Vampira - miten kaivaa oma hauta suulla / KOM-teatteri 12.2.2025

Jos jotain esitystä on odotettu, niin tätä! Aivan huippua että käsikirjoittajat Susanna Airaksinen ja Rosa-Maria Perä ovat tarttuneet kiehtovaan mysteeriin nimeltä Maila Nurmi. Tai Vampira, kuten hänet Hollywoodissa tunnettiin. Tavallaan tätä on odotettu vuosikymmeniä. Monelta Maila Nurmi on jo unohtunut, mutta Vampiran saattavat useimmat kauhuelokuvien ystävät muistaakin. Kulttimaineeseen kohonnut Maila teki lyhyen piipahduksen Hollywoodiin, mutta katosi sen jälkeen ja kuoli köyhänä ja unohdettuna.

KOM-teatterin uusi näytelmä Vampira - miten kaivaa oma hauta suulla keskittyy Maila Nurmen elämäntarinan lisäksi hänen tuttavapiiriinsä, eli Hollywoodin viihdekoneistoon ja sen laitamilla roikkuviin tyyppeihin. Airaksen ohjaama esitys on hengästyttävä sekametelisoppa kaikenlaista, mutta hyvällä tavalla. Tavallaan se on keskeneräisen oloinen, fragmentaarinen, ja sitten kaikki taas loksahtaa kohdilleen.

Ikääntynyt Maila (Vilma Melasniemi) kertoo nauhurille tarinaansa, katkerana, erakoituneena ja sohvalleen jumiutuneena. Tarinaansa missä sattuu ja tapahtuu, enemmän kuin monen muun elämässä. Alkaen köyhästä lapsuudesta juopon äidin, raittiussaarnaaja-isän ja veljen kanssa. Kalatehtaan (mikä mainio tanssikohtaus!) ja Broadwayn (luurankopukuisten tanssi!) ja kaikenlaisten kissanristiäisten kautta omaan ohjelmaan, omana Vampira-hahmonaan. Maila Nurmen elämässä on paljon camp-henkisiä kohtauksia, ja niinpä niitä on tässä esityksessäkin. Aikatasot, henkilöhahmot ja kohtaukset vaihtuvat lennossa ja välillä on vaikea pysyä hengästyttävässä tahdissa mukana. Esitys on aika rosoinen ja rouhea, hyppelehtivä ja holtiton, ja kumman koherentti.

Näyttelijäviisikko vetää lukuisat roolinsa vauhdilla. Kehenkään ei oikein ehditä syventyä, saatikka katsojana kiintyä, kun jo mennään eteenpäin. Ei sinällään huono asia tämäntyyppisessä esityksessä. Juho Uusitalon Ed Wood on mainio, ja samoin Isla Mustanojan James Dean ja Marlon Brando tyypittelyt. Myös Tommi Erosen Orson Welles hurmaa jäyhyydellään. Välillä vedetään kunnolla överiksi, kuten vaikkapa Elviksen ylä- ja alaosan sekoilut tai modernit biisivalinnat (Dire Straitsin Money For Nothing), mutta se sopii mainiosti tyyliilajiin. 

      

Vilma Melasniemi on aivan tyrmäävän hieno vanhana Mailana, hän tavoittaa hienosti sen katkeruuden ja surumielisyyden, mielen järkkymisenkin. Nuorena Mailana esiintyy Alina Tomnikov, ja tähän rooliin jäin kaipaamaan jotain... en osaa määritellä mitä.

Keskeneräisen ja sekaisen näköisen lavastuksen on laatinut Janne Vasama, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa miten nerokas se onkaan! Valtavan peilisysteemin käyttö on myös mainio ratkaisu, samoin varjoteatteriosuus. Monenlainen rekvisiitta kuvastaa Mailankin elämän vaihtelevuutta ja rosoisuutta. Samettisohvasta on moneksi. Tie oli auki tähtiin, mutta mihin se veikään. Erityiskiitos piirtoheittimen luovasta käytöstä! Hienoa on myös valtavat HOLLYWOOD kirjaimet maalattuna teatterisalin seinillä. Hienosti lavalla käytettiin ovia, lattialuukkuja ja eri tasoja. Vasama on yhdessä Tomi Suovankosken kanssa vastuussa myös taitavasta videosuunnittelusta. Suovankoski on tehnyt myös valosuunnittelun.

Äänisuunnittelu on mainiota ja ääniefektit saavat hymyn huulille monta kertaa. Kiitos Jani Rapo siitä.

Rakastin erityisesti kohtausta missä kuvattiin Plan 9 From Outer Space -leffaa Ed Woodin johdolla. Se on minulle yksi klassikkoleffoista ja Maililla Vampirana oli siinä tärkeä rooli.

