Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turun kaupunginteatteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turun kaupunginteatteri. Näytä kaikki tekstit

maanantai 17. helmikuuta 2025

Macbeth / Turun kaupunginteatteri 14.2.2025

Shakespearen Macbeth on yksi suosikkinäytelmistäni, kuten varmaan monille blogin vakilukijoille (jos sellaisia enää on harvan ja hitaan julkaisutahtini myötä) on käynytkin selväksi. Siitä saa jokaisella katselukerralla jotain uutta irti, ja melkoisesti eri produktioita on vuosien varrella tullut nähtyäkin. Kymmeniä. Aina se saa minut liikuttumaan tietyissä kohdissa ja aina se saa minut äimistymään miten hieno ja ajankohtainen tarina ja teksti on. Klassikko! Joten kun tuli tieto että Turun kaupunginteatterissa nähdään Kari Heiskasen uusi tulkinta hykertelin käsiäni. Ja nimiroolissa yksi suosikkinäyttelijöitäni, mikä voisi olla parempaa!

Ystävänpäivähän on oikein passeli mennä katsomaan tämmöistä veristä ja tylyä näytelmää. Onneksi siihen sattui vielä teosesittely eli vt teatterinjohtaja Satu Rasila jututti ohjaaja Heiskasta ja päätähti Eero Ahoa. Tämmöiset ovat aina tosi kiinnostavia ja tarjoavat tekijöiden ajatuksia tekoprosessista, näytelmästä ja sen ajankohtaisuudesta, muun muassa. Hauska oli kuulla miten Heiskanen päätyi ohjaamaan Turun kaupunginteatterille ensimmäistä kertaa. Mikko Kouki oli kysynyt tätä ja teoksellakaan ei ollut ohjaajalle niin väliä, kunhan siinä olisi mukana Eero Aho. Ja näin kävi, Macbeth oli sitten Koukin ehdotus.

Heiskasen mukaan Shakespeare on monisanainen, runollinen ja kuvaileva, joten tekstiä on dramatisoitava vahvalla kädellä ja leikattava toisteisia kohtia. Lopputulema on kyllä mielenkiintoinen, tekstiä on lyhennetty, muokattu, virtaviivaistettu ja on siellä jonkun verran ihan uutta ja moderniakin. Hauskaa! Heiskanen mainitsi että haluaa myös yllättää katsojaa (siinä kyllä onnistuu!) ja myös että viime kädessä esitys tapahtuu katsojan päässä. 

Esitykseen pitää jättää tarpeeksi tyhjää tilaa, jotta katsoja voi täyttää kolot omilla mielikuvillaan. Se kyllä toteutuu hienosti, tässä on paljon sellaista väljyyttä mistä tykkään. Ei ole liian pureksittua. Matti Rossin suomennos on tunnetusti kaunis ja soljuva; siihen sopivat Heiskasen lisätekstit hyvin.

Oli myös kiinnostava kuulla että ensimmäisen näytöksen viimeinen kohtaus on sellainen miten Heiskanen ymmärtää elämän. Enpä paljasta mitä siinä tapahtuu, mutta aika pakahduttavan kaunis, ja jotenkin myös traaginen kohtaus se on. Kaksi hukkuvaa ja traagista ihmistä takertuu toisiinsa, omaan pahuuteensa ja epätoivoonsa kietoutuen.

Kyllä, tämä oli tosi väkevä ja vahva tulkinta, myös hyvin omannäköisensä. Ja miten hyvin se resonoi taas tässä sotaisessa ajassamme. Kyllä meillä näitä oman edun tavoittelijoita riittää, niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin politiikassa. 

Visuaalisesti tämä Macbeth on todella näyttävä, kaikkien elementtien tukiessa toisiaan. Jani Uljas on tehnyt niukan mutta näyttävän lavastuksen. Muutamia massiivisia elementtejä, kuten takka, pylväitä - ja noitien kämäinen huvipuisto! Toimii. Isoa näyttämöä on käytetty syvyyssuunnassa tosi hienosti, välillä esiintyjät ovat tosi kaukana etureunasta. Myös pyöröä käytetään sopivasti ja kekseliäästi. Kelpaa katsella.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on taas kerran kertakaikkisen ihastuttava. Tummaa ja synkkää, väripaletti on ihanan maanläheinen. Hyvin sotilaallista ja kuninkaallista, niissä pienissä yksityiskohdissa. Nyt ei nähdä skottiruutuja (no ihan pikkiriikkisen), villakangasta kylläkin, turkista ja nahkaa. Macbethin nahkahousut! On hienoa miten esimerkiksi Macbethin asusteet muuttuvat hänen statuksensa mukaan. Siinä missä alussa nähdään sotilas vaatimattoman värisissä asuissa, on hänellä loppua kohti valkoista turkista ja kuninkaallista sinistä kultakoristeluin. Ja noitien asuvalikoima on tyrmäävä, nam nam.

Sekä Riku Rämän valot että Eetu Kariojan äänisuunnittelu ovat ensiluokkaista työtä. Lukuisissa kohtauksissa likipitäen haukon henkeä ihastuksesta. Lavalla on yleisesti ottaen melko hämärää ja hämyisää, ja kohdevaloilla korostetaan asioita. Todella näyttävää. Saara Tawast vastaa kampauksista ja maskeerauksesta, ja monenlaista katsottavaa on niissäkin.

Tykkäsin Heiskasen luomista moderneista elementeistä, kuten ensimmäisen maailmansodan brittisotilaista kivääreineen, mafiosomurhamiehistä, noitien moderneista asuista ja vanhasta autosta. Miekat muuttuvat konekivääreiksi. Ne toivat sitä ikiaikaista tarinaa verestä, vallanhimosta ja pahuudesta tähän aikaan. Virkistävää. Pidin kovasti myös monipuolisista musiikkivalinnoista läpi esityksen, ihanasti mukana oli myös pieni säkkipilliosio. Pieniä skottilaisia välähdyksiä nähtiin muutenkin.

"Pysäytykset" olivat myös toimiva ratkaisu Macbethin monologeissa. Muutamat kohtaukset ovat tosi elokuvallisia, kuten vaikkapa jazzbaari mafiosoineen. Näyttämökuva on myös hyvin brittiläinen, ja sitä alleviivaavat mm. Thatcher-viittaukset ja karhunkarvahattuiset sotilaat. Ladyn käsienpesukohtaus saa ihan uusia kierroksia, kun noidat kaatavat kannusta lisää verta käsille, jotka eivät muutenkaan ota puhdistautuakseen.

Kaikki alkaa taistelulla, joka nähdään mustavalkoisena videolta. Hyvä ratkaisu tämä. Ja sitten näemme noitakolmikon, ränsistyneen ja hylätyn huvipuiston raunioissa. Jonkunlainen ennustushyrrä toimii ja tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin. Alkutekstit tuovat sitä elokuvallisuutta lisää.

Huumori toimii tässäkin näytelmässä oivana keventäjänä muuten aika raskaan aiheen lomassa. Kuningas Duncanin (Mika Kujala) kannettava vessa, mafiosomurhaajat viulukoteloineen ja pitkine nahkatakkeineen, ja monet muut pienet jutut saavat hymyn huulille.

Näyttelijät ovat huippuvedossa. Lady Macbeth (Riitta Salminen) on hieman viinaan menevä ja homssuinenkin, tiukka ja topakka, mutta myös todella surumielisen traaginen. Hänen kaartaan on kiinnostava seurata, vallanhimo ja julmuus nousevat samaa tahtia kunnianhimon kanssa, ja kun kaikki menee pieleen, niin se henkinen romahdus, aina katkeraan loppuun saakka. Salminen tekee loistavan roolityön lapsettomuudesta kärsivänä naisena joka piiskaa miestään eteenpäin tämän epäröidessä. Lady on alussa henkisesti vahvempi, mutta murenee paineen ja syyllisyyden alla.

