UKK / Kapsäkki 10.10.2024

Monenlaista esitystä olen vuosien varrella Kapsäkissä nähnyt, mutta en vielä Kekkosesta kertovaa musiikkiteatteria. Onneksi se aukko sivistyksessäni on nyt täytetty, kiitos Reetta Ristimäen konseptisuunnitteleman, Sirpa Kähkösen kirjoittaman ja Taru Mäkelän ohjaaman UKK - karnevalistisen musiikkinäytelmän. Esitys tarjoili paljon kaikkea, melkein jopa ähkyyn asti. Mutta hauskaa oli, sekä lavalla että katsomossa, jossa ikärakennekin oli sellainen, että Kekkonen on kaikilla hyvin mielessä ja muistissa.

Satiirinen ja karnevalistinen UKK sijoittuu 1970-luvun alkuun ja lavalla piipahtaa sen aikakauden poliitikkoja Ahti Karjalaisesta alkaen. Paavo Kerosuon esittämä neuvostodiplomaatti on niljakkaan juonitteleva ja Kekkosta kiristävä. Kerosuo on myös oivallinen vuorineuvos Vuorisena muhkeassa karvahatussa ja leveissä lahkeissaan. Kertojana viehkeä ja muhkeakampauksinen Lottotyttö (Reetta Ristimäki) joka valtavissa silmälaseissaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. 

Ristimäki on myös erinomainen Sylvi Kekkonen, jonka valssiduetto miehensä kanssa jää mieleen. Hanna Vahtikarilla on myös useita rooleja, joista tanssiva lohi jää vahvimmin verkkokalvoilleni (mikä upea lohiasu!). Juha Pulli on mainio ikunuori Kekkonen, iso kortsu päässään hän heiluu ja sekoilee ja huitoo. Voimansa tunnossa, voittamaton ja liki-kuolematonkin! Suurmiehellä on suuret tarpeet, niinpä.

Suomettuminen, Kekkosen yksinvaltius, se hullu aika kun poikkeuslain nojalla Kekkonen jatkoi presidenttinä ilman vaaleja. Raskaat Moskovan vierailut käyvät voimille, mutta onneksi vitamiiniruiskeet auttavat jaksamaan.  Miesten saunakulttuuri, missä asiat päätettiin. Toiset pelkäävät, toiset jumaloivat Kekkosta, ja se kyllä näkyy. Näytelmässä on paljon äkillisiä tapahtumia, ihmisiä tulee ja menee lavalla kuin liukuhihnalta, osa jää hieman sivuunkin. Vähän semmoinen hätäinen vaikutelma tulee kyllä välillä ja sketsishowmainen olo. Mutta kokonaisuutena onhan tämä kurkistus kuin toiseen aikaan, vaikkei 70-luvusta niin kovin kauaa ole. 

Välillä ei kyllä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, oliko se meininki oikeasti tommoista? Vaikka joo, kyllähän tässä kärjistetään ja liioitellaan jne, mutta olihan se aikamoista, se Kekkosen aika. Välillä katsomme vanhaa arkistomateriaalia missä Kekkonen kunnostautuu taiteilijana, voi herran pieksut! Käsittämätöntä pokkurointia. 

Ja voiko koskaan unohtaa Ahti Karjalaista (Kerosuo) tanhuamassa Pauli-polkan tahtiin? Tai vetämässä rallienglannilla rokkia.

Niko Kumpuvaaran musiikki (Aili Järvelän käsialaa on Rotestilaulu ja Pauli-Polkka) on monipolvista ja monipuolista, sanat biiseihin on tehnyt Sirpa Kähkönen. On rap-henkeä, valssia, oopperaa, humppaa, rokkia - sillisalaatti kaikenlaista. Loistava muusikkoduo Sara Puljula ja Niko Kumpuvaara vetävät nurkassaan hienosti, haitaria ja montaa muutakin instrumenttiä, ja ovat kyllä muutenkin mukana esityksessä.

Erno Seppälän runsaudensarvimaisessa lavastuksessa hyödynnetään paljon erilaisia mallinukkeja. Muutenkin pieni lava on aika täyteen sullottu kaikenlaista. Marja Uusitalon pukusuunnittelu on myös ihana aikamatka 70-luvulle! Saunahalatit! Myös Ari Haapaniemen maskeeraus (ja peruukit) täydentävät ajankuvaa. Pietu Pietiäisen kuva- ja videosuunnittelu, Erno Seppälän valot sekä Max Marshallin äänet täydentävät näyttämökuvan.

Sain juuri luettua Reidar Palmgrenin mainion Veli jota minulla ei ollut -kirjan, jossa toisena päähenkilönä on myös Kekkonen. Hyvin täydentävät toisiaan nämä Kekkos-kuvaukset. Kyllä hänessä ammennettavaa on vielä useisiin taideteoksiin. Hämmentävää on tämä Kekkosen palvominen ja jalustalle nosto mikä Kapsäkin esityksessäkin nousee hienosti esiin.

