Näytetään tekstit, joissa on tunniste akrobatia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste akrobatia. Näytä kaikki tekstit

tiistai 7. maaliskuuta 2023

Mankeli / Tampereen työväen teatteri 5.3.2023

Joskus on kiva lähteä teatteriin ihan vaan ex tempore. Niin tein tämän Mankelin kanssa. Jotenkin houkutteli nähdä miten esitys yhdelle ihmiselle ja viidelle mankelille toimii, koska sellaista en ole nähnyt ennen. Eikä taatusti ole kukaan muukaan. Ja kun vielä luin työryhmästä ja tekijöistä niin päätös oli just oikea. Eikä todellakaan tarvinnut katua! 

Tämä oli hyvin yhteisöllinen ja vähän osallistavakin esitys. Työviksen Kellariteatteri oli juurikin sopivan intiimi paikka, ja lämminhenkinen esitys sujahti ihon alle ja toi sinne seesteisen olon.

Alussa saimme kukin ottaa muovailuvahamöykyn mukaamme katsomoon, sitä oli terapeuttista pyöritellä käsissään ja aika hienoja luomuksia kanssakatsojat saivat aikaan! Muutaman tuotos pääsi mukaan esitykseenkin! 

Meri-Maija Näykki vastasi esityksen konseptista ja ohjauksesta ja lavalla nähtiin Miradonna Sirkka. Ja ne viisi erikokoista mankelia. Yksi itse asiassa oli jo lämpiössä, ja aktiivisesti mukana koko esityksen ajan, katon rajassa risteilevää narua kelaamassa. Mankeleilla on ehkä vähän huono maine nykyään, tai ehkä aika on vain ajanut niistä ohi. Monella on lapsuudenmuistoja missä peloteltiin laittamasta sormiaan mankelin sisään, ja salaperäisesti pyykki niissä silisi äitien ja mummojen käsissä. Nyt mankelit oli valjastettu hommiin, milloin vetivät kankaita sisäänsä ja milloin mitäkin. Dynaamisesti kuitenkin mukana. 

Miradonna oli eteerinen ja hieman ehkä salaperäinenkin hahmo, ja hän onnistui hienosti luomaan intiimin ilmapiirin Kellariteatterin tilaan. Pääsimme kaikki katsomaan miten hän taituroi mankelien kanssa nykysirkusta, tanssia ja akrobatiaa yhdistellen. Jo alussa meille kerrottiin että saamme katsomossa olla sellaisia kun halutaan, nukkua tai nauraa tai vaikka poistua kesken kaiken. Kukaan ei kyllä lähtenyt, mutta moni selkeästi nautti. Tämä oli niin erilainen esitys.

Yleisö pääsi osallistumaan myös lakananvetoon, perinteisellä tavalla, ja sitten ne mankeloitiin (lakanat, ei yleisö). Mietin missä ihmiset oppivat perinteisen lakananvetotaidon, koska kaikki osaavat sen suunnilleen samalla tavalla. Kai se on niitä sukupolvelta toiselle periytyviä taitoja sitten. Koko esityksessä oli verkkainen new age -henkinen tunnelma. Jota tietenkin Markus Tapion musiikki ja äänisuunnittelu korosti. Äänimaisema oli rauhoittavaa ja meditoivaa ja Miradonnan liikkeet rauhallisia ja verkkaisia. Kun vaate jää kiinni mankeliin, äänikin vouvvaa sopivasti. Välillä musiikki on kilkuttavaa ja minimalistista, välillä tanssibiitillistä. Ja välillä siitä on vain aavistus, häive ilmassa.

Mynthon Wallin pukusuunnittelu oli ilmavaa ja vaaleaa, liehuvaa ja rentoa. Alina Pajulan valo- ja tilasuunnittelu toi kontrasteja lavalle ja liikkuvien mankelien avulla tila muuntui myös sopivasti. 

Taiteellisen elämyksen lisäksi katsojat saivat aimoannoksen tietoa mankeloinnista. Infolappuja löytyi mitä eriskummallisimmista paikoista pitkin ja poikin Miradonnaa. Tiesitkö sinä että mankelointi sulkee kuidut niin että kehosta öisin erittyvä hiki ja rasva ei imeydy lakanoihin niin hyvin?

Mankelin voimakin tulee nähtyä ja monta uutta puolta näistä koneista muutenkin. Kaiken ytimessä on esiintyjän ja koneen vuorovaikutus, jopa symbioosi. Välillä mankeli saattaa imaista vaikka paidan mennessään, mutta ei se menoa haittaa. Horisontaalista akrobatiaa ja kehotaidetta, Mirabella todellakin heittäytyy kokonaan tähän mukaan. Pikkuruiseen pöytämankeliin on hyvä laittaa kaikenlaista litistymään ja pääsemme katsomaan tätä lakanoihin heijastuvan videoinnin kautta.

     

Kertakaikkisen lumoava esitys kaikessa eksentrisyydessään! Olen iloinen että keksin mennä tänne, ihan vaan sunnuntai-iltapäivän keskellä. Pieni esitys, mutta todella mieleenpainuva ja omaääninen. Tämänkaltaista residenssi-toimintaa lisää, kiitos!


Kuvat otin itse.

tiistai 28. helmikuuta 2023

Gravity & Other Myths: Out of Chaos... / Tanssin talo 25.2.2023

Tunti ja vartti puhdasta tykitystä! Australialainen Gravity & Other Myths on aivan mainio poppoo. Heidän esityksensä ovat paitsi teknisesti ja taiteellisesti maailman huippuluokkaa, myös todella hauskoja! Edellisen kerran näin ryhmän Kansallisteatterin lavalla 2019, silloinkin Cirkon vierailuesityksenä. Backbone oli huippuhieno esitys, joten odotukset olivat korkealla. Nyt paikka oli vaihtunut upouuteen Tanssin Taloon, jossa tämä oli samalla ensimmäinen vierailukertani. Hauskaa oli nähdä miten vanhat tilat integroituivat uusiin.

