Näytetään tekstit, joissa on tunniste Miska Kaukonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Miska Kaukonen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Hobitti / Turun kaupunginteatteri 27.11.2021

Mikko Koukin ohjaama ja Sami Keski-Vähälän dramatisoima Hobitti jatkaa hienosti Turun kaupunginteatterin vajaan kolmen vuoden takaisen Taru Sormusten herrasta -esityksen viitoittamaa tietä. Maagisten näköistä ja kuuloista näytelmää kelpaa tulla katsomaan koko perheen voimin, ja vaikka useammankin kerran. Paremmin tämä toimii kuin Peter Jacksonin muovisen oloinen leffatrio, eikä ole niin venytettykään. 

En keksi mitään isompaa moitetta vajaan kolmen tunnin spektaakkelista. Itse tarinahan on aavistuksen tylsä eli kääpiöt rekryävät mukavuuksia rakastavan hobitin mukaan aarteenhakuretkelleen, ihan omien intressiensä takia. Sitten sitä köpötellään erilaisten paikkojen kautta, kohdaten monenlaista tyyppiä ja haastetta matkan varrella. Ja lopuksi saadaan aarre ja päästään pahiksista eroon. Mutta miksi tätä silti oli niin kiehtovaa seurata? Koska erinomainen tiimi on loihtinut kaikesta edelläkuvatusta kiehtovaa katsottavaa ja taikonut niin hahmot kuin paikatkin eloon.

Teemu Loikas on suunnittellut todella näyttävän ja monipuolisesti toimivan lavastuksen. Paljon itsekseen liikkuvia kivi/kalliorakennelmia, hienosti aukeava Bilbon kotikolo, muhkea Beornin talo ja paljon muuta. Sitä tuntee olevansa Synkmetsässä tai haltioiden kellarissa. Komeaa katsottavaa! Yhtä näyttäviä ovat Pirjo Liiri-Majavan huikean näyttävät puvut. Punasävyinen Bilbo kauniisti kirjaillussa liivissään, mustanpuhuvat örkit ja juhlavat haltiat. Puhumattakaan massiivisista peikoista! Beorn saa erikoismaininnan luonnonmukaisuudestaan, ja silmää miellytti myös skottiruutuinen Bard. Puvuissa oli paljon pieniä kauniita yksityiskohtia. Ainoa mikä herätti keskustelua seurueessani oli Thorin Tammikilven asu. Minusta se oli liian haltiamainen, seuralaiseni mukaan korosti Thorinin asemaa. Minna Pilvinen vastaa naamioinnista ja kyllä nekin oli kaikki vimpan päälle mietitty ja tehty, kääpiöiden partaleteistä ja Klonkun kokonaisniljakkuudesta aina haltiakorviin ja hobittijalkoihin.

       

Sanna Malkavaaran projisoinnit istuvat hienosti lavastukseen, ja monenlaista ihailtavaa yksityiskohtaa niistäkin löytyy. Janne Teivaisen valot ja Iiro Laakson äänet tuovat lavan tapahtumat liki katsomoon asti. Kaiken kruunaa näyttävät pyrotekniikat, joista saamme kiittää Tero Aaltoa. Ja koska kyseessä on  fantasianäytelmä, niin mukana on myös erinomaiseta turkulaista osaamista nukenrakennuksen muodossa. Upean kimaltava Smaug ja mainion realistiset hämähäkit sekä kauniisti livertävä rastas. Kiitos Pia Kalenius ja nukketyöryhmä! Ja mitä olisivat seikkailut Keski-Maassa ilman monenlaisia kamppailuita ja niihin valmentavaa koreografia. Oula Kitti on taas kerran laatinut näyttävät taistelukoreografiat.

Kaiken kaikkiaan mykistävän visuaalinen elämys, jossa tuli todellakin imetyksin mukaan näyttämön tapahtumiin. Vaikutti siltä että Turun kaupunginteatterin suuri näyttämö olisi suurentunut moninkertaiseksi kooltaan, koska niin paljon erilaisia näyttämökuvia sinne mahtui. Mukana oli paljon muutakin silmäkarkkia, esimerkiksi sirkuslaisten ketterät suoritukset, upeat visuaaliset trikit ja temput, tulen käyttö... Se örkkien tulishow oli mykistävä! Ja Beornin muodonmuutos! Ja miten hämähäkkien seitit ilmestyivät joka paikkaan! Klonkun ja Bilbon arvuuttelukohtaus on hykerryttävän ihana, yksi esityksen kohokohdista.

Ulkoiset puitteet on siis enemmän kuin kunnossa. Tarinakin on kiitettävän uskollinen Tolkienin alkuperäisteokselle, onneksi. Jotain mutkia on toki suoristettu, ja vähän lyhenneltykin juttuja, mutta se kuuluu asiaan kun kirjasta laaditaan teatterisovitus. Ja kuten jo alussa mainitsinkin, tämä pesee Jacksonin leffaversiot mennen tullen. Hienoa työtä niin dramaturgilta kuin ohjaajaltakin. 

Näyttelijät olivat kautta linjan taitavia ja oman roolinsa näköisiä. Joo, Gandalf (Mika Kujala) voisi olla pidempi hobitteihin nähden, vaikka muuten hyvä onkin. Vähän aluksi hämäsi kun kääpiöitä olikin vain viisi. Mutta siihenkin tottui äkkiä ja määrä riitti kyllä hyvin. Lisäksi mielestäni Thorin oli olemukseltaan hieman hentoinen kääpiöiden johtajaksi. Nämä on silti aika pikkunillityksiä, ja eivät suinkaan häirinneet kokonaisuutta. Turun AMK:n sirkuslinjalaiset olivat erinomainen lisäys näyttelijäjoukkoon. 

