Tuhkimo / Lahden kaupunginteatteri 29.4.2019

Joskus on ihana mennä fiilistelemään hyvää teatteriesitystä uudelleen. Lahden kaupunginteatterin Tuhkimo oli juuri tälläinen näytelmä. Niin hyvä mieli siitä jäi - näin sen lokakuussa viimeksi - että halusin tulla toistekin. Ja kun vielä kummitytön Nooran synttärit osuivat melkein samalle päivälle, niin sai Lahden reissulla kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Ei tästä vaan voi olla tykkäämättä. Sali täynnä kolmosluokkalaisia ja meitä aikuisia muutama. Kaikilla on kivaa, varsinkin meillä aikuisilla!

Prinssi Hildebert (Teemu Palosaari) on edelleen komea ja pakoilee hovinarrejaan pilkettä silmäkulmassaan, Tuhkimo (Liisa Vuori) taas sopivan viaton ja herkkä - ja lopussa suorastaan säkenöivä! Mutta esityksen helmi on kyllä Tuhkimoa piinaava naiskolmikko eli ilkeät sisarpuolet Toora (Tapani Kalliomäki) ja Superba (JP Rautiainen) sekä heidän palvelijansa Trilla (Aki Raiskio). Tämän trion elkeet ja koko lavapreesens on kyllä aikamoista! Hykerryttävää! Varsinkin Tooran onneton riimittely herätti paljon hilpeyttä.

Ja tässä on vaan NIIN upea pukusuunnittelu, kiitos Riikka Aurasmaa!

Tämä esitys oli järjestyksessään 50. ja samalla toiseksi viimeinen. Porukka lavalla on kyllä tehnyt hienoa työtä ja saanut varmasti paljon uusia faneja teatterille. Kiva nähdä miten lapsikatsojat eläytyivät, ja kun he lopussa saivat kysellä näyttelijöiltä niin ah! Erityisesti mieltä lämmitti pienen tytön palaute, missä hän kertoi tykkäävänsä teatterista ja haluavansa isona myös näyttelijäksi! Voiko sitä parempaa palautetta saada?

Lahden Tuhkimossa on sopivassa suhteessa teatterin taikaa, sadun mystiikkaa, pahiksia hahmoja ja kaikki esteet voittavaa rakkautta (hivenen siirappistakin, mutta sillain sopivasti).

Iso kiitos ohjaaja Olka Horila ja koko oivallinen Tuhkimon työryhmä - tämmöistä lastenteatteria lisää!


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella henkilökuntalipulla.

Mörköooppera / Helsingin kaupunginteatteri 28.4.2019

Mainio musiikillinen Mörköooppera valtasi Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön yli vuodeksi! Itse ennätin paikalle vasta viimeisiin esityksiin keväällä 2019, ja olenpas iloinen että menin. Riemastuttava koko perheen esitys, jonka musiikki on tuttua jo omastakin lapsuudesta. Marjatta Pokelan musiikkisatu Mörköooppera sai ensi-iltansa jo 1980, ja on sitä vuosien varrella nähty useita kertoja eri teattereissa. Tällä kertaa Kimmo Virtasen värikkäänä ohjauksena HKT:llä.

Mä kyllä vähän ihmettelen sanaa mörkö tässä yhteydessä. Koska tämä Mörkö (Sanna Majuri) on mun mielestä ihan ehta peikko, häntineen ja pörrötukkineen. Eikä se paljoa turhia puhele. Anyway, mörkö tai peikko, mutta hemmo lähtee kuitenkin kotimaastaan Mökkyrästä ihmisten eli mölliäisten pariin. En tiedä miksi, koska Tirriäisten luona tuntuu olevan aika kivaa. No, ihmisten joukossa sitten koetaan monenlaisia seikkailuita kouluvisiitistä Helsingin matkaan ja "puistosetiin".

Osa vitseistä toimii lapsille paremmin ja osalle taas nauroivat kaikki. Siinä kun yleisö nauroi Mörkön pierujutuille ("Huiskis haiskis haukku, Mörköltä pääsi paukku") niin yleisöstä kuului lapsen äänellä: Ei saa nauraa toisille! Tämäpä kirvoitti lisää naurua katsojilta. Taikahuilun Yön kuningattaren aaria sopii sekin tähän seikkailuun.

