Vanhempainilta / Tampereen työväen teatteri 29.10.2022

Näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen räjäytti tietoisuuteni loistavalla ja palkitulla Pasi Was Here näytelmällään vuonna 2016. KOM-teatterin debyytin jälkeen olen nähnyt sen TTT:ssä ja Lahden kaupunginteatterissa. Tekstinä se on aivan silmittömän hieno ja fanitan sitä edelleen. Joten arvoisa lukija voi uskoa että odotukset olivat korkealla: uusi Nuutisen näytelmä, jee! Tällä kertaa ohjaajana oli Juho Gröhndahl yhdessä Nuutisen kanssa.

Vanhempainilta kertoo vanhemmuudesta, isän ja pienen pojan suhteesta, arjesta ja siitä selviytymisestä. Isä (Tero Koponen) pistää itsensä peliin, venyy välillä ihan mahdottomiinkin suorituksiin ja koittaa olla pojalleen paras mahdollinen isä. Lapsi (Auvo Vihro) on utelias ja tiedonhaluinen, vauhdikas ja reipas, ja toki välillä aika rasittavakin. Näiden kahden yhdessäolo on sympaattista, dramaattista, hauskaa ja hetkittäin vähän haikeaakin. Värikäs mielikuvitus laukkaa kummallakin, välillä aikamoisilla kierroksilla. Vaikka liki 3 tunnin näytelmässä (himppasen liian pitkä) eletään yhden vanhempainillan hetkiä, ehditään katsomaan myös mitkä tapahtumat sinne johtivat ja paljon muutakin. Rakenteeltaan oivaltava ja muutenkin hyvin jaksotettu esitys. Huumoria ja draamaa sopivassa suhteessa.

Vanhemmuus tuntuu olevan uuvuttavaa mutta palkitsevaa. Ei lapsi tahallaan hankala ole, mutta jos näkee painajaisia eikä saa nukuttua... no, se kysyy isältä voimavaroja. Mitä ylipäätään on olla isä? En tiedä vanhemmuudesta mitään, saati isyydestä, mutta Nuutinen onnistuu raottamaan hyvin vanhemmuuden mysteerien verhoja. Mitä voi vastata jatkuvasti kaikesta kyselevälle pojalle? Mitä tehdään kun poika pissaa housuun eikä suostu pukemaan tyttöjen housuja? Miten se arki onnistuu? 

Näytelmässä ei karteta ns. nolojakaan aiheita, esimerkiksi kun lapsi koittaa työntää legoja isänsä hanuriin. Tämä isä on hipsteri ja ekotiedostava mutta kaikki eivät. Toisenlaisetkin isän mallit saavat sijaa ja puheenvuoronsa, vaikka "meidän" isä taitaakin kokea riittämättömyyttä näiden kanssa. Hetkittäin tuntuu että lapsi ja vanhempi vaihtavat paikkaa, ja lopussa näin käykin ihan konkreettisesti.

        

Auvo Vihro heittäytyy alle kouluikäisen rooliin riemastuttavasti. Hän on täysin katu-uskottava värikkäässä toppahaalarissa, ninjan asussa, jopa munasillaan. Myös Koposen esittämän isän pysyväislaatuinen väsymys ja toisaalta heittäytyminen lapsen tasolle vakuuttaa. Anne-Mari Alaspää vetää omat lukuisat roolinsa hienosti, samoin Riikka Papunen (varsinkin tämän supersmoothisä on mainio, ja äitipuoli!). Koko esitys on liikunnallinen ja tanssillinen; Satu Tuomisto vastaa liikekielestä.

Lavastuselementit kulkevat pienien vaunujen avulla ees taas, kun leikkijuna kiskoillaan. Perttu Sinervon pelkistetty lavastus tuo lastenkokoisia tavaroita estradille, välillä jopa ihan liukuhihnatahtiin. Marjaana Mutanen on suunnitellut puvustuksen ja myös kampaukset. Aikuisen miehen pukeminen pikkupojaksi uskottavasti ei ole helppo homma, mutta hyvin homma toimii. TJ Mäkisen valot ja Kyösti Kallion äänisuunnittelu loivat monenlaisia maisemia lavalle.

Vanhempainilta on jotenkin sellainen pienisuurinäytelmä. Aihehan on hyvin arkinen ja ei tässä kauheasti tapahdu, liikutaan kodin ja kaupan ja päiväkodin välillä. Mutta teksti on kiva ja oivaltava, lämpöä ja huumoria on mukana rutkasti. Ja näyttelijät aivan timanttisia. Bonuksena käsiohjelmassa on Anna Kontulan mainio kirjoitus vanhemmuudesta sekä herra ohjaajien pohdintaa näytelmästä.

Harmittaa puolityhjä katsomo, ja esitysten peruminen kauden loppupäästä, koska tämä näytelmä olisi ansainnut enemmän. Ehkä olisin saanut siitä irti jotain toisia juttuja jos itsellä olisi lapsia. Mutta toimi se tämmöisenään myös hyvin. Hyvä käsikirjoitus ja loistava nelikko lavalla takasivat kyllä mukavan illan.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pasi was here / Lahden kaupunginteatteri 16.1.2019

Kyllä se on totta. Pasi on taas täällä! Ei mikään kovin huono saavutus uudelle kotimaiselle näytelmälle, nimittäin nyt jo kolmannessa isossa teatterissa. KOM-teatterissa ensi-ilta oli keväällä 2016, Tampereen työväen teatterissa alkuvuonna 2018 ja nyt sitten Lahden kaupunginteatterissa vuotta myöhemmin. Syystäkin näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen on tyytyväinen. Pasi was here on vaan moderni klassikko, sanon minä.