       

Joona Huotarin pukusuunnittelu on monipuolista ja johdattaa tarinaa eri vuosikymmenten läpi taitavasti. Pukuja nähdään kymmenittäin ja varsin mainioita ne ovat. Ed Woodin pörröneule, Vampiran mustanpuhuvat goottivaatteet, nahkatakit ja ikoniset Marilyn-mekot, silmäkarkkia koko rahalla. Leila Mäkysen maskeeraus viimeistelee visuaalisen esityksen.

Näytelmä pohtii Maila Nurmen elämäntarinan ohella tähteyttä ja tähtikulttia, ahneutta ja omistamishalua sekä tekijänoikeuksia. On surullista ja häpeällistäkin ettei Nurmi saanut luomaansa hahmoon tekijänoikeuksia. Marilyn Monroen suulla saavat suomalaiset laiskat taiteilijat kuulla kunniansa, eihän se nyt ole laitaa että valtio maksaisi taitelijoiden lorvimisesta apurahoja ja tukia! Napakkaa tekstiä!

Vampira on loppujen lopuksi aika surumielinen näytelmä, kaihoisakin. Onhan siinä kamalasti huumoria, mutta pohjalla on paljon tummia sävyjä. Hollywoodin kultakauden loisto on lopultakin vain pintasilausta, ja sen alla kupli monenlaista ikävää hyväksikäyttöä, salaisuuksia ja peittelyä. Suosittelen esitystä ilman muuta gooteille ja gootinmielisille, mutta myös kaikille Hollywoodista ja elokuvan historiasta kiinnostuneille, sekö toki hyvän teatterin ystäville. 

Esityskuvien copyright Janne Vasama.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Euripides Laskaridis & Osmosis: Lapis Lazuli / & (Espoon teatteri) 6.2.2025

Olisiko tässä näkemieni outojen esitysten voittaja? No ainakin mitalikolmikossa saatetaan olla, sen verran eksentrinen juttu tämä usean tahon yhteistyöhanke Lapis Lazuli oli. Hatunnosto &:lle siitä että tämän Suomeen toitte, ja olitte osatuottajinakin. Toki Jane ja Aatos Erkon säätiötä lienee myös syytä kiittää. 

Euripides Laskaridis on minulle aiemmin tuntematon teatterialan vaikuttaja, mutta ei ole enää! Monessa liemessä keitetty ja kreikkalaisen koreografian kauhukakaraksi tituleerattu mies on kyllä keittänyt kasaan mainion sopan. Surrealistinen kauhukomedia, outo performanssi missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja yllätys toisensa perään säpsähdyttää. Huumoria oli mukana yllin kyllin ja reilussa tunnissa kyllä kaikki vinksahti nurinniskoin. Aistit eivät aina meinanneet pysyä perässä.

Louhi-näyttämö on täynnä kaikenlaista tavaraa. Suorastaan roinaa. Mutta uskomatonta kyllä, kaikkia niitä tarvitaan ja käytetään esityksen aikana! Sotiris Melanos on se henkilö jota voi kiittää elokuvamaisesta lavastuksesta. Vasemmassa reunassa on lääkärin vastaanotto ja oikeassa viihtyisä kotinurkkaus takkoineen. Muu onkin vapaata mellastuskenttää esiintyjille. Jotka hyödyntävät koko tilaa tehokkaasti. Siellä juostaan, taistellaan, huudetaan, mellastetaan ja välillä meno on varsin päätöntä ja vailla järjen häivää. Toki kaikella on varmaan tarkoituksensa, vaikka katsojalla se punainen lanka saattaa hieman olla hukassa hetkittäin. Meno on nimittäin melkomoista.

Esityksen pääroolissa on ihmissusi (Laskaridis) joka konsultoi lääkäriä. Lääkäri kyselee potilaan isästä ja toki sopottaa kaikenlaista muutakin. Mutta miksi sitten pitää niitä silmäkuoppia ronkkia metallisauvalla tai vedellä turpiin. Perinteistä satukuvastoa (ainakin Punahilkasta oli lainattu) ja mykkäelokuvamenoa, paljon juoksemista ja naisen (Eftychia Stefanou) kirkumista. Ketäs tässä oikein koitetaankaan syödä. Ilmassa lehahtavat puhalletuista kumihanskoista tehdyt linnut, jotka nekin ovat hieman kummitusmaisia. Luurankoja, karnevaalimaista menoa ja loppua kohti tunnelma on kuin meksikolaisista Dia de los Muertos -juhlista. 