Rotestilaulu lopussa toimii hienosti sovitettuna slovariksi! UKK tarjoilee hulppean karnevalistiset iltamat Kapsäkissä. Eniten esitys varmaan ilahduttaa Kekkosen ajan omakohtaisesti kokeneita, mutta ehkä nuorillekin tämä tarjoilee hauskan kurkistusikkunan vanhoihin hyviin (tai ehkei sittenkään niin hyviin) aikoihin. Hyvä irtiotto arjesta!

Esityskuvien copyright Markku Pihlaja.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Teatteri Vapaa vyöhyke: Lady M! -immersiivinen ooppera / Musiikkiteatteri Kapsäkki 22.8.2024

Haa, loistava ajatus, immersiivinen ooppera Macbethistä! Minulla nyt vaan on heikko kohta sydämessä Shakespearen näytelmille yleensä ja Macbethille erityisesti. Kaikki se valta, turmelus, intohimo, hulluus... no, se nyt vaan on kiehtovaa. Tälle syksylle on luvassa monta erilaista tulkintaa aiheesta, ja niistä ensimmäisenä ehti Kapsäkin immersiivinen ooppera Lady M!, mikä nimensä mukaisesti keskittyy ehkä eniten Macbethin rouvaan.

Käsikirjoittajat Lija Fischer ja Joonas Orrain ovat muokanneet Shakespearen näytelmästä tiiviin paketin, kestona tunti ja vartti. Tuntuu ihan mahdottomalta saada kaikki asiat mukaan niin lyhyeen aikaan, eikä toki ole yritettykään. Henkilöhahmoista mukana on vain Lady Macbeth (sopraano Laura Juvonen), Macbeth (baritoni Joonas Orrain) sekä kolme noitaa: tanssija Teemu Tainio, tanssija Kaisa Niemi sekä näyttelijä Ville Seivo. Jälkimmäinen hyppää myös Banquon rooliin. Ja tässä koko porukka. Yllättävästi tarina toimii, vaikka suurin osa henkilöistä siitä onkin poistettu. Esimerkiksi kuningas Duncan, ja hänen kuolemansa, on toteutettu hienosti valkoisena paitana, joka leijailee alas parvelta. 

Miten immersiivisyys sitten toteutuu? Kapsäkin tila ei ole kovin suuri, mutta parvi mukaanlukien se on ihan toimiva. Katsojat johdatellaan sisään ulkokautta takaovesta ja teatterin tiloihin on taitavan tilasuunnittelun avulla saatu luotua pesutupa, Lady M:n buduaari/lastenhuone sekä iso tila missä kaikki muu tapahtuu. Myös parvea hyödynnetään hienosti, mutta sinne yleisö ei pääse. 

Ajatuksena siis on, että esiintyjät liikkuvat paikasta toiseen ja yleisö myös. Paikalle on tuotu muutamia tuoleja ja jakkaroita sekä säkkituoleja. Ehkä yleisöä olisi voitu ohjeistaa hieman enemmän etukäteen mitä heiltä odotetaan, mitä saa tehdä ja mitä ei ja miten esityksestä saa eniten irti. Nyt saimme aika pikaisen ja runomittaisen briiffin noidilta Bistro K:n puolella. Puhelimet äänettömälle, älä puhu ellei sinua puhuteta ja X:llä merkattuihin paikkoihin ei ole menemistä. Kaipasin hieman myös jollain (vaikka naamioilla?) merkattuja avustajia, jotka olisivat johdatelleet yleisöä aina sinne missä tapahtuu. Toisaalta tila oli niin pieni että kun Lady M siirtyi pesutupaan laulamaan, niin kyllä se kaikkialle kuului vaikkei mukana seurannutkaan. Esiintyjiä oli myös niin vähän että heidän seuraamisensa ei ollut kovin haastavaa. 

Kummatkin laulajat olivat taitavia ja sopivan dramaattisia. Kaikki esiintyjät ottivat kontaktia yleisöön, mutta suomalainen yleisö on ehkä hieman jäyhää ja tämänkaltainen esitys hieman vielä uutta ja ihmeellistä. Enemmän vuorovaikutusta siis! Kyllä kaikki kuitenkin hoksasivat kun esiintyjät jotain halusivat, oli se sitten Ladyn valkean pitsimekon pukemisessa avustamista tai tarjoillun drinksun nauttimista. 

Laura Juvonen oli erityisen hurmaava ja kaunisääninen, hän oikein hykerteli roolissaan! Hänen esiintymistään oli nautinnollista kuunnella ja katsoa. 

Kieli oli runomitallista, ja vaikka tästä oli karsittu paljon Macbethin klassikkomonologeja, niin kyllä se tarina välittyi. Mukana oli paljon pelikorttisymboliikkaa ja toki myös tikareita. Myös erotiikkaa oli saatu mukaan, ja pientä kolmiodraamaakin voitto-orgioiden muodossa. Pidin myös siitä miten pesukoneita hyödynnettiin ja muutenkin katsojille tarjoiltiin paljon pieniä yksityiskohtia, esimerkiksi Ladyn huoneen nurkassa oleva lapsen tuore hauta ja lukuisat lastenkamariviittaukset. Jos Macbethinsä tuntee, näistä kaikista sai enemmän irti. Loppuhan ei ole kovin hilpeä, mutta ei kai kukaan semmoista odotakaan. Ei tämä lapsille sopiva ole muutenkaan.

