keikkaa, ensimmäistä kertaa Islannin ulkopuolella. Ja kyllä tämä sakki valloitti yleisönsä myös Suomessa. Sen verran uniikkia juttua lavalla heitettiin. My Voices Have Tourettes voisi kiertää Suomea enemmänkin...

Esiintyjiä yhdistää erilaiset mielenterveysongelmat ja niistä esityksen jututkin enimmäkseen kertovat. Niin hurttia huumoria, että käy useamman kerran mielessä voiko tälle edes nauraa. Kyllä saa ja voi ja pitää! Illan isäntä Dan Zerin kärsii itse Touretten syndroomasta ja hänellä se ilmenee tahattomina kiekaisuina silloin tällöin. Mutta mies veti sellaista juttua sairaudestaan, pakkoliikkeistään ja pakkoäänistään ettei katsomon naurusta meinannut tulla loppua. Paikka oli loppuunmyyty ja tuntui että kaikki tykkäsivät. Eikä ihme. Mies kertoi saaneensa kokaiinin ostosta vammaisalennuksen, koska hieroi nenäänsä (pakkoliike) kadulla, ja näyttää pitkätukkaisena vanhalta hipiltä.

Kyllä vammaisillekin voi nauraa kun he itse antavat siihen luvan. Illan päättävä Elva Dögg nimenomaan kehoittaa meitä nauramaan joka kerta kun hänellä pää kieppuu pakkoliikkeiden kourissa, muuten esiintymiseen tulisi pitkiä noloja taukoja. Totta onkin, että hänelle tuli puheeseen aika pitkiäkin taukoja ja parhaamme mukaan koitimme silloin aina hekotella. Ei se ihan helppoa ollut. Kun aina on joka paikassa toitotettu että vammaisille/sairaille/poikkeaville ei saa nauraa. Dögg kertookin että hän alkoi koomikoksi, koska tarvitsee kirjoittaa materiaalia vain 10 minuuttia puolen tunnin keikkaa varten - loppu esiintymisajasta menee pakkoliikkeiden kanssa.

Stefnir Benediktsson kärsii autismista, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja paniikkihäiriöstä. Mies oli alunperin ryhmän fani ja pian halusi mukaan lavalle. Hän panikoi julkisuudesta ja ylipäätään lavalla olosta, eli siihen nähden selviytyi kyllä oikein hyvin lavalla. Hän kertoo valokuvamuististaan, lapsuudestaan, miten hänet pumpattiin täyteen lääkkeitä, mutta diagnoosia ei ollut. Yksi itsemurha-ajatuksiin saatu SSRI-lääke aiheutti vakavia sivuoireita - muun muassa itsemurha-ajatuksia. Vasta erään episodin jälkeen hän sai kaksisuuntaisen mielialahäiriödiagnoosin. Hän nimittäin uskoi olevansa ulkoavaruudesta ja sen jälkeen lääkäri. Ennen vakavampia seuraamuksia (kun Stefnir oli matkalla suunnilleen jo leikkaamaan ihmisiä) oikeat lääkäritkin alkoivat uskoa että nyt kyseessä taitaa olla muukin kun masennus... Eihän nämä hilpeitä aiheita ole, mutta silti maha kippurassa tuli naurettua.

Lavalla nähtiin myös Þórhallur Þórhallsson, joka aloitti oman vuoronsa ilmoittamalla inhoavansa Ruotsia. Muutenkin kieli- ja naapurimaajuttuja tuli, ja selvisi sekin että Islannissa on samanlainen suhtautuminen Tanskaan kuin meillä Ruotsiin. Tanskaa pitää opetella koulussa... Mies kertoo suomalaisista pikkusuihkuista peniksille, omasta äitisuhteestaan, äkkikuolemasta ja omasta nimestään ja ylipäätään islanninkielen koukeroista. Hänellä on huolena omien diagnoosiensa riittävyys ryhmään; muilla kun on paljon enemmän sairauksia ja hänellä vain ahdistuneisuushäiriö. Juttu korviksen laittamisesta väärään korvaan (gay ear) on hysteerisen hauska.

Elva Dögg viihdyttää kertomalla mm. invaparkkiluvastaan. Kuinka ihmiset katsovat paheksuen kun suht terveeltä näyttävä nainen astuu autosta invapaikalla. Miten hän joutuu sitten aina tekemään pienen pakkoliikkeisen ympyrän ettei kukaan vaan luulisi hänen huijaavan. Meille selviää myös miten hänen Tourette-isänsä "tartutti" sairauden tyttäreensä, miten vibraattori hajosi kun lantiossakin oli vahvoja pakkoliikkeitä, suosikkisairaudestaan leprasta ja paljon muusta. Hän on myös keksijä, mm. pussy purse on oikein kätevä säilytyspaikka luottokortille ja puhelimelle - ja tarjoaa myös mahdollisuuden julkiseen masturbointiin.

Yleisön joukossa oli muutamia Tourette-ihmisiä, jotka osallistuivat omalla tavallaan iltaan. Kerrankin he saivat olla vapaasti, ja kukaan "terveistä" katsojista ei luonut paheksuvia silmäyksiä satunnaisesti pystyyn pomppaaviin tai äänteleviin ihmisiin.

Tämän kaltaista rajoja rikkovaa ja katsojien maailmankuvaa avartavaa esitystaidetta kaipaisin lisää Suomenkin taidekentälle. Ryhmä kiertää paljon myös kouluissa kertomassa erilaisista mielenterveysongelmista. Aivan hillittömän hauska ja aika radikaalikin show! Ja kaikki puhuivat erinomaista englantia. Eikä ihme että tämä esitys voitti kaksikin palkintoa Turussa: Nordic Fringe Network Award ja Artist’s Choice Award. Mahtavaa!


Kuvan copyright MVHT:n Facebook-sivu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

(Some)Body / Teatr PosleSlov, FinFringe 10.5.2019

Valitettavasti oman säätämiseni ja tietöiden takia myöhästyin ensimmäisestä esityksestäni Turun FinFringe-festareilla, joten Nikola Tesla. A Portrait jäi harmikseni välistä. Toisaalta en ollut oivaltanut että perjantain esitys on italiaksi, ja vasta lauantain englanniksi, joten enpä siitä olisi kauheasti ymmärtänytkään. Ja tänään en pääse katsomaan koska samaan aikaan on muuta... No, kerkesin sitten avajaisiin hetkeksi.

Illan ohjelman avasi sitten Åbo Svenska Teaterin päälavalla nähty venäläisen tanssiryhmän Teatr PosleSlovin esitys (Some)Body. En tiennyt esityksestä etukäteen muuta kuin että siinä ollaan alasti ja tarkoitus on tutkailla ihmiskehoa eri näkökulmista. Lupaus piti. 45 minuutin aikana katsojat saivat tarkastella viiden naistanssijan ja yhden miehen kehoja ja miten niitä käytetään. Esitys koostui lyhyistä jaksoista, ja erilaisista musiikeista. Kaikki oli hidasta ja verkkaista. Tanssia se on tämäkin, mutta enemmän ehkä fyysiseen teatteriin vivahtavaa. Kehonrakennuksen tai itsepuolustuslajien poseerausasennotkin tulivat mieleen monessa kohdassa.

Valosuunnittelu oli erikoisen hienoa ja vivahteikasta. Välillä lempeän pehmeää ja kehojen ääriviivoja hyväilevää, välillä jyrkkärajaista ja terävää. Esiintyjät lipuivat lavalle, hypnoottisen hitaasti, erilaisissa kokoonpanoissa, esittivät hitaita liikkeitä, ja lipuivat pois. Hyvin meditatiivinen kokemus. Välillä meinasin itsekin vaipua transsiin kun musiikissa tuli lempeää venäläistä laulua ja tanssijat liikkuivat minimaalisen pienin liikkein.

Koska esityksen tarkoitus oli pohtia monimuotoista ihmiskehoa, ja muutakaan katsottavaa lavalla ei ollut, niin niitä alastomia vartaloita tuli katsottua. Miestanssijalla oli täydellisen näköinen atleettivartalo, kuin suoraan antiikin patsaista kopioitu. Naisissa oli paljon variaatiota. Yksi oli niin laiha että pahaa teki, ja hänen liikkeensä olivat välillä niin groteskin teräviä että mieleen tuli etäisesti rukoilijasirkka. Yhdellä taas oli muuten hoikkaan vartaloon nähden ihmeen suuret rinnat. Asia vielä korostui kun kaikilla muilla oli taas pienet, niinkuin kai tanssijoilla yleensä.