Valot, ja niiden puute, on myös aika tärkeä tässä esityksessä. Siksikin on erittäin ärsyttävää kun vieruskaveri räplää puhelintaan, kun katsomossa ja näyttämöllä vallitsee pimeys. Hetken kestän ja sitten sanon mielestäni suht ystävällisesti asiasta. Hetken hiljaisuuden kuluttua tulee vastaus tiuskaisten että hänellä on pieni lapsi kotona ja pitää jatkuvasti varmistaa että asiat on ok. No, hankkisi luotettavan lastenhoitajan tai jäisi kotiin eikä tulisi häiriköimään muiden esitystä. Se hyvä asiasta kuitenkin seurasi, että jatkossa tämä nuori nainen selasi puhelintaan takin alla, eikä enää häirinnyt muiden katselukokemusta. Miksi ihmeessä tämä (useimmiten nuorempien katsojien) harrastama puhelinhäiriköinti kesken esityksen on lisääntynyt. Eikö siitä luurista voi paria tuntia olla erossa? Voisiko teatterit ottaa käyttöönsä pakolliset puhelinnarikat? Stefanos Droussiotis oli mestarillinen valosuunnittelija ja olisi suotavaa että katsojat saisivat rauhassa nauttia valosuunnittelijankin työstä. Stroboja ja mystisiä valorenkaita, valoilla luotiin myös illuusioita. Yhdessä kiehtovan valosuunnitelun kanssa myös videoprojisoinnit johdattivat meidät kauhutunnelmaan. 

Isossa roolissa on myös Giorgos Poulios ja hänen mestarillinen äänisuunnittelunsa. Välillä hyvin elokuvallinen tunnelma, ja kaikenlaisia ääniefektejä käytetään reilusti. Periaatteessa esitys oli sanaton, mutta kyllä siellä sekamelskakielen lisäksi mukellettiin englantiakin. Käytössä oli monenlaisia äänenmuuntimia, jotka tekivät puheen ymmärtämisestä haastellista, ja ehkä se oli tarkoituskin. 

Nukke- ja varjoteatteria käytettiin myös innovatiivisesti, samoin erilaisia naamioita. Esitys oli siis todellinen sillisalaatti kaikenlaista, mutta kiehtovalla tavalla. Aluksi kaikki ovat naamioissa ja mustissa kaavuissa, kuin joku salaperäinen kultti. Akrobatiaa, tanssia, miimiä, fyysistä teatteria, slapstick komediaa ja kuten huomaatte, luokittelu on vaikeaa. Onko tämä kauhukomedia, tanssillinen sirkusesitys vai mikä ihmeperformanssi? Vaan onneksi ei tarvitsekaan.

Monipuolinen ensemble, jonka kolme muuta jäsentä Angelos Alafogiannis, Dimitris Matsoukas ja Spyros Ntogas vaihtavat roolista toiseen melkoisella vauhdilla ja heittäytymiskyvyllä. Hepulin saava nuketettu puu, älämölöä, beigeä "puuroa" ja erilaisia tavaroita yrjöävä ihmissusi, paritanssia, kulkusia täynnä oleva läpinäkyvä pronssinvärinen pussi. Tapahtumia, hahmoja, tavaroita ja kaikkea vyörytetään sellaista tahtia että hetkittäin sitä tekisi mieli heittää kädet ilmaan ja huutaa että hitaammin hemmetti. Kaikki aistit ylikuormittivat, haluaisin uusintoja ja taukoja, että voisin seurata ja ehkä oivaltaa mitä tässä nyt tapahtui. 

Pehmoeläinten uhraus on viimeinen niitti - mitä ihmettä lavalla oikein on meneillään? Mutta ehkä juuri siksi tämä on nautinnollinen kokemus. Ei sitä kaikkea nyt aina niin tarvitse ymmärtääkään, ja silti voi nauttia. Ymmärrän esityksen ikärajan (K14), vaikka varmasti moni videopeli on varmaan paljon rankempi. Vaan olihan tämä mainio muistutus itsellekin miten monimuotoista ja monipolvista voi esittävän taiteen kenttä olla!

Kun helyihin ja värikylläisiin asuihin sonnustautunut ihmissusi/maagi lopussa laulaa surumielisesti What a beautiful show, what a difficult life, en voi olla miettimättä sanojen totuutta. Elämän kurjuudesta syntyy usein suurta ja hienoa taidetta. Lapis Lazulin perusteella Laskaridis on mahtanut elää tosi surkeasti!

Kyllä tämä lupaa hyvää uuden teatterijohtajan Jussi Sorjosen entistä kansainvälisempää ohjelmistoa lupaavalle kaudelle. Jään odottamaan innolla seuraavia vierailuesityksiä.

Kaksi ylempää kuvaa Pinelopi Gerasimou, kaksi alempaa kuvaa Elina Giounanli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.