Kirsi Tarvainen on mainio hieman lakonisena Rossina, Ulla Reinikainen vetää kikattavan portinvartijan roolinsa sekä humoristisesti että hyytävästi. Antti Peltolan Malcolmin replikointi on jotenkin syvältä rinnasta kumpuavaa. Stefan Karlsson on Banquona isossa roolissa, ja eipä huonosti näyttele hänkään. 

Macduffin pariskuntana Sami Lalou ja Asta Sveholm toivat rooleihin kaihoa, erityisesti Lady Macduffin kohtaus poikansa kanssa oli koskettava. Ja miten riipaisevan eleettömästi Lalou tulkitsee pahimman mahdollisen suru-uutisen saanutta Macduffia. Sotilas ei heittäydy hysteeriseksi, vaan päättää kostaa.

Noitakolmikkona Reinikainen, Sveholm ja Ulla Koivuranta on aivan pistämätön. Välillä eteerisinä, ajan ja paikan läpi matkaten, käkättäen ja ilakoiden. Kerrassaan hurmaavia eri asuissaan ja peruukeissaan. Ragtimepiknikkikohtaus on hurmaava. Noitien ennustuskohtaukset ovat kauniita näyttämökuvia. Ja heidän kohtauksensa Lady M:n kanssa lopussa, ensimmäisen maailmansodan univormuissa, verta kannusta kaataen. Bravo! Noitia nähdään lavalla aika paljon, mikä oli ilahduttavaa.

Sokerina pohjalla Eero Ahon mestarillinen Macbeth. Hän tekee taas kerran huikaisevan hienon roolin. On hienoa seurata Macbethin muuttumista suoraselkäisestä sotilaasta vainoharhaiseksi hermoraunioksi, murhanhimoiseksi ja äkkivääräksi. Valta todellakin sokaisee ja tilaisuus tekee varkaan. Vaikka Macbeth tarvitsee kannustusta ja yllyttämistä vaimoltaan, on hän kuitenkin se jonka noitien ennustukset viettelevät ja joka tekee kaikkensa toteuttaakseen niiden saneleman polkunsa. Listimällä lähipiiriään hän vyöryttää tapahtumia kohti katkeraa loppua, myös omaansa. Aho on taitava tuomaan hiljaista uhkaa ja näyttelemällä pienin elein. Toki tässä hän vetää kyllä hetkittäin myös täydellä volyymilla. Ihanaa seurattavaa!

Lopun taistelukohtaus, kun Birnamin metsä on todentotta liikkunut, on upea tanssillinen näytös, jossa kaunis valaistus, savu ja mahtipontinen musiikki yhdistyy taivaalta sataviin hituloihin. Ah miten upeaa! Jo pelkästään tämän kohtauksen vuoksi kannattaa suunnata Turkuun katsomaan Macbeth. Teatteria parhaimmillaan!

Kyllä tämä on yksi hienoimmista Macbeth-teatteriversioista mitä olen nähnyt. Ehkei se ihan kaikkien Shakespeare-puristien makuun ole modernien elementtiensä vuoksi, mutta minä tykkäsin kamalan paljon. Suosittelen tottakai Shakespearestä tykkääville, ja hyvän laatudraaman ystäville. 2,5 tuntia kuluu kuin siivillä. Toivon että saisin toisen katselukerran sullottua kevään kalenteriin, esityksiä kun on vain 3.5. asti. Bravo Turun kaupunginteatteri!


Kuvien copyright: Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 29. syyskuuta 2024

Tiranan sydän / Turun kaupunginteatteri 28.9.2024

Luin tämän Pajtim Statovcin toisen kirjan heti sen ilmestyttyä 2016, ja pidin siitä yhtä paljon kuin hänen ensimmäisestäkin (Kissani Jugoslavia). Tiranan sydän on hieman haastava, siis ehkei niin helposti näyttämölle kääntyvä kuin Helsingin kaupunginteatterin Bolla 2021 tai Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia 2018. On hienoa että Turun kaupunginteatteri tarttui tähän. Se että kirjailijan kaikki teokset päätyvät teatterisovituksiksi on erinomaista, ja toki kertoo miten korkealaatuisia teoksia ne ovat.

Rasmus Arikka on dramatisoinut kirjan taitavasti. Hyvin tämä toimii näyttämölläkin, vaikka hetkellisesti asiaa epäilinkin. David Sandqvist ohjaa esityksen huolellisesti ja pidän kovasti siitä että prosessissa on myös konsultoitu asiantuntijoita (Miiko Toiviainen ja Mira Eskelinen). Myös läheisyyskoreografin (Sara-Maria Heinonen) mukanaolo on tärkeää. Turun Kaupunginteatterin pieni näyttämö on sopiva esityspaikka; intiimi mutta ei liian pieni.

Päähenkilö Bujar (Niki Rauten) ja hänen paras ystävänsä Agim (Saban Ramadani) ovat kaksi nuorta poikaa Albaniassa. Tiranan sydän on Bujarin kasvukertomus, matkakertomus, seikkailukertomus ja kehityskertomus. Hänen matkansa kulkee Albanian, Italian, Saksan, Espanjan, Amerikan ja Helsingin kautta - ja siihen mahtuu monenlaista aika rankkaakin käännettä. Maan vaihtamisen lisäksi Bujar vaihtaa myös identiteettiään. Hän sukkuloi sujuvasti naisen ja miehen identiteetin välillä, ja hänelle se ei ole ehkä niin suuri ongelma kuin muille ihmisille.



Bujarin lapsuudenkoti on isän sairauden varjostama. Pojat leikkivät miestä ja naista, pukeutuvat naisten vaatteisiin, tanssivat, pelaavat korttia. Lopulta köyhyys pakottaa heidät lähtemään Albaniasta. Omaisuus kulkee mukana muovipusseissa. He uskovat vapauteen ja siihen että he voivat tehdä mitä tahansa ja olla ketä hyvänsä. Erityisesti Agim on sitä mieltä että köyhyys on vain mielentila. Pidemmän päälle kaduilla asuminen on kuitenkin aika raskasta.

 

Hengen pitimiksi on opeteltava erilaisia, kyseenalaisiakin, taitoja. On surullista nähdä miten parempiosaiset käyttävät hyväkseen hädänalaisia, mutta tämmöinen todellisuus nyt vaan on. Oli silloin ja on edelleen. Agim sanoo että ihminen voi olla kuka haluaa, ja hän varmasti uskoo siihen itse, tai ainakin haluaa uskoa.



Bujar vaihtaa identiteettiään liki lennossa, ja identiteetti onkin yksi näytelmän kantavia teemoja. Hän valehtelee ihmisille melkein kaikesta. Muutettuaan Madridiin Bujar koittaa asettua aloilleen tapaamansa kivan tytön kanssa, normaalia elämää miehenä eläen. Valitettavasti tämäkään ei toimi; Rosa haluaa perheen ja Bujar löytää itsensä taas tien päältä. New Yorkissa elämä sujuu kunnes hän taas kerran joutuu hyväksikäytetyksi.


Suomi on paska maa, mutta Bujar löytää täältäkin itselleen merkityksellisen ihmissuhteen. Valitettavasti valheiden kierto jatkuu ja ihana Tanja joutuu sijaiskärsijäksi. Bujar ajautuu kykyjenetsintäkilpailuun ja saa paljon julkisuutta. Osansa kritiikistä saavat nämä kaikenkarvaiset tosi-tv-ohjelmat: niin kauan kun olet surkea ja sinulla on erilainen tarina kelpaat, mutta jos oikeasti osaat laulaa hienosti niin et pääse jatkoon. Nurinkurista.


