Let's Play Business / Helsingin kaupunginteatteri 4.3.2026

Juha Jokelan uusin näytelmä Let's Play Business on nimeään myöten leikkisä. Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön lavalla nähdään teatteriseurue, joka esittää kuvitteellisen HX-infra-alan konsulttifirman arkea ja valtasuhteita. Eli näytelmä näytelmässä, mistä olen aina tykännyt. Eli lavalla leikitään teatteria, eikä mitä tahansa teatteria, vaan dynaamisen liikeyrityksen arkea. Kutkuttavan herkullinen tilanne ja Jokelan ohjauksessa tekstistä otetaan kaikki irti. Siksi onkin outoa että jäin kaipaamaan vielä jotain, tai en ollut ihan tyytyväinen lopputulokseen. Oletusarvoisesti rakastan Jokelan nokkelia ja ajankohtaisia näytelmiä.

Ehkä yksi ongelmista on liika neljännen seinän rikkominen. Yleisölle puhutaan ja selitetään, ja laitatetaan valot katsomoon päälle ja otetaan kontaktia. Hieman jo liikaa. Myös pituudesta olisi ehkä pikkaisen voinut tiivistää, varsinkin lopusta. Muutoin Jokelan teksti on taas napakkaa ja täynnä bisnesjargonia. Aina kun katson Jokelan teoksia tulee mieleen että hän on taustatyönsä tehnyt enemmän kuin huolella. Liekö tässäkin ollut kärpäsenä katossa eräänkin infra-alan konsulttifirman katossa...

Mutta siis, lähtökohta on tämä: firman toimitusjohtaja on jäänyt eläkkeelle ja uusi dynaaminen, moderni vetäjä on astunut ruoriin. Heti alusta asti katsojille selviää että palvottu Raimo Hemming onkin ollut naispuolisia alaisiaan ahdisteleva ja muutenkin aika niljakas öykkäripomo. Erityisesti viestintä- ja mediasuhteista vastaava Ressu (Sanna June Hyde) haluaa asian käsittelyyn, mutta kohtaa vastustusta, erityisesti toimialajohtaja Hannun (Santeri Kinnunen) taholta. Tämä kun kuuluu selkeästi Hemmingin sisäpiiriin ja haluaa perustaa muistopalkinnonkin. Hemmingin muistoa pyhänä pitää myös Wanda Dubielin esittämä Tuulikki, hallituksen vt puheenjohtaja. 

 

Aluksi Ressu saa tukea totuuden paljastuskampanjalleen johdon assistentti Jompulta (Ursula Salo) ja varsinkin asiakaskoordinaattori Miralta (Raili Raitala), mutta kun pitäisi oikeasti alkaa toimimaan hän jääkin aika yksin. Katsojalle alkaa aika pian selvitä mikä tulee olemaan Ressun kohtalo. Hysteerisen energinen ja uudistusmielinen uusi pomo Artturi (Martti Manninen) on alussa selkeästi Ressun puolella, mutta pikkuhiljaa hän taipuu konservatiivisen firman ja Hemmingin normeihin. Artturilla on paljon kaikkea (katsojia viihdyttäviä) uudistuksia HX:n varalle, papukaijamerkeistä jumalaiseen jortsuvarttiin. Hän uskoo fyysisiin harjotteisiin ja muutokseeen. Ainakin johonkin pisteeseen asti.

 

Ja aina välillä pääsemme kurkkaamaan mitä tapahtuu näitä firman tyyppejä näyttelevien ihmisten maailmassa. Näyttelijäseuruetta johtaa rautaisella otteella taiteellinen johtaja Wanda (Dubiel), joka onkin aikamoinen tyranni. Varsinkin hampaisiinsa joutunut Martti (Manninen) on helisemässä. Kaikki muut enimmäkseen hymistelevät ja luikkivat nurkkiin. Näemme otoksia henkilökunnan lämpiöstä ja muualta. Aina välillä teatterin talouspäällikkö (Jan-Christian Söderholm) saapuu kyseenalaistamaan menoja ja hänkin saa täyslaidallisen Wandalta. Lavalla nähdään myös Sari Haapamäki/Tiina Peltonen, Unto Nuora, Kai Lähdesmäki ja Aksinja Lommi.

Vaan mitä tapahtuu kun jo valmiiksi jalustalle nostettu entinen toimitusjohtaja Hemming kuolee äkillisesti! Voitte vaan kuvitella miten vähän mahdollisia häirintäasioita halutaan käsitellä sen jälkeen.  

 

Väkisinkin tulee vertailleeksi taiteellisen johtajan ja HX:n edesmenneen toimitusjohtajan persoonia ja autoritäärisiä johtamistyylejä. Naurattaa teatteriseurueen arvo: avoimuus. Ei ehkä heillä ihan toteudu. 

Työpaikkakiusaaminen onkin yksi näytelmän isoimpia teemoja. Ja toki se vahvan pomon kaipuu, niin yritysmaailmassa kuin monessa muussakin asiassa. Mistäköhän se kumpuaa? Taiteen ja rahan ikuista konfliktiä kommentoidaan eniten Wandan ja talouspäällikön keskusteluissa. Ylipäätään työyhteisöjen dynamiikka on käsittelyssä, kuten Jokelan töissä niin usein on.

Näyttelijät ovat oikein oivallisia. Erityisesti Wanda Dubielin kylmänviileä diiva on hersyvä hahmo. Martti Manninen on aina mainio, ja nytkin hänen energinen Artturinsa on tosi symppis, kunnes ei enää olekaan. Pidin kovasti myös Sanna June Hyden Ressusta, miten tämä uskoo oikeuteen ja jaksaa taistella tuulimyllyjä vastaan. Vaikka sitten ryhmysauvalla. Myös Ursula Salo firmaan kulttuuriin sopeutuneena assarina on todella hyvä. Santeri Kinnusen toimialajohtaja on mitä osuvin tulkinta kaikista keskijohdon niljakkaista ällömiehistä ketkä ajavat omaa etuaan ja nipistelevät pikkujouluissa sihteereitä.

 

Let's Play Business on aikamoinen sekametelisoppa joka on asettanut omat haasteensa myös valo- ja äänisuunnittelulle. Miten luoda illuusio lavalla koheltavista näyttelijöistä jotka esittävät meille kylmänviileää businessmaailmaan sijoittuvaa näytelmää. Toni Haarasen herkulliset valot ja Maura Korhosen äänisuunnittelu toimivat hyvin. Antti Mattilan tiukasti yritysmaailmahenkinen lavastus käyttää paljon pyöröä, ja sälekaihtimia. Geneeriset konttorikalusteet ovat näppärästi liikuteltavia ja värimaailma on tylsän byrokraattinen. 

 

Isossa roolissa on Timo Teräväisen videosuunnittelu. Livekuvausta ja katsojille striimattavaa kuvaa hyödynnetään mittavasti. Kaikenlaisia graafeja ja Teams-kokouksia on paljon. Videomateriaali sulautuu tosi saumattomasti esitykseen, mikä ilahduttaa.

Mainioita kohtauksia ja tapahtumia on paljon. Valtteri Raekallion koreografiat puhkeavat kukkaan taukojumpassa tai yhtäkkiä esitykseen änkeytyvässä musikaalinumerossa. Musiikkivalinnat ovat mainioita.

Sari Suomisen harmaavoittoinen bisnespukeutuminen on konservatiivisen sliipattua ja arkisen tylsää, mutta toki juuri nappivalintoja tähän esitykseen.

 

Bisnesmaailman kuvaus toimiii hienosti, mutta näyttelijäseurueen toimintaa ja sähellystä on vähän liikaa. Kun alkaa säätäminen kuka saa esittää Hemmingiä, niin alan jo toivoa että loppuis jo. Teatterin illuusiota rikotaan hieman liikaa minun makuuni. 

Mutta silti nautin, runsaudestaan ja pienistä puutteistaan huolimatta tämä oli erittäin hyvä näytelmä. Ei Juha Jokelan paras, mutta varsin mainio.

Kuvien copyright: Otto-Ville Väätäinen 
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos Martille!