Darcy Grantin ohjaama Out of Chaos... kesti tunnin ja 20 minuuttia ja verkkaisen, jopa seesteisen alun jälkeen päästiin hurjaan vauhtiin. Aluksi olemme pimeydessä, kuuntelemme rahisevaa pianomusiikkia. Esiintyjät saapuvat katsomon reunoja alas, taskulamppuja kantaen. Jokainen alkaa pölisemään jotain. Muusikko (monipuolinen Sonja Schebeck) pysäyttää kaiken mölinän napinpainalluksella. Näin se planeetankin elämä alkoi, joko luomiskertomuksen tai evoluution mukaan. Alun kaaoksesta alkaa muodostua jotain tolkkuakin. Pikkuhiljaa näemme valonvälähdyksissä ihmispyramideja ja eri asennoissa olevia ihmispatsaita. Liikkeet ovat hitaita, kaikki on äänetöntä. Pyramidien jälkeen rytmistä kävelyä, tarkasti eri muodostelmissa. Hetkittäin tämä muistuttaa nykytanssiesitystä, mikä tietysti esityspaikkaan sopiikin, Muusikko toimii maestrona joka ohjailee kurittomia artisteja kuin joku... niin, luoja.

Seuraavaksi siirrymme musiikilla ryyditettyihin taitaviin pariakrobatiakuvioihin. Huh miten hienoa! Schebeck soittaa ja sämplää ja toistaa samoja kuvioita tablettikoneellaan. Esiintyjien ajoitukset ovat partaveitsenteräviä. Trikkausta, breakdancea, jokainen saa loistaa omalla vahvuusalueellaan. Esiintyjiä on muusikon lisäksi kahdeksan, vahvoja (pyramidien alaosia) ja sitten pikkiriikkisen jänteviä, jotka lentävät yläilmoissa kuin kolibrit, painovoimaa ja muitakin fysiikan lakeja uhmaten. Hidastetut liikkeet ja heitot ovat kyllä vaikuttavia katsoa.

Huomionarvoista on että tämä ryhmä ei käytä turvaköysiä, vaikka pyramidit ovat neljänkin hengen korkuisia. Toki muu ryhmä on alhaalla valmiudessa. On jotenkin inhimillistä että myös tällä tasolla muutamia lipsahduksia sattuu, ei onneksi mitään korkealta putoamisia tms. Vaan on se ihmeellistä miten nämä osaavat, ovat notkeita, ketteriä ja käsittämättömän vahvoja. Uskomatonta että yksi ja sama henkilö (Lisa Goldsworthy) pystyy olemaan kolmen hengen pyramidissa sekä ylimpänä, keskellä että alimpana. 

Isot aplodit koko muullekin esiintyjäryhmälle: Martin Schreiber, Simon McClure, Lewie West, Lewis Rankin, Mieke Lizotte, Dylan Phillips ja Amanda Lee. Kyllä on talenttia!

Esityksessä on myös aika paljon puhetta, sen sekopäisen mölinäpölinän lisäksi. Välillä kaikki seisovat rivissä höpisemässä miten jännittää ja miten sen kanssa tullaan toimeen ja muusikko käy työntämässä mikkiä kunkin suun eteen vuorotellen. Välillä myös liikkeitä selostetaan kuin urheilukilpailuissa ikään. Varsin viihdyttävää!

Apuvälineitäkin, niiden taskulamppujen lisäksi, nähdään eli metallisia (?) hulahulavanteita. Näemme oikein kilpailun! Ja sen jälkeen mielettömän taitavaa parityöskentelyä vanteilla. Mukana on myös pyöreitä pieniä pöytiä, joita käytetään vähän kaikenlaiseen. On mainiota että lahjakas muusikko on hienosti mukana esityksessä, jopa ihan akrobatianumeroissakin. Ei taida kiivetä pyramidin päälle ensimmäistä kertaa... On myös opettavaista huomata miten laulu muuttuu kun joku seisoo mahan tai pään päällä!

Esiintyjät aloittavat iltapuvuissa ja pikkuhiljaa niitä kuoritaan pois päältä. Ollaan tavallisissa kamppeissa ja lopulta enemmän alusasuissa. Emma Brockliss vastaa pukusuunnittelusta, Näin se evoluutio etenee, syntymästä kuolemaan ja kaaoksesta seesteisyyteen. Pidin myös kovasti hienosta valosuunnittelusta (Geoff Cobham ja Max Mackenzie). Miten oivaltavasti spottivaloja käytettiin, sekä yksittäisinä valontuojina pimeyteen että kollektiivisesti. Ja keinumassa katosta naruissa! Lisäksi pimeys on myös oleellinen osa tätä esitystä. Ja liikuteltavat valonheittimet, niillä saa hienosti kohdennettua huomion oikeaan kohtaan.

Jos nyt jotain valittamista keksisin niin se että lavalla välillä tapahtuu niin paljon yhtäaikaa että on vaikea keskittyä yhteen asiaan. En kyllä tiedä onko se välttämättä huono, tai yleinen ongelma.

Monta ooh ja aah hetkeä koin, ja kyllä muutkin tuntuivat viihtyvän liki täydessä salissa. Katsomossa oli tosi paljon nuoria ihmisiä, hienoa! Out of Chaos... on sekä hauska että koskettava, mutta tärkeintä on kuitenkin virtuoosimaisen taitava akrobatia. Kun tämä porukka saapuu Suomeen seuraavan kerran, minut löytää taatusti katsomosta. Tämmöistä näkee liian harvoin.


Esityskuvien copyright Carnival Cinema ja John Fisher.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 23. lokakuuta 2022

Lola / Lumo Company, Sorin Sirkuksen tilat 22.10.2022

Hienoa kun Tampereellekin saadaan hieman harvinaisempia sirkusvierailuita. Lumo Companyn Lola odotti usean vuoden Suomen ensi-iltaansa, ja on ehtinyt jo kiertää Isossa-Britanniassakin. Ensi-ilta oli Lontoossa jo lokakuussa 2018. Esiintymispaikka Sorin sirkus ja ohjaaja "Sorin tirehtööri" Taina Kopra sopivat molemmat hyvin tälle pienimuotoiselle duetolle. 

Muistaminen ja muistamattomuus olivat keskeiset teeman Hanna Moisalan ja Angeliki Nikolakakin duetossa. Teknisesti taitava ja erittäin koskettava tunnin mittainen esitys meni selvästi liki täyden katsomon tunteisiin. En ollut ainoa joka pyyhki silmiään, ja kellään ei ollut mikään kiire pois salista. Emme halunneet luopua maagisesta taikapiiristä mihin esitys meidät johdatti. Muistisairauden kuvaus on intensiivistä. 

Kitte Klemettilän kauniit, yksinkertaiset puvut, punaisia ja mustia, poistuvat, palaavat, vaihtuvat. Niiden rooli on muistoihin vajoavilla ja muistamattomuuden kohtauksiin joutuvilla esiintyjillä tärkeä. Ja se riipaiseva hetki kun ei osaa edes mekkoa pukea päälleen. Sydän tuntuu pakahtuvan niin monessa kohtaa. Muistin katoaminen luo myös aggressiota.