Koko näyttelijäporukka oli ihailtavan heittäytyvää ja roolista toiseen nopeasti sujahtavaa, mutta mulle kohokohta oli kyllä huikean upea Musiikkimato (Lauri Schreck). Ontossa omenassaan kokonaista soitinarsenaalia ylläpitävä Musiikkimato veteli monipuolisia säveliä, ja innostui välillä omenasta uloskin joraamaan. Muutenkin ihanan värikkäät Alisha Davidowin puvut saivat huipennuksensa Musiikkimadon huikaisevassa vihreässä frakissa keltaisine palloineen! Mykistyin ihastuksesta!

Minusta tämän Jyrki Karttusen, Merja Turusen ja Kimmo Virtasen sovittamassa Mörköoopperassa oli toiseksi parasta heti Musiikkimadon jälkeen sen tietynlainen vanhakantaisuus. Hellyyttäviä hahmoja, suussa kivalta maistuvia riimejä ja sellainen... miten sen nyt sanoisi, vanhan ajan huumoria ja hahmoja ja tapahtumia. Tunnelmaltaan sellainen esitys mitä olisin voinut katsoa 70-luvulla omassa lapsuudessani. Koululaiset leikkivät samoja leikkejä kun itsekin välitunnilla; peiliä, hyppynarua jne. Vaikka tapahtumien pyörteet olivat välillä aika vauhdikkaitakin, niin silti sellainen kotikutoisuus ja verkkaisuus leimasi esitystä. Ja ehdottomasti hyvällä tavalla! Laulujen riimittely oli myös korvaa miellyttävää ja oikeastaan aika vastustamattomia. Suu kaartui väkisinkin hymyyn.

    

Mukana oli paljon myös tanssillisia elementtejä (koreografiat Karttusen käsialaa) ja itsekin olisin voinut lähteä tanssivan jalkalampun kanssa lavalle pyörähtelemään. Lavalla oli kaikenlaisia kekseliäitä jippoja (henkilöautonkaan toteuttamiseen ei kauheasti vaadita), joista Kauppatorin ruotsalaisen kuninkaallisen näköinen lokki huvitti erityisesti. Värikylläinen lavastus oli myös Davidowin loihtimaa. Erityisbonusmaininta Jutta Kainulaiselle naamioinnista - monia esiintyjiä ei olisi varmaan tunnistanut oma äitinsäkään.

Puolitoistatuntinen väliaikoineen on aika passeli pituus lapsille suunnatulle esitykselle. Tauolla kerkeää vetämään pillimehut ja paakelsit ja ihmettelemään vanhemmilleen kaikkia nähtyjä juttuja. Esityksen suositusikä oli 4 v, mutta muutama itkevä lapsi kesken kaiken katsomosta poistui. En tiedä oikein mikä tässä oli pelottavaa, mutta ilmeisesti joku seikka. Yleisöä osallistettiin sopivasti eli lapset saivat arvuutella erilaisia ammatteja mitä näyteltiin.

Kaikenkaikkiaan Mörköooppera oli varsin hersyvä ja hilpeä kokonaisuus josta jäi pitkäksi aikaa iloinen mieli! Harmi kun ette enää ennätä katsomaan, mutta oli sitä vuosi aikaa...

Bonusta teatterille vielä valokuvaajasta, osuvampaa nimeä Mörköoopperalle ei ehkä olisi löytynytkään: Röllich :-)


Kuvien copyright Tom Röllich
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalevala the Musical / Kapsäkki 28.4.2019

Suomalainen musikaali-ihminen Johanna Telander on useamman vuoden työstänyt Kalevala-aiheista musikaalia Broadwaylle. Nyt ollaan prosessin workshop-vaiheessa eli kesäkuussa alkaa ns. stage reading New Yorkissa ja myöhemmin San Franciscossa. Saimme Kapsäkissä kokea nyt konserttiversion Kalevala The Musical -projektista.

Konseptin äiti ja musiikin säveltäjä Telander on tarttunut kunnianhimoiseen hankkeeseen ja aiheeseen. Koko Kalevala herää henkiin taitavien laulajien käsissä. Kieli sekoittaa suomea ja englantia, siis niin että laulukielenä on englanti, mutta loitsut ja runomittaiset osuudet tulee suomeksi. Hieman sekavaa ja sotkevaa, mutta ehkä se toimii eri tavalla englanninkieliselle yleisölle. Välillä joistain tekstipätkistä tuli mieleen J.R.R. Tolkienin teksti, ehkä luontoteemojen takia? Noh, ihan sopivaa, olihan Kalevala tärkeä teos Tolkienin työssä.