Eerika Rantasen tähänastinen elämä / Jyväskylän kaupunginteatteri 1.3.2024

Kuuntelen paljon erilaisia podcasteja, vaikken äänikirjoja kuluta lainkaan. Pari vuotta sitten ahmaisin Yle Areenalta mainion neljätoistaosaisen kuunnelmasarjan Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Se kertoi, valloittavasti ja raikkaasti, nuoren tytön kommelluksista hoitajaopinnoissa, rakkauksista, muutoksista ja epävarmuudesta. Siis elämästä! Eerikan elämä ja tarina jäi pahasti kesken, ja nyt vihdoin olemme saaneet jatkoa! 

Ensinnäkin näytelmän muodossa ja samaan aikaan ilmestyi Areenaan 12 jaksoa Eerikan elämästä, jippii. Mutta ennen uppoutumista sarjan pariin, pääsin katsomaan Eerikan elämää näyttämöllä Jyväskylän kaupunginteatterissa, mistä esitys siirtyy Tampereen teatterille keväämmällä ja syksyllä vielä Helsinkiin Kansalliteatteriin. Eläköön teatterien yhteistyö!

Alussa oli Juha Jokela, joka halusi tehdä esityksen kolmen taitavan näyttelijän eli Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion kanssa. Alkoi pitkäaikainen ideointi, tekstin työstäminen ja sen tuloksena saimme kuunnelman, ja nyt tämän esityksenkin. Jokainen on ammentanut Eerikan hahmoon ja kokemuksiin omasta itsestään, historiastaan ja mielikuvituksestaan. Lopputulos on kiehtovaa ja erilaista teatteria, missä esiintyjien ja yleisön välinen näkymätön seinä rikotaan moneen kertaan. 

Ja myös näyttelijöiden ja esittämien hahmojensa rajat pirstoutuvat. Olemme yhdessä kokoontuneet teatterille leikkimään tätä leikkiä mitä näytelmäksi kutsutaan. Esiintyjät kommentoivat tekstiä ja tapahtumia, selostavat niitä yleisölle. Vähän kuin lapsuuden leikit: "sit tää menis tänne ja istuisi alas ja toi tulis mukaan" tyylisesti, muistattehan? 

Nostalgia on jännä juttu. Se herättää tunteita ja muistoja, palaamme sinne menneisyyteen ja kaikki näyttää auvoiselta. Eerikan elämä tuntuu todelta, eletyltä ja aidolta. Ja vaikka kyseessä on fiktiivinen hahmo, hän voisi olla totta. Hänessä ja hänen elämässään on murusia Juhasta, Kaisasta, Riasta ja Eevasta. Ihanaa että saamme jakaa heidän kokemuksiaan ja niistä johdettuja tarinoita.

Eerika ehtii kokemaan paljon lyhyessä ajassa, vaikkei asiat maailman mittakaavassa niin tärkeitä olekaan. Tärkeitä kuitenkin. Epävarmuus kun pitäisi pistää piikkiä hankalaan potilaaseen, riemastuttava seksikokemus sairaalan varastohuoneessa, alkoholisti-isän pelottava hahmo, järisyttävän rakkauden karmea loppu, muutto Helsinkiin ja siellä kaiken uuden kokeminen, vanhojen tavaroiden ja vaatteiden keskellä asuminen, lämmin ystävyys Annelin kanssa. Pieniä suuria tapahtumia. Tosin välillä tuntuu että Eerika vaan odottaa koska se elämä oikein alkaa. Ehkä hän myöhemmin oivaltaa että tätä se elämä on, välillä on tylsää ja pitkäveteistäkin.

Ja kaikki nämä kohtaukset loihditaan mestarillisesti meidän eteemme! Näyttelijäkolmikko loistaa! On hauskaa miten fillarin pyörittämisellä saadaan uskottavasti esitettyä eroottinen kohtaus. Eerikan esimies Sari on mainio tyyppi, paitsi kännissä aika rasittava... Mutta erityisesti Anneli jää hahmona kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa, tämä on hauras mutta niin viisas ja luja. Annelin kuolema on todella koskettava. 

Ria Kataja on Eerika, kaikkine epävarmuuksineen, lämpimine sydämineen ja välillä empatiaan tukehtuvana. Kaisa Hela ja Eeva Soivio esittävät kaikki muut lukuisat roolit. Erityisesti Helan nahkatakkinen Mikko ja Soivion herkkä Anneli piirtyvät mieleeni. Välillä kolmikko tiputtaa roolit ja keskustelee hahmoista ja esityksestä, ja sitten esitys taas jatkuu. Kiinnostava tapa tehdä teatteria! Välillä he toki roudaavat huonekaluja ja lavasteita pitkin poikin. 

Tuntuu että työskentelytapa on hyvin orgaaninen ja että ohjaaja Jokelan tehtävänä on ollut lähinnä katsoa perään. Mene ja tiedä, mutta kiva tätä on katsoa. Esitys ei ole kronolginen, ja hyppelehtii aika paljon ajallisestikin. Silti se oudon looginen. Myös Jukka-Pekka Mikkonen piipahtaa esityksessä isän varjona, aika pelottava rooli jos kohta lyhyt.

Erityisen tärkeä osa koko esitystä on muusikko Mila Laine. Hän on instrumentteineen lavan reunassa ja sieltä musiikilla ja ääniefekteillä kommentoi lavan tapahtumia. Intregraalisesti osana esitystä, välillä ihan keskellä tapahtumia. Ja musiikki, se on kaunista! Lempeää ja tuudittavaa, enimmäkseen. Juha Tuiskun äänisuunnittelu oli olennainen ja tärkeä osa esitystä. Äänenmuunnin oli aika vinkeä lisä, en tiedä mitä siitä ajattelisin.

Mikko Saastamoinen on suunnitellut toimivan lavastuksen, joka muokkautuu esiintyjien toimesta hyvin. Auli Turtiainen vastaa pukusuunnittelusta. Kaikki ovat pukeutuneet vaaleansinisiin farkkuihin ja valkoisiin paitoihin, ja sitten erilaisten asusteiden avulla muuntautuvat muiksi hahmoiksi. Valot ja videot ovat Antti Silvennoisen käsialaa ja hauskasti läpikuultavaa seinää lavan takaosassa hyödynnetäänkin. Minttu Minkkisen kampaus- ja maskeeraus vielä; siinä on napakka paketti kasassa.

Kaksi ja puoli tuntia menee kuin siivillä, tapahtumat soljuvat eteenpäin, ja katsomossa saa niin liikuttua kuin nauraakin. Esitys on hieman tavanomaisesta teatterista poikkeava, mikä selvästi hämmensi osaa katsojia. Meille jotka näemme paljon teatteria, tämä oli raikasta ja tervetullutta vaihtelua. Näinkin voi esityksen toteuttaa. Ja nyt kuunnelman kimppuun.

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.

Dosentit / Kansallisteatteri 25.9.2021

Juha Jokelan uusi näytelmä on aina Tapaus, ja tällä kertaa jouduttiinkin odottamaan uusinta hieman kaueammin kuin piti. Koska korona. Onneksi ensi-ilta oli vihdoin syyskuussa - ja hyvää todellakin kannatti odottaa. Vaikka Dosentit on liki kolmetuntinen, se ei todellakaan tunnu siltä. Ensinnäkin teksti on kiinnostava, ajankohtainen, kantaaottava ja oivaltava. Älykäs. Mukana on ripaus huumoria keventämään paikoitellen aika raskasta aihetta. Kummasti kyllä esitys ei ole raskas vaan ilmava ja hengittävä. Kaikesta huomaa miten hyvin kirjoittaja on aiheeseensa perehtynyt. Toisekseen kaikki näytelmän tekemisestä vastaavat ovat tehneet ihmeellistä jälkeä.