Asiat ja liikkeet tapahtuvat peilikuvina, ikään kuin menneisyys ja nykyisyys olisivat kohdakkain, vastakkain. Miten ovelasti ja luovasti menneet muistot tuodaan tärkeämmiksi kuin nykyisyys. Kaikki on harmonista ja kaunista, ja siihen seesteiseen maailmaan on tavattoman surullista lyödä säröjä arjen toiminnoista muistuttavilla lapulla. Nuorallatanssijan ja ilma-akrobaatin kuviot käyvät yksiin, välillä voidaan synkronoida kaikki. Onko toinen välillä sama nainen nuorena, vai onko hän se muisti, tai muistot nuoruudesta? Alun yhteen takertuvat hiukset ainakin sitovat naiset yhteen. Paljon erilaisia tulkintoja ja assosiaatioita vilistää mielessäni. Miten tärkeä on muistaa nimet kun muisti alkaa hiipua. 

Ville Finnilän suunnittelemat valot, ja välillä totaalinen pimeys, luovat hienosti tunnelmaa. Valoilla myös kohdennetaan katse esimerkiksi muistilappuihin. Kaunis vaihtuva musiikki ja Pekka Vesamäen äänisuunnittelu vaihtavat ajankulun nopeasti nykyisen ja menneen välille. Iloinen ja hilpeä vei lapsuuden muistoihin ja menneeseen aikaan, rauhallinen musiikki nykyhetkeen. Esitys saa oivaltamaan miten herkkä asia muisti on.

Välillä palataan huolettomaan lapsuuteen, hyppimään narua, loruilemaan ja diskojytäilemään. Kun muisti alkaa pettää oikeassa elämässä on varmaan helpompaa pujahtaa menneeseen - kun kaikki oli hyvin. Joskus narulta voi pudota, mutta elämä kantaa. Ainakin ystävän avulla. Esityksen tunnelma vaihtuu nopeasti iloisen huolettomasta ja energisestä melankoliseen ja ahdistavaankin. Narutemput ovat värikkään hauskoja. Ja kelmuun kääriytyminen jotenkin ahdistavaa.

Symmetria ja sen rikkominen toteutuu hienosti kaksittaisena nuorallakävelynä. Siinä missä toinen kävelee "normaalisti", tulee toinen maastakäsin vastaan omilla jaloillaan. Tasapaino ja harmonia vaihtuvat äkkiä kaaokseen.

Alla olevasta trailerista saa pienen vilauksen siitä miten kaunis ja monipuolinen teos Lola on.

Molemmat taiteilijat ovat sekä teknisesti taitavia ja monipuolisia että myös taiteellisesti ilmaisuvoimaisia. Näemme nuorallatanssin ja ilma-akrobatian lisäksi myös jongleerausta, naruhyppäystemppuja, rullaluistelua, ja kosolti huumoria. Aivan käsittämättömän hienon hevostelunumeron myös, missä ratsusta tuleekin lennossa ratsastaja ja päinvastoin. Tämä oli todellinen yllätysosio, joka hykerrytti pitkään. Nikolakakin soolo liinoilla on dramaattisen epätoivoinen; nämä esiintyjät kyllä heittäytyvät täysillä mukaan.

Jos Lola tulee jossain vastaan ja on mahdollisuus se nähdä, älä jätä tätä tilaisuutta väliin. Se on todella kaunis ja koskettava, tinkimättä taiteellisesta kunnianhimosta piiruakaan. Upea! Ja muista varata muutama nenäliina katsomoon.


Kuvien copyright Rauli Katajavuori.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 20. marraskuuta 2020

Jäntti & Venna: Keinu / Kulttuurikeskus Caisa 19.11.2020

Moneskohan muusikko Aino Vennan ja ilma-akrobaatti Ilona Jäntin yhteisteos tämä on? Aika mones, ja aika monta niistä olen nähnytkin. Ja kuten aina, esitys oli ihastuttava! Keinu on saumatonta yhteistyötä, eteeristä kauneutta, teknistä osaamista ja harrasta tunnelmaa. 

Kulttuurikeskus Caisaan on tehty verhoilla tiivis ja kotoisa tila jossa katsojat ovat kaiken ytimessä (turvavälejä noudattaen toki). Kontakti esiintyjien ja yleisön välissä on välitön ja intiimi. Katsojat istuvat kolmella puolella esiintymisaluetta. Siinä on aseteltuna kahdeksan keinua, niitä yksinkertaisia ja monen lapsuudesta tuttuja eli missä on vain lankunpätkä solmittu kahdella narulla. Näissä sekä keinutaan että myös kiipeillään. Lisäksi varsinaisen tilan ulkopuolella, siis katsojien selän takana, tapahtuu. Jättimäiset köysitikkaat vievät liki taivaaseen asti, ja monimutkainen köysivyyhti kietoo akrobaatin sisälle, kuin sitoen.

Vajaassa tunnissa ehtii paljon. Vennan kuulas ääni soljuu hillityn äänimaton päälle, välillä tulee tuntu kuin olisin luostarin kappelissa. Harrasta, harmonista, humisevaa. Kirkonkellomaisia ääniä. Ääni hypnotisoi. Rauhoittavaa ja meditatiivista, olisin voinut kuunnella tätä tuntikausia. Kaikki liikkeet ovat yhtä verkkaisia ja harkitsevia. Välillä Jäntti kieppuu kuin hyrrä, mutta enimmäkseen hänenkin liikkeet ovat harkitun hitaita. Kaunista katsottavaa. Keinut toimivat myös sivuittaissuuntaisesti.

Pienet yksityiskohdat kuten nilkan ojennus ja käden liikkeet ovat dramaattisia. Paljaat jalat ja yhdessä varpaassa oleva koru kiinnittävät katseen.

      

Kauri Klemelän valosuunnittelu on eleganttia ja monipuolista. Hämyisä tunnelma ja lämpimät valot. Jossain vaiheessa katsojien päiden päällä olevat pikkuvalot laskeutuvat alaspäin, muuttaen valojen tulokulmaa. Pauli Riikosen äänisuunnittelu miksaa valmista musiikkia Vennan livelauluun. Lopputulema on hieno kombinaatio. Pitää mainita myös kauniit esiintymisasut, joiden fuksianpunainen ja vihreä sointuvat yhteen. Hulmuavat helmat ovat jollain tapaa jo tämän kaksikon tavaramerkki.