Noitakolmikko oli sopivan pelottava, sopivan tanssillinen ja sopiva kaikin tavoin muutenkin. Kaisa Niemen koreografiat taipuivat moneen suuntaan. Rolf Gustavsonin ja Leevi Räsäsen musiikissa oli paljon monenlaisia sävyjä, myös tuttuja paloja Verdin Macbeth-oopperasta.

Ville Leppilahden äänet ja Lauri Lundahlin valot olivat erittäin tärkeässä osassa illan esitystä. Paljon hämäriä nurkkia, ja valojen avulla hieman myös opastettiin ihmisiä siirtymään tilasta toiseen. Äänimaisema toimi taustalla ilman lauluakin. Muovipressut olivat isossa roolissa tilanjakajina ja tunnelman luojina. Hyvä idea! Iida Ukkolan puvustus on hienoa katsottavaa. Ladyn babydoll-henkinen pitsimekko ja tanssijoiden liehuvalahkeiset asut, kyllä!

Kaikenkaikkiaan kunnianhimoinen projekti, jolle nostan hattua. Ooppera voi olla myös tämän kaltaista, eikä aina mahtipontista pönötystä, missä parhaimpiinsa pynttäytyneet katsojat istuvat tuoleillaan ja satapäinen kuoro komppaa aariaa laulavaa tähteä. Lady M! on tarina vallasta ja sen turmeltavasta vaikutuksesta, mutta myös rakkaudesta ja hulluudesta. Suuria tunteita ja suuria tekoja. 

Kuvien copyright Kristiina Männikkö.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Murha kahdelle / Musiikkiteatteri Kapsäkki 24.11.2023

Murha kahdelle (Murder For Two) on nimensä mukaisesti musikaalinen murhamysteeri kahdelle esiintyjälle. Amerikkalainen pieni herkkupala on kahden miehen luomus: Kellen Blair käsikirjoitus ja laulujen sanat sekä Joe Kinosian käsikirjoitus ja musiikin sävellys. Tuloksena riemuisa 1,5-tuntinen täyttä tykitystä. 

Koreografi Chris Whittaker suorittaa samalla Suomen ohjaajadebyyttinsä, ja tämän nähtyäni voin kyllä toivoa menestyksestä jatkoa tälläkin saralla.

Kapsäkki on mainio ja sopivan intiimi paikka esittää tämmöistä pienimuotoista juttua. Lavalla on flyygeli ja sillä sipuli. Lähes kaikki muu on kahden äärimmäisen lahjakkaan ja taitavan esiintyjän harteilla. Joel Mäkinen esittää poliisia, joka sattumalta päätyy murhan tutkijaksi, sitä "oikeaa" ja ylempiarvoista poliisia odotettaessa. Ja sitten Juha Pulli esittää kaikki muut roolit, eli murhatun kartanon isännän (kuuluisa dekkarikirjailija) sukulaiset, tuttavat, naapurit ja ketä paikalle on nyt onkaan kertynyt. 

Vuorotellen molemmat hyppäävät lennossa pianon taakse soittamaan ja laulamaan. Aivan mielettömän hienoa ajoitusta ja taiturimaista heittäytymistä rooleihin. Pulli on aivan käsittämätön salamannopeissa vaihdoissaan. En ainakaan huomaa että rekvisiitta, eleet, ilmeet tai maneerit menisivät sekaisin eri hahmoissa. Jopa 12-henkisen poikakuoron erilaiset persoonat loihditaan lippiksen ja puheen avulla. Ei voi kun suu auki katsella moista virtuositeettia. Erityisesti Pulli Daalia-rouvana punaisissa silmälaseissaan on upea ilmestys, varsinkin diskobiittiä tanssiessaan.

   

Kumpikin herroista osaa soittaa pianoa vaikka unissaan, ja lauluhommatkin hoituu. Lisäksi nyt on roolitus muutenkin kohdillaan, koska keskinäinen kemia pelaa sataprosenttisesti. Ei tämmöinen voisi muuten onnistuakaan, koska toisen iholla ollaan intensiivisesti. Vaikka miehet ovat näyttelijöinä aika erilaisia, niin yhteispeli on saumatonta.

Vähän luuserimaisella poliisilla on vain reilu tunti aikaa selvittää kuka murhaaja on, ja siten ehkä edetä omalla urallaan. Välillä hän raportoi, tai ainakin koittaa raportoida, pomolleen asioiden mainiosta edistymisestä, vaan menevätkö nämä tiedonmuruset perille. Lopun aikaa hän päättelee Agatha Christien perinteiden mukaisesti syyllistä. Kaikilla tuntuu olevan motiivi ja tilaisuus - vaan kuka on se oikea? Ja kaikki vihasivat kirjailijaa, kuka mistäkin syystä. Tätä me yhdessä pähkimme. Tai lähinnä katsoja istuu penkin reunalla äimistelemässä mitä hienouksia lavalla tapahtuu. Yllättäviä juonenkäänteitä nimittäin riittää! 