Myös naisten häpykarvamuoti oli monimuotoista. Hiuksilla saattaa myös tehdä esitystä. Yhden tanssijan hiukset olivat paksut ja ulottuivat takapuoleen asti, joten niistä sai hyvin tehtyä estradin ja esitettyä sormillaan pienen oman tanssinumeronsa siinä. Yhden ainoan kerran miestanssija nosti yhden naisista syliinsä ja kantoi pois lavalta. Pelkäsin hetken epäsopivaa erektiota.

Vaikka alastomuus oli tässä se juttu, niin ei kukaan katsoja liene kuitenkaan paikalla tiirailemassa alastomia ihmisiä. Tai siis toki katsoo, mutta ei epäsopivasti. Tai onko sillä väliäkään jos joku esityksestä kiihottuu? Upeasti liikkuvat esiintyjät Alyona Ageeva, Arseniy Maksimov, Anna Gerzhan, Anna Gratais, Evi Moves ja Sofia Antonova ovat kuitenkin ilmeisen tottuneita olemaan katseiden kohteina.

Yhdestä neljän naisen tanssikohtauksesta tulee mieleen Matissen maalaus The Dance, ja toisessa liikekieli oli muinaisen egyptiläisen oloista. Esiintyjät ovat hyvin ilmeettömiä ja eleettömiä; huomiota ei viedä pois kehoista ja niiden liikkeistä turhaan. Miestanssijan soolo oli hyvin maskuliininen ja jopa aggressiivinen.

Aika kului tosi nopeasti, ja lopuksi jäi seesteinen olo. Suosittelen ehdottomasti - kaunista katsottavaa ja kuunneltavaa. Liput ja lisätiedot täältä.


Kuvien copyright Shaun Conway.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mikä ihmeen FinFringe?

Parastaikaa eli viikonloppuna 10.-12.5.2019 vietetään Turussa Suomen ensimmäistä Fringe-festaria, FinFringeä. Mikä ihme se sellainen on? Ja miksi nyt Turussa? Jututin festarin tiedottajaa ja somevastaavaa Tarja Suomea avajaisissa perjantaina.

Noh, fringe festivaali on sellainen monikulttuurinen ja monitaiteinen tapahtuma, alunperin syntynyt isomman taidetapahtuman reunoille ja kylkeen, mihin nimi fringekin viittaa. Suurin ja hienoin ja alkuperäisin on Edinburgh Fringe, jota vietetään elokuussa aina parin viikon ajan, ison Edinburgh Festivalin rinnalla. Ja on vietetty jo vuodesta 1947! Turun Fringe sai alkunsa taiteellisen johtajansa Sami Rannilan haaveesta saada Suomeenkin tämä tosi monesta kaupungista tuttu tapahtuma. Fringejä järjestetään ainakin 250 paikkakunnalla, ja nyt Turkukin liittyy tähän porukkaan.

Iloiset hait toivottavat tervetulleiksi festivaalitoimistoon.

Fringeen esiintyjiä haetaan vapaan haun kautta, osa saatetaan kutsuakin. Festivaalin organisaatio sitten valitsee hakijoista (yleensä videoiden perusteella) mieluisimmat. Esiintyjät matkaavat paikalle omalla kustannuksellaan, ja useimmiten maksavat majoituksensa ja ruokansakin itse, sekä promoavat esitystään. Toki festarikin mainostelee, mutta usein budjetit ovat hieman niukempia ja hommia toteutetaan pitkälti vapaaehtoisvoimin. Lisäksi esiintyjät maksavat jonkunlaisen osallistumismaksun. Vastineeksi he saavat lipputuloista osansa.

Avustuksia FinFringelle on haettu ja saatu, isoimpina tukijoina Turun kaupunki, Turun Teatterisäätiö ja Taike sekä Visio Opintokeskus. Lisäksi alueen teatterit ovat jelppineet, esimerkiksi tilojen kanssa Åbo Svenska Teater, missä iso osa pääohjelmistosta tapahtuu. Festaritoimiston tilat Aurakadun ja Yliopistokadun kulmasta saatiin ilmaiseksi yrittäjältä. Talkoolaisten asusteet on kierrätystavaraa, niitä on vaan fiksailtu Anniina Kuulan toimesta, ommeltu festarin logoa jne. Kierrätysteema näkyy kyllä vahvasti joka puolella.

Sponsoriseinä

FinFringeen haki yhteensä 165 artistia tai ryhmää, mistä jury sitten valitsi mukaan parikymmentä kiinnostavinta. Muutamia kutsuttiin myös suoraan, esimerkiksi Svankvinnan löytyi Tukholman Fringestä viime vuonna. Turussa tarjotaan esiintyjille myös päivittäin lounas, mikä on saanut kuulemma oikein hyvän vastaanoton, sillä näin ei suinkaan aina fringeissä ole.

Mitäs Turun FinFringe sitten tarjoaa katsojalle? Sirkusta, tanssia, performanssia, komediaa, nukketeatteria, ja vaikka mitä. Esityksiä on niin italiaksi, englanniksi, ruotsiksi sekä suomeksi - ja paljon myös ilman puhetta. Taatusti ennennäkemättömiä ja ihmeellisiä juttuja. Moni esiintyjä on Suomessa ensimmäistä kertaa. Tämä on todellinen tilaisuus nähdä mielenkiintoista taidetta.

Avajaisissa saattaa törmätä vaikka tämmöisiin "skottipoikiin": The Latebloomers!

Lippujen hinnat ovat aika maltillisia (viidestä eurosta alkaen) ja aika paljon tapahtumia on tarjolla myös ilmaiseksi. Lippuja saa joko festaritoimistolta, suoraan teatterilta tai netin kautta hankittuna. Kolmen eri esityksen passin saa 33 eurolla. Ohjelmistosta osa on tarkoitettu aikusille, mutta lapsiperheillekin sopivaa valikoimasta löytyy. Jokaiselle on ihan varmaan jotain kiinnostavaa. Esitykset ovat yleisesti ottaen noin tunnin mittaisia, eli ei takapuolikaan pääse puutumaan.

Turun seudulla media on aika hyvin uutisoinut festareista ja somessakin pöhinä on kantautunut monen korviin. Sauli Luttisen suunnittelemaan hai-logoon (ja koko värikkääseen graafiseen ilmeeseen) törmää katukuvassakin. Festivaaliorganisaatiossa toimii neljäntenä myös tuottaja Kristina Vahvaselkä. Tarkoitus on tehdä FinFringestä jokavuotinen perinne, ja ainakin avajaispäivän menoa katsellessa en näe mitään syytä miksi se ei onnistuisi. Tunnelma illan stand-up esityksissä ÅST:n Tiljanilla oli melkoisen riehakas.

Nyt siis äkkiä selaamaan ohjelmistoa ja mukaan Fringe-hulinaan! Oma lippulistaukseni, ja samalla ehkä vinkkilistanikin, tuossa yläpuolen kuvassa.


Kuvien copyright minä, paitsi The Latebloomersin yhteiskuvan otti festaritoimiston ihana turvahenkilö.

KAR / Fekete Seretlek & Studio Damúza, Sampo 2017, 2.9.2017

En oikein tiedä mitä odotin tältä tšekkiläispoppoolta. Mielenkiintoista esitystä varmaan. Sen myös sain. Ennakkotietona oli: "esineteatteria ja konsertti pohjautuen teemoihin Anna Kareninasta". Sitähän se olikin, mutta paljon muutakin. Kuusihenkinen Fekete Seretlek on musiikillisesti monipuolinen sakki, jotka ovat kaikki myös taitavia näyttelijöitä. Nyt mentiin slaavilaisissa tunnelmissa; musiikki pohjasi vanhoihin venäläisiin kansanlauluihin, mutta aika mielenkiintoisilla sovituksilla. Esityskielenä oli periatteessa englanti, mutta tšekkiä ja venäjääkin kuultiin. Ja suomea, vaikkapa faktoja lehtokurpasta! Tunnustan että tipahdin kärryiltä aika alkumetreillä, mutta ei haitannut menoa lainkaan.