Jo viime vuonna Lahdessa pidetyssä Lea-palkintojuhlassa nähtiin pieniä maistiaisia lukudraaman muodossa; kaksi siitä porukasta on nytkin lavalla mukana. Sivumennen sanoen Pasi was here voitti vuoden 2016 parhaan kotimaisen uuden näytelmän Lea-palkinnon, jeeeeee... (ihan ansaitusti toki).

Näytelmä seuraa kahden ihmisen varttumista pikkupojista aikusiksi ankeassa savonlinnalaislähiössä. Tai en tiedä miten ankea Kellarpelto oli tuohon aikaan. Itse kävin siellä viime kesänä ihan vain fiilistelemässä paikkoja, näytelmän hengessä. Näin Hemmokin tekee Pasin kuoleman jälkeen. Minulla ei ollut lähiölapsuutta muisteltavana, eikä Kellarpellon samanlaiset omakotitalot, tyypillisine nen-loppuisine asukkaineen herättäneet minussa samanlaisia nostalgiafiiliksiä kuin Hemmossa. Ei hyvässä eikä pahassa. Mutta jonkunlaisen pyhiinvaellusmatkan minä koin. Täällä kaikki tapahtui, osittain Veikko Nuutisen päässä - ja osittain ihan oikeastikin.

Miten tämä Satu Linnapuomin ohjaama Pasi Was Here sitten eroaa kahteen aiempaan nähden? No, onhan se taas, onneksi, ihan omannäköisensä teos. Tekstiä on taas hieman tiivistelty, lisäilty, poistettu. Ensi-iltayleisö ei nyt ihan hysteerisinä hirnunut naurusta, mutta ehkä tämä voisi iskeä paremmin hieman nuorempaan joukkoon.

Tiina Hauta-ahon vanhoihin kinofilmirulliin pohjautuva lavastus on tosi hieno oivallus! Valokuvaestetiikka tuo kasari/ysäri-fiilikset lähemmäs nykykatsojaa. Monen muistot tuolta ajalta ovat kuin haalistuvat valokuvat kotialbumeissa. Toisesta filmirullasta aukeaa myös hyytävän kalsea ja upea pannuhuone. Filmirullien välissä olevalla filmillä nähdään taiten tehtyjä projisointeja (a'la Antti Rautava), joissa vilahtelee kaikenlaista hauskaa, varsinkin junamatkalla Savonlinnaan (Lahdessakin hyppyrimäkien lisäksi aika moderneja rakennuksia!). Loves-testin toteutuskin valkokankaalla on hieno!

Hauta-aho vastaa myös vaatesuunnittelusta (ja vielä yhdessä Jouni Nykoppin kanssa valosuunnittelustakin). Ehkä tässä olisi voitu korostaa niitä mauttomuuksia vaatteiden osalta vieläkin enemmän, mutta kyllä tämäkin jo toimii. Tatu Virtamon äänisuunnittelu on tosi oivaltavaa. Sinikka P-P-P:n teemamusiikki tuo lisää uhkaavuutta hahmolle ja Faurén seesteinen Pavane toimii hienosti taustalla, kun Sinikka avautuu pojille raskaasta elämästään. Ja mitkä moottoripyöräääniefektit painepesurikohtauksessa, herranjee!

Tälläkin kertaa näytelmän roolitus on mielestäni erittäin onnistunut. Teemu Palosaari on erinomainen Hemmo, Helsingistä lapsena Savonlinnaan muuttaneena ja sieltä lukion jälkeen taas takaisin Helsinkiin lähteneenä poikana. Hemmosta tulee Pasin paras kaveri, ja yhteiset lapsuusmuistot palaavat ryminällä mieleen Pasin kuoleman jälkeen. Kaikki ne iloiset, ahdistavat ja mieleenpainuneet hetket mitä pojat yhdessä kokivat. Nostalgia onkin yksi näytelmän avainteemoista. Olen tykännyt Palosaaren töistä vuosien varrella tosi paljon, ja vaikka toki "aikuisroolitkin" sujuvat oivallisesti, niin ihan omimmillaan mies on näytellessään lapsia ja nuoria. Ehkä se on se poikamainen olemus? Taas kerran tämä on niin hienoa katsottavaa. Hemmo heräilee myös orastaviin ihastuksen tunteisiin teini-iässä ja kokee siinäkin suurta hämmennystä.

Nimihenkilön vaativassa roolissa nähdään Jarkko Miettinen. Lukuisissa Lahden kaupunginteatterin näytelmissä miestä olen nähnyt, mutta en nyt just muista onko näin isoa roolia ennen osunut hältä silmiini. Mutta hyvinpä Jarkkokin niin pikkupojan, teinipojan ja aikuisen velmuilijan nahkoihin sukeltaa. Pasi on herkkä poika, joka peittää sen koviksen roolin alle. Ja tämä Pasi osaa muuten oikeasti tosi hienosti puhua nenäänsä kouluainetta lukiessaan!