Aiheena on tällä kertaa yliopistomaailma kaikkine (lieve)ilmiöineen. Päähenkilönä on keski-ikäinen sosiaalipsykologian professori Johanna (Ria Kataja), joka alkaa tutkimaan yliopistolaisten hyvinvointia. Avukseen hän saa someaktiivisen ja ärhäkän tutkijan Fionan (Marja Salo). Kantona kaskessa vaikuttaa olevan rehtori Leena (Maria Kuusiluoma). Jossain välimaastossa sukkuloi tiedekunnan dekaani Mikko (Tommi Korpela) ja ex-aviomies & professori Eero (Hannu-Pekka Björkman). Perhe-elämän tuulahduksia tuo valokuvauksesta innostunut abi-ikäinen poika Aapo (Otto Rokka) sekä etäyhteyksien päässä naisystävä Marina (Snezhina Petrova). Henkilögalleria on kirjoitettu kiinnostaviksi, hyvin todentuntuisiksi hahmoiksi. Sopivasti ristiriitoja ja jännitteitä, sopivan inhimillisiä. Arkisiakin. 

Voin kuvitella että niille katsojille keille yliopistomaailma ei ole lainkaan tuttu, näytelmä saattaa vaikuttaa hetkittäin vaikeaselkoiselta tai sisäänpäinlämpiävältä. Paljon tässä toki on erilaisia käsitteitä ja minulle uusia filosofeja ja tutkijoita, mutta tuleepahan samalla sivistyttyä taas piirun verran. Käsiohjelmassa on muuten hyvä yhteenveto keskeisistä henkilöistä mitä esityksessä mainitaan. Ja hyvä lista kirjallisuutta myös!

Olen kuitenkin monelta tutkijalta tai yliopistossa työskentelevältä kuullut että Jokela on onnistunut tavoittamaan erinomaisen hyvin sen maailman, tutkijoiden arjen haasteet ja valtataistelun, politiikankin. Mutta ei tätä tarvitse ajatella ainoastaan yliopistomaailman kuvauksena, vaan minkä tahansa yrityksen tai yhteisön. Ihmisten väliset suhteet, työnteko, hierarkia, valtataistelut, nokkimisjärjestykset, julkisuudessa esiintyminen, byrokratia, luokkaerot, kilpailukyvyn lisääminen... Ja se miten erilaisessa asemassa freelancer on vakituisessa työsuhteessa olevaan. 

Voidaanko työyhteisöä kritisoivaa ihmistä palkata siihen porukkaan, vaikka olisi kuinka pätevä? Haluaako johto tietää miten huonosti työntekijät voivat? Sosiaalinen media tuo omat haasteensa tähän aikaan, ja sitäkin puolta avataan hienosti. Myös ajankohtainen asia eli korona on päässyt mukaan ja näkyy hyvin roolihenkilöiden arjessa. Yliopiston ruokalassakin pidetään turvavälejä. 

Monessa kohtaa näytelmää nousee esille ajatus tieteen tekemisestä ja tutkimisesta. Että tiede itsessään on arvokasta, ei ainoastaan välineenä johonkin muuhun. Yliopistomaailman rahoituksen leikkaukset kirpaisevat muitakin kuin yliopistolaisia, ainakin pitkällä tähtäimellä.

Näyttelijät tekevät kaikki ensiluokkaista työtä. Show'n varastaa kyllä mestarillisen upea Ria Kataja, yksi Suomen upeimpia näyttelijöitä. Tämän Johanna tekee parhaansa, mutta aina sekään ei riitä. Loppuunpalaminen uhkaa kaikkia ihmisiä ketkä laittavat itsensä likoon. Johanna on puun ja kuoren välissä ja tulee tutkimusaiheellaan sorkkineeksi muurahaispesää. Lojaliteetit punnitaan. Kataja on ihan loistava roolissaan. Myös Marja Salon tiukkailmeisen hymytön Fiona on napakka ja hyvin uskottava hahmo. Maria Kuusiluoman rehtori on todella ärsyttävä, mutta rakastan tapaa miten Kuusiluoma ammattitaidollaan rakentaa tämän tyypin. Ei ne miehetkään huonoja ole, mutta jäävät vähän häilyviksi vahvojen naisten taustalle. Sellaisiksi ne on toki kirjoitettukin.

Näytelmässä oli paljon suoraa kontaktia yleisöön eli Johanna esitelmöi meille, ja kertoo asioita katsojille suoraan. Kuin olisimme osanottajia seminaarissa. Tavallaan tykkään tästä.

Kati Lukka on taikonut lavastukseen hienon puolikaaren; muistuttamaan meitä panoptikon-tyyppisestä tilasta (käsite mikä tulee kyllä tutuksi näytelmässä). Puolikaarta käytetään hienosti milloin kirjaston, yliopiston kuppilan tai Johannan kodin taustana upeiden Timo Teräväisen videoprojisointien avulla. Se oletus jatkuvasta tarkkailun kohteena olemisesta toteutuu hyvin. Tarkkailijana yleisö, mutta myös tutkijayhteisö, yliopiston johto, milloin kukakin. Projisointeja käytetään luovasti muutenkin. Varsinkin se valtava kirjaseinämä näyttää huikealta, ja Twitter-viestien paljous alkaa ahdistamaan. Rauhallisen verkkaan liikkuvat näyttämömiehet siirtelevät irtohuonekaluja tarpeen mukaan, hienosti integroituen osaksi esitystä. Myös lavan nousevat ja laskevat elementit on otettu hyvin mukaan.

Kun panoptikon-häkkyrä lopulta hajoaa, se toimii hienona vertauskuvana Johannan tilanteelle. Tämä disintregraatio näyttää ja kuulostaa muuten pirun komealta! Nadja Räikkä on tehnyt hienon työn valosuunnittelijana; ja kehun samalla myös Tuuli Kyttälän äänisuunnittelua ja musiikkiakin. Auli Turtiainen on onnistunut myös hyvin, koska mikään puvustuksessa ei pistä silmään. Näin ihmiset näissä hommissa pukeutuvat. Tyylikkään ajattomasti, jopa trendikkäästikin. Yhdessä kaikki tämä tekee esityksestä nautinnon katsoa ja kokea.

Kerrassaan ihanaa oli olla taas Kansallisteatterissa, ja vielä näin loistavan esityksen parissa. Ja miten hienosti henkilökunta Matti Patanan johdolla hoiti katsojien tulemiset, menemiset ja tiedottamisen. Kaiken kruunasi vielä arjen luksus eli aitio; siellä me Tanjan kanssa nökötettiin kuin kuninkaalliset konsanaan. 

Kiitos Juha Jokela, kiitos Kansallisteatteri - yhdessä olette parhaita!

Kuvien copyright Katri Naukkarinen, paitsi meidän aitiokuvan otti henkilökunnan edustaja.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esitytalous 3 - Radio / Espoon kaupunginteatteri 19.12.2018

Jaahas, näytelmä jonka aiheena on radio. Olen radiolähetysten aktiivikuluttaja. Koska tulee autoiltua paljon, töissä ja vapaa-ajalla, niin radio on aina auki. Siinä missä ennen ohjelma oli rokkipainotteisia ja kaupallisia kanavia, niin nykyään varmimmin sujahtaa auki Ylen Ykkönen sekä Classic Radio. Mutta muistan erinomaisen hyvin vappuaaton 1985, kun Radio City aloitti lähetykset. Sitä tuli sittemminkin kuunneltua ahkerasti. Ja vanhana espoolaisena Juha Jokelan uutuusnäytelmä Tapiolaan sijoittuvan fiktiivisen radiokanavan Radio Stagen toiminnasta on ihan kuin minulle luotu. Vai oliko?

Esitystalous 3 - Radio on itsenäinen viimeinen osa Esitystalous-trilogiaan. Ensimmäinen jäi aikoinaan näkemättä, mutta toisen (Esitystalous 2 - tehtävä Espoossa) sentään onnistuin näkemään. Nyt mentiin aikalailla samalla tekijäporukalla kuin viisi vuotta sitten. Hyvä niin, koska porukka on niin loisto.