Porukka oli kuin suoraan jostain viktoriaanisen ajan eksentristen hautausurakoitsijoiden kesäpäiviltä. Makaaberia, outoa, ja jotenkin silti hilpeää. Vodkan kanssa läträtään ja sitä tarjoillaan auliisti myös yleisölle. Tai sitten teetä, kaikkea löytyy. Istumme kynttilänvalossa, seuraamme pysyykö kontrabasisti vanhanmallisilla rullaluistimilla pystyssä, ja saadaanko haitaristi herätettyä henkiin. Se elää! Välillä koko sakki puhkeaa musisoimaan, välillä kuulemme Anna Kareninan tekstiä.

Esineteatteri. No, sitä että lyömäsoittaja ja muutamat muut nappaavat satunnaisia kapistuksia ja elävöittävät tarinaa niillä. Oli ne sitten paperiarkkeja, lyömäsoitinkapuloita tai jalan mallisia juomalaseja. Lyömäsoittajamies soittaa kaikenlaista mitä käsiin osuu, mutta isossa osassa on sellanen steelpan-mallinen Ufo-ilmankostutin eli hang (tai ainakin kovasti sitä muistuttava).

Meno äityi kyllä vauhdikkaaksi monellakin tapaa. Jännittäviä hetkiäkin saimme kokea kun ympäriinsä lentelevistä paperiarkeista yksi syttyi kynttilöissä tuleen. Mutta onneksi yleisössä ja esiintyjissä oli valppaita ja nopeita ihmisiä. Näimme steppikenkiä, akrobatiaa, sähkökitarasooloa parvella, totuuden samovaarin, leikkijunia, viikatemies, tuliseinää. Erikoinen performanssi siis, ja kai se Anna Kareninakin siellä jossain piilotteli. Ehkä pitsiasuihin sonnustautuneessa naissellistissä? Videopätkästä saa pienen maistiaisen esityksestä!

Hieman hämmentynyt mutta varsin viihdytetty olo jäi. Monipuolista ja absurdia oli tämä. Todettakoon vielä että Nukketeatteri Sampon uudet tilat Erottajalla ovat toimivat ja viihtyisät. Ja värikkäät! Kahvilasta sai pieniä herkkujakin.

Kaikenkaikkiaan ensimmäinen Sampo 2017 festari oli ihana kokemus, ainakin sen kolmen esityksen perusteella mitä ehdin katsomaan. Toivon että tästä tulee, jos ei nyt jokavuotinen, niin ainakin säännöllinen perinne. Kyllä Helsinkikin tarvitsee oman nukketeatterifestivaalinsa. Kiitos festivaalin tiedottaja Anna Martikaiselle yhteistyöstä!


Kuvien copyright Vojtěch Brtnický.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

John-Eleanor / TEHDAS Teatteri & Sampo 2017, Teatteri Avoimet Ovet 2.9.2017

Olen odottanut vuosia että pääsisin näkemään John-Eleanorin. Muistan lukeneeni Hesarista aiheesta jutun, kaiketi keväällä 2011, mutta siinä vaiheessa esitykset olivat loppuneet tai muuten vaan ei ollut mahdollisuutta mennä Turkuun katsomaan. Jäi silloin harmittamaan, ja jotenkin se sitten jäi, vaikka tätä on esitetty satunnaisesti ensi-illastaan v. 2011 asti. Mutta onneksi monet nukketeatteriesitykset jatkavat elämäänsä vuosikausia, putkahtaen esille aina siellä ja täällä. Minun onneni!

Tällä kertaa ohjaaja Merja Pöyhösen, nukketeatteriguru Timo Väntsin ja historioitsija Tom Linkisen John-Eleanor koki yhden inkarnaationsa Sampo 2017 festivaaleilla Teatteri Avoimissa Ovissa. Esitys oli kansainvälisen yleisön takia englanninkielinen, mutta sitä esitetään toki suomeksikin. Aineisto esitykseen löytyi historiallisista lähteistä eli John (Eleanor) Rykenerin kuulustelupöytäkirjasta vuodelta 1395, mutta sitä on höystetty mielikuvituksella, upeilla nukeilla ja hauskalla kerrontatavalla. Lopputuloksena on kertakaikkiaan valloittavan hulvaton esitys. Ja se oli juurikin niin loistava kun uskalsin odottaakin!

Linkinen koittaa pitää tiukan historioitsijaotteen (ha ha ha!) siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Mutta hän vastaa ikäänkuin faktaosioista ja Väntsi sitten tuo nämä faktat silmiemme eteen monenlaisien nukkien kanssa. Linkisen yliopistoluentotyyli lipsahtaa kyllä aika äkkiä johonkin muualle, ja hän osallistuu nukkeilutouhuun aktiivisesti. Väntsi on esiintyjänä kertakaikkisen valloittava ja on huikeaa miten ilmeettömät pienet nukkenaamiot heräävät henkiin miehen käsissä. Pia Kalenius on suunnitellut puvut (Väntsillä on kauniita keskiaikaisia naiskostyymejä) ja Väntsi itse tehnyt nuket.

Rykeneristä ei paljoa tiedetä, mutta varsin uskottavalta tämä Väntsin & Linkisen kokoo kyhäämä tarina vaikuttaa. Lapsuus ja nuoruus hoidetaan paperinukkien avulla, sitten siirrytään jo sormi/käsinukkeihin. Yksinkertaisuus on valttia, nimittäin pelkällä pienellä naamiolla saadaan yhdessä oman käden kanssa varsin toimiva nukke. Aivan briljanttia! Välillä on ihan käsittämätöntä miten hurjaa menoa vain kaksi esiintyjää saa aikaan.

Väntsi ja Linkinen lausumassa muutamia sanasia aulassa ennen esitystä.

John-Eleanor on hauska ja viihdyttävä esitys ja tarjoilee kivasti historiatietoakin. John Rykener viihtyi paremmin naistenvaatteissa ja hoiti prostituoidun ammattiaan erilaisten muiden toimien ohella. Hän toimi ompelijattarena, tallipoikana, pulujenjahtaajana, makkaranmyyjänä... Ja siinä sivussa viihdytti miehiä ja naisia. Asiakkaina oli myös paljon kirkon väkeä, papeista munkkeihin ja myös nunniin. Heiltä saikin parhaat rahat. Siinä missä miestenvälinen seksi oli kauhea synti keskiajalla, oli prostituutio ihan ookoo. Oiva kiristyssuunnitelma oli sekin mitä John-Eleanor toteutti erään liikenaisen kanssa. Elizabeth pyöritti porttolaa, ja iltaisin asiakkaan kanssa askarteli tyttärensä Alice. Aamulla arvoisa asiakas heräsikin John Eleanorin kanssa. Ja koska näin kauheaa syntiä oli tapahtunut, sai asiakkaalta nyhdettyä hieman ylimääräistä vaikenemisen hinnaksi. Ovelaa!

Tuohon aikaan uskonto näytteli isoa roolia ihmisten elämässä, ja sitä aspektia valotetaan tässäkin hieman. Tosin moni voi kokea esityksen uskontoa rienaavanakin. Pienen vilauksen esityksen ihmeellisyydestä voi saada katsomalla tämä muutaman minuutin video vuodelta 2011. Merja Pöyhösen haastattelua ja pätkiä esityksestä.

Aiheesta lisää Tom Linkisen väitöskirjassa (siis John Rykeneristä, ei nukketeatterista) ja Rykeneristä löytyy netistäkin hakemalla monenlaista tietoa. Seuraavan kerran John-Eleanor on mahdollista bongata Ranskan Charlevillen Maailman Nukketeatterifestivaaleilla 16.-.17.9. sekä  TIP Festin yhteydessä Turussa 18.11. Suosittelen mikäli tämä nukketeatterin herkkupala on vielä näkemättä. Aivan parasta! Ihan aiheesta Merja Pöyhönen sai tästä Kritiikin Kannukset vuonna 2011.



Kuvien copyright TEHDAS Teatteri, paitsi herrojen siviilikuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

[hullu] / Blick Théâtre, Savoy-teatteri, Sampo 2017 & Juhlaviikot 29.8.2017

No nyt oli jotain hyvin erilaista nukketeatteririntamalla! Ensimmäinen Sampo-festivaali alkoi aika komeissa merkeissä, nimittäin ranskalaisen Blick Théâtre esityksellä [hullu]. Kyllä, tämä on teoksen alkuperäinen nimi, eikä käännös. Ja olihan se sitä, hullua. Tai hulluutta ehkä pikemminkin. [hullu] on myös osa Juhlaviikkojen monipuolista ohjelmisto.

