15-v juhlagaala & SEE/OBEY / Susanna Leinonen Company, Kansallisbaletti 29.9.2016

Susanna Leinonen Companyn 15-vuotisjuhlia vietettiin vierailemalla Kansallisbaletin Alminsalissa kahtena iltana syys-lokakuun vaihteesa. Kun on kerran aihetta juhlaan, niin sitten juhlitaan kunnolla! Ennen väliaikaa näimme osioita kuudesta lyhyemmästä ja vanhemmasta teoksesta, ja väliajan jälkeen sitten uudempaa ja pidempää eli SEE / OBEY. Olipas mielenkiintoisia esityksiä!

Jotenkin kun näki saman koreografin useampia teoksia samaan syssyyn, niin pystyi hahmottamaan samankaltaisuuksia näissä. Jopa minun maallikon silmäni näkivät samoja juttuja monessa. Osittain siihen vaikuttaa myös Kasperi Laineen säveltämä musiikki, mitä kuultiin liki kaikissa.

Sellainen primitiivinen kauneus voisi olla se yhdistävä tekijä näille teoksille. Salla Eerola tanssi upeasti ensimmäisessä eli Suo tihkua vihreä tammi -teoksesta nähdyssä osiossa. Sen ensi-esitys oli jo 2003 Kansallisbaletissa. Kaira (vuodelta 2006) muistutti kamppailulajista. Pari (Pekka Louhio ja Heidi Lehtoranta) ottelevat keskenään... Musiikki on hypnoottisen jumputtavaa.

Romeo ja Julia (2012) käyttää tuttua Prokofjevin musiikkia, mutta Kasperi Laine on tähän lisännyt omat mausteensa. Mielenkiintoinen miksaus! Natasha Lommilla on upea punainen mekko ja koko tulkinta on todella väkevä. Jouka Valkama Romeona, aah! Ehkä yksi suosikeistani illan esityksissä oli And the line begins to blur (2009). Kahdeksan tanssijan voimin mentiin, joukossa yksi ehdoton suosikkini eli Atte Kilpinen. Tämäkin oli jotenkin hypnoottista; Laineen musiikki tuntui hetkittäin jopa piinaavan vainoavalta.

Sokea mieli (2011) johdatti kuuden tanssijan voimin jonnekin, en tiedä minne. Kävelymäisiä kohtia, ryhmänä, pareittain. Teki mieli sulkea silmät ja vaipua transsiin. Jokaisella oli omanlaisensa vaatteet. Vielä ennen väliaikaa Heidi Lehtoranta tanssi meille osan teoksesta Transient horizon (2011). Tässä ei ollut mitään pehmeää, vaan lujaa, kovaa ja jyrkkää.

Väliajan jälkeen illan pääteos ei SEE / OBEY. Kasperi Laineen musiikki on hyvin minimalistista, ambient-henkistä. Katsomme kahdelta isolta skriiniltä videoita, jossa tapahtuu mitä oudoimpia kohtauksia. On shakkia pelaava ja sen jälkeen taisteleva pariskunta, valkoisessa huoneessa. On hidastettuja absurdeja tapahtumia mitä näkyy auton ikkunasta. Välillä kuulemme puhetta, mieleen jää kaikumaan "kuolema tulee ennen lopputekstejä". Kun tanssi (Sanni Giordani, Misa Lommi, Natasha Lommi) alkaa, niin outo puhe ja kilkattava musiikki jatkuu, kummallista dialogia niiden välillä.

Erika Turusen todella kauniit ja persoonalliset puvut hurmasivat. Mietin millaista niissä on tanssia (juu en osaa kuin häthätää valssia). Esitysten välissä katsoimme Jouka Valkaman ohjaamia videoklippejä, joista jotkut olivat hauskoja, toiset taas absurdeja. Pieniä välähdyksiä tanssin maailmaan. Oli tosi kiva katsella tanssijoiden hauskimpia tai mieleenpainuvimpia muistoja näiden 15 vuoden ajalta.

Hienoja teoksia kyllä, ja kokonaisuutena olin näkemääni enemmän kuin tyytyväinen. Silti hetkittäin mietin onko vika minussa vai missä (no minussa tietenkin), etten ymmärrä. Perinteisempää tanssia kuten balettia, on niin paljon helpompi ymmärtää kuin nykytanssia. Mutta ei se auta kun opiskella ja oppia lisää. Ja ei sitä kaikkea tarvitse puhki analysoidakaan, vaan heittäytyä mukaan ja antaa virran viedä!

Kiitos Susanna Leinonen Company - ja onnea seuraavillekin viidelletoista vuodelle!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Heikki Tuuli
ylempi kuva; Suo tihkua vihreä tammi, alempi kuva; SEE/OBEY

Mummun saappaassa soi fox / Riihimäen teatteri 30.9.2016

Sirkku Peltolan näytelmä Mummun saappaassa soi fox juhlistaa samalla Riihimäen teatterin 70-vuotisjuhlavuotta. Hyvä niin, sillä ihan kelpo näytelmähän on kyseessä. Mä olen kovasti tykästynyt Peltolan teksteihin, ja jostain syystä tämä jo vuonna 2001 valmistunut näytelmä on mulla jäänyt väliin syystä tai toisesta tähän asti. Joten mahtavaa että vihdoin pääsin sen katsomaan Riksussa!

Mummun saappaassa soi fox on pienimuotoinen tarina yhden perheen arjesta. Näemme heidän olohuoneensa, missä lomautettu isä istuu päivät pitkät nojatuolissa, telkkaria katsoen. Kahdeksanvuotias Tarmo-poika leikkii ahkerasti kaverinsa kanssa ulkona ja teini-ikäinen Janita kapinoi poikaystävä-Jonin kanssa. Vanhemmilla ei tunnu oikein olevan minkäänlaista otetta lapsiinsa, eikä todellisuudentajuakaan. Muistelevat vaan omia nuoruuksiaan, eivätkä oivalla että maailma on muuttunut. "Aina ollaan oltu saatavilla" - no just joo! Niin, paikallahan voi olla muttei läsnä. Muksut puuhastavat omiaan. Miehen äidin 80-vuotispäivät ovat lähestymässä ja lahjakin pitäisi hankkia. Pikkuhiljaa tästä edetään ja kaikenlaisia totuuksia putkahtelee päivänvaloon.

Tekisi mieli ottaa kumpaakin vanhempaa kraivelista kiinni ja vähän ravistaa! Avatkaa silmänne ja korvanne pahvit, ja katsokaa ympärillenne! Miten tämmöisiä vanhempia voikaan olla, ja silti niitä vaan on, ihan oikeassakin elämässä. Onko ne tyhmiä, kouluttamattomia, naiiveja vai välinpitämättömiä? Puhuvat kyllä paljon, mutta eivät ymmärrä kysyä oikeita kysymyksiä tai ymmärtää vastauksia. Periaatteessa ovat läsnä toistensa elämissä, mutta silti kaukana kuin ex-planeetta Pluto. Tässä ei nyt kohtaa eri todellisuudet...

Oli hyvin vaikea pysyä katsomossa hiljaa kun teki mieli itse loikata näyttämölle ravistamaan tyyppejä, varsinkin perheen isää. Asiat alkavat purkautumaan, kun Tarmon opettaja ja myöhemmin poliisi poikkeavat paikalla. "Herää vaan kysymys missä tämmösiä Joneja kasvaa" kysyy isä. No niin todellakin herää!

Roolitus on nappisuoritus ohjaaja Anna-Maria Klintrupilta. Antti Jaakola on tyrmäävän välinpitämätön isä, joka kuitenkin luulee olevansa hyvä vanhempi ja mukana lastenkin elämässä. Katja Peacock on ehkä vielä enemmän vieraantunut kaikesta, koska hän käy töissä. Isä sentään notkuu kaiket päivät kotona. Maija Siljander on heviä kuuntelevan teinityttären roolissa hyvin uskottava, ja myös poliisina. Timo Ruuskanen tekee myös loistavan kaksoisroolin - hieman varhaiskypsänä Hamletia siteeraavana koulupoikana, ja tämän työpaikkakiusattuna opettajana. Opettajan romahduskohtaus perheen sohvalla on upea.

Kaiken kaikkiaan tosi kiva pieni suuri näytelmä. Pariin tuntii saatiin mahdutettua monta isoa tunnetta ja monta tärkeää asiaa. Tämä on juuri sellainen haikeankirpaiseva tarina, millaisen kirjoittamisessa Sirkku Peltola on ehkäpä Suomen paras.

Kiitos ja onnea 70-vuotias Riihimäen teatteri!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Aki Loponen

Hamlet - koko totuus / Grus Grus teatteri, Turun linna 29.9.2016

Hieman kiire meinasi tulla, mutta kerkesin kumminkin! Ei ehkä ollut viisain päätös suunnitella esitystä Turkuun klo 19, kun lento Helsinkiin laskeutui vasta klo 15. Ja mistä ihmeestä olisin voinut ennustaa, että juuri se lento starttaa Lontoosta 1,5 tuntia myöhässä! Onneksi matkalla saimme kurottua aikataulua hieman kiinni, mutta silti laskeuduimme Helsinkiin likemmäs tunnin myöhässä. Lopussa kiitos seisoo, sillä parkkeerasin Turun linnan eteen puolisen tuntia ennen esitystä.