Jossain vaiheessa Jäntti laskee alas kasviruukkuja katon rajasta ja Venna kantaa toisia purkeissa, puhaltaen niihin lämpimästi. Kuin herättäen henkiin. Kaikki on harmonista ja sulavaa. Kuin kesäinen tuulahdus. Keinut ja niiden hidas liike elävät omaa elämäänsä. Dominomaisesti kaatuvat puupalikat vievät nekin ajatukset lapsuuden leikkeihin. Keinu on omistettu parasympaattiselle hermostolle. Eli sille joka kontrolloi tahdosta riippumattomia asioita (esimerkiksi verenkierto). Mielenkiintoista, mutta ei ensimmäinen assosiaatio mikä mieleen tulee.

Venna laulaa englanniksi Ikaroksen lentomatkasta ja jotain ranskaksi. Enimmäkseen laulu on kuitenkin sanatonta, hyräilyä ja hyminää. Monikerroksista.

Koko esitys on lyyrisen kaunis, kuin pieni intiimi runo. Minulle jää lämmin olo, kuin olisin kääriytynyt henkiseen untuvatäkkiin ja villahuopaan. Toivon että duo Jäntti & Venna jatkavat esiintymistään yhdessä vielä kauan aikaa. Caisan esitykset ovat kaikki loppuunmyytyjä ja tuoreet AVI:n koronarajoitukset tuovat omia muutoksiaan, mutta ehkäpä näitä saadaan vielä lisää...


Esityskuvien copyright Ulla Kokki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Cirkus Cirkör: Bloom / Aleksanterin teatteri, Cirko 22.1.2020

Kukkia luvattiin ja kukkia saatiin. Ja sen lisäksi paljon muuta! Ruotsalaisen (ja hyvin kansainvälisen) Cirkus Cirkörin tämänkertaisen Suomen vierailun esityksenä oli Bloom. Pirtsakkaa, reipasta, iloista ja viihdyttävää nykysirkusta. Sanoisinko jotenkin jopa hyvin ruotsalaista, jollain positiivisuusmittarilla. Tästä esityksestä jäi oikein iloinen olo pitkäksi aikaa. Kylläpä Cirkon kevätkausi alkoi siis kivoissa merkeissä.


Viiden hengen kukkakuoseihin puettu porukka hyödyntää esityksessä metallisia putkenpätkiä tehokkaasti. Niiden liikuttelu, kokoaminen ja kikkailu muodostaa jonkunlaisen rungon kaikelle. Käteviä vaikka limbokisaan tai taitovoimistelurekiksi. Tai sitten niitä voi kasata korkeaksi torniksi, josta voi laskea vertikaaliköyden tai tehdä erilaisia huimaavia riippumistemppuja. Näillä nuorilla sirkusvelhoilla ei kyllä päätä palele. Katsomosta välillä kollektiivisesti kuuluvat ooh ja aah -huudot kuvastivat sitä fiilistä - saako sitä esiintyjä kopin toisesta, putoaako sitä alas, apuva! Eläytyminen oli tiukkaa.


Jos kohta putkia hyödynnettiin hyvin, niin myös suosikkiani vipulautaa. Muutamankin kerran lavan keskipisteeseen nostettu lauta antoi esiintyjille hyvät vauhdit ja uskomattomat kiepsahdukset, joita sai tosiaan seurata välillä sydän sykkyrällä. Ilmojen halki käy lentäjän tie, tai jotain sinne päin. Myös vipulaudan yhdistäminen pariakrobatiaan toimii näppärästi!


Vipulaudan ja telinetemppuilun lisäksi saimme pieni nuorallatanssinumeron (jotka on kyllä minusta aina vähän tylsiä) ja erityisen paljon hienoa akrobatiaa. Niin pareittain kuin pyramideissakin. Miten hienoja ja uskaliaita heittoja, koppeja ja tasapainoiluita saimme nähdä! Sitä ihminen pystyy jäykistämään itsensä aika tikuksi jos niikseen tulee. Lihashallinta on oltava erinomaista. Estradilla näimme myös lyhyen käärmeshow'n (siis kuvaannollisesti), jotka aina osuvat omiin luihin ja lihaksiin kivuliaasti. Sympatiakipuja kai (mutta aikuisten oikeasti: miten kukaan pääsee tommoisiin solmuihin?).


Bloom tarjosi myös ihanan äänimaiseman. Se oli kuin klassinen konsertti, mitä oli kuvitettu sirkustempuilla. Tai ehkä kumminkin toisinpäin. Tuttuja, ja vähän vieraampiakin teoksia, jotka oli niin hienosti valittu aina kunkin tempun mukaan. Rauhallisiin kohtiin seesteisempi musiikki ja sitten kun oli vauhtia niin sitä tuli, sekä kaiuttimista että lavalla. Ja myös hiljaisuus oli hetkittäin oiva tehokeino. Sellainen klasarin ja hiljaisuuden vuoropuhelu. Sirkuksen sivuilta löytyy myös biisilista, parasta!


Käsikirjoittajat, lavastajat ja ohjaajat Julien Auger (lisäksi äänisuunnittelu) ja Sade Kamppila (lisäksi pukusuunnittelu) ovat tehneet kyllä hienoa työtä. Kaikki liikkeet, myös temppujen välissä tapahtuvat, on harkitun suunniteltuja ja mitään turhaa ei nähdä. Jos nyt tulee kuperkeikka tai voltti, niin sekin lienee tarkoituksellista. Esiintyjäviisikko on nuoria ja hiljattain valmistuneita, mutta sitä ei huomannut mistään. No ehkä korkeista energiatasoista. Erik Glas, Elisabeth Künkele, Felix Greif, Philomène Perrenoud ja Sofia Mendez olivat kaikki taitavia. Mutta varsinkin punapöksyisen Felixin ilmalennot ja akrobatiahärdellit mykistivät!


Tunti hurahti aivan liian nopsaan, kyllä olisin kauemminkin viihtynyt. Esityksiä vielä sunnuntaihin asti ja lippuja saa Cirkon sivuilta tai Aleksanterin teatterista. Koko perheelle sopivaa viihdettä! Hae sinäkin piristävää kukkaenergiaa talven harmauteen.