Lavalla istuu ruskeasävyinen kolmikko. Nainen keskellä liikehtii, ja miehet reunoilla korjaavat häntä jatkuvasti. On hiirenhiljaista, yleisökään ei pahemmin yski tai rapistele. Tästä käynnistyy tunnin mittainen odysseia mielen maisemiin. Nainen vajoaa transsinomaiseen tilaan, ja näkee näkyjä. Vai näkeekö? Köysiä, outo naamiomies. Ja musiikkia, piinaavan hämyistä musiikkia. Hiljaisuus, ja pimeys. Risteilemme edes taas "todellisuuden" ja naisen fantasiamaailman välillä. Absurdia nykysirkusakrobatiaa, fyysista teatteria. Lentävä lautanen, joka menee mihin sattuu. Tässä reaalimaailmassa mieskaksikko ei näe naisen näkemiä isopäisiä naamiomiehiä lainkaan. Köydestä nykimälläkö sinne mielen tuolle puolen pääsee?

Alun lämmittelyn jälkeen siirrymme kokonaan hulluuteen. Pienet, onttosilmäiset miehet kantavat ja kasaavat laatikoita muuriksi. Välillä oivallan miten joku jippo ja juttu on tehty, välillä kaikki on silkkaa sirkus/teatterimagiaa. Kun miehet koittavat päästä muurista läpi tai yli, sinne toiselle puolelle, ei se niin vaan onnistukaan. Laatikot heräävät eloon. Todellisuuden äänet suodattuvat välillä sinne jonnekin. Absurdimmaksi käyvässä esityksessä näitä kääpiö/naamiomiehiä tulee ja menee, joku kantaa naista sylissään tai harteillaan. Välillä katsotaan "perinteistä" nukketeatteriesitystä missä päät vain pienenevät, hui!

Hiljalleen nämä naamiopäiset pikkutyypit valtaavat kaikki kolme ihmishahmoamme, integroituvat osaksi, kuin jotkut loiset. Onko se se ihmisen pimeä puoli? Iskeekö se hulluus nyt näihin muihinkin? Avasiko nainen jonkun portin kahden maailman välillä? Näitä voi kukin miettiä itsekseen...

Taitavan monipuolinen esiintyjäkolmikko Loïc Apard, Johanna Ehlert ja Matthieu Siefridt täydentyi vielä yhdellä nukettajalla eli Élise Nicod. Kyllä olivat elastisia ja taitavia kaikki neljä. Johanna Ehlert oli myös alkuperäisidean takana, ja pukusuunnittelijana sekä yhtenä nukkien rakentajana. Valosuunnittelu oli todella nerokasta. Valojen ja varjojen avulla saatiin korostettua oikeita kohtia ja luotua sitä aika salaperäistäkin tunnelmaa.

Aivan huikean oivaltava ja kekseliäs esitys. Tykkään kovasti kielettömyydestä, eli kaikki kerrotaan sanattoman viestinnän keinoin. Jokainen katsoja ymmärtää ja kokee esityksen ihan omalla tavallaan. Tässä on hienoja akrobatia- ja jopa trikkauskohtia, mutta pääpaino on absurdilla nukkeja ja ihmisiä yhdistävällä kerronnalla. Parhaita tämmöiset esitykset missä katsoja saa oivaltaa ja kokea itse. Ja missä saa jäädä pohtimaan miten helkatissa tämä oli tehty!

Suositusikärajana oli 8 v mutta minusta tämä oli enemmän aikuisten esitys. Hetkittäin oli aika pelottavakin tunnelma. Savoy-teatteri oli aika täynnä, ja toivon mukaan seuraavakin ilta veti katsojia salin täyteen.


Kuvien copyright Artur Bramao.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nukketeatterifestivaali Sampo 2017 on täällä!

Legendaarinen Nukketeatteri Sampo täyttää tänä vuonna 40 vuotta, ja sen kunniaksi järjestetään ensimmäistä kertaa kansainvälinen nukketeatterifestivaali Helsingissä! Sampo 2017 tarjoaa aimo kattauksen niin kotimaisia kuin kansainvälisiäkin vieraita, sekä lapsille että aikuisille. Tarjonnan monipuolisuudesta ei ainakaan tämä ohjelmisto jää kiinni.

Ensimmäiset esitykset alkavat tänään tiistaina ja jatkuvat aina sunnuntaille asti. Tarjolla on nukketeatteriesitysten lisäksi työpajoja (ammattilaisille on vielä erikseen oma masterclass) ja mm. ihana elokuva Strings , ääninäyttelijänä mm. James McAvoy. Elokuvasta on kaksi ilmaista esitystä sekä luento. Lisäksi iltaklubilla voi hengailla vaikka joka ilta, ja on luvassa ihan ilmaistakin ohjelmaa. Esityspaikkojakin on kuusi.

Omia tärppejäni festarin monipuolisesta ohjelmistosta:

* Ranskalainen Blick Théâtre: [hullu] josta on esitykset ti ja ke Savoy teatterissa. Menen katsomaan tämän tiistaina. Pitäisi olla todella kiinnostava.

* Turkulainen TEHDAS Teatteri: John-Eleanor, jonka missasin aikoinaan, mutta nyt sitten! Lauantai-iltana on ainoa esitys, ja tämä on vain aikuisille.

* Fekete Seretlek: KAR tulee Tsekeistä ja pohjaa tarinansa Anna Karenina-klassikkoon. Myös aikuisille pelkästään, ja yksi ainoa esitys lauantai-iltana.

* Kuuma Ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart. Tämän näin maaliskuussa ja tykästyin kovasti! Kadonneen naislentäjäsankarin tarina herkästi ja hellyyttävästi kerrottuna. Yli 13-vuotiaille. Esityksiä vain yksi, sunnuntai-iltapäivänä.

  

* Matija Solce: Koiran elämää. Tämä kiinnostaisi kovasti, mutta en nyt valitettavasti pääse katsomaan. Esitys sunnuntaina, ja yli 12-vuotiaille. Natsit ja nykyajan massamediapropaganda fuusioituvat tai jotain. Pitäisi olla mustahuumorinen.

* Suomalainen Animaform/Satu Paavola: Bette ´Sis´ O´Valley Tämäkin olisi kiinnostanut, mutta perjantain ainoan esityksen aikaan olen toisaalla teatterissa. Syvässä etelässä liikutaan jazzin maailmassa, ja vain aikuisille.

* Milla Risku: Circus Strada (Helsinki/Tukholma) esittää maailman pienintä sirkusta! Kiinnostaisi nimenomaan Punch and Judy-, Pulcinella- ja Kasper-perinteiden vuoksi, mutta en harmikseni pääse tännekään. Keskiviikkona esitykset suomeksi ja ruotsiksi.

Näiden lisäksi monta muutakin kiinnostavaa juttua! Koko ohjelma, esityspaikat ja lipunostohommelit löytyvät festivaalin omilta sivuilta eli seuraa linkkiä. Lippujen hinnatkaan eivät ole ihan mahdottomia ja lisäksi voi ostaa sarjalippuja.

Koska olen totaalisen hurahtanut nukketeatteriin, niin toivotan uuden festivaalin avosylin vastaan! Nukketeatteritapahtumia ei voi koskaan olla liikaa.

Nyt siis kannattaa selata omaa allakkaa, vierailla festarien kotisivuilla tai toimistolla (Nukketeatteri Sampon tilat, Erottajankatu 7) ja mennä itse paikan päälle toteamaan, että mielikuvasi nukketeatterista ovat luultavasti todella pölyttyneet ja vanhanaikaiset. Tee kuten minä muutama vuosi sitten ja koe nukketeatteriherätys! Oikeasti kannattaa.


Kuvien copyright Uupi Tirronen / Sampo 2017

Her Infinite Variety / Paraisten urkupäivät, Kuitian linna 28.6.2017

Jos ei muutaman viikon takaisin juttu minusta Hesarissa muuta poikinut niin ainakin tämän! Eli kutsun Shakespeare-aiheiseen konserttiin Kuitian linnaan Paraisille. Eihän tuommoisesta voi kieltäytyä! Ensinnäkin konsertin aihe: Shakespearen näytelmien naisia sanoin ja sävelin. Vanha musiikki on todella lähellä sydäntäni ja kun muusikkona oli vielä yksi Suomen johtavista cembalisteista eli Elina Mustonen. Sitten vielä paikka. Kuitian linna on C. J. Gard­bergin mukaan Suomen parhaiten säilynyt myöhäis­kes­kiajan ja 1500-luvun kivi­ra­kennus. Se on yksityisomistuksessa eli yleisö pääsee paikalle harvoin. Ymmärrätte varmaan että pakko oli mennä! Onneksi sain illalle varatun kesäteatteriesityksen siirrettyä.