Hanna Kailan nokkela ja naseva suomennos toimii sekä puheessa että lauluissa. Max Marshallin äänisuunnittelu ja varsinkin Esa Näykin valot tukevat murhamysteerin selvittelyä hienosti. Monenlaisia ääniefektejä ja valolla leikkimistä jotka tuovat esitykseen hienoja tasoja.

Murha kahdelle on vähän sellainen esitys että juonesta ei voi kamalasti kertoakaan. Sitäpaitsi tämä on vähän kuin Christien Hiirenloukku, loppuratkaisua ei toivota paljastettavan. Siis esitystä näkemättömille. Tämä pitää kyllä itse kokea, sen verran mieletön herkkupala on kyseessä. Sitäpaitsi välillä tuntuu että lavalla heiluisi kymmenkunta näyttelijää, eikä vain kaksi. Hyvä osoitus miesten lahjakkuudesta sekin.

Nyt jos koskaan kannattaa suunnata Kapsäkkiin (esitykset helmikuulle 2024 asti) ja sen jälkeen Turun Linnateatteriin (esitykset helmikuulta huhtikuulle). Tätä ei todellakaan kannata jättää katsomatta. Olit sitten dekkarien ja murhamysteerien ystävä, laadukkaaseen musiikkiteatteriin hurahtanut, virtuoosimaisten esiintyjien fani tai jotain ihan muuta. Murha kahdelle tarjoaa kaikille jotain.

Esityskuvien copyright Tero Vihavainen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rottien pyhimys / Musiikkiteatteri Kapsäkki 19.5.2023

Anneli Kanto kirjoitti hienon kirjan, ja ensimmäisenä sen dramatisointiin ehti tarttua musiikkiteatteri Kapsäkki. Rottien pyhimys sai ensi-iltansa huhtikuussa 2023, ja Hämeenlinnan teatterin draamaversio sai ensi-iltansa syksyllä 2023. Kapsäkin lava, budjetti ja resurssit ovat toki pienemmät kuin isomman kaupunginteatterin, mutta eivät nämä teokset onneksi toistensa kanssa kilpaile lainkaan. Molempi parempi, hyvin täydentävät toisiaan.

Kanto itse vastaa libretosta ja Jukka Nykänen sävellyksestä. Reetta Ristimäen ideasta tämä prosessi alkoi, ja hän myös ohjaa. Musiikki on aivan mainiota, semminkin kun tykkään kovasti ns. vanhasta musiikista. Kolmihenkinen bändi soittelee periodisoittimia lavan reunaan änkeytyneinä ja asianmukaisesti vaatettuina. Janek Öller (nokkahuilut ja säkkipilli), Ilkka Heinonen (jouhikot ja gamba) sekä Miika Vintturi (koskettimet) vetävät aivan älyttömän hienosti. Musiikki on aivan ihanaa. Syntikoista saadaan cembaloääniä ja niiden avulla vanhan kuuloiseen musiikkin tuodaan uusia kerrostumia. Musiikki on ajatonta vaikkakin vanhan musiikin kaiku on läsnä joka sävelessä. Musikaalista on Martinuksen ja Pelliinan rakkausduetto ja kyllä siellä muutenkin on sellaisia "musikaalisuutta" kuultavissa. Lopuksi kuultava kirkkoherran ja linnanrouvan mainio duetto on hersyvän hauska - kaikkihan haluavat ottaa kunnian maalauksista.

Rottien pyhimys kertoo keskiaikaisen Hattulan kivikirkon maalareista, siis siitä kiertävästä joukosta jotka kulkivat keikkahommissa maalaamassa kirkkojen sisäseiniä. Fiktiivinen kertomus toki, mutta tämmöinen se seurue saattoi olla. Miehet saapuvat Hattulaan, ja sattumien oikusta saavat apulaisekseen kylässä asuvan oudon Pelliinan (Aurora Manninen). Mestari Martinus (Jasper Leppänen) ja Andreas Pictor (Jyri Leppänen) ovat jumalan asialla, tekeväthän heidän maalaukset tälle kunniaa. Silti maallinenkin houkuttaa ja Martinus ajautuu Pelliinan kanssa suhteisiin. 

Manninen on aivan ihastuttava Pelliinan herkässä roolissaan. Hän onnistuu olemaan uskottavasti kouluttamaton maalaisnainen, joka kasvaa taiteilijaksi, ja sielukkaaksi kirkkomaalariksi. Ja miten kaunis ääni! Jyri Leppänen nyt vaan on yksi Suomen hienoimmista laulajista ja oli ilo kuulla häntä lavalla pitkästä aikaa.

Kirkon valtaa edustaa kirkkoherra Herckepaeus (Petri Bäckström) - joka on katkera monestakin asiasta, ja maallista valtaa linnanrouva Märta (Eeva Semerdjiev), joka on kerrassaan mainio. 

Vaikka henkilöitä ja tapahtumia on karsittu minimiin, niin esitys on erittäin toimiva. Se keskittyy taiteen tekemiseen, maalarien keskinäisiin väleihin ja Martinuksen ja Pelliinan suhteeseen. Tekstissä on paljon myös huumoria ja lämpöä, eikä se ole juurikaan hengellinen mitä aihe sopisi olettaa. Sitä ei toki ole Kannon alkuperäistekstikään. Kieli on rikasta, hersyvää, roisiakin. Hyvin toimii musikaalinakin.