Väinämöisen roolin laulaa miellyttävä-ääninen Jussu Pöyhönen, mitä olen pitänyt hieman sellaisena iskelmähenkisenä laulajana. Ehkä miehen tausta Suurlähettiläät-bändissä letkeän soulmenonsa kanssa on tämän muistikuvan takana. Mutta ääneen löytyy sopivasti ns. munaa, mikä toki Väinämöisen persoonaan kuuluukin. Pöyhösen raamikas koko toimii vielä hyvin vastavoimana aika lyhyelle Valikaisen Anssille, jolle tämä laulaa Hey little man... Hetkittäin mukana on siis tämmöisiä huumorinpilkahduksia, tahattomia tai tahallisia. Myös yhdessä vaiheessa kun Lemminkäinen lurauttaa pätkän Kissin I was made for loving you baby:ä. Ei olla niin ryppyotsaisesti liikkeellä vakavan kansalliseepoksen äärellä.

Rouhealla soundilla Joukahainen (Mikael Haavisto) käy haastamaan Väinämöistä, mutta eihän siinä hyvin käy. Mustat vaatteet ja nahkaliivit sekä Haaviston partalook tekevät Joukahaisesta aikamoisen äijän. On aika mainiota että osa laulajista on panostanut ulkoasuissaankin tämänkaltaiseen konserttiversioonkin. Kilpalaulanta on hienoa kuunneltavaa. Turhaan Joukahainen revittelee, koska Väinämöinen hymynkare suupielessään laulelee miehen suohon.

Välillä kuullaan kanteleenkin helkkyvää soittoa (Telanderin soittamana), mutta muuten musiikki tulee Marko Hilpon pianosta ja Barbora Hilpon alttoviulusta. Niin ja Petrus Kähkönen rummuttelee myös taustoja, ja välillä piipahtaa laulamassa Lemminkäisen hupsuttelevan roolinkin (silloin perkussioihin siirtyy Tuukka Raitala). Huikeaääninen Heikki Mäkäräinen takoo Ilmarisena Sampoa.

Hienoja naisroolejakin riittää, vaikka Kalevala aika miehinen tarina onkin. Myös monesta musikaalista tuttu Reeta Vestman heläyttelee kauniisti Pohjolan neitona (Maiden of the Rainbow) ja Tulander laulaa itse Ainon roolin. Lisäksi Nina Tapio on hyvinkin katu-uskottava Louhi! Murr murr möyheää Louhi rokisti. Hieman kypsä-äänisempi Kelly Delaveris on kärsivä Lemminkäisen äiti, joka joutuu haravoimaan poikaansa Tuonen virrasta, laulaen rake and mow, push and pull... Äidin ja pojan rakkaus kestää mitä vain, koska äiti taipuu ja myötää.

Musiikki on aika monipuolista, siis rokimpaa ja balladimpaa ja kansanlauluteemaa ja vähän kaikkea. Musikaalimainen toki, mutta ehkä hieman tasapaksu ja yllätyksetön. Mutta ei vielä keskeneräistä tuomita, ei suinkaan! Onhan tämä aika kiinnostava tapaus, ja jään mielenkiinnolla odottamaan mitä rapakon toisella puolella tapahtuu. Ja ennenkaikkea odottamaan koska Kalevala The Musical saa oikeasti ensi-iltansa!


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Likka / Nukketeatteri Sampo 26.4.2019

En ymmärrä miten tämä nukketeatteriesitys saattoi mennä minulta ohi viime marraskuussa, kun sitä alunperin esitettiin. Mutta onneksi nyt tuli muutama lisäesitys, ja sain vielä vinkin kaverilta (kiitos Kati!!) ja mahtui kalenteriinikin. Ja mikä parasta, otin isäni mukaan seuraksi, koska hänellä oli syntymäpäivä heti esityksestä seuraavana päivänä. Ja hienoa että pääsin, koska Kortteeri-työryhmän Likka teki ison vaikutuksen.

Helsinkiläinen Nukketeatteri Sampo kantaa oman kortensa kekoon sisällissodan muisteluihin. Tämän(kin) teoksen pohjana on Anneli Kannon loistava romaani Veriruusut (kuten myös TTT:n Tytöt 1918 -musikaalissa ja KOM-teatterin Veriruusut -näytelmässä. Näistä muuten jälkimmäinen on nähtävillä Yle Areenassa 2,5 vuotta, suosittelen!). Mutta ei hyvä kirja siitä kulu että se dramatisoidaan useasti näyttämölle. Kaikki teokset ovat hyvin omannäköisiään ja tuovat oman näkemyksensä näyttämölle. Hyvä niin.