Lopuksi Bujar palaa Tiranaan kohtaamaan menneisyyden haamut ja katsojille paljastuu tapahtumien totuus.



Niki Rautén on roolissaan erinomainen, samaan aikaan herkkä ja haavoittuva että äkkipikainen ja ailahteleva. Myös Saban Ramadani on todella loistava. Muissa rooleissa Ella Lymi, Minna Hämäläinen, Sami Lalou, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Riitta Salminen ovat erinomaisia. Varsinkin Rasilan esittämät miehet ovat hyytäviä tai jollain tapaa raastavia (isän kamala yskä!).


Jani Uljas on taas tehnyt hienon lavastuksen, jossa ei kauheasti huonekaluja nähdä; sen sijaan lavan nousevat ja laskevat elementit ovat monipuolisesti käytössä. Ja sitten on hienoja itämaisia mattoja!  Seiniin kätketyistä kaapeista löytyy kaikenlaista rekvisiittaa. Tuomas Lampisen puvustus heijastelee balkanilaisia perinteisiä asuja ja Bujarin vaihtuvia identiteettejä. Hän vaihtaa lennossa miehen ja naisen vaatteiden välillä, samaan tapaan kuin esityksen hahmot ja lavastuksetkin tulevat ja menevät lennossa.


Jari Sipilän valosuunnittelu ja Jari Tengströmin äänisuunnittelu luovat hienosti erilaisia maisemia lavastuksen päälle.



Tiranan sydän on monipolvinen ja moniulotteinen tarina, ainakin minua se kosketti syvältä. Ihmisen minuus, persoonallisuus ja identiteetti ovat joustavia käsitteitä, ja monille vaikeita asioita. Tervetullutta pohdintaa suomalaisilla näyttämöillä! Esitys on hetkittäin aika synkkä, monia varmaan triggeröiväkin. Bujarissa on pimeä puoli, mutta toisaalta elämäkin on ollut rankkaa. Hienosti loppu kiertyy aluksi



Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 28. syyskuuta 2024

Once / Turun kaupunginteatteri 27.9.2024

Näin tämän hienon Enda Walshin kirjoittaman musikaalin Lilla Teaternissa 4 vuotta sitten Jakob Höglundin ohjaamana ruotsinkielisenä versiona, ja toki muistan myös hieman vanhemman elokuvan (onko siitä muka jo 17 vuotta??). Turun kaupunginteatterin Once on lämminhenkinen, romanttinen ja aika surumielinenkin musikaali, mutta on siinä ripaus optimismiakin! Musikaali kertoo tsekkiläisen muusikko-yksinhuoltajaäidin ja irlantilaisen katusoittaja-pölynimurikorjaajan äkillisestä kohtaamisesta ja mihin se johtaa. Ohjaaja Mikko Kouki on tehnyt hyvää työtä koko ensemblen kanssa. Pääosassa loistavat Mikael Saari ja Linda Hämäläinen, joka tekee taas yhden aivan hurmaavan roolisuorituksen.

Once on hieman sadunomainen tarina, vaikka toisaalta myös hyvin realistinen. Synkkiä ajatuksia hautova muusikko soittaa omia kappaleitaan kaduilla. Eräänä päivänä hän kohtaa rikkinäisen pölynimurin kanssa kadulla kulkevan tytön - ja ihmeitä alkaa tapahtumaan. Tai eihän toki mikään itsestään tapahdu, mutta tytön innostus ja periksiantamattomuus käynnistää tapahtumaketjun. Sen lopputulemana on saada lahjakkaan muusikon kappaleet nauhalle.

Molemmilla on tahoillaan hankala tai selitystä kaipaava ihmissuhde, josta he eivät ole päässeet irti. Romanssi häilyy kaiken taustalla, mutta ei saa koskaan täyttymystään. Ja ehkäpä se tekeekin tästä tarinasta niin realistisen, eivät kaikki ihastukset etene siitä pidemmälle. Joskus suloisinta onkin se "mitä jos" -fiilis mikä tässäkin on vahvasti läsnä.

Erityisesti rakastin upeaa lavastusta. Peter Ahlqvist on suunnitellut hienosti katosta riippuvia elementtejä käyttäen eri miljööt. Lavastuksessa myös hauska ratkaisu on se, että huoneinteriöörit vain ilmaantuvat lavalle. Pölynimurikorjaamon katosta roikkuu tietenkin erilaisia imureita, musiikkikaupan katosta erilaisia soittimia ja muuten siellä on rykelmä erilaisia valaisimia. Niitä hyödynnetään myös Janne Teivaisen valosuunnittelussa, joka on hämyisää ja tunnelmallista. Ihana tähtitaivasvalaistus myös.

Maanläheiset puvut on suunnitellut Elina Vätti ja niissä riittää myös yksityiskohtia ihasteltavaksi. Erityisen näyttävät ovat Jouni Prittisen koreografiat! Lavalla on väkeä aika paljon eli näyttelijöiden lisäksi muusikoita. Kaikki liikkuvat paljon, soitintensa kanssa ja muutenkin. Ilo katsella!

Tytön koti on täynnä tsekkisukulaisia ja on jotenkin hauskaa kun he musisoivat ja laulavat irkkuhenkistä kansanmusiikkia - vaikka nyt ollaan Irlannissa, joka on jollain tapaa kansanmusiikin kehto.

Mikael Saari on hyvä musikaaliesiintyjiä, mutta minulle hieman vaisu. Linda Hämäläinen sen sijaan on aina hurjan karismaattinen ja niin nytkin. Hänen äänensä on ilmaisuvoimainen ja lumoava ja koko lavapreesens vie jalat alta.

Stefan Karlsson tekee oivallisen roolin pankinjohtaja-muusikkona ja Otto Kanerva on aivan huikea rempseänä musiikkikaupan pitäjänä, joka isällisestikin haluaa ehkä vokotella tyttöä. Mika Kujala pojan isänä on surumielinen, mutta lämmin. Ulla Koivuranta on ihana ja topakka äiti. Bändiläisistä erityisesti "hullu rumpali" eli Antti Kankkunen on mainio hahmo. Koko loistava ensemble on kyllä vedossa.

Musikaalissa on paljon mukava sanailua, mutta pääosassa on tietenkin alkuperäisen katumuusikon Glen Hansardin ja alkuperäisen tsekkitytön Markéta Irglován musiikki. Mukana on tietenkin perinteisiä irkkumusiikin soittimia viulusta kitaraan, mutta paljon muitakin, ja miten suurella sydämellä ja tunteella niitä soitetaan! Tekisipä mieleni monta kertaa nousta ylös tanssimaan. Myös tapahtumapaikka eli Dublin on isossa roolissa.

Esityksessä on myös paljon huumoria. Elämäniloa vaikka sydän märkänisi. Koko katsomo repesi nauruun, kun pankinjohtaja kertoi musiikkikauppiaalle "mä en niin välitä rinnoista, vaan oon enemmän peenismiehiä" johon musiikkikauppias lakonisesti vastasi "sellaista ei joka naisesta löydy". Ihanaa oli myös se että tässä oli paljon pieniä sivurooleja, joille on silti saatu vahva persoona. 