Kuvien copyright Mats Bäcker.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 24. lokakuuta 2019

Jäntti & Venna: Ballantine Scale / Cirko 24.10.2019

Tätä parivaljakkoa jaksaa kyllä katsella ja kuunnella vaikka kuinka paljon ja usein. Ilma-akrobaatti Ilona Jäntti ja muusikko Aino Venna ovat hioneet yhteistyönsä jo sellaiselle tasolle että voivat minun puolestani jatkaa tätä taivalta hamaan maailman loppuun asti. Kauniin musiikin ja silmiähivelevän akrobatian liitto on täydellinen.

Uusin yhteistyön hedelmä Ballantine Scale sai ensi-iltansa Bristolissa ja Lontoossa aiemmin lokakuussa, ja nyt sitten myös Helsingin Cirkossa. Tunnin mittainen esitys tutkailee rajapaikkoja, siirtymiä, erilaisia liminaalitiloja. Paikkoja ja tiloja vaikkapa yön ja päivän välissä tai vuoroveden vaikutusalueella. Niissä kohdin missä ollaan hieman ei-kenenkään-maalla, kahden asian tai paikan rajalla.

        

Taiteilijat istuvat lattialla yleisän kävellessä sisään. Aino kiinnittää sarvia Ilonan jalkoihin. Okei. Tulijoita tervehditään hymyin ja sanoin - olemme kohta lähdössä yhdessä matkalle ja olemme kaikki tervetulleita. Lämpimästi. Olemme ison valkoisen teltan alla, ja kuulemme meren ja luonnon ääniä. Osa katsojista saa makoilla säkkituoleissa, osa tavallisessa katsomossa.

Pikkuhiljaa esitys alkaa. Ilona kapuaa renkaalle yläilmoihin, ja myös Aino alkaa laulamaan, ensin ranskaksi. Sulan syvemmälle säkkituoliini ja nautin kaikilla aisteillani. Olo on autuaallinen. Ainon ääni on sopivan intiimi ja sielukas, ja hymy kuuluu laulun läpi. Välillä mukana on kitara, välillä taustamusiikki. Verhojen takana soittaa tuttu basisti Erik Michelsen, joka välillä meille katsojillekin paljastetaan. Ilona tulee ja menee taas takaisin yläilmoihin, välillä näemme rengasakrobatiaa, välillä köysiä, välillä kalaverkon näköisessä kapistuksessa. Laulun kieli vaihtuu englannin ja ranskan välillä, mutta tunnelma on utuisen kotoinen.

On hämärää, ja aallot kohisevat, hämärässä tuntee todellakin olevansa unen ja valveen jossain rajamaastossa. Pauli Riikosen upean luonnonläheinen äänisuunnittelu upottaa minut syvemmälle säkkituoliin ja Kauri Klemelän himmeät valot saavat minut vajoamaan johonkin toiseen ulottuvuuteen. Valosuunnitteluun kuuluu myös myrskylyhty ja sen mukana vienti ulos teltasta, sen taakse. Pavla Kamanovan suunnittelema valkoinen telttarakennelma muuttuu valojen avulla myös läpinäkyväksi, kunnes on aika paljastaa meille enemmän. Mitä on seinämän takana, mihin tämä välitila johtaa?

Ennen esitystä kannattaa katsoa tämä pieni maistiais/johdantovideo aiheeseen.


Pikkuhiljaa valot ja äänet vahvistuvat, näemme savua. Tulee mieleen Shakespearen näytelmä Myrsky, ja naruja vetelevä Prospero, joka komentaa luonnonvoimia. Niiden avulla hallitaan ja kontrolloidaan villiä luontoa. Kuin magiaa. Mystiikka on jotenkin aidosti läsnä koko esityksen ajan. Esityksen välitila-teemoista tuli mieleeni myös brittikirjailija Elly Griffithsin dekkari The Crossing Places (suomeksi Risteyskohdat), missä tutkitaan nykyisyyden ja muinaisuuden rajapintaa, meren ja maan rajaa, rannikkoa, elämän ja kuoleman siirtymätilaa, Norfolkin marskimailla. Kannattaa muuten lukea koko kirjasarja.

Pakko muuten mainita vielä erikseen Ainon jalkineet! Nimittäin romanttisen ja vanhahtavan puvun alta pilkottavat jaloissa ruskeat Reinot. Ah miten sympaattista!

Myös teoksen nimeämiskäytäntö jatkaa luonnontieteellisen mittauksen saloja. Ballantine scale mittaa merenrannan suojaisuutta kasvipeitteen perusteella. Niin sopivaa.


Kerrassaan kaunista, ja täydellinen musiikin ja akrobatian liitto. Ballantine Scale luo sydämeen lämmön ja mieleen seesteisen, raukean olon. Kävimme yhdessä matkalla jossain, jollain rajalla ehkä. Niin hienoa. Menkää katsomaan ja nauttimaan (ja ottakaa allenne säkkituoli).


Esityskuvien copyright Ulla Kokki, kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 8. elokuuta 2019

Circus Ruska: Väliaikaista / Torni-hotellin edusta, Teatterikesä 8.8.2019

Meinasi kokonaan unohtua kirjoittaa tästä pienestä Tampeeen Teatterikesän OFF-ohjelmiston ilmaishelmestä!



Cirkus Ruskan esityspaikka oli tavanomaisista ihanan poikkeava eli Tampereen vanhan ratapiha-alueen veturien kääntöpyörä, joka on onneksi jätetty Torni-hotellin edustan aukiolle menneestä muistuttamaan. Haitarinsoiton säestyksellä viisihenkinen kukkamekkoiskuryhmä taituroi atleettisen Ebenezer Aidoon kanssa, sekä kääntöpyörässä että tantereellakin.

         

Jaa, miksikö esityksen nimi oli Väliaikaista? Koska se oli kuulemma ainoa biisi mitä Laura Tikka osasi hanuristaan soittaa. Tosin tuli sieltä muitakin säveliä sittemmin, mutta Väliaikaista säesti Tikan nuorallakävelyä! Esitys oli kiva parikymmenminuuttinen raapaisu monenlaiseen sirkukseen. Oli hulavanteita ja cyr-rengasta, oli käsilläriipunta-akrobatiaa, pariakrobatiaa permannolla ja loikkia. Oli Aidoon trikkaus/akrobatiashow.

Kaiken kaikkiaan iloista menoa ja meininkiä ja sellainen raikas kesälook niiden kukkamekkojen ja sinisävyisten räsymattojen kanssa. Yleisöä oli aika paljon, kaikenikäisiä - ja kaikki olivat myös tosi innokkaasti mukana kannustamassa.