Tällä kertaa Tapani Kalliomäki esitti kaikki ne lukuisat pienemmät (ja sitäkin hersyvämmät) roolityöt. Lastentarhanope Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka hyytää veret puuhelmet kaulassa heiluessaan massiivisine rintoineen. Sitten on tietysti Laktoosilerssi hyppypotkuineen ja kiljunjuomisineen. Lisäksi pidin kovasti kun teinityyppien (Normityttö ja Normipoika) sukupuoliroolit on käännetty toisinpäin. Tapsan esittämä Normityttö lyhyessä farkkuhameessa on nimittäin aivan hillitön! Taas tukku upeita roolisuorituksia, joille kaikille nostan hattua.

Näytelmässä on vain yksi naisnäyttelijä, joka myös vetää useita rooleja. Liisa Vuori jää hieman mellastavien mieskollegoidensa varjoon, mutta Hemmon äitinä ja Sarah Youngina on kyllä ihan huikea. Muuntautumiskykyä tarvitaan, ja sitä löytyy.

Lahden versio oli myös hillitympi kuin muualla, ja nyt ei todellakaan nähdä paljasta pintaa edestä eikä takaa. Saunakohtauskin on toteutettu (sinällään kyllä mallikkaasti) varjokuvilla. En tiedä ollaanko Lahdessa siveämpiä (Kyrpä-Teron nimen taustaakaan ei kerrota, saatikka että Laktoosilerssin sohvalla suoritettaisiin mitään kolmenhengen käteenvetosessioita) vai mistä tämmöinen kiltteys johtuu. Lahdessa suositusiäksi on laitettu 14. Varmaan aika passeli.

Pasi was here on oikeasti hieno näytelmä, jossa on paljon eri tasoja. Meille vanhemmille se tarjoaa herkkua nostalgiannälkään, ja nuoremmille taas yhdenlaisen katsauksen millaista elämä saattaa olla. Kaikki me silti olemme olleet lapsia ja nuoria joskus, ja ihastumiset, kiusaamiset, ja eletty elämä on sinällään tuttua. Että sikäli samaistusmispintaa on kaikille. Näytelmä on paikoitellen aika rankkakin katsoa, siinä on niin paljon koskettavia, vaikeita ja kipeitäkin asioita, mutta lämmin huumori on kaiken taustalla. Nuutinen kirjoittaa jotenkin ihmisläheisesti.

Itse ainakin tulen katsomaan uudelleen, koska Pasi was here on rakentanut pienen pesän sydämeeni.



Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Pasi Was Here / Tampereen työväen teatteri 7.4.2018

Kun näkee samaa näytelmää useampia kertoja, se tapahtuu yleensä siksi koska siitä pitää niin kovasti. Näin ainakin itselläni on Veikko Nuutisen näytelmän Pasi was here kanssa. Olen ehkä eniten hurmaantunut näytelmätekstiin. KOM-teatterin versio oli myös toteutukseltaan liki täydellinen. Kaksi vuotta myöhemmin Tampereen Työviksessä meno on hyvin erilaista, ja tekstiinkin on lisätty kohtia. Ensi-illassa olin vaikuttunut monestakin asiasta, ja vaikka vertailuilta KOMin versioon ei voi välttyä, niin ihan omilla jaloillaan tämäkin seisoo. Entäpä nyt sitten toisella kerralla, 2,5 kuukautta myöhemmin?

Näyttelijät ovat sisäistäneet roolinsa entistäkin tarkemmin. Irrottelua ja luovaa hölmöilyä oli nähtävissä. Enemmän kuin ensi-illassa siis. Näytelmän alussa Pasi pikkuhiljaa ryöstäytyy menneisyydestä nykyaikaan, muovikelmun läpi taistellen ja Hemmon nykytodellisuuteen ilmaantuen. Pasi ja Hemmo lapsina tarhassa vaatii esittäjiltään Tuukka Huttuselta ja Janne Kallioniemeltä hurjaa heittäytymistä rooleihinsa. Ne eleet ja ilmeet ovat toisaalta yliampuvia, mutta toisaalta niin pikkupoikamaisia. Varsinkin näihin lastentarhakohtauksiin on tullut lisää kohellusta ja slapstickiä.

Tuukka Huttunen on oikeasti aivan ilmiömäisen muuntautumiskykyinen näyttelijä, ja tässä kun päästään seuraamaan hahmon kasvua ja kehitystä pikkupojasta aikuisuuteen, niin tämä kyky vaan korostuu. Äänenmurroksen ja heräävän seksuaalisuuden kanssa kamppaileva teini-Pasi, riiviömäisen kujeileva pikkupoika-Pasi, nenään puhuva koulu-Pasi, vahvempiaan mielistelevä-Pasi, kaikissa näissä Huttunen tuo hahmon lihaksi ja vereksi silmiemme eteen.

Ja kyllä mä jaksan ihmetellä miten huikeat roolityöt myös Tommi Raitolehto vetää. Lapsia vihaavasta lastentarhantädistä hupaisaan lörtsymieheen ja totiseen Pasin isään, huikeaa Laktoosilerssiä unohtamatta. Varsinkin tää koko "sankarilla ei saa olla heikkouksia" -kohtaus saa aikaan valtavat naurut.