Once on hyvä esimerkki siitä miten irlantilainen musiikki on universaalista. Lämminhenkistä ja yhdessä tekemisen meininkiä. Tämä on välillä vähän kuin konsertti enemmän kuin varsinainen musikaali. Ei mitään elämää suurempaa teatteria, mutta varsin mukava perjantai-ilta Turussa.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 18. toukokuuta 2024

Lou Salomé / Turun kaupunginteatteri 17.5.2024

Näin tämän mainion Aina Bergrothin näytelmän Lou Salomé ensimmäisen kerran KOM-teatterissa lokakuussa 2021. Tuolloin Riikka Oksasen taitavasti ohjaama esitys teki lähtemättömän vaikutuksen. Ei pelkästään esityksenä, vaan myös sillä etten aiemmin ollut koskaan kuullutkaan Lou Salomé -nimisestä henkilöstä. En ollut (onneksi) yksin tietämättömyyteni kanssa vaan valitettavasti hän oli vajonnut historian hämäriin suurelta osalta maailman ihmisiä. Vaan onneksi on näytelmäkirjailijat ja teatteri! Ja miten mainiota että Turun kaupunginteatteri ja ohjaaja Liisa Mustonen on tarttunut samaan tekstiin. 

Odotin mielenkiinnolla millainen teos Turussa nähtäisiin. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Aivan mielettömän upea ja ihanan omaperäinen toteutus. Raikas ja pirskahteleva, visuaalisesti yllättävä ja kaikinpuolin hurmaava. Valitettavasti omien aikataulujen vuoksi näin tämän vasta aivan esityskauden lopulla. Vaan hyvää kannattaa aina odottaa, ja niin tälläkin kertaa. Pahoitteluni kaikille teille jotka ette onnistuneet Lou Saloméa Turussa kokemaan - menetitte jotain tärkeää.

Mutta ken oli salaperäinen Lou Salomé? Vuonna 1861 Pietarissa syntynyt kosmopoliitti, filosofi, kirjailija, psykoanalyytikko, vaikuttaja. Ja kuten Bergrothin näytelmä korostaa, nainen. Nainen joka osasi haastaa miehiä, rakastaa vimmaisesti ja kyseenalaistaa normeja. Vahva, ennakkoluuloton ja rohkea. Ja miten upeasti näitä hänen monia puoliaan Linda Hämäläinen näyttämöllä esittää! Tämä Lou on rivakka toimija, jonka ympärillä sekalainen kavalkadi aikansa napamiehiä pyörii. Nietzsche (Tomi Alatalo), Rilke (Tomi Harjajärvi), Rée (Stefan Karlsson) ja myös Freud (Karlsson). Päätyy Lou toki naimisiinkin, mutta liitto herra Andreaksen (Alatalo) kanssa on vähintäänkin erikoinen. Siinä missä nämä miehet ovat pöyhkeitä, itseään täynnä olevia tärkeilijöitä, on Lou säkenöivä oman tiensä kulkija.

Näytelmä on leikkisä ja iloitteleva, siinä keinutaan ja kisaillaan, hypitään trampoliinillakin. Ja vaikka aihe on välillä vakavaakin, niin kepeä ote säilyy. Loun lapsuus käydään nopeasti läpi - isä (Karlsson) kannustaa kaikkeen radikaaliin, ja äiti (Ulla Reinikainen) haluaa tyttärensä naimisiin. Mutta Lou noudattaa isänsä oppeja ja haluaa opiskella ja oppia uutta. Kaikki tuntuu kiinnostavan ja polku vie maailmalle. Naiset kauhistelevat estotonta Saloméa, yksi näistä on Nietzschen sisar Elisabeth (Riitta Salminen) - jonka monivaiheisesta elämästä saisi muuten myös kiinnostavan esityksen. Lou tuomitaan hysteeriseksi naiseksi, kuten niin moni muukin tuon ajan Euroopassa. Nainen tarvitsee ohjausta eikä äänioikeutta. Joopa joo. Onneksi Lou ei välitä näistäkään mielipiteistä tai maineestaan (Elisabeth ajattelee sitä senkin edestä!). Mahtaneeko kukaan esittää pöyristynyttä naista paremmin kuin Salminen?

Lou ehtii monenlaista ja vastoinkäymisestä huolimatta luo itselleen uraa miesvaltaisilla aloilla. Miksi sitten maailma unohti Salomén? Siinäpä hyvä kysymys. Koska hän oli nainen? 

Kaikki näyttelijät ovat monipuolisen taitavia rooleissaan, mutta onhan tämä nyt Linda Hämäläisen bravuuri! Vahva ja monivivahteinen naisrooli, joka on kuin tehty hänelle. Vuosien varrella olen nähnyt häntä monenlaisissa rooleissa ja on mahtavaa että vihdoinkin hän saa myös pääosia.

Jani Uljas on käyttänyt lavastuksessa erilaisia kankaita ja verhoja, ja vaaleat kankaat tarjoavat taustan Sanna Malkavaaran projisoinneille. Ne ovatkin oleellinen osa visuaalista ilmettä. Todella hienoa katsottavaa kun kirjeenvaihto aukenee silmiemme eteen! Tuomas Lampisen puvustus on myös leikkisä. Vaaleanbeigeissä hameissa pasteeraava älymystöjoukko kiinnittää huomion. Hienosti beigejen asujen päälle saadaan näyttävyyttä erilaisilla asusteilla, kuten vaikkapa Loun äidin vannehameen rungolla. Jarmo Eskon valot ja Tuomas Rissasen äänet täydentävät esityksen. Ja ei todellakaan voi olla mainitsematta Jasmin Oran naamiointia. Hulppeita peruukkeja ja maskeerauksia.

Lou Salomé pursuaa ihania yksityiskohtia ja tiedonmurusia kaikesta kiinnostavasta. Voisinpa kutsua tätä myös älykkönäytelmäksi, ja kutsunkin. On ihana seurata verbaalista mittelöä kaikenkarvaisten miesten ja Loun välillä. Miten nautinnollinen teatteri-ilta!


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 6. joulukuuta 2022

Nokia / Turun kaupunginteatteri 5.12.2022

Sami Keski-Vähälän kirjoittama Nokia sai alunperin ensi-iltansa loppuvuonna 2020, mutta jäi pian koronan jalkoihin, niinkuin moni muukin esitys. Onneksi uusintaensi-ilta koitti pari vuotta myöhemmin ja minäkin sain itseni Turkuun sitä katsomaan. Miksi aihe kiinnosti, eikö kaikki nyt tiedä miten se Nokian nousu ja tuho meni? Varmaan pääpiirteet, mutta minua kiehtoi koko kaari, ja mitä siellä oikeasti tapahtui. Ja hyvä tekijäjoukko myös. Myönnän että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana koko Nokian saagan loppuosa on jäänyt minulta pimentoon. Kallasvuo, Baldauf, Siilasmaa, Vanjoki - nimiä jotka olen kuullut, mutta joiden tarkempi kytkös Nokiaan on epätarkka. Siispä Turkuun ottamaan selvää ilmiöstä nimeltä Nokia!

Odotin saavani tiiviin katsauksen niin yrityksen historiaan, isoimpiin käänteisiin ja henkilöhahmoihin. Ja sen sainkin, mutta lisäksi muutakin. Vajaassa kolmessa tunnissa sukellettiin yrityksen historiaan ja kehitykseen, miten pienestä Idestamin puuhiomosta kehittyi maailmanlaajuinen megayritys. Ja toki nähtiin myös mitä sitten tapahtui. Paljolti näytelmä kuitenkin keskittyi ihmisiin, heidän suhteisiinsa, ristiriitoihinsa, tarinoihinsa. En odottanut että tarina ja konfliktit, erityisesti Ollilan ja Siilasmaan, tempaisee niin intensiivisesti mukaansa. Joo, olihan siellä vähän tyhjäkäyntiä ja tiivistämisen varaa, ihan kaikki ei nyt ollut niin kiinnostavaa. Mutta kohtaukset olivat enimmäkseen napakoita ja taitavasti ohjattuja (Mikko Kouki ohjaa). 