Juha Jokela kirjoittaa hyvin, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Soljuvaa ja sujuvaa dialogia ja jokaisen radiopersoonan suuhun sopivaa. Oli se sitten nuori hipsteri-dj Mysli (Ylermi Rajamaa) tai vanhan polven jazzdiggari Eero (Raimo Grönberg). Radioasemalle on saatu koottua ryhmä erilaisia individualisteja, joita perustaja Jami (Martti Suosalo) luotsaa itseoikeutettuna pomona. Vaan mitä tapahtuu kun kanavaa halutaan uudistaa? Enää ei ole tilaa hitaalle journalismille, jota Tintti (Henna Hakkarainen) edustaa, vaan tilalle halutaan höpöhöpöjuttuja ja älyvapaata kouhotusta a'la aamujuontaja Karoliina (Ria Kataja). Sellaista oman napanöyhdän kaivelua ja tajunnanvirtaa. Tätäkö kansa haluaa kuunnella? Niin ainakin sanoo mediayhtiö, jota edustaa tiukka Marika (Vera Kiiskinen). Soittolistat ja tuotesijoittelu, segmentit ja spotit. Lisää jännitteitä luo äijäradioajatuksensa kanssa myyntipäällikkö Ari (Tommi Taurula).

Koko näyttelijäkaarti tekee tasaisen varmaa työtä. Nautinnollista katsoa hyvää ensembleä, joista jokaisella on oma tärkeä roolinsa ja sekä ohjaaja että näytelmäkirjailija antavat kullekin tilansa. Katsoja saa sympatiseerata jokaista vuorollaan; nämä ovat niin inhimillisiä ihmisiä, hyvässä ja pahassa. Jos sulkisi silmänsä ja keskittyisi vaan kuuntelemiseen, niin tosi taitavasti tekstiin ja esitysrytmiin on tavoitettu se valitettavan usein tyhjänpäiväinen hölötys mitä kaupallisilta radiokanavilla tänä päivänä joutuu kuulemaan.

Jokelalla on tässä hyvä tilaisuus kommentoida taas kerran yhteiskunnallisia asioita ja muutoksia, ja sen mahdollisuuden hän käyttää erinomaisesti. Seksuaalinen häirintä ja metoo-liike ylipäätään, kaupallisuus ja asiakkaiden/kuulijoiden haaliminen hinnalla millä hyvänsä. Vallankäyttö. Ja se kenen ääni kuuluu, kuka saa sanoa asiansa, ääneen ja julkisesti. Näytelmässä Karoliina haluaa valtaa, mutta ei vastuuta. Ja tästä Jami päättelee että hänelle jää vastuu ilman valtaa. Niinhän se näyttäisi käyvän. Mutta voiko sellaista ollakaan? Kai valta tuo aina mukanaan myös vastuun, ja toisin päin. Tai niiden kai kuuluisi mennä käsi kädessä. Se taitaa olla asia mitä tämän päivän mediatyrkyt ja julkisuuteen haluavat tuppaavat kaiketi unohtamaan. Valtaahan saa radiomaailmassa olemalla äänessä, olemalla se tähtijuontaja.

Kokonaisuutena näytelmä on sellainen mikä kyllä herätti ajatuksia paljon, ja jonka oivallisuuden ymmärsin vasta päiviä myöhemmin. Ihmisten väliset monimutkaiset suhteet ja sellainen vuorovaikutus... Jami ei halua muutoksia kanavalleen, mutta ilmeisesti moni muu haluaa. Miksei kaikki voisi jatkua kuten ennenkin?

Välillä kokonaisuus on hieman sekava ja hyppelehtivä, ja tämmöistä pirstoutuneisuutta kuvastaa myös alati liikkuva ja muuntuva Teppo Järvisen lavastus. Pienet lautat ajelehtivat pitkin lavaa. Hyvin siis sopii monimuotoiselle radiokanavallekin. Sekä valot (Heikki Örn) että videot (Timo Teräväinen) ovat erilaista ja innovatiivista, ja sellaista mihin hetken kestää tottua. Varsinkin ne kellon sisälmykset ja siihen katoaminen oli toteutettu upeasti. Silti hetkittäin näytelmää oli vaikea katsoa, koska kaikki liikkui ja heilui ja oli muutoksessa. Pakko antaa iso kiitos Tommi Koskiselle äänisuunnittelusta, koska se on nappiinsa mietitty. Koko tämä radiolähetyksen tekeminen esityksessä on kiehtovaa katsottavaa - Radio Stage, ja sinä olet teatterissa!

Neljättä seinää katsojan ja teatterin välillä rikotaan toistuvasti; esiintyjät kommentoivat suoran katsojille asioita. Tämä tuntuu olevan jotenkin trendinä nyt syksyn esityksissä. En tiedä oikein pidänkö siitä, mutta näin se vaan näyttää menevän.

Esitystalous 3 - Radio yhdistää oivaltavasti faktaa ja fiktiota. Oikeiden firmojen (kuten Kino Tapiola) mainokset, kelloseppäkouluasiat, ja muut Espoon ajankohtaiset asiat sekoittuvat iloisesti hyvin todentuntuiseksi kokonaisuudeksi. Välillä tämä on hysteerisen hauska, ja sitten taas vakavammat teemat palaavat. Kuten Jokelan näytelmissä yleensä muutenkin.

Oli tosi tylsää nähdä katsomo puolityhjänä. Aina tulee itselle vähän paha fiilis, että eikö muut tykkää, miksei täällä ole enempää ihmisiä. Eivätkö he tiedä mitä he menettävät? OvatkoTapiolan jatkuvat rakennustyömaat ja teatterin hankala sijainti liikaa katsojille? Eikö kukaan löydä Espoon teatteriin? Okei, joulunalusviikko, kai normaaleilla ihmisillä on muutakin tekemistä kuin istua teatterissa. Vai onko tämä liian älykästä teatteria?

Kieltämättä olo oli hämmentynyt heti esityksen jälkeen, ja moni katsoja tuntui olevan samassa mielentilassa. Näytelmän nerokkuus avautui hitaasti ja hieman jälkijunassa. Menkää nyt ihmiset ihmeessä katsomaan niin kauan kun tämä vielä pyörii. Ei helpointa katsottavaa mutta hyvin antoisaa. Ja parasta mennä sellaisessa seurassa että saa ruotia teemoja sitten väliajalla ja jälkikäteen.


Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lea-palkinnon jakotilaisuus Lahden kaupunginteatterissa 9.1.2018

Mulla oli ilo osallistua Lahden kaupunginteatterissa järjestettyyn Lea-palkinnon jakotilaisuuteen tammikuun alussa. Aiemmin palkintoa on jaettu sekä Teatterikesässä että Thalia-juhlan yhteydessä, mutta nyt Suomen näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat ry päätti pitää erillisen tilaisuuden - ja ehkä siten nostaa hieman myös palkinnon arvostusta. Tilaisuudessa ei vain palkittu parasta, vaan saatiin myös nauttia kolmen parhaan näytelmän kokemisesta lukudraaman ja videotallenteen muodossa.

Lahden kaupunginteatterin johtaja Ilkka Laasonen kertoi avajaissanoissaan, että Suomessa kirjoitetaan paljon näytelmiä ja myös kantaesitetään niitä. Kantaesityksiä on enemmän vapaan kentän teattereissa, mutta aika lailla myös laitosteattereissakin. Esityskaudella 2015-2016 kantaesitettiin 77 puhenäytelmää, joista oli 25 romaanin tms. dramatisointeja. Kaudella 16/17 luvut hieman putosivat, ja dramatisointien määrä väheni (72 näytelmää, niistä 8 dramatisointia). Kirjailijat toimivat usein itse omien tekstiensä ohjaajina ja dramaturgeinakin. Lisäksi meillä tehdään dokumenttiperustaisia näytelmiäkin jonkun verran. Yksi asia mikä minua harmittaa, varmaan monen muun lisäksi, on Laasosen mainitsema puute. Meillä ei kauheasti julkaista kotimaisia näytelmiä kirjallisuutena. Jotkut teatterit julkaisevat kantaesityksiä myös kirjoina, mutta tämä on enemmän poikkeus kuin sääntö. Minä ainakin tykkään hankkia, ja lukea, suosikkinäytelmiäni.

No, sitten itse Lea-palkinnosta. Se jaettiin nyt vuonna 2016 valmistuneelle näytelmätekstille, ei siitä tehdylle esitykselle. Kilpailuun tuli määräaikana 22 tekstiä, joista esiraati valitsi viisi parasta. Niistä finaaliin pääsi lopulta kolme. (Ne kaksi muuta olivat Sirkku Peltolan Tyttö ja varis sekä Milja Sarkolan Allt som sägs).