Teemu Aromaa on aivan kamalan hieno valinta Bilboksi. Hahmona Bilbo ei ole koskaan ollut mikään mun suosikki, mutta Aromaan käsittelyssä tunnen sympatiaakin tyyppiä kohtaan. Alun kikattava pölvästi kehittyy ja kasvaa seikkailunsa mukana ja mukavuudenhaluisesta vellihoususta tulee juuri se aarteenmetsästäjä, minä Gandalf hänet alusta asti näkikin. Miska Kaukosen Klonkku on maailman paras edelleenkin (nams nams), mutta hyvin toimii kyllä Kaukosen varsin erityyppinen rooli metsänhaltioiden kuninkaanakin. Klonkussa puhuttelee hyvin sen hahmonkehitys; Hobitissa Klonkku on vielä kahden vaiheilla, hyvä ja paha vuorottelevat. Sitä tulee vain surku, ja varsinkin kun Bilbo oveluudellaan nappaa Klonkun ainoan tärkeän asian, Ihanuuden. Vaikkei Bilbokaan sitä pahuuttaan tee, kyseessä näyttää olevan enemmän vahinko. Klonkun ja Bilbon kohtaamisesta voisi kirjoittaa vaikka oman juttunsa, niin vaikuttava kohtaus se oli.

Janne Sundqvist on erinomainen Beorn, sopivan jylhä ja jäyhä (ja vähän pelottavakin). Markus Ilkka Uolevin Bard on sopivan ylväs jousimies. Peikkokolmikko Kaukonen, Sundqvist ja Uolevi on kerrassaan hellyyttävä. Ja kuultuani Eero Ahon Smaugin äänenä, en voi kun taputtaa käsiäni: juuri noinhan se Smaug puhuu! Kääpiöistä on mukaan otettu tietysti Thorin (Stefan Karlsson) sekä Kili (Minna Hämäläinen), Fili (Ulla Reinikainen), Gloin (Antti Kyllönen) ja Dwalin (Marko Pekkarinen). Vähän sivuosaan jää mulla koko kääpiösakki, vaikka hehän tässä Bilbon lisäksi pääosassa ovat. Aika vellihousuja tosi paikan tullen, ja aina ruoka mielessä.  

Joten summa summarum: Turun kaupunginteatterin Hobitti on viehättävää katsottavaa, ja pohjustaa taitavasti sen mikä tuleman pitää Sormusten herrassa. Miten lopussa sormus alkaa saamaan Bilboa otteeseensa, miten Klonkku katkeroituu sen menettämisestä... Kerrassaan häikäisevän runsas esitys, jota voi suositella kaikille seikkailuhenkisille, sekä erityisesti niille ketkä mieluiten jäisivät kotisohvilleen.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

39 Askelta / Emma-teatteri 11.6.2021

Vuoden kesäteatterisesonki pääsi starttaamaan hieman normaalia myöhemmin. No, mikäänhän ei ole edes normaalia nykyään koronan takia, joten se että ylipäätään pääsee kesäteatteriin on jo huikea elämys sinänsä. Mikko Koukin ohjaama dekkarikomedia 39 Askelta sai ensi-iltansa vehreässä Naantalin kesäteatterikeitaassa, Emma Teatterissa. Kylläpä kannatti lähteä katsomaan!

Ensinnäkin siis jo se että pääsee teatteriin! Katsomaan ihan ELÄVÄÄ esitystä, ei striimiä tai tallennetta. Ja toisekseen koska esitys on vaan pirun hyvä! Napakka reilu kaksituntinen, joka piti hyvin otteessaan loppuun asti. Sopiva sekoitus hurjia takaa-ajokohtauksia, pölhöä huumoria (jota revittiin aika yksinkertaisistakin asioista) ja letkeää kesäteatterimeininkiä. Eli ihan parasta viihdettä kesäiltaan.

En nyt tähän hätään muista olenko nähnyt Hitchcockin John Buchanin kirjaan perustuvaa leffaa, eikä sen niin väliäkään ole. Ollaan Lontoossa ja vuosi on 1935. Herra Hannay (Hannes Suominen) on palannut kotimaahansa, tutut ovat kaikonneet kuka minnekin ja miehellä on hieman tylsää. Ilta teatterissa sekä piristää (ja esittelee katsojille maagisen esiintyjän Mr Muistin) että tupsahduttaa Hannayn aitioon kohtalokkaan naisen (Elviira Kujala). Jännittävien vaiheiden jälkeen Hannay huomaa olevansa pakomatkalla, murhasta syytettynä  ja kaikenlaiset hämärähemmot kintereillään. 

Tämä pakomatka vie hänet Skotlantiin (onneksi naisen kuolema kesti sen aikaa, että tämä sai kuiskattua pienen vinkin) ja monenlaisiin seikkailuihin siinä sivussa. Matkalle mahtuu monta jännittävää ja vauhdikasta hetkeä, hurja määrä erilaisia hersyvän hauskoja sivuhahmoja ja toki pieni ripaus romantiikkaakin. Lopulta salat selviävät, 39 askelta paljastaa salaisuutensa, paha saa palkkansa ja loppukin on seesteisen onnellinen. Kuinkas muuten. Aika perinteisellä kaavalla mennään siis, mutta onneksi tämä on raikas ja hullutteleva tulkinta. Tylsää ei ole katsomossa, eikä kyllä lavallakaan (pokka ei ihan aina meinaa pitää...).

Jani Uljas on luonut tummanpuhuvan tiilivoittoisen lavastuksen, jossa ollaan perinteisessä lontoolaisteatterissa, lavanedustan simpukanmuotoisine lampetteineen. Pyörivä lava vaihtaa miljööt nopeasti ja kannettavilla huonekaluilla tuodaan vaihtuvat huoneratkaisut nopeasti lavalle. Toimii hyvin. Tuomas Lampinen on saanut huhkia pukusuunnittelupuolella, koska hahmoja on niin turkasesti. Hyvin se ajanhenki eli 1930-luku vaatteista välittyy. Varsinkin naistenasut ovat glamoröösejä. Herra Hannayn ruskea puku sopi kyllä hienosti lavastukseen. 

Tuomas Rissasen äänisuunnittelu oli iso osa elokuvamaista tunnelmaa. Hitchcockin eri elokuvista tuttu musiikki loihti erilaisia äänimaisemia ja tukee nopeita leikkauksia ja tiiviitä tunnelmia. Varsinkin takaa-ajoja nähtiin runsaasti ja niitä rytmitti sitten vauhdikkaampi musiikki. Äänisuunnittelu oli muutenkin hienosti mietittyä. Myös Riku Rämän valoilla saatiin aikaan elokuvamaista tunnelmanluontia ja liikettä. Lavalla on paljon pieniä kivoja yksityiskohtia, kuten vaikkapa mustanpuhuvat linnut. Ikkunoista ja ovista saadaan kelpo farssin perusperiaatteiden mukaisesti irti paljon hupia. Ja näin Skotlannin ystävänä sain vain ihastella kaikkia pieniä skottikliseitä lavalla.