    

Ensimmäinen näytös on Jorma Ollilan (taiturimainen Taneli Mäkelä) tarina, toisessa näytöksessä pääosan varastaa Risto Siilasmaa (Markus Ilkka Uolevi). Molempien henkilökohtaiset elämät, kasvutarinat, yhteys Nokiaan ja myös keskinäinen suhde käydään läpi. Molemmat näyttelijät luovat todella uskottavat ja "näköiset" hahmot, tai oman tulkintansa Ollilasta ja Siilasmaasta. Ostan kyllä nämä tyypit täysin. Mikä näitä ajaa, miksi Ollila haluaa kehittää Nokiasta globaalin mahdin, haluaa tarrata unelman syrjästä kiinni? Miksei hän malta jäädä lepäämään laakereillaan ja lepuuta oirehtivaa vatsaansa, vaan puskee eteenpäin? Niin, miksipä ihmiset tekevät asioita, mikä heitä motivoi. Kyllä tässä vähän vastauksia tarjoillaan, mutta kukin miettiköön tykönään että miksi kävi niinkuin kävi. Ensimmäinen näytös pysyy paremmin kasassa, toisessa kaikki hieman hajoaa liikaa.

Dynaaminen näyttelijäjoukko pujahtaa moninaisiin rooleihin liki lennossa. Koko sakki eli Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala, Kimmo Rasila ja Carl-Kristian Rundman on aivan mainiossa vedossa. Hyvinkin tunnistettavia hahmoja, esimerkiksi Karlssonin Steve Jobs ja Sauli Niinistö, Mika Kujalan Stephen Elop, Kimmo Rasilan Matti Vanhanen ja Bill Gates (ja myös Pentti Kouri!) sekä Rundiksen Kari Kairamo ja Paavo Lipponen sekä itselleni aiemmin tuntematon insinööri Korhonen (mikä mainio tyyppi karvalakkeineen!) Toki nämä ovat sellaisia julkisuuden henkilöitä joista oli jonkunlainen mielikuva, mutta hienosti (ja monesti tosi pienillä jutuilla) on se hahmon ydin tavoitettu. Toki näiden isompien julkkisten lisäksi nähdään kymmeniä muita. Taitavat osaavat.

Jollain tavalla Nokia toi mieleen Massinin näytelmän The Lehman Trilogy, ehkä kun siinäkin käydään erään firman tarinaa läpi kymmenien vuosien ja kymmenien henkilöiden kautta. Liikemaailma ei nyt ole kauhean usein näytelmien aiheena, ehkä siksikin. Pidin siis siitäkin. Se mikä Nokiassa hieman yllätti oli huumori! Hauskoja juttuja oli paljon, ilmeisenä toki karikatyyrit julkkiksista, mutta myös erilaiset urheilulajikamppailut bisnesjuttujen vertauksina. Toki tämä enimmäkseen oli tiukkaa draamaa eikä komediaa. Hetkittäin tuli mieleen jopa Shakespearen kuningasdraamat, missä Siilasmaan nuori ja dynaaminen prinssi syrjäyttää vanhanaikaisen jääräkuningas-Ollilan.

Näytelmä toi esiin paljon sellaisia asioita joita en joko tiennyt lainkaan, tai ainakaan muistanut. Ja mitäpä olisi suomalainen (yritys)menestystarina ilman vertailua Kalevalaan? Se olikin nivottu hienosti mukaan. Pidin myös kertojaääni-ratkaisusta. Välillä jännitys tiivistyy huippuunsa, ja hauskinta on kun ei lainkaan tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka Nokian kertomus ja historia *pitäisi* olla ihan tuttua juttua. Vaan eipä ollutkaan. Pisteet Keski-Vähälälle siis taitavasta käsikirjoituksesta.

Teppo Järvinen on loihtinut aika kalseanoloisen teknisen lavastuksen, mutta siellä on paljon hauskoja oivalluksia. Isoja metallihäkkyröitä, siirrettäviä isoja toimistopöytiä, mustavalkoisuutta. Katsoja saa kuvitella myös aika paljon sinne tyhjään tilaan. Myös Janne Teivaisen valot sulautuvat tähän teollisuushenkiseen kokonaisuuteen. Sanna Malkavaaran projisoinnit ja Iiro Laakson äänet täydentävät liikemaailmaisen näyttämökuvan. Varsinkin äänisuunnittelu on todella luovaa.

Tuomas Lampisen harmaavoittoinen puvustus on hyvin "virallista", mutta eri vuosikymmenten miesten (ja naistenkin) bisnespukumuoti tulee tutuksi. Anna Kulju on onnistunut naamioimaan henkilöt hyvin esikuviensa näköisiksi!

Nokian merkitys Suomelle ja suomalaisille on kyllä huomattavan suuri, ja tämän näytelmän nähtyäni ymmärrän oikeasti miten suuri. Loppujen lopuksi ei liene väliä menikö kaikki juuri niin kuin lavalla näemme, olivatko historialliset tapahtumat just pilkulleen. Tämä Nokia on näytelmä ja henkilöhahmot kuvitteellisia, vaikkakin heillä esikuvansa onkin. Mutta yhtäkaikki, todella kiinnostava näytelmä, sivistävästä vaikutuksesta puhumattakaan!


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 10. maaliskuuta 2022

Huomenna hän tulee / Tampereen teatteri 9.3.2022

Samuel Beckettin klassikkonäytelmä Huomenna hän tulee on kyllä yksi maailmankaikkeuden haastavimpia näytelmiä - ainakin minulle. Ymmärrän miksi se on suosittu, miksi se on monen niin katsojan kuin teatterintekijänkin mielestä yksi maailman hienoimpia ja parhaimpia näytelmätekstejä. Ja tässäkään, Pentti Kotkaniemen ohjaamassa versiossa, ei ole mitään vikaa. Hienohan se on kuin mikä. Minä en vaan ymmärrä. En lainkaan. 

Huomenna hän tulee on taas kiinnostava yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa loppuvuonna Turun kaupunginteatterissa ja nyt maaliskuussa sitten Tampereen teatterissa. Espoon kaupunginteatterin esitykset siirtyivät koronan vuoksi ensi syksylle. Tekijäporukka on meritoitunutta ja taitavaa. Miksi minä sitten aina änkeydyn tätäkin katsomaan, vaikka tiedän etten pidä tekstistä? Kai sitä jaksaa toivoa, että nyt se loksahtaisi, nyt minä ymmärrän ja näen valon. 

Vaan ei, ei näkynyt valoa eikä kuulunut loksahdusta. Aika kuluu (kovin hitaasti), olen tylsistynyt ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ärtynytkin. Katselen kelloa, huokailen ja siirtyilen. Onneksi istun niin takana ja seinän vieressä, ettei se toivon mukaan häiritse muita katsojia. Jotka nauttivat; nauravat ja tykkäävät. Koen itseni vialliseksi. Kukaan ei tule, ei tietenkään, eikä ainakaan Godot. Enkä minäkään pääse pois. Sisu kun ei anna periksi lähteä väliajallakaan kotiin.

Olen koittanut miettiä paljon mikä tässä näytelmässä niin paljon tökkii. Ei minua auta huippunäyttelijät: yhtä tylsää on ollut katsoa Kansallisteatterissa Esko Salmisen ja Eero Ahon tähdittämää, kuin Lontoossa Ian McKellenin ja Patrick Stewartinkin. Nyt lavalla Martti Suosalo ja Mika Nuojua, sekä Ville Majamaa ja Tomi Alatalo. Varsinkin kaksi viimeksimainittua ovat ihan suosikkejani, ja koko nelikko loistavia näyttelijöitä. Tunnistan mykkäelokuvaperinteestä ammentavan liikekielen, ja fyysinen ulottuvuus onkin hienoa. Mutta kun se teksti vaan junnaa ja junnaa, tuleeko se Godot vai ei? Eikö se jo tule. 