Kaiken lisäksi tämä konsertti, tai lähinnä sen missaaminen, oli jäänyt kummittelemaan mieleen. Nimittäin viime vuoden Vantaan BRQ-festivaalilla sen piti olla ohjelmistossa. Lipun elokuiseen konserttiin olin hankkinut jo keväällä. Konserttipaikalla selvisi kuitenkin että puhetta ei ollutkaan luvassa, vain sen ajan virginaalimusiikkia. No, hitusen pettynyt olin, mutta upea konsertti sekin toki oli.

Sama soitin eli virginaali oli nytkin tuotu paikalle. Kuitian linna oli kerrassaan upea ja tunnelmallinen paikka kuunnella niin vanhaa musiikkia kuin Shakespearen säkeitäkin. Kovin montaa katsojaa ei pieneen tilaan mahtunut ja tunnelma oli lämminhenkinen ja hetkittäin harraskin. Musiikki vuorotteli tekstin kanssa. Elina Mustonen on perehtynyt Shakespearen maailmaan myös näyttelijän näkökulmasta (hän on esittänyt mm. Prosperoa, Hippolytaa ja Titaniaa). Niinpä saamme nauttia tekstistä esitettynä, ei pelkästään lausuttuna. Tulevana heinäkuuta Mustonen jatkaa Shakespeare-opintojaan Lontoon RADAssa parillakin kurssilla. (Miten niin pienesti kateellinen?)

Illan aloitti Thomas Morleyn O Mistress Mine-laulun (sävelletty näytelmään Twelfth Night eli Loppiaisaatto) sanat, alkukielellä tottakai. Siitä on hyvä sukeltaa sonetti 128 kieleen (myös englanniksi), missä Shakespeare kuvailee runollisesti naista soittamassa virginaalia. Ja lopulta itse näytelmiin: Henrik V, Romeo ja Julia, Talvinen tarina, Julius Ceasar, Juhannusyön uni, Macbeth, Kuningas Juhana, Hamlet, Otello. Muuten käytetään oivallisia suomennoksia (eniten Matti Rossilta) paitsi Helenan monologi Juhannusyön unesta kuullaan ruotsiksi. Tuttuja sanoja, eikä kaikki edes naisten repliikkejä (mm. Henrik V:stä kuninkaan kosiopuhe Ranskan prinsessalle). Nainen on kaikissa kohtauksissa vahvasti läsnä.

Minä kyllä kuuntelisin nämä mieluiten alkukielellä, mutta kyllä nämä suomennoksetkin toimivat. Suomeksi en vaan ole kaikkia näitä näytelmiä nähnyt (enkä lukenut), joten suomenkieli ei tuo samanlaisia muisti- ja mielikuvia mieleen. Oikeastaan nyt keväällä Kansallisteatterissa pyörinyt Macbeth oli näistä suomennoksista tutuin. Niinpä Lady Macbethin sättiessä miestään ja kyseenalaistessa tämän miehuutta näin sieluni silmin Katariina Kaitueen kovistelemassa lavalla Antti Luusuaniemeä.

Esityksen dramaturgia ja ohjaus oli kolmikon Johanna Freundlichin, Nely Keinäsen ja Elina Mustosen käsialaa. Ja hyvin tämä toimii kokonaisuutena kyllä. Tunnin mittaisessa konsertissa on musiikin osuus hyvin tasapainossa tekstien kanssa. Ja miten upeasti Mustonen eläytyy yhtälailla nuoren teinitytön Julian kuin korskean sankarikuninkaan Henrik V:nen rooleihin! Myös Hamletin äiti Gertrude kertoessaan poikansa hylkäämän Ofelia-raukan kohtalosta koskettaa. Sen sijaan Otellon vaimon Desdemonan kamarineito Emilian kipakka puheenvuoro naisten ja miesten samankaltaisuudesta kirvoittaa naurunhymähdyksiä yleisöstä.

Kokonaisuutena kaunis ja koskettava konsertti. Tätä konserttia on esitetty jo muutamia vuosia pitkin Suomea ja maailmallakin. Joten jos jossain tulee vastaan niin kannattaa ilman muuta mennä katsomaan mikäli kaunis musiikki ja Shakespeare kiinnostaa.

Iso kiitos käsiohjelmasta. Siinä on kaikki tekstikatkelmat sekä englanniksi että suomennettuina. Sekä lisäksi paljon taustatietoa niin musiikista kuin teksteistäkin.

Lopuksi selvisi vielä sekin miksei konserttia kuultu BRQ:ssa viime vuonna. Festivaalin taiteellinen johtaja Markku Luolajan-Mikkola ei jostain syystä halunnutkaan ohjelmaan puhetta vaan pelkkää musiikkia. Niinpä konserttia muokattiin ja puheosuudet jäivät pois. Hyvä että sekin "mysteeri" selvisi.

  

Kuitian kartanolla on oma tärkeä paikkansa Suomen historiassa. Tarina jatkuu nyt uusien omistajien Saara Kankaanrinnan ja Ilkka Herlinin kehittäessä Qvidja Gårdia eteenpäin. Pihapiirin ulkopuolella tehtiin parhaillaan remontteja ja uudistuksia. Upeaa että paikka päätyi tämmöisiin käsiin jotka jatkavat mm. maanviljelystoimintaa eivätkä myy paikkaa esimerkiksi kesämökkitonteiksi. Oli ihanaa kun pääsin kurkkaamaan vähän paikkoja.

Encorena Elina Mustonen kertoi vielä kauniin tarinan "Suomen Romeosta ja Juliasta", mikä kytkeytyy oleellisesti Kuitian kartanon historiaan. Anna Flemingin ja Hieronymus von Birkholtzin rakkaustarina Santeri Ivalon romaanista Anna Fleming on muuten luettavissa netissä. Mutta tämä oli siis ihan oikea historiallinen tarina eikä pelkästään kirjailijan sepitettä.

Lämmin kiitos Elina Mustoselle kutsusta ja konsertista!


Kuvat ovat omiani.

FIIF perjantaina / Ylioppilasteatteri 16.6.2017

Perjantaina kerkesin vielä katsomaan 2,5 esitystä FIIF-festareille Pyynikin kesäteatterin ensi-illastakin. Ja hyvä että kerkesin, koska illan päättänyt The Maydaysin show oli niin upea että pyyhkäisi päänsäryt melkein mennessään!

Sen sijaan The Aunts, jonka A Hero Story esitykseen pölähdin kesken kaiken, ei ihan vakuuttanut. Okei, osittain siksi koska tulin impro-esitykseen kesken, eli en tiedä mitkä olivat lähtökohdat, mitä sanoja yleisö antoi jne Näin tästä parikymmentä minuuttia, ja ei avautunut sitten lainkaan.

Heti sen jälkeen alkoikin tauko. Illan toiseksi viimeisenä porukkana FIIF ensemble Siansaksa. Virolaisia, suomalaisia, britti, itävaltalainen ja ruotsalainen, puikoissa eli ohjaajana Keng-Sam Chane Chick Te. Tässä teemana oli todellakin siansaksa. Ohjaajan käskystä vaihdettiin aina uudet 2 tyyppiä lavan keskiöön, esittämään lyhyt sketsi ohjaajan aiheista. Lisäksi 2 tulkkia tulkkasi siansaksalla vedetyt esitykset katsojille. Näimme mm. kaksi merirosvoa, joista toinen ei halua olla enää piraatti, sekä pariskunnan joista toinen on sairas.

Tämän jälkeen vaihdettiin englannin ja siansaksan nopeisiin kielivaihtoihin. Kun ohjaaja taputti niin kieli vaihtui englanniksi tai takaisin. Esiintyjät saivat olla siis tosi skarppeina koska välillä taputukset tulivat aika tiuhaan tahtia. Myös aiheet vaihtelivat (esim. kaksi tyyppiä lomalla). Sitten oli vielä erilaisia pressitilaisuuksia: poppitähden, joka ei ole tehnyt levyä sitten 90-luvun, maanviljelijän, jonka lehmä lypsää kultamaitoa ja uuden maan löytäneen tiedemiehen. Nämä olivat myös hauskoja. Ihan oivallista viihdettä, mutta melko hajanaisia juttuja. Hyviä esiintyjiä kyllä!