Jos oli elokuvamaisuus isossa roolissa (!) niin näyttelijänelikon taidokas tyypittely ja monenkirjavat henkilöt vasta tärkeitä olivatkin. Jäyhä Hannay ei todellakaan voi enää valitella tylsistymistään ,kun vastaan putkahtelee letkeitä maitomiehiä, mahtavapulisonkisia skottitorppareita kaukokaipuisine emäntineen, erilaisia poliisimiehiä ja vakoojia, säkkipillistejä, alusvaatemyyntimiehiä ja majatalonpitäjiä. Jopa luonnonelementit tarjoilevat haasteitta Hannayn polulle. Miska Kaukonen on kuin luotu venymään moneen ja vaihtamaan roolia nopeammin kuin lennossa, ja aisaparina häntä täydentää (erityisesti povekkaissa naisrooleissa) loistava Tom Petäjä. Pelkästään tämän kaksikon vuoksi kannattaa suunnata Naantaliin 39 Askeleen perään. Hannes Suominen on hieman James Cordenin oloinen lupsakka herrasmies, ja mies paikallaan Hannayn roolissa. Elviira Kujala taitaa niin femme fatalen kuin viattoman oloisen skottirouvankin elkeet oivallisesti. Erittäin passeli roolitus siis,

Mikko Kouki rytmittää hienosti esityksen ja katsoja tulee temmatuksi bondmaiseen agentti/vakoojaseikkailuun kokonaisvaltaisesti. Katsomossa voi myös viihdyttää itseään bongailemalla lavalta ja tekstistä Hitchcock-viittauksia. Onhan tämä nyt paljon hauskempaa katsottavaa kun perinteinen kesäteatterihurlumhei. Ei 39 Askelta nyt mitään älykkökomediaa ole, mutta niin kivasti ja laadukkaasti tehtyä että katsomossa viihtyy vallan mainiosti. Maskit mukaan ja katsomaan!


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 23. lokakuuta 2020

Berliinistä Broadwaylle / Saaristo-ooppera, Turun kaupunginteatteri 22.10.2020

Sellainen esitys mikä viihdyttämisen ja teatterinautinnon lisäksi opettaa minulle jotain uutta, vaikka kuinkakin pientä, saa aina lisäpisteitä. Tällä kertaa vuorossa oli Saaristo-oopperan musiikillinen draama Berliinistä BroadwaylleKurt Weillin elämästä ja sävellyksistä. Todella kiinnostava läpileikkaus joka ainakin itsellä avarsi kummasti silmiä Weillin elämään ja tuotantoon, Kolmen pennin oopperan ulkopuolelle. 

Viime hetkellä ohjaajaksi vaihtuneen Marco Bjurströmin johdolla laulajakvartetti (Joonas Asikainen, Anu Hostikka, Juha Hostikka ja Päivi Nisula) ja kertojana toiminut Miska Kaukonen johdattavat tarinaa hienosti. Loistava nuorista muusikoista koostuva viisihenkinen bändi konkari Jukka Nykäsen johdolla soittaa rennolla otteella. Bändi on vielä sijoitettu Turun kaupunginteatterin pienelle näyttämölle dynaamisesti: puhaltajat vasempaan reunaan, Nykänen pianoineen keskivaiheille ja loppusakki oikeaan laitaan. 

Tarina lähtee liikkeelle 1920-luvun Berliinistä, jossa parikymppinen saksanjuutalainen Weill puuhailee näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin kanssa tunnetuimmaksi jäänyttä teostaan Kolmen pennin oopperaa. 1928 ilmestynyt teos tuo nyt lavalle seitsemän kappaletta, joista tietenkin Puukko-Mackie lienee kaikkien tuntema. Myös seuraavan vuoden Happy End -musikaali oli esillä usealla kappaleella, ja Berliinin-ajalta kuullaan myös kolmannen Brecht-yhteistyön helmiä oopperasta Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho. Sitten siirrytään Weillin mukana Pariisiin, Marie Galante -näytelmään, ja siitä laivamatkaa Amerikkaan odottamaan. Erityisesti mieleen jäi Joonas Asikaisen ja Juha Hostikan duetto Surabaya-Johnny. 


Vuonna 1935 Weill ja puolisonsa Lotte Lenya muuttavat Amerikkaan natsien kaapatessa Saksassa lisää valtaa. Mielenkiintoista miten musiikki toisella puoliajalla muuttuu kevyemmäksi, show-maisemmaksi, enemmän amerikkalaisen vaudeville-kulttuurin omaiseksi. Brecht jäi pois yhteistyökumppanina, ehkä se oli yksi tekijä, mutta varmaankin myös amerikkalainen hyvin erilainen esityskulttuuri vaikutti. Jotkut Weillin esitykset pyörivät Broadwayllä vain hyvin lyhyen aikaa, mutta musiikki on silti kiinnostavaa kuultavaa. Mitään näistä en ole kuullut aiemmin, mutta silti tuntuu kuin ne olisivat olleet tuttuja. Musikaalit Johnny Johnson (1936), Knickerbocker Holiday (1938), Lady in the Dark (1941), One Touch of Venus (1943), Love Life (1948), Street Scene (1946) ja viimeiseksi jäänyt Lost in the Stars (1948) pääsevät esille yhdellä tai parilla biisillä per musikaali. 

Jennyn saaga on Päivi Nisulan juhlaa ja Se on hän -kappaleessa Anu Hostikka saa loistaa, flirttaillen bändiläisten kanssa. Yleisö on kyllä innoissaan, koko konsertista. Suomennokset kuulostavat varsin toimivilta (Kari-Pekka Toivosen käsialaa) ja riimit olivat kohdillaan. Jokainen laulaja saa hyvin tilaa.


Tämä ilta oli hyvä osoitus siitä miten konsertti voidaan dramatisoida hienosti. Esiintyjien liikkuminen lavalla oli monipuolista ja hyödynsi hienosti koko tilaa. Lavastaja Jani Uljas oli taas kerran loihtinut yksinkertaisen ja tehokkaan lavastuksen. Irralliset vanerilaatikot muodostivat milloin kaupungin silhuetin ja pilvenpiirtäjän, ja vaikka junavaunun, ja toimivat hienosti taustaelementteinä esiintyjille. Muutapa ei sitten tarvitakaan, paitsi iso taustakangas ja sovelias valaistus. Timo Alhasen valot ovat pehmeitä ja lempeitä, ja pisteenä iin päällä hehkulamppuköydet. Tiina Valkama oli suunnitellut yksinkertaisen kauniit esiintymisasut. Mustan päälle saatiin erilaisilla asusteilla vaihtelua.