Jani Uljas on tehnyt pelkistetyn ja tyylikkään lavastuksen, jonka keskellä on puu ja kivi. Muuta ei sitten tarvitakaan, platkun värinen taustakangas. ja halkeileva lattialaatoitus (sekä kuu!). Myös nuhruisen yksinkertaiset kulkurilook-vaatteet on hänen käsialaansa. Jari Sipilän valosuunnittelu on myös aika pelkistettyä. Tommi Koskisen äänisuunnittelu muuttuu loppua kohti monimuotoisemmaksi, äänet tulevat ja menevät, himmeinä ja kirskuvina.

Kotkaniemellä on pitkä historia Suosalon ja Nuojuan kanssa (Kiviä taskussa on pyörinyt pitkin Suomen teatterilavoja jo vuodesta 2002), ja hän osaa ottaa heistä irti hienovaraisia pieniä juttuja. Hatuilla kikkailut ja pakkoliikkeenomaiset kuviot käsillä, loistava yhteenpelaaminen, pohdinta siitä voisivatko he paremmin yksin vai yhdessä (yhdessä!). Tomi Alatalon Lucky on myös mainiosti monelle mutkalle taipuva ja kaatuileva surullisen hahmon ritari. Mikä esimerkillisen upea tanssi- ja lausuntakohtaus; sai ihan ansaitut väliaplodit! Oli esityksen kohokohta kyllä, kuten koko Luckyn fyysillinen habitus.

Ovatko Estragon ja Vladimir suuria filosofeja vai ainoastaan reppanoita kulkumiehiä, sen saa jokainen katsoja päättää tykönään. Onhan tässä paljon eksistentiaalisia kysymyksiä: "maailman kyyneleet ovat vakio, sama pätee nauruun" (Pozza). Vaan on 2,5 tuntia liikaa, varsinkin esityksessä jossa vain odotetaan. Onhan siellä kaikkea pientä jippoa ja säätöä, joka varmaan riittäisi pitämään normaalit katsojat innostuneina. Oma ajantaju menee jo ihan sekaisin kaikessa tässä verkkaudessa.

Maailmanluokan teatteriesitys - heille keille se kolahtaa! Ehkäpä voisin jo todeta, ettei mun tartte tätä enää nähdä koskaan? Aika näyttää... ja ehkäpä se Godot tosiaan joskus tuleekin?


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 22. helmikuuta 2022

Äiti / Turun kaupunginteatteri 19.2.2022

Ranskalaisen Florian Zellerin perhekeskeinen näytelmätrio alkoi vuonna 2010 Äidillä, jatkuen 2012 Isällä ja päättyen 2018 Poikaan. Itse olen nähnyt nämä käänteisesti: KOM-Teatterin vahvan tulkinnan kaksi vuotta sitten (Poika), ja upean elokuvatulkinnan Isä viime vuonna. Joten odotukset olivat korkealla, miten trilogia alkoi, millainen on Turun kaupunginteatterin Äiti.

Ohjaaja Maia Häkli teki vaikutuksen Tampereen teatterille ohjaamallaan Synninkantajilla, joka oli hänen taiteellinen opinnäytetyönsä TeaKiin. Turun kaupunginteatterin pieni näyttämö esittää meille perheen olohuoneen, ja taustalla häämöttävän keittiön. Reilu tunti ilman väliaikaa on aika kompakti mitta esitykselle. Keskiössä on kotiäiti (upea Kirsi Tarvainen), joka kipuilee tyhjän pesän syndrooman kanssa. Mies (Carl-Kristian Rundman) on kiireinen töissään ja työmatkoillaan, rakas poika (Markus Ilkka Uolevi) muuttanut tyttöystävänsä (Sofia Smeds) kanssa yhteen. 

Äiti kokee olevansa huijattu, häntä ei tarvita enää mihinkään, ja aikaa on käsissä ihan liikaa. Poika soittaa liian harvoin, vierailuista puhumattakaan. Äiti on kovin tukahduttava rakkaudessaan, turhautumisessaan, seurankaipuussaan. En lainkaan ihmettele että lapset, ja ehkä myös puoliso, haluavat pitää hieman välimatkaa. Välillä nainen heittäytyy ylenpalttisessa passauksessan hieman höperöksi. Katsoja odottaa kokoajan sitä twistiä, mikä paljastaa totuuden. Ja kyllä se jonkunlainen sieltä tuleekin. Kun ensin on avattu lisää naisen mielenmaisemaa ja kelattu samoja kohtauksia läpi moneen kertaan, aina hieman eri vinkkelistä. Puolisoiden välinen dialogi on napakkaa tykitystä ja aikaa tiukkaakin kuittailua.

Tämä ei ollut ehkä kauhean helppoa katsottavaa ja loppukin oli aika töksähtävä, yllättäväkin. Näyttelijät ovat hirmuisen hyviä ja tunnustan että Kirsi Tarvaisen suvereniteetti oli se iso vetovoimatekijä itselleni tulla katsomaan Äitiä. Hän on kyllä yksi Suomen parhaita näyttelijöitä, heittäen. Nytkin pienillä eleillä ja ilmeillä hän sai välitettyä ikääntyvän naisen tunteita. Miltä se tuntuu kun elämän tarkoitus häviää lasten lähtiessä ja miehen löytäessä nuorempaa seuraa. "Te lähdette yksi kerrallaan kun olette käyttäneet mut loppuun"

Ja miten Äiti säkenöi kun poika palaa kotiin, ihan tärisee innosta. Saada taas täyttää tehtäväänsä, syöttää ja juottaa ja paapoa. Pojan tyttöystävän hän kokee kilpailijanaan. Mielenterveys selvästi rakoilee, jota Tarvainen ilmaisee mm. käsien liikkeillä. On varmasti kamalan raskasta koko perheelle kun äiti rakastaa näin pakkomielteisesti ja omistushaluisesti. Mietin kokevatko kaikki äidit samoin kun lapset lähtevät kotoa? Ovatko äidit näin riippuvaisia lapsistaan? 

Heidi Wikar on suunnitellut kevyen ja vaaleasävyisen lavastuksen, jota myös hänen luomansa puvustus myötäilee. Väliseinänä toimiva pleksi jakaa sekä tilan, että heijastaa ja piilottaa sopivassa suhteessa. Äiti on pukeutuneena aamutakkeihin, kotiasuihin. Nekin kertovat ettei kodin ulkopuolista elämää tunnu enää olevan. Ja sen kerran kun äiti sonnustautuu ihanaan punaiseen väriläiskään ja haluaa lähteä irroittelemaan poikansa kanssa, tämä torppaa idean. Jarmo Eskon valot luovat tilaan avaruutta täydentämään lavastuksen ilmavuutta.

Äiti oli ehkä hieman hämmentäväkin kokonaisuus, eikä ehkä kertomuksena yltänyt ihan samalle tasolle kuin myöhemmät Isä ja Poika. En tiedä oivalsinko siitä kaikkia nyanssejä mitä sekä Zeller että Häkli halusivat minulle kertoa. Tämä ei ole komedia, vaikka yksittäisiä hauskoja hetkiä mukaan mahtuukin (paitsi katsomon oikeassa reunassa olevan pienen seurueen mielestä tämä lienee hauskinta teatteria ikinä, ainakin naurunremakka oli melkoista). Tragedia ennemminkin. Ja kuka sanoo että teatterielämyksen on aina oltava helppoa, mukavaa ja vaivatonta!