Jäin miettimään mikä oli totta ja mikä vain Hemmon haave tai unelma asioista mitkä eivät toteutuneet, siis menneisyydestä. Tapahtuiko nämä kaikki jutut, vai muistaako Hemmo väärin, vai kaunistellen, vai jopa toivoen että ne olisivat tapahtuneet? Mene ja tiedä, mutta kun Pasi ja menneisyyden haamut ja muistot putkahtavat pintaan Hemmon ja Turnajaiskepin Savonlinna-visiitillä, niin jäin pohtimaan toden ja mielikuvituksen välistä, usein aika häilyvääkin, rajaa.

Harmikseni Pasi was here ei tainnut Tampereella olla suurikaan menestys. Ainakaan samassa mittakaavassa kuin KOM-teatterissa. Mulle tämä oli edelleen loistava näytelmä, vaikka ei toisella katsomiskerralla samalla tavalla kolahtanutkaan kuin ensi-illassa. Mutta se on saletti; kun ja JOS tätä esitetään jossain päin niin sinne suuntaan katsomaan!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pasi Was Here / Tampereen työväen teatteri 31.1.2018

Monestakin eri syystä Pasi was here on mulle todella tärkeä näytelmä. Kun se debytoi KOM-teatterissa helmikuussa 2016, istuin ensi-illassa, odotukset korkealla. Esityksen jälkeen olin enemmän kuin haltioissani - tässä on helmi! Kävin sen sitten lopulta katsomassa kuudesti, ja joka kerta siitä löysi jotain uutta ja hienoa. Mikä tästä Veikko Nuutisen kirjoittamasta tekstistä tekee niin hyvän? Osittain se nostalgia-aspekti; kukapa meistä ei haluaisi palata lapsuuteen ja nuoruuteen, fiilistelemään niitä kivoja hetkiä, ja ikävämmät muistot sivuuttaen. Mutta oli siinä paljon muutakin. KOMin versiossa kaikki vaan kolahti paikoilleen; ohjaus, näyttelijät, lavastus, musiikkivalinnat jne.

Mutta oliko se vain tämä tietty esitys, vai toimisiko teksti muutenkin? Hyvä teksti on hyvän näytelmäesityksen kivijalka ja perusta, sen varassa useimmiten näytelmä toimii tai sitten ei. Ja onneksi en ollut yksin tykkäämisieni kanssa, sillä Pasi was here voitti parhaan kotimaisen näytelmän Lea-palkinnon tammikuussa. Ja se myönnetään nimenomaan tekstille, ei siitä tehdylle esitykselle. Itse asiassa raadin jäsenet eivät olleet edes nähneet KOM:in versiota! Pasi ilmestyy painettunakin tänä keväänä eli siitä pääsee jokainen lukemaan sen ihan näytelmänä, ilman lisukkeita.

Kun kuulin että Tampereen työväen teatteri tuo Pasin lavalle alkuvuonna 2018, oli ensimmäinen ajatus suuri ilo. Jes, nyt pirkanmaalaisetkin pääsevät näkemään ja kokemaan tämän (koska kaikki eivät hehkutuksistani huolimatta suunnanneet aikoinaan Helsinkiin KOMille sitä katsomaan). Ja innoissani odotin miten tämä muuttuu ja minkälainen elämys tämä Pasi on lavalla.

Lea-palkintogaalassa kuultiin muutamia kohtauksia näytelmästä luettuna. Mitä ihmettä, ei tämmöisiä ollut KOMin lavalla! Mutta Tampereellapa olikin. Eli teksti muuttuu ja kehittyy. Veikko Nuutinen oli hieman muokannut tekstiään, ja kirjoittanut hieman lisääkin TTT:n esitystä varten. Mainiota. Näytelmä elää ja muuttuu. Jos, ja toivottavasti kun, Pasia esitetään vielä tulevina vuosina paljon, eri puolella maata, se muuntuu aina kuhunkin esitykseen. Hyvä teksti on hyvä teksti.

Jos näkee samaa näytelmää monta kertaa, joko monena eri tulkintana, tai kuten tässä Pasin tapauksessa, saman teatterin esittämänä, siihen muodostuu omanlaisensa side ja suhde. Väkisinkin aiempi tulkinta vaikuttaa aina seuraaviin katsomiskokemuksiin, ja vertauksilta ei voi välttyä. Ei päätään voi nollata unohtamaan asioita. Joten ne aiemmat versiot kummittelevat aina taustalla. Ja ei se haittaakaan. Jokaisella paljon teatteria nähneenä on ne omat suosikki-Hamletinsa tai suosikki-Kauppamatkustajan kuolemansa.

Mimmoisena minä TTT:n Pasin sitten koin? Iskikö se? Pystyinkö olemaan vertailematta KOMin versioon? Vastaan viimeiseen kysymykseen ensin. En tietenkään pystynyt. Enemmän kuitenkin tyyliin "ahaa, nämä ovat ratkaisseet tämän kohdan näin" ja "Kas, tässä on kylpyhuone, onpas mielenkiintoinen juttu". Onneksi kuitenkin TTT:n versio oli niin omanlaisensa ja uniikki, että ei sen vertailussa tarvinnut mitenkään kalveta tai hävetä. Ja vaikka periaatteessa näytelmä oli hyvinkin tuttu, niin uudet kohtaukset ja hyvin erilainen lähestymistapa pitivät mielenkiinnon ja innostuksen yllä alusta loppuun. Kyllä tämäkin Pasi iski, kuin metrinen halko.