Esiintyjistä Ilona Jääski, Elina Mäkelä, Kamilla Nisso ja Eveliina Saxman toimivat Sorin Sirkuksessa opettajina eli homma on hyvin hanskassa. Hanurilla Tikka veti Ajetaan me tandemilla ja Satumaan, ja kaikki viihtyivät. Ja varsinkin lapsikatsojilla tuntui olevan tosi lystiä kun esiintyjien mekot tippuivat korviin käsilläseistessä. Onneksi alla oli pidempipunttiset pitsipöksyt.


Tämmöisiä pieniä iloisia ja ilmaisia kaupunkisirkustapahtumia soisi olevan kaupunkien katukuvassa muutenkin kuin Teatterikesän aikana. Nyt tämä nähtiin kuudesti kolmen päivän aikana, ja ainakin tähän ensimmäiseen yleisö löysi tosi hyvin! Kätevästi Noutoparkkiin sai auton ja kerkesi vielä puolen tunnin ilmaisparkin aikana esitykseen ja takaisin.

Kiitos taitavat esiintyjät!

Kuvat otin itse.

lauantai 25. toukokuuta 2019

Backbone / Gravity & Other Myths, Kansallisteatteri 24.5.2019

Cirkon jokakeväinen ulkomaalainen vierailuesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä alkaa olla jo traditio. Hienoa! Tällä kertaa saimme ihailla australialaisen nykysirkusryhmän Gravity & Other Myths huikeaa akrobatiaesitystä Backbone, joka oli kyllä vakuuttavaa ja hienoa työtä.

Kymmenen esiintyjää ja kaksi muusikkoa vetivät 80 minuuttia putkeen. Seesteisiä ja rauhallisempia hetkiä mahtui mukaan paljon, mutta sitten laitettiin Mad Max-henkinen turbovaihde päälle ja painettiin sellaista haipakkaa, ettei katsoja oikein tiennyt mitä ja ketä sitä seuraisi. Kaikki temput ja ajoitukset olivat kyllä varmasti tarkkaan suunniteltuja ja mietittyjä, mutta silti katsomoon välittyi sellainen rento spontaaniuden tuntu. Ohjaaja Darcy Grant on onnistunut erinomaisen hyvin tasapainottamaan teknisen taituruuden ja silkan sirkuskauneuden.


Esityksessä oli myös paljon huumoria ja sellaista kivaa toverihenkeä ja läpänheittoa. Suunniteltua joo, mutta tehty niin taiten että jäi sellainen tosi kiva rento fiilis katsojallekin. Tosin kyllä noin puolivälissä takaani jostain poistui vanhempi mieskatsoja, joka mumisi mennessään "ei kantti kestä katsoa". Koska kyllä tässä oli myös aika hurjia temppuja! Paljon heittoja, pyramideja, "läheltä piti"-tilanteita ja jänniä juttuja. Eikä tietenkään mitään turvavaijereita tai systeemeitä paitsi toiset taiteilijat.

Mutta pitäähän tämän tason esityksen tarjoillakin katsojilleen wau-elämyksiä - ja niitä saatiin! Minusta tämä ei ollut ehkä ihan perheen pienimpien esitys, vaan selkeästi aikuisyleisölle suunnattu. Vieressäni istunut pikkutyttö ei millään jaksanut keskittyä ja kiemurteli penkillään, välillä kavuten äitinsä syliin (ja näin estäen tehokkaasti takana istuvilta katselunautinnon).


Esirippu nousee. Hiljaisuus. Maassa pötköttelee rivistö ihmisiä ja erimittaisia keppejä. Taustalla nököttää haarniska ja vaaterekkejä. Ovatko käyneet lainaamassa haarniskan Kansallisteatterin lipunmyynnistä? Mutta sitten alkaa puheensorina, esiintyjät nousevat. Hyörinää ja touhotusta. Vaatteiden vaihtoa, soitinten virittelyä, sauvojen pystytystä lavan takaosiin telineisiin. Ja sitten alkaa toiminta. Temput! Niitä piisaa ja ne käyvät kokoajan haastavimmiksi. Esiintyjistä osa miehistä on varsinaisia körmyjä; enemmän ehkä rugbynpelaajia muistuttavia kuin sutjakoita sirkustaitelijoita. Mutta kun olet ihmispyramidin alimmainen niin ei siinä hippiäinen pärjäisi. Vaikka reidet ovat jytkyt, niin muuten olemus on sirkustaiteilijan, ja monet akrobaattiset temput sujuvat huikean hienosti.

Vaaterekilläkin oli tärkeä tehtävä. Esiintyjät nimittäin kävivät vaihtamassa asujaan jatkuvasti. Eikä tässä kyllä paljeteilla ja kimaltavilla kankailla briljeerattu, vaan ihan ruutupaitameiningillä. Toki muutamalle miesesiintyjälle sujahti kukkamekko sujuvasti päälle, mutta siihen se vaatteilla koreilu sitten loppuikin. Koko ensemble on ihan mahtava! Kiitos Jacob Randell, Jascha Boyce, Lachlan Binns, Mieke Lizotte, Lewie West, Martin Schreiber, Joanne Curry, Lachlan Harper, Lewis Rankin ja Jackson Manson.

    

Tanssi ja akrobatia ovat esityksen kulmakiviä 10-vuotiaan Gravity & Other Mythsin esityksessä. Voima on yksi esityksen teemoista, oli se sitten ihan fyysinen voima mitä monessa tempussa tarvitaan, tai henkinen voima, mikä hitsaa tekijäjoukon yhteen. Painovoima myös, nimittäin moni näistä jutuista uhmaa painovoimaa mennen tullen. Ja siinä sivussa ehkä vähän muitakin luonnonlakeja. Oma suosikkini esiintyjistä on sutjakka Lachlan Harper, jota heitellään miehistä eniten. No, hän on se "perinteinen" akrobaatti eli jäntevän laiha ja kevyt. Yksittäisistä tempuista mieleen jäi tolpan päässä killuva nainen, kun muut tangot yksitellen poistettiin.

Esityksessä oli paljon rajoja rikkovia juttuja. Muutamia temppuja missä yleensä on kevyempi/pienempi nainen ja tätä nosteleva tai heittelevä mies, niin tässä olikin kaksi miestä (tosin erikokoisia). Kaikkea sellaista pientä ja innovatiivista. On tässä jonkunmoinen juonikin, tai ehkä useita, välillä tulee mieleen taistelu luonnonvaroista (taas se Mad Max-henkisyys) ja ylipäätään kamppailu (rugbymatsit). Vai tulkitsenko liikaa koska ryhmä on Australiasta? Välillä mennään sokkoina ämpärit päässä, ihmiskuntako tässä matkaa tuhoon? Isojen kivien kantaminen paikasta toiseen... työ ei lopu. Geoff Cobham on loihtinut sekä yksinkertaisen hienon lavastuksen että ennenkaikkea todella upean valosuunnittelun. UV-valoakin käytettiin! Valoshow yhdistettynä savuun luo maagisen tunnelman lavalle. Valospotteja käytetään myös väärinpäin eli maasta käsin valoa taivaalle. Hienoa!