Herkullisen hienot näyttelijäsuoritukset kyllä tekevät esityksestä hyvinkin katsomisen arvoisen, erityisesti Tarvaisen vahva nimirooli.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 21. helmikuuta 2022

Amadeus / Turun kaupunginteatteri 19.2.2022

Peter Shafferin Amadeus on kertakaikkisen hieno näytelmä. Edellisin versio minkä näin oli National Theatren esitys Lontoossa, viisi vuotta sitten. Se oli todella taidokas; vahvasti musiikillinen ja ennen kaikkea Lucien Msamati teki maagisen roolityön Salierina. Silloin mietin ettei kukaan voi yltää samalle tasolle tässä roolissa. 

Odotin kovasti tätä Turun kaupunginteatterin versiota: monta suosikkia tekijätiimissä ja Tuomas Parkkinen ohjaamassa. Miro Lopperi Mozartina kuulosti juurikin täydelliseltä. Ja sitten Santtu Karvonen Salierina, hmm... Varmaan ihan hyvä, aprikoin.

Ja minkä yllätyksen koinkaan! Amadeus kesti 3 tuntia ja 20 minuuttia, eli sellaisen normi-Shakespearen verran. Toki ei sitä pysty kauheasti tiivistämäänkään. Ennakkoaavistukseni Miro Lopperin hienoudesta Mozartina oli tismalleen oikea. Mies on fyysinen ja kaikin puolin taipuisa, verbaalisestikin. Oikein passeli impulsiivisena ja hulvattomana säveltäjämestarina. Dramaattinen muutos vaatteilla koreilevasta ja ryöpsähtelevästä miehestä ryysyiseen ja rähjäiseen, harhoja näkevään ihmisraunioon on taiten tehty. Sydämeen sattuu: miksei kukaan muu kuin Salieri näe Mozartin neroutta? Lopperi on kyllä ihan parasta, ja tuo välillä fyysisessä ilmaisussaan mieleen Miska Kaukosen. 

Lopperin erinomaisuudesta huolimatta kyllä se on nyt Santtu Karvosen Salieri joka varastaa valokeilan. Ensinnäkin Salieri on näyttämöllä suurimman osan ajasta. Rooli on upeasti kirjoitettu ja haastava näyttelijällekin. Karvonen tekee täydellisen vakuuttavaa työtä! Tämän Salieri tuntee niin katkeraa kateutta Mozartia kohtaan että se syö hänet sisältä ja ajaa lopulta omaan ratkaisuunsa. Ja minä kun ajattelin ettei Msamatin roolisuoritusta voisi ylittää! Salierin mielenmaisema on käsikosketeltavissa, ja se kun hän ymmärtää että Jumala on valinnut Mozartin kanavakseen, eikä häntä. Vaikka Mozart rienaa jumalaa ja Salieri taas on omistanut elämänsä tälle. Ellei Salieri olisi niin häikäilemätön ja kapuloita Mozartin rattaisiin jatkuvasti työntävä, häntä voisi tulla jopa sääli.

Muissa rooleissa Linda Hämäläinen oli ihastuttava pulppuavan iloisena Constanzena, Amadeuksen kaiken kestävänä mielitiettynä. Ulla Reinikainen oli erinomaisen mainio pölkkypäisenä Josef II:na, joka ei ymmärrä musiikista tuon taivaallista. Hallitsijaansa pokkuroi oivallinen mieskolmikko: paroni van Swieten (Miska Kaukonen), päähovimestari von Strack (Stefan Karlsson) sekä kreivi Orsini-Rosenberg (Mika Kujala). 

Salierin miespalvelijakaksikkona Venticelleinä nähtiin Ulla Koivuranta sekä Riitta Salminen. Koivuranta oli hypännyt paikkaamaan Minna Hämäläistä superlyhyellä varoitusajalla, ja teki roolin plari kädessä. Ilman sitä ei olisi kyllä huomannut mitään heikkoa tai erikoista esityksessä. Kaikki muut paitsi Lopperi ja Karvonen venyivät lavalla monenlaisiin muihinkin rooleihin. 

Välillä ajellaan golfkärryllä ja kiskotaan tölkkiolutta, välillä heitellään tivolissa "merenneito"-Mozartia palloilla alas ja välillä liuta Mozart-klooneja viskoo nuottilehtiä ympäriinsä. Parkkisen ohjaus todellakin raikastaa teosta, mutta ymmärrän myös miksi väliajalla ihmisiä lähti pois. En itsekään ihan kaikista ohjauksellisista tai lavastuksellisista jutuista tykännyt, mutta mieleenkään ei tullut poistua kesken kaiken. 

Mietin paljon erilaisia ihmissuhteita mitä Amadeus käsittelee: Salierin ja jumalan, Mozartin suhde sekä isäänsä (kompleksinen), Salieriin (kilpailullinen) ja vaimoonsa (räiskyvä). Ja miten nämä suhteet muuttuvat kun näytelmä etenee. Mozart pitää Salieria ystävänään ja hyväntekijänään, ja tukeutuu tähän enenevässä määrin. Ja mitä tekee Salieri? Puukottaa selkään minkä ennättää. Parkkisen versio avasi minulle lisää tämän hienon näytelmän syvyyksiä.

Tuomas Lampisen puvustus on, kuten tavallista, todella häikäisevää. Pinkkiä, glitteriä, näyttävyyttä, silmäkarkkia koko rahalla. Huomio kiinnittyy erityisesti kenkiin sekä takkien selkämysten brodeerattuihin (?) kuvioihin. Tämmöiset yltäkylläiset esitykset saavat ilmeisesti pukusuunnittelijan mielikuvituksen ryöpsähtelemään yli äyräiden, hyvällä tavalla. Uudenvuodenjuhlien Mozartien pastellisävyiset unisex-asut, joissa kummallakin on puolison nimi etuosassa, ällösöpöä!

Lavastuksesta vastaa Jani Uljas. Näennäisen yksinkertainen ja jopa pelkistetty näkymä taipuu silti moneksi. Ja taitavalla valosuunnittelulla (Jari Sipilä) saadaan tiloja muunneltua sopiviksi. Palatsin seinämässä on joukko ovia ja lavan sivuilla pari lisää. Väriä lavalle tuovat yltäkylläisesti puettujen ihmisten lisäksi monenlaiset irtoelementit: valtavat pomppuisat biljardipallot ja jättikokoinen Toblerone-patukka. Mozartinkuularasiasta puhumattakaan. Valosuunnittelussa yksi olennainen osa on huippuhieno varjojen käyttö, siis valoilla.

Jari Tengströmin äänisuunnittelussa oli hyödynnetty Mozartin musiikkia tottakai, mutta yllättävän vähän kuitenkin. Lisäksi Karvosen mikissä oli jotain ongelmia noin puolivälistä eteenpäin. Peruukit ansaitsevat myös erikoismaininnan. Suorastaan painovoiman lakeja uhmaavat tötteröt ovat huikeita. Eikä voi olla mainitsematta maskeerausta. Naamioinnin suunnittelusta iso kiitos Anna Kuljulle.

Jos takamus kestää istua ja allakassa on tilaa hienolle teatterielämykselle, suuntaa silloin Turkuun Amadeuksen pariin. Klassikkoteksti, jonka teemat ovat erittäin ajankohtaisia. Kukapa haluaisi olla se keskinkertainen jos tarjolla on paraskin.  


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Hobitti / Turun kaupunginteatteri 27.11.2021

Mikko Koukin ohjaama ja Sami Keski-Vähälän dramatisoima Hobitti jatkaa hienosti Turun kaupunginteatterin vajaan kolmen vuoden takaisen Taru Sormusten herrasta -esityksen viitoittamaa tietä. Maagisten näköistä ja kuuloista näytelmää kelpaa tulla katsomaan koko perheen voimin, ja vaikka useammankin kerran. Paremmin tämä toimii kuin Peter Jacksonin muovisen oloinen leffatrio, eikä ole niin venytettykään. 