Valitettavasti arkipäivän iltapäivänäytös ei montaa katsojaa Sampoon houkutellut, mutta näin se vaan joskus menee. Joku koululaisryhmä oli peruuttanut tulonsa viime hetkellä. Hämärässä salissa koimme tunnin mittaisen tiivistelmän Veriruusuihin. Pääosassa itseoikeutetusti 15-vuotias Siikri, jonka kasvutarinaa saamme seurata. Töihin paperitehtaalle, inhan esimiehen ahdisteltavaksi. Punakaartiin värväytymisen, rakastumisen, Martta-ystävän kanssa naiseuden alkuaskelia. Moni henkilö ja sivujuonne on jäänyt tästä pois, mutta asian ydin tulee hyvin selväksi. Siikri löytää paikkansa, ja kohtalonsa, punakaartin parista. Siellä hän saa olla kuka on, ja tuntee olevansa arvostettukin ihminen. Kunnes vankina kaikki tämä riistetään pois, samalla kuin henkikin.

Esitystä ei ole tarkoitettu lapsille, ja ihan syystä ikäsuositus on yli 14-vuotiaille.

Lavalla nähdään kolme nukettajaa (Maria-Elina Koivula, Johanna Kultala ja Maija Linturi) sekä erinomaisen monipuolinen muusikko Perrine Ferrafiat, joka loihtii monenlaisia ääniä pienin keinoin ja haitarin avulla. Koko nelikko laulaa välillä. Nukettajien saumatonta yhteistyötä oli ilo katsella.

Narunhyppäysloru hieman hyytää.

Kapalo, velli, vesimylly, velli
Kakara, likka, piika, ämmä, mummu.
Keppiherra, nappiherra, porvari, lahtari

Kuolinpaita.

Rekvisiittaa kaivetaan jostain kätköistä sitä mukaan kun niitä tarvitaan, ja pienistä asioista saa syntymään kyllä suurta taidetta! Paperitehtaan arki ja punakaartin meininki näyttäytyy hienosti ja arkisesti. Nukkeja ei ole kovin montaa, mutta lisää loihditaan vaikka pelkästä hatusta ja "kävelykepistä". Siikrin äitikin on pelkkä huivi. Siikri itse on herkkäilmeinen lettipää; oikein kaunis nukke, ja ajanmukaisesti puvustettu. Esityksen visualisointi ja ohjaus on Mila Nirhamon käsialaa. Oli myös niin sopivaa miten nukettajien asutkin sopivat esitykseen. Olivathan he mukana myös näyttelijöinä eivätkä vain anomyymeinä nukettajina. Huivit olivat vielä piste iin päällä.

Anna Karmalan valoilla luotiin tunnelma ja siirrettiin hienosti kohtauksia paikasta toiseen. Punaisen valon käyttö sopivissa kohdissa oli juuri passeli mauste. Pääosanukkejen ja monipuolisen rekvisiitan lisäksi näimme myös pieniä nukkeja (paperi tai metalli tms) punakaartilaisina (ja muina uhreina).

Valot, äänet ja nuket pelasivat loistavasti yhteen, ja tunnelma katsomossa oli käsinkosketeltavan liikuttunut. Tai ainakin minä pyyhin silmänurkkia. Vaikka tarina on tuttu ja kohtalot samoin, niin liikutuin silti. Vuoden 1918 tapahtumat eivät siis ole vieläkään aiheuttaneet itselleni yliannostusta, kaikkien siitä koettujen esitysten, luentojen ja kirjojen jälkeenkään.

Välillä esitys saa fantasianomaisia käänteitäkin (esimerkiksi kun Siikri lentää reikäleivällä!), mutta enimmäkseen se on hyvin realistinen. No, aihe on. Agitaattorit punaisine käsivarsinauhoineen ja megafoneineen on toteutettu upeasti. Nautin tästä suuresti.

Toivon että tämä esitys saa vielä joskus jonnekin lisäesityksiä, vaikkapa nukketeatterifestivaaleille tai moisiin tapahtumiin. Kaunis ja herkkä, pieniä huumorinpilkahduksia siellä täällä, upeat esiintyjät ja musiikki. Kaiken kaikkiaan Likka on pieni helmi. Ja kahvion mutakakusta vielä lisäpisteet!