Ihmisdominorata on mestarillinen osoitus yhteistyöstä. Ja ihmishyppynaru. Ja sitten on paljaisiin vatsoihin lävähtävä köysitemppu, kas tässäpä vinkkiä pihan lapsille kun muodostetaan joukkueita :-) Välillä kaikki toiminta katkeaa ja aletaan riit... keskustelemaan kovaäänisesti. Ihmisyyttä sekin.

Ja ei se haarniska tainnut olla teatterin rekvisiittaa... Joraava ritari sirkuksessa (tai missä vaan) on kyllä hieno ja odottamaton näky! Temppujen ja numeroiden siirtymiset ja vaihdot, sellainen ns. luppoaika, on sekin mietitty loppuun asti. Eli porukka ei vaan hengaile odottamassa seuraavaa hommaa. Muusikot (Elliot Zoerner ja Shenton Gregory) vetävät kansanmusiikkiteknoa ja jazzahtavaa musiikkia sekä kaikkea siltä väliltä. Erinomaisesti ja esiintyjien tahdin mukaan. Ja pääsevät hekin lavalla piipahtamaan.


Esityksen lopuksi hieman kertausta ja jonkunlainen pikakelaus kaikkeen lavalla nähtyyn. Hyvin paketoiden kaikki kasaan. Hypnoottisen kaunis, hidas ja täyteläinen melodia toimii taustalla. Ja lopuksi kaikille esiintyjille löytyy oma kivi. Kyllä tästä jäi sydänalaan mukava tunne. Tulipa taas nähtyä jotain uutta ja ihmeellistä! Teknisesti huippuluokkaa, ja samalla isolla sydämellä vedettyä. Kiitos Gravity & Other Myths, sekä Cirko ja Kansallisteatteri tämän mahdollistamisesta.


Kuvien copyright Hamish McCormick, kiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Chevalier / Race Horse Company, Cirko 7.5.2019

Hevosnumerot ovat aina olleet oleellinen osa sirkusesityksiä. Kyllä niitä vieläkin näkee, siis perinteisemmissä sirkusesityksissä, esimerkiksi Sirkus Finlandian esityksissä. Jotenkin heppanumeroita on kiva katsoa, varsinkin kun lähes kaikki muut eläinnumerot ovat nykyään hävinneet sirkusmaneeseilta. Nykysirkukseen eivät eläimet (yleensä) kuulu.

Mutta sitten tulee Race Horse Company ja tuo lavalle uuden sukupolven kavioeläimet: keppihevoset! Miten oivallinen ajatus! Pelkästään tämän takia kannattaa suunnata nyt Cirkoon Helsingin Suvilahteen. Miten lauma keppihevosia voi suoriutua 40 minuutin mittaisesta esityksestä? 

No vallan mainiosti, kun niitä ohjastaa, valmentaa ja rapsuttelee niinkin taitava persoona kun Kalle Lehto. Tämä on suoraviivainen soolonumero, missä Lehto vastaa itse niin käsikirjoituksesta, ohjauksesta, esiintymisestä ja hevoskaverien hoidosta. 


Chevalier on aivan ihana, riemuisa ja hersyvä koko perheen sirkusesitys. Kyllä tämän parissa viihtyvät ihan pienimmätkin (suositusikä 4, mutta ei ole mitään pelottavaa tms). Esitys on samaan aikaan kunnianosoitus ja silmänisku pertsalle (eli perinteiselle sirkukselle) punaisen pyöreän maton markkeeraten maneesia, ja sen hevostaitureille, yhdistäen moderneja elementtejä saumattomasti mukaan. Kerrassaan hurmaava liitto!

Lavalla Lehto jonglöörää, seisoo päällään, soittelee koskettimia, ratsastaa keppihevosilla, breikkaa ja tekee ties vaikka mitä. Monenlaista pientä temppua saamme katsoa, vähän slapstikkiä mukaan, ja mausteeksi sirkushenkistä musiikkia ja vanhahtavaa jazzia (äänisuunnittelusta vastaa Sami Tammela). Tasapainoilua rola bolalla, junakyytiä, isoa jumppapalloa, ja ihana mauste parin mykkäelokuvan merkeissä (mukana myös Banaani ja Apina!). Upeasti elokuva ja todellisuus kietoutuu yhteen merihevoskepparien ilmaannuttua lavalle. 


Nämä hevoset ovat uniikkeja persoonia, toiset osaavat eri temppuja, ja toiset konstailevatkin hieman. Mutta onneksi Lehto muistaa kaikkia hyvitellä ja helliä. Aivan loistavaa yhteistyötä. Hihkuin sisäisesti (ja ehkä vähän ulkoisestikin) penkilläni. Pinkki yksisarvinen osaa hieman erilaisia temppuja, tietenkin, maagisena satuolentona. Siinä vaiheessa mua alkoi jo silkasta liikutuksesta itkettämään.

Tavallaan tässä on ihan arkisia lapsiperheen asioita, siis keppihevosia ja jumppapalloja, mutta kuinka moni keksii tehdä sirkusta niiden kanssa? Ehkä tämän jälkeen joukko lapsia temppuilee keppariensa kanssa kotipihalla hieman eri tavalla?

Oivallista ja oivaltavaa viihdettä koko perheelle; tätä ei todellakaan kannata missata! Vaikka poislähtiessä kaksi aikuista naista phelikin että olipa hieman lapsellista, niin antaa tämä aikuisellekin paljon. Heittäkää kireät piponne nurkkaan te tylsät aikuiset ja lähtekää keppihevosten mukaan! Onneksi RHC:n teosten tapaan tätäkin voi nähdä pitkin poikin maata, Helsingin jälkeen Chevalier kiertelee esimerkiksi Kuopiossa, ja karauttaa sen jälkeen varmaan muuallakin. 