Ohjaaja Milko Lehto työryhmineen on tehnyt tdella hienoa työtä esityksen kanssa. Kun helsinkiläinen hipsterimies Hemmo kuulee lapsuudenystävänsä Pasin, tuon masentuneen ja työttömän LVI-asentajan kuolleen oman käden kautta, alkaa tästä Pasin muistelemisesta nostalginen matka. Matka lapsuuteen, nuoruuteen, Savonlinnan Kellarpellon lähiöön. Hemmo tekee matkaa Savonlinnaan junalla yhdessä Turnajaiskepin kanssa, tuon jo tarhasta asti tutun tytön. Näytelmässä siirrytään aika vaivatta Hemmon ja Turnajaiskepin tämän ajan nostalgiamatkasta, sinne menneisyyteen, ja taas takaisin.

Roolitus on erittäin onnistunut. Janne Kallioniemi on oivallinen Hemmo, varsinkin tarhaikäisenä ja lapsena. Se epävarmuus ja miellyttämisenhalu mitä Helsingistä Savonlinnaan muuttanut yliopistotutkija-yh-äidin poika kokee. Kun puhuu väärin, kun äiti ei tee oikeita töitä vaan on tuplalesbo ja kotonakin saa katsella vain sivistäviä tv-ohjelmia kuten Cosby Show'ta. Mutta Pasilla kaikki on toisin! Pasin perhe on normaali ja Pasi on juuri sellainen poika millaiseksi Hemmokin haluaa. Se Hemmon monologi on huikea (missä tämä ylistää Pasin kotia ja vanhempia ja kritisoi omia olojaan). Niinpä Hemmo tekee kaikkensa ollakseen Pasin kaveri. Pasi on sellainen yleispätevä, hieman surullisen hahmon ritari. Se poika joka keksii kaikki kolttoset ja jumiutuu pienelle paikkakunnalle. Hemmo lähtee pois, opiskelemaan, mutta Pasi ei. Viina vie ja loppu on onneton. Tuukka Huttunen on aivan mestarillisen loistava Pasi. Jos ei muuten ole kiinnostusta nähdä tätä näytelmää, niin Huttusen roolityön takia kannattaa. Ne pienet ilmeet ja eleet (tarkkailkaapa kasvojaan kun Pasi joutuu avustamaan Hemmon äitiä reisienvenytyksessä!) ja kaikenlaiset pienet jutut millä roolia rakennetaan. Huttunen on yksi Suomen parhaimmista ja lahjakkaimmista näyttelijöistä, joten sinällään ei ollut mikään yllätys että hänen Pasinsa on näin monisyinen hahmo. Upea roolityö!

Miehityksen iloisin ja isoin yllätys ehkä on Tommi Raitolehto. Hän on tehnyt paljon isoja ja vakavia draamarooleja viime vuosina kuninkaasta Kekkoseen, joten mietin miten nämä aika överitkin henkilöhahmot sujuisivat. Mutta turhaan murehdin. Lastentarhanopettaja Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka on aivan hulvattoman hauska, siis oikeasti loistava. Ja myös aika raju; Pasi lentää seinään kuin märkä rätti! Laktoosilerssi taas kiljuineen, pornokasetteineen ja kurkipotkuineen on ehkä vieläkin säälittävämpi hahmo kuin Pasi. Tai ei säälittävä vaan sellainen mitä katsellessa ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Nauraa siksi että tämä on niin överiksi vedetty stereotypia, ja itkeä... no, aika lailla samasta syystä.. Aika monta Laktoosilerssinkin tapaista tyyppiä on tullut tavattua. Myös sadistinen opettaja ja Pasin isä, varsinkin siinä lopun koskettavassa monologissa, ovat huikean upeita rooleja.

Koska Pasi was here on vähän äijänäytelmä, niin Maija Lang jää väkisinkin hieman pienempään rooliin. Tai moneen pienempään rooliin. Turnajaiskeppi on se poikien ihastuksen ja kiusaamisen kohde (tulee välillä mieleen Lassi ja Leevi-sarjakuvassa oleva tyttö Susanna, ketä Lassi jatkuvasti kiusaa, milloin lumipalloilla, milloin eväskauhutarinoillaan. Ehkä Pasissakin on hieman Lassia) joka koittaa ankkuroida aikuisena Hemmoa todellisuuteen, kun Hemmo uhkaa lipsua muistoissaan liikaa sinne nostalgian puolelle. Mutta Hemmon naistutkijaäitinä (se reisienvenytyskohtaus!) ja pornonäyttelijä Sarah Youngina Lang pääsee venymään aikamoisiin roolisuorituksiin. Tämän Turnajaiskeppi toimii matkaoppaana Hemmolle, menneeseen ja nykyiseen.

Muutama lisäkohtaus tähän oli saatu mukaan. Yhdessä niistä Hemmo ja Turnajaiskeppi matkaavat junalla Helsingistä Savonlinnaan ja juttusille änkeytyy paikallinen heppu, joka tarjoilee lörtsyjä ja filosofoi kaikenlaista. Ehkä tämä avasi tietynlaisten ihmisten sielunmaisemaa, ja naurattihan se äijän markka/europohdinta. Ja näytelmän lopussa Hemmo ja Turnajaiskeppi vierailevat Surmavuorella, mihin on monen kaverin elämä päättynyt, muistamassa Pasia. Lisäksi luokkakuvasta tyyppien tunnistamista ja kuka nykyään tekee mitäkin kohtaus oli uusi.