Kolmesta finalistista ensimmäisenä estradilla oli Juha Jokela ja hänen hieno tekstinsä Sumu. Se kantaesitettiin syyskuussa 2016 Kansallisteatterissa, jossa kävin ensi-illassa katsomassa ja pidin tosi tosi paljon. Omat mietteeni siitä voit käydä lukaisemassa täältä. Tänä keväänä se on mahdollista nähdä Vaasan kaupunginteatterissa. Laasonen jututti ensin Jokelaa, hänen taustoistaan kirjoittajana ja tavoista kerätä tietoa ja kirjoittaa. Oli kiinnostavaa kuulla Sumun kirjoitusprosessista, sehän on todella ajankohtainen teos. Tai oli silloin kun se sai ensi-iltansa. Jokela aloitti kirjoittamaan sitä pari vuotta aiemmin ja näytelmän tapahtumat alkavat samaan aikaan. Joten ensi-illan aikaan syyskuussa 2016 oikeat maailman tapahtumat olivat samassa pisteessä kuin näytelmän lopussa. Kirjoitusprosessin aikana Jokela huomasi että kannattaa seurata myös muita medioita kuin Hesaria ja Yleä. Erityisesti Venäjä-uutisoinnissa muiden maiden media, erityisesti venäläinen, sekä oppositiomedia olivat hyödyllisiä. 

Lahden kaupunginteatterin taitava näyttelijäporukka Tapani Kalliomäki, Aki Raiskio, Paavo Kääriäinen, Ritva Sorvali ja Liisa Loponen lukivat meille sitten neljä kohtausta näytelmästä. Oli nautinnollista kuulla tekstiä hyvin luettuna ja palautella mieliinsä katsomiskokemustakin. Muutaman pätkän näytelmästä tallensinkin ja ne voit käydä katsomassa täältä ja täältä.

Lukudraaman jälkeen Jokela kertoili lisää näytelmästä ja sen teemoista. Sumussa ollaan päähenkilön pään sisällä tutkimassa miten kirkas Suomen suhde Venäjään on, Jokelan mielestä. Aidon pelon keskellä on hyvä nauraa, ehkäpä jopa välttämätöntäkin. Näytelmästään Jokela ei ole saanut paljoa negatiivista palautetta. Yksi huonolla suomella kirjoitettu kirje tuli, ulostetta mukanaan. Ja kun Sumua kävi katsomassa Suomen eduskunta, niin yksi ääneen kommentoinut poliitikko piti yleistöstä vaientaa. Tämä kun kommentoi liikaa näytelmähenkilö Taiston Venäjä-kriittisiä mielipiteitä. Viime joulukuussa Sumua esitettiin myös Tallinnassa, mutta siellä se ei Jokelaan mukaan tainnut olla supermenestys. He taisivat hieman ihmetellä näytelmässä ollutta suomalaisten hämmennystä lahjonta-asioiden tiimoilta.

Sumusta sitten eteenpäin eli toisena finalistiehdokkaana oli Saara Turusen näytelmä Tavallisuuden aave. Se sai ensi-iltansa Q-teatterissa helmikuussa 2016, ja suosion takia uusintaensi-iltansa syksyllä 2017. Kävin katsomassa ensi-illassa ja kirjoitukseni siitä voit lukaista täältä. Turunen haluaa olla itse mahdollisimman monipuolinen tekijä, hän kirjoittaa sekä näytelmiä että proosaa ja on yksi Suomen käännetyimpiä näytelmäkirjailijoita. Tavallisuuden aaveessa ei tärkeintä ollut henkilö, vaan aihe ja muoto. Turunen haluaa ylipäätään jättää paljon tilaa katsojalle löytää mistä koko esityksessä on kysymys. 

Tavallisuuden aave ei ollut kovin tyypillinen näytelmäteksti, koska se oli vain n. 17 sivua tekstiä, tosin pienellä fontilla. Silti se oli ihan täysimittainen kokoillan näytelmä. Sitä kirjoittaessa hänellä oli tietokoneella myös "nolot, ekstrat" kansio, minne karsiutui paljon kaikkea tekstiin sopimatonta - päätyäkseen myöhemmin kuitenkin mukaan itse näytelmään. Musiikki on tosi iso osa Tavallisuuden aavetta, ja Turunen tunnustaakin, että hän halusi käyttää sitä paljon myös tekstin asemasta. Esimerkiksi natsitervehdyskohtaukseen hän halusi mukaan marssin. Mutta minkä marssin? Äänisuunnittelija Tuuli Kyttälän kanssa he kävivät läpi liudan eri marsseja, kunnes se sopiva löytyi. 

Näytelmän kirjoitusprosessi kesti vuoden verran. Lähtökohta oli tehdä hidas näytelmä, jossa asiat tapahtumat verkalleen. Lea-palkintoehdokkuus tuli yllätyksenä, ehkä siksikin kun teksti oli niin lyhyt, eikä näytelmä ole sillä tavalla perinteinen. Mutta Turuselle muodon uudistaminen teatterissa on tärkeää, ja Tavallisuuden aave kyllä siinä mielessä ajoi asiansa. Turusen haastattelun lomassa näimme pienen pätkän näytelmää valitettavan huonolaatuisana videotallenteena.

Väliajan jälkeen kolmannen ehdokkaan pariin. Veikko Nuutisen Pasi was here kolahti allekirjoittaneeseen uskomattoman kovaa. Niin kovaa että kävin sen katsomassa KOM-teatterissa lopulta kuusi kertaa. Kirjoituksiani siitä voi käydä katsomassa blogin arkistosta. Se jatkaa elämäänsä nyt Tampereen työväen teatterissa, missä se sai ensi-iltansa 31.1.2018. KOMilaiset kävivät esittämässä Pasia myös Savonlinnassa, näytelmän tapahtumapaikoilla, ja näytelmäkirjailijan kotikonnuilla. Se oli iso juttu niin työryhmälle kuin savonlinnalaisillekin. Nuutiselle pollein juttu näytelmäkirjailijana olemisesta on se että saa kirjoittaa ammatikseen näytelmäkirjailija, esimerkiksi veroilmoitukseen. Mutta miten päätyy näytelmäkirjailijaksi? "Näytelmiä kirjoittamalla päätyy näytelmäkirjailijaksi". Näinhän se on. 

Jokainen Nuutisen näytelmä syntyy omalla tavallaan. Pasia hän joutui kirjoittamaan tosissaan, kohtauksen päivässä. KOM-teatterin tilaus sopi kirjoittajalle hyvin: tietää kenelle näytelmä tulee, ketkä sen tekee ja ennenkaikkea on deadline. Muutenhan sitä voisi kuulemma kirjoittaa proosaa. Deadline sopii Nuutisella kirjoittajana. Hän oppi tämä kohtaus päivässä-metodin Mika Myllyaholta ollessaan assarina Ryhmäteatterissa. Tosin ensin se "määrämittaan" kirjoittelu tuntui hassulta.

Itse kirjoitusprosessi on Nuutisella myös aika paljon lusmuilua. Kahdeksan tunnin työrupeamasta voi olla maksimissaan kaksi tuntia tehokasta kirjoitusaikaa. Pasin kirjoittaminen lähti alkulauseesta, kun Nuutinen kuuli lapsuudenystävänsä kuolemasta. Tarina lähti siitä ja hän joutui tutkimaan sellaisia juttuja mitä ei ollut ajatellut vuosiin. Nostalgia iski, ekaa kertaa ikinä. Se tuntui kovin radikaalilta ajatukselta siinä kohtaa, koko nostalgia, koska oli angsti kirjoittaa näytelmää nykyaikaan.

Lahtelaisporukka (Kääriäinen, Kalliomäki, Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Saana Hyvärinen) luki meille useita kohtauksia näytelmästä, ja olipa siellä ihan uusiakin juttuja. Siis sellaisia mitä ei ollut KOMin versiossa (mutta TTT:llä oli). Kiinnostavaa. Loistavan lukudraamapätkän jälkeen Nuutinen kertoi Pasin hahmosta, johon on yhdistetty eri persoonia ja tapahtumia. 