Illan pääesiintyjä brittiryhmä The Maydays oli luvannut vetää elokuvaohjaaja Tim Burton-henkisen goottimusikaalin Happily Never After, ja se myös saatiin! Huhhuh mikä meno ja meininki. Ryhmässä on kolme naista ja yksi mies sekä muusikko. Esiintyjien mustavalkoiset asusteet toimivat mainiona tehokeinona. Yleisöltä kysyttiin äitien ammatteja ja saaduista sanoista poimittiin nurse, sairaanhoitaja. Sen ympärille sitten musikaalia alettiin rakentamaan. Esitys alkaa kahden sairaahoitajan valitellessa vaivojaan ja pohtiessa potilaitaan. Paikalla tuntuu olevan mystinen menneisyys tautien kanssa, ja rakennuspaikkakin on epäilyttävä.

Pian käy ilmi että paikka on viktoriaanisaikainen lastenkoti, missä pienet sairaat orvot ressukat yskivät - ja kuolevat. Välillä henkilökunta syyttää johtoporrasta, josta päästään oivallisesti keskijohdon kokoukseen, ja tilastokäppyröiden ja piirakkadiagrammien maailmaan. Hulvattomassa laulu- ja tanssikohtauksessa lauletaan middle management is fun - ja tuhannet lapset hoitolaitoksessa kuolevat. Yllättäen (tai sitten ei) hoitsut paljastuvatkin demoneiksi, syövät päähenkilöpojan, joka kummituksena palaa kuiskimaan viimeiselle eloonjääneelle tytölle ohjeita miten pelastautua.

Se ei selvinnyt miksi demonihoitajat söivät lapset, mutta sillä ei mitään väliä. Tämä tarina toimii, ja voi kun Burton ohjaisi siitä elokuvan! Esitys loppui huikeaan loppulauluun ja revitykseen - ja yleisö puhkesi raivokkaisiin aplodeihin. Seisten! Huh, aivan älyttömän upeaa menoa.

Esitys oli makaaberi, hervottoman hauska, käsittämättömän nerokas, musiikillisesti oivaltava ja viihdyttävä mennen tullen. Aivan oivallinen tribuutti sekä Burtonille että Grimmin veljesten saduille. Miten improamalla voikin syntyä jotain tämmöistä. Hetkittäin ei esiintyjilläkään meinannut pitää pokka kun joku keksi jotain päätöntä, mutta ammatilaisina kokosivat itsensä nopeasti. Miten upea päätös illalle. Voin suositella enemmän kuin lämpimästi jos jossain kohtaatte tämän porukan: menkää katsomaan!

Kaiken kaikkiaan kahtena iltana nähdyt esitykset (valitettavasti torstaina päänsärky esti paikalle tulon ja lauantaina Mannerheim-ooppera Ilmajoella) jättivät suuren innostuksen ja palon nähdä lisää. Ensi kesänä tähän on taas mahdollisuus. Monenlaisia esityksiä tuli nähtyä ja huomattua miten monipuolista impro voikaan olla! Kiitos FIIF 2017 - nähdään ensi vuonna!


Kuvien copyright Ville Välimäki paitsi vika kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kansainvälistä improilua Tampereella

Luulin tuntevani tamperelaista kulttuurielämää jokseenkin hyvin, mutta todellisuus on ihan muuta. Sitten Finland International Improv Festivalin tiedottaja Anne otti yhteyttä joskus viime talvella, ja kertoi tämmöisestä festarista. Ja oli pakko tunnustaa, etten ollut moisesta koskaan kuullutkaan, vaikka festari järjestetään tänä vuonna jo kuudetta kertaa.

Miksi näin? Festarin perustajalla, primus motorilla, taiteellisella johtajalla ja päätuottajalla Trent Pancyllä on asiaan selitys. Festari on syntynyt intohimosta, ja pitkälti ruohonjuuritasolla sitä edelleenkin pyöritetään. Kaikki on keskittynyt osallistujiin eli niin työpajojen kouluttajiin, niihin osallistujiin kuin muihin esiintyjiin. Trentillä itsellään on teatterialan tausta, ja vaikka mediapuolen opinnot TAMKissa ovat kesken, niin muut hommat ovat ajaneet festarin markkinoinnin ja mainonnan ohi. Festaria järjestetään talkoolaisten ja harjoittelijoiden voimin. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa mukana on myös ammatikseen tiedotushommia tekevä. Talkoohengessä tottakai. Virallinen lehdistötiedotekin tehtiin viime vuonna ensimmäistä kertaa. Vaikkei ehkä suuri yleisö olekaan paikalle niin löytänyt, niin alan piireissä tapahtumalla on suuri suosio.

On kyllä hengästyttävää kuulla Trentin luettelevan festarin lukuja. 4 päivää tiukkaa tykitystä. Osallistujia 18 maasta, ja 10 huippukouluttajaa. Päivät porukka viettää tiiviisti työpajoilla ja illat nautitaan sitten esityksistä. Kolme suomalaista tiimiä ja kaksitoista kansainvälistä. Kaikki Trentin itse valikoimia.

Mutta miten tämmöistä maailmanlaajuista viihdettä on mahdollista nähdä juuri Tampereella? Perinteinen tarina tietenkin eli kaiken takana on nainen. Amerikkalainen Trent tapasi suomalaisen vaimonsa maailmalla - ja muutti tämä perässä Tampereelle elokuussa 2010. Festivaalin idea syntyi reilut kuusi vuotta sitten. Suomalaisten peruskäsitys improteatterista on hyvin erilaista mitä Trent ajatteli, ja hän halusi näyttää että impro on muutakin kuin käsikirjoittamatonta teatteria. Mitä kaikkea muuta sitten? En oikein tiedä vielä itsekään, mutta tämän viikon esitysten jälkeen olen viisaampi!

Se lisäksi että Trent pyörittää festaria ja viimeistelee käsikirjoittamiseen liittyvää graduaan, hän valmentaa, opettaa, kouluttaa ja konsultoi. Improa, ilmaisua, esiintymistä ja kaikkea siihen liittyvää. Toki kaksi pientä lasta vie oman aikansa kiireisen miehen elämästä. Mutta näin likellä festaria lastentarhanopettajana työskentelevä vaimo joutuu ottamaan päävastuun arjen pyörittämisestä. Trent on suunnitellut myös FIIF:in painotuotteet ja graafisen ilmeen, ja vaikka hän on kuulemma (myös toimiston ihmisten mukaan!) hieman oppinut delegoimaan, niin halu pitää kaikki festarin langat käsissään on silti suuri.

Ensimmäinen FIIF pidettiin siis toukokuussa 2012, ja sen Trent toteutti kouluprojektina TAMKille. Pienimuotoisen alun (2 iltaa, 6-8 joukkuetta ja yksi työpajapäivä) jälkeen tapahtuma on kasvanut joka vuosi. Mutta tarkoitus ei ole kyllä enempää laajentua, koska nyt vielä homma pysyy jotenkuten käsissä ja osallistujat tuntevat olevansa kuin yhtä porukkaa. Siihen auttaa myös kaikkien majoittuminen samassa hostellissa ja muutenkin paljon yhdessä vietettyä aikaa. Osallistumismaksu kattaa aamupalat ja t-paidat, osallistumiset iltaesityksiin ja työpajoihin, majoituksen lisäksi siis. Lisäksi alennuksia saa monista ravintoloista ja muista paikoista.

Tampere on monellakin tapaa hyvä kaupunki kansainväliselle kulttuurifestarille. Täällä on paljon ulkomaalaisia opiskelijoita ja muita ihmisiä, kulttuurielämä on vilkasta ja vireää ja sijaintikin on hyvä. Trentin kokemuksen mukaan Tampere ei ole niin kulttuurisnobi kaupunkina kuin Turku tai Helsinki. Työläistausta vaikuttaa ehkä tähän. Trent haluaa kyllä asua jossain vaiheessa perheineen myös Amerikassa, mutta ainakin nyt koti on täällä. Hiljattain ostettu rivitaloasunto ankkuroi heitä tiukemmin Suomeen. Lapsilla on toki kaksoiskansalaisuus ja kaksikielisyys, mutta tällä hetkellä Suomi sopii perheelle paremmin.