Teppo Järvisen lavastussuunnittelu on tavattoman hieno ja bonuspisteet muovikelmun käytöstä! Se herätti monenlaisia ajatuksia, niin alussa kuin lopussakin. Ja miten näppärästi elementit avautuivat milloin Pasin huoneeksi, milloin Hemmon kodiksi, tai Pasin kellariksi... Se kaikki kasariestetiikka on tavoitettu niin lavastuksessa kuin Paula Variksen suunnittelemissa vaatteissakin. Se Sinikan liila kolttu, puuhelmet, paituli ja kukkatrikoot on kyllä aika lyömätön yhdistelmä. Mutta kyllä tuohon maailmanaikaan käytettiin juuri noin rumia vaatteita. Erityismaininta upeista peruukeista TTT:n kampaamoon, Sari Raution johdolla.

Musiikkivalinnat ovat myös kiinnostavia. No ne Panterat ja Sepulturat mitä Pasi kuunteli toki. Mutta myös tilanteisiin sopivat Freud, Marx, Engels & Jungin Mystinen metsätyömies soimassa taustalla kun Pasin isä on tehnyt pannaria ja Panteran Cemetery Gates kun Hemmo ja Turnajaiskeppi menevät Surmavuorelle.

On kyllä jännää taas kerran todeta miten samasta tekstistä saa näin erilaisia tulkintoja. Tämä oli ehkä jotenkin haikeampi ja surumielisempi sävyltään kuin KOMin versio. Kyllähän tässäkin sai nauraa, hetkittäin tosi holtittomasti, mutta tämä nosti ehkä selkeämmin esiin niitä synkempiä sävyjä. Masennus, alkoholismi, yksinäisyys, erilaisuus... Pasi on epävarma, herkkä ja ehkä ujokin poika, mutta eihän sellaista sovi päällepäin näyttää. Lisäksi tässä tulee selkeämmin esille se Hemmon ja Pasin välinen (seksuaalinen) jännite. Todella monessa kohdassa. Mutta ei 80/90 luvulla voinut ajatellakaan moisia ajatuksia parhaasta kaverista, vaikka nämä ajatukset Hemmoa valvottavatkin. Koska homoja vedetään turpaan, ja homoksi tullakseen riittää kun on vääränlaiset lenkkarit. Vaikkei se kerrasta vielä napsahdakaan niin silti. Sellaista nutaamista ja muuta Pasin ja Hemmon välillä on paljon, patjasotaa ja painia. Ja tietty joystickeillä pelaaminen ja Laktoosilerssillä kiljun juonti ja pornon katsominen ja muut. Kumpikaan ei tietenkään tee asialle mitään, mutta se jännite on siellä.

Vaikka teksti on välillä roisia ja kuvasto myös, niin tämä on sillä tavalla aika kilttiäkin. Edes saunakohtauksessa ei nähdä oikeasti alastomia tyyppejä. Sarah Young rehottavine pöheikköineen (puhumattakaan mitä kaikkea sieltä bodyn alta löytyy) saattaa tiukimpia moraalinvartijoita askarruttaa, mutta meitä muita se naurattaa. Vaikka siinäkin kohtauksessa on jotain surullista; Hemmon päässä pyörii vaan Pasi, vaikka pitäisi ajatella Sarah Youngia ja neljää munaa pesässä. Mutta ei, normista ei poiketa.

Niin, kyllä tämä vakuutti, iski, ja ravisteli. 2,5 tuntia meni kuin siivillä. Sama Nuutisen näytelmä tämä on kuin ennenkin, mutta kuin ihan uusi! Onhan tämä uudelleen nähtävä, ja ehkä useastikin. Pasi was here on räväkkä ja herkkä, nostalginen ja kiinni nykyajassa, helkkarin hauska ja surumielinen. Sillain niinkun aika täydellinen näytelmäteksti.

Kiitos TTT ja ennenkaikkea kiitos Veikko Nuutinen.



Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lea-palkinnon jakotilaisuus Lahden kaupunginteatterissa 9.1.2018

Mulla oli ilo osallistua Lahden kaupunginteatterissa järjestettyyn Lea-palkinnon jakotilaisuuteen tammikuun alussa. Aiemmin palkintoa on jaettu sekä Teatterikesässä että Thalia-juhlan yhteydessä, mutta nyt Suomen näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat ry päätti pitää erillisen tilaisuuden - ja ehkä siten nostaa hieman myös palkinnon arvostusta. Tilaisuudessa ei vain palkittu parasta, vaan saatiin myös nauttia kolmen parhaan näytelmän kokemisesta lukudraaman ja videotallenteen muodossa.