Mikä ihmeen esitys sitten sai minut suunnittelemaan kieltämättä aika päätöntä aikataulua? En tiedä olisiko mikään muu kuin Shakespeare pystynyt siihen. Mutta niin vaan oli, että mahdollisuus nähdä Hamlet niinkin upeassa miljöössä kuin Turun keskiaikaisessa linnassa oli vastustamaton. Okei, olisihan sitä ollut mahdollisuus nähdä esitys myöhemminkin (esityksiä on 2.2.2017 asti), mutta halusin päästä ensi-iltaan. Ja kun meitä kokoontui muutama Shakespeare-fani eri puolilta Suomea tähän ensi-iltaan...

Sillä voiko tätä missata? Grus Grus Teatteri toteuttaa Hamletin linnassa, eivätkä katsojat istu paikoillaan, vaan kulkevat pienissä ryhmissä läpi linnan, kohtauksia eri tiloissa todistaen. Meidät jaettiin kahteen porukkaan eli Rosencranzeihin ja Guildernsterneihin. Ja sitten matkaan!

Tämänkaltaisessa teatterissa kukin ryhmä (R:t ja G:t jaettiin vielä olla ja ei-olla -ryhmiin eli lopulta meitä oli 4 seuruetta) kokee kohtaukset hieman eri järjestyksessä. Eli kaikille ei välttämättä tule suinkaan minkäänlainen "tolkullinen" tai kronologinen esitys. Mutta sen ei kannata antaa haitata lainkaan, vaan ottaa tämä elämyksenä, eikä varsinaisesti näytelmänä. Itse satuin siihen porukkaan joka näki kohtaukset kutakuinkin siinä järjestyksessä missä pitääkin. Voin kuvitella että jos ei alkuteos ole lainkaan tuttu, niin ehkä kaikki ei ihan avaudu. Kyllä siellä yksi vanhempi mies kovasti mutisi ettei tajua mitään :-)

Linnahan on mitä oivallisin miljöö tämmöiselle spektaakkelille. Jo pelkästään hiljaiset muurit, kauniisti valaistut käytävät ja pimeät nurkkaukset luovat sopivaa tunnelmaa. Pääsimme lisäksi käymään sisäpihallakin (parvekkeen kautta) ja kyllä linna on sitten satumaisen hieno, näin iltavalaistuksessa ja tyhjänä turisteista!

Vierailun aluksi piti vannoa käsi pääkallolla (kyllä, meille jokaiselle jaettiin oma pieni maskottikallo!) että olemme vaiti... Ja kyllä siellä porukka aika hipihiljaa onkin. Tuli likipitäen harras tunnelma, kun vaelsimme hiljaisten oppaiden perässä huoneesta toiseen.

Esiintyjät ovat laatuluokkaa. Jaakko Ohtonen (Hamlet) singahtelee huoneesta ja kohtauksesta toiseen. Hyvin väkevä tulkinta, tykkäsin! Sofia Molin oli ilkikurinen ja hieman hysteerisenkin oloinen Gertrude, jonka kikatus oli niin tarttuvaa että omatkin suupielet nousivat virneeseen. Hän puhui meidän ryhmälle kuin olisi puhunut Guildensternille (ja sehän me olimmekin), kysellen Hamletin kuulumisia ja välillä pussaillen paikalle poikennutta Claudiusta (Markku Tuulenkari). Saamme tehtäväksemme piristää Hamletia, vieden hänet vaikka sieneen tai sudokujen pariin. Kesken kaiken Ofelia (Venla Kinnunen) pinkissä peruukissaan ryömii paikalle, mutta Hamlet tokaisee: "mene sinä siitä luostariin portto". Polonius (Jarno Sakki) kuolee muuten hyvin äänekkäästi.

Surutta Shakespearen tekstiä on palasteltu, otettu repliikkejä sieltä ja täältä, ja muokattu niistä ihan uudenlainen sovitus. Vaihdettu niitä myös jonkun toisen sanomiksi, jos dramaturgia niin vaatii. Paljon on henkilöitä, puheita ja kohtauksia jäänyt poiskin, mutta en osaa kaivata tähän mitään lisää. Tämä toimii, jos ei koita analysoida kukas nyt noin oikeasti sanoi ja missä kohtaa.

  

Mahtava oivallus oli tehdä hovinarri Yorick (Janna Haavisto) miimikkotyylillä! Tämän esittämät kohtaukset olivat ihan parhautta. Kun hän miimitulkkaa Hamletin "Olla vai ei olla, siitä on nyt kyse" -puheen! Pidin erittäin paljon myös haudankaivajan (Ishmael Falke) kohtauksesta Sturenkirkokssa. Se vedetään kontrabasson ja sorminukkien avulla. Tässä kohdassa selittynee se näytelmän ikärajakin (jonka olin jossain näkevinäni, mutta nyt ei ainakaan kotisivuilla enää ole mitään mainintaa ikärajasta?), sillä sen verran raisuiksi nämä sorminuket heittäytyvät. Ja hei, haudankaivajalla on oranssit Helsingör kommune / begravelse -haalarit yllään!!! Muutenkin puvustus on sopiva sekoitus periodiasuja ja modernia kummallisuutta (Darth Vader!).

Päähenkilöiden lisäksi näimme pieniä vilauksia myös Laerteksesta, isän haamusta, vartijoita, nunnia (heidän laulunsa kuulosti upealta!) jne. Ohjauksesta saamme kiittää Ville Kurkea, joka vastasi myös työryhmän kanssa käsikirjoituksesta. Ei ole kyllä ollut helppo homma se. Siis sen kaiken logistiikan suunnittelu, kuka ryhmä siirtyy minnekin törmäämättä juuri toisiinsa. Ja kenen esiintyjän on oltava missäkin kohtaa linnaa tiettyyn aikaan. Lavastus oli Turun linnan muurarien käsialaa :-)

Loppukohtauksessa Hamlet pääsee vetämään lyriikkaa mikkiin beatnik-hengessä, jazzmusiikin säestyksellä. Sanoja, sanoja, sanoja! Epäilkää ihan kaikkea! Kuolema tulee kaikille! Älkää esittäkö helppoja kysymyksiä, kun saatte vain helppoja vastauksia - ja se johtaa tuhoon!

Ja miekkailua, tottakai. Mitä olisi Hamlet ilman miekkailua.

Oli kyllä henkeäsalpaavan hieno ja taatusti erilainen Hamlet. Tätä voisi suositella ihan kaikille, jotka haluavat nähdä hienon ja vähän erilaisen esityksen. Tai jos olet hieman jo kyllästynyt perinteisiin Hamlet-tulkintoihin. Tai jos olet vain Shakespearen ystävä. Meidän sakki kyllä tykkäsi! Oliko tämä ihan koko totuus Hamletista? Mene ja tiedä, mutta pirun hyvä tämä oli.

Jalkaan vaan hyvät kävelykengät (valitettavasti liikuntaesteisille tämä voi olla hieman haasteellinen) ja päälle lämmintä (linnassa ei varsinkaan koleammalla ilmalla ole ihan kamalan lämmintä). Lippuja saa näytelmän kotisivuilta ja esityksiä on jäljellä vielä 12, mutta harvakseltaan.

Ainoa miinus illasta tulee hieman huonolle organisoinnille puhelinten keruun suhteen ja sisääntulosta. Linnassa oli samaan aikaan jokin konsertti, ja nämä vieraat päästettiin sisäpihalle sitä mukaan kun he tulivat paikalle. Me muut värjöttelimme ulko-oven edustalla, likipitäen syysmyrskyn kourissa. Kun sitten pääsimme portista sisään, alkoi aikaavievä kännyköiden pussittaminen. Sitten vasta pääsimme sisään. Tähän kaikkeen meni aika reippaasti aikaa, ja niinpä esityskin pääsi alkamaan hieman myöhässä. Toivon mukaan tulevissa esityksissä kännyköitä aletaan keräämään pois jo aiemmin. Myös niiden palauttaminen oli hidasta ja ruuhkautui pahasti. Sinällään oli loistava ajatus kerätä puhelimet pois.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Ville Kurki ja Franziska Rauch

Pasi was here / KOM-teatteri 21.9.2016

Moneskohan kerta tämä oli jo Pasin parissa? Neljäs vissiin, vai viides? Ei meillä lasketa. Kyllä tämä on hyvin kestänyt useammankin katselukerran, aina yhtä riemuisa olo, ja myös suruisa. Mitäköhän sitä ihminen ollenkaan tekee kun Pasia ei voi enää joulukuun jälkeen KOM-teatterissa nähdä? Siksipä kannattaakin kiirehtiä ja varata liput ja mennä katsomaan se hyvissä ajoin.

Kesä oli hyvä ottaa taukoa, mutta ihanaa oli palata Kapteeninkadulle heti syyskuussa. Ei tässä näytelmässä tietenkään mitään uutta ja ihmeellistä ollut. Tai ei ainakaan uutta. Ihmeelliseltä tämä tuntuu aina. Nyt teatteriseurana oli Eeva, jolle tämä oli ihan ensimmäinen kohtaaminen Pasin kanssa. On ihanaa viedä "uusia" ihmisiä katsomaan esitystä, josta on tullut mulle kovin tärkeä.

Mua sykähdytti ja satutti jo ennen näytelmää, kun KOM-teatterin aulassa oli kynttilöitä palamassa 13.9. menehtyneen Pekka Valkeejärven muistoksi. Illan ensimmäiset itkut jo ennen näytelmän alkua. Valkeejärvi oli hieno näyttelijä.