Kuvien copyright Antti Sunila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Las Menteuses: À Nos Fantômes / Cirko 17.3.2019

Taas tuli nähtyä hieman erilainen sirkusesitys, kun belgialainen Las Menteuses (Valehtelijat) esitti Cirkossa taiteellisen ja kauniin köysibaletin À Nos Fantômes. Kahden naisen taiturointi köysillä (ja vähän maassakin) oli hypnoottinen ja visuaalisesti viehättävä kokonaisuus. 



Tämä oli vajaan tunnin mittainen juttu, missä valosuunnittelu (Thibault Condy) oli hyvin isossa osassa. Naiset ilmestyivät varjoista, katosivat sinne ja niiden kätköissä piileksi myös kiireestä kantapäähän mustaan verhoutunut köysioperaattorikin. Valojen avulla katsojan silmät johdatettiin haluttuun paikkaan. Lisäksi Nóe Voisardin äänimaailma tuki salaperäistä tunnelmaa. Välillä musiikki oli hieman kauhuelokuvamaistakin. Esityksessä oli hieman sellaista elokuvamaista kerrontaakin. Lumisade, tuuli ja merenrannan äänet antoivat tarinaan oman mausteensa. Hienot äänet kyllä!


Akrobaatit Célia Cassagrande-Pouchet ja Sarah Devaux on stailattu ihan samannäköisiksi. Kaeumpaa istuva ei heitä edes erottanut toisistaan. Se lienee se tarkoituskin. He ehkä edustavat saman henkilön kahta puolta, peilikuvaa, haavekuvaa? Alun ja lopun peilikohtaus viittaa ehkä myös tähän suuntaan. Huoliteltu mustavalkoinen asu muuntui esityksen edetessä vapaamuotoisemmaksi, vaatteita karisee, hiukset aukenevat ja hulmuavat ja kengätkin putoavat. Vapaus! Peilimaailma ei pitele otteessaan enää. Hetkittäin ei tiedä mistä toinen alkaa ja mihin toinen loppuu, niin limittäin akrobaatit köydellä ovat. Välillä keinutaam, välillä kiipeillään, myrsky riepottaa - mutta sateen jälkeen tulee onneksi sees.


Köysi on tässä tosi kiinnostava elementti. Moneen sekin muuntuu. Siinä voi kiivetä tai keinua, se on suorana tai luupilla. Se joustaa tai on jäykkä. Se myös tuo hyppyihin uusia ulottuvuuksia kun sen avulla ponnistaa. Ja se voi myös valahtaa kokonaan maahan, hyödyttömänä. Mutta temppuillaan tässä permannollakin, mennä kopsotellaan ilman toista kenkää, ontuen. Vedenpaisumuksen jälkeen tahti hidastuu, voiko näin hitaasti köydellä edes enää taituroida. 

Tekijöiden haastattelu luettavissa Cirkon sivuilta. Oikein kiinnostava ja kaunis pieni esitys, jossa olisin suonut olevan enemmänkin katsojia. 


Kuvien copyright Fabrice Mentes, Laure Vilain ja Estelle Bérangier.Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Jäntti & Venna: Orangerie / Helsingin Talvipuutarha 8.3.2019

Ihanaa! Ilma-akrobaatti Ilona Jäntti ja laulutaiteilija Aino Venna palasivat Helsingin Talvipuutarhaan Orangerie-esityksensä kanssa. Näin ollen hitaat hämäläisetkin kuten minä ehtivät katsomaan esitystä. Parivaljakon olen nähnyt esiintyvän yhdessä ennenkin, mutta en tässä miljöössä.

    

Mikäs sen parempaa kuin kylmänä talvipäivänä astua sisään Talvipuutarhan kosteanlämpimään syleilyyn, riisua palttoo ja pipo, ja antaa kauniiden sävelten viedä toiseen maailmaan. Ihanissa viktoriaanishenkisissä esiintymisasuissaan sädehtivä kaksikko loihti silmäkarkkia niin korville kuin silmillekin. Varsinkin Vennan upeaksi isoksi löysäksi nutturaksi koottu hiuksisto on hieno! Ison palmun alla soittava Venna antaa kuulaan äänensä ja melodisen kitaransoiton soljua korkealle yläilmoihin. Sinne missä Jäntti taituroi köysiensä kanssa.


Katsojien päät kurottuvat ylös ja kamerat räpsyvät. Osa ihmisistä on selkeästi tullut paikalle varta vasten esiintyjiä katsomaan, mutta osa taitaa olla ihan sattumalta paikalla. Mikä ilo olisikaan samoilla isojen kasvien keskellä, kun yhtäkkiä puiden latvustojen korkeudella ilmaantuukin näkökenttääsi akrobaatti!


     

En ole käynyt Talvipuutarhassa sitten lapsuuden. Mutta nyt koin kyllä niin hienon elämyksen, että tulen jatkossa käymään useammin. Ihan ilman lisähoukutuksiakin. Tulin vanhempieni luota, ja isä oli tehnyt eväät mukaan. Esitystä odottaessani herkuttelin verigreipin puolikkaalla ja voileivillä pienen parven pöydän ääressä. Täydellinen aamupalapaikka! Koikarppien veden solina oli miellyttävä taustaääni.

      

Mutta vielä parempia ääniä saatiin kun Aino Venna pääsi vauhtiin. Jotenkin hänen musiikkinsa on niin monipuolisen upeaa, ja on ihan kuin varkain hiipinyt sydämeeni. Nytkin kuultiin monenkielistä musiikkia, chanson-tyylistä, ja vaikka mitä. Korvat lepäävät. Ja Jäntin työskentelyä köysillä on hienoa katsella. Niin kevyen ja vaivattoman näköistä, mutta silti harvapa tuohon pystyisi.


Orangerie kesti vajaan puoli tuntia. Kerran Ilona Jäntti tuli maahan hieman huilimaan, mutta sitten jatkoi taas matkaansa ylös. Köysiä oli sijoiteltu moneen eri paikkaan, ja käytännössä joka puolelta käytäviä näki hyvin. Maassa olevat katsojat kyllä siirtyivätkin hieman sitä mukaa kuin esiintyjäkin siirtyi. Mutta olen tosi tyytyväinen parvekepaikkaani! Kannattaa olla kyllä hyvissä ajoin paikalla mikäli sinne mielii.


Lämmin suositus sekä Talvipuutarhalle että Orangerielle. Esityksiä on jäljellä vielä neljä! Eikä maksa mitään. Samalla voi kurkistaa upeasti kukkivia orkideoita tai rahapuuta tai monia muita eksoottisia kasveja. Kiitos Ilona ja Aino!




Kuvat otin itse.
Esitykseen on vapaa pääsy.