Esitys oli vielä mukavasti monikielinen, suomen lisäksi lavalla kuultiin myös saksaa ja englantia.

Joku lavastaja tuli kuvaani huiskuttamaan.


Hirmu ihanaa nähdä esiintyjillä iloinen pilke silmäkulmassa koko illan ajan. Kaikki todellakin eläytyivät moninaisiin rooleihinsa ja tulkitsivat lauluja sydämestään. Loppu, eli Weillin liian varhainen kuolema (1950) sai olon jotenkin haikeaksi. Päällimmäinen tunne illasta kuitenkin oli ilo. Oli hienoa saada kuulla minulle uutta musiikkia (ainoastaan Kolmen pennin oopperan olen nähnyt) ja oppia lisää Weillin elämänvaiheista. Näin tehdään hyvää musiikkiteatteria - kiitos Saaristo-ooppera!

Harmi kun esityksiä oli vain kolme, olisi suonut niitä enemmänkin. STOP PRESS! Tammikuulle saatiin kolme lisäesitystä 15.-16.1. eli nyt lippukaupoille pikimmiten!!



Esityskuvan copyright Vesa Tyni, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Näytelmä joka menee pieleen / Turun kaupunginteatteri 1.12.2018

No totta mooses tämä näytelmä pitää mennä Turkuunkin katsomaan, kun kerran se on tullut koettua jo Lontoossa, Tampereella, Kouvolassa ja Oulussa. Turkulaiset tarttuivat siis aiheeseen neljäntenä teatterina Suomessa (ensi syksynä Svenska Teatern tarttuu aiheeseen!) ja hyvin meni pieleen täälläkin. Oikein ilahduttavasti jopa. On se kummaa miten paljon iloa katsoja voi saada kun kaikki menee pieleen.

Komediamaestro Mika Eirtovaara on jo toisen kerran ohjaamassa tätä teosta. Ensimmäinenhän oli Tampereen teatterin versio, joka on näistä Suomessa tehdyistä kyllä edelleen ehdoton suosikkini. Samat vanhat kuviot, vitsit ja juonenkäänteet tässäkin on, mutta onneksi kussakin versiossa uudet näyttelijät aina tuoreistavat teosta. Valtaosa katsojista kuitenkin näkee ja kokee tämän näytelmän ensimmäistä kertaa, eikä vertaile sitä aiemmin esitettyihin versioihin. Hyvin toimii myös meille jotka ovat nähneet aiemminkin.


Ideahan on simppeli. Seuraamme lavalla amatöörien (tässä tapauksessa Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran) esittävän näytelmää nimeltä Murha Havershamin kartanossa. Peribrittiläistä murhadraamaa Agatha Christien hengessä. Mutta koska kyseessä ovat amatöörit, ja muutenkin aika epäpätevä sakki, niin myttyyn menee. Jo alusta asti, kun porukan koira on kateissa ja sitä haetaan katsomostakin asti. Tämä siis jo ennen kuin koko esitys alkaa. Esityksen ohjaaja (Teemu Aromaa) esittelee ryhmänsä tuotantoa ja sitten mennään. Reilu parituntinen kuluu kuin siivillä, ja moka seuraa toistaan. Osa näyttelijöistä on luokattoman huonoja (siis se todellakin vaatii taitoa että hyvä näyttelijä esittää huonosti näyttelevää harrastajanäyttelijää), osa koomisen ylinäytteleviä, ja osa ei kykene mihinkään. Mukana esityksessä on myös "näyttämömestari" (Riitta Salminen) ja "valo/äänimies"(Markus Ilkka Uolevi), jotka hekin joutuvat lavalle, halusivat tai et.


Tämä onkin koko näytelmän juju. Kun "amatöörit" puuhastelee, niin tuloksena on ratkiriemukasta, taitavasti ajoitettua ja hyvin toimivaa komediaa. Juonikaan ei ole niin oleellinen tässä, ja taas kerran huomasin, että unohdin seurata sitä, koska huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin. Havershamin kartanossa piti viettää kihlajaisia, mutta Charles-sulhanen (Severi Saarinen) löytyykin kuolleena. Onneksi paikalle osuu lumimyrskystä huolimatta tarkastaja Carter (Teemu Aromaa), joka ryhtyy ratkomaan tätä mysteeriä. Monenlaista käännettä, ihmissuhdeylläriä ja rahasotkua ilmaantuu kuvioihin ennenkuin tapaus on selvitetty. Charlesin morsian Florence Colleymoore (Ella Lahdenmäki) ja tämän veli Thomas (Iikka Forss) näyttelevät ratkaisevia osia illan tapahtumissa. Puhumattakaan antinäyttelijämestarista Cecilistä (Peter Ahlqvist). Kaiken kruunaa pökkelö hovimestari Perkins (Miska Kaukonen). Tämä ryhmä kutkuttelee taatusti jokaisen katsojan nauruhermoja.


Lavastusporukka on Peter Ahlqvistin johdolla tehnyt huikean upean työn saadakseen rakennettua toimivan ja sopivasti vinksahtaneen lavastuksen. Se on nimittäin tässä näytelmässä ihan elintärkeä osa koko juttua. Peribrittiläinen kartanomiljöö - jonka kaikki eksentrisyydet kyllä paljastuvat illan aikana. Pienenä söpönä yksityiskohtana tässä takan yläpuolella on mopsitaulu (monenlaisia hurttia siinä on kyllä nähtykin). Haluan kehua myös Tiina Valkaman pukusuunnittelua. On tweediä ja kaikenlaista kartanoon sopivaa kuosia. Erityisesti Thomas Colleymooren sukat ja pujoliivi puhuttelevat minua.