Tällä kertaa esityksestä jäi eniten mieleen Hemmon loistava lesbon määritelmä, Pablo - viikon luontoääni eli vanhentuneet opetusmenetelmät. Sekä Kärcher-vertailu "täällä kohtaamattomuus on normi". Ja tottakai aina ja iänkaikkisesti Go West!

Esityksiä on 3.12. asti ja lippukaupoille pääset tästä!

Kiitos taas kerran loistava Pasi-tiimi Vilma, Johannes, Robert ja Juho!

Ps. Se kyllä harmitti ettei ollut omenalörtsyä tällä kertaa. Vihanneslörtsy ei kauheasti uponnut.


Kuvan copyright Tanja Ahola

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus / Tampereen työväen teatteri 20.9.2016

Värikästä, vauhdikasta - ja ihan älyttömän kivaa! Ehkä silleen voisi tiivistää tämän TTT:n & Teatteri Siperian yhteistyön uutuushedelmän Vesta-Linnea ja Aavelapsen arvoitus. Tove Appelgrenin suosittuihin lastenkirjoihin perustuva näytelmä on superhauska ja erittäin hienosti toteutettu koko perheen näytelmä. Heikkoja lenkkejä ei ollut missään, ja lapsikatsojatkin tuntuivat tykkäävän. Aikuisten lisäksi. Tästä ei lastenteatteri enää parane!

Mutta tottakai laatu on hienoa kun ohjaajan puikoissa on Miika Muranen, yksi parhaista. Vähempää en tosin odottanutkaan. Appelgrenin kirjoja en ole lukenut, mutta ei haitannut menoa mitenkään ettei esimerkiksi hahmot olleet tuttuja entuudestaan. Kyllä ne tässä tutuiksi tulevat vajaan parin tunnin esityksen aikana.

Ja nämä värikkäät persoonat ovat ihan parhautta. Uusioperheen väsynyt äiti (mainio Minna Hokkanen), lastensa kanssa kaikenlaisiin leikkikotkotuksiin usein syttyvä isäpuoli Viktor (aina yhtä hyvä Janne Kallioniemi), tietotoimistomainen esiteini nörttiveli Paul-Axel (Tuukka Huttunen, joka ei huonoja rooleja taida koskaan tehdäkään), helkkarin ärsyttävä, mutta silti aivan mielettömän hurmaava pikkusisko Wendla (Riikka Papunen, jolle rooli on kuin luotu) sekä sympaattinen ja söpö vauva Freja (Valtteri Lehtinen).

Tottakai pääroolissa on itse Vesta-Linnea (hurmaavan raikas Maija Koivisto), joka on utelias ja avoin kolmasluokkalainen. Ehkäpä siihen on hyvät syynsä miksi juuri Vesta-Linnea saa tavata Alexandran...

Oleellisesti perheeseen kuuluu myös höperöhkö Ingeborg-mummi (Kristiina Hakovirta), joka on innostunut sukututkimuksesta, apunaan pikkuserkku Söötti (Valtteri Lehtinen). Välillä stressaantunut äiti käy luottokampaajallaan Lady Lizetellä (Tuukka Huttunen), vaikka tämä toteaakin äidin näyttävän majavalta. Myöhemmin tämä toki näyttää mäyrältä ja pandaltakin, ei sillä. Tämä on muuten perhe missä ei riidellä, vaan keskustellaan! Vaikkakin Viktorin apuraha mahdollistaisi tämän matkustamisen Kirgisiaan...

Näytelmässä pohditaan oikeasti ihan vakavia teemoja; erilaisista perheistä, adoptioista ja ihmissuhteista, mutta ne on kääritty fiksuun pakettiin. Eikä todellakaan olla liian osoittelevia tai alleviivaavia. Mitä lapsille suunnattu teatteri usein voi olla.

Tähän on ympätty ripaus pieruhuumoria ("ketsuppi pieree, sitä mieltä minä olen" -laulu), joka tuntuu aina uppoavan lapsikatsojiin. Mukana on myös hieman jänniä elementtejä, sillä vain Vesta-Linnea (ja Freja) näkevät salaperäisen Alexandran (ihana ihana ihana Marika Heiskanen). Alexandralla on selkeästi jotain asiaa tälle perheelle, mutta puhetta tämä ei tuota. Hän tanssii, elehtii ja ilmehtii sekä tottakai kunnon aavemaiseen tapaan pistää tavaroitakin liikkumaan. Taitavalla valosuunnittelulla (TJ Mäkinen) ja äänillä (Kyösti Kallio) ja videoilla (Kyösti Kallio ja Tero Koivisto) on saatu luotua myös sopivaa fiilistä lavalle. Ei kuitenkaan liian pelottavaa, eihän tämä mikään kauhunäytelmä ole (ikäsuositus alakouluikäisille).

Minä ainakin aikuiskatsojana viihdyin. Välillä piti salavitiä pyyhkiä silmäkulmia, ja välillä sai nauraa kippurassa. Paljon lempeää huumoria, paljon hauskoja yksityiskohtia, elävää kieltä (kiitos muuten myös Jyrki Kiiskiselle suomennoksesta), hauskoja tyyppejä, ja väriä! Väriä ja vauhtia. Pirjo Liiri-Majavaa saa kiittää oivaltavasta lavastuksesta (osa huonekaluista yms on piirretty seinille) ja ihanista puvuista. Varsinkin Vesta-Linnean samettitakki on ihana, ja Frejan haalari!

Tässä on huikea määrä hauskoja heittoja, kuten vaikkapa "eläköön homssuiset pandaäidit" ja "onko sinun geologinen äitisi kummitus?".

Bonusta tulee kyllä myös siitä että tämä on Teatteri Siperian kanssa tehty kimppajuttu.

Mulla tämä jutun kirjoittaminen viivästyi pahemman kerran, kun lähdin melkein heti ensi-illan jälkeen Lontooseen, ja siellä ollessa läppäri levisi. Palattuani Suomeen kone meni korjattavaksi kaverille. Ja yllättäen vika olikin virtapiuhassa! Luojan kiitos ettei kuitenkaan koneessa. Mutta ennenkuin sain taas masiinan muutaman välikäden kautta Turusta kotiin... Voin vaan kertoa että näin tietokoneriippuvaiselle henkilölle yhdeksän (9) päivää erossa läppäristäni oli yhtä helvettiä!

Kannattaa mennä itse katsomaan Vesta-Linneaa, sillä ainakin minun mielestäni se on parasta (lasten)teatteria tällä hetkellä Suomessa. Heittämällä! Kiitos koko työryhmä, aion tulla toistekin (lapsille suunnattujen esitysten bonuspuoli on arkipäiväesitykset!).


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bonnie ja Clyde / Teatteri Jurkka 17.9.2016

Mulla oli paljon ennakko-odotuksia tätä Iida Hämeen-Anttilan ja Essi Räisäsen käsikirjoittamaa ja dramatisoimaa Bonnie ja Clydeä kohtaan. Vaikken mitään kritiikkejä ollutkaan lukenut, niin olin kuullut jo yhdeksän ihmisen kommentit, mielipiteet ja hyvin mietityt kirjoituksetkin aiheesta. Sen siitä saa kun on teatteri Jurkan järjestämällä teatterikritiikkikurssilla, ja käy katsomassa pakettiin kuuluvat näytelmät (Lokki sekä Bonnie ja Clyde) eri aikaan muiden kanssa. Kaikenlaisia mielikuvia alkaen Clyden rumista sukista risteili päässäni. Ja tottakai ensimmäisenä huomioni kiinnittyi niihin sukkiin (eikä ne nyt NIIN rumat olleet).

En nyt ihan niin ekstaasissa kävellyt ulos katsomosta kuin jotkut kurssikollegani, mutta hyvällä fiiliksellä kuitenkin. Muistikuvani vuoden 1967 elokuvasta ovat enintäänkin hatarat, mutta pääpiirteet miehen ja naisen pakomatkasta pankkeja ryöstellen oli toki tuttu jo ennenkuin altistuin yhdeksän hengen näytelmäanalyyseille. Mutta nyt ei olla 30-luvun jenkeissä laman aikaan, vaan jossain ihan muualla. Ei välttämättä Suomessakaan, vaikka Nordea-pankki ja RSO:n kausikortti mainitaankin. Hylättyjä taloja, hylättyjä paikkoja. Ajalla ja paikalla ei ole väliä, vain näillä arjen ankeutta pakenevilla nuorilla.

Bonnie (Essi Hellén) toimii tarjoilijana surkeassa kuppilassa, kunnes sinne törmää Clyde (Markus Järvenpää). Elo ei ole kohdellut kumpaakaan silkkihansikkain, ja puolivahingossa nämä lyövät hynttyyt yhteen ja aloittavat maanisen ajomatkan. Pakoon todellisuutta, pakoon entisiä elämiä, pakoon järjestäytyneen yhteiskunnan normeja. Siinä sivussa ryöstellään kauppoja, pankkeja ja mitä tielle sattuu. Päästään maistamaan hieman sitä ns. parempaa elämää. Suussa kuplii samppanja, mutta sisällä kuplii vapaus ja elämän huuma. Karu todellisuus iskee kuitenkin ennen pitkää. Bonnien kaipaama valtameri onkin vain leväinen ja ruskea.