Elle Mikkolan lavastus keskittyy kirkkomaalauksiin, jotka riittävätkin mainiosti visuaalista silmänruokaa tarjoten. Muuten juuttikankailla saadaan lavalle ilmettä ja toki massiivinen risti kuuluu kuvaan. Projisoinneilla (Calvin Guillot ja Matgorzata Nowicka) saadaan lisää ulottuvuutta maalauksiin. Marja Uusitalon puvut ovat ajan hengen mukaisia. Rouva Märtalla ylhäisön suosimaa värikästä samettia ja silkkiä, muilla aika vaatimatonta, pellavanväristä. Mirkka Saaren valot ja Max Marshallin äänet viimeistelevät visuaalisesti hienon aikamatkan keskiaikaiseen kivikirkkoon.

On lohdullinen ajatus että vaikka tekijät katoavat ja vaipuvat historian hämäriin, taide ja sen kauneus jäävät. Niin myös Hattulan kirkonkin tapauksessa. On myös upeaa että kirkon maalaukset toimivat inspiraation lähteinä satoja vuosia myöhemmin, ensin romaaniin ja siitä musiikkiteatteriin ja näytelmään asti. Taide on ikuista!

Aivan mahtavaa että Rottien pyhimys palaa Kapsäkin lavalle uusintaensi-illan merkeissä helmikuussa 2024! Menkää katsomaan, ette taatusti pety. Minäkin taidan mennä uusimaan hienon elämyksen.

Esityskuvien copyright Sakari Röyskö.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalevala the Musical / Kapsäkki 28.4.2019

Suomalainen musikaali-ihminen Johanna Telander on useamman vuoden työstänyt Kalevala-aiheista musikaalia Broadwaylle. Nyt ollaan prosessin workshop-vaiheessa eli kesäkuussa alkaa ns. stage reading New Yorkissa ja myöhemmin San Franciscossa. Saimme Kapsäkissä kokea nyt konserttiversion Kalevala The Musical -projektista.

Konseptin äiti ja musiikin säveltäjä Telander on tarttunut kunnianhimoiseen hankkeeseen ja aiheeseen. Koko Kalevala herää henkiin taitavien laulajien käsissä. Kieli sekoittaa suomea ja englantia, siis niin että laulukielenä on englanti, mutta loitsut ja runomittaiset osuudet tulee suomeksi. Hieman sekavaa ja sotkevaa, mutta ehkä se toimii eri tavalla englanninkieliselle yleisölle. Välillä joistain tekstipätkistä tuli mieleen J.R.R. Tolkienin teksti, ehkä luontoteemojen takia? Noh, ihan sopivaa, olihan Kalevala tärkeä teos Tolkienin työssä.

Väinämöisen roolin laulaa miellyttävä-ääninen Jussu Pöyhönen, mitä olen pitänyt hieman sellaisena iskelmähenkisenä laulajana. Ehkä miehen tausta Suurlähettiläät-bändissä letkeän soulmenonsa kanssa on tämän muistikuvan takana. Mutta ääneen löytyy sopivasti ns. munaa, mikä toki Väinämöisen persoonaan kuuluukin. Pöyhösen raamikas koko toimii vielä hyvin vastavoimana aika lyhyelle Valikaisen Anssille, jolle tämä laulaa Hey little man... Hetkittäin mukana on siis tämmöisiä huumorinpilkahduksia, tahattomia tai tahallisia. Myös yhdessä vaiheessa kun Lemminkäinen lurauttaa pätkän Kissin I was made for loving you baby:ä. Ei olla niin ryppyotsaisesti liikkeellä vakavan kansalliseepoksen äärellä.

Rouhealla soundilla Joukahainen (Mikael Haavisto) käy haastamaan Väinämöistä, mutta eihän siinä hyvin käy. Mustat vaatteet ja nahkaliivit sekä Haaviston partalook tekevät Joukahaisesta aikamoisen äijän. On aika mainiota että osa laulajista on panostanut ulkoasuissaankin tämänkaltaiseen konserttiversioonkin. Kilpalaulanta on hienoa kuunneltavaa. Turhaan Joukahainen revittelee, koska Väinämöinen hymynkare suupielessään laulelee miehen suohon.

Välillä kuullaan kanteleenkin helkkyvää soittoa (Telanderin soittamana), mutta muuten musiikki tulee Marko Hilpon pianosta ja Barbora Hilpon alttoviulusta. Niin ja Petrus Kähkönen rummuttelee myös taustoja, ja välillä piipahtaa laulamassa Lemminkäisen hupsuttelevan roolinkin (silloin perkussioihin siirtyy Tuukka Raitala). Huikeaääninen Heikki Mäkäräinen takoo Ilmarisena Sampoa.

Hienoja naisroolejakin riittää, vaikka Kalevala aika miehinen tarina onkin. Myös monesta musikaalista tuttu Reeta Vestman heläyttelee kauniisti Pohjolan neitona (Maiden of the Rainbow) ja Tulander laulaa itse Ainon roolin. Lisäksi Nina Tapio on hyvinkin katu-uskottava Louhi! Murr murr möyheää Louhi rokisti. Hieman kypsä-äänisempi Kelly Delaveris on kärsivä Lemminkäisen äiti, joka joutuu haravoimaan poikaansa Tuonen virrasta, laulaen rake and mow, push and pull... Äidin ja pojan rakkaus kestää mitä vain, koska äiti taipuu ja myötää.