Onhan tämä nyt aivan huikea näytelmä, ja kaikki palkinnot maailmalla ansainnut. Menkää ihmeessä katsomaan Näytelmä joka menee pieleen Turkuun; esitykset jatkuvat vielä kevätkaudenkin.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 31. toukokuuta 2018

Love Me Tinder / Emma-teatteri 31.5.2018

Jokavuotinen perinne viettää synttäreitä Naantalissa Emma-teatterin esityksen parissa ei katkennut onneksi tänäkään vuonna, Vaikka hilkulla oli! Onneksi peruutusten takia pääsin mukaan ja hyvä niin. Seuraava mahdollinen esitys olisi sopinut allakkaan vasta kesäkuun loppuun. Ja kun kerran ilmakin suosi tänä vuonna, eikä tarvinnut palella pipo päässä ja pitkät kalsarit jalassa, niin mikäs siinä oli juhlapäivää viettäessä.

Ja mitenkäs sitä paremmin voisi kesäteatterikauden avata kuin katsomalla kevyttä komediaa upeassa miljöössä. Minna Koskelan, Petja Lähteen ja Satu Rasilan kynistä on lähtenyt monta monituista vetävää esitystä, joten kiinnosti nähdä mitä tällä kertaa on tarjolla tuotu. Varsinkin kun työryhmä on muutenkin hyvä ja yhtenä esiintyjistä vielä huikea Miska Kaukonen. "Sydämenlävistävä treffikomedia" Love Me Tinder pureutuu monin ottein deittailun ja parisuhteen muodostuksen ihmeelliseen, surkuhupaisaan, koomiseen - ja välillä aika epätoivoiseenkin maailmaan. Kyllä reilun parin tunnin esitys monet naurut tarjosi, mutta myös pelkkiä hymähdyksiäkin. Ja muutaman hieman myötähäpeävänkin kohdan.


Treffit (ja parinmuodostus) on suurimmalle osalle ihmiskuntaa tuttua kauraa. Joten monia tuttuja hetkiä ja tilanteita lavalla nähtiin. Varsinaisesti tässä oli tarinan runkona epätoivoinen Amor (Miska Kaukonen) jonka jousipyssy on tullut tiensä päähän, eikä näin ollen rakkauden jumala saa aikaan romansseja. Uuden työkalun metsästyskään ei tuota halutunlaista tulosta (komppaan tässä; viikate ei niitä ihan senkaltaista satoa kun Amorilla on toiveissa) ja äitimuori on luvannut loman jos yksikin rakkaus syttyisi. Tuumasta toimeen.

Välillä siis Amor koikkelehtii upeissa siivekkäissä lenkkareissaan lavalla, ja sitten taas näemme niitä erilaisia treffejä. On kolmen minuutin pikadeittiä, katsaus historiaan miten se treffailu sujui mm. kivikaudella ja keskiajalla, sokkotreffejä, pääsemme kurkkaamaan erilaisia deittiohjelmaformaatteja (kauhunväristykset kävivät ylitseni Kari Salmelaisen paritusohjelman nähdessäni), ja tottakai tutustumme parinhakusovellukseen Tinderiin juurta jaksain.


Paljon on monenlaista kohellusta, stereotypiaa, irtovitsejä ja vähän hohhoijaa-meininkiäkin hetkittäin. Mutta myös oikeasti hauskoja oivalluksia ja tutuista tilanteista huumorin kaivelua. Kymmenet ja kymmenet peruukit, monipuolinen puvustus ja supernopeat vaihdot tuovat varmasti haasteita lavan taakse niin näyttelijöille kun pukijoillekin. Mutta hyvin homma toimii! Itseäni ehkä eniten viihdytti Varsinais-Suomen Mies-Center ja sieltä vähän käytettyä miestä etsivä nainen toiveineen. Saako halvalla hyvää vai ei? Kekseliäästi autokauppatermejä voi siis soveltaa myös kumppanin hakuun. Myös iMan-sovellus viihdytti, ehkä eniten Miska Kaukosen loistavan työskentelyn ansiosta. Rooli sopi Miskalle kuin nakutettu. Nolojen tilanteiden nainen nähtiin treffeillä unelmamiehen kanssa, joka on kokannut thairuokaa - mitä tapahtuu kun naisen vatsa ei kestä mausteita? Millaiset ovat treffit kun mukaan on pitänyt raahata lapsetkin? Ja piristääkö parinvaihto arkielämää - kenellä piristää ja kenellä ei.


Koko näyttelijänelikko osasi hommansa erinomaisesti, rooleja lennossa vaihtaen. Kullakin oli kymmeniä toinen toistaan hersyvämpiä hahmoja esitettävänään. Iso kiitos Rinna Paatso, Maruska Verona, Miska Kaukonen ja Jarkko Pajunen. Moni-ilmeisiä ja monipuolisia esiintyjiä. Mutta kyllä herra Kaukonen on vähän joka näytelmässä se show'n varastaja. Taitavasti komediamestari Mika Eirtovaara porukkaa ohjasi. Vähän kulisseissa välillä kolisi ja rymisi ja reploissakin hieman takelleltiin, mutta eiköhän tämä hyvin hioudu kesän kuluessa.

Erityiskiitos Tiina Valkama sopivan kitsistä pukusuunnittelusta! Vihreäsävyisessä lavastuksessa (josta vastasi Jani Uljas) hyödynnettiin taas hyvin lavan keskellä olevaa pyöröä.

Love Me Tinder on oikein passeli esitys kesäteatteriin. Sopivan hömppä ja kevyt sekä viihdyttävä. Myös kesäteatteriesitysren pakollinen kännikohtaus nähdään tottakai. Ja Emma-teatteri Naantalin Muumimuseon kupeessa on hieno paikka.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Fingerpori / Emma-teatteri 31.5.2017

Pentti Jarlan erinomainen sarjakuva Fingerpori on hauskuuttanut ihmisiä jo vuosikausia. Minua myös, paljon. Näyttämölle se on taipunut useasti ennenkin, mutta minulle Naantalin Emma-teatterin versio oli ihan ensimmäinen näkemiskerta. Vähän toki arvelutti miten strippisarjakuva taipuu näyttämöön, mutta ihan kohtuullisesti se sujui. Monia stripeistä tuttuja sanaleikkejä (mm. Jorma pullottaa alushousuissa, Juhannus-simaa, Suvisaa-riston munaa, tulit juuri Mieleen jne) oli ujutettu mukaan, mutta ne olivat hieman ehkä päälleliimattuja.

Tervetuloa Fingerporiin, tadaa!