En keksi mitään isompaa moitetta vajaan kolmen tunnin spektaakkelista. Itse tarinahan on aavistuksen tylsä eli kääpiöt rekryävät mukavuuksia rakastavan hobitin mukaan aarteenhakuretkelleen, ihan omien intressiensä takia. Sitten sitä köpötellään erilaisten paikkojen kautta, kohdaten monenlaista tyyppiä ja haastetta matkan varrella. Ja lopuksi saadaan aarre ja päästään pahiksista eroon. Mutta miksi tätä silti oli niin kiehtovaa seurata? Koska erinomainen tiimi on loihtinut kaikesta edelläkuvatusta kiehtovaa katsottavaa ja taikonut niin hahmot kuin paikatkin eloon.

Teemu Loikas on suunnittellut todella näyttävän ja monipuolisesti toimivan lavastuksen. Paljon itsekseen liikkuvia kivi/kalliorakennelmia, hienosti aukeava Bilbon kotikolo, muhkea Beornin talo ja paljon muuta. Sitä tuntee olevansa Synkmetsässä tai haltioiden kellarissa. Komeaa katsottavaa! Yhtä näyttäviä ovat Pirjo Liiri-Majavan huikean näyttävät puvut. Punasävyinen Bilbo kauniisti kirjaillussa liivissään, mustanpuhuvat örkit ja juhlavat haltiat. Puhumattakaan massiivisista peikoista! Beorn saa erikoismaininnan luonnonmukaisuudestaan, ja silmää miellytti myös skottiruutuinen Bard. Puvuissa oli paljon pieniä kauniita yksityiskohtia. Ainoa mikä herätti keskustelua seurueessani oli Thorin Tammikilven asu. Minusta se oli liian haltiamainen, seuralaiseni mukaan korosti Thorinin asemaa. Minna Pilvinen vastaa naamioinnista ja kyllä nekin oli kaikki vimpan päälle mietitty ja tehty, kääpiöiden partaleteistä ja Klonkun kokonaisniljakkuudesta aina haltiakorviin ja hobittijalkoihin.

       

Sanna Malkavaaran projisoinnit istuvat hienosti lavastukseen, ja monenlaista ihailtavaa yksityiskohtaa niistäkin löytyy. Janne Teivaisen valot ja Iiro Laakson äänet tuovat lavan tapahtumat liki katsomoon asti. Kaiken kruunaa näyttävät pyrotekniikat, joista saamme kiittää Tero Aaltoa. Ja koska kyseessä on  fantasianäytelmä, niin mukana on myös erinomaiseta turkulaista osaamista nukenrakennuksen muodossa. Upean kimaltava Smaug ja mainion realistiset hämähäkit sekä kauniisti livertävä rastas. Kiitos Pia Kalenius ja nukketyöryhmä! Ja mitä olisivat seikkailut Keski-Maassa ilman monenlaisia kamppailuita ja niihin valmentavaa koreografia. Oula Kitti on taas kerran laatinut näyttävät taistelukoreografiat.

Kaiken kaikkiaan mykistävän visuaalinen elämys, jossa tuli todellakin imetyksin mukaan näyttämön tapahtumiin. Vaikutti siltä että Turun kaupunginteatterin suuri näyttämö olisi suurentunut moninkertaiseksi kooltaan, koska niin paljon erilaisia näyttämökuvia sinne mahtui. Mukana oli paljon muutakin silmäkarkkia, esimerkiksi sirkuslaisten ketterät suoritukset, upeat visuaaliset trikit ja temput, tulen käyttö... Se örkkien tulishow oli mykistävä! Ja Beornin muodonmuutos! Ja miten hämähäkkien seitit ilmestyivät joka paikkaan! Klonkun ja Bilbon arvuuttelukohtaus on hykerryttävän ihana, yksi esityksen kohokohdista.

Ulkoiset puitteet on siis enemmän kuin kunnossa. Tarinakin on kiitettävän uskollinen Tolkienin alkuperäisteokselle, onneksi. Jotain mutkia on toki suoristettu, ja vähän lyhenneltykin juttuja, mutta se kuuluu asiaan kun kirjasta laaditaan teatterisovitus. Ja kuten jo alussa mainitsinkin, tämä pesee Jacksonin leffaversiot mennen tullen. Hienoa työtä niin dramaturgilta kuin ohjaajaltakin. 

Näyttelijät olivat kautta linjan taitavia ja oman roolinsa näköisiä. Joo, Gandalf (Mika Kujala) voisi olla pidempi hobitteihin nähden, vaikka muuten hyvä onkin. Vähän aluksi hämäsi kun kääpiöitä olikin vain viisi. Mutta siihenkin tottui äkkiä ja määrä riitti kyllä hyvin. Lisäksi mielestäni Thorin oli olemukseltaan hieman hentoinen kääpiöiden johtajaksi. Nämä on silti aika pikkunillityksiä, ja eivät suinkaan häirinneet kokonaisuutta. Turun AMK:n sirkuslinjalaiset olivat erinomainen lisäys näyttelijäjoukkoon. 

Teemu Aromaa on aivan kamalan hieno valinta Bilboksi. Hahmona Bilbo ei ole koskaan ollut mikään mun suosikki, mutta Aromaan käsittelyssä tunnen sympatiaakin tyyppiä kohtaan. Alun kikattava pölvästi kehittyy ja kasvaa seikkailunsa mukana ja mukavuudenhaluisesta vellihoususta tulee juuri se aarteenmetsästäjä, minä Gandalf hänet alusta asti näkikin. Miska Kaukosen Klonkku on maailman paras edelleenkin (nams nams), mutta hyvin toimii kyllä Kaukosen varsin erityyppinen rooli metsänhaltioiden kuninkaanakin. Klonkussa puhuttelee hyvin sen hahmonkehitys; Hobitissa Klonkku on vielä kahden vaiheilla, hyvä ja paha vuorottelevat. Sitä tulee vain surku, ja varsinkin kun Bilbo oveluudellaan nappaa Klonkun ainoan tärkeän asian, Ihanuuden. Vaikkei Bilbokaan sitä pahuuttaan tee, kyseessä näyttää olevan enemmän vahinko. Klonkun ja Bilbon kohtaamisesta voisi kirjoittaa vaikka oman juttunsa, niin vaikuttava kohtaus se oli.

Janne Sundqvist on erinomainen Beorn, sopivan jylhä ja jäyhä (ja vähän pelottavakin). Markus Ilkka Uolevin Bard on sopivan ylväs jousimies. Peikkokolmikko Kaukonen, Sundqvist ja Uolevi on kerrassaan hellyyttävä. Ja kuultuani Eero Ahon Smaugin äänenä, en voi kun taputtaa käsiäni: juuri noinhan se Smaug puhuu! Kääpiöistä on mukaan otettu tietysti Thorin (Stefan Karlsson) sekä Kili (Minna Hämäläinen), Fili (Ulla Reinikainen), Gloin (Antti Kyllönen) ja Dwalin (Marko Pekkarinen). Vähän sivuosaan jää mulla koko kääpiösakki, vaikka hehän tässä Bilbon lisäksi pääosassa ovat. Aika vellihousuja tosi paikan tullen, ja aina ruoka mielessä.  

Joten summa summarum: Turun kaupunginteatterin Hobitti on viehättävää katsottavaa, ja pohjustaa taitavasti sen mikä tuleman pitää Sormusten herrassa. Miten lopussa sormus alkaa saamaan Bilboa otteeseensa, miten Klonkku katkeroituu sen menettämisestä... Kerrassaan häikäisevän runsas esitys, jota voi suositella kaikille seikkailuhenkisille, sekä erityisesti niille ketkä mieluiten jäisivät kotisohvilleen.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.