Musiikki on aika monipuolista, siis rokimpaa ja balladimpaa ja kansanlauluteemaa ja vähän kaikkea. Musikaalimainen toki, mutta ehkä hieman tasapaksu ja yllätyksetön. Mutta ei vielä keskeneräistä tuomita, ei suinkaan! Onhan tämä aika kiinnostava tapaus, ja jään mielenkiinnolla odottamaan mitä rapakon toisella puolella tapahtuu. Ja ennenkaikkea odottamaan koska Kalevala The Musical saa oikeasti ensi-iltansa!


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Photo Sapiens / Musiikkiteatteri NYT, Kapsäkki 24.1.2018

Keltaiset ämpärit ovat palanneet!

Pakko oli mennä katsomaan uudelleen tämä Musiikkiteatteri NYTläisten mainio Photo Sapiens. Miksikö? Koska viime kevään esityksestä on jo aikaa, ja tää on täynnä loistavia biisejä ja hyvä show kaiken kaikkiaan. Joten kun mahdollisuus (hieman kalenteria järkkäämällä toki) koitti, niin eikun Helsinkiin ja mahtavaan musiikkiteatteritalo Kapsäkkiin iltaa viettämään. Bonushoukuttimena uusi biisi eli extended-esitys!

NYTläiset ovat kiertäneet Suomea tämän show'n kanssa pitkin vuotta, ja nyt oli Helsingin vuoro. Nämä kaksi esitystä Kapsäkissä ovat toivon mukaan menestys ja esitysmahdollisuuksia aukeaa tämän myötä lisääkin. Heidän joulushow'nsa Vain Jouluelämää oli myös kiva, mutta ei kyllä yltänyt samanlaisiin sfääreihin kuin Photo Sapiens. Vain yksi voi olla ensimmäinen.

Ja kummasti tämä viihdyttää edelleenkin! Petteri Hautala on jäänyt porukasta pois jonnekin (harmi) - toivottavasti vain tilapäisesti, mutta tilalle on saapunut Linda Hämäläinen, joten plussan puolella ollaan. Tämä viisikko on NIIN laulutaitoista että oksat pois. Parasta toki myös kun kaikki biisit ovat itsetehtyjä - eli laulamisen, soittamisen ja esiintymisen lisäksi biisinteko sujuu kuin vettä vaan. Kaikilta.

Loppupuolelle sujautettu uusi Filosofian lisensiaatti on saanut sanoituksensa internetistä (kuten edelleen loistava lastenohjelma-tyylinen Möksötysmörköjen marssikin). Ja huvittihan sekin tarina, vaikka aika karmaisevan tyly olikin. Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, varsinkin internetin syövereistä kaivetut (tosi)jutut.

"Elektroniset napanuoramme" visusti suljettuina pääsee sukeltamaan syvälle esityksen teemoihin. Kännykkäriippuvuutta käsitellään moneltaa eri kantilta. Surkuhupaisaa, traagistakin, mutta helkkarin hauskaa. Kauneustangossa Panu Kangas soittaa selloa - ja analysoi hulvattomasti nyky-ihmisen ulkonäköpaineita. Nämä biisit on ihanan monipuolisia. Löytyy voimaballadeja kuten Eksyksissä Ilmalassa (riipaisevasti Anni Kajoksen tulkitsemana) ja räkäpunkkia (Paska kiertää ympyrää), musikaalihenkisiä ja tangoa ja vaikka mitä. Tänään se päivä on, jonka kuoro-osuudet tuovat mieleen Ultra Bran ja teksti käsittelee jatkuvaa elektronisten laitteiden varustelukierrettämme. Ämpäreitä upeasti lyömäsoittimina hyödyntävä Tipat on mahtava. Entäpä sitten Urban Serenade (kaunis on yö) nettideittailun karikoista.

Liki joka biisiä säestää (ja toimii muutenkin oleellisena osana esitystä) loistava pianovirtuoosi Matti Hussi. Bravo!

Kyllä muukin yleisö tuntui viihtyvän oikein hyvin. Huomenna perjantaina 26.1. on vielä toinen veto Kapsäkissä, ja sitten minne lie käy NYTläisten tie. Ainakin keväällä levytysstudioon, sillä biiseistä (ainakin osasta) on luvassa jonkunlainen taltiointi! Jee, toiveitamme on siis kuultu! Mutta levytystä odotellessa, menkää katsomaan tämä Kapsäkkiin, tai tulevaisuudessa mihin tahansa. Tälle sakille vain taivas on rajana.

Mutta mikä noiden keltaisten ämpärien tarkoitus on? Se kannattaa käydä itse tsekkaamassa!

Lämmin kiitos taas kerran Panu Kangas, Anni Kajos, Linda Hämäläinen, Sini Koivuniemi ja Petri Knuuttila. Te olette ihan parhaita!