Kuvien copyright Mila Nirhamo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tie Konyaan / Ruska Ensemble & Kansallisteatteri 24.4.2019

Pääsimme bloggariklubilaisten kanssa ennakkoon katsomaan Kansallisteatterille Ruska Ensemblen Tie Konyaan teosta. Enpä tiennyt siitä etukäteen oikein mitään, muuta kuin että se pohjautui näyttelijä Jari Virmanin jonkunsortin pyhiinvaellusmatkaan Turkkiin. Avoimin mielin siis!

Ja aika avoimin mielin tässä saa ollakin. Katsojat istuvat pienen Willensaunan katsomossa, ja osa meistä lavalla. Saamme kuulokkeet ja niitä testaillaan. Sitten alkaa matka. Tie Konyaan on oikeastaan kuin kuunnelma, missä saamme hieman ärsykkeitä myös silmille. Esityksen ensimmäisessä osassa, mikä kestää tunnin, pääsemme virtuaalimatkalle Turkkiin, matkaamaan Virmanin kanssa Konyaan. Virman vaelsi Turkin maaseudulla 670 kilometriä Istanbulista Konyaan, ja nauhoitti samalla matkaansa ja mietteitään.

Tämän matkakertomuksen sekaan on miksattu monenlaista musiikkia klassisesta kansanmusiikkiin. Jos laittaa silmät kiinni, niin tämä on täydellisen harras ja seesteinen kuunnelma. Sitä voi vain uppoutua äänimaisemaan ja tempautua mukaan lintujen ääniin, kärpäsen surinaan, veden solinaan, imaamin messuamiseen ja koiran haukuntaan. Sekä Virmanin kommentoivaan ja pohtivaan matkantekoon.

Matkan päämäärä on Kenya, suuren dervišširunoilija Rumin hautapaikka, joka vetää puoleensa tuhansia pyhiinvaeltajia vuosittain. Siihen jatkumoon myös Virman liittyi. Esityksen valmistelu Turkin matkoineen kesti kolmisen vuotta. Teatterinjohtaja Myllyaho oli ollut hyvin joustava. Ohjeenaan oli, että menkää kävelemään, katsotaan mitä siitä syntyy. Ihanan kannustavaa!

Esityksen aikana opin paljon lisää niin sufilaisuudesta, runoilija Rumista, vanhoista kielistä ja kulttuureista. Juuri mitään en niistä tiennytkään ennen, eli esitys oli hyvinkin sivistävä. Ehdottomasti positiivista oppia jotain uutta.

Esityksen toisessa osassa Virman haastatteli (joka esityksessä vaihtuvaa) asiantuntijavierasta, joka tällä kertaa oli tutkija Mikko Viitamäki Helsingin yliopistolta. Puolen tunnin keskustelun lomassa keitettiin ja nautittiin trangialla tehtyä teetä, ja rupateltiin lavalle kannetun pirttipöydän ääressä Rumin runoista ja kulttuurista, esityksestä ja monesta muusta asiasta. Todella avartavaa ja kiinnostavaa! Saimme lisäksi kuulla Viitamäen lausuvan persiaksi Rumin runon. Se kuulosti soljuvalta ja hienolta, jotenkin muinaiselta.

Esitys oli hyvin pelkistetty, ja varsinaisen kuunnelmaosuuden aikana sitä vajosi jonkinlaiseen hurmioon tai transsiin. En ole ihan varma vieläkään oliko tämä aiheeltaan tai edes toteutukseltaan minun juttuni, mutta ainakin jotain taatusti erilaista ja hienoa.

Käsikirjoitus ja konsepti on lähtöisin Ari-Pekka Lahden kynästä (joka muuten juuri seuraavana päivänä esityksestämme nimitettiin dramaturgiksi HKT:lle, onnea!). Jos oli Tiina Luoman loihtima äänisuunnittelu tärkeimmässä roolissa koko esityksen ajan, niin myös Titus Torniaisen minimalistinen ja hypnotisova valosuunnittelu kiehtoi. Koska juuri muuta lavastatta tai rekvisiittaa ei nähty, Virmanin kävelysauvoja lukuunottamatta, niin valot loivat lavalle kaiken. Kahdentoista valospotin kehä tai kruunu valaisee lavalla hitaasti pyörivää Virmania, joka luo liikkeessään derviššimäistä ympyrää. Hyvin hitaasti, hypnoottisesti. Panu Varstalan kädestä oli lähtöisin esityksen ohjaus ja koreografia, ja piipahti hän itsekin lavalla hypnotisoimassa hitaalla kiepunnallaan.