Lahden kaupunginteatterin johtaja Ilkka Laasonen kertoi avajaissanoissaan, että Suomessa kirjoitetaan paljon näytelmiä ja myös kantaesitetään niitä. Kantaesityksiä on enemmän vapaan kentän teattereissa, mutta aika lailla myös laitosteattereissakin. Esityskaudella 2015-2016 kantaesitettiin 77 puhenäytelmää, joista oli 25 romaanin tms. dramatisointeja. Kaudella 16/17 luvut hieman putosivat, ja dramatisointien määrä väheni (72 näytelmää, niistä 8 dramatisointia). Kirjailijat toimivat usein itse omien tekstiensä ohjaajina ja dramaturgeinakin. Lisäksi meillä tehdään dokumenttiperustaisia näytelmiäkin jonkun verran. Yksi asia mikä minua harmittaa, varmaan monen muun lisäksi, on Laasosen mainitsema puute. Meillä ei kauheasti julkaista kotimaisia näytelmiä kirjallisuutena. Jotkut teatterit julkaisevat kantaesityksiä myös kirjoina, mutta tämä on enemmän poikkeus kuin sääntö. Minä ainakin tykkään hankkia, ja lukea, suosikkinäytelmiäni.

No, sitten itse Lea-palkinnosta. Se jaettiin nyt vuonna 2016 valmistuneelle näytelmätekstille, ei siitä tehdylle esitykselle. Kilpailuun tuli määräaikana 22 tekstiä, joista esiraati valitsi viisi parasta. Niistä finaaliin pääsi lopulta kolme. (Ne kaksi muuta olivat Sirkku Peltolan Tyttö ja varis sekä Milja Sarkolan Allt som sägs).

Kolmesta finalistista ensimmäisenä estradilla oli Juha Jokela ja hänen hieno tekstinsä Sumu. Se kantaesitettiin syyskuussa 2016 Kansallisteatterissa, jossa kävin ensi-illassa katsomassa ja pidin tosi tosi paljon. Omat mietteeni siitä voit käydä lukaisemassa täältä. Tänä keväänä se on mahdollista nähdä Vaasan kaupunginteatterissa. Laasonen jututti ensin Jokelaa, hänen taustoistaan kirjoittajana ja tavoista kerätä tietoa ja kirjoittaa. Oli kiinnostavaa kuulla Sumun kirjoitusprosessista, sehän on todella ajankohtainen teos. Tai oli silloin kun se sai ensi-iltansa. Jokela aloitti kirjoittamaan sitä pari vuotta aiemmin ja näytelmän tapahtumat alkavat samaan aikaan. Joten ensi-illan aikaan syyskuussa 2016 oikeat maailman tapahtumat olivat samassa pisteessä kuin näytelmän lopussa. Kirjoitusprosessin aikana Jokela huomasi että kannattaa seurata myös muita medioita kuin Hesaria ja Yleä. Erityisesti Venäjä-uutisoinnissa muiden maiden media, erityisesti venäläinen, sekä oppositiomedia olivat hyödyllisiä. 

Lahden kaupunginteatterin taitava näyttelijäporukka Tapani Kalliomäki, Aki Raiskio, Paavo Kääriäinen, Ritva Sorvali ja Liisa Loponen lukivat meille sitten neljä kohtausta näytelmästä. Oli nautinnollista kuulla tekstiä hyvin luettuna ja palautella mieliinsä katsomiskokemustakin. Muutaman pätkän näytelmästä tallensinkin ja ne voit käydä katsomassa täältä ja täältä.

Lukudraaman jälkeen Jokela kertoili lisää näytelmästä ja sen teemoista. Sumussa ollaan päähenkilön pään sisällä tutkimassa miten kirkas Suomen suhde Venäjään on, Jokelan mielestä. Aidon pelon keskellä on hyvä nauraa, ehkäpä jopa välttämätöntäkin. Näytelmästään Jokela ei ole saanut paljoa negatiivista palautetta. Yksi huonolla suomella kirjoitettu kirje tuli, ulostetta mukanaan. Ja kun Sumua kävi katsomassa Suomen eduskunta, niin yksi ääneen kommentoinut poliitikko piti yleistöstä vaientaa. Tämä kun kommentoi liikaa näytelmähenkilö Taiston Venäjä-kriittisiä mielipiteitä. Viime joulukuussa Sumua esitettiin myös Tallinnassa, mutta siellä se ei Jokelaan mukaan tainnut olla supermenestys. He taisivat hieman ihmetellä näytelmässä ollutta suomalaisten hämmennystä lahjonta-asioiden tiimoilta.

Sumusta sitten eteenpäin eli toisena finalistiehdokkaana oli Saara Turusen näytelmä Tavallisuuden aave. Se sai ensi-iltansa Q-teatterissa helmikuussa 2016, ja suosion takia uusintaensi-iltansa syksyllä 2017. Kävin katsomassa ensi-illassa ja kirjoitukseni siitä voit lukaista täältä. Turunen haluaa olla itse mahdollisimman monipuolinen tekijä, hän kirjoittaa sekä näytelmiä että proosaa ja on yksi Suomen käännetyimpiä näytelmäkirjailijoita. Tavallisuuden aaveessa ei tärkeintä ollut henkilö, vaan aihe ja muoto. Turunen haluaa ylipäätään jättää paljon tilaa katsojalle löytää mistä koko esityksessä on kysymys. 

Tavallisuuden aave ei ollut kovin tyypillinen näytelmäteksti, koska se oli vain n. 17 sivua tekstiä, tosin pienellä fontilla. Silti se oli ihan täysimittainen kokoillan näytelmä. Sitä kirjoittaessa hänellä oli tietokoneella myös "nolot, ekstrat" kansio, minne karsiutui paljon kaikkea tekstiin sopimatonta - päätyäkseen myöhemmin kuitenkin mukaan itse näytelmään. Musiikki on tosi iso osa Tavallisuuden aavetta, ja Turunen tunnustaakin, että hän halusi käyttää sitä paljon myös tekstin asemasta. Esimerkiksi natsitervehdyskohtaukseen hän halusi mukaan marssin. Mutta minkä marssin? Äänisuunnittelija Tuuli Kyttälän kanssa he kävivät läpi liudan eri marsseja, kunnes se sopiva löytyi. 