Ämpärikuvan otin itse, ryhmäkuvän Panu Kangas.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eva W / Kapsäkki 12.10.2017

Tällä kertaa menin aika puhtaalta pöydältä katsomaan esitystä. Toki tiesin nyrkkeilijä Eva Wahlströmistä jotain, mutta en sillain kauheasti seuraa urheilua ja en ole esimerkiksi lukenut kahta hänestä tehtyä kirjaa Homma Hanskassa ja Rajoilla. Mielikuva oli paljon hymyilevästä ja nauravasta naisesta, jolla on tatuointeja ja rastat. Menestyksiä uralla, mutta myös vaikeuksia. Ja sitten tietysti tiesin että Eriikka Väliahde esittää Evaa!

Kuulostaa niin kliseeltä - mutta esitys oli todella tyrmäävä! Se oli täynnä energiaa ja naurua, menoa ja meininkiä. Surulliset ja raskaat asiat käsiteltiin sitä mukaa kun niitä tuli eteen, mutta niihin ei jääty vellomaan tai märehtimään. Eteenpäin vaikka sydän märkänisi. Huumorilla ja positiivisella elämänasenteella pääsee pitkälle. Meitä istui neljä bloggaria samassa sumassa ja väliajalla tunnelma oli riehakkaan uhmakas. Jes! Tämä on kova juttu! Talle ja Linnea ennättivät jo kirjoittamaan omat fiiliksensä, mutta Simon juttua vielä myös odotellaan. Kaikki kuitenkin tykkäsivät tästä, ja kovasti.

Vasemmalta Talle, Linnea, Simo ja minä väliaikatunnelmissa!

Jari Järvelän käsikirjoittama ja Lotta Kuusiston ohjaama Eva W. kertoilee siis Eva Wahlströmin elämästä. Ei koko elämäntarinaa syntymästä alkaen, vaan keskittyen yksityiselämän käännekohtiin, uran nousuihin ja laskuihin sekä Evan persoonaan. Minusta tämä oli napakka ja hyvä tarina, ja kaksi tuntia juurikin sopiva mitta esitykselle.

Eva Wahlströmillä on ollut värikäs ja vaihteleva elämä, joten aineksia näytelmään oli kyllä runsain mitoin. Ja mikä jottei musiikkiteatteriinkin. Tommi Lindellin säveltämät ja yhdessä Jari Järvelän kanssa sanoittamat biisit ovat mainioita. On iskelmää, ramopunkkia, rokettirollia, humppaa, bluesia ja vaikka mitä! Osa lyriikoista on hauskoja ja oivaltavia, osa vähän nolojakin, mutta kaikki elämänmakuisia ja esiintyjien suuhun sopivia. Nelihenkinen bändi Lindellin johdolla taipuu monelle mutkalle. Kaksitoista biisiä kerettiin kuulemaan, ja kyllä jalka katsomossa vipatti.

  

Esiintyjätrio on todella mainio. Eriikka Väliahde on tehnyt älyttömän hienoja rooleja aiemminkin, mm. Työviksen lavalla olen nähnyt hänet kymmeniä kertoja. Tiesin hänet siis karismaattiseksi näyttelijäksi ja hyvän lauluäänen omaavaksi. Eikä tarvinnut taaskaan pettyä! Jotenkin Eriikka puhaltaa Evan henkiin lavalla; koskettavasti ja räväkästi. Nyrkkeilykohtauksetkin on näin maallikon silmiin ihan riittävän autenttisia, ja Eriikalla on sellainen lavakarisma että harvalla suomalaisella näyttelijällä on. Sellainen lapsenomainen into ja rohkeus mitä kuvittelisin Evalla olevan välittyi katsomoon vaivatta. Rooli on kyllä rankka, koska Eriikka heiluu lavalla liki koko esityksen ajan. Jos on Eriikka roolissaan passeli niin sitä on kyllä Netta Laurennekin! Minulle uusi tuttavuus, mutta jestas mikä lauluääni! Herkullisia pienempiä rooleja liuta, ja niistä erityisesti jäi mieleen hysteerisen kamala, potilasta kolmannessa persoonassa puhutteleva lääkäri ja napakka Evan järkiminä. Ilkka Merivaara on myös tärkeä kolmas jäsen näyttämöllä. Mm. vähättelevänä kuntosalityyppinä, helvetin hirveänä kotityrannina (mikä mulkvisti tyyppi, oikeesti!), hellänä poikaystävänä ja ennenkaikkea todella sympaattisena valmentaja-Ripana. Tämä Ripa on niin lämminhenkinen ja fiksu, että melkein alkaa katsomossa itkettämään. Ripan ja Evan kemia lavalla on hienoa katseltavaa. Loistavaa näyttelijätyötä ja heittäytymistä kaikilta!

Ville Virtanen on loihtinut isosta määrästä metallisia pukuhuoneen lokerokaapeista simppelin ja toimivan lavastuksen. Välillä kaappeihin heijastetaan kuvia, ja hyvin niistä tullaan ja mennään ja muokkautuvatpa myös kotinäkymät kätevästi. Virtasen käsialaa on myös valo- ja videosuunnittelu sekä hyvinkin sporttiset vaatteet.