Virman tanssii verkkaisesti ympyrää ja samalla kuulemma hänen matkansa etenemisestä Turkissa. Jos häneltä unohtui matkalla identiteetin mietintä, niin unohtuu se katsojaltakin. Pää tyhjenee omista ajatuksista. Kokemus on hyvin intiimi. Ensinnäkin jo se että istun lavalla, enkä katsomossa. Ja jotenkin se kuulokkeista kuuntelu sulkee minut omaan pieneen maailmaani, missä muut katsojat tai ulkomaailma ei häiritse. On vain minä ja tämä äänimaisema. Taatusti erilainen ja uniikki esitys, pieni riitinomainen pako arjesta ja meditaatiohetki kaiken arjen hälyn ja kiireen keskellä. Rumin kirjoittamat tekstit valaisevat Virmanin vaellusta Turkissa ja samalla myös meitä katsomossa. Hänen kirjoituksiaan on mukana meidän kuunnelmassammekin. Viitamäki toteaakin, että esityksessä oli "samanlainen monitahoisuus kuin Rumin teoksissa".

Suosittelen Tie Konyaan -esitystä kaikille, jotka kaipaavat jotain hieman erilaista, pientä pakoa arjesta tai ajatuksia oman elämän suunnan etsimiseen. Seesteinen ja elvyttävä matka täysin vieraaseen. Esityksiä on vielä yksi tänä keväänä sekä muutama ensi syksynä. Tämä lienee mahdollista nähdä/kuulla jossain vaiheessa myös Yle:ltä - Yle Draama on mukana toisena tuottajana.


Kuvien copyright Jari Virman (telttakuva) ja Mitro Härkönen (esityskuvat).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Täti ja minä / Riihimäen teatteri 18.4.2019

Jos teatteribloggaajakollega Talle käy katsomassa esityksen kymmenen (10) kertaa, on siinä oltava jotain erityistä. Joten kovin utelias ihminen kun olen, niin pitihän se lähteä Riihimäen teatterille katsomaan mikä ihme tämä Täti ja minä oikein on. En siis tiennyt esityksestä etukäteen mitään muuta kuin että Eero Ojala näyttelee siinä ja että Talle on hehkuttanut esitystä maasta taivaaseen. Aika hyvä lähtökohta sekin!

Kanadalaisen Morris Panychin näytelmä Täti ja minä (Vigil, Englannissa Auntie and me) on vuodelta 1996, ja tekijänsä toinen näytelmä. Sitä on esitetty eri Suomen teattereissa aika ahkerasti, mutta jotenkin mä olen onnistunut välttämään sitä tähän asti. Taru Kivisen ohjaama näytelmä on aika pienimuotoinen eli lavalla on vain kaksi näyttelijää. Heistäkin toinen on enimmäkseen mykkänä. Tädin ensimmäinen repliikki nimittäin on Hauskaa joulua - juuri ennen väliaikaa. Ja kun kyseessä on 2,5 tuntinen esitys, niin se on aika pitkä aika olla hiljaa. Siihen asti luulenkin, enkä ehkä ainoana, että täti on mykkä.

No, tarinahan kertoo keski-ikäisestä pankkivirkailijamiehestä Kempistä (Ojala) joka on sanut kirjeen vanhalta tädiltään (Katja Peacock). Tämä on kuolemassa ja pyytää miestä kylään - ja toki perinnön toivossa tämä rientääkin täyttämään tätinsä toiveen. Kemp saapuu paikalle ja siitä alkaa tauoton höpötys. Kaikenkaikkiaan aika outo ja lipevän oloinen heppu, epävarma ja erikoinen. Tekstin äkkiväärä, jopa synkeä huumori alkaa hahmottumaan heti aika ensimmäisistä repliikeistä asti: Ei puhuta mistään masentavasta jooko? Haluatko että sinut polttohaudataan? Mustaa on. Mutta ah, niin hauskaa. Myös kaihoisan surumielistä ja haikeaa. Miten yksinäisiä ihmisiä on maailmassa paljon; jotka kuuntelevat kauempaa kun elämä tapahtuu jossain muualla, asunnon ulkopuolella.

Tämähän on siis melkein kuin Ojalan monologinäytelmä, vaan kun ei kuitenkaan ole.

Sillä vaikkei täti paljoa puhele, niin hän on hyvin paikalla. Ilmeillä ja eleillä Peacock on hyvinkin läsnä, varmaan enemmän kuin moni puheroolissaan olisi. Kahden näyttelijän yhteispeli on saumatonta, ja sitä on todella kiva katsoa. Esityksessä on pitkiä hiljaisia taukoja. Taustalla ropisee sade (tehty hienosti äänillä ja projisoinneilla), siihen ihanaan lasi-ikkunaan. Odotamme ilmeisesti kaikki yhdessä Kempin kanssa tädin kuolemaa.