Yleisöstä haluttiin tietää miten raskasta oli kirjoittaa henkilökohtaisesta menetyksestä. Nuutisen mukaan aluksi se oli helppoa, koska hänellä on oma identiteettinsä kaupunkilaisena teatteritekijänä. Se lapsuus Savonlinnan Kellarpellossa oli kaukana. Mutta kipeys tuli vasta kun näytelmää oli esitetty jo jonkin aikaa, ja erityisesti Savonlinnan vierailun jälkeen.

Siri Kolu ja Sunklo:n Jukka Asikainen tulivat estradille jakamaan 5000 euron suuruista palkintoa. Finaaliehdokasnäytelmät pohtivat paljon ihmistä, mikä sen rooli ja paikka on. Moniarvoisuutta. Saimme kuulla kaikkien kolmen näytelmän ehdokasperustelut. 

Ja niin se vaan on että vuoden 2016 Lea-palkinnon pokkasi Nuutisen Veikko ja Pasi was here! Aivan mahtavaa!

Toivon hartaasti että Lea-palkinto jaetaan jatkossakin tämmöisessä omassa tilaisuudessaan, missä on aikaa tutustua niin näytelmiin kuin niiden kirjoittajiinkin hieman syvällisemmin. Iso kiitos lahtelaiset dramaturgi Taija Helmisen johdolla, että mahdollistitte tämän tilaisuuden!

Kuvat otin itse.

Patriarkka / Tampereen teatteri 28.12.2016

Jostain syystä mulla jäi tämä Patriarkka näkemättä syyskuussa kun oli Tampereen teatterissa ensi-illassa. Mutta koska teksti on Juha Jokelan niin pitihän se nähdä. Myös ohjaaja Samuli Reunanen on tehnyt parikin kiinnostavaa työtä. Tai siis, kiinnostavia töitään on varmasti paljon enemmän, mutta itse olen nähnyt viime aikoina kaksi. Toinen oli Riihimäen teatterilla The Grimm Book of Horrors viime keväänä ja toinen Tampereen teatterin Lokki muutaman vuoden takaa.

Patriarkan keskipisteenä on eläkevuosia Normandiassa viettävä, mutta sitä ennen pitkän uran rakennusalalla urakoinut ja yhteiskunnan asioitakin hoitanut ikiteekkari Heimo Harju (Heikki Kinnunen). Heimo on suurten ikäluokkien edustaja, mahtipontinen ja itsekäs äijä, joka kokee että häntä varten on jossain vielä yksi (työ)projekti. Heimon imaginäärisen projektin takia taakse jää Normandia. Vaimonsa Virpi Harju (Ritva Jalonen) on vihdoin sopeutunut ja viihtyy Ranskassa ja kokee ahdistusta Suomeen paluusta. Mutta sekös vanukasregressioon vajonnutta Heimoa liikuttaisi. Suomessa odottavat aikuiset lapset Jarno ja Jonna. Jarno (Risto Korhonen) viettää juuri nelikymppisiään ja käy läpi siihen liittyviä kriisejä, vaikkei hän mitään neljänkympin kriisiä tunnustakaan. Jarmon vaimo Petra (Mari Turunen) odottaa perheen kolmatta lasta ja on aika topakka nainen kaikin puolin. Jonna (Elisa Piispanen) jää hieman vaisummaksi henkilöksi.

Sitten on vielä Heimon vanha kaveri Kale (Jukka Leisti), jonka kanssa on äijäilty vuosikymmeniä, samoissa työhommissa ja vapaallakin. Kale on varsinainen niljake, "vanha irstas pervo", mutta vaimon (Kirsimarja Järvinen) tämäkin on onnistunut saamaan. Henkilökavalkadin täydentää Marko (Arttu Ratinen), energia-alalla työskentelevä Jarnon vanha koulukaveri, joka houkuttelee Kalea ja Heimoa ydinvoima-alalle. Ja jonka vaatteet tuottavat muuten suurta iloa silmilleni. Näemme myös Virpin ja Heimon nuorina (Pia Piltz ja Antti Tiensivu), jossa heidän tutustumistaan valotetaan lisää.

Taas kerran Juha Jokela nivoo yhteen yhteiskunnallisia, ajankohtaisia teemoja (Patriarkan kantaesitys oli syksyllä 2012 Kansallisteatterissa) linkittäen ne ihmisten välisiin monisyisiin suhteisiin. Perhedraamaa tavallaan. Teksti on napakkaa ja hauskaakin, mutta aika paljon siellä on kriittisyyttä ja sivalluksia moneen eri suuntaan. Suuret ikäluokat, mitä kaikkea sillä äijäenergialla on saatu aikaan. Kun miehet ovat menneet ja touhunneet, naiset ovat jääneet jalkoihin. Heinon ja Virpin kotiinpaluujuhlissa kuullaan kiinnostavia puheita, erityisesti miniänsä Petran pitämä "jäykkien fallosten sukupolvi" -puhe. Kukin reagoi tähän tavallaan; nostiko Petra kissan pöydälle vai loukkasiko Heimon ja Kalen tunteita? Kriisejähän siitä seuraa, kuten odottaa saattaa.

Tässä ruoditaan niin riittämättömyyden tunteita, kyllästymistä, muutoksen tarvetta. Pelataan shakkia, elämän metaforana? Kuullaan ydinvoimasta, fiilistellään nuoruutta, ruoditaan suomalaista yhteiskuntaa ja politiikkaa. Siinä missä suuret ikäluokat nappasivat paikkansa yhteiskunnassa, ovat heidän keski-ikäiset lapsensa hieman tuuliajolla. Monellakin eri tapaa. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa, vai onko se sukupuolten välillä?

Näyttelijät ovat kaikki hyviä ja roolituksetkin onnistuneita. Erityisesti pidin vahvoista naisrooleista. Niin Ritva Jalonen kuin Mari Turunenkin suorastaan säkenöivät näyttämöllä. Jukka Leisti esittää rasvaista ällömiestä pieteetillä. Ja mun ikisuosikki Arttu Ratinen on aina hyvä, nytkin takkiaan kääntävänä ydinvoiman puolestapuhujana.

2 h 40 min on aika pitkä aika näytelmälle, ja niin taaskin. Vaikka sinällään Virpin ja Heimon nuoruuskuviot ovatkin kiinnostavia, niin olisin itse ehkä jättänyt ne kokonaan pois. Toisaalta pidin kovasti siitä miten siirtymiset aikatasosta toiseen tapahtui. Toinen asia mistä pituuden lisäksi hieman nipotan on repliikkien muistaminen. Ehkä joulutauko teki tepposet. Ja hienosti Jukka Leisti kommunikoinnin kuiskaajan (tai ei se kyllä mitään kuiskannut) kanssa hoiti, ei sillä.

Periaatteessa tämä oli hyvä näytelmä, mutta sitten taas se ei kuitenkaan kolahtanut täysillä. En tiedä miksi. Mutta kyllä Juha Jokela kirjoittaa osaa, se on vissi! Käy itse tsekkaamassa; esitykset jatkuvat toukokuulle asti.


Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sumu / Kansallisteatteri 14.9.2016

Kyllä, tässä on ehdottomasti yksi syksyn kiinnostavimpia näytelmiä! Juha Jokelan uusi näytelmä Sumu on älykäs, ajankohtainen, purevan analyyttinen, hauska ja erittäin katsottava. Vaikka se on aika pienimuotoinen, ja sen puolesta sopisi ehkä pienemmälle näyttämölle paremmin, niin Kansallisteatterin suuri näyttämö on näin tärkeälle näytelmälle juuri oikea koti. Sitäpaitsi pyörönäyttämön käyttö ei ole muualla mahdollistakaan.

Sumun lähtökohta on ääreishyvä teksti. Monitahoiset henkilöhahmot heräävät eloon ja dialogi on todella elävää ja soljuvaa. Tykkäsin kauheasti siitä miten tämän Somnimag-firman asiat ja Suomen (ja Venäjän) lähihistoria on nivottu niin hyvin yhteen. Tämä on niin uskottavaa, että voisi hyvinkin olla totta. En voi olla miettimättä missä katoissa Jokela on kärpäsenä kuunnellut keskusteluja. Politiikkaa ja tiedettä, ihmisen identiteettiä. Ja ihanan hersyvää huumoria, joka kumpuaa vallan arkisista asioista ja erilaisten ihmistyyppien kohtaamisista. Vaikka tässä onkin aika isot kuviot kyseessä, niin huumoria niistäkin löytyy, roppakaupalla. Tarina pitää erinomaisesti otteessaan, ihan loppuun asti (vaikka se olikin hieman arvattava).