Näyttelijät tekevät Essi Räisäsen taitavassa ohjauksessa hienoa työtä, ja hengittävät nämä hahmot eloon. Bonnie on arkeensa kyllästynyt ja vapautta janoava, ja Hellén tuo tämän vapaudenkaipuun esille hienosti. Clyde ei halua takaisin vankilaan, ja pohtii moneen otteeseen miksi Bonnie läksi hänen matkaansa. Paremmasta elämästä unelmoiminen on täyttänyt molempien päät ja toisissaan he kenties näkevät mahdollisuuden pelastukseen. Reppanat, rikkinäiset ihmispolot. Heidän välillään kipunoi ja räiskyy, ja hetkittäin myös suoranainen kiima valtaa auton. Eikä pelkästään heidän välillään, vaan koko tämä ryöstelyn ja pakenemisen aiheuttama hurmio, kiihko ja vimma. Ei ole mitään menetettävää. Kun kaikki on mahdollista.

En voinut olla ajattelematta muutamassa kohdassa, että onko tämä kaikki vain unta tai unelmointia. Tapahtuuko tämä pakomatka todellisuudessa vai sepittävätkö Bonnie ja Clyde toisilleen tarinoita paremmasta elämästä? Mikä on totta ja mikä mielikuvitusta. Sen saa katsoja päättää. Totta tai tarua, tähän on helppo nykyihmisen samaistua. Niin monen elämä lienee samassa jamassa kuin Bonnien ja Clyden, ja arjen täyttää kuvitelmat lottovoitosta, muutoksesta, mistä tahansa. Jos vain vain jättää kaiken entisen taakseen!

Clyden vanha autonromu toimii tapahtumien keskipisteenä, ja sitä hyödynnetään varsin monipuolisesti. Milla Martikainen vastaa niin puvustuksesta kuin lavastuksesta video- ja valosuunnitteluineen. Ohi vilistävät palmumaisemat ja tulenliekit luovat taustaa tapahtumille ja illuusion liikkeestä. Vaatteet ovat rumahkoja; pastellia ja korneja kuvioita ja katossa kiemurtelevat neonväriset loisteputket täydentävät kasarilookia.

Näin hienon mindmapin saa Bonnie ja Clydestä! Kirjoittajakurssin antia a'la Titta

Katsojat otetaan mukaan monessa kohtaa esitystä, jo alun kuppilakohtauksesta alkaen. Sen voi kokea vaivaannuttavana, kun näyttelijä tuijottaa intensiivisesti juuri sinua, tai sitten läsnöolokokemuksena. Olet tiiviisti mukana esityksessä, Bonnien ja Clyden maailmassa. Jurkan minimaalisen kokoinen huone tukee tätä esityksen maailmaan uppoutumista.

Suorastaan hengästyttävällä vauhdilla mennään aina loppuun asti. Poistun Jurkasta pää täynnä ajatuksia vapaudesta, arjesta, elämänhallinnasta ja Total Eclipse of the Heartin soidessa päässäni vienosti.


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

CircOpera / Kansallisooppera 16.9.2016

OOOOOHH! Tämmöistä lisää!! CircOpera jokavuotiseksi perinteeksi Kansallisoopperalle! Harvoin suomalainen yleisö osoittaa seisaaltaan aplodeja esityksen jälkeen, mutta CircOperan ensi-illassa sekin nähtiin. Ja ihan syystä. Olin niin fiiliksissä että vielä nytkin, viikkoa myöhemmin, tunnun leijuvani ilmassa silkasta ilosta.

CircOpera tekee mitä nimikin sanoo: yhdistää sirkuksen ja oopperan mainiolla tavalla. Katsojan ei tarvitse olla kouliintunut oopperankuulija, sillä luvassa on kaikenlaisia helppoja helmiä ja hittejä. Sitä voi vaan asettua mukavasti penkkiin, ja nauttia rennosti koko reilun parituntisen. On muuten varmaan ensimmäinen kerta kun kunnianarvoisaan oopperasaliin myydään popkornia. Mutta nyt ollaankin vapaalla, viihtymässä - sitä paitsi sirkusperinteeseen kuuluu pahvitötsästä syötävät popkornit (ja hattara, mutta sitä en sentään nähnyt myynnissä).

Mukana on kauhea määrä lahjakkaita ja upeita esiintyjiä. Ja on tarinassa pieni juonenkin tapainen, mutta siitä ei sen enempää. Muhun tekivät suurimman vaikutuksen Ville Rusasen kaunis baritoniääni (miten kukaan voi laulaa niin hyvin laskeutuessaan seinää alas näyttämölle), ja pidin myös humoristisesta bassosta (Koit Soasepp) joka oli sonnustautunut perinteisen sirkuksen voimamiehen asuun. Myös Mika Pohjonen sirkustirehtöörinä oli mallikas. Kaunista oli myös sopraano Hanna Rantalan laulu, yläilmoissa erityisesti.

Koska pidän sirkuksesta noin taidemuotona muutenkin paljon niin kaikki akrobatianumerot olivat niitä mun suosikkejani. Niitä nähtiin, huumaavaa! Perusjongleeraus ja nuorallatanssi eivät niinkään sytytä. Ja tottakai loistavaa oli myös tanssi! Mukana oli kuusi balettitanssijaa Ballet Finland -ryhmästä, ja hienoa oli katsella heidän menoaan. Erityisesti Tuomas Hyvönen jäi mieleeni (punaisella tukalla ei liene osuutta asiaan, eihän?).

Pidin kauheasti myös hirvestä ja jääkarhusta (ja muistakin eläinhahmoista). Ja se villiintynyt flyygeli kesyttäjineen!! Ihan parasta. Tulijonglööri oli kyllä hieno. Sitäpaitsi tässä oli niin lämpöiset tuliefektit ylipäätään, että kasirivilläkin asti kuumotti. Se tulishow ja kuoron vetämä Carmina Burana -pätkä O Fortuna johdattivat hienosti Gengis van Goolin henkeäsalpaavaan kuolemanpyöränumeroon. Jota saimme seurata Holstin Marsin tahdissa. Tarpeeksi sotaisaa musiikkia siihen. Kuolemanpyörä muuten aiheutti yleisössä paljon ääniefektejä (ooh ja aah -tyyppisiä) ja väliajalla vessajonossa (miten oopperatalon vessajonoissa onkin aina niin mielenkiintoisia keskusteluja?) eräs rouva totesi: "ikinä en ole kirkunut ennen ääneen oopperassa"!

Ja erityisesti pidin siitä miten hienosti muusikot oli intregroitu mukaan. Ilmaan nostettava tuubisti! Pilvenlongalla harppua näppäilevä enkeli! Harlekiiniduo lavalla soittamassa viulua! Kimalaisen lennossa oli avustajatkin kimalaisasuissa, miten symppistä.

Tämä oli juuri sopivan mittainenkin koko perheen viihteeksi. Oopperakuoro oli ihanan värikkäissä asuissa. Värivalot kiersivät myös parven edustoja ja koko talo oli jotenkin juhlafiiliksissä, etuoven sirkuskylttiä myöten (josta en nyt saa kuvaa tähän, kun kuvamuisti on kotona).

Kolminkertaiset aplodit ja hurraahuudot niin ohjaaja Jere Erkkilälle kuin Oopperan taiteelliselle johtajalla Lilli Paasikivellekin. Sekä kaikille muillekin mukana olleille osaajille. Tämmöinen ei synny itsekseen eikä helpolla (saatikka halvalla). Kiitos kun teitte tämmöisen viihdepaketin meille ihailtavaksi. Iloista, vauhdikasta, hauskaa ja kaunista. Ääreisviihdyttävä ilta.

Tämä olisi (ellei olisi myynyt hetimmiten kaikkia esityksiään loppuun) erinomainen tutustumismahdollisuus ihmisille niin oopperaan kuin balettiinkin. Sirkuksesta monilla kuitenkin lienee jonkunlaista kokemusta. Mutta älkää huoliko mikäli jäitte ilman pilettiä! Sillä tämä on mahdollisuus kokea netistä striimattuna, joko suorana tai tallenteena. Suorana perjantaina 30.9 klo 18.45, vaikkapa oopperan Stage24 -sivuilla.


Kuvien copyright Heikki Tuuli ja Minna Hatinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri 15.9.2016

Nyt olen nähnyt sellaisen esityksen mistä en tiedä osaanko sanoa yhtään mitään. Ainakaan mitään järkevää (ei sillä että mun kirjoitukset muutenkaan olisivat järkeviä). Antti Hietala on vastuussa monesta loistavasta Q-teatterin näytelmästä, niin ohjaajana kuin kirjoittajanakin. Tällä kertaa tuloksena on hyvin hämmentävä esitys. Kevyttä mielihyvää ei ole kevyttä, mutta mielihyvää, no joo, kyllä.

Esitys on kyllä mielenkiintoinen. Päähenkilö (Tommi Korpela) on jotenkin tuuliajolla, ja ei tainnut hän sen paremmin kuin katsojakaan tietää missä mennään. "Todellisuus on suurin manipulaatio". Mies käy hypnoosihoidossa, ja sieltä aukeaa jotenkin polku näihin toisiin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Sieltä löytyy myös uusi rakkaus. Vai löytyykö? Mikä lie totta ja mikä ei. Kuinka paljon näistä kuvitelmista on vain miehen päässä. Poteeko hän vain jotain eksistentialistista kriisiä?