Vaan eipä tämä ota kuollakseen. Päinvastoin, tuntuu mokoma piristyvän. Hautajaisia ja muistotilaisuutta ehditään kyllä suunnitella... Tai Kemp niitä lähinnä pohtii. Katsoja pohtii (tai minä nyt ainakin) että miksi täti on niin kovin tyly miehelle. Mulkoilee pahasti ja melkein kuulen hänen hiljaa sisimmissään tiuskivan.

  

Pikkuhiljaa Kempin elämästä selviää lisää yksityiskohtia, hänen puhuessaan tädilleen. Tekstissä on paljon pieniä juttuja ja jippoja; kaikki ei muutenkaan ole ihan siltä miltä vaikuttaa. Ehkäpä osittain juuri se tekee näytelmästä niin kiinnostavan. Matkan varrella on monta ylläriä. Ja samaan aikaan täti puuhailee kaikkea arkista. Lukee, kutoo, torkkuu, syö puuroa, petailee, ja kaiken aikaa Kemp vaan höpöttelee outoja juttujaan. Aikaa kuluu, kevät vaihtuu kesäksi ja sitten tuleekin syksy. Yhä vaan täti sinnittelee hengissä. Välillä Kemp koittaa hieman nopeuttaa tädin poismenoa, mutta välillä kokkailee tälle herkkuja. Ristiriitainen mies.

Roolisuoritukset ovat hurjan hienosti tehtyjä. Peacock pistää ammattitaitoaan peliin ja vetää hienosti enimmäkseen non-verbaalia rooliaan. Ei hän kovin hauras vanha täti taida ollakaan. Ojala taas loihtii Kempistä yllättävän monitahoisen tyypin. Välillä tämä on herkkä ja nyyhkivä ressu, ja sitten toisaalta taas laskelmoiva ja tylykin. Jotenkin tulee mieleen liikkeistä ja eleistä Rowan Atkinsonin esittämä Mr Bean. Hienoa näyttelijäntyötä kummaltakin. Kuulemme hienon yskimiskaksintaistelun! 

Esityksen (näyttämöllä liki vuoden) aikana kerkeää Kemp puhua vaikka mistä; suhteestaan seksiin, lapsuudestaan, uskonnosta, vanhemmistaan ja vaikka mistä. Loppu on tavallaan ennalta-arvattava (vaikka minä en sitä tosin arvannut, enkä edes aavistanut), ja kun se näytelmän kliimaksi on saavutettu, niin senkin jälkeen riittää vielä juonenkäänteitä.

Jonna Kuittinen on tehnyt upean lavastuksen! Ullakkohuoneisto viistoine lasi-ikkunoineen ja toisessa ison huoneen reunassa vuode, missä täti viettää aikaansa. Laattalattiat, kirjapinot, matka-arkkuja, narahtava kohta lattiassa - jotenkin kodikkaan näköistä, vaikka värimaailmaltaan vähän kylmää ja kolkkoa. Ja jos on lavastus hieno, niin sitä on myös valo/videosuunnittelu (Sami Rauhala) ja äänet (Kari Paukola). Ulkomaailman äänet tunkeutuvat pieneen ullakkoasuntoon, ja tuovat mm. vuodenaikojen vaihtelun tullessaan: tuulen ääni, linnut, tuulikellot, sade, lasten leikit... Välillä esityksessä on musiikkia, outoa ja hypnoottista, välillä taas hiljaisuutta.

Ei se Talle vallan väärässä ollut; kyllä tämä oli hieno näytelmä. En nyt silti ihan kymmentä kertaa katsoisi, mutta... Ja enkä kyllä kerkeisikään, sillä enää on Riihimäellä jäljellä vain yksi esitys! Jos siis 4.5. klo 14 on kalenterissasi tilaa, niin ei tämä pöllömpi vaihtoehto olisi lauantai-iltapäivälle!


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Komisario Palmun erehdys / Turun kaupunginteatteri 11.4.2019

Ohjaaja Panu Raipia ohjasi Palmua viimeksi johtamansa Tampereen Komediateatterin lavalle, kesällä 2017. Silloin vuorossa oli Kaasua, komisario Palmu, ja nyt sitten Turkuun tuli Komisario Palmun erehdys. Nämä ovatkin Mika Waltarin Palmu-tuotannosta ne helmet, ja ehkä elokuvinakin suosituimmat. Dramaturgian on tehnyt Waltari-spesialisti Joel Elstelä, taas kerran.