Toinen tärkeä asia varmistamaan täydellinen näytelmäelämys on viiltäväntarkka ohjaus. Juha Jokela vie tätä taitavaa näyttelijäsakkia eteenpäin upeasti. Ja kaikki muukin pelaa hyvin yhteen. Pyörönäyttämölle Teppo Järvisen upeasti lavastama toimistomiljöö laboratorioneen ja takaseinän valtavine neliö/sälekaihdinseinineen on arkisen näyttävä. Max Wikströmin taitava valaistus ja Tommi Koskisen äänimaisemat täydentävät kokonaiskuvaa. Unohtamatta Timo Teräväisen videosuunnittelua, joita käytetään myös aika paljon. Mikään ei kuitenkaan dominoi, vaan elementit pelaavat hyvin hillitysti ja yhteen. Tätä kaikkea taustaa vasten on ensemblen helppo vetää hyvin uskottavia roolejaan.

Sillä kolmantena syyntulevat Kansiksen häikäisevän hienot näyttelijät. Aina niin kovin hyvä Timo Tuominen firman puun ja kuoren välissä kärsivänä toimitusjohtaja Ollina. Toisaalta Olli haluaa olla lojaali vanhalle kaverilleen Taistolle, mutta toisaalta... Olli on vähän sellainen nolojen tilanteiden mies. Jani Karvinen on tutkijakollega Taisto, toinen firman perustajajäsenistä, ja somessa Venäjän vastaisia mielipiteitään ahkerasti jakava. Tyrkky-tuuliviiri-pyrkyri-myyntitykki Jonena erinomaisen hyvä Kari Ketonen. Tämä rooli sai minut ihan hykertelemään; niin ärsyttävä tyyppi oli kyseessä. Semmoinen joka tietää kaikesta kaiken, vaikkei olisi aavistustakaan.

Firmaan palkattu venäjänkielentaitoinen sihteeri (Elena Spirina) herättää niin epäilyitä kuin luottamustakin Somnimagin miehissä. Ja on toisena osapuolena ehkä hauskimmassa kehityskeskustelussa koskaan. Tai noloimmassa. Tai ehkä molemmissa. Katariina Kaitue on tiukan viileä ministeri ja Jukka-Pekka Palo sähkösanomatyylinen tyly valtion virkamies. Karin Pacius ottaa ministerinsalkun loppuvaiheilla. Kaikki kolme vallan sopivia rooleihinsa. Videolla näyttäytyy vielä Ria Katajan toimittaja.

Tekstissä on paljon Venäjä-kriitiikkiä, ja ihan aiheesta. Itse olisin Taiston linjalla, mutta tämä näytelmä saa näkemään kolikon molemmat puolet. Ja pohtimaan etiikkaa, moraalia ja niiden ongelmia esimerkiksi juuri idänkaupan yhteydessä. Onko lahjonta ok? Kuinka paljon ja kenelle sitä voi ja kannattaa (tai suorastaan pitää) harjoittaa? "Jos me lahjottais tän yhden kerran?" - onko semmoinen Venäjällä edes mahdollista.

Lyhyesti juoni: kaksi tutkijaa on perustanut firman hienon aivokuvannuslaitteensa ympärille. Ministeriön ehdotuksesta masiinaa aletaan kauppaamaan Venäjälle. Jonka Krimikuviot aiheuttavat konfliktia firman sisällä. Yksilön ja yritykset edut, arvot ja moraali ovat koetuksella ja miten tämä kaikki istuu Suomen ja Venäjän (kauppa)suhteisiin yleisellä tasolla.

Illan aluksi bloggariklubilaiset pääsivät maistelemaan Lavaklubin uusittua menua (ja siinä olikin maistelemista, huh!) ja vaihtamaan pari sanaa Juha Jokelankin kanssa. Jokelalla oli ihan hyvä fiilis juuri ennen ensi-iltaa vaikka oli nukkunut edellisen yönsä hieman huonommin kuin yleensä. Meillä oli tarkoitus opetella hieman vloggaamisen saloja porukalla, ja niimpä sitten väliajalla ja esityksen lopussakin kuvasimme toisiamme ja vastailimme Kirsin kysymyksiin. Nämä menivät sitten suorana Kansallisteatterin Facebook-sivuille (jossa ovat edelleen nähtävillä). Minun väliaika-analyysiä voi käydä katsomassa

Suosittelen muuten Lavaklubia ennen teatteria. Sieltä on ääreislyhytmatka katsomaan esitystä, ja siellä on mukavia istumapaikkoja. Sekä tosi hyvä sapuska!

Korkkaisin kyllä fiktiivibisset tälle näytelmälle jos joisin olutta. Nyt tyydyn sen sijaan vaan kehumaan kovasti ja suosittelemaan kaikille tämän näytelmän näkemistä. Tämmöistä laatukamaa ei näe ihan joka päivä! Bravo Jokela & Kansallisteatteri!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Stefan Bremer

Keuhkot / Kansallisteatteri 23.11.2015

Ei sitä hienoon teatteriesitykseen paljoa tarvita. Ei siis lavasteita, puvustusta, valoilla kikkailuja tai edes väliaikaa kahveineen ja kuohuviineineen. Riittää kun on hyvä teksti (tässä tapauksessa Duncan MacMillanilta, Juha Jokelan suomennoksena), taitava ohjaus (Juha Jokela) ja kaksi loistavaa näyttelijää Ria Kataja ja Mikko Nousiainen.

Keuhkot on pienimuotoinen ja vaikuttava kertomus kahden ihmisen kohtaamisesta, rakastumisesta, parisuhteen arjesta, idealismista, ilmastonmuutoksesta, perheestä ja lopuksi vanhenemisestakin.

On aika hienoa katsoa läheltä (Omapohja on niin pieni ja intiimi tila, että kaikki katsojat ovat likellä) miten nämä näyttelijät sukeltavat esittämiensä tyyppien hahmoihin. Kaikki ne eleet ja ilmeet ja repliikit. Katsoja, ainakin minä, tempautuu tarinaan täysillä mukaan. Vuorotellen pystyn samaistumaan kumpaankin hahmoon. Kohtauksista toiseen siirrytään niin vaivihkaa ja varkain että sen huomaaminen saattaa mennä hitaammalta ohi. Ei tämä silti mikään nopeatempoinen juttu ole, vaikka välillä naishenkilö puhuukin aika tykityksellä tunnekuohun vallassa. Pikemminkin viipyilevä, katsojassa herääville ajatuksille annetaan tilaa.

Olen nähnyt sekä Nousiaista että Katajaa teatterin lavalla aiemminkin, mutta nyt molemmat tekevät kyllä elämänsä roolit. Vereslihalla ja täysillä.

Yksi mieleenjäänyt ajatus oli se miten kaikenlaiset moukat lisääntyvät, mutta fiksut ja tiedostavat ihmiset useinkaan eivät. Tyhmistyykö ihmiskunta tällä menolla siis? Olen samaa mieltä että on olemassa paljonkin ihmisiä keiden ei pitäisi saada lapsia lainkaan. Ja sekin hyvän ihmisyyden pohdiskelu, kuka loppuviimein on hyvä ihminen? Sekä että kierrättää, ajaa polkupyörällä, lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen?

Lapsenhankinnasta tulee kertomuksen pariskunnalle valtava suorite, paikoitellen tosi raskaskin. Varsinkin nainen veivaa ja vatvoo... Miehen "pornokatse" häiritsee häntä, kun nainen haluaisi lapsenteon olevan jotenkin pyhää. Suhteet omiin (ja toisen!) vanhempiin nousevat myös esille. Sukupuolien vai sittenkin persoonakohtaiset erot... vatvonta tuntuu olevan enemmän naisen heiniä, mutta kyllä se mieskin osaa. Nämä päähenkilöt menevät tunneskaalaa läpi päästä päähän ja moneen kertaan.