Esityksen nähtyäni jäin miettimään että jos on urheilijoilla kovat menestymis- ja suorituspaineet noin yleisesti ottaenkin, niin veikkaan että naisurheilijalla ne ovat vielä suuremmat. Ja sekin vielä että jos haluaisi säilyttää naisellisuutensa kaiken sen treenaamisen ja kropan pettämisen ohella. Jos haluaa yhdistää esimerkiksi äitiyden huippu-urheiluun. Se kysyy enemmän munaa kuin monella miesurheilijalla on. Ja sitten ylipäätään se huippu-urheilun mielekkyys, miksei joku mestaruus tai ison tittelin saaminen tunnukaan sen paremmalta? Ja kun vielä kunnianhimo ja tahto, kipinä, himo huipulle on niin valtava, että se meinaa mennä kaikesta ohi. Ja vaikka urheilijan oma tahtotila on aivan järkyttävän suuri, mutta jos paikat eivät kestä, niin silloin auttaa luotetun ihmisen tsemppi, apu ja neuvot. Eva W. on esitys mikä ruotii myös näitä asioita.

Tämä oli jotenkin niin hyväntuulinen juttu että hymy huulille ja euforia pääkoppaan jäi pitkäksi ajaksi. Suosittelen ihan sydämellisen paljon, kaikille. Eikä tarvitse olla mikään urheiluhullu tai nyrkkeilyn ystävä. Loppu jäi kutkuttavaan kohtaan ja tämmöinen nyrkkeilynoviisi joutui heti googlettamaan että mitä sitten tapahtui! Ja luulenpa myös että lähiaikoina löydän itseni kirjastosta elämäkertojen osastolta etsimässä Wahlströmin kirjoja...

Ensi-illassa oli aivan mainiota kun Eva Wahlström istui itse eturivissä ja se hänen raikuva naurunsa kuului hyvin paljon taaemmaskin. Jo siitä tuli hyvälle tuulelle.

Esityksiä on 2.11. asti, eli vielä ehdit katsomaan. Ei todellakaan kannata missata tätä!


Esityskuvien copyright Toivo Heinimäki, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jäntti & Venna: Yablochkov Candle / Kapsäkki 17.5.2017

Näin tämän esityksen ensimmäistä kertaa melko tarkkaan vuosi sitten. Silloin se oli osana Cirko-festivaalia ja pidettiin Cirkon tiloissa Suvilahdessa. Nyt oltiin Musiikkiteatteri Kapsäkissä. Jostain käsittämättömästä syystä mun eka vierailu ikinä Kapsäkkiin. Kaikkea on tänne pitänyt vuosien varrella tulla katsomaan mutta jostain syystä mikään ei ole toteutunut. Parempi myöhään...

Yablochkov Candle on kahden, tai oikeastaan kolmen, karismaattisen ja taitavan esiintyjän bravuurinumero. Aino Venna soittaa kitaraa ja laulaa, Ilona Jäntti taituroi ilma-akrobatian eri muodoissa ja Erik Michelsen loihtii bassosta (ja hetkittäin koskettimistakin) säestystä kaikelle tälle. Upeaa, kaunista, hienoa. Kauniit ovat myös esiintymisasut! Frakissa soittava basisti, ja Vennalla ihana musta pitkähelmainen kimaltava paljettipuku. Akrobatiaa ei sen sijaan voi hameessa esittää, mutta kimallusta oli ainakin Jäntin topissa.

Tämä on siitä hankala esitys kun ei tiedä mitä sitä seuraisi. Musiikin kyllä kuulee vaikkei soittajia katsoisikaan, mutta kun niitäkin haluaa katsoa. Toisaalta akrobatiaa on pakko katsoa tai missaa kaiken. Onneksi Jäntti piti välillä taukoja, joten silloin pystyi keskittymään muusikoihin. Mutta kun hetkittäin teki mieli sulkea silmät ja jäädä vaan kuuntelemaan kaunista musiikkia. Mahdoton esitys siinä mielessä!

Tällä kertaa kiinnitin monta kertaa huomiota esityksen rytmitykseen. Kukin Jäntin sirkustemppu oli aina yhden biisin mittainen ja ne loppuivat aina ihanan harmonisesti; yhdessä musiikin kanssa. Rauhallisemmat ja nopeampitempoiset biisit seurasivat toisiaan loogisesti.

Jäntin ilma-akrobatia on teknisesti taitavaa, vaivattoman näköistä ja kaunista katsottavaa. Oli kyseessä sitten vertikaaliköysi, rengastrapetsi tai katosta roikkuvat valopallot. Valitettavasti yksi esiintymisnumero jäi istuinpaikan takia näkemättä, se kun tehtiin suoraan yläpuolella. Valitettavasti vaan parven sivureuna oli siinä päällä, estämässä näkemisen. Seinän varjoista näkyi vaan että jotain siellä tapahtui.

Turhia ei lavalla löpistä, sillä koko illan aikana kukaan artisteista ei sanonut sanaakaan. Sen sijaan esityksen jälkeen on mahdollista käydä juttelemassa ja kiittämässä kolmikkoa.

Kiitos Aino, Ilona ja Erik. Olitte taas ihan parhaita!


Kuvan copyright Kimmo Metsäranta.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.