Näytelmän kirjoitusprosessi kesti vuoden verran. Lähtökohta oli tehdä hidas näytelmä, jossa asiat tapahtumat verkalleen. Lea-palkintoehdokkuus tuli yllätyksenä, ehkä siksikin kun teksti oli niin lyhyt, eikä näytelmä ole sillä tavalla perinteinen. Mutta Turuselle muodon uudistaminen teatterissa on tärkeää, ja Tavallisuuden aave kyllä siinä mielessä ajoi asiansa. Turusen haastattelun lomassa näimme pienen pätkän näytelmää valitettavan huonolaatuisana videotallenteena.

Väliajan jälkeen kolmannen ehdokkaan pariin. Veikko Nuutisen Pasi was here kolahti allekirjoittaneeseen uskomattoman kovaa. Niin kovaa että kävin sen katsomassa KOM-teatterissa lopulta kuusi kertaa. Kirjoituksiani siitä voi käydä katsomassa blogin arkistosta. Se jatkaa elämäänsä nyt Tampereen työväen teatterissa, missä se sai ensi-iltansa 31.1.2018. KOMilaiset kävivät esittämässä Pasia myös Savonlinnassa, näytelmän tapahtumapaikoilla, ja näytelmäkirjailijan kotikonnuilla. Se oli iso juttu niin työryhmälle kuin savonlinnalaisillekin. Nuutiselle pollein juttu näytelmäkirjailijana olemisesta on se että saa kirjoittaa ammatikseen näytelmäkirjailija, esimerkiksi veroilmoitukseen. Mutta miten päätyy näytelmäkirjailijaksi? "Näytelmiä kirjoittamalla päätyy näytelmäkirjailijaksi". Näinhän se on. 

Jokainen Nuutisen näytelmä syntyy omalla tavallaan. Pasia hän joutui kirjoittamaan tosissaan, kohtauksen päivässä. KOM-teatterin tilaus sopi kirjoittajalle hyvin: tietää kenelle näytelmä tulee, ketkä sen tekee ja ennenkaikkea on deadline. Muutenhan sitä voisi kuulemma kirjoittaa proosaa. Deadline sopii Nuutisella kirjoittajana. Hän oppi tämä kohtaus päivässä-metodin Mika Myllyaholta ollessaan assarina Ryhmäteatterissa. Tosin ensin se "määrämittaan" kirjoittelu tuntui hassulta.

Itse kirjoitusprosessi on Nuutisella myös aika paljon lusmuilua. Kahdeksan tunnin työrupeamasta voi olla maksimissaan kaksi tuntia tehokasta kirjoitusaikaa. Pasin kirjoittaminen lähti alkulauseesta, kun Nuutinen kuuli lapsuudenystävänsä kuolemasta. Tarina lähti siitä ja hän joutui tutkimaan sellaisia juttuja mitä ei ollut ajatellut vuosiin. Nostalgia iski, ekaa kertaa ikinä. Se tuntui kovin radikaalilta ajatukselta siinä kohtaa, koko nostalgia, koska oli angsti kirjoittaa näytelmää nykyaikaan.

Lahtelaisporukka (Kääriäinen, Kalliomäki, Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Saana Hyvärinen) luki meille useita kohtauksia näytelmästä, ja olipa siellä ihan uusiakin juttuja. Siis sellaisia mitä ei ollut KOMin versiossa (mutta TTT:llä oli). Kiinnostavaa. Loistavan lukudraamapätkän jälkeen Nuutinen kertoi Pasin hahmosta, johon on yhdistetty eri persoonia ja tapahtumia. 

Yleisöstä haluttiin tietää miten raskasta oli kirjoittaa henkilökohtaisesta menetyksestä. Nuutisen mukaan aluksi se oli helppoa, koska hänellä on oma identiteettinsä kaupunkilaisena teatteritekijänä. Se lapsuus Savonlinnan Kellarpellossa oli kaukana. Mutta kipeys tuli vasta kun näytelmää oli esitetty jo jonkin aikaa, ja erityisesti Savonlinnan vierailun jälkeen.

Siri Kolu ja Sunklo:n Jukka Asikainen tulivat estradille jakamaan 5000 euron suuruista palkintoa. Finaaliehdokasnäytelmät pohtivat paljon ihmistä, mikä sen rooli ja paikka on. Moniarvoisuutta. Saimme kuulla kaikkien kolmen näytelmän ehdokasperustelut. 

Ja niin se vaan on että vuoden 2016 Lea-palkinnon pokkasi Nuutisen Veikko ja Pasi was here! Aivan mahtavaa!

Toivon hartaasti että Lea-palkinto jaetaan jatkossakin tämmöisessä omassa tilaisuudessaan, missä on aikaa tutustua niin näytelmiin kuin niiden kirjoittajiinkin hieman syvällisemmin. Iso kiitos lahtelaiset dramaturgi Taija Helmisen johdolla, että mahdollistitte tämän tilaisuuden!

Kuvat otin itse.