Jännää että me ei tiedetä näistä ihmisistä juuri mitään aluksi, ja tässä nähdään vain pieni väläys, tai useita välähdyksiä, heidän elämästään. Nainen tekee väitöskirjaa, mies on ei-niin-menestynyt muusikko.

Tämä repla: "mä en välitä vaikka se ois joku Klonkun ja Alienin ristisiitos" :-) Rankkojen kokemusten arvet säilyvät tosi pitkään ihmisessä. Ja miten toisesta ei pääse pienellä pyristelylläkään eroon... Kohtalo? "Me ei nyt pohdita tätä, me tehdään tää!" Ja miten se parisuhteen kommunikointi jatkuu myöhemminkin. Todella paljon myöhemmin. Ja vaikka yksipuolisestikin.

Vaikka käsiohjelmia keräänkin, niin tämän näytelmän tematiikan kohdalla ymmärrän hyvin miksi se on saatavilla vain sähköisesti. Hyvin toteutettu kyllä. Sähköinen käsiohjelma mahdollistaa video- yms linkit näppärästi.

Pienimuotoista ja ah niin taitavaa. Ei tämä pelkkää rankkaa pohdintaa ja isojen kysymysten veivaamista ole. Mukana on paljon huumoriakin. Jos siis haluat esitykseltä muutakin kun viihdehömppää, niin Keuhkot saattaisi olla juuri oiva valinta.


Näin erityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Stefan Bremer

Esitystalous 2 / Espoon kaupunginteatteri 22.11.2013

Esitystalous1:stä en koskaan nähnyt, mutta onneksi nyt sentään kakkosen. Teatteriin houkutteli esitys yleisesti ottaenkin, mutta erityisesti mahdollisuus nähdä Martti Suosalo ja Tommi Korpela lavalla ja samassa näytelmässä. Näytelmän virallinen nimihän on Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa.

Edellisestä kerrasta Espoon kaupunginteatteriin ON vierähtänyt tovi. Taisi olla 1993, kun Ville Virtanen, Jussi Lampi, Sari Havas ja muut viihdyttivät lavalla Peilipeli-näytelmässä. Eli Lewis Carrollin Through the Looking Glass. Eli ehkä oli aikakin käydä uudelleen :-) Samalla reissulla sai yhdistettynä vierailun vanhemmillekin kätevästi.

Esitykset on olleet täyteen myytyjä ja näytelmä jatkaakin ohjelmistossa myös keväällä. Ihan hyvä, koska nyt äiti oli huonovointinen eikä päässytkään mukaan. Jospa sitten keväällä. Onneksi sain lippukassan kautta sen lipun myytyä, niin sai edes rahat takaisin.

Niin, siis Espoon kaupunki perustaa brändityöryhmän, johon kutsutaan mukaan boheemiutta edustamaan  näytelmäkirjailija (Ylermi Rajamaa, jonka näin pari vuotta sitten Suomenlinnassa Ryhmäteatterin Ronja Ryövärintyttäressä Birkinä), joka on tarinan kertoja. Ryhmässä on toinen toistaan pöljempiä tyyppejä. Kokoomuslainen kaupunginjohtaja Kari Happonen (Martti Suosalo) on viilipyttymäinen terroristi, joka kiusaa varsinkin hiljaista Keijoa (Raimo Grönberg), puurakentamisen professoria. Petri Huhtala (Tommi Taurula) on urheiluhenkinen it-yrittäjä jolle Espoo Blues on kovin juttu. Kaupunginsihteeri Ilona (Henna Hakkarainen) on aika vaisu ja pliisu, sellainen tylsä tilastoihminen. Yritysjuristi Helena (oivallinen Ria Kataja) ja Sotepa-säätiön toiminnanjohtaja Markku (aina yhtä charmantti Tommi Korpela) virittelevät suhteentynkääkin kaiken kokoustamisen lomassa.

Minä kirjoittaa, kaupunginjohtaja patistaa

Menoa ja meininkiä oli alusta loppuun. Esiintymispaikka oli kahden katsomon välissä ja se eli ja muuttui kokoajan. Ei varsinaisesti muita lavastuksia kun pöytiä ja tuoleja ja niitä siinä sitten liikuteltiin ees taas. Välillä näyttelijöiden voimin, välillä henkilökunnan ja välillä hienoilla kauko-ohjattavilla robottialustoilla. Se oli aika dynaaminen systeemi kyllä. Ja sitten lattiaan heijastettiin kanssa videokuvaa (tuli hetkittäin mieleen jopa NT:n The Curious Incident näytelmän lavastusratkaisut). Varsinkin ne projisoinnit toimivat tosi hienosti.

Hienojen lavastusratkaisuiden lisäksi kuultiin paljon musiikkia. Sekä nauhalta että Rajamaan soittamana (kitaralla). Varsinkin Rajamaan oma sävellys Espoo oli hauska :-) Ja kaikki brändiryhmän jäsenet lauloivatkin (jotkut hieman paremmin kuin toiset). Mä tykkään kun aika usein käsiohjelmassa on nykyään mainittu käytetyt musiikit, niin myös tässä!

Tarinasta saa irti paljon enemmän, jos on asunut joskus Espoossa ja tuntee yhtään kaupungin "sielunmaisemaa" ja eri alueiden mainetta jne. Mutta ei se mitenkään välttämätöntä ole.

Suosalo on tosi oivallinen lakonisia kommentteja heittelevänä pokerinaamaisena kaupunginjohtajana, joka yksinvaltiaan lailla johtaa brändiryhmää ja myötäilee kaikkia sopivasti. Lisäksi Suosalon Turun murteella haastava fiktiivinen henkilöhahmo OT on hirvittävän hauska. Rajamaa oli tosi sympaattinen ja herttainen minä, taitelijareppana joka joutuu tahtomattaan pyöritykseen niin muun brändityöryhmän kuin Länsiväylän toimittajankin taholta. Mies osaa kyllä soittaa ja laulaa mallikkaasti, ja näyttää muuten Santtu-Matias Rouvalin pikkuveljeltä :-) Tommi Korpela nyt on aina tasaisen taitava ja hyvä...

Jostain kohdista olisi voinut ehkä hieman tiivistää, koska 3,5 tuntia on aika pitkä aika mille tahansa muulle kuin Shakespearen näytelmälle. Hetkittäin oli sellaista löysäkäyntiä. Juha Jokelan dialogi oli näppärää ja hauskaa, mutta henkilöt tuntuivat puhuvan paljon, ja kukaan ei kuitenkaan oikein kuunnellut toistaan. Kukaan katsoja, joka on yhtään istunut turhauttavissa palavereissa, tunnistaa nämä tyypit ja sen tyhjänjauhamisen ja junnaamisen. Välillä mennään Nuuksioon virkistäytymään, mutta asiat eivät etene. Näytelmäkirjailija ei saa oikein mitään aikaan, eikä otetta mistään. Kun ei Espoolla ole sitä selkeää identiteettiä mitä sille nyt koitetaan hakea porukalla.

Näytelmässä oli hauskaa interaktiivisuuttakin. Näyttelijät olivat mukana soluttautumalla yleisön joukkoon istumaan ja heti alussa vaeltelivat siellä sekaisin paikkojaan etsivien katsojien lomassa. Ennen esitystä sai yleisökin osallistua täyttämällä lapuille mielipiteitään Espoosta, niitä gallupvastauksia sitten kaupunginsihteeri luki kokouksessa myöhemmin. Ja väliajalla sitten toinen gallup-kysely Espoon tulevaisuudesta. Mun vastaus siihen luettiinkin ensimmäisenä :-)

En tiedä olisiko ollut parempi jos olisi nähnyt Esitystalouden ensimmäisen inkarnaation.

Pidin kyllä kovasti paljon, ja voisin suositella ihan kaikille laatuteatterin ystäville. Vaikket nyt olisikaan espoolainen.


Esityskuva copyright Espoon kaupunginteatteri, Tommi Korpelan kuvasin itse ennen kuin esitys alkoi.