Matrix, anyone? Tai onhan tästä vaihtoehtoistodellisuuksien mahdollisuuksista tehty lukuisia elokuvia, kirjoja ja varmaan näytelmiäkin. Elämmekö oikeasti tässä todellisuudessa vai jossain muussa? Samoja kohtauksia käydään läpi monesta eri vinkkelistä. Onko katsojakin lumottu tai vaivutettu hypnoosiin? Olemmeko kaikki hypnoosiviruksen saastuttamia!? Onko yhteiskunnan kohtalona jäädä junnaamaan samaan kohtaukseen aina uudelleen ja uudelleen!?

Pia Andersson on hoivaava hypnoositerapeutti. Hillittömän roolin tekee Jani Volanen mystisenä Tuomona, ja tanskalaisena silmänkääntäjä-hypnoosiguruna! Vai onko tämä sama henkilö sitten kuitenkin. Se peruukki!! Kanavoiko Volanen tällä lookilla sisästä Tom Hardyään? Piinaava katse ja venyttelevä puhetyyli iskevät johonkin hermoon. Tommi Korpela on aina hyvä ja niin nytkin. Jussi Nikkilä ja Minna Haapkylä tekevät kumpikin vahvan roolin pariskuntana. Varsinkin Nikkilä hermostuessaan on suorastaan hyytävän pelottava.

Valosuunnittelu oli tosi tosi tärkeässä roolissa, kiitos siitä Jani-Matti Salo. Punainen ja sininen valo vuorottelevat, kertoen ehkä jotain siitä missä ollaan. Tässä vaiko jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Kohtauksesta toiseen siirrytään tosi vaikuttavasti, valojen avulla. Oikeastaan se valo- ja äänimaailma (jälkimmäinen Johanna Stormin käsialaa) on isompi osa esitystä kuin normaalisti.

Välillä tarina saa aivan käsittämättömän absurdeja muotoja, esimerkiksi kun Tuomo selittää erinäisiä tarinoita (ihmissyöjäisoisästä koomaan) miksi hän ilmaantuu juhliin. Ja pidin myös Sherlock Holmes -viittauksista. Henkilöhahmojen välinen dynamiikka ja suhteet ovat se ydin minkä ympärillä tarina pyörii. Ja pyörii. Ja pyörii. Ad infinitum.

Kyllä tämä kannattaa käydä katsomassa. Outoa kyllä, mutta samalla jotenkin kummallisen kiehtovaa.


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sumu / Kansallisteatteri 14.9.2016

Kyllä, tässä on ehdottomasti yksi syksyn kiinnostavimpia näytelmiä! Juha Jokelan uusi näytelmä Sumu on älykäs, ajankohtainen, purevan analyyttinen, hauska ja erittäin katsottava. Vaikka se on aika pienimuotoinen, ja sen puolesta sopisi ehkä pienemmälle näyttämölle paremmin, niin Kansallisteatterin suuri näyttämö on näin tärkeälle näytelmälle juuri oikea koti. Sitäpaitsi pyörönäyttämön käyttö ei ole muualla mahdollistakaan.

Sumun lähtökohta on ääreishyvä teksti. Monitahoiset henkilöhahmot heräävät eloon ja dialogi on todella elävää ja soljuvaa. Tykkäsin kauheasti siitä miten tämän Somnimag-firman asiat ja Suomen (ja Venäjän) lähihistoria on nivottu niin hyvin yhteen. Tämä on niin uskottavaa, että voisi hyvinkin olla totta. En voi olla miettimättä missä katoissa Jokela on kärpäsenä kuunnellut keskusteluja. Politiikkaa ja tiedettä, ihmisen identiteettiä. Ja ihanan hersyvää huumoria, joka kumpuaa vallan arkisista asioista ja erilaisten ihmistyyppien kohtaamisista. Vaikka tässä onkin aika isot kuviot kyseessä, niin huumoria niistäkin löytyy, roppakaupalla. Tarina pitää erinomaisesti otteessaan, ihan loppuun asti (vaikka se olikin hieman arvattava).

Toinen tärkeä asia varmistamaan täydellinen näytelmäelämys on viiltäväntarkka ohjaus. Juha Jokela vie tätä taitavaa näyttelijäsakkia eteenpäin upeasti. Ja kaikki muukin pelaa hyvin yhteen. Pyörönäyttämölle Teppo Järvisen upeasti lavastama toimistomiljöö laboratorioneen ja takaseinän valtavine neliö/sälekaihdinseinineen on arkisen näyttävä. Max Wikströmin taitava valaistus ja Tommi Koskisen äänimaisemat täydentävät kokonaiskuvaa. Unohtamatta Timo Teräväisen videosuunnittelua, joita käytetään myös aika paljon. Mikään ei kuitenkaan dominoi, vaan elementit pelaavat hyvin hillitysti ja yhteen. Tätä kaikkea taustaa vasten on ensemblen helppo vetää hyvin uskottavia roolejaan.

Sillä kolmantena syyntulevat Kansiksen häikäisevän hienot näyttelijät. Aina niin kovin hyvä Timo Tuominen firman puun ja kuoren välissä kärsivänä toimitusjohtaja Ollina. Toisaalta Olli haluaa olla lojaali vanhalle kaverilleen Taistolle, mutta toisaalta... Olli on vähän sellainen nolojen tilanteiden mies. Jani Karvinen on tutkijakollega Taisto, toinen firman perustajajäsenistä, ja somessa Venäjän vastaisia mielipiteitään ahkerasti jakava. Tyrkky-tuuliviiri-pyrkyri-myyntitykki Jonena erinomaisen hyvä Kari Ketonen. Tämä rooli sai minut ihan hykertelemään; niin ärsyttävä tyyppi oli kyseessä. Semmoinen joka tietää kaikesta kaiken, vaikkei olisi aavistustakaan.

Firmaan palkattu venäjänkielentaitoinen sihteeri (Elena Spirina) herättää niin epäilyitä kuin luottamustakin Somnimagin miehissä. Ja on toisena osapuolena ehkä hauskimmassa kehityskeskustelussa koskaan. Tai noloimmassa. Tai ehkä molemmissa. Katariina Kaitue on tiukan viileä ministeri ja Jukka-Pekka Palo sähkösanomatyylinen tyly valtion virkamies. Karin Pacius ottaa ministerinsalkun loppuvaiheilla. Kaikki kolme vallan sopivia rooleihinsa. Videolla näyttäytyy vielä Ria Katajan toimittaja.

Tekstissä on paljon Venäjä-kriitiikkiä, ja ihan aiheesta. Itse olisin Taiston linjalla, mutta tämä näytelmä saa näkemään kolikon molemmat puolet. Ja pohtimaan etiikkaa, moraalia ja niiden ongelmia esimerkiksi juuri idänkaupan yhteydessä. Onko lahjonta ok? Kuinka paljon ja kenelle sitä voi ja kannattaa (tai suorastaan pitää) harjoittaa? "Jos me lahjottais tän yhden kerran?" - onko semmoinen Venäjällä edes mahdollista.

Lyhyesti juoni: kaksi tutkijaa on perustanut firman hienon aivokuvannuslaitteensa ympärille. Ministeriön ehdotuksesta masiinaa aletaan kauppaamaan Venäjälle. Jonka Krimikuviot aiheuttavat konfliktia firman sisällä. Yksilön ja yritykset edut, arvot ja moraali ovat koetuksella ja miten tämä kaikki istuu Suomen ja Venäjän (kauppa)suhteisiin yleisellä tasolla.

Illan aluksi bloggariklubilaiset pääsivät maistelemaan Lavaklubin uusittua menua (ja siinä olikin maistelemista, huh!) ja vaihtamaan pari sanaa Juha Jokelankin kanssa. Jokelalla oli ihan hyvä fiilis juuri ennen ensi-iltaa vaikka oli nukkunut edellisen yönsä hieman huonommin kuin yleensä. Meillä oli tarkoitus opetella hieman vloggaamisen saloja porukalla, ja niimpä sitten väliajalla ja esityksen lopussakin kuvasimme toisiamme ja vastailimme Kirsin kysymyksiin. Nämä menivät sitten suorana Kansallisteatterin Facebook-sivuille (jossa ovat edelleen nähtävillä). Minun väliaika-analyysiä voi käydä katsomassa

Suosittelen muuten Lavaklubia ennen teatteria. Sieltä on ääreislyhytmatka katsomaan esitystä, ja siellä on mukavia istumapaikkoja. Sekä tosi hyvä sapuska!

Korkkaisin kyllä fiktiivibisset tälle näytelmälle jos joisin olutta. Nyt tyydyn sen sijaan vaan kehumaan kovasti ja suosittelemaan kaikille tämän näytelmän näkemistä. Tämmöistä laatukamaa ei näe ihan joka päivä! Bravo Jokela & Kansallisteatteri!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Stefan Bremer

Lokki / Teatteri Jurkka 13.9.2016

Se tarttee kättelyssä sanoa, että ellei Tšehovin Lokki olisi minulle hyvin tuttu näytelmä, olisin saattanut olla hieman pihalla tässä Teatteri Jurkan Lokin pyörityksessä! Lavalla vain kaksi näyttelijää, ja iso järvimaisema veneineen. Ei muuta.