Jarla on ollut mukana käsikirjoittamassa tätä yhdessä Petja Lähteen kanssa ja ohjauksesta vastasi konkari Pentti Kotkaniemi. Sarjakuvastrippimäisen simppeli lavastus oli nokkela. Kiitos taas Jani Uljas tästä! Pyörivää lavaelementtiä keskellä käytettiin hyvin, ja ovia ja ikkunaluukkuja availtiin tarvittaessa. Sarjakuvastripeistä muistuttivat valuvat mustetahrat "ruutujen" nurkissa. Ja sitten oli kaiken yläpuolella oleva videoskriini.

Henkilöhahmoja on kymmeniä ja kymmeniä, ja puvustuksen/peruukkien vaihdossa on välillä aikamoinen hoppu. Alisha Davidowin puvuissa ja Petriina Suomelan naamioinneissa näkyy myös se sarjakuvamaisuus. "Piirretyt" osiot vaatteissa, esim. taskut ja napit. Karikatyyrimäiset hahmot heräävät oikeasti eloon myös teatterissa!


Tarina ei ehkä oikein jaksa kantaa koko reilua parin tunnin esitystä. Mutta sen avulla pääsemme kätevästi tutustumaan Fingerporin erikoisiin asukkaisiin ja heidän keskinäisiin suhteisiinsa. Fingerporia ollaan liittämässä Turkuun (hui kauhistus!) ja kaupunginjohtaja Homelius pestaa (varsin edullisesti tottakai) insinööri Heimo Vesan tekemään dokumenttia, minkä avulla todistettaisiin kunnan elinvoimaisuudesta ja ihanuudesta päättäjille. Heimo ryhtyy tuumasta toimeen ja koittaa saada erilaisia näkökulmia tarinaansa. Vaihtelevalla menestyksellä.

Näytelmän hauskuus syntyy kyllä ennenkaikkea hersyvästä hahmokavalkadista, jotka ramppaavat lavalla kuka enemmän aikaa ja kuka vähemmän. Kaikki suosikit ovat mukana, tottakai. Eikä tähän kaikkeen tarvita kuin neljä näyttelijää (ja muutama avustava roolitus). Pertti Sveholm on kuin luotu pyyleväksi Heimo Vesaksi, joka kulkee ruskeassa kalsaripuvussaan halki elämänsä, koittaen selvitä niin vaimostaan kuin anopistaankin. Linda Wiklund on huikea Krapula-Päivinä (mikä esikuva lääkäreille!) ja lukuisissa muissa rooleissa, myös Heimon vaimona (miten mulle tulee tästä Irmasta keltaisine tötterökiharineen mieleen Simpsonsien Marge?). Miska Kaukonen on ehkä Suomen laihin näyttelijä, mutta myös yksi taitavimpia, ainakin mitä tulee hauskempiin rooleihin. Tämän Homelius kamppailee jatkuvasti lehdistön väärinymmärrettyjä otsikointeja vastaan. Ja tokaisee myös vaimonsa koiralle "agilityile keskenäsi", viskaten piskin samalla nurkkaan. Mutta Kaukonen on myös oivallinen punaisissa pöksyissään keekoilevana Saatanana, ihastuttava jokapaikanhöylä Allan Kurma, kärsivä Jeesus (joka harrastaa vesijuoksua ja ihmetekoja) jne.


Mutta miten musta tuntuu että nämä kaikki muut jäivät nyt ihan kokonaan Tom Petäjän jalkoihin? Mies saa kunnian esittää niitä mun suosikkityyppejä Fingerporista, mutta tekee sen NIIN hienosti! Fingerporin itsensäpaljastaja ja oma kotiperverssi Asko Arimo Vilenius on huikean hieno rooli! Ja Gootti-Kustaa on ihana (ja kutsuu Saatanaa isäkseen, oih), Pahani Julmu ja aivan käsittämätön ilmestys Urho Puuma (ex-jalkapalloilija ja nykyään aikuisviihdetaiteilija!) pinkeissä stringeissä ja stetsonissa, vaaleat kiharat hulmuten! Mutta miehen Rivo-Riitta, tuo kaikesta kaksimielisyyksiä keksivä baarinpitäjä, on jotain aivan hykerryttävän mestarillista! Ja lopuksi kyllä Rivo-Riittakin näyttää yleisölle KAIKEN! Mikä monitaituri Petäjä onkaan.

Neljän päänäyttelijän lisäksi lavalla nähtiin Maria Peltoniemi (kehätyttö, jonka funktio esityksessä jäi ihan arvoitukseksi minulle), ja Riku Suvitie ja Arttu Aarnio (jonka sinnikäs Mikko Alatalo-imitaatio jäi mieleen). Lisäksi videolla nähtiin mm. Putin ja Niinistö paljussa lillumassa :-) Olisi kiva tietää mitä presidenttipari sanoisi tästä...

Fingerpori on sanaleikkejä, pikkutuhmailua, hupailua ja myös ajankohtaisia kommentteja Turun seudun asioihin. Ihan kaikki jutut (esim. Förin Äijä) eivät avautuneet näin ulkopaikkakuntalaiselle. Mutta paikalliset tuntuivat viihtyvän, varsinkin katsomossa istuneet piikkiöläiset. Sarjakuvamaista menoa, hyvässä ja pahassa. Ei elämää suurempaa teatteria, mutta varsin viihdyttävää. Ainakin jos on hieman vinksahtaneen Fingerpori-maailman ystävä. Tosin poislähtiessä kuulin monenkin kommentoivan, että tykkäsivät vaikkei sarjakuva ollutkaan lainkaan tuttu (miten se on mahdollista!!).

  
Kyllä auringossa vielä tarkeni, mutta kyllä villahuovat ja muut tulivat tarpeen!


Jos jostain pitäisi marista (koleasta kelistä ei oikein voi) niin hieman hirvittää myyntituotteiden hinnat. Onneksi en väliaikatarjoiluja tai alkumaljoja esityksissä paljoa harrasta, koska 3 euron kahvi tai 3,80 maksava pulla kirpaisisi kyllä kukkaroa.