On kiinnostavaa kuunnella asiastaan innostuneen ihmisen kertovan ajatuksistaan ja ideoistaan. On myös aika huikeaa että Tampereella on yksi maailman tunnetuimmista alan tapahtumista, joka on hyvin tunnettu ja tiedetty muualla - paitsi kotipaikallaan tai kotimaassaan. Niinkin tunnettu, että muutamien vuosien aikana Eurooppaan on ilmaantunut uusia vastaavanlaisia festivaaleja useita.

Trent haluaisi nähdä impron omana itsenäisenä taiteenlajinaan. Ei osana stand-up komediaa tai teatteria. Ne ovat hänen näkemyksensä mukaan kolme ihan erillistä juttua. Chicago on yksi impron pääpaikoista maailmalla, ja sieltä Trent on myös itse kotoisin.

Mutta miksi sitten lähteä tällä viikolla katsomaan kansainvälistä impromeininkiä Ylioppilasteatterille? Trent tarjoaa kaksi syytä. Ensinnäkin pääsee katsomaan mitä kaikkea kiinnostavaa maailmalla on tarjota meille kulttuurimielessä. Ja toisekseen pääsee näkemään miten paljon erilaista improa voi olla, koska kirjo on valtavan laaja. Itse lisäisin tähän vielä edulliset hinnat, koska yhden illan lipulla pääsee näkemään kuusi erilaista esitystä. Kokoaikapassilla toki vieläkin halvemmalla.

Itse meinaan viettää keskiviikko- ja torstai-illat tutustumassa tähän itselle uuteen kulttuurin lajiin. Esityksiä on siis keskiviikosta lauantaihin, ja lippuja saa ennakkoon tai esitysiltoina Ylioppilasteatterin ovelta. Nähdään impron merkeissä!

The Ricochet Project: Smoke and Mirrors / Cirko-festivaali 6.5.2016

No huh huh, mikä aloitus tämän vuoden Cirko-festivaaleille! Loppuunmyyty sali ja huikean hienot esiintyjät estradilla. Olen vaikuttunut. Amerikkalaisduon The Ricochet Projectin esitys Smoke and Mirrors vetäisi kyllä riman niin korkealle, että saas nähdä pääseekö kukaan loppufestareilla tälle tasolle.

Amerikkalaiskaksikko vetää hypnoottisen musiikin tahdissa hienoja kuvioita. Aluksi konservatiivisesti pukeutunut pariskunta lämmittelee trapetsilla. Taustanauhalla nainen luettelee numerosarjoja englanniksi. Muutama hiuksia nostattava kuviokin nähdään. Trapetsin jälkeen tiet eroavat, kumpikin siirtyy omalle tuolilleen. Riisumaan ja rauhoittumaan, harjaamaan hampaita ja avaamaan nutturaa. Rentoutumaan. Mies voimistelee, tanssii, akrobateeraa. Tuolin avulla ja ilman. Huh, ihan tulee hiki jo katsomossakin. Upean näköistä. Tässä vaiheessa yllänsä on vielä paita, kravatti, kalsarit ja pitkät sukat.

Sitten on naisen vuoro, kivuta köyttä pitkin yläilmoihin liitelemään. Maanista, tempoilevaa, hypnoottista. Jotenkin se tapa miten hän alusmekossaan (sellainen vanhanmallinen, tiedättekö, pitsinen yläosa ja lyhyt helma) kietoutuu köysiin ja kieppuu tuo mieleen SM-sidonnat (enkä tarkoita nyt suomenmestaruuksia). Musiikki on jotain trancehenkistä. Muutenkin tässä esityksessä on loistavasti valitut musiikit, jokaiseen numeroon juuri sopivat kuin nenä päähän.

  

Strobovalojen tahdissa nainen "kävelee" takaperin, tai ylösalaisin, alas. Pariakrobatiaa permannolla strobojen tahdissa, käsilläseisontaa. Mies on hukannut sukkansa, paitansa ja krakansa jonnekin. Tuoleja hyödynnetään taas (melkein pitää jo sulkea silmät kun jännittää pysyvätkö ne päällekkäin...). Sitten seuraa miehen soolo trapetsilla, ja nyt salpautuu henki, koska tätä on niin hienoa katsella. Uskomattomia liikesarjoja ja kuvioita. Melkein tulee itku silmään kun tätä katsoo, silkasta ilosta.

 

Paita poistuu tässä vaiheessa ja ei voi kun vaan ihmetellä miten notkea ja jäntevä joku voi olla. Niin helpon näköistä, mutta hiki pisaroi tukasta (joka törröttää takaraivolta hassusti). Kun kaikkien silmät ovat nauliutuneet trapetsilla taituroivaan mieheen, niin vaatteita vähentänyt nainen mönkii tuolin alta. Ja saa jonkunsortin tärinähepulin, joka ryöpsähtää uskomattomaan lattia-akrobatiakuvioon. Miten kukaan voi mennä niin moneen mutkaan ja solmuun! Omaankin selkärankaan sattuu. Maailman jäykimpänä ihmisenä on kamala katsoa tämmöistä. Mutta toisaalta todella upeaa katsottavaa. Pariskunta (molemmat nyt samanlaisissa valkoisissa alushousuissa) ovat fyysisesti hyvin samankaltaisia; sellaisia sutjakoita, jänteviä ja sulavia. Nälkäisen pantterin näköisiä. Kävelevät ympyrää kuin gasellia vaanien. Seisovat käsillä ikuisuudelta tuntuvan ajan yhdessä.

Lopuksi vielä henkeäsalpaava tanssi ylhäällä korkeuksissa, kun kumpikin työskentelee köysien kanssa ilmassa. Yhdessä ja erikseen, täydessä synkassa. Upeaa, upeaa, upeaa.

Tämä on sellainen esitys mistä toivoisi ettei se loppuisi koskaan. Mutta valitettavasti tunnin päästä joutui jo palaamaan arkeen ja todellisuuteen. Onneksi tämmöisestä esityksestä jää ihanat muistot katsojalle. Sen jälkeen kun henki alkaa kulkemaan normaalisti.

Esiintyjien taustat näkyvät esityksessä. Laura Stokes on harrastanut voimistelua, balettia, joogaa, ja nämä kaikki puolet on hyvin integroitu mukaan. Akrobatiaa ja sulavia liikesarjoja. Cohdi Harrell on taas harrastanut itsepuolustuslajeja ja akrobatiaa. Trapetsilla ja tanssikuvioissa itseoppinut. Kannattaa käydä katsomassa tämän loistavan duon kotisivujakin. Tykästyin kovasti myös Harrellin erikoisiin tatuonteihin, mitkä kuoriutuivat esille sitä mukaan kun vaatteet vähenivät.

Kertakaikkisen hienoa nykysirkusta, akrobatiaa, tanssia, voimistelua ja muuta yhdistävä esitys. Esteettistä, vähäeleistä ja vaikuttavaa.


Valokuvien copyright Kate Russell
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ben Whishaw paneelissa ja lausumassa / 1.6.2014

Touko-kesäkuun vaihteen Lontoon-matkani pääkohta oli sunnuntaina 1.6. Eli Lontoon King's Collegessa pidetty Australia & New Zealand Festival of Literature & Arts, ensimmäinen laatuaan. Siellä oli kaksikin tapahtumaa, joissa molempina oli "päätähtenä" (ainakin mun näkökulmasta) näyttelijä Ben Whishaw. Olin jo perjantaina käynyt noutamassa lippuni, ja henkilökunta oli superystävällistä. Lehdistöltä oli jäänyt ylimääräisiä kasseja, joten sain hyvän ja tukevan kangaskassin ja kynän ja lehtiön ja viikonlopun sanomalehden. Kiitos vaan The Times!

Paikalle hyvissä ajoin sunnuntaina, melken tuntia ennen tilaisuuden alkua. Molemmat päivän jutut olivat samassa paikassa eli King's Collegen upeassa kappelissa. Vai mitä sanotte näistä parista kuvasta?

 

Vähän ennen kymmentä pääsimme vihdoin saliin ja menin toiseen riviin vasemmalta katsoen. Oikein hyvä paikka, ja eturiviinkin olisi päässyt. Mä treffasin jonossa suosikkiblogistini Revstanin, jonka kanssa oltiin kyllä etukäteen sovittu tapaaminen. Sekä muutamia muitakin lontoolaiskavereita. Niin ja tässä siis Revstanin mietteitä päivän molemmista tapahtumista.