Tässä on myös esityksen voima. Kun kaksi näyttelijää vetää suvereenisti kaikki osat, niin ei sitä enää muuta tarvitakaan. Taitava ohjaus (Henri Tuulasjärven käsialaa) ja kaksi loistavaa näyttelijää riittää. Ella Mettänen esittää uskottavasti niin Ninan kuin Irinankin roolit, sekä vielä kaupan päälle tohtori Dornin ja Kostjan enon Sorinin. Eero Ojala sitten hoitaa loput: Kostja, kirjailija Trigorin ja tilanhoitaja Samrajev. Vaihdot henkilöhahmojen välillä hoituu sananmukaisesti lennosta Ja tämä tuo sen haasteen katsojalle).

Ja himpura miten nämä kaksi osaavat! Miten pienillä eleillä, ilmeillä, puhetyylillä, kropan asennolla ja liikkeillä se henkilö sieltä luodaan. Kun ei ole muita vaatteita kuin ne päällä olevat mustat ja yksinkertaiset. Kun ei ole peruukkeja, maskeja, tai mitään ylimääräistä. Tilanhoitaja kimittää, Tohtori puhuu ärrää sorauttaen ja liikkuu kurkimaisesti, Trigorin viettelee katsomoa viipyilevillä katseillaan ja nostelee vihjailevasti kulmakarvojaan. Miten Nina on samaan aikaan viaton ja tyrkky, ja Irina diivamaisen korskea. Ja Sorin kulkee nenä pystyssä! Upeaa työtä kummaltakin.

Loppukohtaus pillimehuineen on herkullinen. Muutenkin tämä oli sellainen versio mikä sai hykertelemään, nauramaan, likipitäen hihkumaan innosta. Katsomossa suurin osa oli lukiolaisia, ja tunnelma oli rennon riehakas. Jututin väliajalla muutamia opiskelijoita (kun kiinnosti miten tuttu näytelmä Lokki on heille) ja kyllä sielläkin tunnuttiin tykkäävän.

Toki tekstiä on lyhennetty, aika radikaalistikin, ja henkilöhahmoja jätetty kokonaan pois (esim. Sorinin perhe ja koko Maša - Semjon kuvio poistettu) mutta useimmat ydinkohdat ja -kohtaukset ovat mukana. Kaikki saadaan kerrottua 80 minuutin aikana. Martti Anhavan kaunis suomennos hivelee korvia. Lokki on Vanja-enon ohella lempi-Tšehovini, ja tämä oli ihastuttavan raikas tulkinta.

Esitys on tarkoituksella tehty kevyeksi (mm. lavastuksellisesti) ja on siten helpompi kuljettaa keikoille ympäri Suomea. Kyllä taulu, flyygelinmuotoinen pilvi, yksi kipsipää ja raippa kulkee kassissa. Ja lottokone! Ensi-ilta oli jo marraskuussa viime vuonna TeaKissa, mutta silloin en sitä ehtinyt katsomaan. Lämmin kiitos Jurkalle että tämä pääsi uusintakierrokselle teille.

Jos Jurkan teatterikriitiikkikurssilaisten huomio Jurkan Bonnie ja Clydessä kiinnittyi rumiin sukkiin (itse menen katsomaan B&C vasta lauantaina), niin nyt ei ollut sukkia muuten lainkaan :-)

Kaksi päivää esityksen jälkeen näin Ella Mettäsen (joka on kiinnitetty Tampereen Teatteriin tästä syksystä alkaen!) pressitilaisuudessa Tampereella ja pääsin henkilökohtaisesti kiittämään. Hän kiitti myös ja kehui esityksemme katsojia ja tunnelmaa.

Kyllä, tämä Lokki lähtee lentoon ja liitää vaivatta. Ihana!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Antero Halttu / Kajaanin Runoviikko, alimmainen Henri Tuulasjärvi
Jurkan julisteen kuva on oma

Romeo ja Julia / Kansallisbaletti 10.9.2016

Huh. Monenlaisia ajatuksia pyörii nyt päässä, kun baletin loppumisesta on kulunut vajaa tunti. Mietin esitystä katsoessani klassikkoja. Saako klassikkoja uusia, vai pitääkö niiden tulkinnat olla aina ns. perinteisiä? Jos uusii, niin miten radikaalisti? Mitä jos alkuperäistä teosta ei enää tunnista?

Onneksi ihan tästä ei ollut kyse Natália Horečnán koreografioimassa Romeo ja Juliassa. Kyllähän sen alkuperäisen Shakespearen tarinan hyvin tunnisti. Toki musiikkia oli muuteltu siirtelemällä osia ees ja taas, ja muutenkin koko tuotanto oli sanalla sanoen erikoinen. Mutta henkilöitä ei sentään ollut lisätty, vaikka väliajan vessajonossa eräs vanhempi rouvashenkilö näin arvelikin. Hän sanoi että tämä on niin sekava ettei pysy juonessa mukana, ja kun siellä on uusia henkilöitäkin, kuten tommoinen Paris. En voinut olla puuttumatta hänen ääneenpohdintaansa, ja annoin käsiohjelman luettavaksi; siinä kun oli hyvä koreografin laatima juonitiivistelmä. Ei tainnut silti uskoa vakuuttelujani, että Paris oli oikeasti ihan Shakespearen luomus... Rouva kyllä vakuutti tuntevansa tarinan hyvin (!!).

Niin, olo on hyvin hämmentynyt.

Sergei Prokofjevin R&J musiikki on vahvaa, väkevää ja jykevää, ja oopperan orkesteri veti Pietro Rizzion johdolla maanisesti. Ei mua haitannut juurikaan se osien siirtely; ei ainakaan kangistuta kaavoihin. Enkä tunne tätä kuitenkaan niin hyvin että olisin osannut sanoa mikä oli pielessä, mutta kuulostaa vaan vähän erilaiselta. Tämä versio ei päätykään Julian kuolemaan, vaan sen jälkeen alkaa kauhea kalabaliikki, jonka vain Veronan prinssin ärjähdys lopettaa.

Jos joku odotti perinteistä balettia niin sai pettyä. Tämä oli sellaista nykytanssimaista. Outoja kuvioita, nykiviä liikkeitä, kulmikkaita juttuja. Mutta myös kujeilevuutta. Samanlaista väkevyyttä, tai alkukantaisuutta kuin musiikissakin. Ja esimerkiksi Mercution sooloilut olivat tosi hauskoja - tosin syynsä lienee myös Antti Keinäsessä, joka virnuili koko kropallaan ja pisti elämäniloa tanssiinsakin.

Pääparina tanssivat Linda Haakana ja Ilja Bolotov. Ihastuttava pari, ja varsinkin Romeolla oli muutamia todella näyttäviä sooloja. Ja miten hienosti Julia toi kehonkielellään esille ettei Paris nyt ole hänen elämänsä rakkaus. Minusta oli yksi kauneimpia hetkiä heidän yhteinen tanssinsa siellä juhlissa, kun muut ovat jähmettyneet paikoilleen. Myös Julian kuolemakohtaus, kun musiikki lakkaa kokonaan hetkeksi, tekee vaikutuksen.

Romeon ja Julian henkinä tanssivat Tiina Myllymäki & Sergei Popov sekä Anna Konkari & Michal Krčmář. Tämän nelikon tanssia, yhdessä ja erikseen, oli upea katsoa (kun ensin tottui heidän beigenvärisiin alusasuihinsa). He lipuivat kuin varjot, hieman aavemaisesti, halaavat toisiaan, muistumina pääparin traagisesta kohtalosta? Upeaa!

Kahden toisiaan vihaavan suvun keskinäiset kahnaukset purkautuvat parhaiten kun pääparin äidit ovat toistensa tukassa jatkuvasti. Sen sijan nuorison "tappelu" ei ole kauhean vakuuttavan aggressiivista.

Isä Lorenzo (Thibault Monnier) oli aika isossa roolissa ja tykkäsin hänen tanssistaan kovasti. Lorenzon apurit Abraham ja Balthazar (Jouka Valkama ja Christopher Warhuus) jäivät mieleeni. Tämä kaksikko tanssi hetkittäin sellaisia tunnelmaa keventäviä, iloisiakin osuuksia. Myös kolme kuoleman mustaa lintua (Xiaoyu He, Cauê Frias ja Florian Modan) ilmaantuvat lepattamaan synkkinä hetkinä (onkohan tämä joku muistuma myös Shakespearen Macbethin noidista?). Kuin surun airuina. Lisäksi vielä Veronan prinssi (Gabriel Davidsson) oli mahtava loppukohtauksen tanssissaan! Silmäni poimivat kyläläisten joukosta myös Atte Kilpisen, joka on mun suuri suosikki, vaikka olisi miten pienessä roolissa.

En ollut kauhean innostunut Christiane Devosin puvuista. Sellaisia kummallisia itämaishenkisiä kaapuja. Julialla oli valkoinen, läpikuultava mekko, Romeolla harmaat väljät caprit essumaisella yläosalla, ja avonainen valkea paita. Isä Lorenzo oli ihanassa keltaisessa pyjamassa, missä oli perhosen kuvia. Asua täydensi vielä pinkki pipa ja pinkit tossut (sekä välillä liehuva valkea viitta, risti selässä). Sitten taas Romeon ja Julian hengillä oli beiget alusasut. Oli näissä joku juju, esimerkiksi Julian kuoltua kaikkien asut vaihtuivat tummiksi. Parisilla (Pariksella?) oli liila kaapu. Itämaista vivahdetta asuissa lisäsi monen kuosissa olleet kirjoitusmerkkikuviot. Jotenkin rumankauniita asuja siis.