Kyllä tämä viihdyttää, näin kesäteatteriesityksenä. Ihan kaikki vitsit eivät toki naurattaneet, mutta voitonpuolella ollaan kumminkin. Keli oli aurinkoinen, mutta helkkarin kylmä, ja kai kaksien peräkkäisten synttärien viettäminen näissä merkeissä (ensin parsaa Ravintola Trappissa ja sitten sillan yli saareen katsomaan hömppäkomediaa) on jo perinteen alku.

Esityksiä on 19.8. asti, eli varmana ehdit vielä mukaan.


Esityskuvien copyright Ragip Önsoy (ylempi) ja Marita Koivisto (alempi). Muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Mieletön elokuvan historia / Linnateatteri 22.4.2017

Jos tykkää elokuvista, ja vähän ehkä teatteristakin, on tämä Mikko Koivusalon käsikirjoittama ja Kalle Lambergin ohjaama Mieletön elokuvan historia juurikin sinun juttusi. Kun vielä lavalla nähdään taitava kolmikko Linda Wiklund, Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha, joilta sujuu niin nopeat roolivaihdot kuin film noir ja scifikin, niin jopa lähtee. Reilun parin tunnin esityksen aikana saa nauraa hetkittäin jopa taukoamatta.


Elokuvan historiaan mahtuu monia huippuhetkiä, ja niitä tuodaan hyvin esille tässä esityksessä. Lumieren veljeksistä aloitetaan, käydään läpi mykkäelokuvat ja slapstick-komediat, kirosanojen määrät elokuvissa, ja verrataan teatterinäyttelemistä elokuvissa esiintymiseen. Koko esityksen ajan etsitään sitä leffamaailman tärkeintä tyyppiä - onko se tuottaja, ohjaaja, näyttelijä vai kenties puvustaja? Pääsemme myös kurkistamaan suomalaisen elokuvahistorian käännekohtiin, aidossa suomifilmihengessä! Yksi itseäni eniten naurattanut oli Kummisetämäisesti toteutettu Tuottajasetä-pätkä, missä itse tuottajasetä oli selin. Koska hän on Selin. Heh heh heh.

Esitys yhdistelee hyvin myös videomateriaalia ja projisointeja. Ja musiikkia! Moni leffabiisi lienee tunnetumpi kuin itse elokuva. Oman panostus Suomi100-vuoteen nähtiin myös, kun kurjuuden maksimointi-pätkä Rääsylät heitti silmille kaiken surkeuden mitä kotimaisessa draamassa vaan voi olla. Entäs sitten lasten elokuva Ana ja Nana ja Anastettu ananas? Menee kieli solmuun jo katsomossakin. Pääsimme katsomaan myös pornotonta pornoelokuvaa, mikä kieltämättä oli aikamoinen spektaakkeli.

Ehkä kuitenkin yksi hauskimpia (ja ah, niin nostalginen) kohtauksia se oli videovuokraamo kultaisella kasariluvulla! Tuommoistahan se oli toki...

   

Ilman haikeutta ei päästetä katsojia pois kuitenkaan. Vanhojen elokuvateatterien kuvia katsellessa iskee aina surku - miksi nämä kaikki, tai ainakin suurin osa, on kadonnut kaupunkien katukuvasta? Turussakin toimi parhaimmillaan kolmekymmentäkuusi (36) elokuvateatteria, nykyään enään yksi (1). Surullista.

Kuten monesti tämän tyyppisissä vauhdikkaissa esityksissä, niin nytkin meinasi muutamia kertoja esiintyjiltä pettää pokka. Kas kun se tuppaa naurattamaan vähintään yhtä paljon kun itse esityskin. Ja vielä erityiskiitos Anniina Kuula pukusuunnittelusta; pukuja meinaan oli ihan hillitön määrä.

Kaikki vitsit eivät ihan kanna tai nauratakaan, mutta aivan kelpo viihdettä tämä oli lauantai-illan ratoksi. Ravintolanäyttämön edessä oli pieni katsomo, mutta iso osa porukasta katsoi esitystä ruokapöydistä.

Esityksiä Linnateatterissa 9.12. asti, eli tästä porukalle oiva pikkujoulushow!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Robin Hoodin Sydän / Turun kaupunginteatteri 14.11.2016

Toista kertaa katsomassa tätä Turun kaupunginteatterin koko perheen helmeä. Kävin keväällä ja pidin niin paljon että halusin nähdä uudelleen! Ja nyt syksyn esityksissä on myös hieman eri miehitys eli lisää hyviä syitä käydä katsomassa tämä.

David Farrin käsikirjoittama ja Milko Lehdon ohjaama Robin Hoodin Sydän on vauhdikas ja nokkela koko perheen seikkailunäytelmä. Tässä on ihan kamalan hauskaa verbaliikkaa, upeita taistelukohtauksia (Oula Kitin koreografiat), näyttävät puvustukset, loistavat näyttelijät. En keksi mitään kohtaa mikä ei toimisi.


Makepeace (Mika Kujala) on kevään esityksistä vaihtunut mieheksi, mutta ei sillä ole tarinankuljetuksen kannalta mitään merkitystä. Hieno Makepeace tämäkin on. Myös Pierre on vaihtunut Olli Rahkoseksi; vanha Pierre kun siirtyi Åbo Svenska Teateriin johtajaksi. Ihana ja hauska luomumies, tämäkin Pierre! Kyllä Robin Hood joukkoineen on mahtava porukka, varsinkin hieman hölmöillessään. Ja Miska Kaukosen Prinssi Juhana on jotain ylimaallisen hienoa! Voiko ketkumpaa enää ollakaan.

Jaksoin taas fiilistellä upeita upeita lavasteita, kauniita pukuja ja hienoja projisointeja. Tuntuu että tämä oli näin toisella kerralla ehkä vielä parempi kun ensimmäisellä. Silloin jäin monesti monttu auki katsomaan jotain kohtaa ja näytelmä jatkoi kulkuaan. Nyt saattoi vain antautua seikkailun hurmaan ja nauttia.


Minusta Robin Hoodin Sydän on sellainen napakymppi Turun kaupunginteatterille, että soisin tämän jatkuvan ohjelmistossa vaikka viisi seuraavaa vuotta putkeen. Valitettavasti vaan vikat 3 esitystä on joulukuussa, joten nyt hops nopeasti ostamaan lippuja! Itse esityskin olisi saanut jatkua vielä vaikka pari tuntia, sen verran hyvin Sherwoodin metsässä viihdyin. Seuralainenkin oli ihan fiiliksissä, joten tästä ei paljoa teatterielämys parane. Bravo koko työryhmä!



Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 31. toukokuuta 2016

Linnan Juhlat / Emma teatteri 31.5.2016

Jos kaipaat kesääsi hauskaa, ajankohtaisen lempeästi näykkivää esitystä, jossa on vieläpä satoja henkilöitä, voisin suositella reissua Naantaliin. Nimittäin Teatteri Emma (Turun kaupunginteatterilla myöskin sormensa sopassa) tuo varsinaisen juhlakattauksen muumimaailman estradilleen. Perinteinen itsenäisyyspäivän Linnan juhlat on nyt mahdollista kokea kesäaikaankin. Tosin kaikki ei ehkä silti mene perinteiden mukaan, mutta sitäkin hauskemmat karkelot nämä ovat.

  

Vaikka lavalla nähdään vain neljä näyttelijää (ja muutama ahkera avustaja), niin erilaisia hahmoja nähdään senkin edestä. Voi herranjee! Hupaisten originaalihahmojen lisäksi lavalla piipahtaa esimerkiksi Michael Monroe, Veltto Virtanen, tukku entisiä (ja nykyisiä) presidenttejä, poliitikkoja, Sofi Oksanen, Teemu Selänne ja Jorma Uotinen.

Mukana kaikki elossa olevat presidenttimme!


Vähän sellaista sketsimeininkiähän tämä on, mutta on tässä runkona Etikettimiehen opastus linnan juhliin, kunniamerkkien käytöstä pukeutumiseen. Käsikirjoittajat Tuomas Parkkinen ja Satu Rasila lienevät viettäneet monta kikatuksen täyttämää tuokiota tätä ideoidessaan. Mikko Kouki ohjaa. Illan aikana näemme miten linnan kuuluisa booli valmistuu, kuka voittaa Haluatko Linnanjuhliin -kilpailun, miten sujuu tanssi neljän neliömetrin kokoisella parketilla, ja kuinka etkoilla käyttäydytään.

Kaiken suola on kuitenkin loistavat näyttelijät! Kyllä nämä osaavat! Miska Kaukonen on aina erinomainen, ja nytkin miehen ylivirallinen Etikettimies toimii kertojana, siinä on parhaat maneerit Erkki Toivaselta ja jopa Sir David Attenboroughilta käytössä :-) Mutta entä miehen Sofi Oksanen, herranjumala! Ja Michael Monroe. Ja sitten tämä Liedon lied-päivien baritoni Antero Rinne, joka pyrkii juhliin, hinnalla ja keinolla millä hyvänsä. Ja mitä olisikaan legendaariset juhlat ilman kotisohvalta seuraavaa yleisöä popkornikulhoineen?


Juha-Pekka Mikkola vakuuttaa hulvattomana Jorma Uotisena ja Jari Sillanpäänä, Timo Soinista puhumattakaan. Linda Wiklund on ihan aidonoloinen Jenni Haukio, mutta myös Katri Helena ja Alexander Stubb sujuvat. Entäs Minna Koskelan loistava tyrkky Sanna Jokinen Tampereelta! Huh - ne vaatteet! Myös loistava UKK ja Paasikivi ja Maria Melin ja se Juice! Miten näillä tyypeillä pitää pokka! Pienemmissä osissa vilahtavat Arttu Aarnio, Riku Suvitie ja Maria Peltoniemi, joilla on tuotannossa muitakin rooleja kuin näytteleminen.

Linnan juhlat tarjoaa ajankohtaisia sivalluksia yhteiskunnasta ja politiikasta, mutta kevyen humoristisella otteella. Kyytiä saavat monet eri tahot, mutta iloinen pilke silmäkulmassa säilyy koko illan ajan. Ei tästä saata kukaan pahastua (paitsi ehkä Väyrysen Paavo, jonka kotitilan katkera kalkki pääsee osaksi boolireseptiä).

Veteraanien kahvipöytä on hauskaa katsottavaa, varsinkin kun Salelle on annettu vain muutama fraasi mitä käyttää: kiitos, aivan ja hyvää itsenäisyyspäivää. Mutta taitava presidentti suoriutuu niilläkin! Olisipa muuten mainiota olla kärpäsenä katossa katsomassa jos istuva presidenttipari esityksen näkisi että mitä he tuumaavaat.


Lavaratkaisu on simppelin nokkela, muutamilla kätevillä pyörähdyksillä saadaan aikaan eri miljöitä. Videoita käytetään myös hieman. Isoin kiitos kyllä kuuluu myös puvustusporukalle, ja apukäsille lavan takana. Voin vain kuvitella mikä sutina siellä on kun pukuja, peruukkeja ja muita vaihdetaan liki lennossa. Suoranainen ihme, että kaikki ilmaantuvat oikeaan aikaan oikeanlaisissa asusteissa estradille. Lavastus ja puvustus on Anna Sinkkosen heiniä, hienoa työtä. Kyllä muuten on hauska todeta miten pienillä asusteilla, silmälaseilla tai peruukilla luodaan hahmo (ja hyvä näyttelijätyö toki mukaan). Kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi Salen ilmoitustaululla oleva lappunen "muista soittaa Putinille".


Aivan oivallista viihdettä, ja puitteet pelaavat. Katettu katsomo on viihtyisä ja muu miljöö myös. Tietysti kävelymatka saareen on pitkä, jos on liikuntarajoitteita tms. Ja bonusta ilmaisista käsiohjelmista! Sekä sen mukana tulevasta ansioituneen kesäteatterikatsojan kunniamerkistä! Esityksiä on 19.8. asti, joten hopsan lippukaupoille!

 

Sitäpaitsi katsdokaa nyt tätä näköalaa teatterisaaresta Naantaliin - on varmaan yksi Suomen komeimpia! Varsinkin silloin kun keli on kuin morsian. Ja perille johdattelee toki Tovenpolku, muumisaarella kuin ollaan.


Kyllä siis kelpasi viettää syntymäpäiviään aurinkoisessa Naantalissa (en ole käynyt siellä vuosikymmeniin, ja en kyllä käsitä miksi. Mikä täydellinen kesäkaupunki. Tosin illallinen ravintola Trappissa jätti kyllä hieman toivomisen varaa, mutta ei valiteta pienistä). Ensi kesänä uudelleen.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Otto Väätäinen, muut omia