Kovin hyvin en tätäkään juonta muista, vaikka elokuva onkin nähty, varmaan vielä useita kertojakin. Hyvä niin. Tällä kertaa Palmu apulaisineen on kutsuttu selvittämään varakkaan Bruno Rygseckin murhaa. Kaikki sukulaiset, ja vieläpä henkilökuntakin, tuntuu olevan epäilyttäviä, ja kaikilla tuntuu olleen motiivi sekä myös tilaisuus päästää pohatta päiviltään. Mutta onneksi Palmu ratkaisee rikoksen tyypilliseen tapaansa, möristen ja mutisten, mutta kuitenkin.

Palmua teatterissa ovat esittäneet vuosien varrella ainakin Mikko Kivinen (HKT), Ismo Sievinen (Mikkeli), Kari Väänänen (HKT), Esko Roine (Tre Komediateatteri) ja nyt sitten oli Taneli Mäkelän aika hypätä kuuluisan komisarion saappaisiin. Ihan hyvin hän siitä suoriutuikin, mutta oli kyllä ehkä hieman solakka rooliinsa. Palmun oivalliset apulaiset Kokki (Teemu Aromaa) ja Virta (Markus Ilkka Uolevi) ovat muutenkin hersyviä hahmoja, ja tällä kertaa näyttelijöiden kokoerot tarjoilevat vielä lisämausteensa hahmojen koomisuuteen. Koominen Kokki nähdään myös lurautamassa laulua "minulta tuntuu olevan laulu tulossa" eli se perinteinen Silmät tummat kuin yö. Jotenkin Virta on tehty nyt vielä erityisen pöhköksi, suorastaan tolloksi hahmoksi. Mutta MIU vetää roolin huisin suvereenisti. Talon yliavuliaana miespalvelijana kunnostautuu Kimmo Rasila, varsin lakoninen rooli. On hauska että heti esityksen alussa murhattu mieskin nähdään takautumien avulla lavallakin. Stefan Karlsson on oivallinen Rygseck. Eila Halonen on myös ihana suorapuheisena  Amalia Rygseckinä. Hieno ensemble-joukko täydentää esityksen rooligallerian; monta moniulotteista roolia.

Tiina Valkaman pukusuunnittelu tarjoilee ihanaa silmäkarkkia (Virran ruudulliset housut ovat erityisen hienot ja Rygseckin punaiset kengät!). Jani Uljas on lavastanut hulppean miljöön Rygseckin olohuoneeseen, ja pienillä jipoilla nähdään rikoksen tapahtumapaikka (kylpyhuonekin). Pyöriviä ja taittuvia lavasteita hyödynnetään hyvin. Täytetyt eläimet seinillä, metsämaisematapetit, puupaneelit ja mahtipontinen takka tuovat myös mieleen varakkaiden skottien metsästysmajat. Ja miten ihanat sohva ja nojatuolit! Valojen (Petri Suominen) avulla päästään katsomaan takaumiakin. Maskeeraus (Anna Kuljun suunnittelemaa) on Palmun kohdalla hieman jopa yliampuvaa - Mäkelä näyttää hieman muoviselta ja aika tunnistamattomalta. Mutta vampyyrimäinen Rygseck on herkullinen! Äänisuunnittelusta (Eero Auvinen ja Mikko Hellström) täydet pisteet! Kaikenlaiset ääniefektit ovat aika viihdyttäviä.

Esityksessä on paljon komiikkaa, sellaisia pieniä juttuja jotka hykerryttävät katsojaa. Kuinka Palmu, Kokki ja Virta marssivat peräkanaa kuin pienet porsaat, samassa tahdissakin vielä. Ja entä sitten tyynyleikki sohvalla!

Varsin kelvollinen Palmu-toteutus ja reilut kaksi tuntia kuluvat nopeasti. Ja tätä on kyllä parasta katsoa silleen ettei muista edes murhaajaa! Esitys on kivan nostalginen, vaan ei kuivakka, eikä myöskään elokuvaversioonsa (mikä monen katsojan mielessä lienee paremmin kuin kirja) takertuva. Vaan mikäpä oli se Palmun erehdys? Sitä pitää mennä katsomaan Turkuun, esitykset jatkuvat syksyllä 2019.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.