Devos vastasi myös lavastuksesta. Se oli kyllä hyvin pelkistettyä. Lähinnä vain hautakappelin valtava katosta riippuva risti ja pienemmät pystypalkit. Visuaalisia tehokeinoja oli myös jättimäiset kirjekuoret (kutsut tanssiaisiin, Isä Lorenzon kirje Romeolle), joissa luki sisältö ison koiran kokoisin kirjaimin). Ääh, ehkä liian alleviivaavaa. Ja sitten ne valtavan kotkanpäät ja neuvostohenkiset kerrostalot. Harmaata ja tylyä. Tuli jotenkin sellainen itäblokkimainen tunnelma niistä. Mustat liehuvat kankaat lopussa ovat kyllä kauniit. Lopun heppavideo on liian hämmentävä.

En myöskään ihan kauheasti innostunut tanssijoiden puhumisesta, tai Julian tapauksessa myös voihkimisesta ja valituksesta. Kun Mercutio huutaa "It's only a scratch" mulle tulee mieleen vain Monty Python and the Holy Grail -leffan "it's just a flesh wound" -kohtaus. Itse asiassa Monty Python-viittauksia (mun päässäni ainakin) oli jo aiemminkin, kun useampi kuin yksi tanssija käveli/liikkui tismalleen samalla tavalla kuin John Cleese Ministry of Silly Walks-sketsissä! Eniten tätä kävelytyyliä taisi viljellä postinkantaja (Evaldas Bielinis). Ja kyllä katsoja näkee että Julia koittaa herättää Romeota henkiin, eli ne wake up-kommentit on ihan turhia. Välillä tässä mölistiin ja möykättiin ihan olan takaa. Tai ehkä tämä koitti olla kovasti poikkitaiteellinen, eli lähestyä jotain performanssia. Koska ei baletissa mun mielestä tarvitse puhua!

Esityksen loppu tarjosi kiinnostavan silmäyksen balettitanssijoiden kehoihin. Jotenkin sitä saattaisi ajatella, että kaikki ovat kuin samasta puusta veistettyjä, mutta pituuserojen lisäksi kyllä balettitanssijoiden kropatkin ovat keskenään hyvin erilaisia. Toiset miehet ovat jytkympiä ja isompireitisempiä, toiset taas pitkiä ja pajuvitsamaisia. Eivätkä kaikki naisetkaan ole pikkiriikkisiä keijukaismaisia olentoja. Yleisö taisi olla niin hömmentynyt tästä mlopusta että ymmärsi alkaa taputtamaan vasta kun Romeo ja Julia astuivat lavan edustalle.

Mun paikka oli talon paras, eli kasirivin keskellä. Kyllä sillä istuinpaikalla on väliä. Tykkään kyllä istua parvellakin, koska sieltä näkee kokonaisuuden, sekä orkesterin. Mutta noin läheltä näkee tanssijoiden kasvot ja ilmeet. Kasirivi on kuitenkin sen verran kaukana että kokonaisuuskin hahmottuu.

Ja näin taas vilauksen Kenneth Grevestäkin kun tämä istui vakipaikalleen - näin ollen balettikokemukseni oli taas täydellinen!

Kiinnostava ilta kaiken kaikkiaan. Ei ehkä varauksetta mikään suosikkiesitys, mutta todella kiinnostava versio! Vielä on 4 esitystä jäljellä, eli kannattaa mennä katsomaan - ennakkoluulottomasti. Ja jos et pääse paikalle niin tämän voi katsoa myös verkossa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Sakari Viika.

Toc Toc / Turun kaupunginteatteri 9.9.2016

Laurent Baffien suosittu Toc Toc on "komedia neurooseista". Mutta on se paljon muutakin. Pinnan alta ei tarvitse edes paljoa raaputtaa, kun sieltä jo nousee ainakin ystävyys, ryhmähenki, toisten hyväksyminen nahkoineen ja karvoineen. Sikäli tässä on siis ihan oikea sanomakin, sen toisille nauramisen lisäksi. Ohjaaja Tuomas Parkkinen on työstänyt Turun kaupunginteatterille mainion ja lämminhenkisen komedian.

On nimittäin hauskaa nauraa toisten pakkoneurooseille näyttämöllä, mutta nauraisimmeko niille tosielämässä? Koska jonkunasteinen ongelmahan se on ihmiselle, joka potee sairaalloista bakteerikammoa tai palaa tarkistamaan yli kolmekymmentä kertaa jäikö hana auki tai kaasuhella päälle. Kun neuroosi ei ole enää harmiton ja ehkä huvittavakin pieni piirre ihmisessä, vaan ihan arkea vaivaava ja sitä määrittelevä ongelma.

Näihin ongelmiin pääsemme kurkistamaan monesta eri vinkkelistä. Kuusi potilasta kerääntyy neuroosispesialistin vastaanotolle samaan aikaan. Kaikki ovat vaikeita tapauksia, oman lääkärinsä sinne passittamia, viimeisenä toivona. Fred (aina mainio Esko Roine) on leppoisa eläkeläinen, mutta suusta pääsee Touretten oireyhtymän vuoksi rivouksia miten sattuu. Rääväsuinen taksikuski Vincent (hysteerisen hauska Kimmo Rasila) potee sairaalloista numero/laskemisvimmaa, joka ajaa tämän vaimon avioeron partaalle. Blanche (aivan huikea Riitta Salminen) on hysteerinen pöpöjä pelkäävä fiini leidi. Lili (symppis Pauliina Suominen) kärsii sekä palilaliasta että ekolaliasta (joo, googlettakaa), ja Maria (räväkän ihana Tuija Ernamo) on tarkistusvimmainen. Ja sitten on vielä Bob (aivan huikean hieno Stefan Karlsson) joka nimeään myöten on mieltynyt symmetriaan (eikä astu viivoille). Kelpo tohtorin lento on myöhässä ja niinpä porukka päättääkin alkaa ryhmäterapiaistuntoon keskenään.

Terapoidessaan toisiaan tulevat nämä tyypit paljastaneeksi samalla itsestään kaikenlaista, ja toisistaankin. Sekä ehkä katsojistakin. Ei mitään kauheaa naurunremakkaa ollut kuultavissa kanssakatsojista, mutta semmoista hörähtelyä ja kiherrystä. Onhan siinä hauskuutta kun Fred möläyttelee näitä klassikoitaan, kuten "siannahkainen kissanvittu". Ja yksi esityksen ehdoton kohokohta on Marian tanssi- & lauluesitys Viva Las Vegas!! Tai taksikuski-Vincentin heitot: "Ajattele mikä joukkomurha on jokainen käteenveto".

Mutta sitten taas. Onko tämä aihe mille saa nauraa? Kun eihän enää saa vitsailla minkään ihmisryhmän kanssa tai heti tuomitaan rasistiksi tai ties vaikka miksi. Saako vammaisille tai sairaille nauraa siis? Vai nauretaanko me tässä myös hieman itsellemme, sillä oikeesti hei, jokaisella meillä nyt on omat pienet neuroosimme. Ei ehkä ihan sairaalloisessa mittakaavassa, mutta edes vähän. Mutta ei ne kaikki näy tai kuulu päällepäin, niinkuin osalla tämän näytelmän tyypeillä.

Oli tämä virkistävän kiva esitys kaikkineen. Jani Uljas on taas laatinut hienon lavastuksen; odotushuone on ranskalaishenkisen elegantti. Sitäpaitsi plussaa esityksen pituudesta; väliaikoineen vain piirun yli kaksi tuntia, eli oli ihmisten aikoihin jo nukkumassakin kotona Pirkanmaalla. Ja hei, Marian nahka-asu on uuh, upea (kiitos siitä, ja muista vaatesuunnittelusta Tuomas Lampiselle).

Minä olisin saattanut laittaa jonnekin (käsiohjelmaan ja teatterin ulko-oveen, että poislähtiessä näkee) pienen varoituksen, niinkuin Agatha Christien Hiirenloukussa, että älkää kertoko loppuratkaisua pliis muille katsojille. Seuralaiseni kyllä arvasi sen jo ensimmäisen näytöksen jälkeen.

Jos jotain osataan Turun kaupunginteatterissa tehdä upeasti (näytelmien lisäksi tietenkin), niin ne ovat käsiohjelmat! Hienoa jälkeä taas, kiitos Sam Sihvonen ja Siiri Liitiä!

Vielä on pakko kehua ensi-illan vaatteitani, niistäkin kiitos Turun kaupunginteatterille. Aivan mahtava Tom of Finland -musikaalin t-paita ilahduttaa minua nyt ja tulevaisuudessa! Ja musikaali ilahduttaa meitä kaikkia tammikuun lopusta alkaen.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen

Vertigo / Lahden kaupunginteatteri 3.9.2016

Viipyilevä, tunnelmallinen, kaunis, ripauksella jännitystä ja mystiikkaa. Siinä ehkä pähkinänkuoressa Lahden kaupunginteatterin uusi näytelmä Vertigo. Se oli verkkainen, paikoitellen tuudituttavakin. Mutta sitten taas tapahtuu joku sellainen juonenkäänne, että kokoajan on pysyttävä hereillä. Välillä tunnelma on painostava, välillä jopa rennon optimistinen. Ensimmäinen näytös vaatii enemmän keskittymistä mutta asioihin tulee hieman ratkaisua ja selvyyttä sitten väliajan jälkeen.