Ensimmäinen juttu oli nimeltään A Double Spring; paneelikeskustelu mitä veti kirjailija ja The Literacy Consultancy -yrityksen perustaja Rebecca Swift. Muina jäseninä olivat Brittien jesuiittajohtaja Simon Bishop, Ben Whishaw sekä australialainen elokuvantekijä, kirjailija ja taitelija Juliet Darling. Keskustelun aiheena oli mm. armo ja usko ja anteeksianto. Darlingin miesystävän poika puukotti isänsä ja siskonsa muutamia vuosia sitten ja Darling kirjoitti aiheesta kirjan, terapiana itselleen. Siippa oli tunnettu taidekuraattori Nick Waterlow, ja itse asiassa tilaisuuden aluksi nähtiinkin 11,5 minuuttinen filmi A Curator's Last Will And Testament, minkä Juliet Darling oli tehnyt yhdessä Steve Sinnin kanssa.

Swift esitteli Ben Whishaw'n kutsumalla tätä "one of our finest actors". Benillä oli yllään punainen t-paita, nahkatakki, mustat farkut ja mustat kengät. Lyhyehkö tukka, kokoparta ja viikset - Queen-leffan kuvaukset olivat vielä menossa ja Freddie Mercury-look on tietenkin päällä vapaa-ajallakin.

Paneelin aluksi käytiin läpi niitä Waterlow'n muistikirjaan merkitsemää kuraattorin seitsemää suotavaa ominaisuutta (mitä tuossa lyhytelokuvassakin käsiteltiin):

Ja sitten niistä keskusteltiin. Ben sanoi että kaikki nämä koskevat myös häntä, niin taiteilijana kuin yksityishenkilönä. Erityisesti tuo "tyhjä astia" kuvaus; joku voisi mielellään tulla ja täyttää hänet. Miten taiteilija (näyttelijä) on kuin tyhjä astia tai taulu, joka aina täyttyy uudella roolilla. Bishop puhui siitä elämänhimosta, miten voi laulaa ylistystä elämälle ja ilolle. Darling luki muutamia sivuja kirjastaan, mikä oli aika voimakas kokemus ainakin allekirjoittaneelle. Panelistit puhuivat millaiset asiat auttavat ihmistä, joka kokee jotain oikein kamalaa. Darling sanoi että rankan alun jälkeen hän sai tapahtuneesta (miehensä murhasta) valtavasti voimaa.

Waterlow'n murhan jälkeen Australiassa käytiin paljon keskustelua mielenterveysongelmista, niiden hoidoista ja yhteiskunnan vastuusta (pojalla tiedettiin olevan mielenterveysongelmia, oli esittänyt lukuisia tappouhkauksia aiemminkin. Ongelmiin oli koitettu hakea apua). Lääkärit pelkäävät pakkohoitoa ja olisikin vaikeaa sulkea ketään vankilaan sillä perusteella, että tämä ehkä saattaa tappaa joskus jonkun.

Seuraavaksi panelistit puhuivat ihmisen rikkinäisyydestä ja miten siitä voi päästä yli. Ben kommentoi asiaa:

I don’t think I can really say much more than Simon has just said other than … I’ve never really experienced the same brokenness that Juliet is describing. I’ve definitely experienced… I think, you know, falling in love with a person is a similar sensation I suppose in a way of being broken open. I think that’s another state of openness, and an absolute force that you feel helpless to resist and it changes the course of your life. It sort of smashes your life apart […] Something mysterious, inexplicable and not just in love but it can happen, as you say, walking around a rose garden or in front of art or on stage. 

Jossain vaiheessa Ben kertoi Hamletista, että hän joskus ajatteli esim. ruuanlaittoa kun esitti Hamletia lavalla. Tämä oli siis se läpimurtorooli Trevor Nunnin ohjaamassa Hamletissa 2004 Old Vicissä. Joskus kesken esityksen unohtaa kaiken muun ja itsensä ja ajelehtii elämän virrassa ja saavuttaa eräänlaisen flow-tilan. Ben koki tämän kuulemma muutamia kertoja Hamletia esitettäessä.

"My experience of the best times in my life and performance is when there has been self forgetfulness and the character is playing you, something has taken over; there is an ease and a sense of life’s flow."

"I think the sensation of being moved by a piece of art is something that is really good for a person’s soul."

Paljon käytiin läpi myös Darlingin tuntoja ja mitä todella tapahtui ja miten paljon jesuiitat auttoivat häntä alkuaikoina (murhan jälkeen). Tunteet ja kokemukset on kanavoitava jonnekin ja tehdä tragediasta voimavara. Lopuksi yleisö sai esittää kysymyksiä ja kommentteja ja muutamia ihan asiallisia tulikin.

Tilaisuuden jälkeen seurasi hetken kaaosta, kun ihmiset halusivat kaikki hypistellä Whishaw'ta jo kappelissa. Mä en halunnut tunkea minnekään, ja lähdin siitä sitten kaupungille.

Seuraava tilaisuus oli illalla klo 20 alkaen. Se oli koko festivaalin päätösjuttu, ja loppuunmyyty jo aiemmin. Aamun tilaisuudessa olisikin ollut tilaa vielä. Mä tulin takaisin hyvissä ajoin, ja istuin kahvilan puolella nauttimassa hyvää uusiseelantilaista sauvignon blancia. Siispä en päässyt eturiviin, koska en jaksanut jonottaa kappelin ovella kauheassa ruuhkassa.

Illan tilaisuus oli ihan erilainen kuin aamupäivän paneeli. Se pääsi alkamaan parikymmentä minuuttia myöhässä ja loppuikin hieman etuajassa, eli siinä mielessä oli aika lyhyt kyllä (reilut puoli tuntia, vaikka piti olla tunti).  

The Song of Solomon oli tapahtuman nimi ja siinä joukko australialaismuusikoita säveltäjä Mark Bradshaw'n johdolla esitti tähän tilaisuuteen tehtyä musiikkia. Lisäksi Ben ja näyttelijä Cynthia Erivo lausuivat raamatusta Laulujen laulua (eli entistä Salomon Korkeaa veisua). Bradshaw on tehnyt paljon työtä mm. ohjaaja Jane Campionin kanssa (joka on Juliet Darlingin ystävä ja taiteellinen yhteistyökumppani) ja toisaalta hän on nykyään myös Ben Whishaw'n puoliso. Campionin leffan The Bright Star kuvauksissa miehet tapasivatkin (Ben esitti runoilija John Keatsia, Mark teki elokuvan musiikin).

Koko kappeli oli hämäränä, vain sinertävää valoa hieman ja muutama kynttilä. Kellot soivat hiljaisesti, kutsuen peremmälle. Hyvin harras ja seesteinen tunnelma. Muusikot olivat siroittuneet pitkin etuosaa ja näyttelijät keskellä alttarin edessä lausumassa. Musiikki on sellaista verkkaista, soljuvaa, ambient/new age-henkistä. Bradshaw loihti tietokoneelta ja koskettimilta kummallisia ääniä.

I am come into my garden, my sister, my spouse: I have gathered my myrrh with my spice; I have eaten my honeycomb with my honey; I have drunk my wine with my milk: eat, O friends; drink, yea, drink abundantly, O beloved.

Lausunta oli kaunista ja koko tilaisuus oli hyvin kaunis ja eleetön. En siellä sitten tietenkään ottanut kuviakaan. Ja esiintyjät poistuivat keskikäytävää pitkin ja katosivat jonnekin. Vein tuliaiseni yhdelle järjestäjistä, joka vannoi antavansa sen joko Benille tai Markille.

En tiedä pitääkö paikkansa, mutta päivän kummankin tilaisuuden perusteella voisin melkein sanoa että hra Whishaw on hengellinen, ehkä jopa hieman uskonnollinen henkilö.

Kyllä kannatti mennä silti, vaikka joidenkin "fanien" käytös oli pöyristyttävää ja iltatilaisuus oli niin lyhyt. Pidin kovasti kuitenkin kaikesta näkemästäni ja kuulemastani. Sitäpaitsi näillä kahdella festarin teemamaalla on aina erityinen paikka mun sydämessä!

PS. Tässä linkki viiteen videoon joissa Ben lukee Juliet Darlingin runoja.

Tuliaiset 'Shawsin pariskunnalle :-)

Kaikki kuvat omiani.