Katsojiilta toivotaan loppuratkaisun salassapitoa. Minkäköhän verran juontakaan uskaltaa paljastaa... Jo alusta katsojille tehdään selväksi, että heppu nimeltä Flaviéres (Teemu Palosaari) on syytettynä, koskapa etsivä (Tapani Kalliomäki) häntä kuulustelee. Mutta syytettynä mistä? Tarina alkaa kuoriutua auki kun sipuli; kerros kerrokselta meille paljastuu lisää ja lisää. Miten miehen vanha tuttu Gévigne (Hiski Grönstrand) pyytää Flaviérestä varjostamaan vaimoaan Madeleinea (Maiju Saarinen), koska tämä on käyttäytynyt todella oudosti. Mies tekee työtä käskettyä, ja matkan varrella rakastuu naiseen (tottakai).

Etsivä seuraa suurimman osan näytelmää sivusta, kun näemme tapahtumat takautuvasti. Flaviéresin tarina alkaa toukokuisesta Pariisista, vuonna 1940. Ja päättyy... no, ei siitä sen enempää. Miten tähän kaikkeen liittyy kuollut isoäiti? Ja Flaviéresin korkeanpaikankammo? Ovatko maagiset ja yliluonnolliset tapahtumat tosia?

  

Pekka Korpiniityn lavastus on todella kekseliäs ja sopivan niukka. Erikorkuisia pylväitä, valkoinen sermi mikä lipuu näyttämön poikki (ja siihen heijastetaan mustavalkoista videokuvaa mm. Pariisista), verhojen takaa paljastuva ooppera-aitio, ruskeat ja maanläheiset sävyt. Tämä loi sopivaa film noir-henkistä fiilistä yhdessä aivan säkeöivän kauniiden valojen (kiitos niistä kuuluu Jouni Nykoppille) kanssa. Maanläheisiä sävyjä oli myös Maija Korsun suunnittelemissa kauniissa vaatteissa.

Voi olla että monelle tämä on tuttu Hitchcockin filmiversiona, mutta tämä teatterisovitus on ihan oma lukunsa. Omat muistikuvat leffasta ovat vähintäänkin hatarat (mutta nyt on outo mielihalu katsoa se uudelleen). Välillä tuntuu että olen tipahtanut kärryiltä kokonaan, mutta sitten kyllä onnistun taas saamaan juonesta kiinni.

Kaikki näyttelijät ovat erinomaisia (yllämainittujen lisäksi myös Lumikki Väinämö useassa pikkuroolissa sekä aina loistava Jari-Pekka Rautiainen mm. etsivänä, lääkärinä ja napakkana tarjoilijana sekä Kai Kokko taksikuskina), mutta kyllä mä hattua nostan Teemu Palosaarelle. Mies on melkein koko näytelmän ajan (yli 2,5 h) lavalla ja repliikkejä on paljon. Erinomaisen sujuvasti näytelty!

Pidin kovasti Tommi Kainulaisen vähäeleisestä ohjauksesta. Tässä ei ollut mitään liikaa tai liian vähän, ja Lahden kaupunginteatterin pienempi Eero-näyttämö oli juurikin sopivan intiimi paikka. Vertigo oli sellainen pieni suuri näytelmä, joka kannattaa ehdottomasti katsoa!


Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
kuvien copyright Aki Loponen

Ulkomaalainen / Tampereen teatteri 2.9.2016

Antakaa Ville Majamaalle kaikki komediapalkinnot nyt heti ja sassiin!!

Meinaan sen verran upeaa työtä, taas kerran. herra pistää menemään. Tällä kertaa Tampereen Teatterin tämän syksyn toisessa hittikomediassa nimeltään Ulkomaalainen. Toinen on se Näytelmä joka menee pieleen, joka on vasta tulossa ensi-iltaan 14.10.

On muuten tosi kivaa nähdä vaihteeksi näytelmä mistä ei ole mitään aavistustakaan. Siis en tiedä tarinaa, juonta, mitään. Kaikki tipahtaa taivaasta. Tässä Larry Shuen kynäilemässä ja Henri Kapulaisen oivasti suomentamassa tarinassa päähenkilö Charlie (Majamaa) tarvitsee hieman etäisyyttä sairaalassa kuolevaan sarjapettäjävaimoonsa. Joka on kuiteskin rakas, kaikesta huolimatta. Mutta kun nyt pitää ottaa hieman hengähdystaukoa. Charlie on nössykkä tylsimys, scifilehden oikolukija, joka on varsinainen kuivankälpäkkä tosikko. Ja joka ei haluaisi olla ihmisten kanssa edes missään tekemisissä. 

  

Kaverinsa Froggy (Tomi Alatalo) on menossa työkeikalle armeijahommissaan ja on ottanut Charlien mukaansa, majoittaakseen tämän vakipaikkaansa syrjäiseen hirsimökkimajoitukseen Georgian maaseudun perähikiälle. Paikan vanhemmanpuoleinen emäntä Betty (Aliisa Pulkkinen) on hieman hömelö, mutta hyväsydäminen hössö, joka ei ole koskaan matkustellut minnekään. Paikassa majoittuvat myös kärttyinen perijäneiti Catherine (Eeva Hakulinen), tämän hieman hidasjärkinen reppanaveli Ellard (Martti Manninen) ja kaikkia auttava kihlattunsa, pastori David (Matti Hakulinen). Jolla on hieman epämääräinen kaveri Owen (Ilpo Hakala). Ja koska Charlie ahdistuu vieraista ja kontakteista, keksii Froggy puolivahingossa esitellä tämän Ulkomaalaisena, joka ei siis puhu samaa kieltä. Näin ollen Charlie saisi olla ihan rauhassa kaikilta. No, kuinkas sitten käykään? Hullusti, tietenkin.

Tämä on oikeasti todella, todella viihdyttävä näytelmä. Saamme seurata miten hupsusti, epäloogisesti (mutta ah, niin inhimillisesti) ja hauskasti ihmiset käyttäytyvät, kun lähellä on ihminen kuka ei muka ymmärrä mitä he puhuvat. Välillä puhutaan kuin vähäjärkiselle, tai lemmikille. Naiset pitävät Charlieta söpönä ja liikuttavana, miehet suhtautuvat vähemmän positiivisella tavalla. Varsinkin Owen on sangen epämiellyttävä tapaus. Eikä pastorillakaan ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan.

Tarttee vaan ihmetellä näyttelijöiden pokerin pitämistä. Varsinkin Majamaan Villen vastanäyttelijöille nostan hattua. Miten he eivät turskahda nauruun minuutin välein on suoranainen ihme. Kun Charlie kertoo vitsiä "äidinkielellään". Tai kun Ellard ja Charlie syövät aamiaista. Tai kun Ellard opettaa Charlielle englantia. Herranjee sentään. Välillä en tiennyt olisinko pudonnut penkiltä, pissannut housuuni vai tukehtunut nauruuni. Mutta vaikka tämä oli ihan älyttömän hauska, niin siinä vaiheessa kun Owenin avoin rasismi saa hurjempia piirteitä, niin ei välttämättä enää naurata. Tunnelma vaihtuu kevyen hauskasta hyytävään pelkoon kuin napsauttamalla.

Koko porukka näyttelee sangen upeasti. Majamaa on niin ilmeikäs (siis oikeasti seuratkaa hänen kasvojensa mikroliikkeitä, kun muut puhuvat ja olettavat ettei hän ymmärrä) että haluan nähdä tämän uudelleen vain ihaillakseni sitä äänetöntä työskentelyä. Ja kun Charlie oppiikin puhumaan, niin se sanojen ääntäminen! Kyllä oikeasti komiikka on pienestä kiinni. On myös ihanaa nähdä Tomi Alataloa taas Tampereella, kyllä täällä oli jo ikäväkin! Tämän maastopukuinen sotilas on Charlien hyvä ystävä ja on myös kaunopuheisuudellaan lumonnut Bettyn puolelleen. Jotenkin tämä rooli sopii Alatalolle kuin nenä päähän. "Sääli sun pelargonioita". Ja näytelmä näytelmältä kiinnyn enemmän myös Martti Mannisen vähäeleiseen olemukseen. Seiniä pitkin hiippaileva teinipoika ei ole ehkä niitä helpoimpia näyteltäviä. Nappisuoritus. Ilpo Hakalan Owen on niin ällöttävä tyyppi, etten haluaisi häntä kohdata missään olosuhteissa. Onneksi hän on myös varsin taikauskoinen :-) Eeva Hakulinen onnistuu myöskin hienosti tuomaan esille monisyisen naishahmon - hänessä on paljon muutakin kuin huonotuulisuutta.

Tommi Auvinen vastaa ohjauksesta, ja ei ole muuta kuin positiivista sanottavaa. Marjatta Kuivasto on suunnitellut todellisen hirsimökin prototyypin täytettyine eläimineen ja massiivisine kivitakkoineen.

Ja näytelmä missä luetaan Shakespearen sonettia - no, se on vaan erityisen hieno!

Menkää katsomaan tämä mikäli haluatte nauraa. Tai jos ei nauru maita, niin aina voi ihailla näyttelijäsuorituksia. Koska ne ovat ensiluokkaisia. Koko sakki vetää hienosti, mutta kyllä tuo Majamaan vähäeleinen verbaliikka on ihan omissa sfääreissään. Huh! Posket ovat oikeasti kipeät.

Lämmin KIITOS koko Ulkomaalaisen työryhmä. Tulen toistekin.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Harri Hinkka